torstai 19. helmikuuta 2015

2002 KERTOMATON TARINA OSA III

Jatkoa tarinan ensimmäiselle ja toiselle osalle.



Kurikan sotavankileiri, Etelä-Pohjanmaa, syyskuun viides, 2002

- Herätys!

Neuvostoliiton armeijan korpraali Anatoli Grishin heräsi ja alkoi valmistautua aamutoimiin. Oikeastaan hän ei ollut enää korpraali, vaan sotavanki suomalaisessa vankileirissä. Mutta hän oli oloonsa varsin tyytyväinen. Hän oli säilynyt hengissä Kymenlaakson helvetissä ja täällä häntä kohdeltiin hyvin. Hän sai säännöllisesti ruokaa. Ruoka oli pääosin perunakeittoa, jossa oli mukana yleensä kalaa. Vartijoitten kautta hän oli kuullut, että tuo turska oli tullut Ruotsista, jossa oltiin huolissaan neuvostovankien kohtelusta. Turskalaivoja kuulemma tuli Ruotsista säännöllisesti Vaasaan, vaikka maitten raja oli muuten suljettu ja välit koko lailla poikki. No, totesi Anatoli. Ihan sama mistä eväs tulee, kunhan sitä vaan on. Suolenmutka ei kysele, mistä se saa täytteensä. Välillä oli myös makkarakeittoa ja ruuan kanssa sai aina myös suomalaista näkkileipää, tosin ilman voita, jota Anatoli oli oppinut kaipaamaan. Aamulla tarjottiin teetä, velliä ja näkkileipää. Itse asiassa hän söi tässä vankileirissä paremmin ja säännöllisemmin kuin sotiessaan suomalaisia vastaan Kymenlaaksossa.

Anatoli oli ollut tällä leirillä nyt muutaman viikon. Kohtelu oli ollut hyvä. Suomalaiset olivat määränneet, että järjestystä vankien keskuudessa pitivät edelleenkin neuvostoupseerit ja aliupseerit, jotka puolestaan olivat vastuussa suomalaisille vartijoille, joilla oli aseinaan oudon näköiset Sten-konepistoolit, joissa lipas sojotti sivulle päin. Vartijat olivat vanhempaa suomalaista ikäluokkaa, leppoisia paikallisjoukkojen miehiä, jotka suhtautuivat vankeihin suorastaan isällisesti.

Mutta siitä huolimatta vangit olivat oppineet nopeasti, että nuo miehet kyllä tarvittaessa pystyivät myös käyttämään noita konepistooleitaan. Samoin oltiin opittu, että vartijoilla oli myös kivääreitä. Niitä kutsuttiin Ukko-Pekoiksi. Niitä käytettiin teloituksissa. Vankileirillä oli helppo olla. Mutta vangeilla oli tiedossa, että siellä oli vain yksi rangaistus, ja se oli kuolemanrangaistus. Se tuli pakoyrityksestä tai hyökkäyksestä vartijoita vastaan. Tuomioita oli leirillä myös pari kertaa pantu käytäntöön. Leiriä ympäröivän piikkilanka-aidan sisäpuolella oli tolppiin sidottu muovinauha, joka oli kymmenen metriä piikkilanka-aidasta nähden leirin puolella. Se oli Kuoleman Linja. Jos joku vanki meni sen linjan yli, vartijat ampuivat varoittamatta. Oli löytynyt muutama niin typerä tyyppi, että he olivat testanneet asian. Ehkä elo vankileirillä oli liian leppoisaa rintamaan verrattuna, että he eivät uskoneet. Vartijoitten konepistoolisarjojen myötä he oppivat asian, tosin se ei heitä enää juuri auttanut. Mutta muille se jäi mieleen ja se otettiin opiksi. Niin kuin koko sodan aikana muuallakin, he olivat oppineet, että suomalaiset olivat tosissaan.

Suomalainen vartija huusi herätystä, Anatoli meni pesulle, jota varten heille oli varattu olosuhteisiin nähden kohtuulliset mahdollisuudet ja marssi sen jälkeen kentälle, jossa jaettiin ruokaa. Teetä, kauravelliä ja näkkileipää. Kyllä sillä pärjäsi. Hän oli ilmoittautunut työpalvelukseen, niin kuin koko ajan leirillä ollessaan, sillä työtä tekemällä sai kuponkeja, joilla saattoi ostaa leirin kanttiinista tupakkaa ja makeisia. Hitto vie, makeisia. Eihän hänellä koko sotansa aikana ollut makeisia. Hänen piti jäädä suomalaisten vangiksi, että hän sai niitä.

Anatoli oli ollut nuorukainen Leningradissa silloin, kun Neuvostoliitto hajosi. Hän oli juhlinut muitten kanssa Neuvostoliiton lopettamista ja Leningradin muuttumista Pietariksi. Vuotta myöhemmin hänenkin piti sitten lähteä armeijaan. Silloiseen Venäjän armeijaan, jossa hän palveli jalkaväen konekiväärimiehenä. Armeijasta hän muisti lähinnä hirmuisen simputuksen, jota harjoittivat vanhemman saapumiserän varusmiehet, jotka tietenkin alokkaina olivat saaneet tästä perinteestä oman osansa ja jatkoivat sitä eteenpäin, koska perinteeseen kuului, että sitä jatkettaisiin. Suurvallan armeijassa osattiin todellakin panna vahinko kiertämään. Anatolikin oli ollut usein vahvuuslaskennan  yhteydessä ottamassa rivissä turpaansa. Kukaan miehistä ei uskaltanut panna hanttiin. Niin ei vain tehty. Anatoli oli miettinyt, mahtaisiko mahdollisen sodan syttyessä vihata enemmän omia esimiehiään kuin vihollista.




Aikanaan armeija tuli siten käytyä, Anatoli kotiutui sotamiehenä, koulutukseltaan PKM-konekiväärin ampujana. Tosin hän oli ollut yli puolet palvelusajastaan heiluttamassa lapiota erilaisissa tie- ja maataloustöissä. Hän toivoi, että vakioksi muuttunut simputus ja lapion tyhjänaikainen heiluttaminen loppuisi hänen elämässään niin kerta kaikkiaan ja siltä se näyttikin, sillä siviiliin päästyään hän pääsi erään ystävänsä avustuksella töihin erääseen pietarilaiseen liikkeeseen, joka oli erikoistunut tietokoneisiin.  Hän oppi tietokoneet työn ohessa ja sai lopulta itselleenkin sellaisen. Hänellä oli jopa modeemi. Hidas ja takkuava, mutta sillä hän sai yhteyden muuhun maailmaan. Enemmän, kuin hän neuvostokansalaisena olisi koskaan olisi voinut kuvitella. Koneellaan hän pystyi pitämään yhteyttä ympäri maailmaa. Se oli Anatolille todeksi muuttunut unelma. Yhteys hänen yhden huoneen soluasunnostaan rajattomasti kaikkialle. Asumisen ahtaus ja alkeellisuus ei haitannut Anatolia. Hänen huoneensa nurkassa toiminut tietokone oli unelmien täyttymys, mistä hän ei neuvostoaikana pystynyt edes näkemään unia. Anatolin matkalippu koko maailmaan.

Mutta unelma loppui nopeasti. Vuonna 1996. Silloin kommunistit olivat ottaneet vallan takaisin. Nopeasti, tehokkaasti ja ennen kaikkea armottomasti. Anatoli oli älykkäänä miehenä ymmärtänyt, mitä tuleman pitää. Hän oli poistanut omasta tietokoneestaan kaiken arveluttavan, jyrännyt kovalevyn ja sen jälkeen lyönyt tietokoneen täyteen jääkiekkoa ja jalkapalloa. Eikä tippaakaan liian aikaisin, sillä vuorokautta sen jälkeen kun hän oli koneensa neutralisoinut, hänen luokseen tulivat KGB:n miehet, jotka vaativat hänen koneensa nähtäväksi.

Miehet olivat tyytyväisiä näkemäänsä. Anatoli olikin vain urheiluhullu. Vaaraton yksilö. Siitä huolimatta he takavarikoivat koneen ja totesivat, että neuvostokansalaiselle on kyllä tarjolla riittävästi puolueen hyväksi määrittelemää viihdettä niin televisiossa kuin radiossa. Internet-yhteys antaisi ihmiselle vain turhan levottomia ajatuksia. Anatolin tietokoneliike lopetettiin vallansiirron yhteydessä. Anatoli siirtyi töihin postiin, joka oli taas muuttunut Pietarin postista Leningradin postiksi. Siinä menikin sitten muutama vuosi. Kunnes tuli kevättalvi 2002, tilanne kiristyi tai Anatolin mielestä se oli nimenomaan Puolue, joka sitä kiristi. Yhtä kaikki, Anatolinkin panosta tarvittiin sosialistisen isänmaan kunnian turvaamisessa, joten hänetkin mobilisoitiin.

Anatoli inhosi tilannetta, mutta eihän hän sille minkään voinut. Hän oli nyt sotamies Grishin, konekiväärimies osana 69. moottoroitua jalkaväkidivisioonaa, joka oli sijoitettu Suomen rajalle. Divisioona koostui pääosin reserviläisistä, tosin sen perusrunkona oli pataljoonan verran varusmiehiä rykmenttiä kohden. Hänelle oltiin kerrottu, että jos nuo typerät tsuhnat eivät suostu heille esitettyihin vaatimuksiin, niin sitten mentäisiin rajan yli ja annettaisiin niille opetus. Anatolia ei sotiminen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän oli muutaman Venäjän vapaan vuoden aikana tavannut Pietarissa suomalaisia tietokonekollegoitaan, saanut heiltä hyvää oppia ja tuuminut, että nehän olivat ihan mukavia miehiä. Ajatus sotimista niitä tuttuja vastaan ase kädessä tuntui hyvin vastenmieliseltä. Eikä hänellä suomalaisia vastaan ollut muutenkaan mitään. Ennen kaikkea häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa päätyä suomalaisten ampumaksi sankarivainajaksi. Mieluummin hän olisi jatkanut pietarilaisissa diskoissa minihameisten pimppujen jahtaamista siinä hetkellisessä vapauden tunteessa mitä silloin elettiin täysin rinnoin. Mutta nyt sekin, muutaman vuoden kestänyt herkku näytti loppuneen pysyvästi. Neuvostoyhteiskunta oli siveä ja toverillinen. Ennen kaikkea se oli kuuliainen.

Ei Anatolilta itseltään mitään kysytty. Niin kuin ei neuvostokansalailta muutenkaan. Sota alkoi. Suomalaisillekin piti antaa opetus. Itse asiassa sen Politbyroon tilapäiseksi häiriötilaksi tulkitsema itsenäisyys tulisi lopettaa. Ja etelämpänä piti palauttaa kapinalliseksi määritellyt valtiot taas osaksi Rodinaa. Sodan alkaessa Anatoli ei ollut kärkidivisioonan mukana. Mutta seuraavan divisioonan mukana hän oli. Etulinjaa kohti edetessään hän oli nähnyt suuren määrän suomalaisten tuhoamia panssareita, rynnäkkövaunuja ja panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja. Näkyipä maassa myös alas ammuttuina jokunen helikopterikin ja pari rynnäkkökonetta. Suomalaisillahan ei pitänyt olla ennakkotietojen mukaan toimivaa ilmatorjuntaa, mutta nuo maassa lojuvat räjähtäneet romut kertoivat jotain aivan muuta. Nopeasti niin Anatolille kuin hänen aseveljilleen kävi selväksi että tässä sodassa varsinaista etulinjaa ei edes ollut, vaan vaara vaani selustassakin miinojen ja väijytysten muodossa. Lisäksi hän oli nähnyt väsyneitä ja kyllästyneitä joukkoja, jotka olivat jo saaneet kosketuksen suomalaisiin. Heidän neuvonsa oli: jos, ja kun joudutte väijytykseen, häipykää huuthelvettiin siitä BTR-vaunustanne. Älkää odottako, että tsuhna ehtii ampua sitä singoillaan. Ja aikaa teillä on silloin harvinaisen vähän. Tsuhna ampuu nopeasti ja kirotun tarkasti.

Anatolin tulikaste tuli jonkin verran Virolahden länsipuolella. Hän ei oikein hahmottanut, mitä tapahtui. BTR:stä ei oikein nähnyt ulos. Hän vain kuuli räjähdyksiä ja konetuliaseitten sarjoja ja sen, että ajoneuvo oli pysähtynyt. Sitten hänen ryhmänjohtajansa alikersantti Ivanov tajusi tilanteen:

- Ulos joka jätkä ja helvetin sassiin!

Ivanovin ryhmä ehti ulos. Edessä ollut BTR savusi. Sitä oli jo ammuttu singolla. Takana olevan vaunun miehet olivat myös liian hitaita. Kun ensimmäinen BTR:n sivuluukku aukesi, siitä tuli sisään suomalaisten kevytsingon onnekas sirpalelaukaus. Vaunun miehistö menetti henkensä yhdessä räjähdyksessä. Grishin huomasi suomalaisten sinkopartion, joka oli menestyksensä huumaama eikä älynnyt vaihtaa asemaansa. Hän otti sen jyvälle, ja tappoi molemmat miehet muutamalla tarkalla sarjalla. Näistä sarjoista hän sai myöhemmin itselleen korpraalin jämät.

Suomalaiset pakenivat, ennen kuin oma tykistö ehti apuun ja suomalaiset tykit ja kranaatinheittimet ampuivat iskun hyökkäävien joukkojen niskaan, etteivät he voineet lähteä suomalaisten perään. Miinoitettuun tienvierustaan eteneminen ei kyllä toisaalta erityisesti huvittanutkaan. Kaavasta tuli Grishinille tuttu. Suomalaisten väijytykset eivät olleet mitään yksittäisen ryhmän tekemiä väijytyksiä, vaan niihin osallistui useita komppanioita kerrallaan. Ei niitä oikeastaan voinut edes sanoa väijytyksiksi, vaan se oli suomalaisten tapa taistella syvyydessä ja venyttää etulinja parin- kolmenkymmenen kilometrin mittaiseksi eestaas venyväksi kuminauhaksi, jossa hyökkääjällä ei ollut  millään hetkellä varmuutta turvallisuudestaan.


Anatoli oli törmännyt siihenkin, kun kuminauha venyi taaksepäin. Se tapahtui  paikassa nimeltä Uski. Anatolin divisioona oli ottanut etenemisvastuun 54:ltä moottoroidulta jalkaväkidivisioonalta, joka oli kantanut suurimman etenemisvastuun aina rajalta saakka. Divisioona oli Huosiossuon taistelussa onnistunut lopulta etenemisessään, mutta oli saanut siinä sivussa niin pahasti siipeensä, että se päätettiin hajottaa. Anatolin 69. divisioona otti etenemisvastuun ja eteni - suomalaisten jatkuviin väijytyksiin törmäten - Uskiin, joka sijaitsi Huosiossuosta vajaan kymmenen kilometriä länteen. Siellä divisioonan kärkirykmentti törmäsi ensimmäisen kerran suomalaisiin jääkäriprikaateihin ja jäi niitten leukoihin tuhoutuen täysin. Silloin törmättiin myös ensimmäisen kerran suomalaisiin panssareihin. Suomalaisten vastahyökkäyksessä Anatolin divisioona joutui perääntymään lähes lähtöpisteeseensä saakka Huosiossuon länsipuolelle. Sitten suomalaiset vetäytyivät ja taas uusi divisioona otti rintamavastuun aloittaen vuorostaan tympeän, jatkuvien väijytysten säestämän etenemisensä peläten törmäävänsä seuraavaan suureen vastahyökkäykseen.

Anatolin divisioona täydennettiin lähes kirjavahvuiseksi hajotetun 54:n divisioonan jäljelle jääneistä joukoista ja sille annettiin muutama päivä aikaa levätä ja uudelleenryhmittyä. Lepo oli koiran unta, sillä maasto oli suomalaisten miinoittama. Jalkaväkimiinoja, putkimiinoja, viuhkamiinoja ja yleensäkin kaikkea suomalaisen vittumaisen luonteen kekseliäitä ilmentymiä. Vissypulloksi kutsuttu miina irroitti pään yhdeltä Anatolin ryhmän sotilaalta. Naapurijoukkue taas istahti tauolle väärään paikkaan liian lähelle toisiaan ja ansoite, jota suomalaiset kutsuivat sissinkiukaaksi räjähti. Parikymmentä kiloa trotyylia ja helvetinmoinen määrä pään kokoisia kiviä ja metalliromua poisti kaksitoista miestä kerralla kirjavahvuudesta kaatuneina ja haavoittuneina.

