TARINAT UUSIKSI

Hotellin respassahan on jo pitkän aikaa tiedetty se, että hokema ”oppi tulee idästä” on totaalisen vanhentunut ja kertakaikkiaan so last millenium. Tiedostava ihminen tietää ja vähemmän tiedostavalle väkisin kerrotaan, että nykyisin oppi tulee Pohjanlahden länsipuolelta, josta ruotsalaiset kertovat meille muille skandinaaveille tarkkaan sen, kuinka kevytlevitettä tulee leivän päälle levittää ja noin yleensä ottaen muutenkin kuinka ihmisen täytyy tätä lyhyttä elämäänsä elää.

Oppia lännestä tulee säännöllisesti, paljon ja vielä hieman enemmän. Yksi opin aihe (joka ei tosin ole kirjoituksen pääaihe) oli ruotsalaisen Svenska Dagbladetin toimittajan Björn Lindahlin kieltämättä aiheellinen huomautus norjalaisille siitä, että termi ”etninen norjalainen” on rasistinen. Ja onhan se. Kun kerran ruotsalainen toimittaja niin sanoo. Täällä Huitsinnevadassa ei tosin riitä mielikuvitus siihen, että minkälaisia termejä tulisi käyttää. Pienellä kirjainvaihdolla aikaansaatu ”entinen norjalainen” voisi ehkä käydäkin, ja se pakistanilainen olisi sitten ”nykyinen norjalainen”. Amerikan inkkaritermistöä lainaava ”european” ja ”native european” ei sinänsä käy, sillä siitä voisi saada jonkunlaisen harhakuvan, että ”native european” olisi tullut jotenkin kaltoin kohdelluksi niin kuin ”native americanille” pääsi käymään ja sehän ei pidä paikkaansa. Kysykää vaikka ruotsalaisilta. Kyllä ne kertovat. Tai kertovat vaikkette kysykään.

Vaan eihän tämä kirjoitus tähän liittynyt. Kunhan tuli tuumailtua. Sen sijaan kirjoitus liittyy edelleenkin oppiaan lännestä tarjoavan ruotsalaisen Ruotsin kokoomusnuorten ensimmäisen varapuheenjohtajan Rasmus Törnblomin opilliseen viisauteen, jonka Hommaforum on ystävällisesti suomeksi kääntänyt:

Ruotsin kokoomusnuorten ensimmäinen varapuheenjohtaja haluaa puhdistaa Astrid Lindgrenin tunkkaiset arvot

Rasmus Törnblom, maltillisen kokoomuksen nuorisoliiton (MUF) ensimmäinen varapuheenjohtaja kirjoittaa Svenska Dagbladetin artikkelissa lastenkirjailija Astrid Lindgrenistä, jonka tarinat eivät Törnblomin mukaan ole hyväksyttäviä monikulttuurisesta ja queerpoliittisesta näkökulmasta.

Törnblomin mukaan menneisyyden säilyttäminen – mikä tässä tapauksessa tarkoittaa Astrid Lindgrenin kirjoja – on epätervettä, koska se naamioi muukalaisvihamielisyyttä ja tunkkaisia arvoja. Nyt on hänen mielestään aika pohtia mitä Astrid Lindgren kertoisi meidän ajastamme. Törnblom tarkoittaa että jos Astrid Lindgren kirjoittaisi tarinoitaan nykyaikana, olisi Vaahteramäen Eemeli muslimi, Ronja Ryövärintytär lesbo, Peppi Pitkätossu normikriittinen radikaalifeministi, Pikku Kulkuri olisi yksin maahan tullut afganistanilainen pakolaislapsi nimeltään Sinan ja Veljeni Leijonamieli olisi syyrialaispakolainen. Melukylässä asuisi LGBT-perheitä ja keinohedelmöitettyjä lesboja.

Astrid Lindgren olisi kertonut avoimesta, modernista ja kunnioittavasta Ruotsista. Ihmiset tulevat kaikkialta maailmasta työn, opiskelun ja rakkauden takia sekä sotaa ja vainoa pakoon. Maa, jossa kaikkien rakkaus yhtä itsestään selvää ja arvostettua. Maa, missä normikritiikki ja puhevapaus kukisti seksismin ja vanhat sukupuoliroolit. Maa, jonka kasvu ja liikkuvuus ovat tehneet maailmasta suuremman ja avoimemman. Kaukana romantisoiduista aidatuista kartanoista, muukalaisvihasta ja 1800-luvun sukupuolirooleista.

