Tuesday, June 30, 2015

TUOMIOITTEN HINTA JA KORPILAKI

Hotellin respa sai linkkivinkin (kiitos sekä Kumikselle että Juhalle) Ylen uutiseen, joka käsittelee viime aikoina kovasti tapetilla ollutta oikeusjärjestelmäämme ja sen toimintaa. Selväksi on kai tyhmemmällekin käynyt, että varsinkin väkivalta- ja seksuaalirikoksista annetut tuomiot eivät oikein vastaa ns. kansan oikeustajua ja tämä uusi uutinen pistää yksinkertaisen ihmisen vielä astetta enemmän raapimaan päätään ja sehän ei ole hyvä, sillä siitä saa herkkään tikkuja sormeen eikä mätäkuun aikaan ole enää kauan.

Uutisessa todetaan, että annetut alhaiset tuomiot eivät välttämättä pohjaudu pelkkään sokeaan humanismiin, vaan aivan puhtaaseen taloudelliseen ajatteluun. Vankilatuomiot ovat kalliita. Rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta täsmentää:

Tolvanen sanoo myös tietävänsä, että tuomareiden koulutuksessa korostetaan vankilarangaistuksen kalleutta. Hänen mukaansa tuomareille opetetaan, että vankeutta tulisi välttää rangaistuksen hinnan takia.

– Kerran tapasin yhden tuomarin, joka tuli oikeusministeriön koulutuksesta. Hän kysyi minulta ihmeissään, saako ihmisiä enää vankilaan ylipäätään tuomita, kun siellä on niin kallista, sanoo Tolvanen. 

No joo, toteaa Maakansa ja jatkaa, että onhan tämä peruste sinänsä ja tietyllä tavalla ymmärrettäväkin. Mutta jos sitä perustetta käytetään, luulisi annetuissa tuomioissa olevan jonkunlaista logiikkaa. Nyt väkivalta- ja seksuaalirikolliset hyvin usein marssivat käräjäsalista niskassaan ehdollinen tuomio ts. ei tuomiota ollenkaan. Vaikuttaa siltä, että oikeusistuinten näkökulman mukaan ihmisten pieksäminen ja raiskaaminen on pienempi paha kuin sanotaanko nuuskan myynti, sillä viime vuoden puolella nuuskaa myyneet heput saivat ehdottomat vankeustuomiot pituudeltaan 2 v 3 kk – 2 v 6 kk. Maksamattomista veroista räpsähti lompakkokipeetä kaikkiaan 891.000 euroa.

Tulee myös muistaa, että taannoin omaehtoinen kansantaiteilija Seppo Lehto tuomittiin törkeästä nettiposkensoitosta kaikkiaan kahden vuoden ja viiden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Silloin ei vankeustuomion kalleutta laskettu, vaikka ketään ei oltu lyöty eikä valtiolta pimitetty rahapenniäkään veroa.

Tällainen tyhmemmän ja vähemmän koulutetun väestönosan edustaja päätyy väkisinkin johtopäätökseen, että kun tarkastellaan suomalaisen oikeusjärjestelmän vaakakuppeja, on niissä tavallisten kansalaisten turvallisuudella kovin, kovin pienet punnukset. Toki se on luonnollista, sillä raskaammat puntit on varattu valtion pohjattomalle ahneudelle sekä virkamiehen henkisen pipin välttämiselle.

Vielä herää kysymys siitä, että jos kerran taloudelliset seikat ja rahan säästäminen vaikuttaa jopa annettuihin tai siis antamatta jätettyihin vankeustuomioihin, niin miksi Suomessa vieläkin pidetään yllä maahanmuuttoteollista kompleksia ja siihen merkatut rahat ovat pyhiä ja koskemattomia? Kun eihän se systeemi ole muuta kuin pelkkää persnettoa, joka tuottaa jatkossakin lisää persnettoa ja  uusia väkivalta- ja seksuaalirikollisia.

Palataan vielä Ylen uutiseen. On toinenkin asia, joka pistää tämmösen raappahousujätkän ihmettelemään:

Tolvasen mukaan rikoksista tuomitaan vallitsevasti rangaistusasteikon alimman neljänneksen mukaan. Syytä tähän hän ei tiedä.

– Se on traditio, jonka alkuperää on jokseenkin mahdoton paikantaa. Ilmeisesti tuomarit ovat varovaisia, Tolvanen sanoo.

Mikäli kyseessä on hutiloiden tehty halkopino, selitys ”no siinä nyt vaan jotenkin pääsi käymään niin”, on ihan pätevä, sillä halkopinon voi romahduttaa ja tehdä uusiksi. Sen sijaan jos oikeusjärjestelmämme toimintaa joudutaan perustelemaan sanomalla ”no siinä nyt vaan jotenkin pääsi käymään niin”, herää kysymys, että millä tavalla oikeusjärjestelmämme loppujen lopuksi toimii ja olisiko kyseessä kaatamistaan odottava halkopino?

Yleensä ja erikseen: Mikäli oikeuslaitoksemme tuumii, että vankilarangaistukset ovat turhan kalliita, ja niitä tulee silloin välttää, on hotellin respassa tarjolla varteenotettava vaihtoehto. Laillistetaan Korpilaki. Silloin esim. väkivalta- ja seksuaalirikosten tutkinta-, tuomitsemis- ja rangaistusmenettely toimii kansalaisten toimesta aivan ilmaiseksi ilman kalliita tuomarinvirkoja. Tuomioitten täytäntöönpanokin on halpaa ja tehokasta. Välttämättä tuomiot saattavat olla pikaistuksissa tehtyjä, ja kohdistua ehkä vääriinkin ihmisiin, mutta hei, rahansäästöstähän tässä oli puhe.

Ehkä valtio voisi lanseerata kalastuskorttiin verrattavan korpilakikortin, jonka henkilö voi lunastaa vaikkapa poliisilaitokselta tai miksei vaikka lähimmältä R-kioskilta tai ABC-asemalta. Kuukauden korpilakilupa voisi kustantaa vaikkapa 500 euroa ja koko vuoden mittainen lupa lähtisi sanotaanko parilla tonnilla. Luvan lunastajia löytyisi varmasti ja luvista saadun rahan valtio voisi käyttää niihin kohteisiin, mitä sille ovat ensiarvoisen tärkeitä eli niillä palkattaisiin monta monikulttuuriprojektikoordinaattoria ja somalin kielen tulkkia.



Friday, June 26, 2015

ISKU YLI VÄLIMEREN

Välimerellä, noin 60 kilometriä libyalaisesta Zuwaran kaupungista pohjoiseen, toukokuun 16. vuonna 2018.


Italian ilmavoimien kapteeni Salvatore Angeletti ja hänen parinsa luutnantti Vincenzo Serratore lensivät yhdessä viidentoista muun Italian ilmavoimien Stormo 6:n Gruppo 156:een kuuluvan Panavia Tornado-rynnäkkökoneen kanssa kohti etelää. He eivät olleet yksin, vaan heidän kanssaan lensi Italian ilmavoimien Tornado- ja Eurofighter Typhoon-kaluston lisäksi suurinpiirtein kaikki operaatioon sopivat konetyypit niin Espanjan, Portugalin, Ranskan, Kreikan, Itävallan, Iso-Britannian, Hollannin, Belgian, Saksan, Puolan, Tanskan ja Suomen ilmavoimista. Lisäksi iskuun osallistuisivat useitten merivoimien alukset risteilyohjuksillaan. Kohteena tulisivat olemaan Libyan rannikkokaupungit, tarkemmin sanottuna niitten satamassa olevat alukset ja satamarakenteet.

Isku tuhoaisi käytännössä Libyan valtion kansainvälisen kaupankäynnin, tosin pysyvässä anarkian tilassa oleva maa kävi kauppaa muutenkin murto-osan siitä, mitä Gaddafin aikaan oltiin käyty. Ainoa aktiivinen kauppatavara oli laivoilla kohti Eurooppaa suuntaava ihmismassa ja nimenomaan se kaupankäynti tällä iskulla haluttaisiin kerralla lopettaa. Isku saisi luonnollisesti aikaan valtavan maailmanlaajuisen kohun ja tuomitsemisen. Osa reaktioista tulisi täydestä sydämestä ja osa taas luettaisiin paperista, koska näin kuuluisi tehdä. Hyvin moni niistä valtiomiehistä Kiinassa, Japanissa, Yhdysvalloissa, Koreassa ja yleensä ympäri maailmaa olisi samoja miehiä, jotka jatkaisivat paria päivää myöhemmin kauppaneuvotteluja Euroopan valtioitten kanssa.

Nimenomaan erillisten Euroopan valtioitten. Euroopan unioni oli kaatunut puoli vuotta aikaisemmin ympäri Eurooppaa levinneisiin hallituskriiseihin ja sitä seuranneisiin vaalien ketjuun. Vaalien, jossa äänestäjät olivat lopultakin, parikymmentä vuotta päätään Brysselin hallintorakennuksiin hakattuaan tajunneet, että jos neljän vuoden tyytymättömyyden jälkeen äänesti samoja puolueita kuin ennenkin, oli edessä vain neljä vuotta lisääntyvää tyytymättämyyttä. Näin ollen Euroopan parlamenttien koostumus ja kokoonpano oli muuttunut nopeassa ajassa hyvin radikaalisti, mutta vaalien ketjun jälkeen huomattiin, että Euroopassa saattoi edelleenkin hengittää, eikä maa auennut valtioitten alla, niin kuin vanha valta oli kuolintoreissaan pelotellut.

Edesmennyt Euroopan Unioni oli jatkuvasti julistamassaan propagandassa korostanut yhteiseurooppalaista yhteistyötä, vaikka se ei tosiasissa saanut aikaan muuta kuin viranomaisten pakkovaltaa, jossa pakottaminen ilmaistiin julkisuudessa kuvalla hymysuisten ihmisten iloisesta yhteisvastuullisesta taakankannosta. Aivan niin kuin eräässä toisessa, yhtä lailla ylikansallisessa ja myös aikanaan historiaan siirtyneessä järjestelmässä.

Ja tämä väkisin syötetty taakankanto oli lopulta aukaissut Pandoran lippaan ja saanut aikaan verettömän vallanvaihdon koko maanosassa. Historiaan väkivallattomasti, mutta väkisin siirretty EU oli kehittänyt itselleen ikiliikkujaan verrattavan ongelman afrikkalaisesta ja lähi-itäläisestä taloussiirtolaisuudesta. Lähtömaissa oltiin ymmärretty, että ei tarvinnut kuin saada jalkansa eurooppalaiselle maaperälle, se riitti siihen, että ihminen oli oikeutettu loppuiän jatkuvaan elatukseen. Se kannusti yrittämään ja yrittäjien – samoin kuin onnistujien – määrä oli jatkuvasti kasvanut. Lähtömaissa ymmärrettiin myös, että vaikka uusi Kansallisvaltioitten Eurooppa halusi lopettaa siirtolaisuuden, sen johtajilla ei ollut munaa upottaa siirtolaislaivojen vyöryä merellä. Vielä vähemmän uskottiin, että heikoiksi lasketut – ja viimeisen parin vuosikymmenen aikana sellaisiksi osoittautuneet – valtiot pystyisivät suorittamaan väestön pakkosiirtoja rajojensa ulkopuolelle.

Siinä, missä Euroopan Unioni epäonnistui yhteistyön luomisessa, uusi Kansallisvaltioitten Eurooppa taas onnistui. Ja siellä todettiin, että ongelmien ratkaisuissa kannattaa keskittyä käytännön kysymyksiin, eikä poliittiseen korrektiuteen. Ei tarvinnut upottaa laivoja merellä. Riitti, kun piti huolen siitä, että ne eivät pääsisi merelle. Vanhan vallan aikaansaamaan keinotekoiseen väestörakenteen muutokseen palattaisiin sitten, kun sen eteneminen merellä oltiin pysäytetty.

