Tuesday, January 7, 2014

JOTAIN IHAN MUUTA XIX

Vanhat valokuvat

Siinähän elettiin alkaneen vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Ykä heräili hissukseen ja pisti kahvin tippumaan. Ykällä oli vapaata, Ylva taas oli mennyt töihin aamuvuoroon. Ykä oli havahtunut kyllä Ylvan herätyskellon ääneen, mutta aivo oli sanonut välittömästi, että tämähän ei tällä kertaa koske minua. Nopean suukon jälkeen Ykä oli taas asettanut älynsä ämpäriin, kunnes heräsi sitten jonkun tunnin myöhemmin.  Vuorotyöläisen elämää. Ykä hörsi sumppiaan, söi näkkimetvurstivoileipää ja luki Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia. Välillä hän pistäytyi ulkona tupakilla.

Mukavaa aamupuhdetta olisi tietysti voinut jatkaakin ja keskittyä koko päivän joutenolon lopetteluun, mikä oli yksi Ykän lempiharrastuksista, mutta Ykä tiesi, että kotihommiakin oli tehtävänä. Peruslaiskana miehenä Ykä ei niistä suurestikaan nauttinut, mutta ymmärsi, että tekemättä ne eivät minnekään katoa. Ja tämän päivän, niin kuin monen muunkin, työtehtävä oli ulkorakennus.

Perskeleethän olivat muuttaneet tähän syrjäiseen omakotitaloon pari kuukautta aikaisemmin. Maallepako oli lopultakin onnistunut. Varsinaisessa talossa tavarat alkoivat jo pikkuhiljaa löytää paikkansa, mutta ulkorakennus oli asia erikseen. Perskeleet olivat ostaneet talon perikunnalta, talon edesmenneet omistajat olivat olleet perikunnalle suht kaukaisia sukulaisia, kaupan hoiti kiinteistönvälittäjä ja perikunta oli todennut niin talosta kuin ulkorakennuksesta olevasta tavaramäärästä että pitäkää hyvänänne jos kerran ostatte talot ja tilukset. Ei vaadita lisäkustannuksia. Kunhan päästään niistä kerralla eroon.

Ulkorakennuksen tilan Ykä oli katsonut päällisin puolin, se oli ihan hyvässä kunnossa, rakenteet olivat aivan ehjät  ja kun kauppahinta oli ostajalle huomattavan kohtuullinen – niin kuin se syrjäseudulla tuppaa olemaan – olivat niin Ykä kuin Ylva todenneet keskenään, että ostetaan sitten koko roska. Päästäänpä lopullisesti eroon maalikylien autuudesta. Ykän tämän päivän homma oli selvitellä osaltaan käyttökelpoisen tavaran vs. kaatopaikalle menevän tavaran määrän keskinäistä suhdetta. Tähän mennessä näytti, että käyttökelpoista tavaraa oli huomattavan paljon. Sitä saattoi joko myydä Keltaisessa Pörssissä tai sitten ottaa yhteyttä kavereihin, että satutteko tarvittemaan, saatte hakupalkalla. Saattoi olla, että Ykä soittelisi jossain vaiheessa paikalle Lötjösen, tuttavaksi tulleen kelpo miehen, joka oli omaksunut helppoheikin elämäntavan. Aina pitää olla kuusi rautaa tulessa. Kättä päälle ja käsirahaa, kauppa se on joka kannattaa. Ykää itseään ei niin huvittanut. Mitä helpommalla tämänkin souvin hoiti, sen parempi.

Ykä meni ulkorakennuksen toisen siiven perimmäiseen nurkkaan ja alkoi tutkia siellä olevaa höyläpenkkiä. Perskeles, täysin käyttökelpoinen ja toimiva vehje vieläkin. Tää säilytetään meillä ilman muuta. Kerrankos sitä tarttee fiilailla ja höyläillä kaikenlaista. Höyläpenkin vieressä rakennuksen seinää vasten oli kaksi ikivanhaa ovenraatoa. Miltähän ajalta nuokin lie peräisin? Ja mistähän ne on irroitettu ja miksi? Ei näillä mitään tee. Ykä siirteli ovenraatoja nähdäkseen onko niitten välissä jotain ja yllättäen olihan siellä. Ykä kurkotteli kroonisesti kipeästä selästään huolimatta ja sai käsiinsä vanhan kovan nahkasalkun.

Salkku aukesi salpoja klikkaamalla. Ei ollut onneksi lukittu. Ykä oletti, että salkku olisi tyhjä, mutta olihan siellä jotakin. Näytti olevan vanhoja täppätarroja, jota ampumaradalla käytettiin. Ikivanhaa Bilson-pumpulia, jota oli käytetty kuulosuojana. Tätähän ei ole aikoihin näkynytkään. Muutama hylsy. Ukko-Pekan hylsyjä näemmä, laippakantaisia, 7,62x53R. Liekö ollut metsämiehiä tämä entinen talon omistaja? Ykä tiesi vain, että talon oli omistanut vanha pariskunta, josta vaimo oli kuollut ensiksi ja mies muutaman vuoden jälkeenpäin.

Sitten salkussa oli vielä jotakin. Kirjekuori. Vanha ruskea sellainen. A4-kokoa. Ykä aukaisi sen ja näki, että sisällä oli valokuvia. Värikuvia, tosin melko haalistuneita. Näyttivät olevan jostain 1970-luvulta. Aika hyvin säilyneitä sinänsä. Varmaankin nahkasalkku oli suojellut niitä. Ne olivat aika isokokoisia, eikä niitten ympärillä ollut sitä valkeaa reunaa, mikä oli 1970-luvulle tyypillistä. Nämä ovat varmaankin itse kehitettyjä, tuumasi Ykä. Miksikähän ne ovat tämän nahkasalkun kanssa tänne ulkorakennukseen ovenraatojen väliin päätyneet?

Ykä siirtyi kuvien kanssa istumaan ulkorakennuksen viereiselle penkille. Aurinko paistoi kirkkaasti ja örnätjärvelainen aamupäivä oli kaunis. Kuin luotu tuumailuun, ja myös tuumailuun unohtumiseen, minkä Ykä tiesi vanhastaan olevan helmasyntinsä. Ja siihenhän sitä tulisi syyllistyttyä nytkin. Hän tiesi, että näitä kuvia katsellessa tulisi polteltua seittemätkin tupakit. Menneet vuosikymmenet, mennyt aika ja vieraat ihmiset kertoisivat pian Ykälle tarinoitaan. Kuvissa olevat ihmiset olivat todennäköisesti jo kuolleet. Mutta heistä kuvatut hetket oltiin ikuistettu. Ykä otti käteensä ensimmäisen kuvan.

