Wednesday, April 16, 2014

TANE

Eli jotain ihan muuta XXIII

Maakuntapääkaupungin sairaalassa, joskus 1990-luvun lopulla


Hoitaja tuli potilashuoneeseen tarkistuskierrokselleen ja huomasi, että huoneen ovea lähinnä olevassa sängyssä makaava langanlaiha vanha mies ei enää hengittänyt. Hän tarkasti pulssin. Tämä ei tullut yllätyksenä, tätä oltiin jo odotettu. Hoitaja kävi hakemassa lääkärin paikalle ja ilmoitti exituksesta.

*

1970-luvun loppupuoliskolla, kesäaikaa, Nyhtänköljän Laidanperällä

Tane hakkasi halkoja niistä puista mitkä olivat aiemmasta risusavotasta peräisin. Halkoja tarvittiin, sillä Tanen ja vaimonsa Ainon talo oli hieman harva rakenteiltaan, sähköllä oli oma hintansa ja talvisin talossa olevalle kahdelle pönttöuunille oli käyttöä. Edellisellä viikolla moottorisahalla pätkityt rangat muuttuivat Tanen taitavissa käsissä nopeasti haloiksi, joita hän toimitteli liiteriin kuivumaan.

Hörpätessään välillä vesipullosta hän huomasi, että kuuman kesäkelin kuivattamalla soratiellä näkyi pieni pölypilvi. Siellä taisi joku sotkea polkupyörällä. Jaa, mutta sehän onkin Ykä. Ainon siskonpoika, joka oli tulossa tänne vieraaksi taas kertaalleen. Ykä oli haluttu vieras, sillä pariskunnan omat lapset olivat jo lähteneet maailmalle. Ykä ajoi pihaan ja tervehti Tanea. Hän tuli ensimmäistä kertaa heidän vieraakseen omalla polkupyörällään. Tätä ennen hän oli aina tullut postiautolla. No mitäs, jo toisella kymmenellä oleva heppu, eikä matkaa Nyhtänköljästä ollut kuin vajaa kolmekymmentä kilometriä. Joka heppu tommosen matkan ajaa ja niin ajoi tietysti Ykäkin.

Ykä ajoi pihaan, tervehti Tanea ja esitteli ylpeänä uutta pyöräänsä. Pyörämuoti oli jo vähän muuttunut vuosikymmenen alusta, sillä tämä oli ihan normaalilla satulalla varustettu pyörä, jossa oli kokonaista viisi vaihdetta. Ykä esitteli ylpeänä pyörän tarakalla olevia sivulaukkuja, jotka isä-Perskeles oli ostanut hänelle ihan hiljattain. Sinne Ykän romppeet mahtuivat mainiosti.

- Et sitten hankkinut semmosta käyräsarvista pyörää, mikä näyttää olevan muotia nykyisin, kysyi Tane.

Ykä vastasi:

- En minä, kun tämmösellä suoratankoisella on mukavampi ajaa.

Ykän tulo oli hyvin tiedossa Laidanperällä, isä-Perskeles oli soittanut Ykän lähdöstä ja aika oli muutenkin selvillä. Niinpä Ykän täti Ainokin tuli ulos ja toivotti Ykän tervetulleeksi. Ruoka olisi valmista ja se olisi Ykän suurinta herkkua eli makaroonilaatikkoa. Vaikka asuttiin maalla, niin Tane ja Aino eivät olleet maanviljelijöitä. Tane oli töissä louhoksella ja Aino myyjänä kyläkaupassa. Mutta läheisiltä tiloilta he saivat itse tehtyä ruisleipää ja aitoa maalaisvoita joita Ykä äyskäröi ääntä kohti laatikon höystönä sellaisella innolla, että Tane tuumi, että mihinkähän mahaan tuo pojanvessukka tuota evästä oikein pisteleekin. Aino taas ei tuuminut mitään, vaan oli pelkästään mielissään, kun ruoka maittoi. Talon kissikin kävi välillä hieromassa poskeaan Ykän jalkaa vasten ja sitähän tietysti piti rapsutella.

Ykän ruokahalu johtui tietysti siitä, että nuorella pojalla energiavaroja tarvittiin jatkuvassa touhuamisessa. Niinpä kun Tane ja Aino heittäytyivät ruokalevolle, Ykä läksi ulos ja Tane tiesi ilmoittamattakin, että jätemontuillehan se lähtee ajamaan rossia ja touhuamaan taas kerran niitten autonromujen kanssa. Kilttina poikana Ykä tietysti ilmoitti tarkasti, mihin oli menossa.

Montuilta palattuaan Ykä haki taas kertaalleen louhoksella käytettävän lentäjän happimaskin näköisen pölynaamarin, veti sen naamalleen ja asettautui istumaan alakerran huoneeseen ikkunan ääreen. Poika oli jossain kaukana ja Tane tuumi, että mahtaakohan Ykä lennellä jossain Karjalan korpien yläpuolella. Samojen korpien yläpuolella, missä hän aikanaan rämpi. Onnistunut lentotehtävä ei ollut mahdollista ilman asiantuntevaa suunnistajaupseeria, joten tässä vaiheessa talon kissi yleensä hyppäsi pojan syliin, otti navigointitehtävät ja tyytyväinen hyrinä ilmoitti että mielikuvituslentokoneen moottorit toimivat erinomaisesti ja polttoainetta oli riittävästi.

