1938: KERTOMATON TARINA

Berliini, huhtikuu 1938.

Valtakunnankansleri Adolf Hitler istui työhuoneessaan työpöytänsä ääressä ja kävi läpi viime aikojen tapahtumia varsin tyytyväisenä, vaikka hänen malttamaton mielensä ei ollut täysin tyytyväinen koskaan. Asiat olivat kuitenkin pääosin edenneet niin kuin hän oli suunnitellut. Valta oli vuonna 1933 betonoitu natsipuolueen eli toisin sanottuna hänen käsiinsä. Se Sturmabteilungin Röhm oli hetken aikaa kuvitellut itsestään liikoja mutta hänet ja järjestön muut johtajat oli hoidettu pois päiviltä. Sen jälkeen SA:n merkitys oli kuihtunut alati kasvavan ja Hitlerille absoluuttisen uskollisen SS:n varjossa.

Armeija oli puolestaan saatu oikeaoppiselle kannalle ainakin ylimmän johdon osalta kun sotaministeri von Blomberg ja ja maavoimien komentaja Fritsch juoniteltiin eroamaan ja tilalle oli tullut natseille uskollinen Keitel ja muut kuuliaiset upseerit. Kaiken kaikkiaan valtakunnan ote oli täydellisesti Führerin kourassa ja otetta vahvisti kansansuosio. Olihan hän pitänyt lupauksensa ja saanut Saksan valtion talouden ja sitä myötä myös saksalaisten henkilökohtaisen elintason selvästi paremmalle tolalle. Henkilökohtainen taloudellinen turvallisuus oli sellainen kannustin että se salli ihmisen hyväksyä sinänsä kovaotteisen ja julman hallinnon. Kunhan se julmuus ei kohdistunut häneen itseensä. Juutalaisten vuonna 1933 alkanut ja pikkuhiljaa pahentunut syrjintä jotenkin vain unohtui taka-alalle. Olihan tavallisella saksalaisella työtä, turvaa, tarpeeksi ruokaa ja vielä upouusi radiokin.

Hitlerillä oli kyllä täysin suunniteltuna se, mitä hän tulisi sille juutalaisporukalle tekemään. Sen tiesi tällä hetkellä hänen lisäkseen vain kourallinen ihmisiä. Mutta vaikka alkuun oli päästy niin lopullinen ratkaisu sai vielä odottaa. Oli kiireellisempiä tehtäviä. Ensimmäisenä oli oman vallan varmistaminen ja se oli nyt betonoitu. Sitten täytyi alkaa rakentaa Saksan uutta suuruutta ja irtautumista Versaillesin häpeärauhasta. Asevoimien kasvattaminen oli hyvässä vauhdissa ja yleinen asevelvollisuus palautettu. Reininmaa oli remilitarisoitu eivätkä Ranska ja Iso-Britannia tehneet silti mitään. Ne olivat pelkkää puhetta.

Ne Garmisch-Partenkirchenin ja Berliinin olympiakisatkin olivat varsin mainio propagandavoitto. Niillä pystyttiin kertomaan maailmalle toimivasta ja järjestäytyneestä kansakunnasta. Varsinkin Yhdysvalloissa suhtauduttiin Saksaan ja sen hallintoon varsin suopeasti.

Oli ollut aika ottaa seuraava askel ja se onnistui täysin Hitlerin suunnitelman mukaisesti. Itävalta liitettiin Saksaan. Kansanäänestyksessä ja ilman sotimista. Länsimaat soittivat suutaan mutta eivät taaskaan pystyneet mihinkään. Pelkkää puhetta. Seuraavaksi otettaisiin kohteeksi Tshekkoslovakian sudeettialueet ja sitten tehtäisiin selvää siitä Versaillesin häpeärauhan sekasikiöstä Puolasta. Jolloin myös Saksan häpeällinen kahtiajako päättyisi. Danzig otettaisiin takaisin ja lopetettaisiin sekasikiön olemassaolo kokonaan.