Kuvassa oli mies, joka soitti haitaria. Miehellä oli päällään valkoinen kauluspaita, kravatti ja puvun liivit. Hänen edessään oli nuottiteline ja hänellä oli päässään televisioruudulta näyttävät silmälasit, joita aikanaan kutsuttiin Urho Kekkonen-laseiksi. Mies on kuvan keskipisteenä, mutta kuvassa on muitakin haitarinsoittajia. Heillä oli kaikilla erilaiset vaatteet. Kyseessä ei siis ole joku tanssiorkesterin keikka. Niin no, eihän tanssiorkesterissa montaa haitaristia tarvitakaan. Mutta kaikilla oli vakava ja keskittynyt ilme. Nähtävästi he tekivät musiikkia harrastuksekseen ja olivat leipätöissään ihan jossain muualla. Ykä muisteli bändiaikojaan 1980-luvulla ja hymyili itsekseen. Kyllä silloinkin niihin treeneihin revittiin aikaa vaikka mistä. Ja ehkäpä me kuviteltiin itsestämme enemmän kuin nuo hanuristit. Musiikkimenestys jäi tulematta ja tässä sitä ollaan oltu sosiaalipiipertäjänä vaikka kuinka kauan.

Ykä katseli kuvan taustaa. Näyttää jonkun koulun juhlasalilta. Ehkäpä nämä ovat jonkun yhdistyksen orkesterin harjoitukset? Miehen edessä oleva nuottinippu on paksu. Tässä harjoitellaan selvästi pitempääkin esiintymistä varten. Oliko se työväenyhdistyksen esitys? Vai jonkun muun kansalaisyhdistyksen esitys? Milloin se esitettiin? Itsenäisyyspäivänä? Vappuna? Minä vuonna? Samassa paikassa? Vai ehkä jossain muualla?

Oliko tuo koulu vielä olemassa? Ykä ajatteli Örnätjärveä, johon hän oli muuttanut. Olihan täälläkin ihan vetokelpoinen, pieni ja oppilaille rauhallinen koulu. Mutta kunta oli sitäkin lopettamassa. Mukuloille oli tulossa jatkossa pitkiä linja-autoreissuja sekä ennen koulua että koulun jälkeen. Seitsenvuotisillekin. Ja pääsy suureen rauhattomaan kouluun kiusattavaksi. Oliko tuonkin haitarinsoittajan koulussa mahtanut jo aikaa sitten soida viimeinen hilipata, niin kuin Örnätjärven koulussa oli soimassa? Oliko koulun muurit jo aikaa sitten kylmenneet?

Kuvaa katsellessaan Ykälle tuli mieleen eräs sukulaisensa, jolle viimeinen hilipata oli soinut hieman aikaisemmin. Hänkin oli haitarinsoittaja. Sotaveteraani. Ykä oli nähnyt miehen vain muutaman kerran. Viimeisen kerran joskus 1990-luvulla, jolloin hän täytti 80 vuotta. Mies oli ollut silloin vielä terävä ja huumorintajuinen heppu. Soitti vierailleen haitaria juhlissaan. Sormet löysivät paikkansa tarkalleen, hilipata kuulosti siltä kuin sen pitikin kuulostaa ja jalka läpsi tahtia tarkalleen rytmissä.

Sitten miehen kaatoi vihollinen, vaikka vihollinen ei kaatanut häntä edes vuoden 1944 tulihelvetissä. Vihollisen nimi oli Alzheimer. Nopeasti edistyvä. Mies joutui laitokseen. Puhuttiin aggressiivisesta ja karkailevasta vanhuksesta.

Minkälaista se olisi, tuumi Ykä, jos pitkän elämäntyön tehneen miehen aivot lakkaavat toimimasta ja miehen täytyy jatkuvasti etsiä – koskaan onnistumatta – vastausta kolmeen kysymykseen:

Kuka? Missä? Miksi?

Ykä ajatteli, että vaikka elämä on joskus käsittämättömän kaunista, se voi olla myös säälimättömän rumaa ja raakaa. Ehkä hän mielummin nielaisisi itse piipullisen hauleja kuultuaan vastaavan diagnoosin.

Ykä kaivoi esille toisen kuvan. Nainen. Noin 55 – 60-vuotias. Muistutti itse asiassa aika paljon Kyllikki Virolaista. Nainen kasteli talon viherkasveja. Naisen niin ilme kuin otekin oli sellainen, että saattoi ajatella, että naisen huushollissa asiat eivät olleet vähän sinne päin vaan just kohdalleen. Ihan niin kuin Äiti-Perskeleen kohdalla. Tosin silloin 1970-luvulla ei Äiti-Perskeles ollut iältään vielä edes neljääkymmentä.

Ykä muisti Perskeleitten Oy Firma Ab:lta silloin aikanaan vuokraaman rivitaloasunnon alakerroksen. Sielläkin niin huusholli kuin kukatkin olivat just eikä melkein. Mieleen tuli yksi olohuoneen nurkassa, isossa ruukussa ollut kasvi, joka oli levittäynyt pitkin seiniä ja katon reunaa ympäri olohuonetta. Lieköhän tuo ollut kymmenmetrinen. Mikähän sen nimi oikein oli? Kasvi oli levittäytynyt olohuoneen toiselle puoliskolle saakka. Toisen puoliskon, kooltaan ehkä kolmasosan varsinaisesta olohuoneesta olisi saanut suljettua erikseen haitariovella, mutta ei Perskeleillä sitä koskaan käytetty eikä sen haitarioven ideaa edes oikein ymmärretty.

Mutta Ykä istui usein sen käyttämättömän haitarioven takana olevassa tilassa. Siinä oli pöytä ja tuoleja. Tilasta aukesi vielä ovi pieneen vaatehuoneeseen. Pöydästä näkyi se nurkasta laajalle levinnyt kasvi ja toisessa nurkassa oli mustavalkoinen televisio, joka oli ostettu Münchenin olympialaisia varten vuonna 1972. Pöydällä Ykällä oli juuri luettu Shokki-lehti ja aivan Ykän edessä oli Philipsin radionauhuri,  joka oli viritetty valmiiksi Nuorten Sävellahjaa varten.