Levättyään Anatolin divisioona joutui jälleen taistelemaan ja kohtasi suomalaiset Kattilaisissa. Suomalaiset tekivät ankaraa vastarintaa, mutta kun hyökkääjä oli edennyt Kattilaisista viisi kilometriä Haruun, Haminan porteille näytti siltä että suomalaisten vastarinta alkoi heikentyä. Ehkä niillä perkeleillä alkoi vihdoinkin virta loppua? Johan tässä oltiin pari viikkoa tahkottukin, eikä oltu vielä edes Haminassa, vaikka alunperin olisi pitänyt olla jo Helsingissä. Maasto oli täynnä palavia suomalaisia panssareita, jotka tosin olivat paikalle hinattuja ja hämäykseksi tuleen sytytettyjä romuja, mutta sitähän ei Anatolikaan silloin tiennyt, niin kuin ei kukaan muukaan. Tilanne alkoi haista läpimurrolle ja voitolle. Anatolin divisioona määrättiin valtaamaan Hamina ja verekset ykkösluokan joukot kiertäisivät Haminan pohjoispuolella olevan Kirkkojärven, iskisivät suomalaisten kylkeen Haminan länsipuolella ja tuhoaisivat ne. Sen jälkeen tie Helsinkiin olisi auki.

Haminan valtaus sujui varsin helposti. Tyhjä, tuhannen paskaksi ammuttu raunioitunut pikkukaupunki. Suomalaiset olivat lopettaneet varsinaisen vastarinnan taajama-alueelle saavuttaessa ja häipyneet. Jotkut miehet hurrasivat. Leningradista kotoisin oleva Anatoli ihmetteli että mitähän hurrattavaa tämmöisessä pölyksi jauhetussa kyläpahasessa loppujenkaan lopuksi oli? Kai se oli tärkeä propagandavoitto, millä voitiin Moskovassa julistaa, että suuri suomalainen kaupunki oli vallattu ja vihollinen vapisee. Suomalaiset joukot olivat vetäytyneet Savilahden länsipuolelle. Näytti siltä, että ne olivat kuitenkin vielä täysin taistelukykyisiä, sillä Savilahden itäpuolelle rantaan ilmestyneitä neuvostojoukkoja vastaan kohdistettiin kiivas tykistö- ja kranaatinheitintulitus. Ja suojautumisen tarvetta tuli lisää, koska sillä hetkellä tsuhnien puolella näytti taivaanranta kokonaan räjähtävän.

Miehet olivat jo oppineet ottamaan hyvin vakavasti suomalaisten kyvyn keskittää tykistönsä tulen. Sitä oltiin opittu kutsumaan nimellä Kuoleman Laulu. Ja nyt se laulu kuului olevan hurjempi kuin koskaan ennen, ja se kuulosti siltä kuin se vaati revittäväkseen elävää lihaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Sen nälkä oli kyltymätön. Anatoli ja hänen aseveljensä makasivat raunioissa ja rukoilivat, ettei keskitys kohdistuisi heihin. Heidän rukouksiinsa vastattiin. Se ei kohdistunut heihin. Se kohdistui Haminan keskustasta koillispuolelle Lalunmäkeen ja Sivattiin, mitä kautta ykkösluokan yksikköjen olisi pitänyt kiertää kaupunki ja motittaa suomalaiset. Kuolema ei enää laulanut, vaan nyt se suorastaan mylvi, ilkkui ja pilkkasi kuolevia sotilaita, rienaten heitä heidän elämänsä viimeisillä hetkillä. Anatoli tovereineen katsoi koillisesta kohoavaa savupilveä, joka oli kuin kaikkien aikojen myrskypilvi. Miesten kuuluville tuli myös etenevän vihollisen äänet. Heistä nähden pelottavasta suunnasta. Pian heille tuli tieto: tsuhna on tuhonnut kärkidivisioonan ja murtautunut läpi. Hamina on motissa. Tsuhnat ovat edenneet meren rantaan. Heidät on eristetty muista joukoista.

Kuinka heidän kävisi? Huolto jäi taakse. Heidän pitäisi pärjätä sillä, mitä heillä oli mukanaan.

Heidän onnekseen vuorokautta myöhemmin tsuhnat vetäytyivät meren rannalta ja siirtyivät jäykkään puolustukseen  muutama kilometri pohjoisempaan. Kuluneen vuorokauden aikana vihollisen tykistö murjoi Haminassa olleita, sorakasojen seasta suojaa hakeneita neuvostojoukkoja niin, että sillä ei ollut enää minkäänlaista mahdollisuutta edes yrittää hyökätä Savilahden länsipuolelle. Rintama jähmettyi ja rauhoittui. Se kävi hyvin niin Anatolille kuin hänen aseveljilleen, sillä voimat eivät olisi millään riittäneet pidemmälle. Hamina muodosti suomalaisiin nähden viiden-kuuden kilometrin mittaisen eteentyönnetyn kiilan, mutta toisaalta sitäkin uhkasi suomalaisten sivustauhka.


Tilanteen jähmettyessä Anatolinkin pahoin murjottu divisioona hajotettiin. Vajaalukuisen rykmentin verran miehiä jätettiin täydentämään niitä reservijoukkoja, jotka tulivat ottamaan rintamavastuun. Muut joukot siirrettiin etelämmäksi Ukrainaan, jossa sodan painopiste tällä hetkellä oli. Fasistit olivat kuulemma saaneet liittolaisikseen uusia maita ja voimia tarvittiin. Anatoli oli yksi niistä, jotka jäivät. Paikalle tulleet ja rintamavastuun ottaneet kokemattomat joukot eivät pitäneet tilannetta vaarallisena, koska tsuhna taistelujen päätyttyä oli omalla puolellaan hyvin hiljaa. Nämä joukot olivat tulleet suoraan kodeistaan, eikä heillä ollut rintamakokemusta. Anatoli muitten mukana yritti selittää heille, kuinka vaarallinen vihollinen pystyisi olemaan. He eivät uskoneet. Miksi he olisivat uskoneetkaan? Rintama oli hiljainen ja rauhallinen. Suomalaiset olivat pysäyttäneet heidän hyökkäyksensä ja vaikutti siltä, että ne olivat tilanteeseen tyytyväisiä.

Kunnes tuli elokuun 9. päivä. Vihollinen oli aloittanut hyökkäyksensä jossain Imatralla ja Laatokan pohjoispuolella. Ja sitten se aloitti sen vielä suuremmalla hurjuudella Pyhällössä. Edeten Virolahdelle ja siitä molempiin suuntiin. Anatolin divisioona jäi jälleen mottiin. Vihollinen pääsi varkain etenemään Haruun saakka. Siihen kyläpahaseen, mistä Haminan valtaus pari kuukautta aikaisemmin oli alkanut. Samoin kuin se silloinen suuri tsuhnien järjestämä kusetus, joka maksoi neuvostojoukoille toista divisioonaa. Suomalaisten parhaat joukot etenivät Virolahdelta kohti Viipuria, mihin suuntaan suomalaisten joukot etenivät myös pohjoisesta. Haminaa piirittämään jäivät kakkosluokan joukot.

Anatolin divisioona jäi yksin. Sitähän hän ei tiennyt, että muun tarjolla olevan riemun lisäksi suomalaiset olivat keränneet kasaan kaiken mahdollisen reservitykistönsä. Myös yli sata putkea vanhoja 105-millisiä tykkejä joita käytettiin nimenomaan tällä lohkolla piiritystykistönä. Ne, muitten muassa, moukaroivat Haminaa jatkuvasti. Varsinaista rintamahyökkäystä ei motissa olleita joukkoja vastaan oltu edes tarvittu. Ruoka loppui. Vesi loppui. Ja ampumatarvikkeetkin olivat loppumassa. Viikon verran keskityksessä vapistuaan Anatolin komppanianpäällikkö toi miehille uutisen: STAVKA on hyväksynyt sen, että antaudumme. Apua ei ole tulossa. Suomalaiset ovat edenneet jo Viipurista itään. Komppanian poliittinen upseeri esitti vastalauseensa, totesi, että tiedon täytyy olla väärä sillä neuvostosotilas ei antaudu eikä lopeta taistelua kuin kuollessaan ja alkoi kaivaa pistooliaan esille. Hän ei ehtinyt sen pidemmälle ja oli yksi niistä neuvostosotilaista, jotka eivät antautuneet eivätkä lopettaneet taistelua kuin kuollessaan. Sillä komppanianpäällikkö ampui häntä tylysti pistoolillaan otsaan. Sen jälkeen hän käänsi pistoolinsa, ojensi sen perä edellä miehiä kohden ja sanoi:

- Jos joidenkin teidän mielestä tein juuri äsken rikoksen, hän voi ottaa pistoolini ja ampua minut tähän paikkaan. Mikäli ei, niin ehdotan, että heitämme aseemme pois ja antaudumme suomalaisille. Meillä ei ole enää mitään mahdollisuutta, enkä voi ottaa vastuuta siitä, että tapatan teidät aivan turhan takia. Teillä on oikeus elää.

Yksikään mies ei tarttunut komppanianpäällikön pistooliin. He kaikki heittivät aseensa maahan ja siirtivät ulos haminalaisesta kellaritilasta, josta olivat hakeneet suojaa. Suomalaiset sotilaat näkyivät jo. Anatoli pelkäsi ehkä enemmän kuin koko sodan aikana. Hän halusi antautua, mutta pelkäsi samalla, että nuo häntä kohti tulevat suomalaiset ampuisivat hänet niille sijoilleen. Mikseivät ne niin tekisi? Hänhän oli hyökkääjä. Mutta hän kuitenkin muisti suomalaispropagandan, jota oltiin tehty niin kaiuttimilla kuin radioaaltojen välityksellä. Suomalaiset eivät olleet selittäneet mitään. Ainoastaan kuultiin aika ajoin tullut viesti, jota hyökkäyksen alun jälkeen oltiin jatkuvasti toistettu. Ei huutaen, vaan rauhallisella puheäänellä:

”Neuvostosotilaat. Antautukaa, niin saatte elää.”

Ei mitään muuta. Vain se. Yksinkertaisuudessaan ja rauhallisuudessaan se oli alkanut hyytämään. Se oli alkanut purra. Ja nyt se sitten nähtäisiin. He antautuisivat, mutta saisivatko he elää? Anatolin ryhmä kohtasi suomalaiset. Yksi suomalaisista antoi hänelle paperilapun, osoitti muita miehiä ja teki kädellään puhumista osoittavaa merkkiä. Paperilapussa oli venäjänkielistä tekstiä, ja Anatoli luki sen toisille:

- Mikäli hallussanne on vielä mitään tuli- ja teräaseita tai räjähteitä, luopukaa niistä välittömästi. Mikäli teette nyt niin, saatte elää ja teitä kohdellaan sotavankeina. Mikäli tämän jälkeen löydämme edellä mainittuja, ammumme teidät välittömästi.


Anatoli kertoi tämän muille. Pari miehistä hoksasi, että heillä oli vielä jäljellä partateriä. He näyttivät ne suomalaisille ja heittivät ne sitten menemään. Suomalainen komensi käsimerkillään miehet istumaan. Anatoli oli varma, että tähän tämä loppuu. Sitten suomalainen puhui esimiehensä kanssa sitä käsittämättömän kuuloista suomen kieltään ja huusi taaemmas. Anatolille ja muille tuotiin pari kanisterillista vettä. Kanisterit kiersivät janoisilta miehiltä toisille, ja ilmassa kuului spasibo, vaikkeivat miehet tienneetkään, ymmärsivätkö suomalaiset, mitä he olivat sanoneet.

Sitten paikalle tuli nähtävästi joku suomalainen upseeri. Hän heitti tupakka-askin ja tulitikkurasian niin Anatolin kuin erään toisen miehen syliin ja teki sormillaan tupakointia osoittavia merkkejä. Se oli viimeinen varmistus. Anatoli tiesi, että he jäisivät henkiin. Matka vankileirille tänne Suomen Etelä-Pohjanmaalle (vaikkei Anatoli oikein tiennyt missä leiri olikaan) oli ollut pitkä, muttei henkeä vievä. Heidät oltiin marssitettu jalan Haminasta Sippolaan, missä uupuneet miehet oltiin siirretty kuorma-autoihin joilla heidät oltiin siirretty Kouvolaan, josta heidät oltiin sitten härkävaunuissa kuskattu Kurikkaan.

Nyt hän oli sotavanki. Nopeasti tottunut asemaansa. Heillä oli parakissaan jopa radio. Ikivanhoja 1960- ja 1970-luvun matkaradioita oltiin kerätty siviileiltä tänne sotavankileirille. Radiossa oli tarjolla Suomen Yleisradion venäjänkielinen kanava. Propagandakanava tietenkin, mutta miehet olivat alkaneet kuunnella sitä mielellään. Siinä oli uutisia ja paljon venäjänkielistä pop-musiikkia lyhyeltä vapauden ajalta. Aika ajoin kaivettiin pitkiltä aalloilta lähetyksiä Moskovasta. Suomalaiset vartiomiehet eivät estäneet sitä. Niitten lähetysten mukaan hekin, täällä tosiasiassa vankileirillä olevat neuvostosotilaat olivat torjuneet fasististen suomalaisten hyökkäyksen, ja tehtävänsä suoritettuaan he olivat vetäytyneet takaisin Neuvostoliiton puolelle. Mitä helvettiä, tuumi niin Anatoli kuin hänen aseveljensä. Hehän itse hyökkäsivät, saivat selkäänsä, jäivät mottiin ja olivat sotavankeina jossain Länsi-Suomessa. Ja tsuhnahan on edennyt niin Kannaksella kuin Laatokan Karjalassa rajan yli. Ties kuinka pitkälle? Neuvostoliiton radiohan puhuu paskaa. Anatoli ymmärsi, miksi suomalaiset antoivat heidän kuunnella Neuvostoliitonkin radion lähetyksiä. Eihän heille voitu sen parempaa neuvostovastaista propagandaa syöttääkään.

Suurin kysymys, mitä miehet keskenään miettivät, oli sodan loppuminen. Anatoli huomasi niin itsensä kuin monen muun miehen toivovan, että Neuvostoliitto häviäisi sodan. Ihan heidän itsensä ja perheittensä vuoksi. Haminassa komppanianpäällikkö oli kertonut, että STAVKA oli antanut luvan antautua. Mutta entäs jos Neuvostoliitto voittaa sodan? Kuinka heidän sitten käy, kun heidät palautetaan Suomesta sodan mahdollisesti voittaneeseen Neuvostoliittoon? Onko odotettavissa nikkelinappi otsaan? Vaiko parikymmentä vuotta Siperiassa? Rahdataanko antautujan sukulaiset samaan Siperian junaan? Moni miehistä puhui jo muuttamisesta Amerikkaan. Jos se vain jotenkin olisi mahdollista.

Ainoa, mikä Anatolille oli varmaa, oli suomalaisten aamuisin jakama tee, leipä ja velli. Olihan sekin jotain.




Kilpisjärven - Tornion välinen maantie Aavasaksan kohdalla, muutama viikko aikaisemmin, elokuun 16. päivä vuonna 2002

Monen muun rekan tavoin tämä rekka eteni matkallaan Norjasta kohti Torniota, jossa sen sisältö siirrettäisiin junaan, joka kuljettaisi sen eteenpäin kohti jatkuvasti jauhavaa sodan myllyä ja sen  kyltymätöntä tarvetta. Rekkoja ajoivat pääosin tehtävään mobilisoidut vanhemmat reserviläiset. Tämä rekka oli poikkeus, sillä sitä ajoi 38-vuotias kittiläläisnainen Anna Suopanki, joka oli tehnyt tätä työkseen jo vuosia ennen sotaa. Hänet oltiin tunnettu pohjoisen rekkapiireissä äärimmäisen kauniina ja hyvämuotoisena milfinä, mutta toisaalta tiedettiin, että Annan mies, jonka kanssa hän piti yllä kahden rekan yritystään oli 120-kiloinen voimanostoa harrastava häijyn näköinen häiskä, joten Anna sai ajella reissujaan varsin rauhassa.