Hitler oli voimansa tunnossa vaikka oli sinänsä voinut muutaman päivän fyysisesti varsin huonosti. Mielessä kävi että pitäisiköhän vaihtaa henkilääkäri. Eihän hän itsekään oikein tiennyt mitä kaikkea se Morell hänelle syötti. Olipahan vaan luottanut häneen ja napostellut pillerit kuuliaisesti.

Silloin se tapahtui. Hitler tunsi kuinka rautainen ja armottoman tiukka vanne alkoi puristaa hänen rintaansa. Mieleen nousi kaiken loppumisen pelko ja samalla ehkä tajuaminen siitä että hänkin oli sittenkin vain ihminen. Hän yritti painaa työpöydällään olevaa summerin nappulaa mutta kouristus kaatoi hänet taaksepäin eikä hän enää jaksanut nousta. Kaikki alkoi hämärtyä ja Hitler tiesi lopun olevan lähellä. Viimeisenä ajatuksenaan hän tuumi katkerana että voi helvetti, kaikki jäi kesken…

Hitlerin henkilökuntaa oli ohjeistettu että Führeriä ei missään nimessä saanut häiritä sotaa pienemmällä syyllä silloin kun hän työskenteli. Siksi kesti tuntikausia ennen kuin asia tajuttiin. Lääkäri totesi Führerin kuolleeksi ja arvioi syyksi sydänkohtausta. Saksaan julistettiin kuukauden suruaika.

Vuotta myöhemmin, Berliini, huhtikuu 1939.

Hitlerin kuoleman ja sitä seuranneen lyhyen sekasorron jälkeen maassa tosiasiallista valtaa pitävän sotilaneuvoston johtaja marsalkka Gerd von Rundstedt oli omalta osaltaan osallistunut Führerin muistojuhlaan vaikka olikin pysynyt taustalla. Taustalla pysyi myös sotilasneuvosto sillä se ei havitellut näkyvää, vaan tosiasiallista valtaa. Kulissivalta oli edelleenkin NSDAP:llä. Käytännön syistä.

Niin kuin useat marsalkat ja kenraalit olivat ounastelleet alkoi Hitlerin kuolemasta valtakamppailu joka muuttui varsin nopeasti veriseksi. Führerin valtaa ja asemaa hamusivat itselleen niin Himmler, Göring, Bormann, Hess sekä myös Streicher ja kukin heistä sai haalittua tuekseen aseistettua väkeä niin puoluekoneistosta kuin SS:stä. Nopeasti muodostettu sotilasneuvosto johon oli otettu ainoaksi siviilijäseneksi talousasiantuntija Hjalmar Schacht antoi vallanhaluisten falangien tapella keskenään muutaman päivän ja sen jälkeen se komensi Wehrmachtin puuttumaan peliin.

Ylivoimainen Wehrmacht lopetti valtataistelun nopeasti. Virallisen ilmoituksen mukaan kaikki valtaa tavoitelleet olivat kuolleet väkivaltaisuuksissa. Streicherin kohdalla tämä pitikin paikkansa mutta muut teloitettiin sotilasneuvoston määräyksestä. Heidät katsottiin liian vaarallisiksi ja sotilasneuvostolla oli hihassaan valttikortti eli Joseph Göbbels. Göbbels oli älykkäänä miehenä haistanut tuulen suunnan ja hakeutunut heti Hitlerin kuoleman jälkeen yhteyteen sotilasneuvoston kanssa. Kun Wehrmacht oli varmistanut tilanteen, SS hajoitettiin ja sen sotilaat ripoteltiin Wehrmachtin yksiköihin.