Jotenkin kuvaa katsellessaan Ykälle tuli mieleen se eräs kerta, kun sävellahja alkoi ja Ykän oli pakko käydä yhtä-äkkiä pissillä ja kappale ehti alkaa, ennen kuin Ykä ehti takaisin. Elettiin jotain vuoden 1974 alkua. Kappale kuulosti mystiseltä, varsinkin kun Ykä ei osannut silloin englantia. Mutta se kuulosti hirveän mielenkiintoiselta. Ykä ei oikeastaan kuullut sitä, vaan ennemminkin näki sen. Myöhemmin Ykä sitten ymmärsi, että kappaletta tajutakseen ei oikeastaan tarvinnutkaan osata englantia, sillä kappale oli Hurriganesin My Sweet Lily. Hurriganesin laulukielihan ei actually ollut varsinainen englanti. Muutama vuosi myöhemminhän Perskeleet sitten muuttivat omaan taloonsa ja se pitkälle levinnyt kasvi ei kestänyt joulukuisessa pakkasessa tehtyä muuttoa, vaan kuoli pois. Radionauhurikin tuli vaihdettua uudempaan ja Ykälle ostettiin levysoitin. Joka taas piuhalla yhdistettiin siihen vanhaan radionauhuriin.

Vaan pitkälle se ajatus yhdesta kuvassa olevasta viherkasvista vaeltaa, tuumi Ykä, pisti kessun käpryämään ja otti käteensä seuraavan kuvan.

Kuvassa oli mies, ehkä viisikymppinen. Hänen vieressään pöydällä oli järjestelmäkamera ja muitakin valokuvaustarvikkeita. Voisiko hän olla se mies, joka oli kuvannut nämä muut kuvat? Miehen takana, valkoisella tiiliseinällä oli valokuvasta tehty juliste, jossa oltiin kuvattu karpaloterttua läheltä. Miehellä oli kädessään isokokoinen mustavalkoinen valokuva. Siinä oli kuvattu kauniita hyvämuotoisia ja vähäpukeisia nuoria naisia. Sen täytyi olla jostain Espanjan aurinkorannoilta.

Sinnehän suomalaiset 1970-luvulla joukolla alkoivat matkustaa. Ykä mietti, että mahtaakohan nykyinen sukupolvi muistaa Kalevi Keihäsen ja Keihäsmatkat? Halvalla viinalla saatiin homma pelittämään, mutta aina joskus show loppuu ja kone voittaa taiteilijan. Ykä ei ollut varma, käyttikö hänen edesmennyt tätinsä Keihäsmatkoja, mutta sen hän muisti, että kun täti oli omansa löytänyt, hän siinä pysyi. Se taisi olla vuonna 1970 kun täti meni uuden miehensä kanssa Las Palmasiin, ja aina 1990-luvulle saakka hän meni joka vuosi sinne aina samaan Las Palmasiin ja aina siihen samaan hotelliin. Jos se toimii, älä räplää. Joku voisi pitää iänikuisia Lapinkeikkojani yhtälailla tylsältä itsensä toistolta, mutta jos se mukavalta tuntuu, niin omiammehan poltellaan, tuumi Ykä.

Ykä katseli tarkemmin kuvaa ja miehen kameravarustusta. Valokuvaamisen kanssa maailma on muuttunut paljon noista ajoista. Silloin oikeasti poltettiin filmiä, ja piti kaksikin kertaa miettiä, milloin laukaisinta painaa, ettei kallis kuva mene hukkaan. Nythän digikameran muistikortilla on tilaa tuhansille kuville. Sen kun polttelee vaan ja poistaa epäonnistuneet. Ykä muisti kuvaa katsoessaan, kuinka oli ensimmäistä kertaa Lapin tuntureilla ilman vanhempiaan. Elettiin 1980-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Saariselän maisemat olivat upeita ja Ykä napsi kuvia. Ongelmana oli vaan se, että kamera oli ikivanha ns. poppikamera, jossa salamavalokin hoideltiin erikseen aseteltavilla magnesiumlampuilla. Kun Ykä näki kuvat, joissa hän odotti näkevänsä mahtavat tunturimaisemat ja näkikin munakkaan silhuetin, niin kyllähän se epäilemättä vitutti. Mutta muistikuvia ei mikään saa pois mielestä, ja onhan siellä pohjoisessa tullut käytä eräskin kerta sen jälkeen, tuumi Ykä ja otti esille pari seuraavaa kuvaa.

Niissä molemmissa tehtiin käsitöitä. Ja molemmissa oli vanha mies tekemässä niitä. Ensimmäisessä oli silmälasipäinen hieman harmaantunut mies väsäämässä puusorvinsa kanssa jotakin. Sorvi oli pieni, sellainen kotisorvi. Taustalla oli ikkuna, josta näkyi talvisen lumiset maisemat. Toisessa kuvassa oli yhtä lailla vanha, kaljupäinen mies, joka tarkkaan mittaili höyläämänsä laudanpalasta. Kuvassa näkyy myös höylä ja puuliimapurkki.

Molemmilla miehillä oli päällään sellainen tarkka, osaava katse ja vanhat, hieman ryppyiset kädet ja Ykälle tuli kuvia katsellessaan mieleen termi, joka kävi usein mielessä myös hieman kateellisena Isä-Perskelestä katsellessa:

Vanhat ja taitavat kädet.

Ja se varmuus, millä ne vanhat miehet tekivät työtään. Se varmuus, mitä Ykä ei mielestään koskaan ollut saavuttanut, vaikka yhtä sun toista oli ehtinytkin väsätä. Toisaalta saattoihan olla niin, että nykynuorisoon verrattuna Ykäkin saattoi olla kätevä. Kun siinähän kävi niin, että nulikat eivät enää saaneet koulun käsityötunnilla käyttää Ykälle perin tuttuja vannesahaa ja oikohöylää. Ja opetettiinhan Ykä hitsaamaankin. Kaasuvehkeillä. Ei se niin vaikeaa ollut. Mistähän ne nykyisin ammattikoulussa aloittavat? ”Tämä on vasara”. ”Tämä on naula”.

Ykälle tuli myös mieleen se vanha käsityönopettaja ala-asteelta. Tiedettiin, että hän oli sotaveteraani. Vaikkei hän koskaan sitä ollut mainostanut. Hänen ei koskaan tarvinnut korottaa ääntänsä. Jos ihmisen henkilökohtainen karisma olisi palavaa polttoainetta, sen miehen karismalla oltaisiin lämmitetty hiilivoimalaa viisi vuotta.

Ja hän oli hyvä mies. Ykä muisti, että kaikki nuoret nulikat pitivät hänestä. Hänen käsityöluokassaan oli kaikkien hyvä olla. Siellä ei kiusattu ketään. Ja siellä tehtiin niin kuin opettaja sanoi. Ja sitä pidettiin itsestään selvyytenä.

