VANHA MIES

Jossain Radanvarsikaupungin kaukaisilla reuna-alueilla, joskus tulevaisuudessa

Vanha mies istui kotinsa olohuoneen keinutuolissa ja katsoi kirjahyllyssä olevaa edesmenneen vaimonsa kuvaa. Miehen ilme oli tyhjä. Joku sivullinen ei olisi pystynyt lukemaan siitä mitään, vaikka miehen mieli oli täynnä raivoa, pettymystä ja epätoivoakin. Ennen kaikkea miehen mieli oli täynnä varmuutta. Siksi mitään ylimääräisiä mielenilmaisuja ei tarvittu.

Mies asui syrjäseudulla, aikaa sitten lakkautetun ja Radanvarsikaupunkiin pakkoliitetyn kunnan alueella. Tätä aluetta ei oikeastaan ollut kaupunkikeskustalle edes olemassa, mutta niinpä vaan ihmiset, yleensä jo eläkkeellä olevat, yrittivät siellä jotenkin sinnitellä. Niin kuin vanha mieskin. Hän oli iältään 75-vuotias, ja viimeisen työpäivänsä hän oli tehnyt kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hän oli ollut metallimies, taitava ja säntillinen ammattilainen. Ja niin kuin metallimiehillä yleensä, hänelläkin oli kroppa alkanut olla viisikymppisenä melko lopussa.

Lisäksi hänen yrityksensä, niin kuin moni muukin samanlainen oli tehnyt hänelle ja ikätovereilleen ikävän yllätyksen. Miehet olivat vanhoina ja kokeneina ammattimiehinä liian kalliita. Niinpä firma yksinkertaisesti irtisanoi heidät, ja ilmoitti palkkaavansa tilalle nuorempia ja halvempia miehiä. Tietysti nyt irtisanottavillakin olisi mahdollisuus palkkautua firmaan uudelleen. Uusina työntekijöinä. Eihän heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua. Metallialan töitä oli alueella vaikeaa saada. Vuosi vuodelta vaikeampaa, kun aina vain useampi yritys joko pisti lapun luukulle tai sitten joutui pörssiyhtiön ostamaksi ja sitä myötä siirsi toimintansa jonnekin hevonvitunkuuseen. Oyj oli kasvoton, tunnoton, kunnaton, kaupungiton ja valtioton tekijä, jota ei kiinnostanut ihmisten elämä ja kohtalo.

Ei auttanut vanhan, silloin vielä keski-ikäisen miehen rypistellä. Niinpä hän jatkoi työssään uutena työntekijänä selvästi pienemmällä palkalla. Muutaman vuoden. Kunnes selkä teki pysyvän tenän. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa. Eläkkeestä hän ei edes puhunut. Käytännössä aikanaan hyvinvoinnistaan tunnetussa Suomessa ei sairaseläkettä enää myönnetty, ellei eläkkeelle siirtymisen syy ollut jostain selkeästi työpaikalla tapahtuneesta tapaturmasta johtuvaa. Niin valtio kuin hampaattomat ammattiliitot hyväksyivät järjestelmän. Maassa oli päätetty, että työuria pidennetään, joten eläkkeelle siirrytään vasta 68-vuotiaana. Nimenomaan töissä pysymistä pidettiin pääasiana, eikä puututtu siihen, että nuoret ihmiset eivät edes päässeet työurilleen ja heille asetettiin jatkuvasti uusia, täysin turhia ylikoulutusvaatimuksia.

Uudelleenkouluttautumista tarjottiin sitten aikanaan myös vanhalle miehelle. Joka oli kitkutellut 58-vuotiaaksi, ja eli pelkällä peruspäivärahalla. Onneksi hänen vaimonsa oli vielä töissä. Miehelle tarjottiin sosiaalialan ammattikorkeakoulututkintoa. Mies oli todennut, että hänellä kun tuo pissiksen kieli on vähän huonosti hallussa. Ja seuraava kurssi alkaa silloin, kun hän on 59-vuotias. Niin että hän olisi valmistuttuaan 63-vuotias. Ja kukahan hänet silloin enää palkkaisi? Ketä te luulette huijaavanne?