Väkivaltaisuudet olivat kestäneet vain muutaman päivän, sisällissodalta vältyttiin ja maa oli rauhallinen. Nyt suunnattiin tulevaisuuteen. Sotilasneuvosto ymmärsi että Saksan ja saksalaisten tämän hetkinen hyvinvointi ja vakaus miellettiin nimenomaan Hitlerin ja kansallissosialistisen puoleen ansioksi. Toimivaa ei kannattanut muuttaa, ainakaan julkisesti. NSDAP jatkoi toimintaansa entiseen malliin ja sen johtajaksi tuli luonnollisesti Göbbels, joka virkaanastujaispuheessaan ilmoitti että ei ole eikä tule enää toista Führeriä. On vain Führerin työn jatkajia ja Saksan kansan palvelijoita.

Päällisin puolin Saksassa jatkui kaikki niin kuin ennenkin mutta tosiasiassa NSDAP piti valtaa sotilasneuvoston käskyjen mukaisesti eikä muita puolueita edelleenkään sallittu. Se sopi sotilasneuvostolle sillä se ei tahtonut sosialisteja, kommunisteja ja liberaaleja sotkemaan sitä, mitä oli saatu aikaiseksi. Saksan kansa sopeutui asiaan helposti ja eihän mitään sopeutumista oikeastaan tarvittukaan. Elämä jatkui entisellään. Mutta sotilasneuvosto ymmärsi, että vaikka Hitler oli saanut urallaan aikaan saksalaisten kannalta loistavia saavutuksia, niin hän olisi ennen pitkää ajanut Saksan tielle, joka päättyisi tuhoon. Tuo tie tulisi nyt muuttaa.

Ensimmäisenä haasteena oli naapurimaiden rauhoittaminen. Hitlerin suunnitelma elintilasta ja laajenemisesta itään olisi johtanut Saksan ilman muuta jälleen kahden rintaman sotaan johon Yhdysvallat tulisi jossain vaiheessa mukaan. Se tietäisi automaattisesti Saksan häviötä eikä ollut mitään taetta että selviäisikö se häviöstään maana siinäkään mittakaavassa kuin ensimmäisestä maailmansodasta. Sotahan oli tulossa, sen sotilasneuvosto ymmärsi. Ja se sota tultaisiin käymään Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. Ja siihen sotaan tarvittaisiin liittolaisia. Sotilasneuvosto ymmärsi tämän vaikka jaettu ja runneltu Saksa hiersi senkin mieltä. Realisteina he kuitenkin totesivat että vallitsevaa asiantilaa ei voinut muuttaa. Oli sopeuduttava ja alistuttava väistämättömään.

Naapurimaihin tuli ottaa yhteyttä. Niin itään kuin länteen. Mutta sitä ei tehtäisi aluksi suurten julkilausumien ja yleisötilaisuuksien välityksellä vaan sotilaille sopivammalla tavalla. Niinpä Wehrmacht otti yhteyden niin Puolan, Tshekkoslovakian, Romanian, Ranskan ja Iso-Britannian sotilastiedusteluun ja viesti oli selvä: Saksa aikoo pitää kiinni saavuttamastaan, mutta se luopuu jatkossa kaikesta laaajentumishalustaan. Sen sijaan se tarjoaa yhteistyötä ja liittolaisuutta laajentumishaluista Neuvostoliittoa vastaan, jonka uhasta kenelläkään tuskin oli minkäänlaista epäilystä.

Kaikissa maissa joihin Saksa otti yhteyden tunnettiin voimakasta antipatiaa kommunismia kohtaan. Mutta siitä huolimatta pelkkä ilmoittaminen ei riittäisi takuuksi. Siksi Saksa veti joukkojaan pois niin itäiseltä kuin läntiseltä rajaltaan ja jätti vain rajavartiojoukot. Myös saksalainen media muuttui huomattavasti neutraalimmaksi uutisoinnissaan. Vuosi oli kulunut ja suunnanmuutos alkoi kantaa hedelmää. Tshekkoslovakian kanssa tehtiin sopimus että Saksa antaa maan valmistaa lisenssillä nykyaikaisia Messerschmitt Bf 109-hävittäjiä ja Tshekkoslovakia puolestaan antoi Saksalle lisenssiluvan omalle varsin kehittyneelle panssarikalustolleen.