Libya oli luonnollinen kohde, sillä se oli pääasiallinen haittamaahanmuuton lähtösatama. Haittamaahanmuutto muodosti sen verran suuren osan osittaisessa tai täydellisessä anarkiassa elävän maan tuloista, että maa oli siirtynyt sormien läpi katsomisen sijasta toiminnan aktiiviseen tukemiseen.

Ensiksi Libyalle oltiin annettu varoitus. Maalla oli kolme vuorokautta aikaa lopettaa satamiensa kautta tapahtuva haittamaahanmuuton vyöry Eurooppaan. Keinolla millä hyvänsä. Muuten eurooppalaiset ilmavoimat tuhoaisivat kaikkien merkittävien libyalaiskaupunkien satamat. Libyassa ei ollut varsinaista koko maan kattavaa johtoa, mutta alueelliset johtajat päästivät joukolla röhönaurun ja totesivat, että kunhan puhuvat. Tyhjähousut paskat. Ensimmäinen varoitus oltiin annettu kulissien takana. Toinen varoitus annettiin julkisuudessa. Tuloksetta. Sen jälkeen Euroopan puolelta seurasi haudanhiljaisuus.

Viimeinen varoitus annettiin kolme tuntia ennen hyökkäystä. Se lähetettiin niin mediassa kuin kaikilla mahdollisilla sotilaallisilla taajuuksilla. Viestissä ei enää vaadittu Libyalta toimenpiteitä. Ilmoitettiin vain, että mikäli maa haluaa välttää ihmisuhreja, on aikaa satamien evakuoimiseen harvinaisen vähän. Pian muutaman jäljellä olevan libyalaisen kaukovalvontatutkan henkilökunnalla revähtivät silmät teevadeiksi. Asemaa johtava upseeri otti välittömästi yhteyden ylöspäin:

- Ne tulevat!

- Mitkä ne?

- Mitäs luulisit? Eurooppalaiset koneet tietenkin!

- Paljonko niitä on?

- Kaikki! Saatanan saatana, ihan kaikki!

Paljoa enempää ei kaukovalvontatutkilta enää sitten viestittykään, sillä merivoimien ampumat risteilyohjukset tuhosivat ne. Samoin ohjuksilla tuhottiin lopullisesti Libyan muutenkin romuttunut ilmatorjuntakyky. Sokeaksi muuttuneet Libyan ilmavoimat ymmärsivät yskän, eivätkä komentaneet muutamia toimivia koneitaan ilmaan sokkona turhaan tapettaviksi. Lähinnä kaikki sotilaallinen tai sellaiseksi luokiteltava henkilökunta ilmoitti satamiin, että sieltä ihan oikeasti kannattaa lähteä huuthelvettiin parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin.



Angelettin ja Serratoren laivue oli saavuttamassa kohteensa. Osalla Tornadoista olisi kohteenaan satamarakenteet, joita vastaan hyökättäisiin tavallisin vapaasti putoavin pommein. Heidän lentueensa Tornadot oli taas aseistettu rakettikasetein, ja kohteena olisi Zuwaran sataman läntisessa laiturissa vieri vieressä olevat noin neljäkymmentä kevytrakenteista alusta, joita käytettiin pääosin haittamaahanmuuttajien kuljettamiseen. Jos seassa oli muitakin aluksia, siitä ei välitetty eikä kippoja toisistaan eroteltu. Puhumisen ja pyytämisen aika oli nyt ohi.

Lisäksi jokainen Tornado tyhjentäisi tuohon riviin kahdessa 27-millisessä Mauser-tykissä olevat yhteensä 360 ammusta. Zuwaran satama ei ollut kovin suuri, mutta silti italialaislaivueen perässä seuraisi portugalilainen F – 16-laivue ja espanjalainen F/A-18 Hornet laivue. Satama muuttuisi kivikasaksi, josta ei lähetettäisi paatin paattia merelle kuukausiin. Suuremmat satamat saisivat vielä huomattavasti suuremman osan. Tätä operaatiota ei tehty puolilla valoilla sinne tänne vähän sorkkien. Tämä ei ollut kriisinhallintaoperaatio. Tämä oli totaalista sotaa, joka lopetettaisiin ensimmäisellä iskulla. Ylivoimalla ja epäreilusti. Niin kuin sotimiseen kuuluukin.

Niin Angeletti kuin Serratorekin olivat kotoisin Pohjois-Italiasta, ja he olivat jo pitkään kannattaneet Italian hajoamista kahteen osaan. He, niin kuin lähes jokainen italialainen olivat saaneet totaalisen tarpeekseen. Nyt, Kansakuntien Euroopassa, he olivat valmiit muuttamaan mielensä. Italialla saattaisi olla vielä toivoa. Ja he olivat eräitä niistä, jotka sitä toivoa tuottaisivat. Toivo olisi Angelettin peukalon alla. Tornado syöksyi kohti kohdettaan. Angeletti katsoi maaliaan täysin tunteettomasti ja painoi peukalollaan laukaisinta. Tyhjennettyään lastinsa Tornado kääntyi kotiaan kohti. Angeletti tuumasi Serratorelle:

- Olemme tehneet oman osamme.

Serratore vastasi:

- Ja nyt on politiikkojen aika tehdä omansa.


Suomen Yleisradio, Helsinki, toukokuun 17. vuonna 2018

Ylen pääutiset kertoivat hyökkäyksestä ja siitä, että Välimeren muissa eteläisissä rantavaltiossa oltiin ymmärretty eurooppalaisten antama vihje erittäin hyvin. Satamat olivat sotilasvartioinnissa ja ihmissalakuljettajille oltiin sekä jaettu että toimeenpantu nappituomioita pahemmin kursailematta. Yleisradion lähetysstudion odotushuoneessa istui neljä vakavailmeistä miestä hieman ennen seuraavan lähetyksen alkua. He olivat Tasavallan Presidentti, Yleisradion uusi pääjohtaja Antero Lärvänen sekä Yleisradion koko teknisestä toiminnasta vastaavat Hösse ja Pertta. Tasavallan Presidentti poltteli Voimasavuke Bostonia todeten, että kovat ajat vaativat kunnon savut. Antero Lärvänen kysäisi:

- Meinaat sitten puhua kovimmat tekstit mitä presidentti on puhunut sitten sotien jälkeen.

- Niinhän minä meinaan. Ne tekstit olisi pitänyt puhua vajaat kolmekymmentä vuotta sitten koko Euroopassa, niin nyt ei tarvitsisi rupatella kuin pelkästään mukavia.

Hösse jatkoi kysymistä:

- Niin että kaksikymmentä tonnia?

- Kaksikymmentä tonnia per kärsä. Ikään ja sukupuoleen katsomatta. Edellyttää vapaaehtoista poistumista Suomesta kolmen viikon sisällä. Harkinta-aikaa viikko siitä hetkestä, kun olen lopettanut puheeni.

Pertta kysyi puolestaan:

- Ja jos ei raha kelpaa.

- Eihän siinä mitään. Sitten saa jäädä. Mutta kun ei kerran raha kelpaa, niin ei sitä sitten jaetakaan. Kaikenlainen sosiaaliapu loppuu sillä hetkellä. Ei latin latia. Ei rahapenniä.

Antero raapi hieman päätään:

- Sinänsä aika kallis patihan tuo on. Eikö lie miljardi euroa?

- Se mikä kallis ole. Eihän siinä mene kuin yhden vuoden haittamaahanmuuttokulut. Kertasijoitus. Poikii kunnolla. En muista, milloin Suomi olisi sijoittanut tulevaisuuteen näin viisaasti. Ja me päästään tässä vielä huomattavasti helpommalla verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan. Siellä joudutaan varmasti ampumaan. Mutta turvallisuuden takaan minäkin. Eli puheeni jälkeen mobilisoidaan kolmekymmentä tuhatta miestä sisäisen turvallisuuden takaamiseksi.

Hösse sytytti vuorostaan Voimasavuke Bostonin ja jatkoi:

- Niin, voi olla että tässä nähdään sellainen poikkeus, että tällä kertaa ihmiset ovat riemuissaan nähdessään kypäräpäitä ja tankkeja kadulla. Mutta mitenkäs ne ISIS-heput? Niitä on kyllä täälläkin.

Tasavallan Presidentti sammutti tupakkinsa ja vastasi Hösselle:

- No jaa, puolustusvoimien tiedustelu ja jopa supokin on huomattavasti tehokkaampi kuin mitä julkisuudessa on esitetty. Tyhmäähän se näytteli aikanaan Columbokin ja pääsi aina tuloksiin. Ne on kyllä kaikki otettu kiinni jo aikaa sitten.

Pertta ihmetteli:

- Hä? Otettu kiinni? Mitä te niille meinaatte tehdä?

- Ei me tehty niille mitään. Laskettiin maasta pois.

Antero puolestaan ihmetteli:

- Mutta eikös tuo nyt ole vähän vastuutonta?

Tasavallan Presidentti vastasi Anterolle vinosti hymyillen:

- Nooh… emmä ny oikein tiedä… ne nimittäin laskettiin maasta El Alin koneessa. Jaahah, on aika lähteä pitämään puhe suorassa lähetyksessä…


Peking, Kiina, toukokuun 18. päivä vuonna 2018

Kiinan presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping käveli kohti lehdistötilaisuutta, joka koski Euroopan valtioitten hyökkäystä Libyan satamiin ja sitä seuranneita toimenpiteitä keinotekoisesti vääristetyn väestörakenteen korjaamiseksi. Xi oli päättänyt lukea puheensa paperista ja olla vastaamatta mihinkään kysymyksiin. Virallisesti, protokollan mukaan eurooppalaisten toimet piti tietenkin tuomita, mutta oli selvää, että jatkossakin Kiina piti yllä hyviä suhteita Eurooppaan. Business is business, sen tiesi kyllä sosialistinenkin tiedemies. Tosiasiassa Xitä olisi lähinnä huvittanut onnitella eurooppalaisia siitä, että ne lopultakin olivat tulleet järkiinsä. No, ei muuta kuin häiskä stagelle ja puhua mälkyttämään…

- Kiinan kansantasavalta tuomitsee syvästi jäädi jäädi jäpätin jäädi jää… kansainvälisten sopimusten mukaan lässyn lässyn lää on suotavaa että ölökytämäläkytä… inhimillisyys vaatii että hölöpön pölöpön ja Yhdistyneitten Kansakuntienkin naak naak nääk nääk…

Suomen Yleisradion Pekingin toimittaja Taisto Turpavärk katseli tietokoneeltaan juuri loppunutta ja nauhoitettua Xi Jinpingin puhetta ja äkkiä kiinnitti huomionsa tiettyyn seikkaan. Hän palautti tiedoston alkuun, zoomasi kuvaa, niin että siinä ei näkynyt kuin Xin pää ja katseli nauhan uudestaan.

Tuo kinuskihan mulauttaa kielen poskeensa joka lauseen välissä…

Wednesday, June 24, 2015

SELKOKIELISET UUTISET

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradiosta. Vuorossa ovat selkokieliset uutiset.

Guggenheim

- Guggenheim-museosta pidettiin arkkitehtien suunnittelukilpailu. Voittaja sai satatuhatta euroa. Muut finaaliin osallistuneet saivat 55.000 euroa kukin.

- Suunnittelukilpailu pidettiin, vaikka hankkeesta ei ole päätöstä, eikä siihen ole rahoitusta.

- Suurin osa kansalaisista vastustaa hanketta, koska siinä hukattaisiin toista sataa miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja murrin perseeseen.

- Kuitenkin tietyt niin sanotut kultturellit ihmiset vaativat hankkeen toteuttamista. Tämä siksi, että he voisivat päteä ja tunteaa itsensä vielä entistä enemmän kultturelliksi. Asiantuntijoitten mukaan tämä tosin ei ole enää mahdollista.

