sunnuntai 26. tammikuuta 2014

JOTAIN IHAN MUUTA XX

Aku Ankan valinta

Elettiin vuotta 1951 Calisotan osavaltion pääkaupungissa Ankkalinnassa. Alligaattori-Joen baarin nurkkapöydässä istui mies ja joi oluttaan. Miehen ympärillä oli se tietynlainen aura, joka kertoi, että tätä miestä ei kannata häiritä. Hänen nimensä oli Aku Ankka. Baari sijaitsi Ankkalinnan pahamaineisella laitakaupungin alueella. Baari oli lähes täynnä, mutta se nurkkapöytä, jossa Aku istui oli häntä lukuunottamatta tyhjä. Baarin asiakkaat tiesivät, että tähän pöytään ei tultu kuin kutsuttuna.

Aku sytytti Lucky Strike-savukkeen ja veti pitkät sauhut. Tuo tupakkamerkki olikin lähes ainoa asia, joka hänelle oli jäänyt tavaksi sotavuosista. Laivastossa palvellut Aku oli päättänyt, ettei hän sitä silakkaunivormua enää koskaan pitäisi päällään. Eikä ollut pitänyt. Muutenkin Aku oli hyvin toisenlainen mies kuin aikanaan sotaan lähtiessään. Toinen asia, joka oli sodasta jäänyt jäljelle, oli ase. Aku ei suinkaan ollut heittänyt jäähyväisiä aseille, ja hän kulki aina Browning-pistooli kainalokotelossa.

Baarin ovi avautui ja sisään astui kolme Akulle hyvin tuttua miestä. Karhukoplan veljekset, 176-617, 176-671 ja 176-761. Miehet kävelivät nurkkapöytään, jossa Aku istui. Aku nousi seisomaan, ja miehet halasivat toisiaan totutun tavan mukaisesti. Heillä kaikilla oli päällään mustat nahkaliivit, joissa luki Demontooth MC, Calisota, Duckburg.

Baarin asiakkaita miehet eivät hetkauttaneet, sillä he tiesivät jengin olevan täällä kotikulmillaan ja kotikulmillaan he olivat itse asiassa hyvin rauhallisia miehiä, jotka pitivät alueenkin rauhallisena muista häröilijöistä ja hoitivat bisneksensä muualla. Tietysti aika ajoin baariin saattoi tulla joku vieras joka humalapäissään saattoi haastaa riitaa jengiläisille. Säännöllisesti vieras huomasi tehneensä hyvin, hyvin suuren virheen. Mutta niinhän se meni elämässä yleensäkin. Jos hankaluuksia etsii, niitä yleensä löytää.

Karhukoplan veljekset kävivät myös hakemassa tiskiltä oluet ja istahtivat pöytään Akun kanssa. Heillä olisi pian edessään tärkeä tapaaminen.

*

Yhdysvaltain laivaston hävittäjä Douglas H. Fox, vuonna 1945, Tyynimeri, lähellä Okinawaa:

Eikö ne perkeleet suostu kuolemaan, kirosi ylimatruusi Ankka, painoi jälleen 20-millisen ilmatorjuntatykkinsä laukaisinta ja lähetti ilmaan kranaattiryöpyn, niin kuin niin monta kertaa ennenkin. Hänen vieressään matruusi Kääkkälä piti huolen, että ammuksia riitti. Niin kuin hänkin oli tehnyt monta, monta kertaa ennenkin.

Japanilaisten ilmahyökkäys ei ollut Akulle eikä Kääkkälälle mitään uutta. Ei auttanut kuin ampua mahdollisimman tarkkaan ja elää aina sen varjossa, että hyökkäyksen loputtua päätyisi Yhdysvaltain lipulla peitetyssä arkussa mereen. Niin Aku kuin Kääkkälä olivat jo karaistuneita veteraaneja.

Mutta tämä hyökkäys oli jotain aivan muuta. Nyt japanilaiset eivät pyrkineet torpedoimaan tai pudottamaan pommeja etenevien amerikkalaisalusten päälle. Nyt ne pirut käyttivät koneitaan pommeina. Aku oli nähnyt, kuinka Zero-kone oli törmännyt vieressä olevaan fregattiin ja räjähtänyt. Ja nyt uusi kone oli ottanut kohteeksi Akun aluksen. Aluksen ilmatorjunta ampui hullun lailla, mutta jotenkin kone selvisi tuurilla eteenpäin, kunnes Aku sai sen piikille. Usea Akun ampuma kranaatti osui koneeseen, niin että se menetti ohjattavuutensa ja putosi mereen.

Mutta Akun tykin miehistö ei ehtinyt juhlia voittoaan, sillä toinen kone oli tulossa. Ja tietenkin tykin piti silloin jumittaa. Niin Aku kuin Kääkkälä alkoivat selvittää syöttöhäiriötä. Sydän hakkasi paniikissa ja kurkkuun alkoi väkisinkin kehittyä kuolemankauhuinen itku. Nyt oli kiire. Aika loppuisi pian kesken.

Lopulta tykki saatiin taas toimimaan ja Aku ampui. Kone oli tulossa aivan kohti. Aku sai lähestyvään koneeseen muutaman osuman, niin että se hieman muutti lentosuuntaansa, mutta tuli vääjäämättä kohti laivaa. Akun tykin miehistö pyrki suojautumaan parhaansa mukaan. Kohta räjähtäisi.

Zero osui laivaan jonkun verran Akun tykistä taaksepäin. Aku tunsi selässään voimakkaan iskun, ja ennen tajunnan sumenemista hän näki, että Kääkkälältä puuttui puoli päätä. Sitten kaikki pimeni.

Aku heräsi vuorokautta myöhemmin sairaalalaivalla. Sirpale oli lävistänyt keuhkon, mutta välitöntä hengenvaaraa ei enää ollut. Aku oli ainoa mies tykiltään, joka oli säilynyt hengissä. Aku tuijotti sairaalalaivan seinää tyhjä katse silmissään. Morfiini vei kivun, mutta ajatus säilyi sumunkin läpi, ja se oli jossain kaukana, muistellen miehiä joitten kanssa Aku oli kulkenut armottoman kovan tien. Ja nyt jäljellä oli vain hän.

*

Ankkalinna, loppuvuodesta 1945:

Ylimatruusi Ankka käveli Iineksen asuntoa kohti merimiessäkki selässään. Tai oikeastaan hän ei ollut enää ylimatruusi, vaan pelkkä Aku vaan, joka oli hetkeä aikaisemmin kotiutettu Yhdysvaltain laivaston palveluksesta. Merimiessäkissä oli hieman siviilivaatteita, viimeiset jaetut päivärahat, kartonki Lucky Strike-savukkeita, Iineksen, Mummo Ankan  ja Akun veljenpoikien kirjeet sekä Akulle myönnetyt Hopeatähti, Pronssitähti ja Purppurasydän.

Tulevaisuus huoletti Akua. Mitä tehdä? Kuinka elämänsä järjestää? Merimieheksi Aku olisi voinut lähteäkin, mutta kauppalaivastossa ei varsinaisesti tarvittu hyvää ilmatorjuntatykin käyttäjää, eikä Akulla muuta koulutusta ollut. Olisi ehkä kannattanut olla konepuolella tai vaikka kokkina. Työ Kattivaaran margariinitehtaalla ei oikein jaksanut kiinnostaa. Aku tunsi myös oman kiivasluontoisuutensa, ja käytyjen sotavuosien jälkeen hän ajatteli, ettei haluaisi enää ottaa vastaan käskyjä keneltäkään. Ja sodan myötä Akusta oli tullut mies, jonka niitä täällä siviilissä ei välttämättä tarvitsisi kuunnellakaan. Hän oli muuttunut mies. Ennen hänellä oli ollut pääosin vain talk to talk, mutta nyt löytyi myös walk to walk. Akun päässä pyöri tiettyjä ajatuksia tulevaisuuden varalle, mutta ne olivat vielä jotenkin hahmottumattomia. No, sen aika tulisi vielä. Ensin pitäisi käydä Iineksen luona.