Sopimukseen kuului myös se, että Tshekkoslovakia antoi sudeettialueilleen erittäin suuren autonomian. Saksalainen media juhlisti kyseistä asiaa hyvänä esimerkkinä maitten lämpenevistä suhteista ja molemminpuolisesta yhteistyöstä. Puolan kanssa puolestaan saatiin neuvoteltua sopimus jolla liikkuminen Saksasta Itä-Preussiin saatiin mahdollisimman vaivattomaksi. Myös sotilaallista yhteistyötä aluksi esikuntien karttaharjoitusten muodossa suunniteltiin.

Sinänsä hieman huolestutti Ranskan ja Englannin asenne. Niissä alettiin kyllä jo uskoa Saksan vilpittömyyteen mutta jätettiin puolustuksen kehittäminen liian vähälle. Maat luottivat liikaa Kansainliittoon ja uskoivat että Stalin saataisiin rauhoittumaan neuvotteluilla. Sotilasneuvosto joutui kulissien takana muistuttamaan näitä maita että myönnytysten tielle ei kannata lähteä. Stalin ottaa ilmaiseksi niin paljon kuin saa, mutta sen jälkeen hyökkää.

Myös Italialle kerrottiin kulissien takana että Mussolini, joka oli saanut maansa varsin toimivaan kuntoon saisi unohtaa haaveet uudesta Roomasta. Saksa ei tukisi sitä millään tavalla. Japanilaisille annettiin samanlaisia viestejä mutta maa oli jo hyökännyt Kiinaan. Saksa ilmoitti ettei se tue kyseistä hyökkäystä millään tavalla, kehotti Japania vetäytymään ja aloittamaan kauppaneuvottelut erityisesti Yhdysvaltain kanssa.

Tavalliselle saksalaiselle asia vaikutti varsin suurelta takinkäännöltä mutta he muistivat sinänsä vielä hyvin edellisen sodan eivätkä kauheasti kaivanneet uutta. Ja Göbbels keksi idean Führerin Taisteluni-kirjan lisäosioista jotka hän kirjoitti hieman ennen kuolemaansa mutta joita ei ehditty julkaista. Niissä Führer ilmoitti että Lebensraum tarkoittaa nimenomaan Saksan omaa aluetta jota täytyy suojella kaikin mahdollisin keinoin. Käytännölliset saksalaiset nielivät tämän. Eniten heitä kiinnosti ruokakomeron sisältö joka oli turvattu. Sotateollisuutta lisättiin jatkuvasti, elintason nousun kustannuksellakin mutta koska se oli kuitenkin huomattavasti parempi kuin lama-aikana niin Saksan kansa antoi hyväksynnän uudelle suunnalle. Niin kuin se antaisi sille seuraavallekin muutokselle.

Ja se muutos oli juutalaiskysymys.

Sotilasneuvostossa ei ollut oikeastaan yhtään vannoutunutta natsia ja kun he saivat tietoonsa Hitlerin juutalaisiin kohdistuvan tuhoamissuunnitelman he olivat kauhuissaan. Useastakin syystä. Tokihan heillä kaikilla oli ollut juutalaisia aseveljiä ensimmäisessä maailmansodassa. Toisekseen juutalaisilla oli huomattava määrä Saksaa hyödyttävää osaamista. Ja kolmas, se suurin syy oli ymmärrys että tuollaista kansanmurhaa ei pystyisi tekemään salassa. Asia vuotaisi maailmalle ja tekisi Saksasta hylkiövaltion ja samalla saattaisi tuhota suunnitelmat puolustautua Neuvostoliittoa vastaan.