Tapanilan raiskaus

- Helsingin käräjäoikeus antoi tuomiot Tapanilan raiskaustapauksesta. Kaksi rikollista vapautettiin ja kolme sai ehdollisen tuomion. Ehdollinen tuomio tarkoittaa, että rikoksentekijä ei joudu päiväksikään vankilaan.

- Oikeus oli sitä mieltä, että naisen riisuminen väkisin ja sormien tunkeminen hänen ruumiinaukkoihinsa ei ole törkeää, eikä erityisen nöyryyttävää.

- Oikeus jätti mainitsematta, mikä oikeuden mielestä olisi törkeää ja erityisen nöyryyttävää. Smoin oikeus jätti mainitsematta, että olisiko teko ollut kantaväestöön kuuluvan tekemänä törkeä ja erityisen nöyryyttävä.

- Tämän kaltaisia oikeuden työntekijöitä kutsutaan kansankielessä selkärangattomiksi mulkuiksi.

Nettipoliisi

- Nettipoliisi Marko ”Fobba” Forss on useammassa somaleihin liittyvissä tapahtumissa kommentoinut, ettei somaleista tulisi tapahtumien vuoksi puhua netissä rumia.

- Jos netissä puhutaan somaleista rumia, niin somaliväestöstä, joka tekee kantasuomalaisiin nähden huomattavasti enemmän väkivalta- ja seksuaalirikoksia, saattaa syntyä mielikuva, että he tekevät kantasuomalaisiin nähden huomattavasti enemmän väkivalta- ja seksuaalirikoksia.

- Nettipoliisi Forss totesi, että hänen toimintansa ja viestintänsä pohjautuu puhtaasti lakiin ja hänelle annettuihin määräyksiin. Näin totesivat myös mm. Nürbergissä tuomitut natsirikolliset.

Sää

- Ja vielä vuorokauden sääennuste Pinnanmaalle. Vettä tulee kuin Esterin perseestä, tuuli on liian kova ja tulee aina päin kulkijan naamaa. Lämpötila on syvältä ja poikittain.

- Ja tässä olivat tämän päivän selkokieliset uutiset. Seuraavaksi lähetyksessä vuorossa purkkaa ja jytää.



Sunday, June 21, 2015

POIKA JA HÄMÄRÄN MÖKKI

Elettiin elokuun loppupuolta vuonna 1974. Tarkemmin sanottuna oltiin Hyrjärvellä, joka oli kuuluisa lintujärvi. Noin puolet Hyrjärvestä kuului Nyhtänköljän kuntaan ja toinen puoli sen naapurikuntaan Teppanaan. Järven laajoista kaislikoista löyhähti sorsanmetsästäjille tuttu hieman mädäntynyttä muistuttava haju ja eräästä kaislikosta pullahti väljemmille vesille vene, jossa oli kaksi aikuista miestä ja yksi pikkuinen poika. Siinähän olivat Pikku-Ykä, Isä-Perskeles ja Isä-Perskeleen vanha lapsuudenkaveri sekä Pikku-Ykän kummisetä Rane.

Pikku-Ykä ja Isä-Perskeles olivat saapuneet varhain aamulla Hyrjärven rantaan, josta lomaa viettävä Rane oli hakenut heidät veneellään. Päivä oli mennyt milloin passissa jollain luodolla, milloin kaislikossa pomppusorsia kytäten. Isä-Perskeles ja Rane olivat kokeneita metsämiehiä, Isä-Perskeleen päällekkäispiippuinen Baikal ja Ranen rinnakkaispiippuinen Suhl olivat puhuneet päivän aikaan useasti tylyä kieltään ja niinpä veneen pohjalle oli kertynyt mukava määrä saalista. Sorsien tähtäileminen oli Pikku-Ykällä vielä edessäpäin, mutta olihan hän kumminkin saanut rojauttaa isänsä haulikosta molemmat piipulliset veteen heitettyyn puupalikkaan. Baikal oli antanut pienen pojan hentoon hartiaan melkoiset pusut, jotka tuntuivat vielä pitkään, mutta se ei Pikku-Ykää haitannut. Olihan hän sentään saanut ampua.

Ja seuraavaksi hän saisi ohjata venettä. Miehet totesivat, että sen verran mukavasti tässä oli saalista tullut, että iltalento jätetään väliin ja mennään Ranen mökille. Tarkoitus oli olla siellä yötä. Tähän mennessä järvellä oltiin liikuttu soutamalla ja sauvomalla, mutta nyt Rane vetäisi käyntiin veneen perässä olevan kolmiheppaisen put-put-Johnsonin, sen vanhan mallin, missä kaasua ei annettu kahvasta vaan moottorissa olevasta pienestä vivusta. Ykä sai kunnian ohjata veneen kohti suurinpiirtein keskellä Hyrjärveä sijaitsevaa Väättälänsaarta jossa Ranen mökki sijaitsi.



Koko matkaa Ykä ei sentään ajanut, vaan kun vene lähestyi Ranen mökkiä siirtyi Rane itse puikkoihin ja ohjasi veneen taitavasti laiturin viereen. Kaksi miestä ja yksi poika tyhjensivät veneen rannalle ja siirtyivät mökille. Mökki oli vanha ja pieni lautamökki, joskus 1950-luvulla Ranen isän rakentama. Siinä ei ollut sähköä eikä viemäröintiä. Kooltaan se ei ollut kolmeakymmentä neliötä. Kolmasosa mökistä koostui saunasta ja tuvan puolella melkein puolet vei seinällä oleva makuulaveri. Sen lisäksi siinä oli pieni pöytä ja pari tuolia. Laveri toimi tuolina pöydän toisella puolella. Sen lisäksi tuvasta löytyi halkolaatikko, seinällä oleva kaappi, jossa oli astioita sekä Högforsin liesi. Nykyihmisen näkövinkkelistä se näytti ehkä alkeelliselta, mutta Ykän mielestä se oli täydellinen metsämiesten tukikohta. Ja metsämieshän Ykäkin oli. No, ainakin melkein.

Rane läksi mökin vieressä olevalle maakellarille, jonne hän vei riippumaan ammutut sorsat ja toi tullessaan kattilan, jossa oli vedessä odottamassa hänen valmiiksi kuorimia ja pilkkomia perunoita sekä pari lenkkimakkaraa. Sitten hän sytytti tulen lieteen, joka alkoi samalla lämmittää mökkiä. Ykästä tuntui siltä, että mökki kehräsi tyytyväisyydestä. Mökki oli mökki vasta kun siellä oli ihmisiä sisällä.


Isä-Perskeles puolestaan meni tekemään saunapuita, ja Ykä teki tietenkin oman osansa kantaen sylissään yhden sylyksen halkoja tuntien itsensä melkein aikamieheksi. Seuraavaksi haettiin tietenkin vettä Hyrjärvestä. Kun ämpärit ja saunan vesisäiliö olivat täynnä, alkoi Isä-Perskeles viritellä syttyjä saunan kiukaaseen. Samalla hän rupatteli päivän kulusta niitä näitä mukavia katselleen samalla Ykää sillä ilmeellä, jonka voivat tajuta vain pikkupojat, jotka ovat toimineet isänsä mieliksi ja antaneet heille ylpeyden aiheita. Eihän Ykä ollut tällä sorsareissulla tehnyt varsinaisesti mitään, mutta hän oli ollut mukana omasta halustaan ja ehkä Isä-Perskeles näki Pikku-Ykässä silmissään jo valmiin metsämiehen joka joskus jatkaisi hänen perinnettään.

Isä-Perskeles raapaisi tulitikun ja sytytti syttypuitten alle laittamansa tuohet. Tuli alkoi ahmia ahnaasti sille tarjottua ruokaa ja kiuas alkoi kertoa jännää tarinaansa, jota Perskeleitten Oy Firma Ab:n rivitalon sähkösaunan kiuas ei osannut kertoa. Tuvan puolella Rane oli pistänyt perunat kiehumaan ja pilkkonut makkarat valmiiksi. Soppa saisi kiehua samalla kuin kaksi miestä ja yksi melkein mieheksi itsensä tunteva pikkupoika saunoivat. Tuvassa oli vielä valoa ja saunan lämpiämistä odotellessaan Ykä tutustui sen nurkassa olevaan lehtikasaan. Siinä oli samoja Apuja ja Seuroja mitä niin monella mökillä siihen aikaan, mutta mukana oli myös Kansan Uutisia, joita Ykä pläräili. Perskeleille kun tuli Maakuntalainen.

Ykä, vaikka yhdeksänvuotias vasta olikin, ymmärsi että oli sellainen asia kuin politiikka ja hänellä oli jopa pieni käsitys siitä, mitä eri poliittiset suunnat tarkoittivat, vaikka asia ei tietysti hänen pikkupojan mieltään pahemmin vaivannutkaan. Rane oli kova kommunisti ja Isä-Perskeles taas maltillinen demari. Mutta Ykä ei ollut koskaan kuullut heidän puhuvan keskenään sanaakaan politiikkaa. Samoin Ykä jossain vaiheessa ymmärsi, että vaikka heidän metsästysseurassaan Nyhtänköljän Erässä oli sekä kypäräpappikokoomuslaisia että tulipalokommunisteja, ei politiikka ollut koskaan noussut seuran toiminnassa millään tavalla esille. Hyvä niin, sillä todennäköisesti se olisi tuhonnut seuran toiminnan. Yhteinen harrastus rakentaa. Politiikka repii ja tuhoaa.

Sauna alkoi olla lämmin ja Rane heitti lieden päällä olevaan kattilaan perunat ja viskasi kyytipojaksi hieman merisuolaa ja pari lihaliemikuutiota. Sen jälkeen hän kävi Hyrjärven rannasta kassin, jossa oli kymmenkunta Koffin kolmospulloa sen aikaisella 3-etiketillä varustettuna. Mukana oli myös Ykälle pari pulloa sitruunasoodaa. Kaksi miestä ja yksi poika riisuuntuivat ja menivät saunan lauteille. Rane aukaisi olutpullon, otti ämpäristä löylykauhaan hieman vettä, lörötti sen jälkeen kauhaan hieman olutta, pyöräytti seoksen sormellaan ja sen jälkeen viskasi satsin kiukaalle. Kiuaskiviltä höyrystyvä olut toi saunaan mahtavan viljan tuoksun.


Pikku-Ykä nautti löylystä. Hän oli yksi aikamiehistä. Isä-Perskeles ja Rane puhuivat aikamiesten juttuja, johon Ykä sai omalta osaltaan kommentoida. Vaikkei hän kaikkea ehkä ymmärtänytkään. Mutta jossain takaraivossa oli hänelläkin se ajatus, että hänenkin aikanaan tulisi astua siihen maailmaan, ja hän oli onnellinen, että hän saattoi seurata sitä vielä sivusta ja hypätä halutessaan turvaan pikkuisen pojan elämään.

Välillä käytiin kuistilla. Samalla Rane kävi heittämässä makkarat sekaan soppaan ja lisäsi puita lieteen. Soppa pärjäisi kyllä hyvin keskenään. Sitten palattiin lauteille. Aika pysähtyi ja maailma ongelmineen kaikkosi jonnekin kauas. Oli vain kaksi miestä, yksi poika, tarinoitaan kertova kiuas ja lautamökki, joka nautti sisällään olevasta elämästä. Lopulta oli pesun aika. Miehet tekivät vatiin lämmintä vettä, jossa Ykäkin saattoi pestä itsensä. Makkarasoppakin oli saunomisen loputtua valmista ja nälkähän Ykälläkin jo oli. Päivällä syödyt eväsleivät olivat jo sulaneet. Tarjolla oli makkarasoppaa sekä ruisleipää, jonka päälle saattoi voidella Ranen eräältä maajussituttavaltaan saanutta oikeaa maalaisvoita. Ykäkin veti kaksi täyttä lautasellista ja kolme palaa leipää.