Sotavuosina Aku oli oppinut luottamaan vaistoonsa. Ja vaisto oli varoittanut myös Iineksestä. Niinpä hän oli kirjoittanut Iinekselle, että hänen laivansa saapuisi Ankkalinnan satamaan vasta viikkoa myöhemmin. Hän käveli Iineksen asunnon ovelle. Avain hänellä oli ollut koko sodan ajan. Hän aukaisi oven. Ja huomasi, että oli arvannut oikein. Se yksi perkeleen koijari, se sodastakin sluipannut Hannu Hanhihan siellä duunasi Iinestä ja sessio kuulosti varsin kiihkeältä.

Karaistuneena veteraanina Aku totesi vain kuivasti, että huorat ei hurmaa ja linna ei pelota. Sitten hän meni Iineksen makuuhuoneeseen ja hakkasi hyvän onnensa yhtä-äkkiä menettäneen hanhen tuhannen paskan päreiksi. Iines katsoi Akua kauhuissaan ja odotti samaa kohtelua. Mutta Aku heitti Iinekselle asunnon avaimen ja neljännesdollarin kolikon ja totesi että huorille maksetaan heidän arvonsa mukaan. Tämän jälkeen hän häipyi paikalta sanaakaan sanomatta. Onneksi veljenpojat ovat olleet koko sodan ajan Mummo Ankan hoivissa, tuumasi hän poistuessaan asunnosta viimeistä kertaa.

Ja samalla epämääräiset tulevaisuudensuunnitelmat naksahtivat kohdalleen. Aku oli nyt kuunnellut viimeisen vittuilun. Jatkossa hän rakentaisi oman tiensä ja eläisi omien arvojensa mukaan eikä suostuisi muita lakeja noudattamaan. Mutta se ei onnistuisi häneltä yksin. Onneksi hänellä oli kavereita, jotka ajattelivat samoin. Ensimmäisenä hän päätti lähteä tapaamaan Karhukoplan veljeksiä. He olivat olleet sodassa merijalkaväen sotilaina, Tyynellämerellä niin kuin Akukin, ja he olisivat ehkä jo kotiutuneet myöskin. Akulla olisi heille ehdotus.

*

Ankkalinna, Alligaattori-Joen baari, vuonna 1949:

Baaripöydän ääressä istui kuusi miestä. Samat miehet olivat tavanneet samassa baarissa ja samassa pöydässä vuonna 1945 ja päättäneet laittaa Akun suunnitelman todeksi. Silloin tämä pöytä ei ollut vielä heille varattu. Se oli vain baaripöytä, jossa sattui heille olemaan tilaa. Pöydässä, niin silloin kuin nytkin, istuivat Aku, juuri kotiutunut laivaston veteraani ja Karhukoplan veljekset, jotka olivat käyneet läpi koko Tyynenmeren helvetin Guadalcanalilta Okinawalle. Aina etulinjassa.

Mukana oli myös Jopi Jalkapuoli, entinen laskuvarjojääkäri, joka oli menettänyt jalkansa polkaistuaan miinaan Ardenneilla. Vielä löytyi porukasta Pelle Peloton. Pelle oli heidän lapsuudenystävänsä, hieman nörttimäinen hahmo, jota muut pojat olivat koulussa aina suojelleet. Pelle oli palvellut sodassa insinöörikapteenina ja oli suoranainen tekniikan tuhattaituri. Sota Euroopassa oli pyyhkinyt Pellestä sen vanhan kiltin pikkupojan pois, ja hänkin halusi elää elämää, jossa ei tarvinnut pyytää lupaa keneltäkään.

Kaikki miehet halusivat elää yhteiskunnan ulkopuolella, omien sääntojensä mukaan. Mutta siihen tarvittaisiin rahaa. Ja rahaa sai vain rikollisuudella. Heidän täytyi liittyä yhteen ja perustaa tiivis, toimiva ja armoton organisaatio. Ja siihen tarvittiin myös ulkoisesti näkyvä pelote. Aku kertoi, että Chigagossa oltiin perustettu jo 1930-luvulla moottoripyöräjengi nimeltä Outlaws. Ja Kalifornian puolella veteraanit olivat pistämässä samanlaista pystyyn. Hell´s Angels sen nimi taisi olla, jos hän oikein muisti.

He kaikki pitivät moottoripyöristä, ja Akun idea tuntui järkevältä. Toiminta voisi olla virallisesti moottoripyöriin liittyvää, ja nahkaliivien tuoma ulkoinen pelote auttaisi bisneksiä kummasti.

Pelle Peloton totesi, että jonkunlaisena yleisnerona hän ymmärsi melko mukavasti myös kemian päälle, ja huumeet olivat se asia, jolla jatkossa suuret rahat tehtäisiin. Aku taas totesi, että hänen setänsä Roope saattaisi antaa pimeän lainan toiminnan aloittamiseen. Se jo valmiiksi upporikas paskiainen ei välittäisi siitä, mistä raha tulee, kunhan sitä tulee.

Kuusi viskilasia kilahti yhteen. MC Demontooth oli perustettu. Nimi otettiin Ankkalinnan lähellä sijaitsevasta Peikonhammas-vuoresta. Akusta tuli MC:n presidentti. Hän oli ehkä pieni kooltaan, mutta hänen kovuutensa, häikäilemättömyytensä ja älykkyytensä saivat aikaan niin voimakkaan karisman, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella.

Ja nyt elettiin vuotta 1949. MC Demontooth oli Calisotan voimakkain rikollisjärjestö. Sillä oli alaosastot Hanhivaarassa, Fyrkkalassa, Sorsakylässä, Kurjenmutkassa ja Puluperässä. Suunnitelmissa oli myös levittäyminen naapuriosavaltioihin. Asema ei ollut tietenkään tullut ilmaiseksi. Nämä kuusi miestä olivat ymmärtäneet, että tämän aseman voisi saavuttaa vain raa´alla, armottomalla ja mahdollisimman näkyvällä väkivallalla.

Se ei ollut tuottanut ongelmia näille miehille, joille väkivallasta oli sodassa tullut elämäntapa. Heistä yksikään ei ollut psykopaatti, joka olisi varsinaisesti nauttinut väkivallasta, mutta he olivat ymmärtäneet, että jos alueen, tässä tapauksessa ensin Ankkalinnan ja myöhemmin koko Calisotan haluaa haltuunsa, niin alue otetaan eikä pyydetä. Naapuriosavaltion Kalifornian italialaiset olivat aluksi pyrkineet estämään uuden yrittäjän toiminnan, mutta koska MC oli alkuun värvännyt uusia jäseniä vain veteraaneista, huomasivat sodasta itsensä pois keinotelleet mafian jäsenet mitä tarkoittaa tarkka-ampuja ja olivat päättäneet jättää koko Calisotan rauhaan ja jatkaa liiketoimintaansa muualla.

Enää näitten miesten ei tarvinnut henkilökohtaisesti liata käsiään. Siihen löytyi halukkaita alemmalta tasolta. Linnatuomioiltakin he olivat selvinneet, vaikka Ankkalinnan poliisi kyttäsi MC:tä enemmän kuin mitään muuta järjestöä. He vaan yksinkertaisesti olivat todenneet, että vasikat ei puhu läpiä päähänsä jos niille ampuu läpiä päähän. Ja varsin nopeasti pelko muuttui luotia tehokkaammaksi pelotteeksi. Suut pysyivät kiinni. He olivat päässeet tavoitteeseensa. He elivät omien arvojensa ja omien lakiensa mukaan. Muusta heidän ei tarvinnut välittää.

Aku oli tehnyt valintansa ja katkaissut yhteyden menneeseen. Iines oli muuttanut Kansasiin ja oli nyt jonkun karjatilallisen vaimo. Yksi lysti. Akulla oli naisia joka sormelle. Jostain kumman syystä väkivaltainen ammatti- ja taparikollinen veti puoleensa toinen toistansa upeampia naisia kuin paska kärpäsiä. Aku ei ollut asiaa koskaan oikein ymmärtänyt. Miksi nuo naiset eivät etsisi itselleen kunnollisia, luotettavia ja turvallisia miehiä? Kun nuo naiset olivat hänelle lähinnä kertakäyttökulutushyödykkeitä. Täysin merkityksettömiä. Pala lihaa. Hänen lojaaliutensa rajoittui vain kerhon jäseniin. Ja muutamaan sukulaiseen, jotka onneksi asuivat kaukana Ankkalinnasta. Ei hänen ihmettelynsä toisaalta estänyt häntä käyttämästä tilannetta hyväkseen. Hannu Hanhi taas oli oppinut kerrasta, muuttanut Renoon ja toimi siellä kasinolla pokeripöydän pitäjänä. Yksi lysti sekin. Olkoon ja eläköön. Aku oli saanut kostonsa jo kertaalleen. Yksityinen ja bisnes pidettiin erillään.