Onneksi Saksa ei ollut päässyt juutalaisvainoissa kovin pitkälle. Oikeastaan juutalaisia ei oltu kohdeltu vielä toistaiseksi paljonkaan huonommin kuin esimerkiksi amerikkalaiset kohtelivat samaan aikaan neekeriväestöään. Apuun tuli jälleen Göbbels joka kirjoitti taas uusia lukuja Hitlerin Taisteluni-kirjaan ja sanoi Hitlerin suulla että hän halusi tuhota nimenomaan juutalaisbolshevikit jotka janosivat Moskovan johtamaa maailmanvallankumousta. Ja siinä tuhoamisessa ja Saksan suojelemisessa oltiin jo onnistuttu. Tavalliset juutalaiset saisivat elää Saksan kansalaisina niin kuin ennenkin. Onneksi Hitlerin suunnittelemaa ”kristalliyötä” ei oltu ehditty toteuttaa.

Kaikki siihen mennessä vangitut juutalaiset – bolshevikkeja lukuunottamatta – vapautettiin keskitysleireiltä. Buchenwaldin ja Dachaun keskitysleirit jätettiin toimintaan. Sinne saatettiin keskittää kommunisteja ja muita saksalaista järjestystä uhkaavia tekijöitä. Sotilasneuvosto oli realisti ja se ymmärsi että humanismilla oli rajansa. Humanismiin liittyi myös se, että juutalaisille luonnollisesti sallittiin vapaa maasta poistuminen mutta yllättävän harva käytti sitä kun se huomasi, että olot heidän kohdallaan palautuivat normaaliksi. Tavallinen saksalainen uskoi tai ainakin hyväksyi Saksan valtion päivitetyn propagandan ja totteli käskyjä. Ja eli suhteellisen tyytyväisenä päivän kerrallaan. Sotilasneuvostossa nähtiin että toimivaa järjestelmää ei tulisi sotkea demokratialla.

Berliini, huhtikuu 1940

Sotilasneuvosto oli aavistanut oikein. Stalin aikoi ottaa seuraavan askeleen. Mutta hän ei vielä uskaltanut tehdä sitä ilman lupaa. Neuvostoliitto oli ottanut yhteyden Saksan ulkoministeriöön ja esittänyt toiveenaan että se saisi vapaat kädet hoitaa ns. Suomen ja Baltian ongelman. Toisin sanoen miehittää kyseiset maat, liittää ne itseensä ja sovjetisoida. Asia esitettiin huhtikuussa että varsinainen operaatio voitaisiin tehdä kesällä hyvissä kelioloissa. Saksan ulkoministeriö esitti jyrkän kielteisen näkemyksen ja otti yhteyttä Ranskaan ja Iso-Britanniaan.

Kyseisissä maissa tajuttiin lopultakin Neuvostoliiton uhka ja ne alkoivat kehittää varusteluteollisuuttaan pikavauhtia. Lisäksi muutama päivä Neuvostoliiton yhteydenoton jälkeen allekirjoitettiin jo pitkään valmisteltu ns. Länsiliiton sopimus. Puolustusliitto joka myös antoi turvatakuut niin Suomelle kuin Baltian maille. Muutamaa päivää myöhemmin Italia, Puola, Tshekkoslovakia ja Romania liittyivät Länsiliittoon. Stalin säikähti ja perääntyi. Toistaiseksi. Melko pian myös Suomi, Unkari, Viro, Latvia ja Liettua liittyivät Länsiliittoon.

Sopimus itsessään oli vain nimiä paperilla joten avun kohteena olevia maita tuli auttaa. Saksa tarjosi Suomelle huomattavan määrän sekä kenttätykistö- että panssarintorjuntatykistökalustoa. Lisäksi Suomelle myytiin hyvin kohtuulliseen hintaan 60 kappaletta Messerschmitt bf 109-hävittäjää. Kauppaan kuului se, että Saksa sai puolestaan rajattoman lisenssioikeuden suomalaisten kehittämään Suomi-konepistooliin joka nähtiin painostaan huolimatta parempana kuin saksalaisten oma Erma MP38-konepistooli. Myös Ranska möi halvalla suomalaisille tykistökalustoa sekä vielä 60 Dewoitine 520-hävittäjää. Iso-Britannia puolestaan toimitti suomalaisille laivastokalustoa sekä ampumatarvikkeita.