Ennen syömistä Rane oli viritellyt päälle pienen matkaradion jossa Yleisradion Rinnakkaisohjelma soitti hilipataa ja uutistenlukija kertoi uutiset ja sään, jota nämä Kekkosen ajan suomalaiset kuuntelivat hartaana. Jälkeenpäin, tältä mökkireissulta alkaen Ykä ajatteli aina että ainoa oikea radio mökille oli yksikauittiminen, äänenlaadultaan huono matkaradio joka ei toistanut bassoa ollenkaan. Stereot kuuluivat maalikyliin. Mökillä niillä ei tehnyt mitään.

Hyrjärven ilta alkoi hämärtyä. Rane otti mökin nurkasta esille valopetroolilampun ja sytytti sen. Lamppu toi mökkiin valon, joka erosi tutusta sähkövaloista aivan omalla tavallaan ja se kohisi, kertoen saunan kiukaan tavoin omaa tarinaansa, joita ei sähkölinjojen alueella tunnettu. Rane laittoi lieteen vielä hieman puita ja pisti sitten iltakahvit kiehumaan vanhassa kuparipannussa. Kahvia varten Rane toi maakellarista tölkin punaista maitoa, jota silloin kulutusmaidoksi kutsuttiin. Kahvin kanssa nautittiin sokerikorppuja joita oli mukava käyttää kahvikupissa ja natustaa sitten suihinsa.

Oli tullut aika mennä laverille nukkumaan. Laverilla oli vanhoja patjoja ja vilttejä. Liesi oli lämmittänyt mökin lämpimäksi ja kevyt viltti riitti hyvin. Harvaan lautamökkiin kuului ulkona kuuluvat äänet selvästi. Ykä kuuli mökin päällä kuuluvaa nopeaa siipien suhinaa ja ylpeänä tiesi, että se oli taviparvi, joka lensi mökin yli. Mökin lähellä olevalla luodolla lokit pitivät käräjiään ja niitten rääkymiseen Ykä nukahti. Huomenna käytäisiin aamulla vielä järvellä ja sitten oli aika palata Nyhtänköljän keskustaan. Maailmaan, joka odotti ja johon Ykänkin täytyisi tutustua, asia kerrallaan. Kipeäkin sellainen.

*

40 vuotta myöhemmin, vuonna 2014, samalla mökillä Hyrjärven Väättälänsaarella.

Ykä ja Ylva olivat poistumassa siitä samasta mökistä missä Pikku-Ykä aikanaan oli kuunnellut lautamökin tyytyväistä kehräämistä. He olivat olleet siellä muutaman päivän. Rane oli jo vanha mies eikä enää jaksanut usein käydä mökillä. Hänen jälkikasvunsa ei ollut mökistä kiinnostunut. Liian hankalan venematkan päässä, liian alkeellinen, sähkötön, viemäritön. Kun Ranesta ja hänen vaimostaan aika aikanaan jättäisi, siitä tulisi perillisille siunauksen sijasta lähinnä risti ja taakka. Ihmisistä oli tullut nykyisin nirsompia kuin joskus ennen.

Ykä ja Ylva tarkastivat vielä että kaikki tavarat tulivat veneeseen mukaan. Sitten Ykä kävi sulkemassa mökin vanhanmallisen lukon, joka toimi toisinpäin kuin nykyiset lukot. Ykä tunsi mökin puhuvan hänelle:

- Tulettehan te vielä takaisin? On ollut niin yksinäistä viime aikoina.

Ykä tuumaili, että kyllähän me tullaan, jos se vain mahdollista on. Me jopa voitaisiin ostaa sinut, mutta Nyhtänköljä on aivan liian kaukana Huitsinnevadasta. Veneelle kävellessään hän vielä kerran pysähtyi, kääntyi ympäri ja katsoi vanhaa lautamökkiä. Hän ymmärsi, että aikanaan, neljäkymmentä vuotta sitten tältä mökiltä pois lähtenyt vene vei hänet kohti tulevaisuutta, uusia asioita, oppimista ja löytämistä. Tällä kertaa hänen itsensä ohjaama vene veisi Ykän ja Ylvan kohti maailmaa, jossa ei enää välttämättä opittu uutta, vaan opittiin luopumaan entisestä.

Ykä käynnisti veneen perämoottorin ja tuumasi, että tuon lautamökin lukon kiinni loksahtaminen oli yksi surullisimpia ääniä mitä hän oli koskaan elämässään kuullut.



Wednesday, June 17, 2015

PÄIVÄ HUITSINNEVADASSA

eli kevyt juhannustarina

Huitsinnevadan kunnantalolla elettiin juhannuksen odotuksessa aivan niin kuin Pinnanmaalla ja koko Suomessa yleensäkin. Huitsinnevadan kunnanjohtaja Jorma Kankinen istui pienessä toimistossaan, katseli koneelta tiedostojaan ja totesi, että kunnan systeemit alkavat olla sen verran hyvin pulkassa, että viraston voi pistää pian kiinni ja laskea työntekijät juhannuksen viettoon. Nimenomaan työntekijät, sillä tässä varsin pienessä kunnantalossa oli lähinnä kanslisteja jotka pyörittivät kunnan toimintaa. Olihan täällä toki kunnaninsinööri ja sosiaalijohtaja, mutta heidänkin tehtävänsä, niin kuin Jorma Kankisenkin, oli lähinnä taata kunnan suorittavan tahon työntekijöille tarpeelliset resurssit, että se tekisi sen, mitä varten se oli palkattukin ja minkä se oikein hyvin osasi tehdä ilman tyhjiä virastofilosofeja. Jos se toimii, älä räplää, äläkä työnnä kärsääsi siihen, minkä se toinen kumminkin osaa paremmin kuin sinä.

Itse asiassa Huitsinnevadan, niin kuin myös kaikkien muitten Pinnanmaan maakuntien kuntien peruskirjaan oltiin kirjattu kohta, että kunnan palvelukseen ei palkata ikinä koskaan milloinkaan ensimmäistäkään selitteläätiön, soveltavan spedestetiikan, feministisen alaleukaa väpättävän tiedostamisnillityksen ja -joukkorääkymisen sekä vasemmistoakateemisen käsitehässimisen ”koulutuksen” saaneita yhteiskuntataiteilijoita. Kankinen oli itse koulutukseltaan rakennusmestari. Jorma Kankisen virkakauden aikana Huitsinnevadan kunnan peruskirjaan oltiin hänen ehdotuksestaan lisätty myös kohta, että mikäli joku kunnan työntekijä tai kunnanvaltuuston tai –hallituksen jäsen ehdottaa, että kuntaan palkataan projektityöntekijöitä, projektipäälliköitä, projektisuunnittelijoita, projektikoordinaattoreita tai edes yleensä puhuu projekteista muuten kuin vitsimielellä toisella suupielellä hänet uitetaan tervassa ja höyhenissä ja kannetaan pöllin päällä kunnan rajan ulkopuolelle. Huitsinnevadan kunnanvaltuusto oli hyväksynyt ehdotuksen yksimielisesti.

Juhannusta odottelevan Huitsinnevadan sää ei ollut varsinaisesti kovin lämmin, mutta se ei haitannut Kankista. Huitsinnevadan pienelle kunnantalolle ei oltu hankittu kalliita ilmastointijärjestelmiä, ja ilmastointia Kankisen toimistossa hoiti avattu ikkuna ja pöytätuuletin. Kun oli vähän viileämpää, niin eipähän tarvihe istua jäniksen kokoinen vaahto munissa. Helsingissähän ne saattavat ostaa sosiaalipomolle seitsemänkymmenen tuhannen euron toimistotuoleja, mutta Huitsinnevadassa kunnanjohtaja oli kuntalaisten palvelija. Kankinen oli tullut tänne tekemään töitä eikä nauttimaan. Eikä hänen työasunakaan ollut kokopuku vaan maastohousut, peltipaita ja farkkutakki. Rumat vaatteilla koreilee, tyhmät enemmän ja virka-asemaansa korostavat pellet kaikkein eniten. Vaatteitten sisällä on kuitenkin aina mies, eikä titteli.

Hetkeä aikaisemmin Kankisen toimistosta oli poistunut Vihreän Piipertäjä-lehden nuori naistoimittaja Annuinnukka Nuilama, joka oli päivitellyt kovasti sitä, että niin Huitsinnevada kuin koko Pinnanmaan maakunta ei ollut ottanut alueelleen ensimmäistäkään niin kiintiöpakolaista kuin turvapaikanhakijaa eikä edes suunnitellut ottavansa. Olipa hän todennut, että kuinka te voitte toimia näin julmasti, kun kyseessä on kuitenkin varakas ja hyvinvoiva paikkakunta. Kankinen oli todennut, että me voimme toimia näin julmasti oikein hyvin ja oikein hyvällä omallatunnolla, sillä syy siihen, miksi Huitsinnevada on varakas ja hyvinvoiva paikkakunta on se, että meitä ei ylensäkään kiinnosta toimia Tampereen Yliopiston susi- ja sekundaosaston tuotteitten mielipiteitten mukaisesti.

Kankinen totesi vielä, että me olemme täällä löytäneet sen asian, mikä estää kunnan menestyksekkään toiminnan ja vältämme sitä kaikin mahdollisin keinoin. Toimittajatyttönen oli kysynyt, että mikäs se menestyksekkään toiminnan estäjä sitten on, jolloin Kankinen oli kaivanut pöytälaatikostaan taskupeilin, kääntänyt sen niin, että toimittaja oli nähnyt oman peilikuvansa ja sitten Kankinen oli todennut, että sinä katsot sitä juuri nyt. Tyttö oli poistunut silminnähden närkästyneenä ja Kankinen arvasi, että hän kirjoittaisi Vihreän Piipertäjään tulikivenkatkuisen kirjoituksen. Siinähän kirjoittaa. Kiinnostus miljoona. Ei näillä selkosilla ihmiset lukeneet kuin Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia. Siinähän Helsingin vihreät kitisevät keskenään. Eihän niillä ole hyvä olla, ellei niillä ole paha olla.

Tämän jälkeen kunnanjohtaja Kankinen kävi vielä kertaalleen tietokoneellaan. Oli vielä yksi asia tehtävänä, ennen kuin hänkin saattoi vaihtaa vapaalle. Hän vahvisti tilisiirron, jolla annettiin kahdensadan tuhannen euron avustus Huitsinnevadan aikamiesten erävalokuvausyhdistykselle. Tosiasiassa tämä yhdistys oli Huitsinnevadan Suojelukaarti. Pitihän kunnan pitää huoli turvallisuudestaan, kun se ei valtiota pahemmin kiinnostanut. Pojat olivat muutama päivä aikaisemmin napanneet kiinni muutaman Helsingistä tulleen rastatukkaisen roikkuperseen jotka olivat olleet kaatamassa Örnätjärven Erämiesten hirvitorneja.

Suojelukaarti oli käyttänyt Härnävän kunnassa kehitettyä keskustelumenetelmää, eli juipit oli upotettu muutamaksi tunniksi kainaloitaan myöten suohon ja kuskattu sitten Pinnanmaan rajojen ulkopuolelle. Juipit olivat kuulemma käsittelyn jälkeen todenneet, että heillä ei ole enää kovin palavaa halua palata Pinnanmaalle, varsinkin kun heille tehtiin selväksi, että seuraava suohon upottaminen tapahtuu pää edellä. Puhumallahan ne asiat selviävät, totesi Kankinen itsekseen ja tuumasi vielä, että tässä avustuksessa verorahat ovat hyvässä ja asiallisessa käytössä.

