Monday, May 29, 2017

1919: KERTOMATON TARINA OSA I

eli sivujuonne kertomukselle 1918: Kertomaton Tarina


Aavasaksa, Ylitornio, kesäkuu 1919

Punaisten joukot olivat saapumassa. Varsinaista järjestäytynyttä valkoista vastarintaa ei ollut enää esiintynyt Oulun menetyksen jälkeen, mutta jalkaisin kulkevien ja hevosvetoisten joukkojen eteneminen oli hidasta. Suurin osa valkoisista oli jo paennut. Joko kauemmas pohjoiseen tai sitten Tornionjoen yli Ruotsin puolelle. Ihmisten tietoon oli tullut, että punaisten joukkojen myötä pohjoiseen eteni kuolema. Armoa ei annettaisi. Kaikki vähänkin kapitalististeiksi arvellut ja hiemankin vastahankaan asettuneet ihmiset ammuttiin saman tien ja ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Molemmin puolin sodan aikana harjoitettu terrori oli kovettanut suuren osan ihmisistä ja vihollisen teloittaminen ei ollut enää moraalikysymys, vaan itsestäänselvyys. Ja koska punaiset olivat saavuttamassa lopullisen voittonsa, he kylvivät tätä itsestäänselvyyttä sen kummemmin miettimättä. Näin ainakin oli huhu kertonut ja sodan aikana huhua voimakkaampaa tietotoimistoa ei ollut olemassakaan. Huhuun luotettiin. Kun muutakaan ei ollut.

Siksi kyläläiset olivat päättäneet myydä sielunsa pirulle ja ottaneet kiinni kolme talollista, jotka eivät olleet ehtineet paeta paikalta. Kyläläiset eivät ehkä tehneet sitä vilpittömästä halustaan vaan osoittaakseen uskollisuutensa uudelle kuolemaa kylvävälle hallinnolle ja sitä kautta säilyttääkseen oman henkensä. Talollisten perheet olivat paenneet jo Ruotsin puolelle, itse asiassa kyläläisten sallimana mutta tulossa oleville verikoirille oli tarjottava jotain. Että kyläläiset saisivat itse jatkaa elämäänsä. Köyhää sellaista toki, mutta köyhäkin elämä voitti kuoleman. Eihän heillä ollut edes käsitystä siitä, mitä vakavaraisuus olisi. Ehkä nuo kylään etenevät punainen nauha käsivarsissaan kulkevat sotilaat sen jollain ihmeellisellä tavalla toisivat. Edes joskus tulevaisuudessa. Juuri nyt ei ollut muuta varmuutta kuin pelko. Pelolle täytyi antaa pauna lihaa, ja nuo kolme talollista saisivat toimia verirahana.

Nuo kolme kiinniotettua talollista näyttivät alistuvan kohtaloonsa. He tiesivät, mikä heitä odottaisi. Ja – kuolemanpelostaan huolimatta – he pitivät tilannetta jotenkin huvittavana. Eiväthän he olleet juurikaan paikallisia torppareita rikkaampia, vaan leipä tuli kaikilla kovasta työstä pohjoisen Suomen ankarissa oloissa. Mutta he olivat kuitenkin talollisia, ja Suomi oli siirtymässä aikaan, jossa termit merkitsivät enemmän kuin varsinainen käytäntö. Siksi heidän tulisi kuolla. He olivat kuitenkin onnellisia siitä, että heidän lähimmäisensä olivat ehtineet karkuun Ruotsin puolelle. Siellä oli paljon suomalaisia. Heidän sukulaisiaankin, itse asiassa. Se raja kun oltiin aikanaan vedetty suomalaisten mielipidettä pahemmin kyselemättä. Suomea puhuttiin Tornionjoen molemmin puolin. Ehkä Ruotsin puolella olisi heille tarjolla uusi tulevaisuus. Ainakin siellä oli tarjolla elämä.

Punaiset saapuivat. Kyläläiset huomasivat helpotuksekseen, että ne puhuivat suomea. Punaisten puolella taistelevien venäläisten kerrottiin olevan vielä suomalaisia punaisia paljon raaempia. Nämä saapuneet punaiset joukot näyttivät aivan samanlaisilta maatyöläisiltä kuin kyläläisetkin. Ja sellaisiahan he olivatkin. Omissa rähjäisissä vaatteissaan. Ainoastaan ase ja punainen käsivarsinauha erotti heidät muista. Kun punaiset joukot saapuivat kylään, kyläläiset luovuttivat heille kolme jäljelläolevaa ja kiinniotettua talollista. Osaksi pelastaakseen oman nahkansa ja osaksi saadakseen hyvityksen köyhyytensä katkeruudesta. Paikalle tulleitten punaisten plutoonanpäällikkö pidätti talolliset ja kysyi, missä valkoisia joukkoja oli. Kyläläiset kertoivat, että ne harvat, joita oli enää jäljellä olivat lähteneet kohti Kolaria edellisenä päivänä. Plutoonanpäällikkö antoi määräyksensä kylän haltuunottamisesta ja otti sen jälkeen mukaansa ryhmän verran miehiä ja alkoi kuljettaa talollisia kohti Tornionjoen rantaa. Muutama kyläläinen pyrki mukaan, mutta plutoonanpäällikkö esti tämän ja kivahti:

- Perkele, tässä mitään yleisöä tarvita! Tämä on teloitus, eikä mikään työväen teatteri!

Sitten hän käski vielä kylään jääneitä miehiään varmistamaan, etteivät kyläläiset tulisi perässä. Kun joukkio oli edennyt lähemmäs joen rantaa, kysyi plutoonanpäällikkö talollisilta, että tiedättekö onko täällä lähellä venettä. Yksi kuolemaansa odottavista talollisista totesi, että aivan lähellä on yksi. Plutoonanpäällikkö käski hänen johdattaa porukan veneen luokse. Kun he olivat saapuneet perille, hän sanoi:

- Me olemme kyllästyneet tähän tappamiseen ja teurastamiseen. Emme me tätä halunneet. Me halusimme työväen vallankumouksen ja jotain sellaista, johon saatoimme uskoa ja sen turvin edetä kohti tulevaisuutta. Mutta olemme nyt vain osa koneistoa joka tappaa, tuhoaa ja hävittää. Mutta teitä me emme tapa. Me olemme saaneet tarpeeksemme. Emme me ole eläimiä. Ja eläinkin tappaa vain nälkäänsä.  Virallisesti teidät teloitetaan tässä rannassa ja ruumiinne heitetään jokeen. Mutta tosiasiassa haluan, että hyppäätte välittömästi tuohon veneeseen ja soudatte Ruotsin puolelle turvaan. Selvää on, että teillä ei ole paikkaa punaisessa Suomessa. Mutta teillä on kuitenkin oikeus elää. Menkää, menkää nyt. Nopeasti.

Yksi talollisista kysyi vielä plutoonanpäälliköltä:

- Mikä sinun nimesi on?

- Kinnunen. Juhani.

- Minä olen Unto Kääriä. Ehkä vielä joskus tapaamme ja voin maksaa sinulle takaisin elämäni. Tai ehkä joku jälkeläiseni tekee sen sinun jälkeläisellesi, jos minä en pysty.

Miehet nousivat veneeseen ja soutivat Ruotsin puolelle. Tornionjoen itäpuolella kajahtivat laukaukset, jotka ammuttiin mäkeen. Virallisesti heitä juuri teloitettiin.


Plutoonanpäällikkö Juhani Kinnunen katsoi, että vene pääsi Tornionjoen yli. Sitten hän sanoi miehilleen:

- Ampukaa kolme kertaa yhteislaukaukset tuohon mäkeen. Sitten palataan kylään, sanotaan että ruumiit heitettiin Tornionjokeen ja pidetään asiasta turvat kiinni. Eiköhän tästä tappamisesta joka jätkä ole saanut jo tarpeekseen.

Miehet nyökkäsivät. Jokaisen kasvoilta näki helpotuksen siitä, että teloitus olisi sittenkin vain työväen teatteria. He olivat saaneet osansa raa´asta väkivallasta, harjoittaneet sitä ja tottuneetkin siihen, mutta he olivat kuitenkin kaikki perheellisiä miehiä. Miehiä, joitten käsissä leka, kuokka ja lapio tuntui oikeammalta kuin kivääri. Miehiä, joiden sydän kuului kotiin, eikä se halunnut kovettua sellaiseksi, ettei mies enää tuntisi peilikuvaansa. Yksi miehistä toimi ”teloituksen” toimeenpanijana.