Ykän kamppeet oltiin viety talon yläkerrassa olevaan vinttihuoneeseen. Olisihan talossa ollut toinenkin huone yöpyä, mutta Ykä oli mieltynyt siihen. Siinä olivat asuneet pariskunnan kaksi poikaa, jotka olivat jo aikamiehiä ja asustelivat siellä enää aika ajoin kotona käydessään. Ykästä tuntui siltä, että hän oli itsekin aikamies, kun vietteli yötään siinä vinttihuoneistossa. No, olihan siellä sängyn alla myös serkkupoikien pornolehtivarasto, jota Ykä oli aikanaan selannut asiasta mitään tajuamatta ja nyt pikkuhiljaa asiasta jo jotain ymmärtäen. Kyllähän Tanekin oli hyvin tietoinen pornovarastosta, mutta hän tuumi, että tuskinpa pienen pojan kuolematon sielu tuheron näkemisestä mihinkään tärveltyy. Ja kyllähän Ykä siihen herkkuun itsekin aikanaan tutustuu.

Pieni poika nukkui vinttihuoneessa tyytyväistä ja rauhallista unta.

*

Viisihevosvoimainen Terhin perämoottori kuljetti kevyttä moottorivenettä pitkin erästä Näyliänjärven selkää. Järvi-Suomen mittapuulla Näyliänjärveä ei laskettu vielä varsinaisesti suureksi järveksi, mutta olihan sillä pituutta nelisenkymmentä kilometriä, isoja selkiä ja kapeita lahtia, jossa oli innokkaille kalamiehille paljon mukavia kalapaikkoja.

Ja ne paikat Tane tunsi. Hän oli kalastanut Näyliänjärvellä vuosikymmenet. Toisin kuin metsästäjän uraansa isä-Perskeleen kanssa aloittava Ykä, Tane ei ollut kiinnostunut metsästyksestä. Hän oli armoitettu kalamies. Ja kyllä kalalla käyminen Ykällekin kelpasi. Taas kerran pikkunen poika oli kaksistaan Tanen kanssa järvenselällä. Tane antoi Ykän ohjata venettä. Siinä vaiheessa kun siirryttäisiin saareen tauolle, Tane ohjaisi itse veneen rantaan.

Ja nyt olisi tauon paikka. Kalastusretkikunnalla oli mukanaan erinomainen nykyajan keksintö, eli styroksinen kylmälaukku, jossa eväät säilyivät mukavan viileänä. Saaressa tietysti ensimmäisenä tehtävänä oli etsiä oksia ja tehdä tulet. Tane tiesi isä-Perskeleen opettaneen Ykälle erätaitoja ja Ykä löysikin pian hyvän tervaskannon, jota Tane alkoi pilkkoa kirveellään. Tanen heilutellessa kirvestään Ykä keräili kuusien kuivia alaoksia. Ne kelpaisivat tulelle mainiosti ruuaksi. Kannosta pilkotusta puusta väsättiin kiehisiäkin ja Tane huomasi puukon pysyvän varsin hyvin Ykän käsissä. Eivät Ykän kiehiset olleet vielä yhtä hyviä kuin mitä Tanen tekemät olisivat olleet, mutta yhtä kaikki niillä tuli syttyi ja sehän lienee koko touhun idea.

Nuotiotulen päällä lämpeni metallipannussa kahvivesi. Eväänä oli lenkkimakkaraa ja näkkivoileipää, maalaisvoilla voideltuna tietysti. Reissulla oli samanlainen rauhan ja kiireettömyyden tuntu kuin aina ennenkin. Aurinko paistoi jotenkin tavallista kirkkaammin ja järvellä aina esiintyvä tuulikin tuntui ymmärtäneen, että nyt ei parane tuivertaa, koska Tane on Ykän kanssa kalassa. Ykä mätti särvintä loputtomaan mahaansa ja kyseli innoissaan kaikenlaista. Tane piti naamaansa tutulla hymyntirrillä ja vastaili. Ykällä kun se elämänkokemus oli vielä kovin vähäistä, mutta uteliaisuus loputon. Tulihan siinä puhuttua sodastakin. Tane oli ollut siellä jossakin ja Ykä tiesi sen. Monien kysymyksien lisäksi tuli Ykä kysyneeksi tietysti sen kysymyksen, mitä sen ikäinen poika ei malttanut jättää kysymättä.

- Tapoitko sinä Tane ketään siellä sodassa?

- No enhän minä, sanoi  Tane, ja muisteli mielessään kun…



… vihollisen keskitys osui tulenjohtomiesten niskaan ja painoi heidät maahan niin litteäksi kuin ihminen vaan voi kuolemanhädässään olla. Keskitys jatkui jatkumistaan, eikä yksittäisten kranaattien ääniä enää erottanut, vaan maailma oli pelkkää yhtämittaista kuolemaa janoavaa pauhua. Lopulta keskitys siirtyi taaksepäin ja ihmeen kaupalla hengissä säilynyt tulenjohtoryhmä alkoi vastailla mielessään toiminnan jatkamisen kannalta olennaisiin kysymyksiin, jotka olivat tuossa tulimyrskyssä hetkeksi karanneet ajatuksista.

- Kuka?

- Missä?

- Miksi?

Kokeneille sotilaille asia valkeni varsin pian, ja he tiesivät, mitä heiltä odotettiin.

- Lukemia!

Tanen tulenjohtoryhmä kuului neljännen divisioonan KTR 1:een. Divisioona oltiin siirretty Kannakselle Itä-Karjalasta kiireen vilkkaa, kun puolustus Kannaksella oli kesäkuussa 1944 murtunut. Elettiin jatkosodan ratkaisuvaiheita. Vihollisen hyökkäyksen suurin painopiste oli kuudennen divisioonan kohdalla, mutta hauskaa ei ollut sen itäpuolella taistelevan neljännen divisioonan miehilläkään.