Oli hyvin harvoja asioita, jotka Akulle kerhonsa lisäksi merkitsivät mitään. Yksi oli hänen veljenpoikansa. Ja Mummo Ankka, joiden luona jo aikuisikään tulevat veljenpojat asustivat. Aku hyppäsi aika ajoin Harley-Davidsoninsa selkään ja ajoi Mummo Ankan farmille tapaamaan heitä. Veljenpojat olivat esittäneet selvää kiinnostusta Akun elämäntapaa kohtaan, mutta Aku tyrmäsi ajatuksen ja kehotti poikia hankkimaan leipänsä toisella tavalla. Niinpä Tupu, Hupu ja Lupu olivat hiljattain värväytyneet armeijaan. Aku piti sitä hyvänä ratkaisuna, koska tuumi, että juuri käydyn kahinan jälkeen ei uusia sotia vähään aikaan tule, ja tervejärkiset ja maatilan töissä hyvän kunnon hankkineet pojat varmasti pärjäisivät sotilasurallaan.

Lisäksi hänelle oli tärkeä ystävä Mummo Ankan renki Hansu Hanhi. Myös Hansu oli sotaveteraani, hän oli palvellut tykistössä Normandian maihinousun jälkeen aina sodan loppuun saakka. Laiskanpulskean Hansun kanssa Aku kävi usein metsästämässä ja kalastamassa ja siinä samalla kuunteli Hansun kertomia hitaasti eteneviä juttuja maalaiselämästä. Ne reissut olivat Akulle hyvin tärkeitä. Mutta sitten oli aina aika palata Ankkalinnaan. Elämään, jonka Aku oli itselleen valinnut.

*

Calisota, Ankkalinna, Alligaattori-Joen baari, vuonna 1951:

Karhukoplan veljekset olivat istuneet Akun pöytään. Aku näytti heille valokuvia veljenpojistaan. Kaikki olivat nyt upseereita ja sotimassa Korean sodassa. Aku oli veikannut väärin. Sodat eivät olleet loppuneetkaan, eikä sotilasura ollutkaan kovin turvallinen. Akulla oli kova huoli Tupusta, Hupusta ja Lupusta.

Tupu oli luutnantti, jalkaväkijoukkueen johtaja jossain Koreassa. Kirjeitä häneltä tuli harvakseen ja Aku tiesi vanhasta kokemuksestaan ettei elämä siellä herkkua ollut. Hupu oli tykistössä jaosjohtajana, ja häneltä kirjeitä tuli yhtä harvakseen. Lupulta kirjeitä tuli hieman useammin, sillä hän oli ilmavoimien luutnantti, hävittäjälentäjä. Hän lensi F-86 Sabre-konetta ja oli saavuttanut hiljattain ässästatuksen ampumalla alas viidennen viholliskoneensa. Lupu oli kirjoittanut, että vihollisen MiG 15-koneet olivat ihan pirunmoisia vastustajia. Akulla oli kova huoli veljenpojistaan. Mutta nyt oli aika lähteä muualle. Aku ja Karhukoplan veljekset läksivät ulos baarista, hyppäsivät pyöriensä selkään ja läksivät liikkeelle. Heillä oli tapaaminen.

*

Eräs toinen Ankkalinnalainen baari, samana päivänä pari tuntia myöhemmin vuonna 1951:

Ankkalinnan poliisin rikosetsivä Mikki Hiiri istui eräässä kuppilassa ja joi vissyvettä. Hetkeä aikaisemmin hän oli tavannut pelätyn MC Demontoothin edustajat ja sen pahamaineisen johtajan Aku Ankan. Mikki tunsi tiettyä lukkarinrakkautta kerhoa kohtaan, sillä hän oli ollut sodassa samassa joukkueessa MC:n jäsenen Jopi Jalkapuolen kanssa. Mikki oli ollut joukkueen johtaja, ja Jopi oli ainakin pari kertaa pelastanut Mikin hengen. Yhtä lailla Mikki oli pelastanut Jopin hengen kun Jopi oli polkaissut miinaan Ardenneilla ja Mikki oli tekemällään kiristyssiteellään estänyt Jopia vuotamasta kuiviin.

Mikki oli aikaisemmin käynyt pitkän keskustelun poliisimestari Sisun kanssa. Ja lopulta oltiin päädytty tähän menettelytapaan. Oli totta, että MC Demontooth dominoi niin Ankkalinnan kuin koko Calisotan rikollisuutta. Niin huumekauppa, asekauppa kuin prostituutio oli heidän hallussaan. Mutta ne olivat kumminkin tuttuja roistoja. Paikallisia poikia. Pahoja, tosi pahoja sellaisia toki. Mutta silti erilaisia kuin paikalle pyrkineet mafian miehet, jotka MC oli teurastanut ja ajanut alueeltaan pois. Samoin kuin ne neekerit, jotka Kaliforniassa alkavat laajentaa valta-aluettaan. Mikki ymmärsi ajan hengen ja tajusi, että täällä ei eletty etelävaltioissa ja etelävaltioissakin muutos oli tulossa. Neekerit vapautuisivat ja aktivoituisivat. Ja realistina Mikki tajusi, että se muutos toisi vain yhden rikollisryhmän lisää. Parempi pysyä kotikutoisissa roistoissa. Niitten kanssa pystyisi sentään neuvottelemaan.

Lisäksi MC:n rahoja oli upotettu Roope Ankan yritysryppään kautta niin paljon lailliseenkin toimintaan, että jos kerho totaalisesti kaadettaisiin, niin siinä saattaisi kaatua Roope Ankkakin ja silloin kaatuisi koko kaupunki. Eikä Mikki halunnut vastuulleen tuhansia työttömiä ja verotulojen romahdusta.

Ankkalinnan poliisi tulisi jatkossa katsomaan sormien läpi MC Demontoothin toimintaa. Ja puuttuisi vain murhiin ja vakaviin väkivaltarikoksiin. Mikistä tuntui siltä, että hän oli myynyt sielunsa Pirulle. Mutta tällä estettäisiin vielä jokin vakavampi.

*

Ankkalinnan ja Kurjenmutkan välinen valtatie, vuonna 1952:

MC Demontoothin jäsenet ajoivat Harley-Davidsoneillaan letkana, jota luonnollisesti Aku johti. Kurjenmutkan osasto järjestäisi MC:n tämänvuotiset kokoontumisajot. Aku ajoi rauhallista vauhtia ja mietti kuluneita vuosia. Hän tiesi, ettei hän voisi juurikaan toimia esimerkkinä veljenpojilleen, eikä tästä asemasta jäädä vanhuuseläkkeelle. Joskus olisi hänenkin vuoronsa. Hän mietti sitä, oliko tehnyt väärin, ja oliko hän elämälle jotain velkaa. Sinänsä itse kysymyskin oli Akun mielestä naurettava. Ei häneltä kysytty sitä, halusiko hän syntyä tähän maailmaan ja jos joku korkeampi voima oli jakanut hänelle tietyt pelikortit, sen olisi turha valittaa siitä, kuinka hän oli ne kortit pelannut. Olisi jakanut toiset kortit sitten.

Aku tiesi, että hänen käsissään oli verta, mutta se veri oli niitten ihmisten verta jotka olivat valinneet samanlaisen elämän kuin Aku. He tiesivät riskit. Ja he olivat hävinneet.  Sivulliset oltiin jätetty rauhaan. Aku ajatteli, että kun asiat olivat lähteneet kulkemaan omaa rataansa, ei kysymys oikeasta tai väärästä ollut enää merkityksellinen. Akun ratkaisu ei ollut oikea tai väärä. Pääasia oli, että Akun ratkaisu oli tehty. Eikä sitä voinut enää perua.

MC Demontooth ylitti Kurjenmutkan kaupunginrajan. Kaupunginrajalta heitä alkoi saattaa MC:n Kurjenmutkan osaston miehet. Kurjenmutkan sheriffin auto seurasi letkaa, mutta ei puuttunut siihen.

Jumala armahtaa – MC Demontooth ei. Ja sen mukaan Akukin tulisi elämänsä elämään. Kunnes törmäisi siihen tyyppiin, joka ei armahtaisi häntä. Mutta sekin oli hänen valintansa.