- Ladatkaa… tähdätkää… huomio… tulta…

Miehet palasivat kylään jossa heitä varten oli tarjolla majoitus yhden juuri ”teloitetun” isännän talosta. Miehille oli tarjolla keitettyä perunaa ja leipää ilman voita. He söivät hyvällä ruokahalulla. He eivät olisi ymmärtäneet termiä ”huono ruoka”. Ruokaa joko oli tai sitten sitä ei ollut. Ja se tilanne, ettei ruokaa ollut oli tullut heille hyvin tutuksi kohta puolitoista vuotta käydyn luokkasodan aikana. Kinnusen kanssa koko sodan ajan yhdessä taistellut Matti Kontkanen, perheellinen torppari niin kuin Kinnunenkin tuumaili toiveikkaana:

- Vaan jokohan se jäisi meidän kohdalta tähän? Onhan tässä nyt saatana soikoon tullut jo rähjättyä. Ei tätä touhua tällaiseksi oikein arvannut. Eikä tajunnut, että tää näin pitkään kestäisi. Ja että se menisi semmoseksi kun se sitten meni. Kun… on pakko tunnustaa… ajattelin… että mehän niitä lahtareita ollaan oltu… vaikka nauha onkin ollut punainen… kai se väri sopii hyvin siihen kaikkeen, mitä on jouduttu tekemään…

Kinnunen vastasi:

- Jaa-a… toivotaan nyt ainakin. Kolarissa niitä lahtareita kuulemma siis vielä on, mutta toivotonhan niitten tilanne on sielläkin. Minä luulen, että ne vaan maksimissaan viivyttävät siellä hetken, että saavat kaikki lahtarit Tornionjoen yli Ruotsin puolelle. Eihän niillä siellä enää mitään tapeltavaakaan ole. Maa on kuitenkin jo pääosin meidän hallussa ja sota tosiasiallisesti voitettu. Mutta täytyy kumminkin odottaa määräyksiä komppaniasta. Kai ne siellä paremmin tietävät. Itselleni on nyt pääasia se, ettei plutoonan miehistä enää yksikään kaatuisi. Se olisi turha ja tarpeeton kuolema. Meitä tarvitaan kotona. Vaan nukutaan nyt pehmeällä patjalla kun kerrankin mahdollisuus siihen on. Se nyt on kumminkin selvää, että me ollaan rähjätty pitempään kuin mitä rähjäämistä on enää jäljellä. Ja tuo mitä sanoit lahtareista… tottahan se on, perkele… mitä sitä selvässä asiassa valehtelemaan… mutta nuo mölyt kannattaa pitää mahassaan. Usko huviksesi. Olet kyllä itsekin huomannut, että se työväen valta jota me lähdettiin ajamaan on koko lailla toisenlainen kuin mitä me kuviteltiin.

Torpparista plutoonanpäälliköksi muuttunut 35-vuotias Kinnusen Juhani istahti sängylle. Helvetti sentään, mukavuuksia. Suoranaista ylellisyyttä. Oli olkipatja. Huopa peitteeksi. Ja tyynykin. Hän heittäytyi selälleen ja muisti käymäänsä armottoman kovaa tietä ja monia niin kylmiä öitä. Hän oli ollut punaisten rivisotilas Keuruun Jukojärven punakaartissa. Kun sota oli alkanut ja rintamalinjat alkaneet muodostua, Jukojärven punakaartilaiset olivat tajunneet, että he jäisivät lahtarien piirittämäksi. Vaikka omat pääsisivät läpi, niin ne eivät ehtisi tarpeeksi nopeasti. Vaihtoehtoina oli joko varmaan kuolemaan johtava taistelu tai pakeneminen metsiä pitkin punaisten puolelle. Komppanianpäällikkö oli ymmärtänyt, että koska rintama ei ollut kaukana ja valkoiset toivat alueelle jatkuvasti lisää joukkoja, ei saarroksissa olleilla punaisilla olisi ollut siinä vaiheessa mitään mahdollisuutta.

Niinpä punaiset sotilaat keräsivät kaiken mahdollisen ruokatavaran mitä saivat reppuihinsa mahtumaan ja aloittivat pakomatkan metsiä pitkin kohti punaisten linjoja. Jossain vaiheessa he törmäsivät lahtareitten joukkoihin. He pääsivät irtaantumaan ja pakenemaan, mutta käydyssä taistelussa Juhanin veli Jaakko menetti henkensä. Toinen veljistä Jouko selvisi. Väsyneet, likaiset, täiset ja nälkiintyneet punaiset pääsivät livahtamaan rintamalinjan yli tammikuun loppupuolella ja liittyivät punaisiin joukkoihin. Juhani ylennettiin plutoonanpäälliköksi, sillä hän oli pakomatkan aikana osoittanut sekä urhoollisuutta taistelussa sekä yleistä neuvokkuutta, ottaen lahtarien kanssa käydyn taistelun aikana tosiasiallisen johtajuuden käsiinsä varsinaisen plutoonanpäälikön hyydyttyä täysin neuvottomaksi. Entinen plutoonanpäällikkö hyväksyi ratkaisun ja siirtyi mielellään rivisotilaaksi. Neuvokkuutta oltiin tarvittukin, sillä tiedettiin samanlaista linjojen läpi yritystä tehneen jyväskyläläisen punakaartin komppanian joutuneen lahtareitten väijyttämäksi ja tuhoutuneen viimeiseen mieheen. Antoihan tieto kumminkin kannustusta. Tiedettiin, mitä valkoisten puolelta oli odotettavissa. Se antoi väkisinkin intoa taisteluun. Eikä lahtareille annettaisi armoa sen kummemmin kuin mitä hekään meille.


Miehet ehtivät olla asemasodassa melkein kuukauden. He olivat asemissa Vilppulan rintamalla, jonne linjat olivat sodan alkuvaiheitten taistelujen jälkeen jähmettyneet. Metsiä pitkin tehdyn pakomatkansa jälkeen asemasota tuntui heille lähinnä levolta, mutta huoli valkoisten linjojen taakse jääneistä läheisistä painoi jatkuvasti mieltä. Ensimmäinen päivä maaliskuuta komppanianpäällikkö tuli kertomaan heille viestin:

- Miehet. Me hyökkäämme huomenna. Ja olemme saaneet hyviä uutisia. Ensinnäkin päälahtari Mannerheim on kuollut tykistömme iskussa. Ja toiseksi Saksasta lahtareitten jääkäreitä tänne kuljettava laiva on upotettu Itämerellä. Vihollinen on kärsinyt ankaran iskun. Lisäksi olemme saaneet tänne venäläistä tykistöä ja hyökkäykseen osallistuu tukenamme ja veljinämme kaksi venäläistä bolshevikkipataljoonaa. Lahtarien asemat tullaan murskaamaan ja se ajetaan maasta pois! Lopullisesti! Eläköön vallankumous!

Ja niinhän tapahtui. Ilman toimivaa johtoa oleva ja epätietoisuuden tilassa taisteleva valkoinen armeija ei kestänyt juuri pahimpaan saumaan tullutta hyökkäystä, vaan joutui perääntymään. Juhanin plutoona osallistui läpimurtoon ja sitä seuranneeseen etenemiseen. Etenemiseen, joka oli tuskallisen hidasta. Jalkaisin liikkuva torppareitten ja tehdastyöläisten armeija ei ollut varsinaisesti mikään hyökkäyssotaan soveltuva öljytty kone. Ei sellainen ollut valkoistenkaan armeija, mutta puolustustaisteluun se soveltui paremmin. Vihollinen viivytti, teki väijytyksiä ja paikallisia vastahyökkäyksiä. Se joutui perääntymään jatkuvasti, mutta maksatti etevillä punaisilla joukoilla raskaan hinnan.

Mutta vielä raskaamman hinnan maksoivat valkoiset ja miehitetyn alueen asukkaat. Juhani miehineen huomasi, että punaisten joukkojen myötä saapui laaja, järjestelmällinen ja selvästi etukäteen suunniteltu terrori. Siihen eivät syyllistyneet varsinaiset etenevät rintamajoukot, vaikkei vankien kohtelu heilläkään aina mennyt kansainvälisten sopimusten mukaan. Sopimusten, joista he eivät olleet koskaan kuulleetkaan.

Terrorin toivat joukkojen perässä etenevät Kansanvaltuuskunnan Erityisosastot. Ne etsivät miehitetylle alueelle jääneet talolliset, papit, yrittäjät, virkamiehet ja yleensäkin jollain tavoin porvareiksi tulkittavat ja teloittivat ne häikäilemättä. Heidän perheensä vangittiin ja kuljetettiin johonkin tuntemattomaan päämäärään. Erään erityisosaston päällikkönä toimi muuan Jaatinen, jonka Juhani oli tuntenut ohimennen jo ennen sotaa. Jaatinen oli ollut silloin eräässä ruukissa varastomiehenä ja hänet oltiin tunnettu koko lailla umpimielisenä ja väkivaltaisena miehenä. Juhani oli kysynyt Jaatiselta, että tartteeko sitä ihan noin rankalla kädellä kuitenkaan. Jaatinen oli vastannut rauhallisella äänellä:

- Tiedätkös, Juhani, mitä tarkoittaa vallan varmistaminen? Se tarkoittaa sitä, että estetään vanhan vallan edustajien vastarinta. Ja mikäs on varmempi tapa siihen kuin ampua ne kaikki. Tämä ei ole mitään minun keksintöäni. Tämä on kansanvaltuuskunnan määräys. Ja tällaisina aikoina vastavallankumoukselliseksi saattaa päätyä myös harkitsemattomien kysymysten vuoksi, jos ymmärrät vinkin. Punaiset ovat päättäneet voittaa tämän sodan ja siinä ei keinoja kaihdeta.