- Lukemia, saatana!

Tane miehineen tiesi, että tällä kertaa tuliportaalla oli millä mällätä. Tulenjohtajat saisivat ampua niin paljon kuin halusivat. Patteristojen tuli pystyttiin keskittämään yhteen pisteeseen ja yksi tulenjohtaja saattoi johtaa vaikka kymmentä patteristoa yhtä aikaa. Mutta tuliporras oli voimaton, jos se ei tiennyt mihin ampua. Se oli tulenjohtomiesten tehtävä. Mutta naapuri ei tehnyt sitä helpoksi.

- Niitä saatanan perkeleen lukemia ja vähän helvetin äkkiä!

Lukemat menivät perille ja takaapäin alkoi kuulua omien lähtölaukausten kumu. Tulenjohtomiehet hymyilivät kuivan kireää hymyä ja totesivat, että nyt ryssä saa omaa lääkettään. Niin kuin saikin. Keskitys osui kohdalleen tuhoisalla voimalla. Tanella ei ollut mitään mielikuvaa siitä, että hän oli yhtenä monista tekemässä suomalaista historiaa. Eikä asia häntä sillä hetkellä tippaakaan kiinnostanut. Häntä kiinnosti vain elää seuraavaan päivään. Ja olla yhtenä miehenä pysäyttämässä hyökkäystä, joka oli pakko pysäyttää. Muuta vaihtoehtoa ei ollut…



…kuin ehkä välillisesti, totesi Tane, ja alkoi kertoa Ykälle Poventsassa olleesta mainiosta kalapaikasta, jossa tulenjohtomiehet kävivät ongella. Ja onkimisesta puheen ollen, totesi Tane, ne muikkuverkot on vielä kattomatta. Haluakkos sinä Ykä vielä olla moottorimiehenä?

Joo, totesi Ykä mielissään, ja erään Näyliänjärven saaren eräs niemenkärki siirtyi sodasta takaisin rauhan aikaan. Seuraavana päivänä Ykä lähtisi takaisin Nyhtänköljään ja Tanenkin lomat olisivat loppumassa. Olisi taas aika siirtyä töihin louhokselle, ja odottaa että pikku-Ykä tulisi taas käymään. Tane tiesi, että käynnit tulisivat aikanaan, ja ehkä jo melko pian harvenemaan. Ykä ei itse tajunnut sitä, kuinka nopeasti hän kasvoi, mutta tarkkasilmäinen Tane sen huomasi kyllä. Tane oli Ykän puolesta hieman surullinen, sillä tuonkin pienen pojan piti varsin pian siirtyä aikuisten maailmaan, joka ei mukavia kesäisiä kalareissuja kovin usein tarjonnut. Niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisestikaan.

*

Muutama vuosi aikaisemmin


Ykä istui juhlavaatteet päällä ruoto suorana ja naama peruslukemilla. Vaikka Ykä oli vilkas pikkupoika, hänkin ymmärsi, että oli hetkiä, jolloin pikkusällien oli syytä olla turpa rullalla ja tämä hetki oli yksi niistä. Vietettiin Tanen 50-vuotissyntymäpäiviä, ja Tanen ja Ainon koti oli täyttynyt sille ajalle yleisistä ruskeista teryleenipuvuista ja naisilla varsin yleisistä kansallispuvuista. Ennen kaikkea talo oli täyttynyt niin sanotusta arvokkuuden tunnusta, joka mutkattoman ja lupsakkaan Tanen kohdalla muuten loisti poissaolollaan.

Onnitteluja tuli Tanelle niin paikallisilta ihmisiltä, työpaikalta, ammattiliitolta kuin Rintamaveteraaniliitoltakin, jonka jäsen Tane oli. Onnittelijoina oli myös kaksi muualta tullutta hiljaisempaa miestä, joitten kanssa Tane puristi kättään vähän pitempään ja he vaihtoivat keskenään katseet, jotka kertoivat paljon.

Kahvipöytä oli pullollaan kakkua ja sitä kuuluisaa sen seitsemää. Alkoholia ei tarjottu kuin yksi kuohuviinilasillinen. Tane ei ollut kovin ahkera viinamäen mies muutenkaan ja tämä tilaisuus oli muutenkin sellainen, että se piti hoitaa arvokkaalla ikävyydellä. Juhlittiin, mutta juhlissa ei saanut varsinaisesti olla hauskaa. Juhla piti hoitaa tietyn käsikirjoituksen mukaan. Vuosia myöhemmin eräs Eppu Normaali-yhtye esitti kappaleen Pidetään Ikävää, ja Ykä tuumaili aika ajoin, että olikohan kappaleen sanoittaja ollut samanlaisissa juhlissa.

Vuosia myöhemmin, kun Ykä itse alkoi olla hyvin lähellä viittäkymmentä, hän päätyi siihen johtopäätökseen, että tällaisia juhlia ei välttämättä pidetä varsinaisesti yhtä miestä varten, vaan jonkun suuremman yhteisyyden tunteen vuoksi. Se juhla, vaikkakohta hieman ikävä sellainen, oli kylän ihmisten yhteinen juhla, tai enemminkin muistutus siitä, että kylä ja yhteisö elää. Lähes viisikymppinen Ykä oli jo pitkään elänyt maailmassa, jossa kylä ja yhteisö oli hajonnut, ja Nyhtänköljäkin alkoi olla sirpaloitunut pitkin maailmaa.