Jos lukija kuvittelee, että Hotellin respasta aletaan protestoimaan ja suoltamaan saatapeetä tämän nousevan ruotsalaistähden päälle, niin lukija erehtyy. Tämä on nykyaikaa, kehitys kehittyy, ja ihmisen tulee pysyä siinä mukana, vaikkei aina siltä tunnukaan. Hammasta purren ja munia puristellen, jos ei muuten pysty. Mikä Ruotsissa aivastetaan tänään, se aikaansaa nuhan Suomessa huomenna, joten Hotelli Yrjöperskeles kaivaa Nessut esille ja pysyy ajan hengessä. Miksipä ei alettaisi muokata kirjallisuutta täällä Pohjanlahden itäpuolellakin?

Kun lastenkirjallisuudesta puhutaan, niin äkkiseltään tulee mieleen Kasper, Jesper ja Joonatan. No joo joo, tiedetään respassa kyllä, että koko tarina on alun perin norjalaisen Thorbjørn Egnerin kirjoittama, mutta onhan se Suomessakin kovasti tunnettu, ja muutenkin norjalainen vääristynyt kansallismielinen oppi kannattaa uusia, sillä hehän vieläkin väittävät olevansa etnisiä norjalaisia. Etteivät, juuttaat, ole pääosin vielä heteroitakin kaiken lisäksi.

Vaan kuinka Kardemumman kaupungissa toimivat ”Kolme Iloista Rosvoa” eli Kasperin, Jesperin ja Joonatanin tarina sitten ruotsalaisittain uudistettuna menisi ja sovitettuna tänne Suomeen? Kun alkuperäisessä tarinassahan on kolme miespuolista, melko kilttiä rosvoa. Semmosia, jotka eivät pölli kuin välittömään tarpeeseen. Ja eihän se semmonen käy.

Oletusasetuksena voisi pitää sitä, että kirjan nimenä olisi ”Kolme Tiedostavaa Queeria”. Päähenkilöinä olevat rosvot täytyisi luonnollisesti olla ihan puhtaasti naisia sukupuoleltaan ja sukupuolielimiltään, sillä transseksuaalit eivät kuulu SETAan vaan Potilasliittoon eivätkä ne tuosta pervomeiningistä muutenkaan kai niin innostuneita ole. Pervoilu on kummikin nykymaailmassa kovasti tärkeää ja nämä kolme naista nauttivat toisistaan mielin määrin ja tässä lastenkirjassa seksisessiot on luonnollisesti kirjoitettu opettavan pikkutarkasti. Kyseiset kolme naista ovat vaihtaneet nimensä Kaisa, Jenna, ja Johanna täysin sukupuolineutraaleiksi eli Kaali, Herne ja Porkkana. He ovat myös saaneet valtiolta erityisluvan vaihtaa henkilötunnuksensa sukupuolineutraaliksi eli heidän hetunsa normaalin syntymäajan perässä ei ole tavallisia numeroita ja kirjaimia, vaan ne ovat QUEER1, QUEER2 ja QUEER3.

Mutta mitä nämä queermurtovarkaat sitten tekevät? Kas, he eivät ole murtovarkaita ollenkaan, vaan murtolahjoittajia. He murtautuvat ovelasti ja ammattitaitoisesti, jälkiä jättämättä tavallisten heteronormiperheitten koteihin. Ja kun he huomaavat, että lapsia kasvatetaan perheissä ahtaitten sukupuolinormien mukaan (ja senhän huomaa leluista, vaatteitten ja petivaatteitten väreistä ynnämuusta) he vievät talosta pois puolet taantumuksellisista leluista ja sukupuoliviritteisistä vaatteista ja laittavat tilalle sukupuolineutraaleja lapsuusasennekasvatusvälineitä sekä virkkaamiaan pannulappuja, joihin on kirjailtu rauhan- ja suvaitsevaisuudenlauseita.