Kun huhtikuussa Suomea mobilisoitiin, huomasi Annakin muuttuvansa tavallisesta siviilirekkakuskista sotilasvirkamieheksi, jonka tehtäväksi tuli ajaa loputonta rekkarallia Norjan ja Tornion välillä. Joskus rekka purettiin Kolarissa, josta meni rautatie etelään, mutta yleensä tie vei Tornioon saakka ja siitä sitten taas takaisin Norjaan. Tietä kutsuttiin elämänlangaksi, tosin kun Suomi oli saanut liittolaisia, oli kauppamerenkulku taas alkanut toimia. Yhtä kaikki, hänen tuli omalta osaltaan ajaa tätä tietä kirvelevin silmin ja liian kahvin närästyttämin sisuskaluin.

Hänelle oli annettu sodan alkaessa nopeasti auttava asekoulutus. Sen merkiksi hänellä oli rekkansa komuutissa hanskalokerossa vanha poliisin käytössä ollut .38-kaliiberin Smith & Wesson revolveri. Lisäksi hänellä oli repsikan jalkatilassa teräskypärä ja nahkasaappaat, tosin hän ajoi aina lenkkikengät jalassa, eikä siihen olleet tievartiotkaan puuttuneet.  Päällään hänellä oli maastoasu, jota hän oli miespuolisilta sotilailta oppinut kutsumaan kuuskekkoseksi.

Hänen miehensä oli kuljetusaliupseerina jossain Sallan rintamalla. Hengissä vielä viime kirjeestä päätellen. Heidän kaksi lastaan olivat miehen vanhempien hoidossa Kittilässä. Hän oli viimeksi nähnyt lapsensa kolme viikkoa sitten. Ikävä kaihersi, mutta sotaa käyvä Suomi ei voinut antaa hänellekään etuoikeuksia. Kyllä isovanhemmat mukuloista huolen pitivät, vaikka hänelle äitinä tekikin vaikeaa.

Anna oli pitänyt tauon Karesuvannossa, bensa-asemalla missä hän söi baariruokaa valtion hänelle antamilla kupongeilla. Samalla bensiksellä oli ollut suomalaisia maakuntajoukkojen miehiä. Tarkalleen sanottuna he olivat ulkosuomalaisia. Tulleet Suomeen sotimaan muualta, kun kutsu kävi ja muutama tuli vaikkei kutsuttukaan. Erityisesti Ruotsista tulleitten kohdalla oli Anna kuullut varsin mielenkiintoisia tarinoita siitä, kuinka he olivat vältelleet ruotsalaisia viranomaisia päästäkseen Suomeen sotimaan. Tosin he kertoivat myös, kuinka moni ruotsalainen raja- ja tullimies oli kehittänyt tilapäisen hahmotushäiriön eikä erottanut Suomen passia Norjan passista. Nyt he olivat osa Ulkosuomalaisten Pataljoonaa, joita oli perustettu jo kolme kappaletta. Yksi oli Ahvenanmaalla ja kaksi vahti tätä Tornionjokilaakson elämänlankaa. Miesten joukkueen johtaja oli tullut sotimaan Kapkaupungista, suurinpiirtein nelikymppinen luutnantti. Miehen nimeä Anna ei muistanut. Mutta miesten kertoman mukaan jämptti ja tolkun mies kuin mikä. Buuriksi Johannesbuurista häntä kutsuttiin.

Anna oli hieman ihmetellyt miesten aseistusta ja tuuminut, että miksi teillä pelkät kiväärit on? Eikö sotavaltiolla ollut rynkkyjä antaa? Kyllä hänkin sentään ne tunsi. Miehet olivat vastanneet, että tunturissa ampumamatkat ovat mahdollisia vihollisen partioita jahdatessa pidemmät, joten tässä vanhassa venäläisessä Tokarevin puoliautomaattikiväärissä on omat etunsa. Sen kaliiberi 7.62 x 53R kantaa pitemmälle. Ja tolla Räisäsellä on sitten mukanaan saman kaliiberin Lahti-Saloranta pikakivääri.

Anna oli hyvästellyt sotilaat ja jatkanut ajamista. Hänen ylitsensä lensi Copterlinen helikopteri, joka ei enää kuskannut turisteja tunturiin, vaan johon oltiin maalattu Suomen ilmavoimien tunnukset, ja joka teki tarkkailulentoja Karesuvannon ja Kilpisjärven välillä. Samassa tehtävässä olivat myös turisteja aikaisemmin kuskanneet vesitasot. Rekkoja oli tie täynnä, joten kulku ei ollut ainakaan tylsää. Rauhan ajasta poiketen henkilöautoja ei juurikaan näkynyt. Anna kuunteli ajaessaan radiota tarkkaan sillä hän tiesi, että suomalaiset olivat tehneet onnistuneen läpimurron Kymenlaaksossa ja etenivät sekä Kannaksella että Laatokan Karjalassa. Se toi oman uhkansa, sillä naapuri oli pommituksin yrittänyt vaikeuttaa suomalaisten huoltotilannetta myös täällä Tornionjokilaaksossa. Vihollisen puolelta tulleet pommikoneet olivat iskeneet ohjuksillaan ainakin Tornioon ja Muonioon. Ajo eteni kuitenkin ilman ongelmia aina Ylitornioon saakka. Ennen Aavasaksaa hän ylitti Tengeliönjoen sillan ja samalla hän kuuli rekkansa radiosta hälytyksen:

- Lapin ilmavalvontakeskus. Huomio! Vihollisen pommikoneet etenevät Lapissa. Todennäköinen kohde Aavasaksa. Vihollisen pommikoneet etenevät Lapissa. Todennäköinen kohde Aavasaksa.

Perkele! Anna ylitti sillan ja pysäytti rekkansa ensimmäiselle levikkeelle. Anna ei ollut mikään varsinainen sotilasasiantuntija, mutta tiesi, että ryssien pommikoneet eivät suinkaan tulisi päälle pommittamaan, vaan ne pudottaisivat jo huomattavasti aikaisemmin erittäin suurilla taistelukärjillä varustettuja ohjuksia. Ja nyt niillä olisi ilman muuta kohteena Tengeliönjoen silta. Sen lähellä Anna tiesi olevan suomalaisia pioneeriyksiköitä, jotka olivat itse asiassa tehneet jo joen yli varasillan ja olivat valmiina korjaustöihin.


Anna kaappasi itselleen kypärän sekä kaiken varalta hanskalokerosta revolverin ja juoksi ojaan suojaan. Aavasaksalla alkoi räjähdellä… mutta helvetti… Annahan näki ohjukset… pitkäksi menee… Ruotsin puolelle…. siellä oli Övertorneå… olivatko ne älynneet suojautua… eivät varmaankaan ja… helvetti! Siellä räjähti! Toinen! Ja kolmaskin.

Hyökkäys näytti olevan ohi. Anna oli ensiaputaitoinen ja ajoi takaisin Aavasaksaan. Itse asiassa sinne ei ollut tullut kovinkaan suuria vaurioita. Mutta kun Anna ajoi rekkansa Tornionjoen ylittävän sillan luo, sitä pitkin ajoi ruotsalainen ambulanssi. Sillan Suomen puolella olevat sotilaat juoksivat kohti ambulanssia. Ambulanssi ajoi Suomen puolelle ja pysähtyi. Ulos juoksi mies, joka huusi selvällä suomen kielellä:

- Ihan vitun sama, mitä hallituksemme sanoo! Noista ohjuksista yksi osui päiväkotiin ja kaksi omakotitaloalueelle! Siellä kuolee ihmisiä kuin kärpäsiä! Tulkaa auttamaan!

Asiaa ei tarvinnut pidempää miettiä. Neljä kuorma-autollista suomalaisia sotilaita ylitti Tornionjoen ja läksi auttamaan haavoittuneita siviilejä. Heillä oli aseet mukana, mutta ne jätettiin kuitenkin kuorma-auton lavalle. Haavoittuneita alettiin tuoda Suomen puolelle hoidettavaksi. Tilanne oli miehillä hallussa. Anna näki, ettei hänen apuaan tarvita ja jatkoi ajamistaan kohti Torniota. Ajaessaan hän mietti, jokohan feministinen ruotsalaishallitus muuttaisi mieltään asioitten kulusta.

Seuraavana päivänä, purettuaan lastinsa Torniossa ja ajaessaan taas kohti pohjoista Anna luki Ilta-Sanomista, kuinka ruotsalainen media oli kertonut asiasta:

”Övertorneåssa tapahtui eilen traaginen onnettomuus. Polttoainerekka ja armeijan ammusrekka törmäsivät toisiinsa päiväkodin pihalla. Tapahtuneessa räjähdyksessä kuoli 47 ja haavoittui 128 ihmistä. Ruotsin puolustusvoimat ovat eristäneet alueen, koska alueella saattaa olla vielä räjähtämättömiä ammuksia.”

Ajaessaan pohjoiseen päin Anna piti taukoa Aavasaksalla, tapasi niitä sotilaita, jotka olivat olleet auttamassa Ruotsin puolella ja kuuli, että kuolleita oli ollut toista sataa. Myöhemmin Anna luki lehdestä Ruotsin feministisen hallituksen lähettäneen Suomelle vakavan vastalauseen siitä, että suomalaiset sotilaat olivat luvatta tunkeutuneet Ruotsin puolelle.


Leningrad, elokuun 26. päivä vuonna 2002

Neuvostoliiton armeijan luoteisen rintaman tiedustelupäällikkö kenraaliluutnantti Gennadi Sedov katseli karttojaan ja tiedusteluraporttejaan täsmälleen samoin, kuin hän oli katsellut kymmenen vuorokautta aikaisemminkin. Siitä tuntui tosin olevan kymmenen vuotta, ja tilanne oli muuttunut aivan toisenlaiseksi.

Sedov muisteli aikaa vuonna 1996. Silloin hän oli ollut osana sitä onnistunutta vallankaappaushanketta, joka toi kommunistit takaisin valtaan. Ja hän muisti sen, kun valtaan palanneet kommunistit ilmoittivat vuonna 1997, että viimeistään viiden vuoden kuluttua Neuvostoliitto on palautettava alkuperäisille rajoilleen. Sotilaat olivat yrittäneet selvittää, että Neuvostoliiton armeija tarvitsee vähintään kymmenen, mieluummin viidentoista vuoden jälleenrakentamisen ja uudistamisen että sellaista kannattaa edes yrittää. Armeija oli kerta kaikkiaan liian rappiotilassa esitettyyn vaatimukseen nähden. Eli tällaista kannattaisi yrittää aikaisintaan vuosien 2006 – 2011 välillä. Sitä ennen ennuste vanhentuneella ja huollon puutteesta kärsivällä kalustolla ja huonosti koulutetuilla joukoilla olisi huono. Varusmiesten koulutustakaan ei pystyttäisi uudistamaan niin nopeasti.

Sotilaat eivät ymmärtäneet, että vanhat kommunistijohtajat halusivat nähdä unelmansa totena ennen kuolemaansa. Ja sitä, että se meni realismin edelle. Niinpä he olivat käskystä keränneet varikoilla vuosia huoltamatta seisoneesta kalustosta kasaan kaiken sen, mitä Politbyroo vaati. Politbyroo ei halunnut kuunnella heidän perusteitaan. Sillä oli unelma. Ja sillä oli uudelleen syntyneessä Neuvostoliitossa myös ehdoton valta. Niinpä sotilaat toimivat, niin kuin Politbyroo vaati. Ja sen seurauksena oltiin tässä tilanteessa. Kaikilla rintamilla. Niin kuin myös täällä Suomen rintamalla.

Onneksi STAVKAn tänne lähettämä uusi Luoteisen Rintaman ylipäällikkö kenraali Blinov oli taitava ammattisotilas eikä poliittinen syyllisten etsijä. Blinovkin ymmärsi tilanteen. Vihollinen oli aliarvioitu. Jo alusta lähtien. Kun vihollinen oli onnistunut pysäyttämään hyökkäyksen, tämä rintamanosa yksinkertaisesti unohdettiin. Elettiin toivossa, että vihollinen tyytyisi tilanteeseen niin kuin se oli tyytynyt joskus kymmeniä vuosia aikaisemminkin ja suostuisi sille epäedulliseen rauhaan. Ja sitä myötä annettiin viholliselle se mahdollisuus, jota se oli käyttänyt. Ajatusta siitä, että suomalaiset olisivat aloittaneet vastahyökkäyksensä suoraan rajan yli Neuvostoliiton puolelle oltiin STAVKAssa pidetty mahdottomana. Tai ehkä oikeampi termi olisi ollut ”sopimaton”. Eihän niin kuulunut tehdä.  Eihän Neuvostoliiton puolelle saanut hyökätä. Ei sellaista voinut tapahtua. Helvetti soikoon, niin  STAVKAssa kuin Politbyroossa oltiin loukkaantuneita. Loukkaantuneita! Kuin pienet lapset, joilta oltiin viety tikkari.

Näin jälkeenpäin katsottuna suomalaisten suunnitelma oli tietysti selkeä ja kaava hyvin ymmärrettävä. Ei kukaan väittänyt, etteikö tsuhna osaisi lukea läksyjään ja ottaa oppia tilanteesta ja sen suomista mahdollisuuksista. Kaikkien vähiten Sedov. Imatralla suomalaisten motittama kokematon ja haluton valkovenäläinen divisioona oli murskattu nopeasti. Eikä siihen tarvittu ensimmäisen läpimurron jälkeen kuin suomalainen jalkaväkiprikaati ja maakuntapataljoonia. Suomalaisten moottoroidut yksiköt saattoivat lähteä etenemään suoraan kohti Viipuria. Skenaario, jota ei oltu ennen sotaa edes kuviteltu. Imatrasta länteen neuvostojoukkojen luonnollinen puolustuslinja oli ollut Saimaa, ja siksipä seuraavat vahvemmat neuvostoyksiköt olivat vasta Luumäellä. Ne eivät olisi ehtineet apuun ja apuuntulo olisi merkinnyt samalla sitä, että suomalaiset etenisivät perässä. Perääntyminen siinä vaiheessa oli jo ajatuksena ehdottomasti kiellettyä.

Pyhällöstä läpimurtautuneet suomalaisjoukot olivat ratkaisseet pelin Kymen rintamalla. Virolahdessa lähes ilman polttoainetta taistelleen 37:n moottoroidun jalkaväkidivisioonan urhoollinen vastarinta oli onnistunut viivyttämään suomalaisia kaksi vuorokautta. Sen jälkeen suomalaisten joukkojen ja Viipurin välissä ei ollut käytännössä mitään. Mikä tiesi koko Kymen rintaman jäämistä mottiin. Aivan samoin kuin sodan alussa Helsingissä oltiin taas siinä tilanteessa, että taistelun lopputulos tiedettiin ennalta. Joukoilta loppuisivat niin muona kuin ammuksetkin. Huolto ilmasta ei olisi onnistunut. Sedov oli ajatellut, että tältä varmaan tuntui aikanaan Saksan sodanjohdolta, kun se katseli Stalingradin tilannetta. Silti joku käsittämätön kunniakoodi vaati, että motissa olevat joukot jatkaisivat taisteluaan. Edes jonkun aikaa.

Elokuun 15:een mennessä saarrostettujen joukkojen tilanne oli muuttunut kestämättömäksi. Suomalaisilla oli aivan liian paljon raskasta aseistusta ja ne pystyivät jauhamaan joukkoja murskaksi ilman vastatykistötoiminnan pelkoa. Kun vuorokausi vaihtui, tuli politbyroosta viimein lupa antautua. Myöhemmin Sedov oli kuullut, että antautumislupa oli mennyt äänestykseen ja voittanut ainoastaan yhden äänen enemmistöllä. Niukasti hävinnyt osapuoli olisi halunnut laittaa voimaan saman määräyksen kuin Stalin aikanaan. Neuvostosotilas ei antaudu, vaan joko voittaa tai kuolee. Antautuvan perhekin on rikollinen. Onneksi järki, tai ennemminkin edes kohtuullisuus voitti.

Joka tapauksessa STAVKA saattoi suomalaisten suurhyökkäyksen seurauksena pyyhkiä kirjavahvuudestaan koko Kymen Rintaman. Tavallaan oli onni, ettei hyökkäystä oltu odotettu, ja vahtia piti vain luurankomiehistöksi laskettava viisi divisioonaa. Mutta ne oli lopullisesti menetetty, ja niitä oltaisiin kaivattu kipeästi Kannaksella. Sillä suomalaiset olivat vallanneet jo Viipurin, minkä ne saivat haltuunsa käytännössä tyhjänä. Siviilit olivat paenneet, suomalaisten kärkijoukot olivat jopa katselleet sivusta viimeisiä pakenevia siviilejä, jotka tukkivat Viipurin ja Leningradin välisen valtatien. Suomalaiset eivät estäneet siviilien pakenemista. Tukkivathan ne tsuhnan kannalta mukavasti myös mahdollisesti hanttiin pistävien neuvostojoukkojen etenemisen.