Niissä varsinaisissa juhlissa ei Ykä ajatellut muuta kuin että kun nyt osaisi olla munaamatta itseään. Kahvikuppi aluslautasineen ja toinen lautanen pikkuleipineen ja täytekakun paloineen olivat niin pahuksen hankalia kuljetettavia. Varsinaiset juhlat eivät kestäneet kovin kauan ja juhlavieraat, mukaan lukien Perskeleet kättelivät Tanea ja siirtyivät kuka minnekin. Ainoastaan ne kaksi hiljaista miestä jäivät paikalle. Ykä hahmotti, että ne varsinaiset juhlat alkaisivat vasta nyt. Ne miehet olivat selvästi Tanen veteraanikavereita. Saattoi olla, että kun ovi viimeisen juhlavieraan takana olisi sulkeutunut, panisi Tane saunan lämpiämään ja olohuoneesta saattaisi kuulua kierrekorkin nirskahdus.

Ykä oli ollut aina tervetullut Tanen ja Ainon luo, mutta jo pienenä poikana hän ymmärsi, että näihin juhliin ei hänellä ollut asiaa.

*

1990-luvun loppupuoli, Nyhtänköljän Laidanperällä


Vielä kirkas ja terävä mieli oli vankina.

Vankina ruumissa, joka ei enää tuntunut olevan hänen omansa.

Jalka ei jaksanut nousta.

Käsi ei jaksanut puristaa.

Voimat olivat kaikonneet jonnekin.

Keuhkot eivät jaksaneet kuljettaa happea, ja liikkuminen huimasi.

Pelkkä oleminen vaati  ponnistelua.

Hän ei jaksanut enää hymyillä, mutta katse oli vielä lämmin. Se olisi lämmin loppuun asti.

Tane oli hiipumassa pois.

*

Maakuntapääkaupungin sairaalassa, joskus 1990-luvun lopulla


Hoitaja tuli potilashuoneeseen tarkistuskierrokselleen ja huomasi, että huoneen ovea lähinnä olevassa sängyssä makaava langanlaiha vanha mies ei enää hengittänyt. Hän tarkasti pulssin. Tämä ei tullut yllätyksenä, tätä oltiin jo odotettu. Hoitaja kävi hakemassa lääkärin paikalle ja ilmoitti exituksesta.

Ruumiinavauksessa selvisi lopullisesti se, mikä jo muutenkin tiedettiin. Vuosikymmenien työ asbestilouhoksella oli vaatinut veronsa. Asbestoosi oli edennyt niin pitkälle, että Tanen keuhkoissa ei ollut enää happitilaa kuin viisi prosenttia. Lääkäri totesi olevan ihmeen, että Tane eli näinkin pitkälle.

Tane haudattiin helmikuussa. Pakkaspäivä oli hiljainen. Hautajaisväki oli vielä hiljaisempi.

*

Nyhtänköljä, kesällä 2012

Isä-Perskeles ja poikansa Ykä istuivat löylytauolla Perskeleitten takapihalla heinäkuisessa ilta-auringossa. Löylyssä oltiin käyty jo useampaan otteeseen ja kylmät Karjala-tölkit olivat nirskahtaneet auki eräänkin kerran. Niin kuin monta kertaa ennenkin. Isän ja pojan löylysessiot tuppasivat venymään, sillä Ykä asui kaukana Nyhtänköljästä ja pystyi käymään harvoin. Lisäksi kun Ykäkin oli jo melkein viisikymppinen mies, niin tyypillinen isän ja pojan välinen tietty jännitys oli kadonnut ja takapihalla istui kaksi rennosti rupattelevaa miestä. Luonnollisesti siinä istui edelleen isä ja poika, mutta tietty lupsakkuus oli astunut mukaan kuvioihin.

Saunassa oltiin puhuttu menneistä metsästysreissuista, perheen tapahtumista vuosien varrelta, isä-Perskeleen nuoruusvuosista ja tietysti armeijamuistoista. Kerta toisensa jälkeen kahden sukupolven  Perskeleet pistivät maanpuolustuksen totaaliseen kuntoon ja hoitelivat siinä sivussa kohdalleen niin kotimaisen kuin maailmanpolitiikankin.

Jossain vaiheessa puhe siirtyi aina Taneen. Se vaihe oli tullut nyt.

Isä-Perskeles sanoi:

- Silloin kun Tane alkoi olla tosi huonossa kunnossa, hän halusi rupatella kanssani ja kysyi, että jos on jäänyt jotain hampaankoloon, niin sanoisit nyt, kun vielä kerkiää. Ettei jää kaihertamaan. Arvaat vissiin, mitä vastasin?

Johon Ykä:

- No en sanamuodolleen arvaa, mutta sisältö oli kyllä se, että jos jollain Tanen kanssa jotain hampaankoloon oli jäänyt, niin silloin jätkän kannatti kaivella ne oman hampaankolonsa ja katsella sen jälkeen itseään peilistä hyvin tarkkaan ja pitkään. Tane oli nimittäin kelpo häiskä ja läpitte reilu mies. Tanessa ei ollut koskaan ilkeyttä. Ja sellaisia ihmisiä on harvassa. En minäkään ole ilkeyden synniltä välttynyt.

Isä-Perskeles oli hetken hiljaa ja totesi sitten:

- Käypäs poikani nuoremmuuttasi tuolta olohuoneen kaapista se Glenfiddich-pullo ja ne Oy Firma Ab:n viskilasit. Otetaanpa Tanen muistolle.