Vanhan miehen asenne sai uuskoulutustyöntekijän toteamaan että olettepa te yhteistyökyvytön ja negatiivinen ihminen. Kieltäytyminen koulutuksesta toikin sitten puolen vuoden täyskarenssin. Olihan miehellä ja vaimolla sentään jonkun verran säästöjä. Niillä pärjättiin, kun niukasti elettiin. Mies, kipeästä selästään huolimatta muutti heidän omakotitalonsa takapihan kokonaan perunamaaksi. Poimi marjoja ja sieniä. Olihan hänellä tuttaviensa kanssa laiton hirviporukkakin. Kun neljä miestä ampui yhden hirven kerran vuodessa, siitä sai lihasoppaan pitkäksi aikaa lisuketta. Aseita ei valtio vielä ollut takavarikoinut, lähinnä siksi, että poliisit olivat saaneet päättäjät ymmärtämään, kuinka mahdoton urakka se olisi. Ja käytiinhän tuttujen maanomistajien mailta hakkuitten jälkeen keräämässä latvuksia. Kyllä niistä polttopuita sai. Tahti oli tietysti hidas ja verkkainen, mutta etenihän asia porukalla pikku hiljaa.

Hänen neljän miehen porukkansa olivat kohtalotovereita. Saman ikäisiä. Tarpeettomia. Metallitöitä tehneen miehen lisäksi porukkaan kuului tarpeettomaksi muuttunut ahtaaja. Samoin kuin tarpeettomaksi muuttunut kuorma-autonkuljettaja. Sekä poliisi, joka oltiin irtisanottu väärien poliittisten mielipiteitten vuoksi. He olivat kukin tahollaan auttaneet toinen toisiaan ja perheitään. Mies oli ajan myötä oppinut auton moottorit melko hyvin, ja huolsi niin omaa kuin kavereittensa autoja parhaansa mukaan. Keitteliväthän he porukalla varsin hyvää pontikkaakin. Alkon antimiin ei ollut enää vuosiin varaa.

Miehen vaimo oli ohjaaja. Juuri sillä sosiaalialalla, mihin miestäkin yritettiin pakottaa. Ja 60-vuotiaana hän ei enää jaksanut. Kun työntekijän ja asiakkaan välillä oli jo kaksi sukupolvea, ja ohjaajan työ muutettu viralliseksi sylkykupiksi, tuli vaimon mitta lopulta täyteen. Ja mies ajatteli, että parempi elää kaksistaan köyhyydessä tervejärkisenä kuin tehdä itsensä hulluksi työn takia. Karenssihan siitä seurasi vaimollekin. Siihen menivätkin sitten viimeiset säästöt. Sen verran armelias systeemi oli, että antoi heidän elää peruspäivärahalla ilman uusia karensseja. Kun molemmat olivat täyttäneet jo kuusikymmentä. Mutta eläkkeeseen tämä tulisi vaikuttamaan. Jokainen työtä tekemätön vuosi söi rangaistusprosentin myötä eläkettä aina pienemmäksi. Se ei tulisi paljoakaan eroamaan peruspäivärahasta.

Vuodet kuluivat. Niukoissa merkeissä, mutta kuitenkin tervejärkisenä. Heidän ainoa lapsensa, poika oli muuttanut kotoa Helsinkiin jo aikaa sitten, ja tuli toimeen perheensä kanssa omillaan. Olisi tietysti ollut mukavaa laitella lapsenlapsille kalliita lahjoja, mutta kun syödäkin piti, ja laskut vähistä varoista maksaa,  ei siihen ollut varaa. Vaimo oli onneksi taitava neuloja, ja heidän käytännöllinen poikansa oli todennut useasti, että krääsä on krääsää, mutta villasukkia tarvitaan aina.

Vähillä varoilla eläminen toi miehen ja vaimon elämään takaisin tietyt asiat, jotka tuntuivat välillä jo unohtuneen. Pienet ja merkittävät asiat. Katse toisen silmiin. Lämmin hymy. Sana. Käden kosketus. Pienen hetken hiljaiset hellyydenosoitukset. Ne saivat molemmat tuntemaan, etteivät he olleet yksin. Heillä oli toisensa. Ja se oli paljon. Niin paljon.

Kunnes käden kosketus loppui. Syöpä söi vaimon puolessa vuodessa. Ironista oli, että hän kuoli juuri 68-vuotiaana, jolloin hän olisi virallisesti päässyt eläkkeelle. Virallinen Suomi tietysti oli asiasta mielissään. Säästyivätpähän eläke- ja hoitorahat tämän tapauksen kohdalta, kun väheneviä varoja tuli priorisoida toisiin, tarpeellisempiin ja edistyksellisempiin tarkoituksiin.