Hei ope, mites tää juttu, mites tään kanssa…

Ykä katseli kuvia tarkemmin. Kuvissa olevia miehiä. Vanhoja miehiä. Kuinka vanhoja he olivatkaan? Kun oikein tarkasti katsoi, olivatko he loppujen lopuksi kuvaa ottaessa paljoakaan Ykää vanhempia? Menneitten aikojen ihmiset näyttivät aina itseä vanhemmilta. Ykä tajusi, että nykyisen kymmenvuotisen nulikan silmissä Ykä saattoi hyvinkin käydä seitsemänkymppisestä, joka kulki jossain Kelan ja kuopan puolessavälissä. Mitäs sitä valehtelemaan. Vaikka Ykä ei itseään niin vanhaksi tuntenutkaan, niin elämän valtateillä ajetut kilometrit näkyvät kyllä naamassa armottoman alastomina. Ja jonkun nykyisen kymmenvuotisen silmissä Ykä saattoi käydä jo virkaa tekeväksi muumioksi.

Tunteako tässä itsensä nuoreksi vai vanhaksi, tuumi Ykä, pisti uuden kessun käpryämään ja otti esille seuraavan kuvan.

Hei, sehän on mummi!

No, eihän se Ykän mummi ollut. Mutta ilmeen ja tilanteen Ykä tunnisti. Vanha nainen kangaspuittensa äärellä päällänsä muikea ilme. Osaava ilme. Iloinen ilme. Kuinka monta kertaa Ykä olikaan nähnyt tuon ilmeen mummi-Perskeleen kasvoilla, kun mummi louskutti kangaspuitaan. Ja samalla tuli mieleen se pienuuden kauneus, mikä mummi-Perskeleen mökissä oli ollut. Kangaspuuthan olivat keittiössä. Niitten jälkeen oli pieni pöytä ja sen jälkeen puuliesi. Puulieden vieressä oli pieni sähköliesi. Niitten lomassa piti kulkea vähän mutkitellen. Ja käydä ulkohuusissa. Ei se silloin niin iso asia ollut. Vaikka kävi sen ison asian pakkasessa tekemässä. Eipähän tullut turhaa viivyteltyä.

Toisessa huoneessa oli olohuone. Ei Ykää silloin talon arkkitehtuuri kiinnostanut, mutta kun polkupyörä toimi aikakoneena ja sillä pääsi menneille vuosikymmenille, se kiinnosti. Tuossa kuvan mummissa oli jotain niin samanlaista. Ykän suussa maistui puulieden päällä kuparipannussa keitetyn kahvin, vesirinkilöitten ja sokerikorppujen maku. Pienenä poikana ne maistetut maut olivat vielä niin paljon voimakkaampia. Kun ei ollut tullut vielä maistettua niitä makuja, mitä ei olisi ehkä tarvinnut alunperinkään maistaa. Kevyet mullat mummille, tuumi Ykä ja otti esille seuraavan kuvan.

Siinä oli shakkia pelaava mies. Hänen vastapeluristaan ei saa oikein selvää, kuva on siltä osin hämärä. Taustalla näkyy kuitenkin ruskeataustainen suurikuvioinen 1970-luvun tapetti, joista pyrittiin suomalaisissa kodeissa pääsemään eroon viimeistään 1990-luvulla. Kunnes ne tietysti tulevat aikanaan takaisin muotiin.

Niin, shakki. Kiireettömän miehen peli, tuumi Ykä. En ole tainnut pelata sitä kahteenkymmeneen vuoteen. Aikanaanhan sitä nuorempana tuli pelattua. Ihan innolla. Vaikkei hahmottanutkaan turkulaista avausta, sotkamolaista puolustusta tai raumalaista gambiittia. Ei ne semmoset kiinnostaneetkaan. Mutta ajan sillä sai kulumaan. Niin kuin muillakin sen ajan peleillä, niin kuin yatzylla ja lautapeleillä. Mitä niitä oli? Monopoli. Afrikan Tähti. Olihan niitä vaikka kuinka. Ja niitä pelattiin koko perheen kesken.

Sitten nekin jotenkin hävisivät elämästä. Tilalle ei oikeastaan tullut pahemmin muuta, sillä tietokonepelien maailma oli kuitenkin vasta kaukana tulevaisuudessa. Ykä oli tottunut tuohon pelimaailmaan lähinnä Veijo Esson pajatsossa ja mekaanisessa flipperissä. Ehtihän Ykä sitten muitakin huoltoaseman kolikkopelejä pelata. Mitä niitä oli? Pac-Man. Wizard of Wor. Markan pelejä. Sitten joku älypää hoksasi, että kun kahdenkymmenen pennin kolikon ympärille kiertää tietyn kokoisen kuminauhan, niin se menee masiinaan markasta. Ja sitähän käytettiin. Peli meni siitä tosin usein tukkoon.

Tietokonepeliaikaan Ykä ei koskaan oikein kunnolla ehtinyt. Nuoremmalle veljelle hankittiin Commodore 64-tietokone, jossa olevia pelejä Ykäkin kokeili. Oli Up and Down, jossa ajeltiin autolla pitkin jonkun sorttista vuoristorataa. Ja oli avarusseikkailupeli Elite, jossa kehnossa grafiikassa lennettiin ympäri universumia käyden kauppaa ja metsästäen saalista. Ykä tosin menetti henkensä joka pelin alussa noin minuutissa, mutta onneksi kasettiasemalle oltiin tallennettu nuoremman veljen pelitilanne, jossa oltiin jo hankittu sitä sun tätä ja jossa Ykäkin saattoi pysyä pitempään hengissä.

1980-luvulla syntynyt lukija tuskin noita pelejä muistaa. Ja Ykälle se pelimaailma vaan sitten jotenkin vain jäi väliin. Ei ollut syntynyt ja kasvanut siihen. Mutta pelit ovat viihdettä. Ja jotenkin kuvaa katsellessaan Ykä alkoi muistella sitä 1980-luvun loppupuolta ja aina vain lisääntyvää viihdettä. Alkoi tulla niitä tietokonepelejä. Ja televisiossa yleistyviä rockvideoita. Ykä muisti silloinkin jo ajatelleensa, että aina vain useampi ihminen halusi elää elämänsä niin kuin rockvideossa. Nopeita välähdyksiä, lyhyitä leikkauksia, aina vain enemmän tapahtumaa. Ei hiljaisuutta. Ei tekemättömyyttä.

Ei arkea.

Ykä oli ajan myötä törmännyt aina vain uusiin ihmisiin, jotka eivät kestäneet arkea. Mutta jos elämä on pelkkää juhlaa, niin eikö sekin ole jo arkea? Ja kuka sen juhlan maksaa? Tumpatessaan tupakkinsa Ykä mietti että synnyttikö hedonistinen elämäntapa nykyisen rockvideoelämäntavan vai synnyttikö rockvideo hedonistisen elämäntavan? Ja päätyi johtopäätökseen, että liian vaikeaa miettiä pienelle ihmiselle. Joka tapauksessa näytti siltä, että yhä useammalle piti kaikkea saada aina enemmän, aina nopeammin, aina vauhdikkaammin ja aina ilmaiseksi.