Tähän Ykä totesi, että minä kun olen kiltti ja hyvätapainen poika, niin minähän teen mitä isä käskee, nousi tuolista ja palasi mukanaan pullo ja lasit, jotka hän täytti.

- Tanelle.

- Tanelle.

Lasit kilahtivat yhteen. Kilahdus eteni ääniaaltoina pitkin pihaa, heijastui paksuista puunrungoista ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Ehkäpä se eteni aina jonnekin kaukaisuuteen, jossa Tane katseli heitä ja hymyili lämmintä hymyään.



22 comments:

Jani Alander said...

Kaunis ja lämminhenkinen muistelu :)

Oli muuten meilläkin sellainen viishevosvoimainen Terhi veneessä. Oli vaan siinä vaiheessa sen verran iäkäs moottori, että oli vihonviimeinen riesa. Ei tahtonut lähteä käyntiin niin millään ja voimaa ei pahemmin piisannut, ääntä ja savua senkin edestä. Liekö väljäksi kulunut. Se olikin juhlava tunne kun Tergi vaihtui (veneeseen nähden ylitehoiseen) 20:seen Mercuryyn. Sai sellaisen pienemmän Terhin muovipaatin nousemaan plaaniin jos vaan keulaan painoksi sementtisäkin laittoi. Tietenkään meidän vesillä länsirannikolla ei paljoa parannut hurjastella, jos ei tasan tarkkaan muistanut, missä ne kivet sattuvat olemaan. Piilokareja niillä vesillä piisaa.

Muistelen aina lämmöllä miten kaupunkilaistollot täräyttivät muskelipaatin juhannuksena näyttävästi karille kun oltiin velipojan kanssa kalassa. Siinä kateltiin että nyt pojat tulee paatilla aika lujaa, ja just ehdin velipojalle huikata, että eiks ne tiedä että tuossa on kiv...mäiskistä. Siinä sitten joukko nolonnäköisiä about 18-kesäisiä soittelee Nokian halko-nmt:llä isipapalle, että tarttis hinausta ja venekin remonttia. Lähti koko ison ulkolaitamoottorin alakerta huitsin nevadaan. Teki mieli soutaa vierelle vittuilemaan, muttei sitten kumminkaan tohdittu :)

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Jani ja kiitos kommentistasi.

Minulle ensimmäinen perämoottori jo ennen sitä Terhiä oli kolmiheppainen put-put-Johnson, jossa kaasua ei edes väännetty käsikahvasta, vaan siinä moottorissa olevasta liukusäätimestä.

Tuosta kaupunkilaistollojen nolosta tilanteesta tuli mieleeni vähän samanlainen tilanne, tosin ihan kuivalla maalla. Oltiin Ylvan kanssa joskus 2000-luvun alussa Liesjärven kansallispuistossa. Oltiin kuljettu yhden järven rantaan ja lyötiin teltta pystyyn ja alettiin valmistella sapuskan tekemistä. Maasto oli niin kertakaikkisen kuiva, että päätettiin jättää tulet tekemättä ja tyytyä Trangiaan.

No, siihen tuli sitten paikalle välineurheileva nuori pariskunta, joilla oli muodikkaat tuhatvaihteiset maastopyörät ja ne niin kertakaikkisen varsinkin miehen päällä hintinnäköiset pyöräilyshortsit. Minä en muutenkaan pidä noista maastopyöräilijöistä, sillä ne sotkevat polut tuhannen kuralle.

No, heppu alkoi siinä viritellä nuotiota. Minä siihen totesin, että kannattais varmaan kolmekin kertaa miettiä tuota tulen tekemistä kun maasto on kuin taulaa. Heppu totesi, että kyllä mä tään haldaan ja näytti siltä että vittuakos joku resupekka häntä opettaa. Muutamaa minuuttia myöhemmin niin resupekan kuin hänen vaimonsa apu kelpasi, kun ruvettiin sammuttamaan kovasti maastoon leviävää nuotiotulta.

No Romeostahan näki että sitä vitutti kuin pientä oravaa jolla on käpy jäässä ja se totesi, että lähdetään takaisinpäin. Minä siihen, että älkää nyt toki kun ette ehtineet edes eväitä tehdä. Meillä on tässä Trangiassa ihan mukavasti kaasua jäljellä. Käyttäkää sitä.

Ei niillä vissiin sitten nälkä ollut. Ainakaan sillä hepulla. Lähtivät pois. Ihan syömättä.

Närpes varg said...

Taisit saada sytykkeen juttuusi eilisestä Venäjä-illan keskustelusta. Varsinkin siitä veteraanista.
Oma isäni oli panssaritorjunnassa. Kertoi joskus, ettei siinä ehtinyt ajatella, että tuossa peltitoosassa on ihmisiä sisällä. Toosa amuttiin vaan tuleen, ettei se ampusi kohti.
Mutta hieno kunnianosoitus sodankäyneille tuo juttusi. Kiitos siitä!

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Närpes Varg. Ei, kyllä jutun ideana oli vain tehdä muistokirjoitus eräälle hienolle miehelle. Siinä veteraanikeskustelussahan käsittääkseni joku keskustelija veti pohjat ja totesi veteraanille annetusta ruususta että ruusuja tappajille. Ihminen voi tietysti olla mitä mieltä hyvänsä, mutta ihmistapoihin kuuluu, että joskus kannattaa pitää mölyt mahassaan. Tappajahan se veteraani oli, totta kai, mutta jos hän ei olisi tehnyt, mitä hänen kuului tehdä, niin tuskinpa tuo ”protestoija” olisi koskaan edes syntynyt.

vieras said...