Haudattuaan vaimonsa mies oli ollut kolme viikkoa juovuksissa kotipolttoisesta. Hän ajatteli, että kun ränni alkaa kyllästyttää, sitten hän ampuu itsensä. Elämä oli menettänyt merkityksensä. Jossain vaiheessa paikalle tulivat tarpeeton ahtaaja, tarpeeton kuorma-autonkuljettaja ja poliittisesti epäilyttävä poliisi. He ottivat mieheltä viinat pois, selvittivät miehen pään siihen tilaan että hänen kanssaan saattoi puhua, ja sitten muistuttivat miestä, että on vielä olemassa Kylä. Ihmiset ympärillä. Kukaan Radanvarsikaupungissa ei välitä heistä. Sinne he olisivat pelkää ongelmajätettä. Mies voisi vielä olla mukana. Yhtenä vahvana lenkkinä. Häntä ei unohdettaisi. Hänellä olisi ystäviä. Hänellä olisi arvo. Hänellä olisi tarkoitus.

Ja mies päätti elää. Jos ei muuten, niin kiusallaan. Toisia tukien. Vaikka askel oli lyhyt ja leikkaamaton selkä aina vain kipeämpi. Radanvarsikaupungin terveyskeskuksen lääkäri oli sanonut miehelle jo hänen ollessaan kuusikymppinen suoraan, että ei teidän selkäänne leikata koskaan. Te olette tarpeeton. Ja lisäksi te olette kieltäytyneet uudelleenkoulutuksesta. Kuolkaa pois, jos kivut ovat liian suuria. Tai voittehan te tietysti tilata ajan yksityissairaalasta. Tosin ennen leikkausta verottaja ottaa teihin yhteyttä ja kyselee, että milläs rahoilla teillä on varaa maksaa kymmenien tuhansien leikkaus. Ja jos sellaiset varat löytyvät, se lyö teille vuoden karenssin, koska olette pimittäneet tulojanne. Olkaa onnellisia, ettei teitä ole pakotettu myymään taloanne ja tonttianne.

Mies jatkoi. Kipeällä selällään. Hän oli yksi kylän puuhamiehistä. Kylän, jossa ihmiset vähenivät koko ajan. Nuorten oli pakko lähteä. Ei täällä ollut edellytyksiä perustaa perheitä. Vanhat kuolivat. Uusia ei tullut tilalle. Ennen pitkää niin ahtaaja, kuorma-autonkuljettaja ja poliisikin kuihtuivat pikku hiljaa pois. Poliisi viimeisenä. Vanha mies, nyt 75-vuotias oli ollut hänen hautajaisissaan kaksi viikkoa sitten.

Ja tänään hän oli käynyt Radanvarsikaupungissa. Ensiksi lääkärillä. Lääkäri oli vienyt vanhalta mieheltä ajokortin pois. Liian hitaat reaktiot. Päätös ei vaikuttaisi pelkästään vanhaan mieheen, vaan moneen vanhaan ihmiseen kylällä muutenkin. Yksityisiä autoja ja niitten kuskeja ei ollut enää paljon. Joukkoliikennettä ei kymmeniin vuosiin. Kaupungin järjestämä palvelutilataksi kulki kylällä kerran kahdessa viikossa. Mies oli auttanut kauppareissuilla parhaansa mukaan  ja polttoaine oltiin maksettu kimpassa. Nyt sekin loppuisi. Lääkäri ilmoitti, että hän laittaa päätöksensä viranomaisverkostoon välittömästi, mutta merkitsee siihen, että hänellä on kuitenkin mahdollisuus ajaa autonsa kotiinsa. Poliisit tulevat sitten lähipäivinä takavarikoimaan kortin.

Käytyään lääkärillä vanha mies oli käynyt kaupungin sosiaalipalveluvirastossa. Hänet oli ottanut vastaan tyypillinen ylimielinen virastokalkkuna. Mies oli tiedustellut, että voisikohan olla mahdollista, että niistä kaupungin vanhustentaloista irtoaisi hänelle yksiö? Ilman autoa kun eläminen alkaisi käydä mahdottomaksi. Lähimpään kauppaan oli kaksikymmentä kilometriä.