Baltian maita autettiin myös mutta maat nähtiin vaikeana puolustusmaastona neuvostoliittolaisia panssaridivisioonia vastaan joten maat tekivät puolustussuunnitelman erityisesti Saksan kanssa. Mukana oli myös Ranska ja Iso-Britannia joitten osaksi tulisi mahdollisen sodan alkaessa laivaston lähettäminen Itämerelle ja neuvostolaivaston sulkeminen sen pohjukkaan Leningradiin.

Saksassa itsessään tilanne oli vakaa. Elintaso oltiin pystytty varustelun lisäämisestä huolimatta pitämään entisellään. Natsipuolue oli yksinvallassa mutta se oli jättänyt kaikki ne suuret kansanjuhlat joita Hitler rakasti. Oikeastaan se oli vain toimitusministeriö joka toteutti sotilasneuvoston määräykset. Natsipuolue halllitsi Saksaa ja sotilasneuvosto natsipuoluetta. Ja von Rundstedt näki että määräykset olivat olleet oikeita. Saksa oli jotenkuten onnistunut pitämään tasapainon välttämättömän varusteluteollisuuden ja saksalaisten elintason välillä. Kansa oli suhteellisen tyytyväinen. Se ei ollut unohtanut lamaa ja puutetta.

Lisäksi välit entisiin vihollismaihin lännessä alkoivat oikeasti lämmetä. Termistössä niin Saksassa kuin muissakin maissa alkoi yleistyä Göbbelsin keksimä termi ”Entspannung” eli liennytys. Poislukien Neuvostoliitto. Sen uhka oli olemassa. Mutta saattoi olla, että varautumiseen oli vielä aikaa. Ehkä vuosiakin. Saksa ja Länsiliitto tarvitsisi jokaisen vuoden. Saksan talous- ja teollisuusasiantuntijat olivat aikanaan sanoneet Hitlerille että Saksa ei ole valmis sotimaan ennen kuin 1944 tai 1945. Mutta Hitler ei uskonut vaan vaati sotaa aloitettavaksi jo 1939. Sotilasneuvosto puolestaan uskoi varoituksia.

Berliini, huhtikuu 1944

Se alkaisi pian.

Neuvostoliitto oli aloittanut liikekannallepanon. Niin Saksa kuin muut Länsiliiton maat olivat aloittaneet omansa. Neuvotteluja yritettiin epäilemättä käydä mutta sotaa tuskin pystyttäisiin välttämään. Stalinista oli tullut liian ahne ja hän halusi jättää merkkinsä historiaan. Lisäksi Stalin oli saanut itseluottamusta ja uskoa asevoimiinsa kun Neuvostoliitto oli vuonna 1939 voittanut Khalgin Golissa muutaman kuukauden kestäneen rajasodan Japania vastaan.

Sinänsä Stalin oli Länsiliiton liittolainen, tajuamattaan. Hän oli suurissa puhdistuksissaan tapattanut osaavimman kenraalikuntansa, erityisesti marsalkka Tuhatsevskin ja sotilastiedustelun mukaan puna-armeija luottaisi ensimmäisen maailmansodan tyyliseen yksinkertaiseen ja mielikuvituksettomaan rintamahyökkäykseen.