Tämän muistelun ajoitus meni kohdilleen sikäli että jalkapallolegenda Aulis Rytkönen kuoli tänään. Rytkönen oli ensimmäinen suomelainen joka pelasi jalkapalloa ammattilaisena ulkomailla.

Jos Tane tykkäsi jalkapallosta niin nyt on mahikset pelata Aulista vastaan. Varmasti he tulevat oikein hyvin juttuun keskenään.

Tiedän että Ykä ei ole kummemmin fokusoitunut jalkapalloon mutta piti nyt mainita tuo. Lauantaina ennen ottelun alkua pidetään hiljainen hetki ja KuPS pelaa mustissa surunauhoissa.

Jos syön ja juon jotain pääsiäisen merkeissä, niin nostan maljan Auliksen muistolle.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras. Tiedän toki miehen. Kunniaa hänen muistolleen.

Jani Alander said...

Anteeksi, että tätä spämmäilen näillä jutuilla: Juu ne meitin Eurajoen mökin lähivedet ovat täynnä sellaisia jääkauden tuomia siirtolohkareita kiinteiden karien lisäksi, sellaisia pienen talonkokoisia kiviä siis. Osa kivistä näkyy aina, osa vain matalan veden aikaan, osa ei lainkaan, mutta jos vesi on matalalla ovat jossain puolen metrin tai pienemmän matkan päässä pinnasta. Vesiä tuntematon ei niitä tiedä, ja jos tunteekin vedet on parasta silti ottaa iisisti vauhdin kanssa. Soutupaatilla pääsee osasta yli ilman harmeja, moottorilla voi tulla ikäviä yllätyksiä.

Muuten meitin isän suvun mökillä Sammatissa on sellainen vanha 3 hp Johnson kanssa, sellainen missä ei ole erillistä bensatankkia vaan pieni tankki moottorissa kiinteästi. Joskus 90-luvulla nyt jo edesmenneen pappani kanssa käytiin järvellä sillä. Tietty bensa loppui keskellä järvenselkää ja saatiin soutaa takaisin :)

Anonymous said...

Isävainaa oli aika vanha mies, vanhoilla päivillään minut saanut. Sotainvalidi. EI suostunut sodasta juuri puhumaan. Kotona oli pahvilaatikko, jossa oli urheilumitaleiden seassa iso läjä erilaisia sotamitaleita. Ei niistäkään suostunut oikeastaan koskaan mitään kertomaan.

Monen vuoden tenttaamisen jälkeen sitten vanhoilla päivillään kertoi jotain. Yhden tankin oli norsupyssyllä tuhonnut, samoin yhden konekivääripesäkkeen. Sotamiehenä meni sotaan ja luutnanttina haavoittui.

Sen sain selville, että eräässä isomman kaupungin takaisinvaltauksessa isälle oli tilapäisesti alistettu kaksi hänen omaa esimiestään näiden alaisine joukkoineen. Isällä oli vielä sen paikan kartta olemassa - vaikka ei kai olisi saanut. Peltoaukea-aluetta. Tehtävänä oli ollut toimia hyökkäyskiilan kärjen kärkenä. Ymmärsin miksi normaalista komento- ja johtojärjestelmästä poikettiin tuossa tehtävässä. Peltoaukea-aluetta, odotettavissa vahva kaivautunut vihollinen.

Asuin kylässä jossa asui 4 000 juoruämmää. Puolet akkoja ja puolet akkamaisia ukkoja. Erään paikallisen rappioalkoholistin minua selvästi vanhempi poika määki aina kännipäissään lapsellisia sankaritarinoita ukistaan jonka venäläiset suolasivat komeroon. Piti sitä komeroon suolatuksi tulemista sankaritekona. Minun isääni haukkui ties miksi - maanpetturiksi ja sotakarkuriksi nyt ensimmäiseksi.

Isällä oli tapana käyttäytyä aina kunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan riippumatta siitä ansaitsivatko nämä moista vai eivät.

Yhden poikkeuksen kuitenkin muistan. Kun mainitsin isälle tästä kännissärääkyjästä ja hänen komeroon suolatusta ukistaan niin isän äänensävy ja olemus olivat hyvin halveksivia kun hän sanoi minulle että "kysy siltä että mitä se ukki siellä komerossa sota-aikaan teki". En kysynyt. Tiesin vastauksen. Enkä halunnut joutua epäreiluun tappeluun useita vuosia itseäni vanhemman mulkkendaalin kanssa.

Aikanaan tuli isän kuntoutusjaksojen yhteydessä vierailtua paljon näissä sotainvaliidien kuntoutuspaikoissa. Eipä ne oikeasti pahoissa paikoissa olleet teoistaan huudelleet. Sen sijaan näitä eriaisia äärimilitaristisia komerosankareita tuntui olevan kolmetoista tusinassa.

Vaan samoin se tuntuu aina olevan vähänkin vaarallisemmissa ympäristöissä. Hiljaiset ja vaatimattomat hoitaa hommat ja pullistelijat paljastuvat paskahousuiksi.

Rocceri said...

https://www.youtube.com/watch?v=R6A_bTSOFLk

Kuinkahan sitä itse pärjäis, juoksisko karkuun ja voisiko sitä itselleen anteeksi antaa. Putini riehumisesta huolimatta toivottavasti ei tarvi ottaa selvää.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Jani Alanderille, Anolle ja Roccerille & kiitos kommenteistanne.