Heidän ahkeran työnsä seurauksena pikku Milla meni illalla nukkumaan vaaleanpunaisen peiton alle ja hänen vieressään oli nukke. Aamulla hän herää sinisen peiton alta ja huomaa pitelevänsä kädessään leikkiautoa. Pikku Pekka meni illalla nukkumaan sinisen peiton alle, ja sängyn vieressä oli leikkikonepistooli. Aamulla hän herää vaaleanpunaisen peiton alta, yllättäen hänen päällään on tyttöjen pitsiyöpaita ja sängyn vieressä on nukkekoti. Ja Pekasta yllättäen tuntuu jotenkin oikealta. Näinhän tämän pitääkin olla. Kun vanhemmat tulevat herättämään lapsiaan, heissä tapahtuu muutos, ja he ymmärtävät, kuinka rajoittunutta heidän kasvatuksensa on ollutkaan. Jatkossa sitten pikku Pekkaa paljon pienempi pikku Milla vetelee Pekkaa säännöllisesti naismiehekkäästi turpaan, sillä niin tapahtuu elokuvissakin.

Mutta kuinka queermurtolahjoittajat sitten rahoittavat työnsä? Jos murtautuu, eikä varasta, niin se ei ole taloudellisesti pitemmän päälle kannattavaa. Täytyy lähteä siitä, että näillä tyt… sori, siis queereilla on rikas taustapiru. Kirjassa se voisi olla vaikkapa miljonäärikirjailija Akuliina. Hän olisi kirjan tekstin mukaan ollut suuri mediavaikuttaja, joka oli sittemmin kirjoittanut viisautensa useiksi kirjoiksi, joita oli myyty Suomessa kaksmiljoonaamontasataanelkyttuhatta kappaletta. Rikkauksiensa turvin hän hankkii rohkeille ja taitaville queer-murtolahjoittajille aina uusia oikeaoppisia asenneleluja ja elättää heidät muutenkin.

Ehkä tätä 3 + 1 kokonaisuutta voisi tavalla verrata Charlie´s Angels-televisiosarjaan. Mysteerinen johtaja ja kolme tytt… siis queeria, jotka panee tuulemaan. Tosin nimi Charlie´s Angels on liian amerikkalainen ja saa aikaan mielikuvan hömppäviihteestä, joten sen nimi täytyy muokata toiseksi.

Oliskos hyvä nimivaihtoehto Liinan Lepakot? Ehkä sen voisi vaihtaa kirjan nimeksi noin yleensäkin?

Ja kuinkas se perinteinen laulu uudistettuna menisikään? Jos vaikka jotenkin näin:

Nyt hiljaa hiljaa hiivitään näin Kardemumman yössä

On normiperheet vuoteissaan, mut queerit raataa työssä

Me väärät lelut vaihdetaan ja roolit suohon survotaan

Näin heteronormeja uusiksi laittavat

Kaali ja Herne ja Porkkana

Nyt pikku-Anna ymmärtää, et auto kuuluu hälle

 Ja Pikku-Lassi oppii mallin äijä-emännälle

Vaik vanhemmat on huolissaan tuo queerit lelut tullessaan

Ja heteronormeja uusiksi laittavat

Kaali ja Herne ja Porkkana

Ei mekko poikaa pahenna, sen oppii pikku Heikki

Ja Mirkulle voi omiansa olla sotaleikki

Nuo vanhemmat on ihmeissään kun väärät lelut pöllitään

Ja heteronormeja uusiksi laittavat

Kaali ja Herne ja Porkkana

Voi pinkki pojan sängyssä myös levon hälle suoda

Ja tytön punkka sininen voi hyvän unen tuoda

Tuo leikkipyssy perhana, sen nukeks vaihtaa Porkkana

Ja rooleja syvälle suohon ne survovat

Kaali ja Herne ja Porkkana

Tämähän oli tämmöistä harjoittelua ja tämä ruotsalainen epäilemättä hyvin korkealle nouseva tähti Törnblom puhui tietysti vain lastenkirjallisuudesta, mutta mikä estää meitä suomalaisia menemästä vielä askelta pitemmälle ja laittamalla ihan historiallistakin kirjallisuutta tiedostavaan uuteen uskoon. Näin äkkiseltään tulee respassa mieleen Vänrikki Stoolin tarinat ja siitä tarkalleen ottaen Sven Tuuvan traaginen tarina. Sehän ihan huutaa päivittämistään tiedostavalle tasalle.