 Juhani ei ollut ensinkään tyhmä mies, ymmärsi vinkin ja jatkoi sotaansa turhia kyselemättä. Valkoisten seuraava kiinteämpi puolustuslinja oli Seinäjoella. Hidas ja tuskainen eteneminen sinne oli kestänyt kaikkiaan neljä kuukautta. Kaikesta näki, että valkoiset eivät olleet vielä valmiita luovuttamaan. Kiinni saadut vangit olivat kertoneet, että valkoisten riveissä haaveiltiin vielä vastahyökkäyksestäkin ja heille oli tullut jonkun verran vapaaehtoisia Ruotsista. Mutta siinä vaiheessa ylivoima alkoi puhua. Punaiset olivat saaneet hyökkäykseensä tueksi kaikkiaan kymmenen bolshevikkipataljoonaa Venäjältä ja ennen kaikkea lisää useita patteristoja tykistöä joita käytettiin keskitetysti ennalta suunniteltuihin murtokohtiin.

Niin punaiset kuin valkoiset joukotkin olivat taistelujen kuluessa alkaneet karaistua ja muuttua aseistetuista siviileistä sotilaiksi. Sotatyö opetti tekijäänsä ja ne, jotka olivat hitaita oppimaan korjasi sodan julma evoluutio tylysti pois. Seinäjoella punaisia vastassa olevat valkoiset olivat karaistuneet sitkeiksi ja kestäviksi vihollisiksi. Mutta keskitettyyn laajaan tykkituleen he eivät olleet tottuneet ja se ratkaisi tilanteen. Kolmen päivän ankarien taisteluitten jälkeen valkoisten vastarinta murtui ja vihollisen perääntyminen alkoi saada pakokauhun merkkejä.

Viimeinen merkittävä lahtareitten puolustuslinja oli Oulun eteläpuolella. Juhani muisti, kuinka he olivat edenneet Oulun eteläpuolella talo talolta tappaen kaikki eteen tulleet lahtarit. Hän muisti myös sen, kuinka hän oli pelännyt, kun he ylittivät Oulujoen soutuveneillä tykistön jauhaessa vastarantaa. Siinä ylityksessä hänen veljensä Jouko kaatui. Jostain vastarannalta tullut kiväärinlaukaus oli osunut Joukoa päähän ja hän oli rojahtanut hengettömänä veneen pohjalle. Vihansa vallassa Juhani oli vastarannalla, vihollisen vastarinnan laantuessa ampunut neljä antautuvaa lahtaria kiväärillään. Joukon puolesta, perkele…

Kun Oulu oli marraskuussa 1918 lopullisesti murtunut, etenivät punaiset vielä Kemiin ja sen jälkeen hyökkäys pysäytettiin useaksi kuukaudeksi. Vaikka valkoiset olivat tosiasiassa jo hävinneet sodan, oli hyökkäävä osapuolikin lopen uupunut ja talvi oli alkamassa, joten joukot päätettiin koota, huoltaa ja varustaa uudestaan. Loput Suomesta ehtisi vallata seuraavana vuonna. Juhaninkin plutoona oli talven levossa. Päätyäkseen lopulta Aavasaksalle kesäkuussa 1919. Etenemistä ei voinut enää kuvailla taisteluksi vaan miehitykseksi. Valkoisillakin olisi ollut aikaa kerätä voimiaan, mutta niitä ei enää ollut tarpeeksi.

Leppoisa lepo olkipatjalla loppui nopeaan. Seuraavana päivänä tuli käsky, että komppania etenee vielä Kolariin saakka.

Voi saatana.


Heinäkuu 1919, Kolari

- Ei täällä kyllä enää lahtareita ole…

- Joo, kyllä ne ovat kaikki häipyneet.

Juhanin plutoona oli ollut miehittämässä Kolaria ja huomannut että paikalla ei ollut enää kuin paikallista köyhälistöä. Ne olivat tervehtineet miehittäviä punakaartilaisia, mutta Juhani oli huomannut, että riemun seassa näkyi myös pelko. Hän oli muistuttanut miehiään, että täällä ei sitten olla miehittäjiä, vaan vapauttajia. Miehet muistivat kyllä. Suurin osa Juhanin plutoonasta ja yleensä koko komppaniasta oli perheellisiä miehiä. Ei heillä ollut halua ryhtyä terrorisoimaan valtaamaansa aluetta. Paikalle tuli komppanian päällikkö joka totesi:

- No niin, pojat. Tää on sitten meidän kohdalla tässä. Komppania kotiutetaan. Tilalle tulee Suomen Punaisen Armeijan varusmiehet, jotka jatkavat tästä eteenpäin. Aloitamme huomenna marssin kohti Oulua, josta jatkamme junalla kohti kotejamme.

Pitkä matkahan siinä olisi marssia. Mutta sen marssin aikana ei kukaan sentään enää ampuisi vastaan. Marssinsa aloitettuaan miehet näkivät, kuinka Kolaria päin etenivät uunituoreen ja koulutetun Suomen Punaisen Armeijan nuoret ja innokkaat varusmiehet. Niillä oli ihan yhtenäiset univormutkin päällä. Tai no, takit ja lakit kumminkin. Housu- ja saapasvarustus oli vielä melkoisen kirjavaa. Ilmeistä näki sen toiveen, että jos näissä sodan viimeisissä rippeissä pääsisi ampumaan edes yhden lahtarin. Juhani taas puolestaan toivoi, että hän olisi ampunut elämänsä viimeisen lahtarin eikä enää tarvitsisi ampua ketään. Hän jatkoi marssimistaan etelään päin. Häntä ei kiinnostanut enää sotiminen. Näinköhän se oli koskaan kiinostanutkaan. Hän ajatteli vain vaimoaan Aliisaa, lapsiaan Marttaa, Jannea ja sitä vielä hänen sotaan lähtiessään syntymätöntä Elmaa, jota Aliisa silloin odotti. Mielessä olivat myös omat vanhemmat, jotka asuivat vaarinpirtissä heidän maillaan.

Heidän maillaan.

Nythän se toteutuisi. Niistä tulisi heidän maitaan. Ehkä tämä kaikki kannatti sittenkin käydä läpi. Vaikka hän tiesi näkevänsä kokemuksistaan painajaisia koko loppuikänsä.

Lasten vuoksi. Kumminkin. Tulisihan hänestä sentään torpparin sijasta talollinen.


Jukojärvi, Keuruu, elokuu 1919

Sodasta kotiutettu plutoonanpäällikkö Juhani Kinnunen asteli kotitorppansa pihalle ja nykäisi auki oven, jonka suljettuaan hän oli lähtenyt sotaan puolitoista vuotta aikaisemmin. Hänen vaimonsa Aliisa ryntäsi hänen syliinsä ja Martta sekä Janne tulivat tervehtimään häntä. Vähän arastellen tietysti, mutta selvästi he muistivat hänet. Taisivat olla ikävöineetkin. Juhani oli ollut hyvä isä. Hän laittoi mukanaan tuomansa repun ja kiväärin tuvan nurkkaan, istui pirtin pöytään ja kysyi:

- Vaarinpirtissä näytti olevan pimeää. Missäs ne? Kun ei ole tiennyt. Ei se posti sinne rintamalle oikein kulkenut.

Aliisa oli hetken aikaa hiljaa ja vastasi sitten:

- Kuolleet. Espanjantauti tappoi. Ja niin se tappoi Elmankin. Meillä oli vaikeaa. Mutta onneksi Värtämön Ilkka auttoi.

Ilkka tuli ja kätteli arasti Juhania. Lahtarit olivat ampuneet hänen vanhempansa sodan alkuvaiheessa, silloin kun Juhani miehineen pakeni etelään. Aliisa oli ottanut tuon 14-vuotiaan pojan Kinnusille asumaan. Pojan sisarukset olivat menneet toisiin torppiin. Ilkka oli ollut kova työmies nuoresta iästään huolimatta. Luonnollisesti hän oli ollut shokissa vanhempiensa murhasta johtuen mutta ei ollut silti lamaantunut, vaan ymmärsi että syötäväkin olisi. Hän oli itse hoitanut torpan peltotyöt Aliisan ollessa viimeisillään raskaana. Se pelasti heidät nälkäkuolemalta. Suomessa oltiin nähty vuonna 1918 nälkää sodan estettyä kevätkylvöt hyvin laajoilla alueilla. Ilkan oli ollut pakko muuttua pojasta mieheksi. Ja sen hän oli tehnyt.

Kätellessään Ilkkaa Juhani totesi:

- Sinä olet sitten minun poikani tästä eteenpäin. Yritetään porukalla. Eiköhän me tästä tilasta leipä itsellemme revitä. Nyt kun meistä tulee torpparin sijasta talollisia. Ei ole enää sitä helvetin taksvärkkiä.

Siihen Aliisa vastasi:

- Tiedäkkös kuule, se asia ei taida olla ihan niin yksinkertainen…


Syyskuu 1919, Jukojärven työväentalolla

- Mitä helvettiä tää oikein meinaa?Mikä helvetin kolhoosi? Eihän tämmöisestä ollut mitään puhetta?