Niitä eteneviä neuvostojoukkoja ei koskaan tullut. Alun perin Leningradissa olleet erilliset reserviläisistä, miliiseistä ja sisäministeriön joukoista kootut rykmentit oltiin STAVKAn toimesta määrätty etenemään Kannakselle mahdollisimman nopeasti, hyökkäämään suomalaisten kimppuun suoraan liikkeestä ja pysäyttämään ne mahdollisimman kaukana Leningradista. Blinov onnistui estämään tämän jo itsessään tuhoon tuomitun suunnitelman. Suomalaiset olisivat pirstoneet nuo kokemattomat, lähinnä miehitys- ja vartiointitehtäviin koulutetut rykmentit kappaleiksi ja sen jälkeen ei vihollisen ja Leningradin välissä olisi ollut käytännössä mitään.

Blinov ymmärsi, että menestyksekästä puolustustaistelua olisi käytävä syvyydessä  ja suomalaisia voitaisiin viivyttää parhaiten jäljitellen sitä alueellisen puolustuksen mallia, mitä neuvostojoukkoja vastaan oltiin menestyksellä käytetty. Mutta näitä reservirykmenttejä ei oltu koulutettu sen kaltaiseen sodankäyntiin. Niille oltaisiin ehditty opettaa vasta aakkoset, kun suomalaiset olisivat jo vanhalla rajalla. Kovan väännön seurauksena Blinoville luvattiin kolme uutta reservidivisioonaa. Kokemattomia kyllä, mutta sentään kirjavahvuisia. Mutta ne eivät ehtisi viivytystaisteluun. Mitä tehdä?

Blinov teki tilanteeseen nähden parhaan mahdollisen ratkaisun. Kannas menetettäisiin joka tapauksessa hyvin suurelta osin. Oli turha tapattaa miehiä sen vuoksi, koska Leningradin puolustaminen olisi pääasia. Siksi hän määräsi erilliset reservirykmentit valmistamaan puolustusasemia Itä-Kannakselle. Suomalaisten viivyttämiseen hän varasi yhden niistä harvoista ässistä, joita hänellä oli hihassaan, eli muutaman VDV-pataljoonan ja Spetsnaz-yksiköitä joita ei oltu onneksi ehditty lähettää Helsinkiin tapettaviksi. Nämä joukot siirrettiin mahdollisimman suurella kiireellä kaikki mahdollinen helikopterikalusto käyttäen Kannakselle, jossa ne saisivat tehtäväkseen viivyttää vihollista miinoituksin ja ylläköin.

Tämä ilmakuljetus meni nyt yli kaiken muun, ja ohjeistuksena oli, että vähänkin vastaanhangoittelevat ilmavoimien huoltoupseerit sai muitta mutkitta ampua. Erikoisjoukkojen  viivytyksen painopisteeksi Blinov määräsi Viipurin – Leningradin valtatien, alkaen mahdollisuuksien mukaan tasalta Summa – Kaukjärvi, sekä Viipurin – Koiviston – Terijoen – Leningradin valtatien tasalta Humaljoki – Muurila.


VDV- ja Spetsnazjoukot olivat kärsineet kovia tappioita, mutta onnistuneet aiheuttamaan niitä myös hyökkääville suomalaisille. Ennen kaikkea ne olivat onnistuneet voittamaan muutaman tärkeän vuorokauden, että Leningradin puolustusta pystyttiin organisoimaan. Ennen sotaa, ja edes kylmän sodan aikana ei pidetty mahdollisena tätä skenaariota kesän 1941 toistumisesta, joten tähän ei oltu valmistauduttu. Jossain vaiheessa kyllä huomattiin, etteivät suomalaiset aio edes hyökätä Leningradiin saakka. Tätä vahvisti se tiedustelutieto, että kaksi suomalaista panssariprikaatia oli siirtymässä Laatokan länsirantaa pitkin kohti Laatokan Karjalaa. Niillähän ei Sortavalan ja suomalaisten jo miehittämän Lahdenpohjan välissä ollut vastassa kuin KGB:n rajajoukkoja. Erinomaisia sellaisia, mutta ei niistä olisi ollut vastusta eteneville panssarijoukoille. Ne olivat ajaneet asiansa hyvin tähän asti, sillä ei tällä Ruokolahden ja Tohmajärven välisellä hiljaisella rintamaosuudella niitä vastassakaan ollut kuin suomalaisia paikalliskomppanioita.

Blinov oli antanut käskyn evakuoida KGB:n joukot Laatokan kautta. Niitä tarvittaisiin myöhemmin muualla. Siviilejä tällä kapealla Laatokan ja Suomen välisellä pätkällä ei enää ollutkaan. Ne oltiin evakuoitu pois ennen sotaa. Joka tapauksessa tämä tiesi sitä, että suomalaiset aikoivat edetä pidemmälle myös Laatokan Karjalassa. Se oli toinen suuri huolenaihe, mutta Kannas oli ensimmäinen. Lopulta suomalaiset, kärkenään kaksi valmiusprikaatia ja yksi panssariprikaati sekä lukuisa määrä jääkäriprikaateja eteni suurin piirtein sinne, minne jatkosodassakin. Länsi-Kannaksella vihollinen eteni Terijoelle, jatkoi siitä Rajajoelle ja pysähtyi lopulta Valkeasaareen, missä sillä oli ollut asemat ennenkin. Itä-Kannaksella suomalaiset etenivät Metsäpirttiin saakka. Niissä asemissa sen joukot alkoivat kaivautua ja siirtää moottoroituja prikaatejaan Laatokan Karjalaan. Eteneminen Kannaksella oli pysähtynyt. Neuvostojoukot saattoivat huokaista helpotuksesta, mutta olihan tämä odotettavaa. Eivät tsuhnat, vaikka hulluja ehkä olivatkin, olleet niin suuruudenhulluja, että haluaisivat sitoa itsensä katutaisteluihin Leningradiin.

Leningradin puolustuksessa neuvostojoukoilla oli vain kolme divisioonaa ja erillisiä rykmenttejä. Luurankomiehitys, mutta tällä hetkellä se riittäisi, sillä vihollinen oli pysäyttänyt hyökkäyksensä. Laatokan Karjalan tilanne oli huolestuttavampi. Suomalais-itävaltalaiset joukot olivat edenneet Pitkärantaan saakka, ja ne olivat saaneet tuntuvia vahvistuksia Kymen Rintaman romahdettua. Mitä ne tekisivät? Kuinka pitkälle niitten oli tarkoitus edetä? Niitä vastaan oltiin lähetetty pari reservirykmenttiä, lähinnä tunnustelutarkoituksessa. Vihollinen hyökkäsi niitä vastaan kaikella voimallaan, pirstoi ne palasiksi ja eteni. Mutta vain jonkun verran. Vihollisen suunnitelma selvisi. Se ei halunnut voittaa maa-alaa, vaan tuhota mahdollisimman paljon neuvostojoukkoja. Niin että niitä olisi lopulta pakko alkaa siirtää etelästä, jossa sodan painopiste oli ja heikentää siellä tilannetta entisestään.

Kun tuhoamistaisteluja ei ollut viholliselle tarjolla, se tajusi tilanteen ja eteni nopeasti Syvärille. Ei kuitenkaan sen koko mitalta, vaan tyytyi katkaisemaan Kirovin radan, jota suomalaiset Muurmannin radaksi kutsuivat. Linjat asettuivat paikalleen, mutta vihollinen oli lyönyt syvän kiilan, joka ulottui Kirovin radalta Säämäjärven kautta Ilomantsin itäpuolelle. Siitä pohjoisempana vihollinen oli tyytynyt vain lisääntyneeseen väkivaltaiseen tiedusteluun. Tilanne ei ollut hyvä, mutta voisi se olla pahempikin.

Sedov aukaisi tietokoneensa ja meni Hotmailin sivuille. Hänellä oli asemansa vuoksi käytössään internet ilman mitään rajoituksia. Hän kirjautui sisään marthasmuffiesandcookies@hotmail-osoitteeseen. Jos politbyroo olisi tiennyt tästä osoitteesta, hänet olisi välittömästi teloitettu. Hän piti sillä yhteyttä suomalaiseen sotilastiedusteluun. Aloite oli tullut suomalaisilta ennen sotaa. Heidän perustelunsa oli järkeenkäypä. Sotilastiedustelu koostuu järkevistä ja asiallisista ihmisistä. Poliittinen johto voi olla epävakaa. Yhteys kannattaa säilyttää. Kaiken varalta. Katastrofin ehkäisemiseksi. Sedov oli odottanut aikansa, ja kertonut sen jälkeen yhteydestä Blinoville. Blinov oli vain todennut, että tuo yhteys kannattaa ehdottomasti pitää yllä. Oli hyvä olla joku kanava, jolla neuvotella epävirallisesti vihollisen kanssa. Siitä oli nyt kolme vuorokautta, ja Sedov tiesi, että Blinov oli pitänyt asian omana tietonaan. Paras todiste siitä oli, että hän eli vielä.

Tähän mennessä yhteyttä oltiin vain testattu. Toinen osapuoli lähetti viestin ”test”, johon toinen vastasi ”re:test”. Nyt yhteyttä saatettiin ensimmäisen kerran tarvita. Luoteiselle rintamalle ei olisi tulossa juurikaan enempää apujoukkoja. Eteläinen suunta oli tärkeämpi. Politbyroo oli päättänyt painostaa Suomea rauhaan toisin keinoin.


Nurmijärvi, eräs mäensyrjä, elokuun 27. päivä vuonna 2002

Eräs nuori vihreä ensimmäisen kauden kansanedustaja seisoi jossain metsätien päässä olevan syrjäisen mäen kupeessa ja uskotteli itselleen näkevänsä unta. Uni oli epämiellyttävä. Siinä oli hänen lisäkseen eräs pitkäaikainen vasemmistoaktivisti, joka katseli ylpeällä ilmeellä ympärilleen. Sitten siinä oli joku venäläinen nainen, oliko sen nimi Irina Volkova, jota hän kuuli kutsutun GRU:n nukkuvaksi agentiksi joka oli jäänyt kiinni. Hänen vieressään, tässä unessa siis oli suomalainen majuri, jolta oltiin revitty arvomerkit pois. Nuori kansanedustaja jotenkin ymmärsi, että majuri oli myynyt Neuvostoliitolle sotilaallisia tietoja rahaa vastaan.

Vielä enemmän nuorta kansanedustajaa häiritsi tässä unessa olevat sotilaat. Joita sotilaspoliiseiksi kutsuttiin. Heitä oli paljon. Ja kaikkein eniten häntä häiritsi tässä unessa mäen juurelle valmiiksi kaivettu hauta. Jota kohden tämä Irina ja suomalainen majuri komennettiin, ja heitä varten oli valmiina kahdeksan sotilaspoliisin teloitusryhmä. Majuri otti silmilleen hänelle tarjotun siteen ja vapisi kauttaaltaan, mutta nainen kieltäytyi. Hän katsoi teloittajiaan jotenkin käsittämättömän tyynesti ja ilmeettömästi. Aivan kuin hän olisi tiennyt aikanaan lähtevänsä matkalle, joka oli välillä mukavakin, mutta jonka väistämätön päämäärä oli tämä. Hänen ilmeensä oli tyyni vielä silloinkin, kun laukaukset kajahtivat.

Nainen ja mies putosivat valmiiksi kaivettuun hautaan, ja teloitusryhmää komentava luutnantti kävi viimeistelemässä asian ampumalla kumpaakin pistoolillaan päähän. Sitten nuori vihreä kansanedustaja kuuli oman nimensä ja vanhan vasemmistoaktivistin nimen. Hän käveli, koska ei uskonut tämän todella tapahtuvan. Hän otti kuitenkin siteen silmilleen, koska ei halunnut katsoa noita ilkeän näköisiä sotilaita. Vasemmistoaktivisti sähähti hänelle, että kuolisit edes kunnialla ja avoimin silmin. Aatteesi vuoksi.

- LATAA!

Aatteen? Minkä aatteen? Nuori vihreä kansanedustaja ihmetteli. Hänellehän politiikka oli ollut alusta asti pelkkiä jatkuvia bileitä. Tietysti osallistuvia sellaisia. Siitä tuli samankaltaisessa seurassa niin hyvä, ja jotenkin tuulipukukansaa valveutuneempi olo. Hän oli sanavalmis nuori nainen, humalassakin, joten asiat seurasivat toistaan ja hän huomasi olevansa vihreitten eduskuntavaaliehdokkaana. Mikäs sen hienompaa. Bileet eikun paranivat.

Vaalikamppailun aikana hän oli tavannut Rodrigon. Ihanan portugalilaisen miehen. Rodrigo oli yrittäjä. Hän toimi muuallakin Euroopassa, mutta pääosin Suomessa ja hän harjoitti maahantuontia ja maastavientiä. Hän oli asunut pitkään Suomessa ja osasi suomea täydellisesti. Hän oli ihana keskustelukumppani ja tarjosi mahtavaa seksiä. Kaiken kaikkiaan hän oli jotain muuta kuin tylsät suomalaiset miehet, joita hän oli oppinut halveksimaan. Nuori vihreä kansanedustaja halusi jotain enemmän, jotain parempaa, jotain kansainvälisempää ja ennen kaikkea jotain sellaista joka ruokkisi hänen omaa kyltymätöntä egoaan. Rodrigo oli vastaus siihen kaikkeen. Ja ennen kaikkea, huolimatta siitä, että Rodrigo oli yrittäjä, hän oli hyvin valveutunut ihminen. Hän oli hyvin kiinnostunut ympäristöasioista, ja ennen kaikkea hän oli hyvin huolestunut suomalaisten asevarustelusta. Maa, jota hän oli niin kovasti rakastanut, oli nyt muuttumassa hänelle vieraaksi militaristiseksi valtioksi. Nuori vihreä kansanedustaja oli samaa mieltä, ja sanoi, että jos hänet valitaan, niin hän tulisi tekemään kaikkensa estääkseen tämän militaristisen kehityksen. Turhaahan se oli muutenkin, sillä eihän sivistyneessä Euroopassa enää mitään suursotia käytäisi.

- TÄHTÄÄ!

Rodrigo oli innostunut asiasta, mutta pyysi, että nuori vihreä kansanedustaja ei ottaisi tässä asiassa hyvin julkista aktiivista roolia. Oli muitakin tapoja. Rodrigo kertoi omaavansa yhteyksiä sekä liikemiehiin että organisaatioihin, jotka pitivät humanismia ja pasifismia suurimpana ohjenuoranaan ja jotka pystyisivät vaikuttamaan kulissien takana. Kansainvälisesti.  Jos nuori vihreä kansanedustaja itsessään jotain häpesi, se oli hänen suomalaisuutensa. Hän halusi enemmän. Hän halusi olla enemmän. Hän halusi kuulua johonkin suurempaan. Nyt hänelle tarjottiin siihen tilaisuus.

- Mitä minä voisin tehdä?

Rodrigo osasi kertoa. Nuori ehdokas oli kovassa nosteessa ja hänet tultaisiin mitä varmimmin valitsemaan kansanedustajaksi. Hänen tulisi pyrkiä eduskunnassa puolustusvaliokunnan jäseneksi. Ja kertoa Rodrigolle kaikki, mitä hän siellä kuuli. Mutta heidän suhteensa tuli pitää ehdottamasti salassa, sillä militarisoituva Suomi oli myös muuttumassa ulkomaalaisvihamieliseksi. Rodrigo kertoi, että hän voisi jatkaa liiketoimintaa aivan hyvin muuallakin. Vaikka Ruotsista käsin. Mutta hän ei halunnut ulkomaalaisuutensa vuoksi vahingoittaa nuoren vihreän kansanedustajan poliittista uraa. Joka ura lisäksi auttoi rauhan ja kansainvälisen solidaarisuuden asiaa.

Nuori vihreä kansanedustaja oli aivan myyty. Hänet valittiin. Hän pääsi puolustusvaliokuntaan. Ja salaisissa romanttisissa tapaamisissaan hän kertoi Rodrigolle kaiken. Tärkeintä nuorelle vihreälle kansanedustajalle oli se, että hän ei ollut enää joku vitun suomalainen maailman Takahikiällä. Hän oli enemmän. Hän oli osa jotain suurempaa. Jotain tärkeämpää. Harmi, että hän ei voinut kertoa asiasta kenellekään. Rodrigo oli sen ehdottomasti kieltänyt.