42 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Painavaa sanaa taas tuttuun tapaan. Nämä vaihtoehtohistorialliset kirjoitukset on kyllä kovaa tavaraa, omituista kyllä ihan riippumatta siitä onko aihepiiri luokkaa Talvisota vai Aku Ankka. Nostan hattua.

Itse tiedän noista "moottoripyöräjengeistä" tai "liivijengeistä" tasan sen mitä mediassa kuulee, mikä saattaa olla hyvin vähän tai hyvin paljon median tunnetusti vaihtelevasta rehellisyydestä ja perusteellisuudesta riippuen, joten tämä kirjoitus pistää miettimään. Sitä, että onko tuo porukka tosiaan enimmäkseen tuollaista elämässä paskanpuoleiset kortit saanutta sakkia josta ei ole oikeastaan vaaraa ns. normaalille lainkuuliaiselle kansalaiselle (koska eihän se nyt ole erityisen lainkuuliaista mennä baarissa haastamaan riitaa jonkun kanssa, oli sillä liivit päällä tai ei), miehiä jotka ovat niin sanotusti pohjimmiltaan kunnollisia. Median tiedon perusteella on tullut aina pidettyä noita kavereita jokseenkin halveksuttavina ja vittumaisina ihmisinä joilla on vähänlaisesti ns. redeeming featureita, ja hallitseva luonteenpiirre lähinnä sellainen koulukiusaajamainen raukkamainen kusipäisyys.

Tietty kaikissa porukoissa on useampaa kuin yhtä sorttia, mutta olisi kyllä kiintoisaa tietää mitä se enemmistö edustaa. Varsinkin jos totuus on hyvinkin erilainen kuin se virallinen sana mediassa ja muualla kertoo. Ei ole ikinä hyvä homma ymmärtää maailmaa väärin, varsinkaan toisia ihmisiä, ja tuomita väärän luulon perusteella.

Kumitonttu kirjoitti...

Tarina muuttui mitä hauskimmiksi kuviksi tai stripeiksi mielessäni. Aku prätkän selässä tuo mieleen taikaviitan, tosin.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Taattua laatua jälleen, tätä oli kutkuttavaa lukea. Kun ajattelee hahmojen luonteenpiirteitä sarjakuvissa ja soveltaa niitä reaalimaailmaan, tulos voisi hyvinkin olla jotain tällaista. Aku pieksee Hannun lasarettiin ja Roope kerää fyffeä mistä vain saa, kunnialla ei ole niin väliä. Oikeastaan aika surullinen tarina.

Oletan, että saamme tähän jatkoa? Minulla on näet arvaukseni kuka Akun kohtaloksi tulee koitumaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle, Kumitontulle ja Korppi on oikeudelle & kiitos kommenteistanne. Minullahan oli vain tarkoitus tehdä tarina aivan toisenlaisesta Aku Ankasta ja Ankkalinnasta, kun mihin on totuttu.

Ano: Aikanaan mulla oli tiettyä hyvän päivän tuttavuutta erään liivijengin kanssa. Ei heidän kanssaan ollut koskaan mitään ongelmia, enkä huomannut öykkäröintiä. Laajemmassa mitassa en osaa asiaa kommentoida.

Kumis: Minulla oli juttua kirjoittaessani mielessä semmonen vanhanaikainen mustavalkoinen elokuva.

Korppi on oikeus: Kiitokset. Mutta tuosta jatkosta en ole varma. Olen tässä kirjoittamista harrastaessani huomannut, että tarina on kyllä helppo saada alkuun ja kulkemaan, mutta sen lopettaminen on vaikeaa.

Anonyymi kirjoitti...

Liikuttava vaihtoehtokertomus; mielestäni liiankin eeppinen latistettavaksi hahmojen myöhempiä kohtaloita valottavilla jatkoilla;) Tämähän lähtee Ankkalinnan kanonisoidusta status quosta, joka lähtee purkautumaan sodan kautta - sodan, joka sekin kuuluu epookkiin, mutta joka sarjakuvassa on ymmärrettävästi sivuutettu. Akulle tyypillinen impulsiivinen tohelointi on ilmeisesti jäänyt Tyynellemerelle - on tainnut käräyttää siellä pyrstösulkiaan tarpeeksi.
Tässä jokin vivahde muistuttaa myös Vittorio Corleonen uran alkutaipaleesta.

Nykyään nuo liivijengiläiset lienevät täysverisiä ammattirikollisia. Touhun alkuaikoina jengit olivat ennemmin joutilaiden miesten ördellysheimoja. Hunter S. Thompsonin kokemuskirjassa 60-luvun HA:t jopa joutuivat välillä hanttihommiin rahoittaakseen heimoelämäänsä. Rikollinen varainhankinta on kuitenkin kaiketi alusta asti ollut ohjelmassa.

On prätkäjengi nähty Aku-sarjassakin. Muistan hämärästi 70-luvulta jatkosarjan Ankkalinnan surkeasta päivästä. Siihen liittyi ainakin jokin flunssaepidemia, jonka vuoksi Aku joutui yksin tuuraamaan Ankkalinnan poliisivoimia. Kiirastulen Kerubit-niminen prätkäjengi hyökkäsi terrorisoimaan Ankkalinnaa. Kerubit pakenivat paikalle pölähtäneitä avaruusalieneja. Nämä puolestaan pitivät ankkalinnalaisia alikehittyneinä - keskustelivat henkeviä kaupungin kulkukoirien kanssa. Mahtoivatko lähtiessään vielä jättää entistä pahemman influenssaepidemian jälkeensä?

terv. Achtung

Becker kirjoitti...

Tämäkin piti lukeman keskeyksettä loppuun asti. Hyvä tarina pitää aina pihdeissään.
Tämän kun saisi vielä piirrettynä.
Aku Ankka oli aikoinaan MUST! Sen tulo meidän perheeseen oli samanlainen selvyys kuin vuodenajat.
Tarinat olivat nerokkaita, erinomaisesti piirrettyjä ja sisältäen yhteiskuntaa luotaavia aiheita jotka nyt pentuna menivät ohariksi.
Katselin tuossa joku aika sitten erästä dokumenttia nykyisestä autohtaasta, jossa ihmistyön osuus on minimissään ja ehkä tulevaisuudessa tarpeeton. Kuinka ollakkaan niin mieleeni tuli heti eräs Aku Ankka klsssikoista, jossa hän sai vahingossa automaattisen autotehtaan toimimaan.
Tätä Aku Ankka tarinaa saa kyllä mielellään jatkaa, kiitos.

Näinhan nuo prätkäkerhot itseasiassa saivatkin alkunsa. Yhteiskunnan arvoista uloskasvaneita tyyppejä.
Nykyjään noita alkaa olla useita eri variaatioita, joista nyt ainakin Hell`s Engels pyrkii yhteiskuntakelpoiseksi suuntaamalla toimintaansa enemmän valkokaulusrikolliseksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Achtungille ja Beckerille & kiitokset.

Achtung: Niin, kyllähän tässä tietynlaisena esikuvana oli Hell´s Angels, mutta tässä vaan vedettiin mutkia suoremmaksi. HA oli käsittääkseni alun perin Yhdysvaltain ilmavoimien veteraanien pärtsäilykerho, josta sitten ajan myötä tuli jotakin muuta. Outlaws perustettiin jo 1930-luvulla ja niitähän on ne ns. neljä suurta eli HA, Outlaws, Bandidos ja Pagans. Jostain syystä Pagans on ainoa, joka ei ole lähtenyt laajentumaan muille mantereille. Hyvä varmaankin, eipähän tule taas uusia reviirisotia. Nyt kun mainitsit, niin nuo Kiirastulen Kerubit muistan minäkin.

Becker: Aku Ankan lukeminen on aikuisiällä jäänyt vähälle ja tasokin on kai laskenut, mutta pikkupoikana se oli must minullekin. Esimerkkinä voisi mainita ne jutut, mitkä julkaistiin 1970-luvulla Minä Aku Ankka, Minä Roope-setä ja Minä Mikki Hiiri-kirjoina. Ne jutut olivat kuvitukseltaan upeita ja tarinoina loistavia. Samoin mahtavia olivat Al Taliaferron piirtämät sarjakuvastripit.