Juhani oli esittänyt ääneen kysymyksen, jonka moni muukin torpparista talolliseksi haluava olisi halunnut esittää. Kokouksessa oli paikalla torppareitten lisäksi kansanvaltuuskunnan edustaja sekä neljä aseistettua punakaartilaista. Näyttivät olevan muualta. Vieraita miehiä. Miesten olemus oli sellainen, että ne olivat jostain kaupungista. Eivät vaikuttaneet maamiehiltä. Juhani jatkoi puhettaan:

- Mehän lähdettiin sotimaan vain ja ainoastaan sen takia, että me saadaan nämä tilat itsellemme, ja päästään sitä kautta vähän paremman leivän syrjään kiinni. Ihan jo lapsiakin ajatellen. Mutta se, mikä tuossa teidän meille antamassa paperissa joka kertoo kolhoosista lukee tarkoittaa sitä, että mehän tehtiin tuo koko sotaurakka ihan turhan takia. Mehän ollaan jatkossakin torppareita. Kolhoosin torppareita. Vielä surkeempia torppareita kuin ennen. Torppien omat maathan pienenee murto-osaan. Tuossa paperissa lukee selvästi, että me saadaan pitää itsellämme puoli hehtaaria maata ja sen päälle yhden lehmän ja kaksi sikaa tai lammasta. Eihän siitä semmosesta elämisestä mitään tule.

Kansanvaltuuskunnan edustaja kuunteli Juhanin avautumista ja vastasi sitten:

- Kai Kinnunenkin ymmärtää, että tämä sota käytiin sen vuoksi, että maa tyhjennettäisiin porvareista. Ei sitä suinkaan sen takia käyty, että niitä tehtäisiin lisää. Se täytyy Kinnusenkin ymmärtää. Kolhoosi on se pääasiallinen muoto, millä sosialistinen maatalous tulee toimimaan. Ainakin toistaiseksi. Myöhemmin täälläkin siirrytään valtiontiloihin eli sovhooseihin. Jonka työläisiä te tulette olemaan ja saatte sovhoosilta palkan. Ja tuleehan teille kuitenkin enemmän kuin sen puolen hehtaarin tuotto. Paperissa lukee selvästi, että te saatte osuuden tilan tuotosta tekemänne työmäärän mukaan. Kyllä se vaan on niin, että jatkossa asiat tehdään toimivan teorian eikä minkään kapitalistien mielivallan mukaan.

- Teorian? Toimivan? Miten helvetissä se toimiva on jos sitä ole edes koeteltu? Ja tuon paperissa olevan teorian mukaan minun mukuloilleni tulee nälkä! Sillä se kolhoosin tuotto jaetaan vasta sen jälkeen kun on tehty pakolliset viljanluovutukset valtiolle. Ja ne ei ole ihan pieniä ne. Eikös meille luvattu torpparivapautus silloin kun sotaan lähdettiin? Sen sijaan me ei olla enää edes torppareita vaan valtion vuosimiehiä. Petostahan tämä on, helvetti soikoon! Ei me tämän takia sotimaan lähdetty!

Kansanvaltuuskunnan edustaja nyökkäsi vierellään seisovalle punakaartilaiselle. Hän veti kivääristään patruunan piippuun ja osoitti sillä Juhania. Kansanvaltuuskunnan edustaja totesi:

- Nythän on näin, että sinä Juhani puhut porvarillisia puheita. Me kansanvaltuuskunnassa emme sellaisia kerta kaikkiaan hyväksy. Muistan kyllä urhoollisuutesi luokkasodassa ja siksi annan sinulle anteeksi nuo sanasi. Mutta kunnostautumisesi sodassa ei anna sinulle mitään erivapauksia sosialistisessa Suomessa. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko sinä liityt kolhoosiin. Tai sitten alkavat toiset toimenpiteet.

Juhani katsoi häntä kohti osoittavaa kiväärinpiippua ja älysi pitää suunsa kiinni. Kokouksen jälkeen hän puhui sodassa mukanaan taistelleen Kontkasen kanssa:

- No nythän me vasta taidettiin itsellemme isännät saada. Niitten entisten kanssa sentään pystyi neuvottelemaan. Ei ne kumminkaan ruvenneet pyssyllä osoittelemaan jos eri mieltä oltiin.

Kontkanen vastasi:

- Niin… minä jotenkin silloin sodan aikana panin merkille, kun ne iskulauseet muuttuivat. Kun kuuntelin niitä akitaareja vai mitä perkeleitä ne olivat ja luin niitä Kansan Lehden numeroita mitä rintamalle silloin tällöin saatiin. Ennen kuin alkoi se rähinä, niin puhuttiin tehdastyöläisten ja torppareitten vallasta. Sitten kun se rähinä alkoi, niin puhuttiin työväen vallasta. Sitten puhuttiin sosialismista ja työväen vallasta. Ja sitten lopussa ei puhuttukaan enää kuin sosialismista. Olishan tää pitänyt oikeastaan hoksata jo silloin.

Puhuessaan hän oli suhrannut piippunsa kanssa, sytytti sen, puhalsi savut ja jatkoi sitten:

- Saattaa olla kumminkin, että tää on se parempi vaihtoehto. Mulla on sukulaisia Varsinais-Suomessa. Siellä on isommat tilakoot. Siellä ollaan kolhoosien sijasta perustamassa sovhooseja. Niitä valtiontiloja mistä tuo häiskä puhui. Siellä ollaan ihmiset häätämässä pois kodeistaan ja laittamassa häthätää pystyyn laitettuihin parakkiasuntoihin, mistä käsin niitten pitää tehdä töitä valtiolle. Omilla maillaan. Me sentään saadaan pitää asuntomme. Ja maammekin. No, tavallaan. Ainakin pieni osa niistä. Voi kuule olla, että sillä puolella hehtaarilla yksityismaita tulee olemaan yllättävän suuri merkitys.

Juhani mietti Kontkasen kertomaa hetken ja vastasi sitten:

- Minkähän helvetin puolesta me se puolitoista vuotta oikein tapeltiin? Niitten entisten isäntien kanssa sentään suht koht pärjäsi. Ne kumminkin tiesivät olevansa tekemisissä elävien ihmisten kanssa. Mutta nyt meitä komentaa vain joku paperille laitettu ajatus. Jonka taakse on helppo paeta ja panna kiväärimies asialle. Saattaa olla vielä niin, että me muistellaan niitä torppariaikoja vanhoina hyvinä aikoina.


Helmikuu 1923, Kinnusten kotona

Juhani katsoi, kun hänen kotiaan kohti käveli viisi miestä. Univormupukuisia sellaisia. Neljällä heistä oli kiväärit mukanaan. Viidennelläkin revolli holsterissa. Mitähän helvettiä tämä tarkoitti? Olihan hän oppinut läksynsä eikä ollut puhunut minkäänlaista vastavallankumouksellista propagandaa kenellekään. Ainakaan julkisesti. Vaikka mieli usein tekikin. Kolhoosin jäsenenä ei käteen jäänyt lähellekään sitä, mitä torpasta oli saanut. Kun sen kolhoosin pito oli aina vähän sieltä tännepäin. Ne maat kun kuuluivat nyt kaikille eikä kenellekään ja kolhoosin johdolta ei vaadittu osaamista viljelystä vaan poliittista luotettavuutta. Yksityispalstan pito tuotti sentään vähän, mutta hevosetkin oli kaikki kolhoosin takana ja niitä sai käyttöönsä milloin sai. Kinnuset olivat pitäneet yksityispalstansa perunalla, että oli varmasti edes jotain syötävää. No, kuunnellaan sitten, mitä niillä on asiaa. Juhani meni ulko-ovelleen vastaanottamaan vieraita.

- Päivää. Mitäs asiaa teittillä on?

Kansanvaltuuskunnan edustaja vastasi:

- Nythän on niin, että kun Suomi on kerran liittynyt osaksi Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa niin sen myötä me luonnollisesti toimimme sen linjan mukaan, mitä Moskova edustaa. Ja tällä hetkellä Moskovan linjana on tilapäisesti novaja ekonomitšeskaja politika, minkä mukaan sinullekin annetaan tiettyjä uusia vapauksia toimia itsenäisesti. Toveri Leninin määräysten mukaisesti.

- Jaa. Vaan mitäs se käytännössä tarkoittaa?

- Sitä, että maassa on elintarvikepula. Koko Neuvostoliitossa. Kas kun… no, on pakko tunnustaa, että osuustoimintatilat ja varsinkin valtiontilat ovat toimineet odotuksia huonommin. Sen myötä sinä saat toimia toimia osittain itsenäisenä maanviljelijänä, ainakin toistaiseksi. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että yksityinen peltoalasi nousee puolesta hehtaarista viiteen hehtaariin. Kunhan vaan luovutat valtiolle tietyn osuuden yksityismaittesi viljasta. Muun viljan voit myydä vapailla markkinoilla. Lisäksi kolhoosi luovuttaa käyttöösi lisää lehmiä. Tärkeintä on nyt saada mahdollisimman paljon elintarvikkeita. Maa kärsii puutteesta. Niin kuin suuri Lenin on sanonut, ”meidän on otettava kaksi askelta taaksepäin, että voimme ottaa yhden askeleen eteenpäin”. Tämä on tietysti vain väliaikaista. Kun pahin vaihe on voitettu, niin siirrymme takaisin suunnitelmatalouteen.