Jaahah, näkyi olevan taas sähköpostia tullut. No enpä olis arvannutkaan, totesi Kankinen. Asioitten hallinnollinen vituralleen hässijä Luutaletitia Karasto-Vilkkuna Valvirasta ottaa taas kertaalleen yhteyttä ja valittaa siitä, ettei Huitsinnevadan kunta noudata virallisia pätevyysvaatimuksia palkatessaan henkilökuntaa. Kankinen naputteli lyhyen vastauksen, jossa hän totesi, että Huitsinnevadassa osaaminen ja kokemus merkitsevät edelleenkin enemmän kuin sellaisten ihmisten antama paperi, joilla ei ole varsinaisesta työstä mitään käsitystä. Jos asia ei Karasto-Vilkkunaa miellytä, hän voi tietysti antaa potkut koko kunnalle, mutta siihen hän tarvitsee armeijaa, joka tehtävään ei osallistu, sillä onhan sillä epäilemättä muutakin tekemistä kuin jonkun virastokalkkunan pahan mielen lääkitseminen vaikka hän toimistossaan itsensä hyvin tärkeäksi saattoi tunteakin.

Virastopäivä alkoi olla Kankisen kohdalta pulkassa, mutta vastuullinen kunnanjohtaja päätti vielä lähteä hieman autoilemaan ja tapaamaan ihmisiä. Heitä vartenhan hän tätä työtään teki. Hän toivotti kunnantalon työntekijöille hyvät juhannukset ja hyppäsi autoonsa. Ensimmäiseksi hän ajoi osoitteeseen Nailonköyteen Hirttäytyjän Tie 6, jossa tiesi asuvan vanhan sotaveteraanin Eevertti Pätkäsen, joka oli aikanaan pistänyt U-linjalla konekiväärillään naapuria matalaksi. Kankinen tiesi, että tontilla kuuluisi olla muutakin porukkaa, ja pihaan ajaessaan hän huomasi, että niin olikin. Paikalla oli kuusi miestä Huitsinnevadan Suojelukaartista, joista kaksi nikkaroi miehen rappusia uusiksi ja neljä hakkasi halkoja liiteriin talvea varten.

Eevertti ja vaimonsa Anni halusivat ehdottomasti tarjota Kankiselle mukillisen lällänlierua, ja he nauttivat sen heidän rintamamiestalonsa pihalla. Kankinen totesi Eevertille ja Annille, että on todella mukavaa huomata, että nuorempi sukupolvi ei unohda sitä, mitä on joskus tehty ja on valmis tekemään oman osansa. Kankisen nuorin poika Jouni palveli parhaillaan Hömpstadin Nuivastoasemalla taisteluvökeltäjän erikoiskoulutuksessa.

Oli aika jatkaa eteenpäin. Huitsinnevadan Paikallisdemokraattiin. Oli vuotuisen tikanheittoseremonian aika. Huitsinnevadahan oli kuuluisa siitä, että siellä ei ollut mitään muuta kesätapahtumaa kuin juhannuksen jälkeisestä maanantaista alkava Totaalinen Kesätapahtumattomuus. Kesätapahtumattomuuden julisti suorassa radiolähetyksessä alkavaksi kunnanjohtaja itse, mukanaan toimittaja Antero Lärvänen ja äänimiehet Hösse ja Pertta. Kesätapahtumattomuuden julkistamispaikka valittiin aina sen mukaan, että Kankinen heitti Paikallisdemokraatin toimituksessa tikan Huitsinnevadan kartalle, ja siinä, mihin tikka osui, tapahtumattomuus julistettiin.

Kankinen ajoi Paikallisdemokraatin toimitukseen ja käveli sisään. Hösse oli ensimmäisenä vastassa ja tervehti Kankista:

- No som´moro, kuntalaisten ylin edunvalvoja.

- Som´moro teillekin, vapaan lehdistön edustajat. Kuis panee?

Antero Lärvänen vastasi puolestaan tähän:

- Oltais tehty haastattelu siitä Vihreän Piipertäjän toimittajasta joka puolestaan haastatteli sinua, mutta se perui haastattelun sinun haastattelusta saamaansa henkiseen pipiin vedoten. Mitä minä en sinänsä suuresti ihmettelekään. Sairaslomalle jäämisestä se puhui siinä mennessään. Ja joistain roikkuperseistä, joita täällä on kuulemma uitettu suossa.

- Meinasiko se semmosta neljää rastatukkaista roikkupersettä, jotka olivat tulleet tänne harjoittamaan sabotaasia metsästysseuran toimintaa kohtaan?

- Joo.

- Ja ne olivat tulleet tänne punaisella vuosimallin 1999 Toyota Corollalla?

- Joo.

- Ja niillä oli mukanaan kaksi kaarisahaa ja moottorisaha, joka jumitti samantien, kun ne ei tajunneet panna siihen kaksitahtibensaa ja teräketjuöljyä?

- Joo.

- En oo kyllä kuullut semmosista yhtään mitään. Mitä lie se toimittaja kuvitellut.

- No sitähän minäkin. Ei ylitä Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin uutiskynnystä.

Pertta ojensi Kankiselle tikan ja totesi:

- Taitaa olla taas tämän aika.

Kankinen otti tikan ja heitti sen seinällä olevalle kartalle. Pertta meni katsomaan:

- Jaahah, tämän vuotinen Kesätapahtumattomuus julkistetaan sitten keskellä Hevonperseenperseensuota.

Tarttee sitten ottaa kumisaappaat mukaan, totesi kunnanjohtaja Kankinen ja hyvästeli nämä vapaan sanan airueet, joita hän kovasti arvosti. Kankinen poistui Paikallisdemokraatin toimituksesta, ajoi eteenpäin ja huomasi, että Huitsinnevadan Sumuntiivistämön pihalla oli tuttu säiliörekka. Sehän oli ulkopaikkakuntalainen  rekkakuski, joka täälläpäin tunnettiin lempinimellä KKi. Kankinen kurvasi Sumuntiivistämön pihalle ja ajoi rekan viereen, johon henkilökunta oli pumppaamassa putkiusvaa. Hän morjesti KKi:tä ja kysyi:

- Sinä sitä vaan pitkää matkaa ajelet edelleenkin?

KKi vastasi:

- Joo, perheellisen on pakko yrittää. Mutta nyt minä olen tämän säiliörekan kanssa hakemassa seuraavan vuoden putkiusvat firmalle. Sehän on välttämätöntä tuo putkiusva raskaalle liikenteelle. Kun toiset nukkuu vuoteissaan mä putkeen usvaa panen vaan. Ja tää Huitsinnevadan putkiusva on kyllä ehdottomasti parasta, mitä tarjolla on.

- Joo, tätähän myydään aina Alaskaan saakka. Meinasitko lähteä tästä suoraan ajamaan?

- No en ihan suoraan. Käyn ensiksi tilaamassa firmalle Läjä-Tekistä uuden ökkötölöhölököttimen ja sen jälkeen ajattelin käydä syömässä Hotelli Yrjöperskeleessä, kun nyt täälläpäin olen käymässä. Siellä on taas tarjolla koppavoituita ja sitähän pitää syödä aina kun mahdollisuus on. Ei muualla Suomessa saa läheskään niin hyvää koppavoituita.

- Vaan helevetti. Jätäpäs tuo myllymasiinasi parkkiin tähän pihalle ja hyppää minun koslaani, niin mennään molemmat. Ja minä tarjoan.



Kankinen ja KKi hyppäsivät Kankisen autoon, kävivät Läjä-Tekissä tilaamassa KKi:n firmalle tuoreen ökkötölöhölököttimen ja suuntasivat sen jälkeen kohti Hotelli Yrjöperskelettä. Matkan varrella Kankinen totesi, että niin Lötjösen kappularapsispellon kuin Kutvosen aattakätkäpellon kylväminen oli lopulta onnistunut, vaikka kevät oli ollut kylmä. Lötjönen ajoikin traktorillaan Kankista vastaan ja morjesti. Lötjösen ja Kankisen pojat olivat parhaita kavereita ja molemmat suorittivat varusmiespalvelustaan Hömpstadin Nuivastoasemalla. Samalla Huitsinnevadassa yleinen riistalintu eli kaakana lensi tien yli ja molemmat miehet totesivat, että ei olis kannattanut ampua, kun se oli liian kaakana. Tämän jälkeen miehiä vastaan ajoi vielä Pöntinen ikivanhalla IC-moottoripyörällään. Miehet morjestivat Pöntistä ja totesivat, että kyllä se suoran ykkösen jyrinä on sentään komeaa kuultavaa.

Hetken aikaa ajettuaan Kankinen kurvasi Hotelli Yrjöperskeleen pihaan. Heitä tervehti hotellin  naapurin harmaa pystykorva Ärjy toteamalla että wäy wäy wäy yrrgllgörgglhauhau mmnjömnn vuff öywöywöy wuffhauhau mörlllglgl örr ja miehet totesivat yhteen ääneen, että tuo oli kyllä niin hyvin sanottu, että ei tuohon ole mitään lisättävää. Ärjy ei sen enempää keskittynyt tuttuihin vieraisiin, minkä nyt tervehti kohteliaisuuttaan sillä hän sen jälkeen aloitti keskustelun naapuruston koirien kanssa paikallisessa kuonobookissa. Keskustelu tuntui sisältävän painokasta ja hyvin perusteltua argumentointia, niin kuin koirilla yleensäkin. Fiksuja eläimiä, nuo koirat.

Miehet siirtyivät ravintolan puolelle ja Kankinen huomasi, että Ykällä oli vieraanaan jo kertaallen maalliset murheet jättänyt ja takaisin taivaallis-maallisissa tehtävissä maan päälle palannut Taivaan ja Helvetin yhteisen loma- ja virkistyspalvelut Oy:n palveluksessa toimiva entinen sekä suomalainen ja amerikkalainen sotilas Aito Keravuori. Miehet näyttivät paiskaavan kättä ja naurahtavan. Persaukistenniemen Mökkikylän asioita siinä vissiin hoidettiin. Keravuori poistui paikalta ja Ykä moikkasi tulijoita:

- Morjens Kankinen ja KKi. Mitäs häiskät?

- Ajateltiin syödä annokset koppavoituita.

- Ei muuta kuin pöytään. Talo tarjoaa.

- Mitenkäs sulla tuo Persaukistenniemen mökkikylä? Keitäs siellä tällä hetkellä majailee?

- No siellä vaihtui just vuokralaiset. Juhannuksen viettäjät tulivat. Ykkösmökissä on Martin Luther King ja Richard Nixon. Kakkosessa on Elvis Presley ja Frank Sinatra. Meinaavat muuten heittää juhannusaattona duokeikan. Kolmosessa on kakkosrähinän hävittäjä-ässiä. Mukana on Juutilaisen Illu ja Windin Hasse. Ja nelosmökki on nyt varattu ihan spesiaalitapaukseen. Siellä saunovat Yläkerran Äijä ja Alakerran Äijä. Ne tekevät siellä saunoessaan ylä- ja alakerran yhteisen viisivuotissuunnitelman. Vaikkei kumpikaan firma kommunismia pahemmin kannata. Mutta sen voin sanoa, että joka mökille pitää kuskata tolkuttomasti läskisoosia, muikkukukkoa ja ruisleipää.

- No se on hyvä, että bisnes pyörii. Mutta mitenkäs se sähköntuotanto?

- No meillähän on siellä sähkökeskuksessa neljä tuonpuoleiseen siirtynyttä vihrepiipertäjän sielua ja sen mukaan, mitä viimeksi laskin, niin niitten aikaansaama moraalisäteily kattaa 38% Huitsinnevadan kunnan sähkönkulutuksesta.

Ylva toi Kankiselle ja KKi:lle annokset koppavoituita ja miehet keskittyivät äyskäröimään sitä ääntä kohti. Ykä hyvästeli miehet ja sanoi, että hänellä on huoltohommia mökkikylässä. Viimeisteltyään maittavan sapuskansa miehet hyppäsivät Kankisen autoon ja Kankinen ajoi takaisin Huitsinnevadan Sumuntiivistämön pihalle, jossa KKi hyppäsi rekkaansa ja toivotti hyvät juhannukset. Kankinen toivotti samoin ja totesi itsekseen, että kyllä tämä Huitsinnevada on sentään hyvä paikka ihmisen olla ja elää.