Yhtä kaikki shakki varmaan pitää puolensa jatkossakin, tuumi Ykä ja kaivoi esille seuraavan kuvan.

Kuvassa oli vanha pariskunta. Lähentelivät iältään ehkä seitsemääkymmentä. Kuva oli kuvattu asunnon olohuoneessa. Miehellä oli sylissään pitkäkarvainen kissa ja naisen edessä oli karjalankarhukoira, jota nainen rapsutteli. Kaikki olivat kuvassa naama peruslukemilla. Aivan niin kuin eläimetkin olisivat ymmärtäneet, että kun pitää poseerata, niin sitten poseerataan naama näkkärillä eikä suinkaan ilveillä.

Kuvasta puuttui jotakin. Ykä ymmärsi kyllä, että vaje olisi Ykän omassa päässä. Hän olisi niin kovin halunnut nähdä otettua kuvaa laajemmalle. Ykä ajatteli, että kun kuvasta siiryttäisiin hieman oikealle, näkyisi kuvassa hirvensarvet, jossa roikkuisi vanhasta Pystykorvasta tehty hirvikivääri. Kokotukki olisi muutettu lyhyemmäksi. Ehkä siitä eteenpäin näkyisi kirjahylly, jossa olisi monenlaisia viirejä ja kuvassa olleen miehen ansaitsema Vapaudenmitali. Siltä ajalta, jolloin niitä oli pakko ansaita.

Kuvassa vasemmalle mentäessä Ykä ajatteli näkevänsä enkelikellon,  jonka nainen oli laittanut valmiiksi pian paikalle tulevia lapsenlapsia varten. Ehkä uunissa oli jotakin, joka antoi houkuttelevan tuoksun.

Ulkona pihalla olisi vanha, mutta hyväkuntoinen Datsun Bluebird, ”Luupää”, ostettu joskus 1960-luvulla. Voi olla, että talon ulkorakennuksessa saattoi olla vielä vanha neuvostoliittolainen IC-moottoripyörä, tosin ehkä se ei ollut enää ajossa. Suomihan oli aikanaan täynnä niitä. Lapsenlapset saattaisivat leikkiä eläkkeelle siirtyneen moottoripyörän päällä ja kuvitella kaikenlaista mukavaa.

Talossa oli varmaankin joskus 1960 – 1970-luvun vaihteessa tehty hieman sisäremonttia, ja siihen olisi tehty pieni sähkösauna. Mutta pihalla olisi vielä se oikea vaarinsauna. Puulla lämmitettävä, kantovedellä toimiva sauna, jossa muuripata antaisi lämpimän veden. Lapsenlapselle se olisi kokemus. Mennä ensiksi pakkasessa saunaan, saunoa puurätinän säestyksellä, sitten pestä itsensä vatipesulla ja lopuksi singahtaa pyyhe ympärillään pihan läpi purevassa pakkasessa lämpimään isovanhempien taloon, jossa odotti leivinuunista tuleva samanlainen puun kotoinen rätinä.

Ennen kaikkea Ykä ajatteli, että kuvan ulkopuolella, joko oikealla tai vasemmalla oli se kello, joka raksutti hiljalleen mennyttä aikaa. Joka kello oli ilmestynyt jossain vaiheessa Ykän ja Ylvan kotiinkin. Kiireettömyys. Hiljaisuus. Ei tarvinnut aina puhua. Riitti, kun tiesi, että toinen oli siinä.

Ykä kaivoi esiin viimeisen valokuvan.

Nainen. Ehkä viisikymppinen. Uimassa uimahallissa. Päällään musta kokouimapuku ja päässään uimalakki. Näytti uivan sitä rintauinnin tyyliä, jossa pää pidettiin koko ajan veden yläpuolella ja joka kävi harteille melko kipeäksi. Yleinen silloin, yleinen varmaan nykyisinkin.

Eletään varmaankin melko syrjäseuduilla. Kunta oli ehkä joskus 1970-luvun alussa tehnyt päätöksen uimahallin hankkimisesta. Ykä muistaa saman, samoilta ajoilta, Nyhtänköljästä. Uimahalli tuli. Oliko se 1977? Jotain sinnepäin. Siellä käytiin niin paljon kuin ennätettiin. Markalla sai pari tuntia mahtavaa läiskettä. Pikkupojan unelma, ainakin siihen aikaan. Oltiin paljon vähempään tyytyväisiä. Kuntouimareille oltiin varattu uimahallin viidestä radasta kaksi. Varmaankin tuo uimalakkinen nainen ui siellä kömpelöä sammakkotyyliään.

Kuvassa nainen on iloinen. Hän katsoo luottavaisena hieman etuviistoon. Aivan kuin odottaen innolla jotakin. Uimahallikin tuli. Tuleeko se muukin tulevaisuus sieltä? Ja mitähän mukavaa se vielä tuo tullessaan? Toihan se meille jo uimahallin.

Ja tulihan se.

Ja tullessaan se vei kansakoulut, pankin, kirjaston, joukkoliikenteen, apteekin ja vaati ihmisiä ostamaan auton. Ja sen jälkeen syyllisti ihmistä, että hän omisti sen välttämättömäksi muuttuneen auton ja vaati muuttamaan radanvarsikaupunkiin. Ja tullessaan se vaati myös häpeämään omaa, hitaasti etenevää eikä niin säkenöivää, ehkä hieman vanhanaikaista mutta silti varman päälle rakennettua elämäntapaansa ja kulttuuria. Se vaati häntä ihailemaan jotain jota hän ei ymmärtänyt, mutta jota hänen haluttiin ihailevan. Ja sitä jotakin hänen täytyisi elättää. Vaikka kukaan ei koskaan selittänyt hänelle, että miksi.

Ykä laittoi viimeisen kuvan takaisin kirjekuoreen ja vei sen sitten keittiön pöydälle. Saisi Ylvakin katsella niitä. Sitten hän lähti takaisin ulkorakennukseen. Oli vielä paljon työtä tehtävänä. Ykä tuumi vielä, että mahtaisikohan joku täysin vieras heppu aikanaan katsella hänestä otettuja valokuvia kauan sen jälkeen kuin hänestä olisi aika jättänyt. Mitähän se heppu hänen elämästään, ajasta ja maailmasta tuumisi? Sitähän Ykä ei tulisi koskaan tietämään. Mutta ainakin Ykä ymmärsi osoittaa kunnioitusta menneille sukupolville. Ilman heitä ei olisi Ykääkään.