- No hemmetti. Tämähän helpottaa meidän elämäämme ihan urakalla. Mutta minkä takia sulla on nuo pyssymiehet mukana?

- Katsos… kun Neuvostoliitossa ei saa olla aseita kuin viranomaisilla. Ja me tiedämme, että sinulla on sekä kivääri että haulikko. Niin että sinun täytyy luovuttaa ne meille.

- Häh? Minkä ihmeen takia? Minä olen käynyt niitten kanssa metsällä. Siitä on sentään saatu vähän särvintä pöytään lisää. Joskus ihan mukavastikin. Muutaman teeren ja metson olen saanut aika ajoin pudotettua ja jäniksen ammuttua. Niin minä kuin tuo Ilkka. Se se vasta melkoinen metsämies on. Ei näillä pyssyillä mitään vastavallankumouksellista toimintaa olla tehty. Kunhan vähän leivänjatketta ollaan hankittu. Miksi ihmeessä ne vietäisiin meiltä pois? Enhän minä mikään kansanvihollinen ole. Näkisin, että enempi päinvastoin. Minullehan myönnettiin sodassakin Taistelevan Työläisen Punainen Tähti.

- Niin no… en minä sinun ansioitasi vähättele ensinkään… mutta katsos kun Neuvostoliitto määrittelee, että sivistyneessä maassa aseita on vain viranomaisilla. Niin että sen takia sinunkin pitää ne aseet luovuttaa.

- Tuo vanha yksipiippuinen haulikkokin?

- Sekin. Nää on asioita, joista ei neuvotella. Kai sinä ymmärrät, että neuvostohallinto ei neuvottele. Se käskee. Ja sinä tottelet.

Juhani oli oppinut, että tässä uudessa komennossa, jonka puolesta hänkin oli taistellut, oli paljon sellaisia asioita, joista ei todellakaan neuvoteltu. Itse asiassa joka ainoa asia.  Niinpä hän ymmärsi välttämättömän ja luovutti aseensa ja patruunat kansanvaltuuskunnan jäsenelle ja hänen mukanaan tulleille asemiehille. Kansanvaltuuskunnan jäsen totesi vielä:

- Ja niin muuten, kun me nyt ollaan osa Neuvostoliittoa, niin sitä ansiomerkkiäsi sinun ei kannata pahemmin julkisesti enää esitellä. Se kun on myönnetty vanhan Suomen valtion aikana, joten se on Neuvostoliitossa mitätön ja se, mikä on mitätön on hyvin pian myös laiton. Neuvostoliitossa kun ei oikein haluta, että Suomessa muisteltaisiin sitä lyhyttä itsenäisyyden aikaa. Sitä ei ole ollut olemassakaan. Mutta sinulle voidaan tuon vanhan ansiomerkin tilalle myöntää Punalipun kunniamerkki, jos sitä erikseen anot. Sotilaalliset ansiosi luokkasodassa oikeuttavat sinut siihen kyllä oikein hyvin.

Miehet poistuivat ja Juhani tuumasi:

- Pyssytkin veivät. Perkeleet. Vaikka tekivät meistä näennäisesti talollisia.

Ilkka totesi:

- Vaan voidaanhan me laittaa sentään jäniksille ansalankoja. Ei sitä kumminkaan kielletty.

Ei kielletty niin, totesi Juhani ja katseli Kansanvaltuuskunnan edustajan antamaa paperia.

- Se on tietysti hyvä, että me voidaan nyt pyörittää tilaa ilman kolhoosin johtajan käskyjä. Se kun ei tiedä viljelemisestä mitään. Mutta nää viljan luovutusvaatimukset tään paperin mukaan ei kun pahenee vaan. En vaan millään jaksa uskoa, että tää elämä muuttuisi tästä yhtään helpommaksi.

Ilkkakin katseli paperia ja totesi:

- Vaan ei kai meillä ole muuta konstia nälkää vastaan kuin tuo työn tekeminen. Vaan meinaakkos sinä anoa sitä punalipun merkkiä?

- Pakko kai minun on. Muutenhan ne voisivat tulkita, että minä en arvosta neuvostokunniaa ja silloinhan minä en arvosta järjestelmää. Tiedätkös, Ilkka. Ennen sotaa minä ajattelin, että me päästään eroon kuvien kumartelemisesta. Mutta nyt kulissit ovat vielä tuplasti entistä suuremmat.


Keuruu, Tšekan selli, syyskuu 1925

Torpparista punakaartilaiseksi, siitä plutoonanpäälliköksi, siitä kolhoosilaiseksi, siitä kolhoositalolliseksi, siitä pidätetyksi ja siitä kuolemaantuomituksi muuttunut Juhani Kinnunen makasi sellin lattialla ja piteli leukaperiään jotka tšekistivartijan kiväärinperä oli murjonut. Pari kulmahammasta oli katkennut ja sykkivä kipu jyskytti päätä. Kipu jäi kuitenkin tunteena taka-alalle, sillä päällimmäisenä Juhanin mielessä oli viha, pettymys ja petetyksi tulemisen tunne. Hänestä tuntui siltä, että hänen elämänsä vallankumouksesta alkaen ja ehkä jo ennen sitäkin oli jonkun valmiiksi tehdyn käsikirjoituksen mukaan edennyt näytelmä. Shakkipeli, jossa hän oli ollut mukana sotilaana, tai paremminkin moukkana. Jonkun sellaisen kirjoittamana, joka ei tuntenut moukan elämää ja joka ei häntä myöskään kiinnostanut. Hänelle se käsikirjoitus oli tärkein. Nyt se käsikirjoitus oli edennyt siihen lopulliseen pisteeseensä. Ainakin Juhanin ja hänen perheensä osalta.

Sellissä oli neljä muutakin miestä, yhtenä heistä Kontkasen Matti jonka hän oli tuntenut jo lapsesta. Matti, jonka kanssa hän oli käynyt läpi ankaran vallankumoussodan ja sen jälkeen elänyt samassa kolhoosissa kärsien puutteesta luvatun hyvinvoinnin sijasta ja pelosta luvatun vapauden ja vakauden sijasta. Kolme muuta miestä olivat puolituttuja ja sellin jokaista miestä oltiin syytetty ja tuomittu samasta rikoksesta eli valtiolta varastamisesta. Toisin sanoen sabotaasista neuvostojärjestelmää vastaan. Neuvostojärjestelmä oli monessa suhteessa hidas ja toimimaton, mutta kun se halusi rangaista ja pitää kuria, silloin se pystyi toimimaan hyvin nopeasti ja tehokkaasti. Sen oli Juhanikin huomannut. Hänet oltiin pidätetty toissapäivänä. Tuomiolle hän päätyi seuraavana päivänä ja se pantaisiin toimeen huomenna.

Ei hänellä ollut mahdollisuutta muuhun kuin mitä hän oli tehnyt. Ei minkäänlaista. Ei niin hänellä, Kontkasella kuin tuhansilla muillakaan miehillä jotka tasapainoilivat kolhoosin ja yksityispalstansa välissä. Sillä lapset oli pakko ruokkia. Jo vuonna 1924 valtio oli vaatinut ”talollisilta” niin suuret viljanluovutuskiintiöt, että ilman perunapalstaansa Kontkasetkin olisivat nähneet nälkää. Käytännössä valtio vei kaiken viljan ja Juhani oli joutunut jo silloin syksyllä piilottamaan viljaa että edes siemenviljaa jäisi jäljelle. Samalla kolhoosi otti kaikki ylimääräiset karjaeläimet takaisin itselleen.

Ansalangoilla saatiin sentään joitain jäniksiä ja järvestä kalaa. Sekin piti tehdä onkimalla. Verkko tulkittiin tuotantovälineeksi ja sellaisia sai olla vain kolhoosilla. Naapurikylässä eräs mies oli väsännyt omatekoisen verkon, jäänyt kiinni ja teloitettu. Yhden onnettoman kalaverkon takia. Kaikesta yrityksestä huolimatta kevättalvella lapset alkoivat laihtua. Ruokaa ei kertakaikkiaan ollut tarpeeksi kasvavalle vartalolle. Oltiin kuultu, että ihmisiä oli muualla kuollut nälkään. Paljonkin.

Seuraava kesä oli säiltään hyvä ja satoa näytti tulevan yli odotusten. Mutta yli odotusten olivat myös valtion uudet viljaluovutusvaatimukset. Niin Juhani, Aliisa kuin Ilkkakin olivat lukeneet heille tuotua Kansanvaltuuskunnan vahvistamaa paperia, jossa oltiin selvitetty hehtaaria kohden asetetut vaatimukset. Se paperi oli ollut kuin nyrkinisku palleaan. Vaikka lukuja kuinka ynnäili, niin lopputulos oli selvä. Heiltä vaadittaisiin niin paljon, että perheeltä loppuisivat kaikki oman pellon tuotteet viimeistään seuraavana kevättalvena. Ja koska he olivat kolhoosin alaisia yksityisviljelijöitä, he eivät saisi kolhoosilta ruoka-apua. Tokihan tuollaisilla hehtaareilla pitäisi pärjätä.