Ja laitetaanpa vielä lukijoille perinteisen huitsinnevadalaisen koppavoituin resepti. Koppavoitui on ohrapohjainen ruoka, jota voidaan luokitella kategoriaan ”ankaraa mättöä”. Koppavoitui valmistetaan seuraavasti.

- Keitä neljä desiä kokonaisia ohrasuurimoita. Saa kiehua tommosen kolme varttia.

- Kun keittelet ohrasuurimoita, paistele samalla aikaa pannulla hörtöjä sapuskaa varten. Ensimmäiseksi tommonen 500 grammaa pilkottua pekonia.

- Seuraavaksi roiskaise pannulle mukaan 500 grammaa hirvenkäristyslihaa. Lisää mausteeksi lipstikkaa ja yrttipippurisekoitusta.

- Lisää lihojen sekaan hieman olutta ja viskaa sekaan lihaliemi / yrttiliemikuutio (kuutioita) makusi mukaan. Anna hautua.

- Seuraavaksi ota käyttöön isompi kattila ja laita se levylle. Laita kattilan pohjalle ihan pikkusen voita eli tommonen 250 grammaa.

- Laita seuraavaksi kattilaan keitetyt ja kuumalla vedellä huudellut ohrat ja sen jälkeen lisää hyvin maltillisesti elikkä 4 desilitraa kermaa. Sekottele ja anna hautua.

- Tämän jälkeen lisää lihat ohran sekaan, mausta merisuolalla ja sen jälkeen anna hautua miedolla lämmöllä.

Koppavoitui on täyttävää ja sisältää huomattavan ähkyvaaran.

Sunday, June 14, 2015

VANHA VASEMMISTOHUMANISTI JA EPÄILYKSEN PIRU

- Oletkos tyytyväinen elämääsi ja uraasi?

Puolimetrinen kiiluvasilmäinen ilmassa leijaileva hahmo esitti kysymyksensä samalla kun kaatoi sohvalla istuvan miehen viinakaapista viskipaukut niin itselleen kuin miehellekin. Lupaa kysymättä, piru vie, kirjaimellisesti. Se oli täällä todellakin kuin kotonaan. Se vaan oli  pari päivää sitten ilmestynyt ja todennut tylysti että moi,  mä sitten muutan tänne asumaan. Eikä mies ollut jostain syystä saanut protestoitua. Olihan hän tuntenut tämän otuksen läsnäolon jollain tavalla jo ennenkin eikä sen ilmestyminen ollut loppujen lopuksi mikään yllätys. Mies otti pirun tarjoamasta viskipaukusta tukevan ryypyn, ähkäisi ja sanoi:

- Niin no, olenhan minä kumminkin tehnyt huomattavan uran. Olen laajojen piirien arvostama henkilö. Olen saanut maassamme  aikaan suuria muutoksia.

Epäilyksen Pirun hymy leveni ja silmät kiiluivat kahta enemmän. Sohvalla istuva mies, nimeltään muuten Vanha Vasemmistohumanisti arvasi, että kohta tulee joku ilkeä kysymys. Hän oli aivan hiljattain viettänyt 70-vuotisjuhliaan hyvässä seurassa ja suuresti suitsutettuna. Hän oli arvostettu vasemmistohumanisti. Hän oli yliopistollinen vaikuttaja. Hän oli hallinnollinen vaikuttaja. Hän oli poliittinen vaikuttaja. Hän oli mediavaikuttaja. Hän oli mielipidevaikuttaja. Hän oli edelläkävijä ja suuri suomalainen suunnannäyttäjä. Mutta juuri tällä hetkellä hänestä tuntui, että juhlatunnelma alkaa varsin pian latistua, eikä paikalla ollut enää vaikuttaja, vaan pelkkä mies. Ja nyt ehkä katsottaisiin, mitä se mies oikeastaan oli. Pikkuinen piru puhui vähän enemmän kuin pikkuisen pirullisella äänellä:

- En minä kysynyt sitä, kuinka moni sinua arvostaa. Enkä sitäkään, kuinka moni sinua arvostaa julkisesti, koska julkisesti sinua on pakko arvostaa. Muuten saattaisi joutua sinun muokkaamassasi maassa epäilyttävien listalle. Mutta niitä muutoksiahan sinä teit niin. Paljonkin. Miksi sinä oikeastaan halusit tehdä niitä? Se sukupolvi, joka soti sodat ja jälleenrakensi Suomen oli saanut asiat etenemään oikeastaan varsin mallilleen. Maa oli selvinnyt sodasta ja noussut köyhyydestä hyvinvointiin. Miksi et todennut, että kun tää kerran toimii, niin ei räplätä ja olisit voinut jatkaa samalla linjalla? Korkeintaan hienosäätöjä tehden. Mutta sinun piti mennä ja kääntää kaikki päälaelleen?

Vanha Vasemmistohumanisti tunsi olonsa omituiseksi. Jos joku ihminen olisi esittänyt hänelle tuollaisen kysymyksen, hän olisi kaiken arvovaltansa turvin käskenyt kysyjän suksia helvettiin ja olisi vielä nykinyt kaikista mahdollisista naruista, että kysyjän henkilökohtainen ura tuhottaisiin. Mutta tuo kummallinen, kyynärän mittainen, sarvipäinen, sorkkajalkainen, kiiluvasilmäinen ja rikinkatkua piereskelevä olento muutti hänet, hitto, milloin hän oli tosimielessä edes käyttänyt tätä sanaa… rehelliseksi. Tukevan viskihörpyn se vaati, mutta sitten hän vastasi:

- Niin… päälaelleen… no, pakko myöntää. Mutta ajattele, minkälaiset saappaat se sukupolvi minulle jätti. Menivät ja pelastivat sodassa koko kansan. Ja sen jälkeen jälleenrakensivat maan. Ja kaiken lisäksi vielä aikaansaivat huomattavan hyvinvoinnin. En minä siitä olisi paremmaksi pystynyt pistämään. Hitto vie, en olisi pystynyt edes murto-osaan siitä kuin ne jäärät. Ehkä omena putosi kauas puusta. Mutta on sillä omenallakin oikeutensa. Minäkin halusin päteä. Kyllä minullakin oli oikeus olla jotakin. Minullakin oli oikeus jättää merkkini historiaan.

- Päätit sitten katsoa edellisen sukupolven tekoja vääristyneen peilin kautta ja väitit, että se sukupolvi olikin taantumuksellinen edistyksen jarru? Ja kaltaistesi kanssa päätit tehdä kaiken juuri toisinpäin.

- No perkele, niin päätin. Se oli helpoin tie. Katsoin, mitä se sukupolvi oli tehnyt, katsoin mikä sille oli arvokasta ja ryhdyin kuvainraastajaksi. Rakentamaan minusta ei olisi kuitenkaan ollut. Ainakaan minkään konkreettisen rakentajaksi. Niinpä ryhdyin repimään ja samalla julistin rakentavani humanistisempaa ja inhimillisempää yhteiskuntaa. Vaikka lähinnä haistattelin sodankäyneelle sukupolvelle, kun se siirtyi eläkkeelle ja minusta tuli se, joka suunnan määräsi.

- Ja sitä myötä muutitkin sitten suomalaisessa reaalitodellisuudessa Neuvostoliiton ihan oikeaksi Rauhanvaltioksi? Sen saman maan, joka yritti valloittaa ja orjuuttaa oman maasi, ehkä siirtää sen kansan jonnekin huuthelvettiin ja kenties tuhota sen kokonaan.

- No joo, mutta se edellinen sukupolvi aloitti sen liturgian julistamisen.

- Se aloitti sodan jälkeen sen liturgian julistamisen, kun oli hiljainen pakko. Ei se siihen uskonut, kunhan julisti. Koska sillä saatiin naapuri tyytyväiseksi. Mutta sinä höhlä nielit sen liturgian viimeistä tavua myöten kokonaan ja aloit oikeasti uskoa siihen. Etkös alkanutkin? Älä väitä vastaan, pelle. Ja siinä vaiheessa lojaalisuuttasi omaa isänmaatasi kohtaan ei enää ollutkaan. Oli vain urallaan etenevä vasemmistohumanisti, joka tajusi, mistä narusta nykäistä, mitä tissiä imeä, mitä pyllyä lipaista ja mihin suuntaan kumartaa.

Tässä vaiheessa Vanha Vasemmistohumanisti ojensi tyhjää viskimukiaan Epäilyksen Pirua kohti, piru ymmärsi yskän ja lennähti täyttämään sen pirullisen tarkasti piripintaan. Halusi kumminkin varmaan muistuttaa Marskin Ryypystä. Ihan piruuttaan. Mutta viinan kanssa läträtessä Vanha Humanisti ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten jokainen pisara meni sinne, minne kuuluikin ja ähkäyksen jälkeen hän jatkoi:

- Uskoinhan minä. Se oli jotenkin yksinkertaista ja itsestäänselvää. Se oli sitä kuvainraastamista. Kun se vanhempi sukupolvi oli ollut niin monta vuotta pyssysillä Neuvostoliiton kanssa ja minä halusin käydä sukupolvikapinaa, niin tottahan Neuvostoliitosta tehtiin kaikkien kansojen ystävä. Suomi on kotimaani, Neuvostoliitto isänmaani. Kuka oot, mistä tuut, minnen menet sä? Osoitteeni on Neuvostomaa. Ei tarvita tarkkoja karttoja. Moi adres Sovjetskij Sojuz… niin… perhana… minä uskoin ihan tosissani… ja sitä myötähän minä varmistin itselleni pohjan huomattavalle uralleni. Mikäs oli varmistellessa, kun oli valmiit nuotit. Vaikka kyllähän senkin ajan Suomessa vähän toisenlaisiakin faktoja oli tarjolla. En minä sitä kiistä. Minä vaan sivuutin ne. Nehän olisivat tukeneet sitä väitettä, että minä itsekin olisin ollut väärässä.

- Mutta kävithän sinä siellä Neuvostoliitossa rauhan-, ystävyyden-, levennyksen- ja laajennuksen reissuilla vaikka kuinka monta kertaa? Eikö siellä silmät auenneet?

- Nääh, siellähän meitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä eikä me mitään tavallisia kolhoosityöläisiä tavattu. Spesiaalireissujahan ne. Ruoka oli niin ykköstä kuin kuvitella saattoi, viina ei taatusti loppunut kesken ja isäntäväki piti huolen että vällyjenkin alla oli mukavasti kuhinaa. Itse asiassa minä tossa 90-luvun loppupuolella tapasin erään eläkkeelle jääneen KGB:n everstin, joka kertoi, että minunkin hässimisiäni paikallisten Tatjanoitten kanssa oli salaa filmattu parin pornoleffan verran. Ne olivat ensiksi ajatelleet kiristää minua niillä, mutta todenneet sitten, että miksi suotta kiristää, kun jätkä lörpöttelee kaiken tietämänsä muutenkin. Höh, minusta ei ollut edes vakoilijaksi. Kyllähän minä sitten 80-luvulla rupesin itse, viimeisten joukossa, varmaan vasta venäläistenkin jälkeen tajuamaan, että homma on kussut siellä koko ajan. Se kyllä pisti silloin hävettämään, kun me suomalaiset vasemmistohumanistit niin ylistimme paikallisia oloja, haukuimme omaa maatamme ja menimme vielä opettamaan niille neuvostokansalaisille, kuinka ollaan oikeita tovereita.

Epäilyksen Piru kopsautti uuden viskipullon kyynärpäätään vasten, nirskautti korkin auki, täytti lasit ja kysyi:

- Vaan sittenhän se meni koko rauhanvaltio köllälleen että pätkähti. Vuonna 1991. Olisithan sinä silloin voinut todeta, edes hienon diplomaattisesti kiertäen että ehkä hieman arviointivirheitä tuli tehtyä.