Se oli tiedossa että noita hyökkäyksiä tuettaisiin massiivisella tykistötulella ja sen vuoksi päähyökkäyssuunnissa joita olisivat Puola, Baltian maat ja Suomi ei ryhdyttäisi kiinteään puolustukseen jonka tykistö ilman muuta jauhaisi kappaleiksi. Sen sijaan suoritettaisiin viivytystaisteluja joissa kulutettaisiin vihollista ja tehtäisiin sitten vastahyökkäyksiä kaksipuolisella saarrostuksella. Tässä auttaisi saksalaisten kehittämät panssarintorjunta-aseet panssarinyrkki ja panssarikauhu sekä edellisenä vuonna sarjatuotantoon tullut Sturmgewehr joka nostaisi jalkaväkiryhmän tulivoiman ylivoimaiseksi puna-armeijaan verrattuna. Näitä pst-aseita ja rynnäkkökiväärejä tehtiin myös lisenssillä muissa Länsiliiton maissa.

Länsiliittoa auttoi myös tieto siitä että sen – erityisesti Saksan – ilmavoimat olisivat laadullisesti ylivoimaisia neuvostokoneisiin nähden eivätkä jäisi jälkeen määrässäkään. Neuvostoliiton päähävittäjänä oli edelleenkin vanhentunut Polikarpov I-16 vaikka se oli alkanut kehittää ajanmukaisempaakin kalustoa. Mutta vasta alkanut. Saksalla oli sen sijaan käytössä Messerschmitt bf 109:n uusimmat versiot, Focke-Wulf 190 ja pikavauhtia sarjatuotantoon otettu suihkuhävittäjä Messerschmitt Me 262. Lisäksi Saksalla oli omaa hyvää pommituskalustoa sekä eräänlainen lottovoitto. Britit olivat nimittäin keskittyneet edelleenkin kevyisiin pommikoneisiin ja Avro-tehtaalle suunniteltu raskas pommikone ei tullut hyväksytyksi. Saksalaiset saivat ostettua koneen lisenssioikeudet ja kone, jota oltiin suunniteltu brittiläiseksi Avro Lancasteriksi olikin nyt saksalainen Heinkel He 200 jota oli valmistettu jo yli 2.000 kappaletta:

Britit eivät olleet saaneet aikaiseksi kuin keskiraskaan Vickers Wellington-koneen. Päävastuu oli vieläkin kevyillä Blenheimeillä. Onneksi britit olivat kehittäneet hävittäjäilmavoimiaan kiitettävästi ja heidän suurissa määrin tuotettu Spitfire-koneensa vastasi laadultaan saksalaisia hävittäjiä. Britit olivat kuitenkin aloittaneet He 200-konetta muistuttavan Short Stirling-koneen tuotannon mutta niitä oli vasta muutama sata. Sekin oli tietysti tyhjää parempi. Ranskalaiset olivat laadussa jäljessä mutta korvasivat sen koneiden varsin suuressa määrässä.

Sovitun suunnitelman mukaisesti niin brittiläinen kuin ranskalainen laivasto oli siirtymässä Itämerelle ja sen mukana kuljetettaisiin alkuun kymmenen ranskalaista divisioonaa Baltiaan ja kuusi brittiläistä divisioonaa Suomeen. Brittiläisiä ja ranskalaisia joukkoja siirtyisi myös Puolaan ja Tshekkoslovakiaan. Italialaisia ja unkarilaisia divisioonia oli siirtymässä Romaniaan ja sinne siirtyisi myös saksalaisten panssariarmeijan terävin ja voimakkain kärki.

Sille kärjelle olisi käyttöä sillä se tekisi sodan ratkaisevimman iskun. Sodan alkuvaiheessa Puolassa, Baltiassa ja Suomessa ei pyrittäisi vihollisalueen valloitukseen vaan puolustukseen ja mahdollisimman suurien tappioiden tuottamiseen. Romania puolestaan olisi puna-armeijalle sivustasuunta ja siellä kokeiltaisiin marsalkka von Mansteinin kehittämää ja kenraali Heinz Guderianin viimeistelemää ns. salamasotasuunnitelmaa. Panssaridivisioonat tekisivät ilmavoimien tukemana läpimurron. Operaation alussa mahdollisimman paljon vihollisen ilmavoimia tuhottaisiin kentille. Panssarikiilat etenisivät nopeasti aina Kaukasukselle Azerbaizaniin jossa sijaitsivat Neuvostoliitolle välttämättömät öljykentät. Hitaammat saksalaiset jalkaväkidivisioonat sekä romanialaiset, unkarilaiset ja italialaiset joukot suojaisivat etenemisen sivustoja ja Puolassa, Tshekkoslovakiassa, Baltiassa ja Suomessa olevat Länsiliiton joukot sitoisivat vihollisen voimia.