Virastokalkkuna katseli tiedostojaan ja viranomaisverkoston ilmoituksia. Sitten hän kohotti katseensa näyttöruudusta ja totesi ylimielisesti;

- Kuulkaas, kyllähän asia on niin, että nuo yksiöt ovat varattu yksinomaan niille henkilöille, jotka ovat tehneet täyden työuran. Ei teillä ole siihen minkäänlaisia mahdollisuuksia, koska olette ehdoin tahdoin siirtyneet pois työelämästä jo 55-vuotiaana. Ehkä olisi kannattanut harkita asiaa silloin. Nyt se on liian myöhäistä.

- Enhän minä siitä ihan ehdoin tahdoin siirtynyt pois. Mutta mitäs minulle olisi sitten tarjolla?

- Osastopaikka. Kahdeksan hengen huoneessa. Sänky ja peltikaappi henkilökohtaisia tavaroita varten.

- Jaa? Että takaisin kasarmille. Minä kun luulin jo tuon intin nuorena miehenä käyneeni. Mutta mitenkäs helvetissä minä ne henkilökohtaiset tavarat saan sinne peltikaappiin mahtumaan? Kun minullahan on kumminkin omakotitalo?

- Itse asiassa ei ole enää. Laitoin juuri ilmoituksen viranomaisverkostoon, että talonne on tästä hetkestä alkaen laitettu myyntikieltoon. Mikäli siirrytte vanhainkodin osastolle, niin talonne, tonttinne, autonne ja muu irtain omaisuutenne siirtyy kaupungin hallintaan. Tämä johtuu siitä, että ennen eläkkeelle siirtymistänne olette työnvieroksumisenne takia laiminlyönyt veronmaksuvelvollisuutenne kaikkiaan kolmetoista vuotta. On aivan luonnollista ja oikeudenmukaista, että kustannatte kalliin osastohoidon omaisuudellanne.

- Veronmaksuvelvollisuuteni? Kärsiikös muuten kysyä, että kuinka vanha te olette? Ja mitä te olette työksenne tehneet? Noin veronmaksun kannalta?

- Olen kuusikymmentäkuusivuotias. Ja olen ollut kaupungin palveluksessa siitä asti, kun aikanaan kaksikymmentäkuusivuotiaana valmistuin Tampereen Yliopistosta sosiaalianarkian ja –fasismin laitokselta maisteriksi. Aion muuten jatkaa työuraani aina seitsemänkymppiseksi, koska minulla on siihen mahdollisuus. Katsokaas, joittenkinhan sentään täytyy tienata valtiolle tarpeelliset veroeurot, kun kaikkia ei talkoot kiinnosta.

- Veroeurot? Tiedättekös te rouva, mistä veroeurot kertyvät?

- Ei rouva vaan neiti. Ja koska te ette sitä näytä itse tietävän, niin ehkä minun on syytä kertoa teille. Radanvarsikaupunki on maksanut minulle palkkaa neljäkymmentä vuotta, ja minä olen maksanut siitä veroja. Ja niillä veroilla rahoitetaan paljon tarpeellisia asioita. Myös niitä, joita teitä ei huvittanut rahoittaa.

Vanha mies ei jaksanut ruveta inttämään virastokalkkunan kanssa. Epäilemättä hän uskoi asiaansa ja pitkän julkishallintouransa jälkeen uskoi ansainneensa eläkkeen, joka oli ihan muuta suuruusluokkaa kuin metallihommissa itsensä särkeneellä entisellä metallimiehellä. Ja ehkä tuo nainen ei enää kestäisi, kun hänellä ei sitten eläkkeelle siirryttyään olisi enää valtaa päättää toisten ihmisten asioista. Hän näytti selvästi nauttivan työstään. Sen sijaan mies kysyi:

- Mitäs muuten Radanvarsikaupunki sillä minun talollani ja tontillani meinaa tehdä? Ei sitä kukaan osta. Ei se kenellekään kelpaa. Se on ihan liian syrjässä. Hyvä jos jollekin ilmaiseksi saa annettua.

- No niinhän se annetaankin. Katsokaas, koska Radanvarsikaupunki kantaa ylpeänä vastuunsa maahanmuuttoasioihiin liittyvistä velvollisuuksista, niin me tarvitsemme jatkuvasti uusia kiinteistöjä. Minulla onkin tässä sopivasti tarjolla eräs turvapaikkaa hakenut, tosin sitä saamaton mutta toissijaisella suojeluperusteella oleskeluluvan saanut kahdeksanhenkinen perhe. Se mahtuu mukavasti teidän omakotitaloonne. Ja koska perheen isä on täällä ollessaan ajanut ajokortin, niin autollanne on käyttöä. Ja yleensäkin, olisihan se ihan hirveää, jos kokonainen perhe sijoitettaisiin pysyvästi pelkkään vastaanottokeskukseen kasarmiolosuhteisiin. Se olisi epäinhimillistä.