Minun on sinänsä vaikea sanoa MC-porukoista mitään, kun ei varmaksi tiedä. Maailmanlaajuisia järjestöjähän ne ovat. Media tietysti kirjoittaa omiaan ja kaverit puhuvat omiaan. Kai se totuus on siellä jossain puolessa välissä.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys ja kiitokset viihdyttävästä kirjoituksesta.

Walt Disney Co. ei tätä varmaankaan hyväksy, mutta jos jostain löytyy etevä sarjakuvapiirtäjä niin lupaan ostaa tämän taskukirjan itselleni ja muutaman lahjaksi, siksi realistista tarinaa tämä on.

-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Taisteluvälineupseerille ja kiitokset. Jospa Don Rosa suostuisi eläkkeeltä piirtämään tämän? Tosin Al Taliaferron tyyli kolahtaisi minulle kyllä enemmän. Se on sillai mukavalla tavalla rosoisempi.

Anonyymi kirjoitti...

Komppaan Tvälups:ia. Helkkarin hyvä tarina sinulta jälleen kerran. Piti niin hyvin otteessaan sitä lukiessani, että olin myöhästyä kimppakyydistä...B-)

-Supa-Ukko-

Närpes varg kirjoitti...

Ykän mainio tarina ansaitsee kaltaisensa piirtäjän: Don Rosa tai ei mitään. Kirjoitetaan ukolle ja pyydetään häntä hommiin. Liivipukuinen Aku olisi kyllä kakkien aikojen menestysalbumi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Supa-Ukolle ja Närpes Vargille & kiitokset. Minulle kolahtaisi enemmän Al Taliaferro. Mutta alan päivä päivältä enemmän ymmärtää näitä liivijengiläisiä, jotka haluavat olla yhteiskunnasta niin erillään kuin mahdollista. Kun yhteiskunta ei tarjoa meille kuin maksaja-hyväksyjän osan.

Anonyymi kirjoitti...

Mun näkökulmasta tää tarina jäi kauas Ykän normaalisti korkeasta tasosta.

Tähän näkemykseen ja kokemukseen voi vaikuttaa se, että kaikenlaiseen rappioromantiikkaan, jengiytymiseen, yhteiskunnan ulkopuolisen leikkimiseen sun muuhun suhtaudun vähän samoin kuin sellaisiin myöhäisteineihin jotka eivät osaa erottaa kunnolla että missä on videopelien, MTV:n ja todellisuuden välinen raja.

Hihhulina lisäksi arvostan tosi paljon enemmän sitä Ykän aiemmin kuvaamaa "mennään vähän syrjemmäs, otetaan hyvän elämän siemenet sinne mukaan, vaalitaan niitä ja istutetaan ne kasvamaan ja lisääntymään sitä mukaa kuin istuttamisen aika tulee" -asennetta.

Jos yhteiskunta tarjoaa meille väärää osaa, niin oikea ratkaisu ei ole yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyminen normeista luopumisesta puhumattakaan. Paljon parempi vaihtoehto on verkostoitua hyvin valittujen tolkun ihmisten kanssa, siirtyä pahimman sirkuksen ajaksi vähän sivummalle ja irvailla sieltä areenan klownerialle sen verran kuin sopivaksi katsoo. Joskus se näytös ja klowneria kuitenkin päättyy ja tarvitaan taas niitä ihmisiä joilla on varpaat turpeessa, polttopuita koko talveksi, marjoja pakastin täynnä sekä niin omista kuin muidenkin virheistä oppiva elämäntapa.

Siunausta niille jotka mieluummin istuttavat sen omenapuun kuin myyvät kiteitä kakaroille.

Ironmistress kirjoitti...

Hmm. Missä Forr.. siis Hessu palveli? Onko hän tätä nykyä passipoliisina Ankkalinnassa?

Kroisos Pennonen tietty häärää Texasissa öljybisneksessä, kun taas Kulta-Into Pii kuuluu Wall Streetin huijariroistoihin. Entäpä Minni, Mortti ja Vertti?

Jos perehtyy Ankkalinnaan, niin huomaa
on sudet ja lampaat keskenään hyvää kuomaa
Vaan väki ja valta siellä on erilaista
kun Roopea katsot, niin etkö jo haista
Ankkalinnan hinnan määrää CIA...

Anonyymi kirjoitti...

Lisätään vielä tohon aikaisempaan kirjoitukseen tämäkin...


Samuli Edelman kuvaa tässä biisissä loistavasti sen, että silloin jos tuntuu siltä, että elämä, yhteiskunta, maailman kehitys sun muu on menossa päin helkuttaa ja itselle jää vain sellainen rooli, jota ei halua ottaa vastaan, niin silti ihan silmien edessä on aina olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin "born to be wild" tai muu epäkypsä lapseksi jälleen heittäytyminen.

Voi vaikka heittäytyä lapseksi jälleen vähemmän epäkypsällä tavalla.

Mua toi musiikin ja laulun teeskentelemätön pelkistetty tyyli pitää otteessaan niin että on pakko kuunnella tää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...

http://www.youtube.com/watch?v=ApUix0zUQ-8

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle (molemmat ano-viestit olivat varmaankin sinulta) ja Ruukinmatruunalle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Arvasin kyllä, ettei tuo juttu kaikkia miellytä. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä ei ollut ohjelmanjulistus vaan pelkkä tarina aivan erilaisesta Ankkalinnasta. Niin kuin totesin, vaikka olen itse järjestäytyneen yhteiskunnan kannattaja, niin ymmärrän pikkuhiljaa ihmisiä, jotka tekevät toisenlaisia ratkaisuja. Nykyinen yhteiskuntamme on muuttanut kansalaisen maksaja-hyväksyjäksi, jonka työponnisteluilla lähinnä rahoitetaan järjettömiä poliittisia utopioita ja joka tunkee kärsänsä kansalaisen asioihin aina vain lisääntyvien verojen, määräysten ja säädöksien muodossa. Aivan kuin tavallinen ihminen ei itse osaisi ajatella ollenkaan. Tällä kehityksellä saadaan aikaiseksi sitä yhteiskunnasta irrottautumista, tavalla tai toisella.

Ruukinmatruuna: Minun on kyllä vaikea kuvitella Hessua minkäänlaisena poliisina. Mutta kieltämättä hänessä olisi aineksia jonkunlaiseksi Forrest Gump-hahmoksi. Ehkäpä hän oli tavallisena mosurina Euroopassa, palasi mukanaan Medal of Honor tietämättä oikeastaan, mistä se hänelle myönnettiin ja toimii tarinan aikaan rautakaupan varastomiehenä.

Nuo muut raharikkaat voisivat olla juuri siellä, missä tuumasitkin. Minni, Mortti ja Vertti varmaankin eläisivät Mikin kanssa tavallisena amerikkalaisena perheenä. You know, picket fences, barbeque ja sen semmosta, eikä Mikki puhuisi kotonaan työstään rikosetsivänä koskaan.

Voi olla, että tarinalle tulee joskus jatkoa, mutta se keskittyy silloin Tupuun, Hupuun ja Lupuun.

Anonyymi kirjoitti...

"Voi olla, että tarinalle tulee joskus jatkoa, mutta se keskittyy silloin Tupuun, Hupuun ja Lupuun."

One KIA, one WIA and one MIA..?
-Wanha totuus sodasta, jonka jo Atlantin Valli Murtuu (The Longest Day) -elokuvasta ja Cornelius Ryanin kirjasta opimme:

Flight Officer David Campbell: He's dead. I'm crippled. You're lost. Do you suppose it's always like that? I mean war.


-Tvälups-

vieras kirjoitti...

Missä on Belchfire Runabout jonka rekkari on 313? Kai Aku sen nyt pitää edes tunnesyistä ja odottamattomia tilanteita varten? Jos vaikka prätkä on epäkunnossa nini siksi aikaa Aku köröttelee 313:lla.

Entä Akun koira Puolivari? Akulla ei taida olla kissaa missään tarinassa.

Missä on Touho Ankka?

Vieläkö Pikku apulainen on Pellen apurina?

Missä on Polle Koninkaulus ja Heluna Ammu?

Etsivä Kaasi on varmaan edelleen Simo Sisun tiimissä.

Missä ovat pahikset Mustakaapu ja Paroni von Petkunterä?

Jaska Brown kirjoitti...