Juhani, niin kuin moni muukin viljelijä oli ottanut yhteyttä kolhoosin johtoon ja pyytänyt, että puoli-itsenäiset tilat palautettaisiin kokonaan kolhoosin yhteyteen. Kolhoosissa itsessään luovutusvaatimukset olisivat kuitenkin pienemmät ja kolhoosin jäseniä autettaisiin tarvittaessa ruoka-avulla. Laihalla sellaisella, mutta se pitäisi perheen sentään hengissä. Vastaus oli ollut byrokraattisen tyly. Näitä asioita käsittelisi kolhoosikomitea, jonka lähin toimisto oli Jyväskylässä. Hakemuksia käsiteltäisiin vasta aina uuden satokauden alkaessa joten komitea ottaisi kantaa anomuksiin vasta keväällä 1926. Siihen mennessä ei auttaisi muu kuin täyttää vaaditut viljakiintiöt niin kuin kunnon neuvostokansalainen kuuluukin.

Tämä ratkaisi asian. Viljaa oli pakko piilottaa. Samoin perunaa. Vaikka se oli kuolemalla rangaistava rikos. Viljan pakkoluovutukset menivät kolhoosin varsin sekavan kirjanpidon kautta ja se antoi mahdollisuuden koplata. Viljankorjuun aikaan Juhani ja Ilkka rakensivat kätköjä, joissa vilja ja perunat saattoivat säilyä. He tekivät myös improvisoidut myllynkivet, joilla saattoi tehdä jauhoa yhden perheen tarpeeseen. Olisi niistä apua naapureillekin, jotka joutuivat turvautumaan myös johonkin, jonka valtio tulkitsi sabotaasiksi itseään kohtaan. Ja olihan sitä siemenviljaakin pakko säästää.

Siemenviljaa ei saisi kolhoosiltakaan jos oli kulakki. Jostain kaukaa sellainenkin sana oli etsiytynyt tänne kaukaiseen Jukojärveenkin. Hallinto oli alkanut nimittää kulakeiksi niitä entisiä torppareita, joilla oli nyt kolhoosista yksityismaita. Termi oli levinnyt myös joittenkin, itse asiassa ikävän monen kolhoosin työntekijöitten käyttöön. He olivat olleet ennen vallankumousta vuosimiehiä ja mäkitupalaisia. Alempana kuin torppari. Sanan ”kulakki” käytössä saattoi aistia vahingonilon ja kateuden niitä kohtaan, joilla oli edes pieni mahdollisuus yrittää jotain sen sijaan että olisi tuomittu aina pelkäksi rengiksi. Riippumatta siitä, oliko isäntänä talollinen vai neuvostovaltio. Torpparit kuvittelivat pääsevänsä talollisiksi. Vuosimiehillä ja mäkitupalaisilla ei ollut siihen edes mahdollisuutta. Siksi entisten torppareitten ahdinko herätti monissa niitä ihmisyyden inhottavimpia piirteitä. Ilon toisten tappiosta, pettymyksestä ja kärsimyksestä.

Jossain vaiheessa oli alkanut vaikuttaa siltä, että entiset torpparit haluttiin tarkoituksella tappaa nälkään. Varsinaiset talollisethan oltiin tapettu jo sodan aikana ja loput olivat paenneet maasta. Kontkanen oli kuullut Varsinais-Suomessa asuvilta sukulaisiltaan, että Turun satamassa oltiin lastattu viljalaivoja. Lastattu. Suomalaisesta viljasta. Myyntiin ulkomaille. Samaan aikaan kun maassa nähtiin nälkää. Sukulaiset olivat myös osanneet kertoa, että sovhooseissa, vaikka sielläkin viljanluovutusvaatimukset olivat kovat, niin ne olivat kuitenkin selvästi inhimillisempiä kuin entisillä torppareilla. Niin Juhanin kuin Kontkasenkin mielessä alkoi kyteä valkohehkuinen viha uutta hallintoa kohtaan. Se oli pettänyt heidät täydellisesti. Mutta mahdollisuutta uuteen kapinaan ei ollut. Maa oli totaalisesti neuvostohallinnon alainen eikä pelkillä haloilla ja hangoilla paljon kapinoitu. Kaikki kättä pidempi oltiin viety.

Ainoa keino yrittää oli siis yrittää pimittää viljaa ja perunaa. Mitä muutakaan vaihtoehtoa heillä olisi ollut? Ja nyt kun Juhani istui tässä pidätyssellistä kuolemanselliksi muuttuneessa ahtaassa tilassa hän ajatteli jälleen, että hän ja niin moni muu oli toiminut juuri niin kuin jossain julmassa käsikirjoituksessa oltiin etukäteen päätetty.

Sillä totta kai he jäivät kiinni.

Eilen… vai oliko se jo toissapäivänä… Kinnusten pihalle tuli auto. Ensimmäistä kertaa. Sitä ennen ei pihalla oltu autoa koskaan nähty. Autosta tuli aseistettuja tsekalaisia jotka ottivat hänet kiinni. Ja raahasivat hänet kätköjen luo. Ne olivat tienneet niistä. Joku oli kertonut. Siinä olikin sitten se tarvittava todistusaineisto. Muuta ei tarvittukaan. Kuka hänet oli käräyttänyt? Oliko sillä tässä vaiheessa enää oikeastaan merkitystä? Pidätyssellistä hänet vietiin nopeaan kuulusteluun, sen jälkeen takaisin pidätysselliin ja sitten oikeuden eteen. Kuulusteluissa hän oli sanonut, että päätös rikoksesta oli vain ja ainoastaan hänen ja hän oli pakottanut niin perheensä kuin ottopoikansa Ilkan hyväksymään sen.

Oikeudessa tuomari katsoi väsyneellä ilmeellä lyhyttä kuulustelupöytäkirjaa, nosti sitten katseensa ja totesi:

- Sabotaasista neuvostovaltaa vastaan syytetty Juhani Laurinpoika Kinnunen tuomitaan kärsimään kuolemanrangaistus.

Juhani totesi vain:

- Ampukaa sitten. Mutta jos jättäisitte perheeni rauhaan. Antaisitte heidän mennä vaikka kolhoosiin.

Tuomari katsoi Juhania niin kuin kansanoikeuden tuomari rikollista kansanvihollista kuului katsoa ja vastasi:

- Olette ottaneet tämän rikoksen täysin omalle vastuullenne. Oikeus hyväksyy sen. Mutta on selvää, että perheenne jäsenet ovat kuitenkin olleet tietoisia rikoksestanne. Eivätkä he ole ilmiantaneet teitä. Siksi he ovat myös osallisia rikokseen. Heidän henkensä säilyy. Ja heidät tullaan siirtämään kolhoosiin. Mutta se kolhoosi ei sijaitse Suomen Neuvostotasavallassa. Uusi paikka antaa heille mahdollisuuden opetella olemaan kunniallinen ja lainkuuliainen neuvostokansalainen.

Juhanin vatsaan ilmestyi jäinen pallo. Tuo tiesi Siperiaa. Olisiko sittenkin parempi, jos heidät ammuttaisiin? Sen pidemmälle hän ei ehtinyt miettiä, sillä tuomari nyökkäsi ja tšekistivartija löi häntä kiväärinperällä suuhun. Hän menetti tajuntansa ja heräsi pidätyssellissä joka oli siis muuttunut kuolemanselliksi. Kontkanen morjesti häntä alistuneena, osoitti sormella itseään ja kopautti sitten samalla sormella otsaansa. Sama tuomio siis. No, eihän neuvostokoneisto sabotaasista muuta tuomiota tuntenutkaan.

Sinä yönä ei uni tullut. Ei Juhani sitä yrittänytkään. Hän tiesi, että hänen elämänsä tunnit olivat vähissä. Hän pyrki muistelemaan niitä kauniita hetkiä mitä hänellä oli ollut perheensä kanssa. Mutta jatkuvasti ajatuksiin nousi päällimmäiseksi katkera ja ennen kaikkea voimaton viha siitä petoksesta, jonka kohteeksi hän oli joutunut. Jos etiäinen olisi kertonut tammikuussa 1918 hänelle sen, mitä hän tiesi syyskuussa 1925, hän olisi riisunut käsivarrestaan punaisen nauhan ja siirtynyt valkoisten puolelle. Mutta hyvät valinnat usein tulevat ilmi vasta sitten, kun on liian myöhä. Liian myöhä väärien valintojen johdosta.

Tuli varhainen aamu. Ei Juhani sitä muuten pimeässä sellissä osannut tietää, mutta koko ikänsä maalla asuneena hänen kehonsa oli jotenkin oppinut hahmottamaan ajan kulun. Sellin ovi aukesi ja sisään tuli tšekistejä jotka tarjosivat tšekalaisen aamiaisen eli kiväärinperää maustettuna potkuilla. Oli selvää, että nyt oli tuomioon täytännönpanon aika ja tällä kevyehköllä aamuherätyksellä otettiin tuomituilta liiat, tai viimeisetkin luulot pois. Sellin ulkopuolelta kuului kylmä ääni:

- Tulkaa ulos.