Näin meni joku vuosi. Hän oli tottunut tilanteeseen. Sitten tultiin vuoteen 2002. Yllättäen hän huomasi, että puolustusvaliokunnassa ei puhuttu enää ainakaan hänen läsnäollessaan oikeastaan mitään merkittävää. Hän ei osannut hahmottaa, mistä se johtui. Hän kertoi asiasta Rodrigolle ja yllättäen mies katosi. Hän yritti saada Rodrigon kiinni puhelimitse, mutta sai vain ilmoituksen, että kyseinen numero ei ole käytössä. Sähköposteihin ei vastattu.

Ja sitten tulivat poliisit.

- HUOMIO!

Oikeudessa hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mistä puhuttiin. Hänelle oltiin kyllä kerrottu, että Rodrigo oli tosiasiassa KGB:n illegaali, joka oli häipynyt Suomesta. Hän ei missään vaiheessa hahmottanut sitä, että hän olisi tehnyt jotakin väärää. Eihän tällaisten asioitten pitäisi koskea häntä, sillä hänhän vietti vielä eduskunnassakin niitä bileitä, mitä oli viettänyt koko ikänsä. Hänellä oli niihin oikeus. Hän oli syntynyt niihin. Ei häntä voi sen takia tuomita. Hän tunsi. Hän eli. Tuo kaivettu hauta ja rivissä odottavat sotilaspoliisit koskivat jotain muuta ihmistä. Ei häntä. Tämä oli kuitenkin vain väärinymmärrys ja hän oli oikeutettu ”vapaudut vankilasta”-korttiin. Tai johonkin sellaiseen. Ei häntä voisi tuomita mistään. Siksi, että hänhän halusi vain hyvää. Ainakin itselleen ja egolleen. Ja siksi, koska hän ei yksinkertaisesti halunnut tulla tuomittavaksi ja hän haluaa päästä heti takaisin kansanedustajan tehtäväänsä. Hän halusi. Se oli riittävä peruste. Niinhän se oli ollut koko hänen elämänsä ajan. Miksei nytkin?

Sitä hän mietti vielä tässä mäen syrjässä side silmillään. Ei tätä oikeasti tapahtunut. Tai jos tapahtuikin, niin hetken kuluttua teloitusryhmää komentava luutnantti tulisi hänen luokseen, ottaisi siteen hänen silmiltään ja sanoisi, että tämä oli ankara varoitus. Toimi jatkossa varovaisemmin. Ja sitten hän irrottaisi hänen sidotut kätensä ja hän palaisi sotilaitten kanssa siihen autoon, joka oli tuonut hänet tänne ja sen jälkeen hän voisi jatkaa…

- TULTA!



Neuvostojoukkojen valtaaman Viron alueen ilmatila, elokuun 28. päivä vuonna 2002

Neuvostoliiton ilmavoimien everstiluutnantti Jevgeni Sergejev lensi vanhaa Tupolev Tu-16 konettaan. Hän johti hyökkäysosastoaan, jossa oli kaikkiaan 22 kappaletta samanlaista pommikonetta. Koneet olivat turvallisesti siinä osassa Viron ilmatilaa, jota neuvostojoukot miehittivät. Laivueen lentosuunta kulki suurinpiirtein pitkin Viron rannikkoa. Näytti siltä, että koneet etenisivät länteen, kohti virolaisten, itävaltalaisten ja tanskalaisten hallussaan pitämää aluetta.

Koneet olivat vanhentuneita, mutta Neuvostoliiton armeija oli pitänyt ne käytössä. Yleensäkin neuvostoilmavoimat olivat kärsineet käytävässä sodassa ankaria tappioita, joten kaluston kanssa ei kannattanut kursailla. Mutta näillä koneilla oli oma tehtävänsä, ja siksi jokaisen koneen siipien alla oli kiinnitettynä kaksi likimain yhtä vanhaa AS-5 Kelt-ohjusta. Ohjukset olivat vanhoja ilmasta-maahan ohjuksia, joita löytyi armeijan varikoista vielä jonkun verran toimivia. Tarkkoja ne eivät olleet. Mutta tärkeintä oli, että niissä oli tuhannen kilon taistelukärki. Sitä tarvittaisiin nyt, eikä tässä tehtävässä tarkkuudella ollut niin suurta merkitystä.

Viron rannikolla sijaitsevan Kundan kaupungin kohdalla laivue muutti äkkiä lentosuuntansa pohjoista kohti. Meren päällä ne laukaisivat ohjuksensa. Kaikkiaan 44 kappaletta. Ne oli suunnattu kohti Porvoota, johon sotaa paenneet asukkaat olivat lähes kokonaan palanneet.

Samaan aikaan Viron rannikolta laukaistiin kaikkiaan 40 Scud D-ohjusta kohti Lahtea. Pohjoisempana Murmanskista lähteneet Tu 22 Blinder sekä Tu 22M Backfire-pommikoneet hyökkäsivät kohti Inaria ja Ivaloa tavanomaisin pommein. Lapin lentokentiltä vihan vimmassa apuun nousseet suomalaiset ja itävaltalaiset Drakenit sekä saksalaiset Tornadot eivät ehtineet estää tuhoisaa pommitusta, mutta olivat kuitenkin ehtineet pudottaa kolmasosan kotiinsa palaavista pommikoneista.

Sen jälkeen, kun sota oli alkanut ja neuvostoilmavoimat olivat hyökänneet pääkaupunkiseudulta paenneita siviileitä vastaan, ei suomalaisia kaupunkeja kohtaan oltu tehty terroripommituksia. Ehkä sen vuoksi siviilit reagoivat hitaasti ilmahälytyksiin. Kaikkiaan sen päivän pommituksissa kuoli yli 1.200 siviiliä. Neuvostoliiton suurlähettiläs Norjassa kävi ilmoittamassa Suomen suurlähetystölle Neuvostoliiton antaneen Suomelle vakavan varoituksen lopettaa hyökkäyksensä Neuvostoliiton alueelle ja kehotti Suomea vetäytymään ja aloittamaan välittömät rauhanneuvottelut. Ohjusiskuja suomalaisia kaupunkeja vastaan tehtiin vielä kahtena seuraavanakin päivänä.


Valkeasaari, etulinja, Karjalan Kannas, elokuun 30. päivä vuonna 2002

Helsingin neljänteen pataljoonaan kuuluva alikersantista kersantiksi ylennetty Veikko Kemppainen istui korsussa ja viimeisteli ateriaansa, jota hän äyskäröi suuhunsa pakistaan, joka oli suojattu pakkipussilla. Noppasoppaa ja näkkileipää. Tosin säilykeliha oli vaihtunut amerikkalaiseksi. Jos suomalaiset olivat hankkineet ennen sotaa norjalaista tonnikalasäilykettä tunturin verran, niin tämä amerikkalaista corned beef-säilykettä oli sodan aikana tullut varmaan kahden tunturin edestä. Ja sehän kelpasi, kiitos jenkeille avusta, ihan maittavaa se oli. Welfare for warfare, vai mitenkä ne jenkit sanoivatkaan. Hän ajatteli, että tässä sodassa se ruokapuoli pelitti varmasti paremmin kuin edellisessä.

Hänen pataljoonansa, niin kuin maakuntajoukot sekä jalkaväkiprikaatit yleensäkin pitivät vahtia juoksuhaudoissa niissä asemissa, joissa oltiin, kun suomalaiset olivat pysäyttäneet etenemisensä Kannaksella. Paremmin varustetut joukot olivat taempana ja valmistelivat samanlaista alueellista puolustusta kuin mitä sodan alussa oltiin tehty. Naapuri ei ollut tällä hetkellä voimissaan, mutta armeijan johto oli tajunnut, että ylimielisyyteen ei ollut syytä sortua. Ryssillä meni tällä hetkellä etelässä huonosti, mutta tilanne voisi vielä muuttua ja silloin se varmasti heijastuisi tännekin.

Kemppainen ja hänen ryhmänsä olivat kulkeneet pitkän matkan ja sen varrella heistä oli tullut kouliintuneita ja kokeneita sotilaita. He olivat olleet Helsingissä puhdistamassa Siltamäen-Tapulin mottia ja siitä ajasta Kemppainen ei oikeastaan osannut hahmottaa mitään muuta kuin aina uuden kerrostalon, aina uuden rapun ja aina uuden huoneiston. Ja valtavan määrän tulta, räjähdyksiä, savua, pölyä ja betoninkappaleita, joita satoi heidän päällensä. He eivät olleet ammattilaisia, kun se tehtävä alkoi. Vastassa olleet VDV-joukot olivat. Siispä kaikki kikkailu piti jättää pois. He räjäyttivät kaiken tieltään, viskoivat huoneistoihin käyttöönsä saamiaan termobaarisia käsikranaatteja ja ampuivat loput.

Kemppainen muisti, kuinka yhdessä huoneistossa, johon hän hölmöyttään tunkeutui jostain käsittämättömästä syystä yksin, hänen lippaansa tyhjeni kun hän oli lopettanut huoneistossa olleet haavoittuneet vihollissotilaat ja samalla hetkellä huoneiston toisesta huoneesta hänen kimppuunsa hyökkäsi ainoa huoneistossa eloon jäänyt vihollinen, aseensa menettänyt ja valmiiksi haavoittunut raivopäinen kapteeni. Vihollinen oli häntä vahvempi, onnistui kaatamaan hänet maahan ja pyrki kuristamaan hänet. Kuolemankauhussaan Kemppainen oli tajunnut iskeä kapteenia, joka oli vihansa vallassa tuonut päänsä liian lähelle Kemppaisen kasvoja otsallaan nenään, murtaen hänen nenärustonsa ja kivussaan kapteeni laski Kemppaisen toisen käden irti. Kemppainen ei ollut aikaillut vaan työnsi molemmat sormensa kapteenin silmiin niin syvälle kuin pystyi.

Vihollinen ulvoi sokeaa tuskaansa, nousi Kemppaisen päältä ja silloin hän sai kaivettua puukkonsa vyöltä ja löi tuota ulvovaa miestä varmaankin kaksikymmentä kertaa. Hetkeä myöhemmin hänen ryhmänsä miehet tulivat paikalle, näkivät Kemppaisen polttelevan tupakkia silmättömän vihollisruumiin vieressä ja kuulivat hänen toteavan, että onkos teillä tilanne hallussa ja jos on, niin minä tässä hetken huilaan. Kemppainen sai huilata.

Siitä oli jo oma aikansa, ja Kemppainen oli löytänyt tapansa elää kestämänsä kauhun kanssa. Kaikki eivät siihen pystyneet. Kemppainen meni ulos korsusta, sytytti tupakan ja ajatteli veljeään Viljoa, jonka kaatumisesta hän oli joku aika taaksepäin kuullut. Hän oli ollut jo siviilissä huolissaan alkoholisoituvasta ja täysin suunnatonta elämää elävästä isoveljestään. Nyt häntä harmitti. Niin monta tärkeää sanaa oli jäänyt sanomatta. Ehkä Viljo oli sodan alussa käydyissä  Tyllin ja Saareksin taisteluissa löytänyt oman tiensä.  Sen, mitä hän oli joskus siviilissä pikkuveljelleen sanonut haluavansa löytää. Ainakin hänelle oltiin kaatumisensa jälkeen myönnetty Mannerheim-risti.

Veikko oli kuullut, että Viljo oli tuhonnut jo Tyllissä neljä miehistövaunua ja kaksi rynnäkkövaunua. Sen lisäksi hän oli hurjalla henkilökohtaisella hyökkäyksellään estänyt joukkueensa jäämästä mottiin, kun he olivat vetäytyneet Tyllistä. Saareksissa hän oli tuhonnut vielä kaksi miehistönkuljetusvaunua, kaksi rynnäkkövaunua ja yhden taistelupanssarivaunun sekä pelastaneen komppaniansa sen selustaan koukanneilta vihollisilta henkilökohtaisella rohkeudellaan. Se olikin hänen viimeinen tekonsa. Paikalta löytyi yksitoista kaatunutta vihollista. Ja kaatunut Viljo.

Ehkä veli oli saanut rauhan, tuumi Veikko, sytytti tupakan ja kuuli, kuinka oma tykistö alkoi ampua. Ja kovaa. Ihan helvetin kovaa. Aivan kuin siellä olisi käynnissä hyökkäyksen valmistelu. Miksi heille ei oltu ilmoitettu mitään? Hehän olivat etulinjassa.


Terijoki, Karjalan Kannas, elokuun 30. päivä vuonna 2002

Vihollisen terroripommituksiin päätettiin vastata välittömästi. Suomalaiset pystyivät siirtämään tykistöään nopeasti, ja nyt siihen oli tarvetta. Suomenlahdesta noin kolmenkymmenen kilometrin matkalle sisämaahan päin sijoitettiin satoja putkia. Osa siitä oli hämäystä, jonka tehtävänä oli ampua vihollisen tykistöasemiin ja samalla häirintätulella tukea varsinaista tehtävää.

Varsinaisen tehtävän suorittaisivat Terijoelle, mahdollisimman lähelle etulinjaa siirretyt 24 raskasta raketinheitintä sekä 72 putkea 155 K 98-kanuunaa. Ne yltäisivät tavoitteeseensa, joka oli Leningradin satama. Siinä vaiheessa kun muut putket pommittivat vihollisen tykistöä, ampuivat nämä iskunsa satamaan. Raskaat raketinheittimet ampuivat sataman aluelle 288 rakettia, jotka kylvivät kohteeseensa yhteensä 185.000 tytärammusta. 155-milliset ampuivat kolme minuuttia kestäneen iskun aikana satamaan kaikkiaan 1.296 kranaattia. Satama paloi vielä vuorokauden verran iskun jälkeen.


Leningrad, syyskuun 1. päivä vuonna 2002

Kenraaliluutnantti Sedov aukaisi tietokoneensa ja kirjautui marthasmuffiesandcookies@hotmail-osoitteeseen. Nyt suomalaiselta sotilastiedustelulta oli tullut viesti:

”Tiedämme, että Leningradia on kielletty evakuoimasta. Seuraava iskumme voi tulla keskustaan. Terroripommituksenne ovat turhia. Ette saavuta niillä mitään. Vakuuttakaa poliittinen johtonne niitten tarpeettomuudesta. Tai seuraava vastaiskumme tappaa paljon siviilejä. Me emme sitä halua. Haluatteko te?”

Sedov kuittasi viestin vastaamalla ”received”. Hän tiesi, ettei suomalainen osapuoli odottanutkaan selittelyjä tai anteeksipyyntöjä. Mutta hän tiesi suomalaisten olevan oikeassa. Terroripommitukset olivat hyödyttömiä ja suomalaiset saisivat halutessaan tykistöllään Leningradissa aikaan suhteellisesti suurempaa ja merkittävämpää tuhoa. Mutta kuinka vedota politbyrooseen? Sedov päätti vedota hyötynäkökohtaan. Hyökkäys pohjoisessa oli saanut aikaan huomattavaa tuhoa tärkeissä pommikoneissa ja niitä ei tässä sodassa liukuhihnalla tehty valmiiksi yhtä kappaletta tunnissa. Samoin ohjuksille olisi jatkossa tarpeellisempaakin käyttöä.

Kenraali Blinov oli tehnyt samat johtopäätökset. He saivat asian selitettyä STAVKAlle ja se taas politbyroolle. Luoteisen rintaman tilanne alkoi jälleen muuttua asemasodaksi. Ja sellaisena Sedov toivoi sen pysyvänkin, sillä lisävoimia ei ollut luvassa. Saksalaiset olivat saaneet ukrainalaisten ja tsekkijoukkojen kanssa aikaan läpimurron ja ajaneet neuvostojoukot Dneprin itäpuolelle. Romanialaiset yhdessä Ukrainan kanssa olivat saavuttaneet myös menestystä eteläisessä Ukrainassa. Kaukasuksella turkkilaiset etenivät yhdessä gruusialaisten, armenialaisten ja azerijoukkojen kanssa ja olivat lähestymässä jo Neuvostoliiton aluetta. Kreikan voimakkaat ilma- ja merivoimat olivat tulleet mukaan ja sitä mukaa erityisesti ilmasota oli kääntymässä Neuvostoliitolle tappiolliseksi. Oli olemassa uhka, että vihollisjoukot eristäisivät neuvostoarmeijan kokonaan Mustasta Merestä ja löisivät kättä keskenään jossain Rostovissa. Ja kaiken taustalla jauhoi amerikkalainen teollisuus viholliselle lisää ja lisää tarvikkeita. Se oli voittamassa sotaa Neuvostoliittoa vastaan ampumatta itse laukaustakaan.