Olihan Aku Tyynenmeren sotaveteraani, tässä hulvattomassa piirrosfilmissä kommandona japsilinjojen takana.

Aikoinaan muistelen lukeneeni Aku Ankan Toimituksen Omasta Nurkasta, että Jopi Jalkapuolesta tuli Musta Pekka sen takia, että toisen maailmansodan aikana niin moni sotilas menetti jalkansa taistellessaan maansa puolesta, että piirtäjät eivät halunneet kuvata jalkapuolta roistona. Tälle etsiskelin vahvistusta, mutta ameriikankielistä lähdettä en löytänyt. Sen sijaan kävi ilmi, että Musta Pekka ei ole enää Musta Pekka, vaan pelkkä Pekka.

Penskana tuli Aku Ankka ja keräsin Aku Ankan taskukirjoja, lopetin jotain 12-vuotiaana. Kokoelma on yhä tallella. Kun lapset sitten tulivat siihen ikään, että alkoi kiinnostaa, luin itsekin joitakin uudelleen. Jestas mitä soopaa. Akut nyt miten kuten menivät, jos tarina oli kohtuuhyvä, mutta Mikit olivat täysin sietämättömiä. Niin sitä vain kasvaa yli kaikesta.

Ja loppuun vanha vitsi:
Miksi Minni Hiiri on niin hyvä ruuanlaittaja?
Koska Minni tietää, miltä mikin maistuu.

Becker kirjoitti...

Vaikka tuossa arvostelin noita prätkämiehiä, niin jollain tavalla olen kyllä Ykän kanssa samoilla jäljillä. Eräät jengit ovat täysiä rikollisia, eikä heidän toimintaansa liity minkäänlaista kapinaa. Mutta jos nykyinen pottunokkaa mollaava linja ja musulmaaneja ja parasiitteja vastaavasti myötakarvaan silittävä politiikka jatkuu, niin saattaisin minäkin katsella HE porukkaa eri vinkkelistä ja moikatakkin kun vastaan tulevat.
Eräs vaihtoehto on tavallaan seistä sivussa ihan inkognito, ja katsella tätä sirkusta ja odottaa mikä on hulluuden lopputulos. Tämä on ehkä nykyinen linjani.

Noi Aku Ankka pokkarit eivät muuten mielestäni kovin kaksisia olleet. 50 ja 60-luvun sarjikset ovat niitä ainoita oikeita. Sitten alkoi tulla sitä tusintavaraa, joka oli aika luokatonta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Taisteluvälineupseerille, Vieraalle, Jaska Brownille ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Taisteluvälineupseeri: Jos minä saan sen jutun väsättyä, niin ei se ihan tuolla lailla mene, vaan se on niitä ”lähti mopo käsistä”-juttuja.

Vieras: Pistitpäs pahoja. Tarttee fundeeraa.

Akun auto: Epäilemättä Akun käytössä. Kaikkea ei voi hoitaa moottoripyörällä.

Pulivari varmaankin viettäisi mukavaa aikaa Mummo Ankan farmilla. Akulla joskus ollut Kisumisu olisi taas MC Demontoothin tallilla kerhon yhteinen kissi, joka viettäisi äärimmäisen hemmoteltuja kissanpäiviä.

Touho Ankka olisi varmaankin MC Demontoothin liepeillä liikkuva hangaround, joka olisi vähän niin kuin Akun suojeluksessa, mutta josta ei koskaan varsinaista liivimiestä tulisi.

Pikku apulaista ei kyllä pysty tähän tarinaan ymppäämään niin millään.

Polle Koninkaulus kaatui Iwo Jimassa. Heluna Ammu muutti San Fransiscoon ja hänestä tuli osavaltion tasolla kuuluisa jazz-laulaja.

Etsivä Kaasi kärähti lahjusten otosta ja tuomionsa kärsittyään siirtyi Phoenixiin yksityisen vartiofirman palvelukseen, josta jäi aikanaan eläkkeelle.

Mustakaapu ja Petkunterä ovat maanneet sorakuopassa vuodesta 1946 alkaen. Mustakaavun toimitti monttuun Aku ja Petkunterän 176-761.

Jaska: Kiitos linkistä, en ole tuohon törmännytkään. Jopi Jalkapuolesta olen lukenut saman kuin sinä, mutta sitä en tiennyt, että Mustan Pekan nimestä on se musta sensuroitu pois.

Tuon vitsin minä olen kuullut toisenlaisena versiona:

”Miksi Minni Hiiri pääsi huumepoliisiin töihin?
Koska se tietää, miltä mikin haisee.”

Jaska & Becker: Onhan selvää, että jo 1970-luvulla Aku Ankan parasta antia olivat ne toivesarjat Aku Ankan kulta-ajoilta. Taskukirjoista muistan, että ne parikymmentä ensimmäistä olivat varsin hyviä, mutta toisaalta luin ne nulikkana, enkä ole niihin uudestaan paneutunut.

Becker: Yhteiskunta itsessään aikaansaa yhteiskunnasta erillistä toimintaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Niin muuten, täytyypä pistää vielä mainos, eli linkkipalkissani olevat Vonpee ja Lakeudenmies ovat aktivoineet bloginsa pitkän tauon jälkeen. Suosittelen:

http://vonpee.blogspot.fi/

http://lakeudenkaiku.blogspot.fi/

vieras kirjoitti...

Aku Ankan taskukirjoissa numerot 1-100 ovat parhaimmat, tai viimeistään 142. Nämä oli käännetty saksasta ja niissä oli tietty piirostyyli josta tykkäsin enemmän kuin myöhemmistä. Alkujaan noissa joka toinen aukeama oli värillinen ja joka toinen mustavalkoinen. Sittemmin noiden uusintapainoksissa on värit, mikä on ok. Niissä oli se esinäytös mistä minä tykkäsin. Sitten esinäytös poistettiin mikä ärsytti meikäläistä.

Sandscorpion kirjoitti...

Kiitoksia taas koskettavasta tarinasta. En tiedä, suostuisiko kukaan kutsumuksekseen Ankkoja piirtävä piirtämään mitään näin kovasti kaanonista poikkeavaa tarinaa, mutta Don Rosan piirtämänä minäkin mielelläni tämän näkisin. Valitettavasti hänellä vaan on näkö sen verran rapistunut, ettei piirtämisestä tahdo tulla mitään.

Minulle on tullut Aku Ankka vuodesta 1987 ja tulee edelleen. Ihan niin suuri fani en ole kuin aikoinani, mutta väitän, ettei se johdu ainakaan kokonaan vanhentumisestani, vaan juttujen taso on laskenut myös objektiivisesti tarkasteltuna. Syytän uuden polven käsikirjoittajia. Käsikirjoittajia kun on kahdenlaisia: Sellaisia kuin Barks ja Don Rosa, jotka kirjoittavat koko perheelle, ja sitten niitä, jotka suuntaavat tarinansa vain pikkulapsille.

Musta Pekka harvoin enää esiintyy lehdessä, mutta tosiaan nimestä taitaa olla alkuosa sensuroitu pois. Onhan tätä mustapoistoa tapahtunut yhteiskunnassa muuallakin; ala-asteiden suosikkileikki "kuka pelkää mustaa miestä" on kuulemma kovasti verboten. En sitten tiedä, onko se poistettu valikoimasta kokonaan, vai vain muutettu muotoon "kuka pelkää miestä".

Närpes varg kirjoitti...

"Rasismilla tehdään rahaa. Kaiken
maailman ”aktivistit” keräävät kansalaisten roposia rasisminvastaiseen työhön.
He tarvitsevat näitä keräystalkoita, jotta heillä itsellään olisi jotain
tekemistä, ja varsinkin, jotta he tuntisivat olevansa niitä ”hyviä ihmisiä”.
Rasismilla mässäily on muodikasta ja varsin tuottavaa työtä."

Tämä ei ollut Halla-Ahon blogista, vaan kirjoittaja oli Fija Saarni, maahanmuuttaja ja vihreä. Täällä: http://fijasaarni.puheenvuoro.uusisuomi.fi/159133-sananen-kaksi-rasismista

Ja kylläpä on nainen saanutkin kuraa naamalleen päivystäviltä puolestaloukkaantujilta, jotka vaanivat kuin haukat jokaista sanaa Uuden Suomen blogeissa ja näköjään muuallakin. Toki myönteistä palautetta on enemmistö, miehiltä.
Niin että jos sinulla ei ole parempaa tekemässä, käypä lukaisemassa Finan teksti.