Tuomitut tottelivat. Eihän heillä ollut vaihtoehtoa. Sellistä ulos tullessaan Juhani näki, että käskyn oli antanut tuttu mies. Sama Jaatinen, joka oli kylvänyt avuttomiin ja aseistamattomiin kohdistunutta kuolemaa sodan aikana Kansanvaltuuskunnan Erityisosastossa. Hän oli näköjään saanut osaamistaan vastaavaa työtä neuvostovaltiossa ja menestynytkin siinä, sillä hänen olkapoleteissaan oli majurin merkit. Siinä kieltämättä vakka oli löytänyt kantensa. Neuvostoliiton kaltainen totalitaristinen järjestelmä tarjosi loistavan urakehitysmahdollisuuden sadistisille mulkuille. Jaatinen nyökkäsi tšekisteille ja tuomitut raahattiin autoon. Matka ei kestänyt pitkään ja auto pysähtyi erään mäen reunalle. Tuomitut komennettiin autosta ulos ja Jaatinen antoi käskyn:

- Riisuuntukaa alusvaatteisillenne.

Tietenkin. Eihän neuvostovaltio hukkaisi käyttökelpoisia päällysvaatteita. Tuomitut riisuuntuivat. Läksy oli jo opittu. Helpompi oli kuolla ammuttuna kuin hakattuna. Jaatinen antoi seuraavan käskyn:

- Menkää montun reunalle polvillenne.

Tuomitut tottelivat. Syyskuinen aamu oli kylmä, mutta Juhani tuumi turtuneena että pianhan se paleleminen lakkaa. Hän näki, että montussa oli jo aiemmin ammuttuja vainajia. Niitten päälle oltiin vain heitetty vähän hiekkaa. Hiekka ei peittänyt haudasta tulevaa kalman löyhkää. Juhani käänsi päätänsä ja näki, että Jaatinen itse kaivoi tyytyväinen ilme kasvoillaan holsteristaan pistoolin. Jaa… häiskä haluaa tehdä sen itse… se perkele nauttii tästä…

Juhani käänsi katseensa takaisin tulevaa hautaansa kohti ja sulki silmänsä. Ensimmäinen laukaus kajahti. Siinä meni Kontkanen. Toinen laukaus. Siinä meni Salminen. Ironista kyllä, Juhanin viimeinen ajatus ei mennyt hänen perheensä tykö. Hänelle vain tuli mieleen, että tuo Jaatinen se varmasti nousee neuvostohierarkiassa joskus hyvin korkealle. Hänellä kun on juuri niitä ominaisuuksia mitä neuvostojärjestelmä arvostaa ja tarvitsee.

Jaatinen siirtyi Juhanin taakse ja kohotti pistoolinsa. Laukaus kajahti ja vallankumouksen Juhani Kinnuseen kohdistama petos oli saavuttanut viimeisen vaiheensa.

Wednesday, May 24, 2017

MIKÄ OLI RIKKI?

Törmäsin suuresti arvostamani Vasarahammerin tuoreimmassa blogipostauksessa ulkoministerimme Timo Soinin loihelausumaan, jossa hän käsitteli Manchesterin terrori-iskua. Soinihan totesi terrori-iskuista näin:

- Avoimen yhteiskunnan yksi haavoittuvuustekijä on, että kun meillä on demokratia, jossa ei ole totalitarismia, eikä kaiken kattavaa kontrollia ja rajat pystyy ylittämään kohtuullisella vaivalla, niin näiden täydellinen estäminen ei vain ole mahdollista.

Tämä lause pisti minut aika ymmälleni. Suomessahan ei ole tuollaista Manchesterin tyyppistä terrori-iskua vielä tapahtunut, mutta Suomessakin on totuttu jatkuvaan haittamaahanmuuttajien aiheuttamaan arkipäivän terroriin, joka koostuu tapoista, ryöstöistä, pahoinpitelyistä ja raiskauksista.

1980-luvulla tällaista ulkoapäin tuotettua arkipäivän terrorismia ei ollut. Mikä johtuu tietysti siitä, että tänne ei haittamaahanmuuttajia silloin laskettu. Josta pääsemme taas tuohon Soinin lauseeseen ja se herättää kysymyksiä 1980-luvun Suomesta.

- Oliko siis niin, että Suomi oli 1980-luvulla maa, jossa ei ollut demokratiaa?

- Oliko Suomi tuolloin totalitaristinen valtio?

- Eikö Suomen rajoja pystynyt tuolloin todellakaan ylittämään?

- Oliko Suomessa silloin todellakin nykypäivään verrattuna kaiken kattava viranomaiskontrolli? Esimerkiksi jopa niinkin hurjassa muodossa, että kansalaisten mielipiteenilmauksia valvomaan oli perustettu kokonainen ”vihapuhetutkintaryhmä”?

Omat mielikuvani tuon ajan Suomesta ovat vallan toisenlaisia. Olenko asunut tietämättäni jossain toisessa valtiossa? Vai olenko ollut koomassa, josta olen herännyt joskus vuonna 2005?

Ehkä minua viisaammat ja lukeneemmat voisivat myös kertoa, mikä silloisessa 1980-luvun Suomessa ja Euroopassa oli niin rikki, että se piti korjata nykyisellä ”avoimella yhteiskunnalla” ja ”eurooppalaisilla arvoilla”? Yhteiskunnalla ja arvoilla, jonka tunnusmerkkinä on jatkuvasti lisääntyvä maanosan ulkopuolelta tuontitavarana tuotettu väkivalta, ihmisten lahtaaminen, kantaväestön kurjistuminen ja tämän ”kehityksen” nostaminen kyseenalaistamattomaksi itseisarvoksi?


Sota on rauhaa

Vapaus on orjuutta

Tietämättömyys on voimaa

ja

Valhe on totuus

Tuesday, May 23, 2017

GREATEST SHITS: TULOKSET

Lähihistoriamme suurinta hölmöntölmäystä koskeva äänestyksemme on saatu sitten käytyä läpi. Äänestykseen osallistui kuukauden aikana kaikkiaan 646 henkilöä ja siinä annettiin yhteensä 1762 ääntä. Lämmin kiitos kaikille osallistujille. Ennen kuin julkistan tulokset, kerron omat kolme valintaani ja miksi niihin päädyin. Lukijoilta tuli kaikille valinnoille kyllä erittäin hyviä perusteita, eivätkä omani ole sinänsä sen parempia kuin muidenkaan. Mutta ovatpahan omiani kumminkin. Valintani aikajärjestyksessä:

1987: Konsensus

Tästä konsensuspolitiikasta voitaisiin käyttää myös nimitystä broileripoliitikkojen aikakausi. Poliitikkojen, jotka ovat ajatuksettomia, mielipiteettömiä sekä mielikuvituksettomia ja jotka ajavat sitä linjaa, mitä oma etu sekä niin sanottu ajan henki vaativat, ajan henkeä noudattaen ilman minkäänlaista kyseenalaistamista. Viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikana poliittinen koneistomme (samoin kuin tietysti ylin virkakoneisto) on oikeastaan kloonattu itäsaksalaisesta järjestelmästä.

Ilman tätä kloonipoliitikkojen sukupolvea Suomea ei oltaisi ajettu väkisin EU:hun ja siihen kaikkeen, mitä sen myötä seurasi. Niin euro, Suomen muuttaminen EU-maakunnaksi, monikultturismin muuttaminen itseisarvoksi ja invaasio 2015 ovat seurausta siitä, että kloonipoliitikot toteuttavat sitä politiikkaa, mitä heidän omasta mielestään täytyy toteuttaa. Se kysymys, ovatko he mielestään oikeassa vai väärässä ei ole enää aikoihin juolahtanut heidän mieleensä. Se katosi siinä vaiheessa, kun broilerit hautasivat viimeisen valtiomiehen ja polttivat kaikki noitarummut, ettei häntä saisi enää manattua henkiin.

Tietysti nykyiseen poliittiseen koneistoon - lähinnä vihreisiin ja vasureihin - kuuluu niitäkin, jotka aivan oikeasti uskovat monikultturismin epistolaan. Heidän poliittinen painoarvonsa on heidän määräänsä nähden käsittämättömän suuri. Ehkä se kertoo siitä, että elämästä vieraantuminen ja kaikenlaisen realismin unohtaminen on muuttunut maassamme jonkunlaisen uskonnon asemaan.