- Ja sen myötä tietysti minut voidaan sijoittaa niihin kasarmiolosuhteisiin ja minulta viedään kaikki mitä minulla on. Oletanko oikein, että minut on nyt sitten kirjattu vanhustenhuollon osastojonoon, eikä tätä voi enää perua?

- Oletatte aivan oikein.

Ja nyt 75-vuotias vanha mies istui kotinsa olohuoneen keinutuolissa ja katsoi kirjahyllyssä olevaa edesmenneen vaimonsa kuvaa. Miehen ilme oli tyhjä. Joku sivullinen ei olisi pystynyt lukemaan siitä mitään, vaikka miehen mieli oli täynnä raivoa, pettymystä ja epätoivoakin. Ennan kaikkea miehen mieli oli täynnä varmuutta. Siksi mitään ylimääräisiä mielenilmaisuja ei tarvittu.

Aikansa istuttuaan mies meni tietokoneellensa, ja laittoi sieltä soimaan Kaseva-yhtyeen kappaleen Vanha Mies. Sen kaunis melodia täytti huoneen. Mies ajatteli, että tämä kappale oltiin tehty pian seitsemänkymmentä vuotta sitten. Hän oli ollut silloin vielä pieni poika. Milloinkohan tuo vanha mies oli kuollut? Ehkä joskus vuonna 1982. Varmaa oli kuitenkin, että hän saattoi elää arvokkaan vanhuuden ja kuolla rauhassa.

Kappaleen loputtua hän meni talonsa vintille, aukaisi välikaton laudoituksen ja kaivoi sieltä esiin muoviin tiivisti käärityn paketin. Hän leikkasi muovit irti puukollaan, ja sieltä paljastui hyvässä öljyssä oleva Suomi-konepistooli, neljä rumpulipasta, muutama sata patruunaa sekä vielä Lahti-pistooli. Lahti-pistooli oli periytynyt vanhalle miehelle muutama vuosi sitten kuolleen tarpeettoman vanhan ahtaajan myötä ja konepistoolin hän oli ostanut parikymmentä vuotta sitten eräältä asesepältä, joka oli reaktivoinut muutaman dekotun konepislarin. Vanha mies ei silloin oikein tiennyt, että mitähän hittoa hän tälläkin masiinalla tekisi. Ei siitä olisi metsälläkään mitään hyötyä. Nyt hän tiesi.

Sen jälkeen hän meni takaisin olohuoneeseensa, irrotti edesmenneen vaimonsa valokuvan kehyksistään ja painoi kuvan poveensa. Tämän jälkeen hän kävi pesäpallomailalla hajottamassa kaikki talonsa ikkunat. Tuli on aineen yhtymistä happeen ja kohta sitä tarvittaisiin. Sitten hän valeli asunnon sytytysnesteellä ja lopuksi heitti ikkunasta sisään polttopullon. Tuli nautti ahnaasti sille tarjotusta ruuasta. Tähän taloonhan ei perkele soikoon mitään pyhiä lehmiä asuteta, tuumi vanha mies, laittoi aseet repsikan puolelle ja käynnisti auton. Sitten hän suuntasi kohti Radanvarsikaupungin keskustaa.

Vanha mies ja hänen edesmennyt vaimonsa olivat lopettaneet jo aikaa sitten Radanvarsikaupungin Sanomien tilaamisen. Ensinnäkin lehti oli ollut liian kallis ja toisekseen siitä ei saanut kuin mahanpuruja aamukahvilla. Netistä sai uutiset paremmin ja tarkemmin ja täällä syrjässäkin mokkula pelitti ja oli vielä melko kohtuuhintainen. Niinpä vanha mies tiesi, että Radanvarsikaupungissakin oltiin siirrytty siihen edistyneisyyden asteeseen, minkä Ruotsi oli saavuttanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Eli täälläkin ambulanssimiehistöt vaativat mellakkavarusteita, koska joutuivat tietyissä lähiöissä väistelemään kiviä, polttopulloja ja aika ajoin ammuttuja luoteja.