Suo anteksi, Ykä, että käytän blogiasi mainosalustana, mutta viittailethan sinäkin usein sinne ja tänne, kun löydät mielenkiintoista luettavaa.

vieras kirjoitti...

Karhukoplaan kuuluu kuusi eli 176–167, 176–176, 176–617, 176–671, 176–716 ja 176–761. Tuosta puuttuu kolme Karhukoplan jäsentä. Missä ovat 176–167, 176–176 ja 176–716?

Sitten on muita Karhukoplaan liittyviä kuten isoisä tms. Miten heille on käynyt tässä tarinassa?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Karhukopla

http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=2329.5

http://www.akuankka.fi/artikkeli/tietolaari/ajankohtaista/sankarit_karhukopla

http://www.akuankka.fi/keskustelu/1/ketju/karhukopla

Anonyymi kirjoitti...

"Kuka pelkää mustaa miestä" on nykyisin usein "kuka pelkää meren Ahtia". Kun Ahti on perisuomalainen nimi niin tuossahan on sitten kaikki tarvittava symboliikka mukana.

On tuosta muitakin versioita mutten nyt muista että mitä.

Sandscorpion kirjoitti...

Ano, se on eri versio. Meilläkin oli mustan miehen lisäksi "kuka pelkää vesimiestä".

Ero oli siinä, että mustassa miehessä kaikki kiinnisaadut osanottajat juoksivat seuraavalla kierroksella vapaasti ottamassa vastustajia kiinni, kun taas vesimiehessä kiinnisaadut muuttuivat vesikasveiksi, jotka pysyivät paikoillaan ja saivat haparoida vain niin pitkälle kuin jalansijoiltaan ylsivät.

Tai noin se ainakin meni silloin ennen vanhaan. Voi toki olla muuttunutkin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Sandscorpionille ja Anolle & kiitos kommenteistanne. Minulle noista Aku Ankoista kolisee eniten ne vanhat jutut, joista oikein näkee, että eletään 1940-luvulla. Ne nykyaikaan päivitetyt Ankkasarjat eivät oikein innosta.

Vai että on musta mieskin sitten kiellettyjen listalla. Vaan no, olishan tuon arvannut.Mitähän seuraavaksi?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys myös Vieraalle ja Närpes Vargille ja kiitos kommenteistanne. Tuo blogger näköjään pudottelee kommentteja vähän sikin sokin ja sinne päin.

Vieras:

Viesti 1: Meillä on vissiin jonkun verran ikäeroa, joten se aktiivisin taskukirjojen lukeminen loppui multa joskus suurinpiirtein kirjan nro 50 kohdalla. Ja ne vanhat, puoliksi mustavalkoiset kolisivat eniten, noin suurinpiirtein kirjat 1 – 20. Voi tietysti olla, että mukana on nostalgiaa, kun niitä pikkunulikkana tuli luettua. En tiedä, uskaltautuisinko enää lukemaan niitä. Voisi mennä muistot pilalle, jos ne ei enää samalla lailla kolahtaisikaan.

Viesti 2:Ihan käytännön syistä tyydyin kolmeen koplalaiseen. Ja yleensähän niitä sarjoissa on vaan kolme kerralla. Isoisä jäi pois, koska kaikkia Ankkalinnan hahmoja ei vaan saanut asetettua tarinaan. Olis turvonnut liikaa.

Närpes Varg: Toki saa mainostaa, ja tuota juttua kannattaakin mainostaa. Olin ehtinyt lukea tuon jo itsekin. Mitenkähän pitkään vihreät pitävät kyseistä naista riveissään? Maahanmuuttaja, joka ei asetukaan siihen asemaan, mitä vihreät haluavat. Kaikkea lyckaa hänelle.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Lisään soppaan vielä Taavi Ankan, josta 60-luvulla tuli itseoikeutettu hippisukupolven ääni. Hän luonnollisesti kaikesta epämääräisestä ja pseudotieteistä kiinnostuneena toivotti myös erilaiset tajusteet tervetulleiksi. Hän olikin Timothy Learyn ohella merkittävimpiä LSD:n puolestapuhujia. Hän keräsi ympärilleen uskollisen kultin ja osallistui aktiivisesti mm. mustien kansalaisoikeustaisteluun.

Hän katosi hämärissä olosuhteissa vuonna 1968, eikä hänen kohtalostaan ole täysin varmaa tietoa. Yleisesti hänen epäillään joutuneen murhan uhriksi, sillä hän oli noin vuotta ennen katoamistaan tutustunut Charles Mansoniin, jonka kanssa sittemmin riitautui. Manson itse ei ole suostunut tapausta tai mitään muutakaan Taavi Ankkaan liityvää kommentoimaan.

FBI on lukuisia kertoja yrittänyt Taavin Ankan ruumista jäljittää. Tekivätpä jopa Myytinmurtajat tuplajakson, jossa yrittivät löytää niin Jimmy Hoffan kuin Taavi Ankan ruumiit. Ponnistelut jäivät molempien osalta tuloksettomiksi, joten Taavin mysteeri jäänee ikuisiksi ajoiksi selvittämättä.

Anonyymi kirjoitti...

Noinkohan Kari Korhonen saisi tuosta sarjakuvan aikaiseksi?

vieras kirjoitti...

Tiedän että tämä ei ole ihan Hanko-Kirkkoniemi-akselin mukaista mutta toivottavasti Ykä hyväksyy tämän viestin. Perustelen tämän tarkoituksena tehdä vertailuja.

Israel on päättänyt rahan avulla päästä eroon laittomasti maassa olevista afrikkalaisista. Israel on päättänyt ryhtyä maksamaan 3500 USD jokaiselle afrikkalaiselle joka poistuu maasta vapaaehtoisesti. Israel pitää heitä pidätyskeskuksissa Negevin autiomaassa tms. vastaavissa säilytyspaikoissa siihen asti kunnes he päättävät vapaaehtoisesti palata. Aikansa kun notkuu siellä tai hakkaa halkoja niin paluu kotiin alkanee kiinnostaa.

YK ja tiedostavien piirien hallussaan pitämät ihmisoikeusjärjestöt tietysti mölyävät mutta siinäpä sitten mölyävät.

Forexin keskiviikon ostokurssin mukaan tuo 3500 USD on 2681,00 euroa. Afrikan hintataso on alhainen joten tuolla summalla pärjää ihan kivasti jonkin aikaa.

Voitais ottaa tännekin käyttöön. Olisin valmis korottamaan tarjousta 3500 euroon per henkilö plus matkaliput.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Korppi on oikeudelle, Anolle ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

Korppi on oikeus: Erityisen lämmin kiitos sinulle. Olen meinaan naputtelemassa jatko-osaa tähän kirjoitukseen (joka liittyy Tupun, Hupun ja Lupun vaiheisiin) ja Jimmy Hoffa oli jo mukana, mutta tuo Taavi Ankka-episodi oli niin mainio idea, että ymppään senkin sinne. Toivottavasti et suutu, että pöllin ideasi, mutta muistutan siitä kyllä sitten.

Ano: Kun googlen kautta kattelin, niin mikä ettei.

Vieras: Hä? Kolme ja puoli tonnia? Siis dollareita. Ei sen enempää. Nostan peukkua.

Anonyymi kirjoitti...

AAn taskukirjoissa jos johonkin pitäisi laadun raja vetää, vetäisin sen itsekin karkeasti siihen n. 100 kohdalle ja siitä alaspäin.

Johtuuko nostalgiasta vai mistä, mutta huomaan pitäväni niistä puuttuvasta poliittisesta korrektiudesta. Sätkät (ja sikarit Mustan Pekan/Jopi jalkapuolen) huulessa, reteitä nyrkkitappeluita ja iskuja leukaan erilaisia karahkoita ja lyijyputkia säästämättä. Aseillakin ammutaan suoraan kohti puolin ja toisin ja luodit lentelevät luonnollisesti hylsyineen päivineen (tämän takia vaahtosammuttimen kokoisena luulin että ne oikeasti toimivat juuri niin) ja joskus jopa raapaisevat. Muistelisin että Mikkikin on joskus sitonut mm. Mustan Pekan kättä luodin (kimmokkeen) jäljiltä. Myös miljööt ovat yleensä aika karun ränsistyneitä karkkimaailman sijasta, vaikka pääosissa ovatkin hieman eri kaliiberin tarinat ja eläinhahmot kuin esim. Sokalilla.