- Ei minusta ollut siihen. Ajatteles, pirulainen. Se minua edeltävä sukupolvi toimi oikein ja minä koko suomettumisen ajan tuomitsin sen toimineen väärin vaikka itse toimin päin persettä ja sitä oikein toiminutta sukupolvea haukkuessani samalla kumarsin aggressiivisen ja valloitushaluisen diktatuurin edessä. Sen tunnustaminen olisi ollut tuplahäpeä. Minun egoni ei vaan kertakaikkiaan olisi kestänyt sitä. Siksi olin hiljaa koko asiasta ja olen vieläkin. Pakkohan minun on olla, muuten asettaisin koko urani kyseenalaiseksi. Mitä se tietysti onkin, mutta tartteekos sitä kaikille kertoa? Minä vaan yksinkertaisesti kieltäydyin puhumasta koko asiasta.

- Niin, tiedänhän minä sen. Vasemmistohumanistin ego on kuin pikkunen kissinpentu. Sitä pitää silittää ja varovaisesti sitäkin, ettei vaan ota kipeetä. Mutta mennääs ajassa taaksepäin. Sinä sitten niinsanotusti uudistit myös meidän oikeusjärjestelmän ja vankilatkin. Pistit ne humaaniin ja inhimilliseen kuosiin. Eli juuri nurinpäin kuin aikaisemmin. Ja vituralleenhan sekin sitten meni.

- Mutta toinhan minä sentään humanismin suomalaiseen oikeuskäytäntöön.

- Myöntää täytyy, myöntää täytyy. Ainakin sanana. Ja sen myötä sait aikaiseksi sen, että väkivaltarikoksista ei tahdo päästä enää istumaan oikein millään, tuomiot ovat säännöllisesti asteikon alapäästä ja ehdollisia tuomioita tulee toisensa perään puoli tusinaa ja ylikin ennen kuin häkki heilahtaa. Joku vähemmän humaani yksilö voisi miettiä, että oikeuslaitoksen tehtävänä on nykyisin pitää rikolliset ja nimenomaan väkivaltarikolliset vapaana ja ihmisten kiusana kaikin mahdollisin keinoin ja tavalliset ihmiset been spending most their lives, living in the gangsta's paradise.

- Vapauden riisto on kuitenkin ihmiselle niin radikaali keino, että sitä tulee viimeiseen asti välttää. Sillä eihän humaanissa oikeuskäytännössä ole suinkaan kyse rankaisusta, vaan ihmisen kasvattamisesta ja palauttamisesta takaisin yhteiskunnan kannalta hyödylliseksi yksilöksi. Tämähän on luonnollista ja oikeudenmukaistakin, sillä jos yhteiskunta on riistänyt yksilöltä onnistumisen edellytykset ja näin ollen ajanut hänet rikoksen tielle on yhteiskunnalla myös velvollisuus auttaa syrjäytynyttä yksilöä sen sijaan että rankaisisi häntä yhteiskunnan omasta epäonnistumisesta.

- Ja samalla sinä sitten veitkin ihmiseltä vastuun omista tekemisistään ja teit hänestä joittenkin määrittelemiesi yhteiskunnallisten lainalaisuuksien mukaan nytkivän marionetin. Ja mikäs sinulta muuten tässä yhtälössä unohtui? Tuleeko mieleen?

- Niin no… se rikoksen uhri… mutta kun se ei oikein mahtunut siihen yhtälöön… siihen kysymykseen minä en oikein pystynyt vastaamaan, sillä vastaus ei olisi tukenut luomaani teoriaa… niinpä minä sitten vaan jätin sen huomioimatta… onhan jakolaskussakin jakojäännös…

Epäilyksen Piru naukkasi viskinsä loppuun ja katseli Vanhaa Vasemmistohumanistia pää hieman kallellaan ja ilkeästi hymyillen:

- Onkos sulle Vanha Vasemmistohumanisti tullut koskaan mieleen se, että noin henkilönä sinä olet aika paska jätkä? Mulkku miehekseen, jos näin ilmaistaisiin.

- En minä sitä kiistä. Itsekäs ja itseään täynnä oleva mulkkuhan minä. Mutta vaikutusvaltainen sellainen. Ja ulkoinen kuvani on niin puhdas, että sen päältä voisi vaikka syödä. Peiliin katsoessani minulla on kieltämättä hieman ongelmaa, mutta se on minun ongelmani.

- Niin että ei muusta väliä, kunhan saadaan aikanaan Helsingin Sanomiin kaunis nekrologi. Mutta minua voit pitää nyt virkaatekevänä peilikuvanasi ja minulle voitkin kertoa rehellisesti, että kuinkas tämä oikeusjärjestelmän uudistaminen sitten onnistui?

Vanha Vasemmistohumanisti katsoi hetken ajan tyhjin silmin eteensä, nosti sitten katseensa kohti Epäilyksen Pirua ja sanoi:

- Jaa kuinka onnistui? No päin persettähän se meni. Mitä tässä selvässä asiassa valehtelemaan. Laki ja sen tulkinta suojelee niitä ihmisiä, jotka eivät sitä noudata ja lähinnä kiusaa niitä, jotka sitä taas noudattavat. Mutta luuletko että minä sen julkisesti tunnustan? Virallisesti oikeusjärjestelmämme on yksi maailman edistyksellisimpiä. Sillä nythän valvontakoneistomme vahtii enemmän sitä, että puhuiko Arska poliittisesti rumia kuin sitä, mahtoiko Arska ryöstää jonkun. Ja edistyksellisissä yhteiskunnissahan on tunnetusti niin, että poliittinen vanki on suurempi uhka kuin kriminaalivanki.

Ja se edistyksellinen yhteiskuntahan tässä on se alfa ja omega, totesi Epäilyksen Piru ja naurahti kuulostaen ovelta, jonka saranoita ei oltu öljytty sataan vuoteen. Sitten se pisti palamaan nortin, puhalsi parikymmentä savurengasta ja siirtyi sessiossa eteenpäin:

- Pistit sitten pystyyn sen peruskoulunkin. Ja sitä myötä sitten romahdutit koko opettajan auktoriteetin, niin että lopputuloksena oli anarkia ja toisiaan heikompia rääkkäävien psykopaattien ikioma esiintymislava. Ja nyt rääkättävänä ovat jo opettajatkin.

Vanha Vasemmistohumanisti ryki hieman väsähtänyttä virkayskää ja huomautti:

- Anarkiahan siitä tuli, mutta on otettava huomioon, että se on  vain selvä ja välttämätön muutos siihen, että minua edeltävän sukupolven opetusmalli oli autoritaarinen ja opettajan ehdottomaan valtaan perustuva malli ja pääasiahan oli nimenomaan pyrkiä aivan toisenlaiseen, humanistisempaan ratkaisuun.

- Osana sukupolvikapinaa ja –kateutta? Ei siksi, että tehtäisiin jotain parempaa, vaan siksi, että tehtäisiin asiat jotenkin toisin, kuin se aikaisempi sukupolvi teki?

- Niin, no joo. Oikeastaan se, mitä sinä sanoit oli synonyymi sille, mitä minä sanoin, mutta oma sanomani näyttää paljon paremmalta lehdissä. Kysehän oli muutoksesta ja muutos on siirtymä yhdestä asiasta tai käytännöstä toiseen. Aikaansaamassani opetusjärjestelmän rukkauksessa pyrittiin muutokseen ja muutos saatiin aikaiseksi. Se, että samalla hässittiin koko koulu vituralleen ei sinänsä liity kyseiseen asiaan. Se on vain muutoksen sivujuonne ja alkuperäinen projekti kuitenkin onnistui. Ja onhan tässä järjestelmässä kumminkin se etu, että sillä mahdollistetaan mahdollisimman monen ihmisen kouluttautuminen ylempään korkeakoulututkintoon.

- Ja niitähän sitten kouluttautui. Olit mukana luomassa joutomaisterien armeijaa joitten suojatyöllistäminen osaltaan räjäytti julkisen sektorin kulut niin taivaisiin, että niitä maksaa vielä nykyisten mukuloitten lapsenlapsetkin. Ei sulla juolahtanut mieleen, että jonkun pitää tehdä varsinaiset työtkin eikä vain notkua yliopistolla?

- Muistuttaisin, että minä en ole kansantaloustieteilijä. Minä en laske, vaan luon suuntaviivoja. Toisten tehtävä on sitten hankkia niitä varten tarvittavat resurssit. Kehittyneessä yhteiskunnassa vallitsee työnjako. Ja mitä tulee työhön, niin yliopistolla notkuminen on nimenomaan ollut minun työtäni. Näenhän minä toki kadulla kulkiessani niitä keltaisilla huomioliiveillä varustettuja heppuja päivittäin. Aika ajoin mielessä on käynyt, että niitten hommia olisi ollut ehkä kiva joskus kokeilla. Nimenomaan kokeilla, sillä olishan ne varmaan melko tympeitä hommia tehdä noin niin kuin varsinaiseksi työkseen. Ei sovi minun hipiälleni. Ja minua kuitenkin tarvittiin suurempiin tehtäviin. Ei ihan mukavasti toimivaa valtakuntaa saada menemään perseelleen ilman korkeamman koulutuksen omaavia akateemisia ammattilaisia. Ei siihen haalariväestä ole.

Epäilyksen Piru nauraa kihersi pikkuhiljaa ja Vanha Vasemmistohumanisti mietti itsekseen, että sanoinkohan minä just sen, mitä minun korvat kuuli minun sanoneen. Tää rehellisyys alkaa pikku hiljaa käydä hermoille. Epäilyksen Piru huomasi, että nyt on selvästi humanistillakin hermosavujen paikka ja se tarjosi ja sytytti hänelle Nortin, minkä jälkeen se jatkoi:

- Kyllähän se näin on. Maan rakentamiseen pystyvät insinöörit ja duunarit, mutta sen pilaamiseen tarvitaan laaja-alaisempaa akateemista näkemystä. Vaan jatketaanpa, kun on alkuun päästy ja meillä on niin lystiä että. Veit sitten Suomen Euroopan Unioniin, vaikka oikein hyvin tiesit, mitä tuleman pitää. Suomi on nyt muuttunut itsenäisestä valtiosta maakunnaksi jossain Takahikiän Perähikiällä ja sen mainostettu poliittinen painoarvo niissä pöydissä joissa asioissa päätetään vastaa satiaisen munissa elävää kutiaista.

- Ehkä joo, mutta niissä pöydissä me kuitenkin istutaan. Ilman vaikutusvaltaa ehkä. Mutta ei se ole olennaista. Omalta osaltani voin perustella syitäni historialla. Kas kun se minua edeltävä sukupolvi ampumalla varmisti sen, ettei meistä tullut osa suurempaa kansojen yhteisöä, niin tottahan minun piti hoitaa se asia pois kuleksimasta ja tehdä juuri päinvastoin. Kun se aikaisempi kansojen rauhanyhteisö sitten otti ja päätti hajottaa itse itsensä. Mutta ei sekään tuottanut ongelmaa. Vaihdettiin vain ryssä bryssäksi. Mutta ei se ole ainoa syy. On toinenkin.

- Mikä sitten?

- Minähän olen teoreetikko. Olen lukenut miljoona sivua hyvää sosialismin teoriaa, ja enköhän parikymmentätuhatta sivua ole itsekin naputellut. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos käytäntö ei vastaa teoriaa, niin vika on käytännössä. Ja mitäs minun teosteni kolmekymmentä viimeistä sivua aina ovat?

- Hmm… joo… lähdeluettelo.