Kun Stalinin sotakoneelta loppuisi polttoaine, niin se tukehtuisi. Varsinkin, kun se ei saisi apua mistään. Sen sijaan diplomaattilähteistä oltiin saatu varma tieto, että mikäli Stalin hyökkää länteen, niin tähän asti puolueeton Yhdysvallat laittaisi voimaan Lend – Lease-lain joka takaisi Länsiliitolle käytännössä loppumattomat tarviketäydennykset.

Myös Japani oli onnistunut lopettamaan sotansa Kiinan kanssa. Rauhanteossa se sai Mantsurian. Porkkanana oli kauppasopimus Yhdysvaltain kanssa. Japani oli tulevassa sodassa vielä villi kortti mutta jos se aloittaisi sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan, se sitoisi valtavan määrän puna-armeijan taisteluvoimaa. Japanilaiset todennäköisesti odottaisivat ja katsoisivat mihin sota Euroopassa kehittyisi.

Salamasotahyökkäykseen osallistuville joukoille painotettaisiin ankarasti että kun hyökkäys kulkisi Ukrainan läpi niin ukrainalaisiin tulisi suhtautua kunnioituksella ja liittolaisina. Mitä ne todennäköisesti olisivatkin sillä ukrainalaisten mielessä oli hyvin vuosien 1932-1933 holodomor jossa kommunistit tappoivat nälkään miljoonia ukrainalaisia. Asenteen muutos slaavilaisia kansoja kohtaan oli vaatinut taas Göbbelsiltä Mein Kampfin päivittämistä ja keskittymistä siihen että vihollinen oli nimenomaan kommunismi, ei slaavit. Asenteenmuutosta oli opetettu jo Saksan mediassa hyvän aikaa ja NSDAP:lla ja sitä kautta sotilasneuvostollahan oli yksinoikeus mediaan.

Viimeisenä lukkona sekä Saksan että Länsiliiton puolustukseen olisi Saksan ydinaseohjelma. Se ei ollut vielä valmis mutta tiedemiehet olivat luvanneet että vuonna 1945 Saksa pystyisi räjäyttämään ydinlatauksen. Luonnollisesti von Rundtstedt toivoi ettei sitä koskaan tarvittaisi mutta se oli se viimeinen keino joka kannatti olla varalla. Amerikkalaisilla oli oma ohjelmansa menossa mutta se oli saksalaisia selvästi jäljessä.

Sota alkaisi pian. Saksa olisi valmis siihen. Niin valmis kuin se voisi olla. Niin kuin olivat muutkin Länsiliiton maat. Tietysti jokainen sotasuunnitelma muuttuisi vanhentuneeksi sillä hetkellä kun ensimmäinen laukaus ammutaan. Vain aika näyttäisi ja sattumalla olisi asioissa suuri osuus. Niin kuin oli ollut huhtikuussa 1938 jolloin sattuma muutti Saksan ja koko Euroopan tulevaisuuden. Marsalkka von Rundstedtin seinällä oli Hitlerin kuva. Se oli välttämätöntä sillä Hitler oli Saksassa ikoni. Myös von Rundstedt kunnioitti Hitleriä. Erityisesti hän arvosti miestä sen vuoksi että hän sai Saksalle aikaan paljon hyvää mutta ymmärsi kuolla ajoissa.