Jani: Kommentoinnin aiheita ei ole rajoitettu, joten kaikin mokomin.

Ano: Kiitos muisteluista. Veteraaneista puheenollen, niin nyt olisi aika lyödä nuo veteraanijärjestöt lihoiksi ja jakaa rahat jäljellä oleville veteraaneille.

Rocceri: Eipä tuota tiedä ennen kuin kokeilee ja toivottavasti ei tarvihe kokeilla koskaan. Minähän olen jo sen ikäinen ukko, että jos minut vielä riviin määrätään, niin sitten voi todeta, että tosi huonosti menee.

Becker said...

Meillä oli kans tuollainen Ykän mainitsema perämoottori, tosin Evinrude-versiona. Faija äkkäs, että kun perätuhtoa pikkuisen modifioi, niin se mahtuu just ja just savolaisveneen perään. Kapeansoukka paatti sai kyllä aika hyvää kyytiä niinkin pienellä koneella. Aika luotettava tuuppari se oli. Yhdistelmä vietiin sitten merelle saareen ja kyllä sillä oltiin ulkona melkein kelillä kuin kelillä. Nyt ei tulis mieleenkään.

Meillä oli siivouspäivä (suomalaismuijat on ihan himo siivoojia), mutta kun aloin lukea tuota "Tane"tekstiä, niin imuri jäi hetkeksi käyttämättä.
Hieno muistokirjoitus joka pisti taas miettimään niitä arvoja elämässä, joilla on todella merkitystä.
Veteraanit ovat meilläkin suuresti arvostettuja.

Anonymous said...

Veteraanijärjestöistä sen verran että veteraanien poistumisen myötä niiden painopiste on siirtynyt pikkuhiljaa veteraanien puolisoiden ja leskien suuntaan.

Iso osa näistä puolisoista ja leskistä on ollut niin suuressa kuntouttavassa, huolehtivassa, hoitavassa ja auttavassa roolissa etten osaa nähdä tuota painopisteen siirtymistä mitenkään ohi menevänä asiana.

Meillä on myös jonkin verran esim. rauhanturvaoperaatioiden veteraaneja, jopa niissä invalidioistuneita. Laskisin nämäkin veteraaneiksi.

Jakamista en pitäisi hyvänä. Perintörahoiksihan ne menisivät ja olisi aika epäreilua että yhä elävien (eli osittain myös terveimpinä sodasta selvinneiden) jälkeläiset saisivat kivan lahjan ja jo menehtyneiden jälkeläiset nuolisivat näppejään. Lisäksi jakamiselle voisi olla aika isoja juridisiakin esteitä.

Sen sijaan olisi hyvin asiallista säätiöidä sotaveteraani- ja invalidijärjestöjen rahat siltä varalta että joskus tulevaisuudessa tarvitaan sotainvalidien ja -veteraanien hoitoa, kuntoutusta ja tukemista. Jos sellaista tarvitaan tulevaisuudessa niin tämä yhteiskunta voi silloin olla sellaisessa taloudellisessa ja muussakin kunnossa että moinen säätiö olisi kullan arvoinen.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Beckerille ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Becker: Evinrudellahan oli aikanaan se yksi kaikkien aikojen parhaita mainoslauseita eli ”vedä narusta, nauti kesästä, osta Evinrude”. Veteraaneille kuuluu arvostus, mutta tämä juttuhan ei sinänsä ollut varsinaisesti veteraaneista, vaan eräästä kelpo miehestä joka nyt sattui olemaan myös veteraani sekä pienestä pojasta, joka isoksi kasvettuaan tuumasi että kelpo mies ansaitsi jonkunlaisen kirjoituksen elämästään.

Ano: Osittain samaa ja osittain eri mieltä. Vanhoilla veteraaneilla viimeinen iltahuuto alkaa olla esillä, ja ajattelin näistä rahoista niin, että jos vielä kotonaan elävän veteraani x:n katto vuotaa, niin ei muuta kuin miehet korjaamaan. Jos veteraani y tarvitsee tai yleensä haluaa jonkun kuntoutusviikonlopun tai vaikka viikonkin niin ei muuta kuin maksetaan. Veteraanien puolisojen kohdalla olet kyllä aivan oikeassa.

Mutta noitten säätiöitten kanssa tuumin että emmätiedä. Yleensäkin säätiöt ovat erinomaisen hyvä tapa polata rahaa. Sen olen matkani varrella nähnyt. Ja näitten veteraanijärjestöjen rahat kuuluvat niille miehille, joitten takia ne on kerätty. Ei niitä johonkin epämääräiseen mahdolliseen tulevaisuuteen kannata säästää.

Tärkeintä lienee, että veteraanijärjestöjä ei pidetä yllä vain siksi, että järjestöt voivat jatkaa toimintaansa ja pitää palkatun henkilökuntansa työllistettynä. Eli ettei organisaatioita pidetä yllä organisaation itsensä vuoksi, ei sen asian, minkä vuoksi se perustettiin. Jaska Brown teki viime vuoden puolella asiasta varsin hyvän kirjoituksen:

http://jaskanpauhantaa.blogspot.fi/2013/08/pro-patria.html

vieras said...

Ostin kilon palan suomalaista lammasta kaupan palvelutuskiltä. Se oli otettu pakkasesta joten sitä pitää sulattaa tänään huoneenlämmössä ja laittaa yöksi jääkaappiin ja sitten huomenna taas huoneenlämpöön.