Mites se Sven Tuuvan tarina siinä varsinaisessa eepoksessa menikään? Sven Tuuvahan oli tommonen tohelomman puoleinen renkipoika, jonka perusmetodina oli melko tuhoava ”ei oikeaan, ei vasempaan, päin mäntyä aina vaan”, jonka perusteella heppua voisi tietysti ajatella Suomen ensimmäiseksi keskustapuolueen kannattajaksi. Hepun siviilielämä ei oikein onnistunut, joten hän meni sotilaaksi ja kaatui Koljonvirran taistelussa sankarina.

Eihän tää tämmönen toimi. Tää on ihan pakko päivittää. Törnblomisoitunut tarina menisi varmaankin niin, että Sven oli tämmönen hyvin osaava ja aikaansaava gay-renki, jota hänen kylänsä ei seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi sietänyt, ja suvaitsemattomuuttaan karkoitti hänet. Näin ollen hänellä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin värväytyä armeijaan, ja kun ihmisellä tuppaa olemaan sitä huonoa tuuria, niin sitten, piru vie, sattuikin syttymään se Suomen Sota. Mutta jos tiedostavalla mielellä ajattelee, niin Sven Tuuvan tarinasta saisi kyllä mainion tiedostavan loppukohtauksen. Heitetään runomitta pois ja siirrytään proosaan. Se saattaisi mennä vaikka näin:

Venäläisten puolelta ammuttu tuli oli äärettömän tarkkaa ja ankaraa. Tuuvaa lukuunottamatta kaikki hänen ryhmänsä miehet olivat kaatuneet. Ja nyt tulitukseen yhtyi venäläisten tykistö. Kuolemankauhussa Sven ryntäsi eteenpäin ja näki edessään pienen notkelman. Sinne täytyy ehtiä, suojaan, suojaan, huusi kauhussa kiehuva tajunta. Hän ehti perille ja hyppäsi pieneen notkelmaan. Suojaan tulitukselta. Täsmälleen samaan aikaan hyppäsi toiselta puolelta notkelmaan myös venäläinen sotilas.

Kauhun hetki.

Niin Sven kuin venäläinen sotilas kohottivat kiväärinsä ampuma-asentoon.

Mutta sitten tapahtui jotakin. Sven näki venäläisen sotilaan ilmeessa jotakin, jonka hän tunnisti. Jotain, jota hän oli etsinyt koko elämänsä ajan. Ja jonka etsimiselle hän oli vasta hiljattain antanut itselleen peruuttamattoman luvan. Minä olen mikä olen. Ja venäläinen sotilas näki Svenin ilmeessä saman. Sen saman, jonka hänkin tunnisti. Molemmat heittivät yhtä aikaa kiväärinsä maahan. Oltiin hetki hiljaa. Sitten Sven sanoi:

- Minä aistin. Minä tunnen. Haluaisin…

Venäläinen sotilas puhui yllättäen suomea ja vastasi.

- Niin miekii. Mie tunnen sen saman. Ja mie haluisin kanssa. Mut täällä on sota käynnissä. Myö ei voija. Mie oon Vasili Arhippainen. Mie oon Prääsäst kotosin.

- Minä olen Sven Tuuva.

Miehet katsoivat toisiaan silmiin. Vallitsi hiljaisuus, kaipaus jostain kauniista ja ikävä siitä, ettei sitä voinut saavuttaa. Sitten Vasili alkoi puhua:

- Tiiätsie. Tää taistelu ei kestä enää pitkään. Mie tiiän. Rintama on jumissa. Kumpikaan puoli ei pääse eteepäin. Täs tullee tauko. Monta päivää.

Sven sanoi:

- Voitaisko me? Voisko se olla mahdollista?

Vasili sanoi:

- Taistelus tullee olemaan pitkä tauko. Tilanne rauhottuu. Sillon tullee eläimetki takasin. Tiijätsie sen puron yli menevän sillan tuosta kilometrin verran etelään?

Tiedän, sanoi Sven.