*

Lukijalle: Tämä kirjoitus on näitä hieman itsekseen tulleita, mutta omistetaanpa se samalla pop-muusikko Tero Vaaralle. Ei välttämättä musiikillisista syistä, sillä pidän itse hieman erilaisesta musiikista. Tunnustan kyllä Vaaran säveltäjän taidot kevyen popmusiikin alalla.

Syynä on lähinnä se, että hän on varmaankin ensimmäinen suomalainen viihdetaiteilija, joka on julkisesti tunnustautunut nuivaksi kansallismieliseksi. Ja sehän tekee hänestä mediassa paarialuokan edustajan saman tien.

Jos Tero satut lukemaan tämän, niin toivotan sinulle äärimmäistä lyckaa henkilökohtaisessa elämässäsi sekä hyviä keikkoja ja onnistuneita studiosessioita.

Ja laitetaanpa sitten vielä soimaan saman miehen kappale Valokuvia.

15 comments:

Anonymous said...

Olipa hyvä kirjoitus!

Anonymous said...

Oisko se pitkälle ruukkunsa ulkopuolelle kasvanut sisävihannes mahtanut olla kultaköynnös? Köynnösmäinen varsi, korttipakan padan muotoiset lehdet, joiden alla usein sellaiset jännät nystyrät? Voi kasvaa pienestäkin ruukusta ihan tolkuttoman pitkälle. Usein 1-3 vartta per ruukku.

Kaunista omistaa tuo Tero Vaaralle. Monta kertaa on käynyt mielessä että pitäisi jotenkin osoittaa hänelle(kin) että arvostaa hänen ulostuloaan.

Ironmistress said...

Ihana kertomus. Täälläpäässä muistetaan myös tuo My Sweet Lily.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Ano1:lle, Ano2:lle ja Ruukinmatruunalle & kiitokset. Kun googlailin, niin kultaköynnöshän se oli, kiitos vinkistä. Tero Vaara ansaitsee hatunnostonsa. Suomessahan voi sinänsä vaikka mäiskiä poliisia lätkämailalla jos on muodikkaasti vasemmalle tai anarkismiin päin kallellaan ja symppaajia löytyy hallituspuolueita myöten. Mutta jos ilmoitat olevasi kansallismielinen, niin olet automaattisesti Herrasta Perkeleestä.

Becker said...

Tätä oli taas mukava lukea. Hyviä elämän perusarvoja. Sitä itsekkin pysähteli vähän väliä ja tuumasi että miten tuttua tuokin. Lapsuuden saunakokemukset olivat juuri tuollaisia kylpytakki päällä pakkasessa saunan ja päärakennuksen väliä rientäviä.
Itselläni on tuhti nippu mustavalkoisia negoja, osa todella isokokoisia. Ne osiltaan kuvaavat sukulaisia ja tuttuja, mutta kun kaikki ovat jo maallisen vaelluksensa jättäneet, niin keltäs kysyt. Nyt on myöhäistä, mutta saahan sitä arvuutella.Nuorempana eivät nuo asiat kiinnostaneet, kun oli vielä heitä joilta kysyä. Negojen katseluun piti hankkia pienehkö valolaatikko,sillä eihän niitä muuten pysty tutkimaan.

Joulukin on takana, ja jotenkin siitä alkaa saada tarpeekseen. Ei joulusta, mutta tuo järjetön kiire ja osteleminen ihan kuin maailmasta ruoka loppuisi ja sitten ne kaksinaismoralistiset hokemat, että mennään rauhoittumaan.
Todella, kaikki nyt heti ja minä itse. Tästäkin muuten mainitsi upseeriksi opiskeleva kaverini.
Hän vain totesi, ettei hyvältä näytä. Yhteishenki on tuntematon käsite.

Jaska Brown said...

Vanhoja navettoja penkoessa löytää tunnetusti vaikka mitä, mutta tuo kuulostaakin melkoiselta aarreaitalta. Tero Vaaralle tsemppiä ja hatunnosto valitulla tiellä. Se on muuten kumma ilmiö, että muusikosta ja hänen musiikistaan pitäminen ovat aika usein vastakkaisia.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Beckerille ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne.

Becker: Minuakin harmittaa, kun menneet sukupolvet ovat täältä lähteneet. Olisi niin paljon kysyttävää. Isoisät minulta kuoli jo ennen kuin synnyin, mutta isoäidit ehdin tuntea. Olisi pitänyt kysellä heiltä enemmän siitä kapinan ajasta ja menneestä elämästä yleensäkin. Nyt on vain kirjoituksia.

Kyllähän elämä on aina vaan enemmän minä-keskeiseksi muuttunut. Mutta kyllä sitä yhteishenkeä vielä löytyy. Ainakin omassa elämässäni. Miehellä on kavereita. Nimenomaan kavereita. Lienenkö kerettiläinen, mutta ajattelen, että termin ”ystävä” ovat naiset varanneet itselleen. ”Juotiin sit viiniä ja syötiin juustoa oikein oikein hyvien ystävien kanssa”.

No facebook-ystävät ovat sitten tietysti vielä asia erikseen. Minulla ei ole facebook-tiliä, enkä oikein hahmota, että mitä sillä tekisin.

Jaska: Silloin aikanaan rakennusta tönkiessäni tunsin olevani varkaissa. Vaikka ihan selvällä rahalla talot ja manttaalit oli laillisessa ja vahvistetussa kaupassa ostettu. Siinä oli vaan tavaroitten kertoma pitkä ihmishistoria ihmisistä, joita en ollut koskaan nähnyt. Tuntui jotenkin nololta pistää heidän omaisuuttaan tylysti menemään.

Tero Vaaraa arvostan miehenä, eikä minulla hänen musiikkiakaan vastaan mitään ole. Vaikka progemiehiä itse olenkin. Sitä kuulee aika ajoin, kun ajaa autoa. Kuuntelen ajaessani joko Suomi-poppia tai Iskelmää. Vaihdan kanavaa silloin, jos tulee suomirappia, joka on valitettavan paljon yleistynyt Suomi-popilta.

Iskelmä, pop ja rockhan ovat koko lailla lähestyneet toisiaan. Ns. iskelmäksi laskettavan musiikin suurin suosikkini on Johanna Kurkelan kappale ”Sun särkyä anna mä en”, joka on aivan käsittämättömän kaunis:

http://www.youtube.com/watch?v=W379rP-rzDU

Anonymous said...

Kaverin ja ystävän välisestä erosta:

Kaveri on "hyvän päivän tuttu". Kaveri on sellainen henkilö, jonka kanssa on helppoa, mahdollista ja mukavaa viettää aikaa silloin kun menee mukavasti ja sillä kaverilla myös.

Ystävä taas on "huonon päivän tuttu". Ystävä on sellainen henkilö, jonka kanssa on mahdollista viettää aikaa silloin kun tunkio on osunut tuulimyllyyn.