Tarkoitus olisi paistaa se uunissa savipadassa. Mitä Hotelli Yrjöperskeleen keittiön pääkokki suosittelee? Mitä mausteita, pitäisikö olla jonkin aikaa maustettuna ennen uuniin laittamista, miten pitkään uunissa ja millä lämmöllä?

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras. Hotellin keittiön chéf suosittelee revittyä lammasta. Muistuttaa tuota sianlihasta tehtyä pulled porkia. Tuosta reseptistä löydät pääidean, se on kyllä suunniteltu isommalle annokselle, mutta osaat kyllä improvisoida:

http://www.k-ruoka.fi/reseptit/pulled-lamb-eli-revitty-lammas/

Ville 5v said...

Pappani kuoli viime vuonna. Hän jätti jälkeensä muistelmiaan. Hän kertoi, miten astui Lappeenrannassa ratsuväen palvelukseen huhtikuussa 1941. Oli juuri täyttänyt 20. Armeijan touhut olivat silloin aivan samoja kuin mitä itse koin vuosia myöhemmin. Vanhemmat jermut uunottivat nuorempia ja juostiin kovaa.

Hän oli mukana, kun ratsuväki hyökkäsi rajan yli heinäkuussa vain muutaman kuukauden koulutuksen saaneena. Ei ollut taisteluharjoituksissa ainakaan muistelmien mukaan, mutta maatalon poika totta kai osasi ratsastaa.

Häneltä ammuttiin pariin kertaan hevonen alta ja hän haavoittui itsekin. Viimeinen kerta oli kesäkuussa 1944, kun hän oli etulinjassa Kannaksella. Näki, miten kaveri kaatui vierestä. Ei muista, miten päätyi Suomeen sotasairaalaan, josta pääsi siviiliin syksyllä, kun Neuvostoliiton kanssa oli jo Moskovan rauha.

Oli ne kovia poikia. Joskus ihmetyttää, kun jotkut puhuvat vaikeista ajoista. Jos vertaa kesään 1944, niin hyvin helppoja aikoja ainakin vielä eletään.

Ghettomaksaja said...

Kun nyt joku muu otti sopivasti kokkausasiat esille niin mainitaan, että syön tällä hetkellä pitkästä aikaa hirssilaatikkoa (kun hitlerinliiterissä oli kanasuikaleet tarjouksessa). Terästin evästä laittamalla sekaan suikaleiksi vedetyn puolikkaan paprikan ja pari desiä maissia. Keventää varsin tuhtia ruokaa mukavasti ja voi edes uskotella itselleen syövänsä terveellisemmin.

Mitä itse stooriin tulee, niin se oli hieno. Ja isälläsi on hyvä viskimaku. Suosittelen muuten noiden single malt-viskien nauttimiseen Glencairn-lasia:
http://www.alko.fi/tuotteet/833201/

Ei ole hinnalla pilattu, ja vaikka vähän epämiehekkäältä näyttääkin niin tuo muotoilullaan viskin aromit esiin aivan eri tavalla. Sain tuollaisen lahjaksi, enkä olisi uskonut vaikutuksen olevan noin suuri.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Ville 5v:lle ja Ghettomaksajalle & kiitos kommenteistanne.

Ville 5v: Kovia heppujahan ne olivat. Eikä meistä enää samaan olisi. Tosin onneksi se aines on huonontunut tuolla naapurissakin. Krimin kriisissä näkyy kyllä mediassa jatkuvasti niitä huippuluokan VDV-sotilaita, mutta ne ovat keihäänkärki. Uskoisin, ettei se tavallinen rivinurmipora siellä naapurissa mitään kovin huippua ole.

Ghettomaksaja: Kiitos vinkistä. Tuo pitää panna korvan taakse, kun seuraavan kerran alkossa käy.

vieras said...

Toi lammas mikä mulla on, siinä käärepaperissa lukee että lampaanpaisti. Siinä mennään ehkä eri reseptillä.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras. Kyllä tuo resepti menee paistillakin. Mutta jos haluat tehdä perinteisen paistin, niin muistuttaisin (varmaan jo valmiiksi tiedätkin) että paistinliemi kannattaa tehdä vahvasta lihaliemestä sekä laittaa mukaan hyvin vahvaksi keitettyä kahvia ynnä hyvä loraus viskiä. Sitä kahvi-viskisekoitusta kannattaa jättää jemmaan ja voidella sillä paistia aika ajoin. Ja lisäksi kannattaa tökkiä paistiin puukolla reikiä ja työntää reikiin valkosipulinkynsiä.

Jani Alander said...

Enpä ite tiedä tuosta veteraanienyhdistysten rahojen rahastoinnista nimittäin. Toki se antaa mahdollisuuden väärinkäyttöön mutta toisaalta on aivan varma ettei maatamme koskevat sodat koko pitkäksi ikuisuudekse ole loppuneet, eivät toisen maailmansodan tapahtumat kaikkien aikain viimeisiksi jää.

Mitä ns vanhojen patujen kovuuteen tulee, niin no sanoisin että kovat ajat luovat kovia miehiä. Samat geenit niillä ns. pullamössöilläkin ovat kuin vanhan ajan sankareilla. Ehkäpä jos tarvis vaatii niin tästä nykyisestä nuoresta polvesta nousee niitä miehiä joita sitten taas seuraavat polvet katsovat arvostavasti ja ajattelevat ettei meistä siihen olisi ikinä. Ehkä.

Toivottavasti tätä ei tarvitse ikinä oikeasti testata.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Jani. Saatat olla oikeassa. Ainakin maanpuolustustahto on Suomessa vielä korkealla, ja ilman sitä ei touhusta tule mitään.