Luonnollisesti varusteita ei oltu myönnettu, vaan ambulanssimiehistöille oltiin sen sijaan tarjottu uskottavan ja suvaitsevan dialogimetodin koulutusta. Ajaessaan kohti keskustaa vanha mies tuumi, että pian olisi tulossa ambulanssimiesten työn tueksi uskottavaa, joskaan ei kovin suvaitsevaa dialogimetodia. Hän ajoi Radanvarsikaupungin sairaalan parkkipaikalle ja alkoi odottaa. Ei mennyt kauankaan, kun ambulanssi läksi pihalta pillit päällä. Vanha mies seurasi ambulanssia, ja se kulki juuri kohti näitä erityisrikastettuja lähiöitä.

Ambulanssi pysähtyi erään kerrostalon eteen ja kas, siellä olikin tietty porukka valmiina. Kaikkiaan kolmetoista etuoikeutettua henkilöä. Ne alkoivat välittömästi viskomaan kiviä kohti ambulanssia. Ambulanssimiehistö yritti huutaa:

- Älkää nyt helvetissä! Me ollaan täällä vain auttamassa!

- Turpa kiinni spermanaama! Me hallitaan täällä!

Porukasta yksi oli juuri sytyttänyt polttopullon. Vanha mies nousi autostaan, viritti konepistoolinsa, vaihtoi sarjatulelle, ja ampui polttopulloa pitelevää miestä. Sarjan myötä polttopullo sytytti miehen palamaan. Muut eivät ehtineet toipua hämmästyksestään, kun vanha mies niitti heidät kaikki maahan tarkoilla sarjoilla. Yhtä lukuunottamatta. Soittakoon apua. Niitä saattaa tulla vielä lisää. Ambulanssikuski huusi miehelle:

- Sun kannattaa kyllä häipyä täältä ja vähän äkkiä! Tuosta soitetaan poliisille joka tapauksessa ja meidänkin on pakko ilmoittaa viranomaisverkostoon! Mutta me sanotaan, ettei nähty rekisterinumeroa ja tuntomerkitkin jäi vähän sekavaksi, kun oli sellainen avohärdelli.

Vanha mies tuumasi:

- Käykää se potilas vaan ja poistukaa paikalta. Minä pärjään kyllä.

Tämän jälkeen vanha mies otti autostaan huovan ja kyltin, aukaisi konepellin ja heitti moottoriin polttopullon. Auto syttyi palamaan. Jääpä tuokin vähä Radanvarsikaupungilta kuittaamatta. Tämän jälkeen hän istui muutaman kymmenen metriä sivummalle, veti ylleen huovan, joka peitti sekä hänen kasvonsa että aseet, laittoi eteensä muovikupin ja pisti kaulaansa kyltin:

KERJÄLÄINEN. ANNA ALMU, KIITOS.

Vanha mies oli arvannut oikein. Se yksi hänen karkuun päästämänsä oli soittanut apua ja paikalle tuli nopeasti kaksi henkilöautoa. Ei vielä poliiseja. Autoista nousi kaikkiaan kahdeksan miestä, ja heillä oli rautaputkia ja kahdella vielä kädessään pistoolit. Miehet näkivät huovan alla olevan, päänsä kohti maata pitävän vanhan miehen eivätkä olleet kiinnostuneita hänestä. He huusivat omalla vieraalla kielellään ja yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Ambulanssi oli häipynyt jo aikaa sitten.

Vanha mies nousi huopansa piilosta ja laski konepistoolistaan miesjoukkoon täyden lippaallisen. Yksikään ei noussut. Selkä oli ehkä rikki ja kulku hidasta mutta käsi vakaa ja silmälasit takasivat tarpeellisen näön. Nyt alkoi kuulua myös poliiseitten sireeneitä.

Vanha mies käänsi kaulassaan olevan kyltin ympäri ja paljasti toisen tekstin:

LASKEKAAPAS PIRUUTTANNE, KUINKA PALJON VERONMAKSAJIEN RAHOJA TÄNÄÄN SÄÄSTIN.

Tämän jälkeen hän istui, otti esille Lahti-pistoolinsa ja tarttui toisella kädellä edesmenneen vaimonsa valokuvaan, mitä piti povessaan. Ehkä kohta tavataan. Mistä sen koskaan tietäisi? Sitten hän laittoi pistoolinpiipun kitalakeensa ja painoi liipaisinta. Erään oikean työmiehen tarina oli päättynyt.