1990: Somali-invaasio

Äänestyksen kommenttiosuudessa todettiin useammastakin suunnasta, että somali-invaasio ei ollut sinänsä merkittävä, sillä sen tilalle olisi tullut joku toinen invaasio kuitenkin. Voi pitää paikkansa. Mutta somali-invaasio tuli kuitenkin ensimmäisenä, joten se on sekä symboli että tietyn hallitsemattoman kehityksen alkupiste. Nimenomaan se on symboli turhalle alistumiselle. Kyllähän Suomi oli alistunut ja nöyristellyt Neuvostoliitollekin kymmeniä vuosia. Mutta siihen oli varsin perustellut syyt. Muun muassa Neuvostoliiton parisataa divisioonaa ja parikymmentä tuhatta ydinkärkeä. Nöyristelyn myötä Suomi pystyi myös käymään Neuvostoliiton kanssa kannattavaa kauppaa, joten se, mikä nöyristelyllä aiheutti haavoja itsetuntoon voitiin voidella kansalliseen lompakkoon ilmestyneillä seteleillä.

Somalien kohdalla ei olisi ollut minkäänlaista tarvetta alistua. Suomea ei oltaisi pystytty pakottamaan. Se tehtiin vain ja ainoastaan omaa typeryyttään. Eikä alistumisella saavutettu mitään hyötyä. Somalian suurin vientituote on edelleenkin somalit. Ja Somalia puolestaan tuo Suomesta lähinnä somalien lähettämää suomalaista rahaa. Somali-invaasio oli ensimmäinen turha, tarpeeton ja perusteeton kansallinen alistuminen jota on seurannut aina vain uusia alistumisia.

1995: Median pravdoittuminen

Konsensuspolitiikan kohdalla kirjoitin lauseen ”Tietysti nykyiseen poliittiseen koneistoon - lähinnä vihreisiin ja vasureihin - kuuluu niitäkin, jotka aivan oikeasti uskovat monikultturismin epistolaan. Heidän poliittinen painoarvonsa on heidän määräänsä nähden käsittämättömän suuri.” Herää tietysti kysymys että miksi näin, mutta siihen on helppo vastata. Jos maassa ei ole pariinkymmeneen vuoteen ollut minkäänlaista vapaata mediaa, vaan se kuuluu kokonaisuudessaan punavihreään kuplaan, on luonnollisesti varsin selvää, minkälaiset ajatukset ovat esillä ja mitkä puolestaan vaiettuja ja kiellettyjä.

Niin kuin aikaisemmin olen todennut, valtamedia ei ole enää vallan vahtikoira eikä edes verikoira vaan se on vallankäyttäjä itsessään. Vallankäyttäjä, jota poliittinen koneistokin pelkää. Se on suurin syy siihen, miksi suomalainen asenneilmapiiri on jo pitkään muistuttanut Itä-Saksaa. Siksi tervehdinkin suurella ilolla vaihtoehtomediaa, jota valtamedia luonnollisesti kutsuu valemediaksi. Se on se aseettoman sissisodan muoto, jonka kautta me tavalliset kansalaisetkin voimme panna hanttiin.

Ja siirrytäänpä sitten äänestyksen varsinaisiin tuloksiin:

Sijalla neljätoista:

1991: Suuri Lama, 59 ääntä

1990-luvun suuri lama sai oikeastaan yllättävän vähän ääniä sillä silloin Suomesta, tai ainakin osasta siitä murtui moraalinen selkäranka ja satojen tuhansien ihmisten työttömyys muuttui pysyväksi normaaliksi.

Sijalla kolmetoista:

1987: Konsensus, 66 ääntä

Varmaankin niin laman kuin konsensuksenkin ääniä söi noitten tapahtumien suhteellinen kaukaisuus. Osa lukijoista ei niitä ole elänyt.

Sijalla kaksitoista:

2012: Homohypetys, 78 ääntä

Homohypetyshän ei itsessään maata tuhoa, mutta se on osa sitä perinteisten arvojen romuttamista, mikä punavihreälle kuplalle on niin perin tärkeää.

Sijalla yksitoista:

2017: Punavihreä kirkko, 82 ääntä

Samaan perinteisten arvojen romuttamiseen kuuluu tietysti myös evankelis-luterilaisen kirkkomme moraalinen mädättäminen, jonka viimeisin suuri ilmentymä oli Marjaana Toiviainen-show. Mutta olkaa huoletta. Joku laittaa vielä taatusti paremmaksi. Ehkä jo tänä vuonna. Ja kyseinen Toiviainen on kuitenkin vain yksi julkisuudenhaluinen leikkipartisaani. Tarinan suurimmat myyrät löytyvät sieltä arkkipiispa-/piispatasolta.

Sijalla kymmenen:

2011: Suomi EU-maakunnaksi, 87 ääntä

Tällä perustuslain muutoksellahan eduskuntamme taputteli sitten viimeisetkin rippeet itsenäisyydestämme. Sinänsä kyseessä oli vain leiman lämpsäytys jolla virallisesti vahvistettiin jo saavutettu olotila.

Sijalla yhdeksän:

1995: Median pravdoittuminen, 105 ääntä

Kyseinen ilmiö ei siis päässyt edes pistesijoille. Voi olla, että asiaan ollaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana jo niin pitkälti totuttu.

Siirrymme pistesijoille.

Sijalla kahdeksan:

2011: Jalkaväkimiinakielto, 112 ääntä

Tähän hölmöntölväykseen olisi voinut lisätä myös sen, että Suomi osti erinomaisia raskaita raketinheittimiä, mutta niihin ei sitten hankittu rypäleammuksia. Harjoitusraketeilla ei meinaan tosipaikan tullen kauhean pitkälle pötkitä.

Sijalla seitsemän:

2009: Sananvapaustuomiot, 113 ääntä

Jos tämän kaltainen äänestys pidetään vielä kymmenen vuoden kuluttua, niin oletettavasti esimerkkejä on huomattavasti enemmän eikä Seppo Lehdon ehdoton tuomio ole enää ainut, eikä varmaan pisinkään.

Sijalla kuusi:

2002: Euro, 114 ääntä

Mikä on asia, joka erottaa Suomen muista pohjoismaista? Vinkki: muut pohjoismaat olivat kyseisessä asiassa huomattavasti tsuhnaa fiksumpia.

Sijalla viisi:

1994: EU-äänestys, 121 ääntä

Jos kyseessä olisi ollut äänestys, jossa etsittäisiin suurimman hölmöntölväyksen sijasta suurinta kusetusta, niin kyseinen äänestys olisi todennäköisesti voittanut ylivoimaisesti ja jos vuonna 1994 oltaisiin näytetty aikakoneella sen ajan suomalaisille kooste vuoden 2017 Suomesta ja liittovaltiota kohti etenevästä EU:sta olisi kyllä-äänten osuus jäänyt epäilemättä jonnekin kymmeneen prosenttiin.

Sijalla neljä:

2016: Poliittinen poliisi, 123 ääntä

Kyseessähän on varsin tuore möhläys joka aloitti jatkumon, jonka myötä poliisi on muuttamassa itseään uudeksi Valpoksi ja siitä pikkuhiljaa Tšekaksi. Mikäli äänestys oltaisiin pidetty pari - kolme vuotta myöhemmin, on oletettavaa että poliittisen poliisin äänimäärä olisi ollut huomattavasti suurempi. Joka tapauksessa nytkin se pääsi jo melkein mitalisijoille.

Ja seuraavaksi kärkikolmikko, joka erottui muista melko selkeästi:

PRONSSIA:

1990: Somali-invaasio, 216 ääntä

Typeryys, jota ei olisi tarvinnut tehdä. Kukaan ei pakottanut. Ja sitten kun se tehtiin, saatiinkin kävelevät solidaarisuuspokaalit jotka muuttuivat välttämättömäksi suvaitsevaisen egon polttoaineeksi. Ja suvaitsevainen egohan eroaa esim. polttomoottoreista siten, että ajan myötä ja tekniikan kehittyessä sen polttoaineenkulutus vain kasvaa.

HOPEAA:

2000: Tarja Halosen valinta presidentiksi, 224 ääntä

Vilpitön onnittelu eritoten suomalaisille naisille maamme lähihistorian toiseksi suurimmasta hölmöntölmäyksestä. Jonka vaikutus jatkuu edelleenkin. Meinaan, kukas se sitä korkeaa virkakoneistoa nimittikään vuosina 2000 - 2012?

KULTAA:

Invaasio 2015, 262 ääntä

Monesta pahasta on vaikea valita, mutta äänestäjät valitsivat tämän. Eikä se millään muotoa huono valinta olekaan. Tulee muistaa ja muistuttaa, että kyseisestä invaasiosta tiesivät etukäteen niin nykyinen kuin sitä edeltänyt hallitus. Jotka tekivät mitä? No sitä, mitä on tehty uuteenkin invaasioon varautuessa. Eli ei mitään. Muuta kuin pyritty suitsimaan vihapuhetta.

Voittajamöhläykselle ja siitä vastuussa oleville tahoille luovutetaan juhlallisesti Hömpstadin vähänköehkäammatillisen oppilaitoksen metalli- ja sanaseppälinjan opiskelijoiden suunnittelema ja valmistama ”annos uusinnovaatiota”-palkinto. Onnea voittajille.


Vielä lisäys: Tämä kyseinen blogipostaus on omistettu edesmenneen suositun ja arvostetun bloggaajan Rähmiksen muistolle. Yksi parhaista on poistunut rivistä, mutta me muut jatkamme. Hänen muistoaan kunnioittaen.


Rähmis in memoriam