- Parin päivän pääst tullee linnut takasi järvelle. Ja kun kuikka huutaa ensimmäise kerran, niin sillon sie tiijät. Tule sil sillal. Mie oon siellä.

Katse riitti. Asia oli sovittu. Molemmat ryömivät omalle puolelleen. Taistelu alkoi pikku hiljaa laantua.

Kaksi päivää myöhemmin Sven kuuli, kuinka kuikka huusi järvellä. Hän sanoi esimiehelleen lähtevänsä hakemaan vettä. Kulkiessaan purosiltaa kohti hänen sydämensä pamppaili. Olisiko Vasili siellä? Olisiko hänen kohdattava taas pettymys? Olisiko hänen jatkettava jälleen yksinäistä kulkuaan sellaisten ihmisten keskellä, jotka eivät ymmärtäisi?

Vasili oli sillan toisella puolella. Sven viittasi hänelle ja Vasili ylitti sillan. Sanoja ei tarvittu. Heidän suudelmansa oli kiihkeä ja muu maailma unohtui. Vasili riisui paitansa paljastaen lihaksikkaan ylävartalonsa ja Sven teki samoin.

Ja sitten Sven tajusi, että joku oli vialla. Linnut eivät enää laulaneet. Niin Sven kuin Vasili käänsivät katseensa puron vierellä olevalle mäelle. Siinä oli Ruotsin armeijan sotilaita. Heillä oli käsissään kiväärit ja heidän ilmeensä olivat julmat ja halveksivat.

Vasili painoi päänsä väistämättömän edessä. Sven yritti vielä sanoa:

- Älkää… antakaa rakastaa…

Surmanlaukaukset kajahtivat. Maailma ei vieläkään ollut valmis ottamaan vastaan jotakin puhdasta ja kaunista. Läheisellä järvellä olevan kuikan huutokin oli tavallista alakuloisempi. Aivan kuin sekin olisi ymmärtänyt.

Jos ajatellaan tällaista kirjojen uudelleen päivittämistä, niin kieltämättä sillä olisi Suomessakin suuri työllistävä vaikutus ja jollainhan ne teolliset työpaikatkin on korvattava. Ehkä kirjojen uudelleenkirjoittamisesta saataisiin aikaan menestyksekäs yhteispohjoismainen brändi. Onhan siinä sopivasti orwellmaista seksikkyyttäkin.

Ja mahdollisuudet ovat rajattomat. Äkkiseltään tulee mieleen vaikkapa edesmenneen sotakirjailijan Niilo Lauttamuksen tuotanto. Voisi ajatella, että hänen kirjoissaan esiintyvä kersantti Johannes Aihela ei menisikään vapaaehtoisena ss-joukkoihin Saksaan, vaan hän sluippaisi palveluksesta, siirtyisi Berliiniin, jossa hänestä tulisi salaperäinen Johann von Finland, mies joka organisoisi berliiniläiset gay-piirit suorittamaan Hitlerin salamurhan ja siinä samalla pitämään anaalista hupia roppa- ja rapakaupalla.

Lauttamuksen kirjan Hävittäjä-ässä voisi päivittää nykyaikaan. Siinä sankarina ei olisikaan Toivo Kuikka vaan Taina Kuikka ja hänen tyttöystävänsä Dhiirran, ensimmäiset suomalaiset naispuoliset Hornet-lentäjät, jotka kyllästyvät puolustusvoimien seksistisyyteen sekä militaarisuuteen, eroavat palveluksesta, ostavat ja kunnostavat vanhan DC-3 kuljetuskoneen ja alkavat kuljettaa uhkarohkeilla lennoilla paperittomia siirtolaisia Suomeen.

Mutta jos ottaa kielen poskesta ja miettii asiaa vakavasti, niin tuo jätkähän haluaa tosiasiassa kirjarovioita ja kyseessä on maltillisen kokoomuksen edustaja. Ylva totesi osuvasti, että tuolla pellellä näyttää olevan asiat todella hyvin, kun pitää keksimällä keksiä ongelmia. Mutta mieshän on vain muodissa mukana. Kuvainraastaminen on päivän sana. Itse en ole kylläkään varma, että saadaanko sillä aikaiseksi muuta kuin revittyjä kuvia.