Lisäksi ainakin niissä astetta vanhemmissa taskareissa oli mm. myös Barksin tarinoita välissä. Tämänkin tajusi vasta myöhemmin. Oli jännä ilmiö kun myöhemmin lueskeli jotain juttua jonka muisti pentuajoiltaan loistavana kertomuksena ja hiffasi, että ehdottomasti suurin osa niistä omista lapsuuden suosikkitarinoista oli juuri yhden tyypin tuotantoa. Toimivat kyllä melkoisen hyvin edelleen. Aikoinaan Disneykin suojeli julkisivuaan huolellisesti ja vain fanaattisimmat fanaatikot ehkä tiesivät jotain piirtäjiä nimeltä ja heidän tyylinsä perusteella. Joillekin muille se Disneyn tyyppi oli vain helevetin tuottelias. Nykyään kyllä itsekin erottaa piirtäjiä kynänjäljen, joskus jopa tarinan perusteella.

Mutta kaikesta huolimatta, eivät ne pentuaikojen epäkorrektit Aku Ankat silti saaneet houkuteltua minuakaan erityisen laveille teille, ei tullut asehullua tupakanpolttajaa, vaikka epäilemättä moiset roskakirjat ovatkin tuhonneet monen monta muuta lupaavaa elämää sekä sukupolvea ympäri maailman.

- lihapuhe

Korppi on oikeus kirjoitti...

Joo ei mitään, anna palaa Ykä :D

Taavi on humanistisen diletantin perikuva: tietää vähän kaikesta, muttei kunnolla mitään. Eikä ainakaan mitään, jolla olisi käytännön merkitystä. Mieleeni on jäänyt Aku Ankan taskukirjassa (No. 2) ollut tarina, jossa Taavi saa valmennettavakseen Roopen jalkapallojoukkueen ja onnistuu reaalimaailmasta irronneilla metodeillaan kuskaamaan koko jengin katastrofiin.

Lakeudenmies kirjoitti...

Tervehdys Yrjölle.

Mahtavan realistinen kerronta tutun kulttisarjan hahmoista.

Toki epäilen että tarina ei vältämättä hahmojen alkuperäisluojille kelpaisi, mutta hieno kuvaus silti.

Tuon aikainen maailma näyttäytyi aikalaisilleen varmastikin juurikin kuvatun laisena. Aina rikollinen toiminta ja elämäntapa ei ollut pakon sanelema asia vaan tietoinen valinta.

Toki tällaisia ihmisiä löytyy edelleen yhteiskunnastammekin mutta harvaan ne ovat käyneet. Rehelliset rosvot siis, ne jotka kantavas oman vastuunsa teoistaan.

Ghettomaksaja kirjoitti...

Täällä odotellaan malttamattomana jatko-osaa. Omasta omistuksesta löytyy yhtä vaille kaikki Don Rosan opukset sekä karvan vajaa 400 taskukirjaa, eli likipitäen kaikki. Ihan uusimpia puuttuu pari kymmentä, koska niitä ei ole vielä divarista löytynyt (kieltäydyn maksamasta ko. niteistä täyttä hintaa, ainakin toistaiseksi). Olen kyllä sitä mieltä, että siinä missä lehden taso on mennyt pääsääntöisesti alaspäin (lehti ei tule tällä hetkellä, mutta pari kolme tilauspätkää olen muutaman vuoden sisällä ostanut) niin taskukirjat ovat edelleen ihan kohtalaista kamaa. Siloitellumpia toki, mutta kyllä esim. tuplanolla-agenttiseikkailuissa ammutaan kovilla ja kohti.

Tuo juomapolitiikka on muuttunut huvittavasti: ensimmäisissä taskukirjoissa Aku joi vielä olutta silloin tällöin, jonkin verran myöhemmin se muuttui simaksi (esim. yksi tarina missä Roope ottaa kilpailijastaan mittaa höyryjyräkisassa. Roope sanoo suostuneensas kisaan, koska "hän tarjosi minulle simaa ja menetin harkintakykyni"), mutta vaikutukset olivat edelleen samat - kapakasta poistuttiin hoiperrellen - ja viimeisimmät 25v ko. nautintoaine on taidettu suomentaa aina sihijuomaksi, mikä tarkoittanee jonkinlaista limpparia.

On kyllä sääli ettei Rosa enää kykene piirtämään. Aikanaan jaksoin selata divarista jopa lista kädessä Aku Ankka-lehtipinoja läpi etsien lehtiä, missä Rosan tarinoita oli julkaistu. Miltei kaikki löysinkin ajan mittaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Lihapuheelle, Korppi on oikeudelle, Lakeudenmiehelle ja Ghettomaksajalle & kiitos kommenteistanne.

Lihapuhe: Tiivistit tuossa peräti mainiosti sen, mitä Aku Ankasta itsekin tuumailen.

Korppi on oikeus: Kiitos luvasta.

Lakeudenmies: Niin, vanhat kilikalimiehet ovat jo haudassa. Huumeet ovat raaistaneet maailmaa.

Ghettomaksaja: Joo, olen huomannut myös Aku-lehden yleisraitistumisen. Aikanaan törmäsin erilliseen albumiin missä seikkaili Heluna Ammu. Hän oli siinä jonkun sortin yksityisetsivä ja paljasti liigan, joka möi väärennettyä vissyä. Ja eikös ne ole sensuroineet Lucky Lukeltakin sätkän suupielestä?

Anonyymi kirjoitti...

Moby Ankka? Viimeinen tikki huonosti tuottavalle valaanpyynnille oli se sokerikilo minkä Sea Sheperd - moppitukka kaatoi pyyntialuksen löpötankkiin. Moby ei selvinnyt laivan koneremontin ja moppitukan leukaremontin aiheuttamista kustannuksista, joten laiva myytiin hyvällä hinnalla Ankka Oy:n varustamolle. Nykyään Moby tekee samaisella laivalla erikoisrahtauksia lähinnä MC Demontoothin tarpeisiin - erinomaisen kovalla urakkapalkalla.

Entä Pikku Hukka ja Sepe Susi?

Jaska Brown kirjoitti...

Jos Musta Pekka on nykyisin pelkkä Pekka, niin onko Mustakaapu pelkkä Kaapu?

Noista Aku Ankan sensuroinneista muistan, kun penskana ihmettelin sitä suklaanappitarinaa, jossa joku Hessu Hopon sukulainen suostui syömään rasiasta suklaata vain erityisen hyvän aterian jälkeen. Joku sitten keräili niitä käärepapereita ja tarjosi huippuaterian saadakseen hänet vuosien jälkeen syömään yhden suklaan. Ihmettelin eikö se ole mennyt pilalle, mutta vasta joitakin vuosia sitten taisi olla Tekno-Kekko, joka tiesi kertoa että alunperin kyseessä olivat sikarit ja tietenkin sikarivöiden keräily. Kerran - taisi olla ihan Toimituksen omassa nurkassa - näytettiin myös, kuinka alkuperäisversiossa tuomari paukautti muutaman metrin kakkosnelosella Karhukoplaa persuksille. Pohjoismaisessa versiossa tuomari piti kädessään paperia, josta luki koplalle madonluvut näiden voihkiessa kontillaan perseet pystyssä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne.

Ano: Tuon Moby Ankan olisi kyllä voinut suoriltaan lisätä kertomukseen juuri esittämälläsi tavalla. Pikku Hukka ja Sepe Susi varmaankin elävät reipasta hillbilly-elämää ja tiputtelevat moonshinea kavereittensa Porsaan veljesten kanssa. Pikku Hukkakin oli muuten aikanaan Pikku Paha Hukka. Sekin piti sitten laimentaa.

Jaska: Ehkä Mustakaapu on edelleen Mustakaapu, koska nimi ei tule ihon, vaan vaatteen väristä. Minä muuten muistan nuo kertomasi jutut. Ne ”suklaanapit” taisivat olla nimeltään ”Sukkeli” ja sen huippuaterian muuten valmisti nimenomaan Eka Vekara. Se tuomari, joka mäiski Karhukoplaa sanoi muistaakseni puhekuplassa että ”and this time I will use the board”.