- Kyllä. Minä olen aina nojannut ajatuksissani johonkin. Toisiin sosialismin teoreetikkoihin. Ei minulla oikeastaan ole ollut koskaan ensimmäistäkään itsenäistä ajatusta. Koko elämäntyönikin on ollut – niin kuin totesitkin – sitä, että olen katsonut isieni sukupolveni työtä vääristyneen peilin kautta, laittanut voipaperin sen peilikuvan päälle ja sitten piirtänyt sen tiekartakseni. Ja sitä kautta en oikein ymmärrä ajatusta itsenäisyydestä. En henkilökohtaisesta enkä kansallisesta. Tavallista ihmistä pitää ohjeistaa viisaampien taholta ja kyllä myös valtion pitää nojata johonkin suurempaan. Ja jos se nojatessaan sulautuu, silloin niin kuuluukin tapahtua. Tärkeintä ovat kuitenkin ideat. Minun esittämäni ideat. Jotka moni muu on esittänyt ennen minua. Aivan samoilla tuloksilla. Se tuo maailmaan tiettyä jatkuvuutta. Asiat hässitään vasemmistolaisesti vituralleen aina uudelleen ja uudelleen.

Vanha Vasemmistohumanisti mietti paria viimeistä lausettaan ja ihmetteli, että mikähän hemmetin rehellisyyskohtaus minulla nyt ihan oikeasti onkaan menossa. Epäilyksen Piru nosti peukaloaan, totesi että way to go, näin toteaa Maakansa ja jatkaa, ja jatkoi itsekin:

- Mennäänpä vielä vuoteen 1990. Silloin piti sitten saada aikaiseksi suomalaisen väestörakenteen muutos ja alkaa kuskata maahamme porukkaa, jotka ovat tässä ajan kuluessa osoittautuneet kantaväestölle pelkäksi kulungiksi, joka ei ikinä sopeudu yhteiskuntaamme ja vielä kaiken lisäksi varsin väkivaltaiseksi sellaiseksi. Siitä huolimatta niitä pitäisi saada tänne koko ajan lisää ja sinä olet aktiivisesti huseerannut mukana tässä hysteriassa. Kansainvälinen solidaarisuus tovereitten keskenkö sinua tässä hurjuudessa eteenpäin on ajanut vaiko ehkä mikä?

- Kansainvälinen solidaarisuus my ass. Sillä mitään tekemistä tämän kanssa ole. Niin kuin tässä on todettu, niin kaikki toimintani pohjautuu katkeraan sukupolvikapinaani. Minua edeltänyt sukupolvi eli aikaa, jolloin ulkopuolinen tekijä olisi hyvin mielellään muuttanut Suomen väestörakennetta, mutta se kyseinen sukupolvi esti sen ampumalla. Minä taas toteutan sen antautumalla. Tämä oli oikeastaan se viimeinen voittoni, jolla varmistin, että likimain kaikki edellisen sukupolven perintö on saatu pilattua. Ja tämä on myös näkyvä voitto, eräänlainen henkilökohtainen voittopokaalien sarja, jonka näen päivittäin kun kuljen Helsingissä. Etnistä rikkautta ja säkkejä naisten päällä. Ei se ehkä niin viisasta ole, mutta tiedän sen olevan jotain aivan muuta, kuin mitä minua edeltävä sukupolvi olisi halunnut. Tämä voittopokaalien sarja oli aika muutenkin saada meillekin, sillä hyvin monissa muissa Euroopan maissa se jo oli, enkä olisi voinut levätä, ennen kuin se olisi täälläkin.

Epäilyksen piru katseli Vanhaa Vasemmistohumanistia pää hieman kallellaan. Tällä kertaa se ei hymyillyt, vaan oli pelkästään pohtivan, ehkä jopa surullisen näköinen. Jos tapaamista olisi katsellut joku ulkopuolinen, hän olisi hätkähtänyt, sillä tuon pikkupirun ilmeessä näytti olevan enemmän inhimillisyyttä kuin itseään täynnä olevassa Vanhassa Vasemmistohumanistissa. Epäilyksen piru jatkoi:

- Henkilökohtaisia voittopokaaleita siis? Vaikka hyvin tiesit, minkälaisen yhteiskunnallisen aikapommin se aikanaan aiheuttaa? Kyse oli siis vain sinusta, sinun egostasi ja sinun sukupolvikapinastasi?

- No totta munassa oli! Pääasia, että tunsin voittaneeni ja saaneeni tahtoni läpi. Ei minun tarvitse miettiä seurauksia. Eivät ne minua kosketa. Ne ovat rahvaan ongelmaa. Sen rahvaan, joka elättää minut, ja mikä sen osa kuuluu olla jatkossakin. Minulle elämä on teoriaa ja minun teoriani mukaan kuuluu elää toistenkin. Koska minä olen saanut siihen mahdollisuuden. Tiedätkös, minä osasin odottaa sinua. Olen jutellut Erään Vihreän kanssa. Olen myös jutellut Erään Toimittajan ja Erään Virkamiehen kanssa. Ja he kaikki kertoivat, että et toimi yksin. Sinulla on apunasi olento nimeltä Omatunto. Mutta sitä ei ole näkynyt koko keskustelumme aikana. Et taida mahtaa minulle mitään.

- Oletko muuten miettinyt, että miksi olet ollut minulle niin rehellinen?

- Hä? No olen joo, mutta…

Samassa Vanha Vasemmistohumanisti tunsi, että hänestä irtaantui jotain. Läpinäkyvä, häilyvä olento. Se alkoi puhua:

- Morjens, Vanha Vasemmistohumanisti. Minä olen Omatunto. Minä olen ollut sinussa heti siitä hetkestä kun aloit puhua Epäilyksen Pirun kanssa. Sinä olet vain niin täynnä itseäsi, ettet huomannut tuloani. Enkä minä ole mikä tahansa omatunto. Minä olen sinun henkilökohtainen omatuntosi. Ja minä tulin jäädäkseni. Sinulla ei ole enää paluuta entiseen. Ajatukseni ovat sinun ajatuksiasi. Tunteeni ovat sinun tunteitasi. Minä en laita niitä päähäsi, vaan kaivan ne syvältä sisimmästäsi. Sieltä, mihin sinä olet ne haudannut, päätettyäsi ettet niitä tarvitse. Tulet löytämään uudelleen Häpeän. Tulet löytämään Katumuksen. Ja ajan myötä tulet löytämään myös Halun Sovittaa.

Nyt puhui puolestaan Epäilyksen Piru. Se hymyili jälleen. Mutta ei pirullisesti, niin kuin tavallisesti, vaan jotenkin lämpimästi:

- Niin. Halun Sovittaa. Ei kestä kauaakaan, kun mielessäsi alkaa pyöriä kolme mahdollisuutta. Ensimmäinen mahdollisuus on, että avaudut julkisesti, ja tunnustat kaiken, minkä olet tehnyt. Tunnustat kaiken, minkä olet saanut aikaiseksi. Pyydät anteeksi, ja alat parhaasi mukaan korjata jälkiäsi. Tulevien sukupolvien vuoksi. Saat vastaasi hirvittävän humanistisen joukkorääkymisen ja sinut leimataan luopioksi. Mutta ne tulevat sukupolvet muistavat aikanaan sinut suurena miehenä, joka aikanaan ensimmäisenä puhkaisi vuosikymmenien kuplan. Miehenä, joka tunnusti virheensä ja kantoi vastuunsa.

Omatunto jatkoi puolestaan:

- Toinen vaihtoehto on se, että jatkat entisellä linjallasi. Kirjoitat varmaakin jo huomenna taas tulikivenkatkuisen kolumnin suomalaisesta rasismista, suvaitsemattomuudesta, älyllisestä kapea-alaisuudesta ja henkisestä köyhyydestä. Sinua suitsutetaan niin kuin aina ennenkin. Mutta se ei enää riitä sinulle. Pelkuruutesi syö sinua sisältä, ja koska minä olen nyt osa sinua, ei epäilys ja häpeä lähde sisältäsi enää koskaan pois. Et tule saamaan rauhaa. Kuollessasi tiedät, että Helsingin Sanomat kirjoittavat sinusta ylistävän nekrologin, mutta tulevat sukupolvet sijoittavat sinut historian kirjoissa samalle riville O.W.Kuusisen kanssa. Ennen vanhaan tuskin olisit siitä nakannut paskaakaan, mutta huomaat, että arvosi saattavat muuttua vielä vanhana miehenä. Kun alat tajuta, mitä olet tehnyt.

Vanha Vasemmistohumanisti otti pöydällä olevan viskipullon, kaatoi sen loput lasiin, veti huikan yhdellä hörpyllä ja kysyi sitten:

- Entäs se kolmas vaihtoehto?

Epäilyksen Piru otti taas naamalleen pirullisimman hymynsä, iski silmää ja sanoi:

- Kyllä sinä sen tiedät.

Tiesihän hän. Jostain syystä hän oli ostanut viikko sitten kiepin tukevaa köyttä, vaikka ei ollut sitä varsinaisesti tarvinnut. Ja välillä hän oli huomannut unohtuneensa katselemaan pihakoivuaan, varsinkin sen alinta, sivulle sojottavaa kolmen metrin korkeudessa olevaa paksua oksaa. Nyt hän ymmärsi miksi. Se olisi pakokeino. Mutta häpeällinen. Oman käden kautta. Ihmiset alkaisivat ajatella. Lehdet kirjoittaisivat. Toimittajat spekuloisivat. Mitä se tekisi hänen maineelleen?

Omatunto sanoi vielä:

- Tulen piinaamaan sinua koko loppuikäsi. Ja hyvin pian huomaat, että se olet sinä itse, joka piinaat itseäsi. Et pysty enää valehtelemaan itsellesi. Sinua on ajanut urallasi pelkkä itsekkyys. Itsekkyys, jonka hinnan sinä olet maksattanut toisilla.

Sitten Omatunto sujahti takaisin Vanhan Vasemmistohumanistin sisään ja hän tiesi, että paluuta ei todellakaan olisi. Epäilyksen Piru leijaili hänen eteensä, laski pöydälle avaamattoman viskipullon, askin norttia ja totesi:

- Luulenpa, ettemme tapaa enää. Sinä et tarvitse minua enää. Mutta tuota viskiä ja tupakkia saatat tarvita.

Sitten se katosi. Vanha Vasemmistohumanisti jäi tuijottamaan tyhjin katsein eteensä. Tunnit kuluivat. Ainoa liike, mitä hänellä oli, oli viskilasin täyttö ja tupakin sytytys. Ilme oli ollut tyhjä, mutta päässä myllersi. Yhtä-äkkiä hän tajusi, että huoneessa oli joku toinenkin. Synkkä, tummanpuhuva olento. Hän tunnisti sen. Sehän on Kuolema. Hän tunsi riemua. Tämä olisi ratkaisu. Pako valinnasta. Ennen kaikkea pako vastuusta.

- Tulitko päästämään minut piinasta?

- No enhän toki. Älä jätkä kuvittelekaan, että pääsisit niin helpolla.

Kuolema ojensi aineettoman kätensä ja se upposi Vanhan Vasemmistohumanistin sisuksiin. Hän tunsi kihelmöintiä. Sitten Kuolema otti kätensä pois.

- Mitä… mitä sinä minulle teit?

- Paransin sinut maksasyövästä. Sait juuri kymmenen vuotta lisää elinaikaa. Syöpä oli vasta alussa, mutta hyvin ärhäkkää tyyppiä. Olisit ollut kolmessa kuukaudessa kanttuvei. Ja sehän ei käy päinsä. Sinulle annettiin pähkinä purtavaksi. Ja minä haluan, että sinä nakerrat sen loppuun asti. Tulen säännöllisesti katsomaan sinua, ja nauttimaan siitä, että sinä kiehut niissä liemissä mitkä olet itse keittänyt. Katsos, kyllä Kuolemallakin pitää olla oikeus vapaa-ajan viihteeseen. Raskas työ vaatii raskaat huvit.

Kuolemakin poistui paikalta. Vanha Vasemmistohumanisti jäi yksin ajatustensa kanssa. Ja hän ajatteli, että jos ihminen laitettiin kohtaamaan kaikki se paha, mitä hän oli saanut aikaiseksi muille ihmisille, eikä hänellä ollut mahdollisuutta paeta sitä…

…niin eikö hän silloin ollutkin Helvetissä?