Eniten Sedovia huoletti se, että politbyroon näkemyksen mukaan keskinen rintama ylitti tärkeydessään kaikki muut. Moskovaa puolustavaan suuntaan keskitettiin kaikki mahdolliset lisäresurssit ja muille suunnille jäi rippeet. Niihin muihin suuntiin kuului myös Neuvostoliiton sisäiset alueet. Keski-idän tasavalloissa oli menossa täysi kapina. Kaukasuksen neuvostoliittolaisissa osissa käytiin sissisotaa. Helvetti, jopa rauhalliset suomalais-ugrilaiset kansat  Uralilla ja siellä päin olivat alkaneet tehdä vastarintaa. Ja huolestuttavinta oli, että heidän riveissään oli myös noilla alueilla asuvia venäläisiä.

Tänne Luoteiselle Rintamalle ei ollut luvassa uusia toimintakykyisiä joukkoja. Sen sijaan politbyroo määräsi alueella uuden liikekannallepanon, jossa Toisen Suuren Isänmaallisen Sodan hengessä perustettiin huonosti koulutetuista tai jopa kouluttamattomista ihmisistä kevyesti aseistettuja Kansanpataljoonia, joista sitten koottiin Kansanrykmenttejä. Niin Sedov kuin Blinovkin olivat vakaasti päättäneet, että noita yksiköitä käytettäisiin vain huolto- ja tukitehtävissä sekä varikkovartiossa jossain huuthelvetissä. Jos he lähettäisivät nuo joukot kokeneita ja hyvin aseistautuneita suomalaisia vastaan, he olisivat olleet itse käytännössä murhaajia. Ja sellaisiksi he eivät halunneet. He olivat kyllä sotilaita. Heidän vastuullaan oli tuhansien ihmisten kuolema. He hyväksyivät sen. Mutta hekään eivät halunneet lähettää lampaita susilauman raadeltavaksi.

Kaiken kaikkiaan Sedovista alkoi tuntua, että hän, ja hänen kaltaisensa olivat pitämässä pystyssä korttitaloa, joka huojui muutenkin ja jonka päälle politbyroo halusi kasata vielä uusia kortteja. Jossain vaiheessa se romahtaisi ja silloin jäi jäljelle kysymys:

Mitä sen jälkeen?


Tukholma, pääministerin työhuone, syyskuun 2. päivä, vuonna 2002

Ruotsin pääministeri Gudrun Schyman (Feministiskt Hegemoni) istui työhuohuoneessaan, luki lehtiä, katsoi uutisia ja häntä vitutti kuin pientä oravaa, jolla oli käpy jäässä. Övertorneån tapahtumat oltiin onnistuttu pimittämään melko pitkään ja selittämään valitettavaksi onnettomuudeksi, mutta tuo jävla internet puhkaisi kuplan ja tieto harhautuneista neuvosto-ohjuksista ja loppulaskussa lähes kahdestasadasta kuolleesta ruotsalaisesta siviilistä oli levinnyt mediaankin.

Sitä myöten olivat alkaneet mielenosoituksetkin. Niissä ei protestoitu ainoastaan Övertorneon tapahtumien mediapimitystä, vaan myös sitä, että Ruotsi oli käytävässä sodassa käytännössä Neuvostoliiton liittolainen. Viimeisin mielenosoitus Tukholmassa oli kerännyt lähes satatuhatta osallistujaa ja ne idiootit olivat pitäneet hyvin lukuisasti yllä kylttejä ja banderolleja joissa luki että ”Finlands sak är vår”. Idiootit. Schymanhan oli, yhdessä feministisen puolueensa kanssa pitänyt Ruotsin erossa sodasta. Jälleen kerran. Eikö se heille kelvannut?

Schymania harmitti erityisesti se, että tuo sota oli tullut sotkemaan kuvioita juuri siinä vaiheessa, kun Ruotsissa oltiin toteuttamassa kaikkien aikojen edistyksellisintä yhteiskuntakokeilua. Naisten absoluuttista valtaa. Joku onneton sota siinä sivussa oli täysin sivuseikka. Jos Neuvostoliitto voittaisi, se ehkä valtaisi Suomen, eikä häntä kiinnostanut, kuinka Suomen kävisi. Täysin yhdentekevä patriarkaalinen yhteiskunta. Ruotsi jätettäisiin kuitenkin rauhaan. Koska Ruotsi kuuluisi jättää rauhaan. Ruotsi oli maailman edistyksellisin yhteiskunta. Hän itse uskoi siihen, eikä hän muuta todistetta tarvinnutkaan.

Schyman, niin kuin hallituksensa kokonaisuudessaan oli halunnut että mielenosoitukset lopetettaisiin. Täydellisesti. Pysyvästi. Lopullisesti. Tarvittaessa jopa väkivaltaa käyttäen. Mutta poliisi oli kieltäytynyt. Se oli vedonnut ensimmäisenä resurssiensa puutteeseen. Ja sen jälkeen se oli sanonut suoraan, että mielenosoitukset ovat tapahtuneet rauhanomaisesti, eikä mikään Ruotsin lakipykälä vaadi ruotsalaista poliisia kohottamaan asetta rauhanomaisia ruotsalaisia vastaan.

Tyhjähousut paskat, totesi Schyman, ehkä hieman feministisen ideologiansa vastaisesti. No, asia muuttuisi pian. Käyttöön otettaisiin toiset toimijat ja toiset toimenpiteet. Oveen koputettiin täsmälleen sovitun aikataulun mukaisesti ja sisään astui Ruotsin puolustusvoimien komentaja kenraali Johan Hederstedt. Hän astui huoneeseen, totesi että rouva pääministeri, kenraali Hederstedt käskystä paikalla ja jäi sitten seisomaan asentoon. Schyman viittasi hänelle tuolia, johon hän istui. Niin miehet kuin varsinkin sotilaat olivat hänelle vastenmielisiä, mutta hän tiesi, että nyt hänellä ei ollut valinnanvaraa. Hän aloitti keskustelun:

- Tiedät varmaan, minkä vuoksi olet täällä?

- Kyllä, rouva pääministeri.

- Ensinnäkin minun tulee muistuttaa sinua, että Ruotsissa on menossa maailmanhistorian merkittävin yhteiskunnallinen kokeilu. Sota, jota käydään naapurimaissamme, on siihen verrattuna täysin merkityksetön. Vain tällä yhteiskunnallisella kokeilulla on merkitystä.

- Ymmärrän, rouva pääministeri.

- Haluan, että nuo mielenosoitukset lopetetaan. Ja että media hiljennetään. Enkä kaihda keinoja. Haluan siis, että puolustusvoimat lopettavat nuo mielenosoitukset ja myös ottavat tärkeimmät mediatalot hallituksen valvontaan. Kaikin mahdollisin keinoin. Tarvittaessa väkivaltaa käyttäen. Poliisi on tästä tehtävästä kieltäytynyt. Oletan, että puolustusvoimat pystyvät sen tekemään?

- Rouva pääministeri, mikäli saan suoran kirjallisen käskyn, me pystymme sen kyllä tekemään.

- Schyman aukaisi työpöytänsä laatikon, otti sieltä paperin, jossa oli hänen allekirjoituksensa ja ojensi sen kenraalille.

- Oletan, että tuossa on kaikki, minkä tarvitsette.

Kenraali Hederstedt luki paperin ja totesi:

- Kyllä, rouva pääministeri. Tässä on kaikki, minkä tarvitsen.

Schyman katseli hetken aikaa kenraalia, antoi hänelle sitten toisen paperinivaskan ja jatkoi:

- Hallituksemme aikoo viedä valtiopäivillä läpi poikkeuslain, jolla Ruotsissa kielletään seuraavaksi kuudeksitoista vuodeksi kaikkien muitten puolueitten paitsi Feministisk Hegemonin toiminta. Tämä on välttämätöntä, sillä feministinen yhteiskuntakokeilumme on saatettava onnistuneeseen loppuun saakka. Mielipidemittauksissa ne perkeleen ruotsidemokraatit ovat tällä hetkellä hirveässä nosteessa. Käyttäen hyväkseen sotaa, ja väitettä, että me olemme tällä hetkellä käytännössä Ruotsin Sosialistinen Neuvostotasavalta. Ne on hiljennettävä. Siinä listassa on nimiä, jotka täytyy eristää. Ja myös nimiä, joitten täytyy, no, kadota. Kadota pysyvästi. Ymmärrän, että teillä sotilailla on siihen tarvittavat keinot.

- Rouva pääministeri. Meillä on kyllä tarvittavat keinot. Mutta tämän suunnitelman toteuttamiseksi minullakin on omat vaatimukseni.

- Ja mitkähän ne ovat?

- Rouva pääministeri, minun on saatava suorittaa osittainen liikekannallepano. Armeijammehan on tällä hetkellä lähes rauhantilassa.

- Minkälaisista määristä puhutte?

- Kuusi prikaatia sekä Hemvärnet kokonaisuudessaan.

- Minä kun en ole sotilasasioitten asiantuntija, niin paljonkos miehiä tuommoisessa prikaatissa sitten on?

- Hieman vajaa kuusi tuhatta.

- Ja te tarvitsette sen määrän?

- Kyllä, rouva pääministeri. Me tarvitsemme. Valtakunnan rauhoittaminen ei onnistu pelkällä varusmiesmäärällä.

- Selvä. Annan teille tarvittavat valtuudet. Voinko luottaa, että suoritatte tehtävän?

- Ilman muuta, rouva pääministeri. Mutta tarvitsen noin viikon, että saan tarvittavan määrän miehiä kasaan. Ja sitten vielä muutaman päivän, että saan toiminnan alulle organisoidusti ja tehokkaasti.

- Saatte sen ajan. Mutta kahta viikkoa pidempää emme voi odottaa.

- Voitte luottaa minuun, rouva pääministeri. Voinko poistua? Minulla on paljon työtä tehtävänä.

- Olkaa hyvä. Raportoikaa minulle toimistanne säännöllisesti.

Kenraali Hederstedt poistui rakennuksesta, astui virka-autoonsa ja komensi kuljettajaa ajamaan pääesikuntaan vähän helvetin sassiin. Pääesikunnassa häntä odotti noin tusinan verran kenraalikunnan edustajia. Mukana oli myös muutama hyvin toimintakykyiseksi tunnettu eversti, everstiluutnantti ja majuri. Hederstedt pyysi heitä istumaan, otti esille taskussaan olleen nauhurin ja soitti hetki sitten käydyn keskustelun läpi. Sen jälkeen hän totesi:

- Arvoisat upseeritoverini. Nythän on niin, että se ämmä, tai ne ämmät yleensä ovat menettäneet sen viimeisenkin järjenrippeensä. Ne vaativat, että me ammumme mielenosoittajia. Sen lisäksi ne vaativat, että me perustamme heidän toimeksiannostaan keskitysleirejä ja vielä pahempaa, toimimme poliittisena palkkamurhaajina vain siksi, että tuo ämmäporukka voi pitää yllä utopiaansa ja vahvistaa sen diktatuuriksi.

- Luonnollisesti vastasin sille Schymanin hirviölle, että totta kai me tämän teemme. Sillä sain sitä kautta valtuudet tehdä osittaisen liikekannallepanon. Koska nuo ämmät eivät ymmärrä sotilaallisista asioista yhtään mitään, me voimme tehdä sen hieman laajempana, kuin mitä luvan saimme. Ruotsalainen mies on ollut vuosikymmeniä naisten komentama tohvelisankari. Nyt meidän on aika olla jälleen miehiä. Sen vuoksi määrään, että laitamme toteen Suunnitelma Keltaisen…

Yksikään upseeri ei vastustanut määräystä.


Hämeenlinna, presidentin toimisto, syyskuun 4. päivä vuonna 2002

Armeijan ylipäällikkö kenraali Erkki Nordberg saapui presidentti Sauli Niinistön työhuoneeseen ja tervehti presidenttiä muodollisesti. Niinistö vastasi että nääh,  pyysi Nordbergia istumaan ja tarjosi hänelle konjakin. Sitten hän kysyi kenraalilta:

- Kerrotko tämänhetkisen tilanteen rintamalla?

- Herra presidentti. Tilanne alkaa olla varsin stabiili. Joukkomme onnistuivat tuhoamaan vihollisen Kymen Rintaman ja ovat Kannaksella edenneet tasalle Valkeasaari - Metsäpirtti. Vihollinen on tyytynyt tilanteeseen eikä sillä olisi muutenkaan tällä hetkellä kapasiteettia hyökätä kimppuumme. Sen painopiste on etelämpänä Ukrainassa. Laatokan Karjalassa olemme edenneet tasalle Syväri - Nikolsky - Suojärvi - Ilomantsi. Olisimme varmaan päässeet pidemmällekin, mutta huoltotietä oli turhaa rakentaa liian pitkäksi.

- Entä siitä pohjoisempana?

- Tilanne on sama, kuin miksi se sementoitui kesäkuussa. Vihollisen joukot ovat jonkun verran Suomen puolella, mutta niillä ei ole mitään käytännön mahdollisuutta edetä eteenpäin. Eikä niillä näytä tällä hetkellä olevan siihen aikomustakaan. Sallan suunnassa ovat voimakkaimmat vihollisjoukot ja se perustuu tietysti siihen, että ne haluavat suojella Murmanskia joutumasta eristyksiin.

- Joukkojemme sijoitus?

- Niin Kannaksella kuin Laatokan Karjalassa etulinjaa pitävät hallussaan maakuntapataljoonat sekä osa jalkaväkiprikaateista. Niistä noin 20 - 30 kilometriä taaksepäin ovat jääkäriprikaatit. Olemme valmistelemassa alueellista puolustusta niin Kannaksen kuin Laatokan Karjalan alueelle, mikäli vihollinen päättäisi muuttaa painopisteensä tännepäin. Samanlaiseen kiinteän puolustuksen virheeseen kuin vuonna 1944 emme sorru. Taimpana reservissä ovat 2. ja 5. Valmiusprikaati sekä 1., 3. ja 14. panssariprikaati sijoitettuna suurinpiirtein linjalle Viipuri - Sortavala. 8. Valmiusprikaati on edelleenkin Sallassa, jossa on myös itävaltalaisia yksiköitä. Niin kuin myös tällä hetkellä Laatokan Karjalassa.

- Mitä saimme talteen Kymen Rintaman motista?

- Paljon. Siellä olevat vihollisjoukot saivat tietenkin määräyksen tuhota kalustonsa, mutta ymmärrettävistä syistä ne keskittyivät pysymään hengissä. Hetkinen, minulla on tässä inventaario:

Nordberg otti salkustaan esiin paperinivaskan ja alkoi luetella:

- No niin, meillehän tuli sieltä haltuumme seuraavaa:

- Noin 60.000 rynnäkkökivääriä

- Noin 5.000 konekivääriä

- Noin kaksisataviisikymmentä panssarivaunua

- Noin neljäsataa rynnäkkövaunua

- Noin kahdeksansataa panssaroitua miehistönkuljetusvaunua

- Noin sata telatykkiä ja kuutisenkymmentä raketinheitintä

- Noin kaksisataaviisikymmentä putkea vedettävää tykistöä

- Ja sen lisäksi tietysti huomattava määrä ilma- ja panssarintorjunta sekä pioneeri- ja huoltokalustoa.

Niinistö jatkoi:

- Oletettavasti kalustoa ollaan siirtämässä myös virolaisille?

- Kyllä, herra presidentti. Siirretyn kaluston ansiosta virolaiset saavat toisen täysimittaisen moottoroidun prikaatin käyttöönsä.

Niinistö oli sitten hetken hiljaa, aivan kuin arkaillen vielä yhtä kysymystään:

- Entä Sampo?

- Lähipäivinä. Sen parissa ovat parhaat alan propellipäät, mitä maastamme löytyy, mikäli sallitte käyttää tätä termiä. Jos joku siinä onnistuu, niin he.

- En tiedä, onko käsissämme siunaus vai kirous. Mutta vihollisesta ei tiedä. Ja siksi meidän on pakko varustautua siihen viimeiseenkin vaihtoehtoon, nyt kun kohtalo, tai mikä hitto liekään toi sen kerran käsiimme.