Kuvittele että tulee avioero, läheinen kuolee, sairastut vakavaan masennukseen, joudut työttömäksi kaikkien muiden porskuttaessa hyvissä hommissa, yrittäjän tulee konkurssi, paikallislehti kaataa paskaa niskaan, joudut sitkeiden ikävien juorujen kohteeksi, perheessä pitkään ollut koira kuolee... Ne henkilöt jotka ovat silloin rinnalla ovat ystäviä. Sinä puolestasi olet niille ystävä joiden rinnalla seisot paskasateessa tai ankeudessa.

Ei ystävyys ole mitenkään feminiininen juttu. Äijät vain eivät sano sitä ääneen koska fiksu köriläs tietää asian sanomattakin. Sen ääneen sanominen olis vähän sellaista... vähän niin kuin facebookkaveruudesta kiittäminen, pomon mielisteleminen tai... silleen vähän noloa.

Ystävän kanssa voi usein vaieta ilman että se on vaivalloista tai kiusallista.

Ystävän kanssa asioita ei useinkaan tartte vääntää rautalangasta.

Ystävyydessä on usein mukana sellainen hiljainen luottamus jota ei hehkuteta.

Anonymous said...

Tässä talossa missä asun on löytynyt vintiltä muunmuasa vuosisadan alussa 1920-luvun loppuun asustaneen nimismiehen päiväkirjat, jotka olivat mielenkiintosia kyllä luettavia, vaikkakaan nyt mitään suurempia skandaaleita paljastanutkaan :), puukotuksia ja viinan poltteluita ja tälläsii pienempii maaalaispitäjän rötäksii.
Sen verta vanha talo että vintiltä olevasta vanhanpojantäytteestä voisi löytyä viel jotain vanhempaa esineistöä, mutta en ole viittinyt mennä tonkiin, talon hirsiseinästä vintiltä on löytynyt vuosiluku 1792, varmaa et tosin ole onko talo sillon pykätty kasaan ..

-jpt-

Anonymous said...

En sanoisi että naiset ovat varanneet termin ystävä itselleen, osa heistä vain tuntuu käyttävän sitä hieman samaan tapaan liudennetusti, kuten vaikka termi friend toimii tuolla rapakon takana, jossa kaikki ovat "ystäviä". Sanat kun kuluvat jos niitä käytetään kovasti etenkin jos niiden merkitystä lähdetään laajentamaan. Mm. termi rasismi on aivan tässä viime vuosien aikana ainakin omiin korviini menettänyt arvoaan kovasti ja se tuntuu lähinnä samantapaiselta haukkumasanalta kuin vaikka nakkijonossa homottelu. Kun jonkin arvo- tahi antinimen saa ns. olemattomilla ansioilla, niin eipä sitä osaa ottaa kovin vakavasti.

Ihan jo perinteisen Pekan sudenhuudon periaatteella ajatellen.

Amerikassa ovat kulttuurin takia monet muutkin termit vähän ylikäytön takia kärsineet inflaatiosta, toisin kuin Suomessa, jossa on, näin oman mutuiluni mukaan, paljon nuorempi ja alkeellisempi smalltalk-kulttuuri joka on osaltaan ns. säästänyt sanoja ja monella niistä on paljon vahvempi merkitys. Tämä näkyy mielestäni myös siinä, että monet enkusta suomeen suoraan käännetyt poppibiisit kuulostavat varsinkin suorina käännöksiä turhan pateettisilta.

Henk. kohtaisesti varaan ja vaalin termiä ystävä aika tarkasti ja aivan muutama hassu ihminen on (alle 5), josta voin sitä käyttää tositarkoituksella tosin harvoin sitä joutuu erikseen ääneen sanomaan missään yhteydessä, mutta niistä ihmisistä voin sitä toki käyttää tarvittaessa.

- lihapuhe

Lakeudenmies said...

Täytyy myöntää Ykän olevan taas ytimessään asioiden pyöritelyn kanssa.

Itsellänikin kun on perinteitä sisältävä talo j kototilalta kun niitä tarinoita vasta löytyykään.

Tämä nykyinen mediapainoitteinen maailma ei välttämättä omasta mielestäni ole se mihn ihmisen todella tulisi pyrkiä.

1980 luvun jälkeinen kaupallisten teknologiakehityksen myötä mielestäni on ihmisille jäänyt, ja markkinataloudenpuolelta tarkoituksellisesti ylläpidetty, tarve saada aina vain enemmän.
Kyltymättömyya ja tyydyttymättömyys leimaa aikaamme, olemme tottuneet siihen ettei jokaista asiaa välttämättä tarvitse saada koska kohta haluamamme hyödyke vanhenee ja tulee tilalle uusi ja parempi.

Olen huomannut että nykyisellään vanhoja ja toimivia ratkaisuja näkee harvoin, keskitytään vain uusiin ja kiiltäviin.
Kuinka monella enää oikeasi onkaan "vuosikerta auto" jonka vikoja korjaillaan omalla pihalla tai autotallissa? Entä vanha ja täysin toimiva sarkakangastakki?

Tehostamien, keskittäminen ja moninaistaminen on mielestäni saavuttanut jo lakipistettään. Tätä väitettä tukee myös nykyinen "slow"- liike.

Päättäjät tuntuvat säätävän yhä enemmän lakija, veroja ja etuuksia joilla pyritään painottamaan ihmisten siirtymistä pois maaseudelta, mutta muuttoliike kun tuntuu tälläkin hetkellä olevan nimenomaan taajamien ulkopuolelle.

Se yhteiskunta jolla Suomi aikoinaan jälleenrakennettii ja tuotiin pois agraarikulttuurista on ikäväkseni auttamattomasti tuhottu. Viimeistään nyt kun kyläkeskukset ajetaan alas lakkauttamalla kaikki palvelut muualta kuin asutuskeskuksista varmistaa sen ettei sosiaalipilitiikka tule kestämään ajansaatossa. Tämä mielestäni onkin nyky-yhteiskuntamme suurimpia ongelmia. 50 ja 70 luvulla kun suunniteltiin Suomaan sosiaalijärjestelmää, tukirakenteita ja julkishallintoa, suunniteltiin elämänmittaisia aikoja. Nykyisiä päättäjiä kiinnostaa vain seuraavat 4 vuotta tai seuraava kvartaali.

Suuri sääli on mielestäni myöskin tuo käsityötaidon ja sen arvostuksen katoaminen. Itse jaksan aina ihmetellä sitä kun katson verstaani seinällä olevia vanhoja työkaluja, valurautavasaraa, juusterisahaa, valurautaisia nauloja, vanhoja talttasarjoja ja puukkoja, käytössä kuluneita ja oletettavastikin ko. tilan rakentamisessa käytettyjä, sitä omistautumisen tasoa ja miesten "kovuutta" jotka näitä käyttämällä ovat taloja rakentaneet ja metsiä kaataneet.