Pokan räjäytysalue, Lappi, syyskuun 6. päivä vuonna 2002

Suomen puolustusvoimien salaisin yksikkö ei ollut tällä hetkellä erikoisoperaatioita suunnittelevat erikoisjääkärit. Ei myöskään Ilmavoimien Viestikoelaitos. Eikä sotilastiedustelu. Salaisin yksikkö oli täällä Pokassa toimiva Ryhmä Sampo, joka näytti itse asiassa hyvin epäsotilaalliselta, ja pääosin siviilejähän he olivatkin. Sotilaallisuuden paikalle loi hampaisiin asti aseistautunut ja runsaasti taistelukokemusta saanut sotilaspoliisikomppania, joka turvasi ryhmän toimintaa.

Yksikön jäsenet tekivät työnsä hyvin, hyvin huolellisesti. Tässä työssä ei improvisointiin ollut varaa. Eikä myöskään ensimmäiseenkään virheeseen. Se olisi kohtalokas. Tosin ei kovinkaan kivulias sellainen, sillä mikäli tämä neuvostoliittolainen kymmenen kilotonnin taktinen ydinkärki heidän virheensä vuoksi räjähtäisi, ei siinä paljoakaan ehtisi kitua. Mutta koska äkkiloppu, kivutonkaan sellainen, ei näitä henkilöitä kiinnostanut, tehtiin työtä äärimmäisellä tarkkaavaisuudella ja varovaisuudella.

Nyt oltiin ratkaisevassa vaiheessa. Yksikön johtaja istui tietokoneen edessä. Hän käänsi katseensa muihin ryhmän jäseniin. Kaikki nyökkäsivät. Ryhmän johtaja sanoi, että jos jollakin on tarvetta heittää korkeuksiin joitain rukouksia, niin nyt on sen aika. Hän odotti hetken ja painoi sen jälkeen tietokoneensa enteriä. Näytölle ilmestyi uusia lukemia. Ennen kaikkea he elivät. Koodi oli purettu. Nyt kun koodin rakenne oli selvillä, jatko olisi pelkkää toistoa. Ennen kaikkea se tapahtuisi nopeammin. Suomi oli muuttunut ydinasevaltioksi myös käytännössä. Ryhmä lähetti Hämeenlinnan viestin:

SAMPO ON TAOTTU

Vastaukseksi tuli pelkkä kuittaus. Näin oltiin sovittu etukäteen. Ryhmän johtaja otti yhteyden sotilaspoliiseihin. Tämä ydinkärki toimitettaisiin lopetettuun Pahtavuoman kaivokseen. Kaiken varalta. Jos oli tarvetta tehdä näytös. Niin ryhmän jäsenet kuin sotilaspoliisitkin rukoilivat kaikki omilla tavoillaan, ettei tarvetta koskaan tulisi.


Syrjäinen metsäalue Väägveren kylän itäpuolella, noin viidentoista kilometrin päässä Tartosta, syyskuun 10. päivä, vuonna 2002

Viron armeijan vääpeli Ivo Kuusik makaili piilokorsussa yhdessä ryhmänsä kanssa. Varsinaisesti Kuusik ei tällä hetkellä ollut osa vakinaista Viron armeijaa, vaikka hän sen kantasotilas olikin. Kuusik oli saanut aikanaan sissikoulutuksen Suomessa ja koska Virossakin ymmärrettiin, mitä tuleman piti, hän oli sotaa edeltävät kolme vuotta kouluttanut nimenomaan Kodukaitsen reserviläisiä sissi- ja tiedustelutoimintaan. Sodan alussa hän oli ollut näitten jo hyvin tuntemiensa miesten kanssa tekemässä väijytyksiä eteneviä neuvostojoukkoja vastaan ja kun ne olivat ohittaneet Tarton, jäänyt miestensä kanssa linjojen taakse sisseiksi. Termi Metsäveljet oli tullut uusiokäyttöön samantien ja jäänyt elämään.

Sissitoiminta oli ollut sekä tiedustelua että ajoittaisia tähysmiinaiskuja. Alueella olevat vihollisjoukot olivat pääosin sisäministeriön reserviläisjoukkoja, joilla ei ollut suurtakaan halua lähteä etsimään metsäveljiä alueen metsistä. Joukot myös kohtelivat alueelle jäänyttä varsin suurta siviiliväestöä melko hyvin, eikä pahempia ylilyöntejä ollut esiintynyt. Luonnollisesti mahdollisesti kiinnijääneet metsäveljet sekä heidän tukemisestaan kiinni jääneet siviilit oltiin teloitettu. Mutta sehän oli sodan laki. Sille ei voinut mitään.

Kuusik tiesi, että Koillis-Virossa tilanne oli toinen. Siellä miehitysjoukkojen lisäksi toimi paikallisten venäläisten muodostama miliisi, joka oli tullut julman kuuluisaksi virolaisiin kohdistuvasta terrorista. Henkensä uhalla eräs siviili oli saanut toimitettua metsäveljille videonauhan, jossa nämä joukot hirttivät virolaisia siviilejä Kohtla-Järvellä venäläisen siviiliväestön hurratessa ympärillä. Metsäveljet saivat toimitettua videonauhan linjojen yli omien puolelle, ja se oli levinnyt ympäri maailmaa. Alueelta pakoon päässeet virolaiset siviilit olivat kertoneet summittaisista teloituksista, raiskauksista ja pahoinpitelyistä. Tiedossa oli myös että lähellä Vaivaran kylää oli keskitysleiri, jossa oli tuhansia virolaisia.

Selvää oli, että niin vääpeli Ivo Kuusik kuin hänen metsäveljensä olisivat halunneet niiltä sijoiltaan lähteä Koillis-Viroon kostamaan ja pelastamaan siviilejä. Mutta he eivät voineet. Heillä oli oma tehtävänsä, joka alkaisi pian. Sitä odotellessa toimettomuus oli ottanut hermoille. Mutta se oli täytynyt vain kestää. Saamansa käskyn mukaan he olivat lopettaneet aktiivisen sissitoiminnan ja keskittyneet pelkkään tiedusteluun. Tiedustelutulokset he lähettivät epäsäännöllisin väliajoin suomalaisella Vaisalan viestilaitteella, jonka kätevyyttä he siunasivat.

Viestilaitteeseen oli tullut viimeisen kahden viikon ajan säännöllinen lähetys joka päivä sekä kello 06.00 että 18.00. Sama lähetys toistettiin samaan aikaan sanallisesti Kuressaaresta käsin toimivasta Viron radiosta. Lähetyksessä oli sekaisin numeroita ja kirjaimia. Kuusik tiesi, että vihollisen koodimiehet yrittivät hiki pinnassa selvittää, mitä koodi sisälsi. Kuusik itse tiesi, että se ei sisältänyt mitään. Vain sillä oikealla, yhteen ainoaan kertaan lähetettävällä viestillä olisi merkitystä. Ja tänään, kello 18.00 se oli tullut.

4832e5445r6983i2712k7773a0330

Kirjaimista viestin tunsi oikeaksi. E-R-I-K-A. Operaatio Erika, joka oltiin nimetty Viron ensimmäisen uuden itsenäisyyden ajan olympiakullan voittaneen Erika Salumäen mukaan. Viestin neljä viimeistä numeroa kertoivat ajan, koska operaatio alkaisi. Seuraavana yönä kello 03.30. Hölynpölyviesteissäkin viimeiset neljä numeroa olivat sellaisia, että niistä saisi kellonaikoja. Vihollinen oli saattanut hoksata sen, mutta huomata samalla, ettei mainittuina kellonaikoina ollut tapahtunut mitään. Tällä kertaa tapahtuisi.

Näillä seuduilla oli piilossa kaiken kaikkiaan kahden komppanian verran Metsäveljiä. Kaikki saivat saman viestin. Heillä oli piilotettuina autoja, ja he ajoivat metsäteitä pitkin kohti Tarton lentokenttää. Ivon ryhmä liikkui vanhalla UAZin pakettiautolla. Niin kuskilla kuin repsikan paikalla istuvalla Ivolla oli käden ulottuvilla neuvostoliittolainen vaimentimella varustettu Stetshkin-pistooli. Muilla miehillä oli rynnäkkökiväärit. Jos metsätiellä sattuisi olemaan sisäministeriön joukkojen tiesulku, ei asiaa selvitettäisi puhumalla.

Miesten päämääränä oli eräs metsäsaareke noin neljä kilometriä Tarton lentokentästä itään. Tartosta käsin operoivat niin vihollisen hävittäjät kuin rynnäkkökoneetkin. Tallinnan lentokenttä ei ollut käytössä, sillä se oli liian lähellä rintamaa. Miehet saapuivat kohteeseensa. Hyvin naamioidulle maakuopalle. He nostivat naamioidun kannen pois, ja sen alta paljastui 120-millinen kranaatinheitin ja 45 kranaattia. Kranaatinheitin oli valmiiksi suunnattu kohti Tarton lentokentän kiitorataa. Lännessä oli alkamassa suurhyökkäys. Sen ensimmäiset laukaukset ammuttaisiin täällä rintaman takana. Virolaiset olivat sodan alussa ymmärtäneet, että suuri osa Viroa joutuisi miehitetyksi, mutta varustautuivat myös mahdolliseen vastahyökkäykseen. Sen aika olisi nyt.

Kaiken kaikkiaan lentokentän ympäristössä oli sijoitettuna ja odottamassa kolme raskasta 120 millin kranaatinheitintä sekä viisi kevyttä kranaatinheitintä. Ne ampuisivat kiitoradoille ja estäisivät näin vihollisen koneitten ilmaannousun. Lennonjohtotornista pitäisivät huolen ne kaksi suomalaista erikoisjääkäriä, jotka maalinosoituslaitteellaan valaisisivat sen suomalaisten Hornetien ampumien risteilyohjusten tuhottavaksi. Heidän iskunsa jälkeen kentälle hyökkäisivät tanskalaiset ja itävaltalaiset koneet. 

Kello tuli tappiinsa. Miehet alkoivat tulituksen. Nyt oli kiire. Neljänkymmenenviiden kranaatin ampuminen kesti noin neljä minuuttia. Kranaatinheitin sai jäädä niille sijoilleen. Naamion he asettivat kuitenkin paikalleen ja jatkoivat sen jälkeen jalan toiseen piilokorsuun, joka sijaitsi viiden kilometrin päässä. He tiesivät, että lännessä alkaisi tapahtua. Virolaiset ja tanskalaiset joukot aloittaisivat suurhyökkäyksensä Pohjois-Virossa Padisen ja Kaseperen alueella. Itävaltalaiset joukot hyökkäisivät Metsaveressa. Tanskalaisten tultua Viroon siellä olevat puolalaiset joukot olivat siirtyneet etelämmäksi Latviaan sekä Liettuaan ja siellä aloitettaisiin samaan aikaan oma hyökkäys. Tarkoituksena oli ajaa vihollinen Baltiasta kokonaan pois.


Vääpeli Ivo Kuusik ja hänen metsäveljensä siirtyisivät jälleen avoimeen sissitoimintaan. Ennen kaikkea heidän tehtävänään olisi iskeä huoltokuljetuksiin ja estää kaiken mahdollisen avun saapumista neuvostojoukoille. Ivo luotti miehiinsä. He olivat osoittaneet olevansa luottamuksen arvoisia jo niinä sodan katkerina ensimmäisinä viikkoina, jolloin yli puolet Virosta joutui vihollisen miehittämäksi. Heillä oli paljon hampaankolossa. Heillä oli halu maksaa kalavelat. Ja Ivo tiesi, että heillä oli siihen myös kyky.

Metsäveljien lisäksi toimivat kaupunkiveljet. Neuvostosotilaat olivat oppineet kulkemaan miehitetyissä kaupungeissa suurissa ryhmissä, sillä yhden tai kahden sotilaan kulun saattoi yllättäen lopettaa nurkan takaa ilmestynyt mies, joka ampui sotilaita vaimennetulla pienoispistoolilla takaraivoon ja sen jälkeen katosi taas kaupungin varjoihin. Eräs kaupunkiveljien ryhmä oli tietoinen siitä, missä majaili Viron rintaman komentaja kenraali Konstantin Denisov. Miehen oltiin tähän asti annettu olla rauhassa, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Denisoville oltiin soitettu Tartoon tehdystä iskusta ja vihollisen suurhyökkäyksen vakavasta uhasta.

Denisov astui asunnostaan vartijoitten suojelemana kello 04.02. Puolen kilometrin päässä olevassa kerrostaloasunnossa virolainen kaupunkiveli tähtäsi häntä kiikaritähtäimellä varustetulla M - 14-automaattikiväärillä, joita amerikkalaiset olivat aikanaan lahjoittaneet Viron armeijalle ja sai hänet ristikolle. Laukaus osui Denisovia nenänvarteen ja tuli ulos takaraivosta. Byrokraattinen ja jäykkä  neuvostoarmeijan koneisto menettäisi kallista aikaa siinä, kun se siirtäisi komentovastuuta seuraavalle. Denisovin mukana olleet neuvostosotilaat olivat huomanneet, mistä suunnasta laukaus tuli ja saaneet lopulta iskussa vastuussa olleet kaupunkiveljet saarrettua. Kaupunkiveljet ampuivat itsensä. Uhraus oli raskas, mutta tilanteen huomioon ottaen sen arvoinen.

Länsi-Virossa tykistö aloitti tulituksensa. Hyökkäystä ennakoivaa radiohiljaisuutta ei ollut, eikä se ollut toiminut varoituksena. Asia oli opittu suomalaisilta. Hyökkäävät joukot pitivät kyllä yllä radiohiljaisuutta, mutta virolaiset paikallisjoukot pulisivat radiossa jatkuvasti niitä näitä viljellen näennäisiä koodiviestejä, jotka saivat neuvostojoukkojen koodinpurkajat repimään hiuksiaan.

Vihollisen kimppuun iskisi hyökkäyksen kärkenä Pohjois-Virossa kaksi virolaista moottoroitua prikaatia sekä kaikkiaan viisi tanskalaista mekanisoitua prikaatia sekä neljä mekanisoitua taisteluosastoa. Niitten perässä tulisi vielä seitsemän tanskalaista jalkaväkiprikaatia ja virolaiset jalkaväkipataljoonat, jotka tuhoaisivat saarroksiin jääneet vihollisen joukot pääjoukkojen edetessä kohti Tallinnaa.

Etelä-Virossa hyökkäisi kaikkiaan kahdeksan itävaltalaista prikaatia ja rintaman takana kuukauden verran hiljaiseloa eläneet metsä- ja kaupunkiveljet aloittaisivat täysimittaisen sissisodan. Puolalaiset, latvialaiset ja liettualaiset aloittaisivat hyökkäyksen samaan aikaan, samoin kuin pohjoisessa Ukrainassa Ukrainan, Unkarin ja Slovakian joukot. Neuvostoliitto piti painopistettään nimenomaan etelämpänä Ukrainassa ja nyt se saisi maksaa siitä. Esikuntiin alkoi tulla tietoja sisäänmurroista, jotka alkoivat pian muuttua läpimurroiksi. Alkoi tuntua siltä, ettei enää eletty alun loppua vaan lopun alkua.


Tallinna, Pärnu maanteen varrella, syyskuun 14. päivä vuonna 2002

Piret seisoi Pärnun maantien varrella ja odotti. Hän oli 20-vuotias nuori virolainen nainen, yksi niistä neljästäkymmenestä tuhannesta siviilistä jotka olivat jääneet Tallinnaan neuvostojoukkojen tullessa. Ehkä hän ei ollut käsittänyt vaaraa, ja siinä vaiheessa kun hän sen ymmärsi, oli liian myöhäistä. Hän niin kuin muutkin Pärnun maantiellä odottavat virolaiset olivat oppinut inhoamaan panssareitten ääntä. Mutta nyt hän odotti sitä. Ne olisivat omia. Ryssät olivat häipyneet kaupungista aamupäivällä. Piretin päällä oli hänen kaunein minimekkonsa. Syyskuinen päivä oli lämmin. Mutta Piretillä olisi ollut se päällään vaikka olisi satanut lunta. Hän halusi ottaa vapauttajat vastaan kauneimmillaan.

Neuvostomiehittäjä oli pakottanut Piretin, niin kuin muutkin siviilit työskentelemään puolestaan. Piret oli joutunut olemaan neuvostojoukkojen keittiötyöntekijänä. Venäläiset joukot kohtelivat häntä sinänsä varsin hyvin, vaikka pelko oli aina läsnä. Vironvenäläisten miliisi ei ollut niin hienovarainen. Hänet oltiin raiskattu kahdesti. Hän kiitti luojaansa siitä, että hänellä oli miehityksen alkaessa ollut juuri hankitut ehkäisypillerit. Jos hän olisi tullut raskaaksi ja joutunut kantamaan sisällään raiskaajansa äpärää, hän olisi hirttänyt itsensä.