Suuri on arvostukseni myöskin niin arkisiin asioihin kuin vanhan rakennusjäljen ihailuun, oven karmit ja ovet jotka ovat paikoilleen rakennettuja ovat mielestäni hyvä mittapuu rakentajan taidoista. 80 vuotta ikää ja vieläkään nämä eivät ole antaneet periksi ajalle.

Mistä voi enää saada tavaroita tai tarvikkeita jotka kestävät näin? Tai saatikka kuka sellaisia osaa arvostaa?

TArpeellisuuus tähän karsiutuukin mielestäni juuri nyky-yhteiskunnan viihdeähkyn myötä. Poislaskien kaiken sen ajan jota viihteen parissa vietämme saattaisimme oppiakin arvostamaan asioita joihin menee tuhottomasti aikaa ja näkyv tulos on minimaalinen.



No hieman karkasi juttu käsistä mutta hyvä kirjoitus Ykältä taas

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Anolle, -jpt-:lle, Lihapuheelle ja Lakeudenmiehelle & kiitos kommenteistanne.

Ano ja Lihapuhe esittivät ihan hyvän oman näkemyksensä tästä ystävyysaiheesta. En minä niistä eri mieltä ole. Itselle se termi ”ystävä” ei vaan kielenkäyttöön oikein asetu. Mitä tulee tuohon amerikkalaisuuteen, niin tietysti muodostamme siitä kuvan pitkälle viihteen perusteella, mutta kyllä mulla on semmonen tuntu, että siellä sitä I Love Youta pumpataan vähän joka saumaan ja se kärsii inflaation. Niin no, onhan siellä tietysti myös se termi I Am In Love With You, missä on oma aste-eronsa.

-jpt-: Niin kuin tuossa Jaskallekin totesin, niin tuntui jotenkin suorastaan epäreiluilta, kun minä, täysin vieras mies olin päättämässä, mikä osa sukupolvien historiaa lähtee kaatopaikalle ja mikä säilyy.

Lakeudenmies: Kiitokset. Ja kommenttisi oli erinomainen. Olen samaa mieltä eikä minulla ole siihen lisättävää. Pistääkin odottelemaan, että mahdatkos pian aktivoida blogisi.

Becker said...

Noista löydöistä tuli mieleen, että olin aikoinaan mukana erään hesalaisen kivitalon perukorjauksessa. Ihmiset olivat jättäneet vinttikomeroihin mitä ihmeellisintä turhaksikokemaansa tavaraa. Henkilökohtaisia löytöjä olivat kaksi keltaista, täysin iskemätöntä puista kokis laatikkoa, niitä sellaisia, joilla ensimmäisiä lasisia kolmanneslitran pulloja kuskattiin. Niinikään oli joku jättänyt jäljelle nipun vanhoja lasten autokuvastoja, vanhimmat jostain 40-luvulta. Ovat vieläkin hyllyjeni aarteita nuo kirjaset, tuttuja omasta lapsuudestani.

Käsityötaitojen häviäminen on tosiaan aika huolestuttavaa. Ennenvanhaan perheenpää rakensi perheelleen asunnon. Melkein ukko kuin ukko. Tänä päivänä tuntuu pyyhkijänsulan vaihto autoon, tai valokatkaisimen vaihto seinään risan tilalle ylittävän useimman käden taidot. Uusavuttomuus lisääntyy vauhdilla. Olen ollut joskus byggalla töissä, ja muistelen vieläkin vanhojen kirvesmiesten ammattitaitoa kunnioituksella, sillä kirves tai vasara ei tehnyt ainuttakaan turhaa liikettä, ei siis yhtäkään. Se naulaamisen tekniikka oli hienoa katseltavaa.

Noista kavereista sen verran, että tosi sellaisia jos löytyy niin monta että saavat arkun kannettua hautaan, niin saa olla tyytyväinen.
Minusta on aina ollut vähän dilleä katsella tarraa jossa lukee "I love my TOYOTA." Sitä voi rakastaa lapsiaan, koiraansa ja joskus muijaansakkin, mutta ei nyt sentään autoaan. Autostaan voi tykätä hullun lailla, mutta tokko nyt sentään rakastaa, perverssit poislukien.

Juu ja Lakeudenmiehen teksti oli minunkin mielestäni ihan asiaa.

vieras said...

Melkoisen jännä tarina. Mikä on tuon talon historia, valmistumisvuosi jne? Oliko edelliset asukkaat rakentaneet sen vai ostaneet? Mitä muita piharakennuksia siellä on, navetta, sauna, halkoliiteri? Entä onko peltoa ja metsää, marjapensaita tai omenapuita? Miten päädyit juuri tuohon taloon, montako eri taloa harkitsit ennen kuin päätit minkä meinaat ostaa?

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Beckerille ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

Becker: Tuossa vanhassa sälässä ja roippeessa on vaan se oma uskomaton mielenkiintonsa. Kädentaitojen häviäminen huolestuttaa myös, mutta toisaalta täytyy todeta, että ainakin Suomessa on nuorten mielenkiinto nimenomaan ammattikoulutukseen lisääntynyt. Ja sehän on aina hyvä merkki.

Kavereista, niistä äärimmäisen hyvistä, voi todeta, että kun minusta aikanaan aika jättää, niin toivon, että niistä kavereista hengissä olevat ovat vaimoni Ylvan ja veljeni kanssa eräällä tietyllä Lapin joessa sirottelemassa tuhkani sinne jokeen ja ottamassa viskiryypyn sen päälle kunniakseni. Sen joen päällä kulkee pieni kävelysilta, ja sillalle jää paljon tyhjää tilaa, sillä joukko ei ole suuren suuri.

Lakeudenmies saisi aktivoida bloginsa. Hänen tapansa kirjoittaa miellyttää minua.

Vieras: Kun talon ostaa perikunnalta kiinteistönvälittäjän kautta niin historiakin jää vähälle tiedolle. Sen vähän mitä tiedän, haluan jättää kertomatta, sillä kyse on kuitenkin aivan vieraista ihmisistä. Tämä on kaupunkiomakotitaloon nähden varsin iso tontti, ja tämä oli ns. tuurin nakki. Eli käytiin Ylvan kanssa katsomassa ja tykästyttiin saman tien. Sitten hankin paikalle yhden tuttavan rakennusalan ammattilaisen, joka katteli paikan tarkemmin, teki kosteusmittaukset, nosti peukun ylös ja sitten alettiinkin väsäämään kauppaa.