Rintama ei ollut kovinkaan kaukana Tallinnasta. Noin neljänkymmenen kilometrin päässä. Niin Piret kuin muutkin olivat olleet pettyneitä siitä, ettei sieltä kuulunut tarpeeksi. Ei hyökkäystä. Ei vapauttajia. Kolme päivää sitten kaikki muuttui. Lännestä alkoi jatkuva pauhu. Piretkin tunsi muutaman kaupunkiveljen, ja he sanoivat niin hänelle kuin muillekin, että menkää piiloon. Piret uskoi neuvoa ja oli kahden ystävänsä kanssa piilossa erään Dunkri-kadun kerrostalossa sijaitsevalla ullakolla. He pelkäsivät koko ajan sitä, alkaisivatko Tallinnassa katutaistelut. Kuinka heidän sitten kävisi? Heillä oli mukanaan valkoinen lakana, jota he voisivat heiluttaa. Täysin riippumatta siitä, kuka taistelun voitti.

Taistelua ei tullut. Vihollinen vetäytyi. Uskaltauduttuaan ulos ullakolta Piret tapasi erään kaupunkiveljen. Hän kertoi, että vihollinen oli vetäytynyt Tallinnasta ja oletettavasti järjestämässä jonkunlaista puolustuslinjaa Rakveren tasalle. Omat olivat tulossa. Nyt Piretkin odotti heitä. Ennen Vanhaa Kaupunkia olevalla kadunpätkällä oli ollut aikanaan kukkakojuja. Sodan aikana ne olivat tyhjillään. Nyt ne naiset, jotka niitä kojuja olivat pitäneet, olivat jollain ihmeen tavalla onnistuneet hankkimaan laatikoittain tuoreita kukkia. Piretkin sai kimpun ruusuja.

Panssareitten ääni alkoi kuulua ja sitten ensimmäinen tuli näkyviin. Piret ei tuntenut sotilaskalustoa eikä siitä niin välittänytkään, mutta hän näki, että panssarissa oli Viron tunnukset. Onnen kyyneleet sumensivat Piretin silmät. Hän pyyhki silmänsä. Muutama panssari oli ehtinyt jo mennä hänen ohitseen. Hän heitti ohimenevää panssaria kohti ruusun. Panssarin kannella oleva sotilas nappasi sen kiinni ja heitti Piretille lentosuukon. Sen lentosuukon Piret muistaisi koko ikänsä.

Piret, vapaa virolainen.


Hämeenlinna, Presidentin virkahuoneisto, syyskuun 16. päivä vuonna 2002

Presidentti Sauli Niinistö katseli tilanneraportteja. Hänen mielensä oli juuri niin rauhallinen kuin sotaa käyvän maan johtajan saattoi maksimissaan olla. Suomen rintamilla tilanne oli stabiili. Siellä käytiin varsin rauhallista asemasotaa. Niinistö ei ollut varma siitä, oliko Suomi vielä tehnyt kaiken sen, mitä sen piti tässä sodassa tehdä, mutta melkoisen osan hänen johtamansa maa oli vastuusta kantanut. Vihollista oltiin heikennetty voimakkaasti, ja se oltiin ajettu pois Suomen alueelta. Tulevaisuus oli vielä epäselvä. Niinistöllä itsellään ei ollut halua jatkaa hyökkäystä pidemmälle Itä-Karjalaan ja varsinkaan Leningradiin ja tässä sotilasjohto oli hänen kanssaan samaa mieltä. Sotilasjohto oli kertonut hänelle, että kesä 1944 ei tulisi toistumaan, sillä niin Kannaksella kuin Laatokan Karjalassa olevat joukot valmistelivat valloitetuilla alueilla alueellista puolustusta samoilla periaatteilla kuin mitä oltiin onnistuneesti tehty sodan alussa. Puolustuksen syvyys oli kasvanut. Jos vihollinen haluaisi läpimurtoa, tai edes yrittää vakavaa hyökkäystä se joutuisi siirtämään painopisteen Suomen rintamalle. Ja siihen sillä tällä hetkellä ei ollut varaa.

Suomenlahden eteläpuolella liittolaisten hyökkäys näytti etenevän onnistuneesti. Tallinnan vallattuaan suoraan liikkeestä edenneet virolaiset ja tanskalaiset joukot olivat onnistuneet murtamaan neuvostojoukkojen puolustuksen Rakveren linjalla ja etenivät nyt kohti Narvaa. Itävaltalaiset olivat lähenemässä Tartoa. Sen vallattuaan heidän pitäisi yhtyä puolalais-latvialaisiin joukkoihin ja aloittaa eteneminen varsinaiselle Neuvostoliiton puolelle kohti Pskovia. Ukrainalais - unkarilais - slovakialaiset joukot olivat saaneet aikaiseksi läpimurron ja etenivät kohti Minskiä. Sotilastiedustelu oli saanut tietoonsa, että ainakin kaksi valkovenäläistä divisioonaa oli kääntänyt kelkkansa ja taistelivat nyt neuvostojoukkoja vastaan.

Tilanne on vielä kesken, tuumi Niinistö. Mitään lopullista ei voida sanoa. Sitten hän otti käsiinsä seuraavan raportin ja hänen naamalleen tuli pirullinen hymy. Ruotsi. Kun tiukille ottaa niin koiraskin poikii ja tässä tapauksessa ruotsalaiset miehet kasvattavat itselleen munat. Ruotsissa oli tapahtunut sotilasvallankaappaus. Panssarit ja sotilaat olivat kaduilla ja ihmiset heittelivät kukkia niitten päälle. Portugalin neilikkavallankumouksen toisinto.

Feministisk Hegemoni-puolueen kaikki johtajat oltiin pidätetty, ja heidät pidettiin vangittuna Tukholman lähellä sijaitsevassa sotilastukikohdassa. Heidät tultaisiin aikanaan tuomitsemaan oikeudessa. Ruotsin puolustusvoimien komentaja oli pannut pystyyn virkamieshallituksen, jossa oli muutama sotilas, mutta pääosin poliittisesti riippumattomia ruotsalaisen elinkeinoelämän edustajia. Suurinta valtaa Ruotsissa piti puolustusvoimien komentaja kenraali Johan Hederstedt. Ensitöikseen hän oli soitattanut Ruotsin radiossa ja televisiossa sen nauhoituksen, missä oli hänen keskustelunsa Gudrun Schymanin kanssa. Sen jälkeen hän ilmoitti, että Ruotsi pysyy käydyssä sodassa edelleenkin puolueettomana, mutta Ruotsin aluevedet olivat käytössä kaikelle kauppamerenkululle ja Ruotsin laivasto tulee suojelemaan kauppalaivojen turvallisuutta. Lisäksi hän ilmoitti, että Ruotsin aluevesialueilla oleville ei-ruotsalaisille sotilasaluksille annetaan kaksitoista tuntia aikaa poistua. Sen jälkeen Ruotsin merivoimat tulevat tuhoamaan kaikki jäljelle jääneet alukset.

Ruotsin armeijan vallankaappaus otettiin vastaan ilolla lähes kaikkialla Ruotsissa. Tietysti vallan makuun päässeet aktiivifeministit kihisivät kiukusta, mutta älysivät olla hiljaa. He kun tajusivat valtansa pohjana olleen vain sen, että toiset sokeasti hyväksyivät heidän valtansa. Heillä ei olisi mitään keinoa ottaa sitä takaisin. Ainoa aktiivinen vastarinta tuli tiettyjen kaupunkien ruotsalaislähiöistä, jotka olivat lähes kokonaan Afrikasta ja Lähi-idästä kotoisin olevien maahanmuuttajien asuttamia. Näissä lähiöissä ymmärrettiin, että ruotsalainen sotilasvallankaappaus saattaisi vaikuttaa myös heidän elatusautomaattiinsa. Näissä lähiöissä tehtiin se virhe, että kuviteltiin ruotsalaisten olevan lammasmaisia ja vastarintaan kykenemättömiä. Näin ollen nämä lähiöt ilmoittivat yhtä aikaa, että ne eivät tunnusta sotilasvaltaa ja samalla vaativat, että niille on taattava jatkossakin samat sosiaaliset edut, jotka niillä olivat feministihallituksen aikana.

Itselleen vahingoksi nämä lähiöt ottivat itselleen vallan aseellisesti. Aseitahan oli Ruotsissa kyllä saatavina. Lähiöitten paikalliset vallankaappaajat eivät onnettomuudekseen ymmärtäneet kahta asiaa. Ensiksi sitä, että into ja kyky eivät olleet suoraan toisiinsa verrannollisia Ja toiseksi sitä, että nyt lähiöihin tankkien kanssa tulleet ruotsalaiset sotilaat eivät olleetkaan niitä sovittelevia ja lammasmaisia svennejä, mihin he olivat tottuneet. Kaksi vuorokautta myöhemmin lähiöissä oli kuollut 874 sosiaalieduistaan kiinni pitävää. Seitsemäntoista ruotsalaista sotilasta oli kaatunut. Lähiöissä alettiin elää rauhallisesti ja alettiin etsiä mahdollisuutta muuttaa johonkin muuhun maahan, joka vastaisi heidän tarpeisiin paremmin. Niitä vain ei tahtonut enää löytyä.

Ruotsin aluevedet, Ystadin eteläpuolella, syyskuun 17. päivä vuonna 2002

Ruotsin merivoimien Göteborg-luokan korvetin HMS Sundsvallin kapteeni Kenneth Grahn kysyi kuuntelumieheltä vielä varmistukseksi:

- Ja havainto on siis varma?

- Kyllä, herra kapteeni. Täysin varma. Neuvostoliiton Kilo-luokan sukellusvene. Ja sen etenemissuunta on pitkin rannikkoamme. Ei siitä poispäin.

Grahn katsoi kelloaan. Pääesikunnan, joka siis samalla toimi tällä hetkellä koko valtion johdossa antama aikaraja oli mennyt umpeen kaksi tuntia sitten. Periaatteessa Grahn voisi vielä antaa käskyn, että neuvostoalusta alettaisiin häiritä aktiivisella sonarilla ja näin ollen ilmoittaa, että sen olinpaikka tiedetään. Mutta niin ei Grahn enää halunnut tehdä. Hän ajatteli, ja tiesi miehistönsä ajattelevan samoin, että menneet kuukaudet olivat olleet ehkä häpeällisintä aikaa Ruotsin historiassa. Tuon jatkuvaa PMS-syndroomaa elävän akkahallituksen takia maa oli ollut käytännössä Neuvostoliiton liittolainen. Hyökkääjävaltion liittolainen. Maa, joka hylkäsi Suomen ja Baltian taas kertaalleen. Sitä hänen ylpeytensä ruotsalaisena sotilaana ja miehenä ei kestänyt. Ja nyt oli sentään mahdollisuus antaa takaisin. Ehkä vain vähän ja merkityksensä kannalta liian myöhään, mutta kumminkin. Hän ei epäröinyt, vaan antoi määräyksensä.

- Torpedoupseeri. Ampukaa kaksi suto-torpedoa vihollisen sukellusvenettä kohti.

Termi ”vihollinen” oli pulpahtanut pinnalle kuin itsestään. Sitä ei kukaan kyseenalaistanut, vaikka Ruotsi ei virallisesti sodassa olisikaan. Ja pian pinnalle pulpahtaisi muutakin. Torpedoupseeri oli suomalaista sukujuurta, sukunimeltään Jauhiainen. Hän totesi oudon kuuloisella äidinkielellään:

- Nyt muuten sattuu Juhaa leukaan!

Sen jälkeen hän painoi laukaisinta. Grahn ei ymmärtänyt, mitä Jauhiaisen lause tarkoitti, mutta jotenkin se tuntui tilanteeseen sopivalta. Molemmat torpedot osuivat kohdalleen ja Ruotsin puolustusvoimat olivat tappaneet 52 neuvostoliittolaista merisotilasta. Pinnalle kohosi automaattinen viestipoiju, joka kertoi Leningradiin aluksen kohtalosta. Virallisesti Ruotsi määrittelisi edelleenkin olevansa puolueeton, mutta tämän jälkeen Neuvostoliitto mieltäisi senkin vihollisekseen. Eri asia oli, kuinka paljon se pystyi enää asiaan Suomenlahden pohjasta käsin vaikuttamaan.

Joka tapauksessa Grahn ymmärsi, että jatko oli vaikeampaa. Upotettu sukellusvene ei varmastikaan yksinkertaisesti uskonut, että ruotsalaisista olisi avaamaan tulta. Nyt tilanne muuttuisi. Ja kahta tuntia myöhemmin kuultiinkin viesti, että tuntematon sukellusvene oli upottanut HMS Stockholm-korvetin. Sen mukana meni meren pohjaan 18 ruotsalaista sotilasta. Seitsemäntoista pelastui. Tosiasiassa Ruotsikin oli sodassa. Tietysti ruotsalaiseen tyyliin varsin turvallisesti, kaukana rintamista eikä se aikonut lähettää maajoukkoja taisteluun. Mutta nyt sillekään ei ollut enää yhdentekevää, kumpi puoli sodan voittaisi. Haaparannassa tullimiehet nostivat koko sodan ajan laskettuna olleet puomit, ja rekkasaattue ajoi Suomen puolelle.


 Kunashirin saari, Kuriilit, syyskuun 21. päivä vuonna 2002

Edelleenkin Japanin kanssa kiistanalaisilla Kuriilien saarilla piti sodan aikana majaansa yksi reserviläisten muodostama jalkaväkirykmentti. Pääosin Vladivostokista ja sen ympäristöstä kerätyt reserviläiset eivät sinänsä olleet kovin innostuneita palveluksestaan tällä jumalanhylkäämällä saariryhmällä, mutta toisaalta vaihtoehtona olisi ollut mahdollinen siirtyminen länsirintaman lihamyllyyn, joten se itsessään antoi miehille motivaatiota pysyä täällä vartiopalveluksessa, eikä valituksia asian suhteen esiintynyt. Myöskään siirtyminen Kiinan rajalle ei erityisemmin miellyttänyt. Kiina ei ollut kylläkään sodassa Neuvostoliittoa vastaan, mutta eihän niistä pirulaisista koskaan tiennyt. Kieroja kuin mitkä. Parempi olla täällä Kuriileilla tuulta huuhtomassa.

Sen sijaan Nemuron salmen toisella puolella olevat japanilaiset miellettiin jotenkin vaarattomampina. Japani oli ollut Euroopassa käytävään sotaan nähden jyrkän puolueeton ja vaikka sillä tiedettiin olevan joukkoja omalla puolellaan suhteellisen kapean salmen toisella puolella, ei sillä puolella oltu havaittu mitään aggressiiviseksi luettavaa toimintaa. Ainahan porukoissa löytyi joku pessimisti, joka totesi että vinosilmäthän ovat pirun hyviä salaamaan touhunsa, mutta sellaisille oltiin lähinnä kyllästyneesti todettu että hyppää järveen. Jos toimintaa kaipaat, pyydä siirtoa Ukrainaan.

Palvelus Kuriileilla oli lähinnä lusimista, johon tyydyttiin vaihtoehdot huomioon ottaen pahemmin mutisematta. Samanlaista puuduttavaa päivystyspalvelua oli harjoittanut tutkakersantti Igor Malkin  yhdessä muitten tutkamiesten kanssa asemapaikallaan joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Kunashirin saaren suurimmasta - ja oikeastaan ainoasta - taajamasta Yuzhno-Kurilskista. Ilmavalvontatutkaa operoiva Malkin oli varma, että ei tällaisten onnettomien merestä kohoavien möhkäleitten takia kukaan viitsi ruveta rähjäämään. Ja saman oli vahvistanut tutkakuvakin koko lännessä käydyn sodan ajan. Ei mitään mainittavaa. Japanin puoli on hiljainen. Heidän touhunsa oli ajanhukkaa, mutta hengelle turvallista sellaista ja saihan täällä sentään säännöllisesti syötyä ja tutka-aseman vieressä parakissa oli punkka, jossa nukkua.

Osa palveluksesta oli tutkan kuvaruudun tuijottamista ja osa taas rynkky kädessä tutka-aseman vartioimista, mikä harmitti kaikkia tutka-aseman miehiä, sillä oli tympeää vahtia kylmässä ja kosteassa merituulessa jotain, joka ei koskaan tulisi.

Malkin tunsi luonnon kutsun ja pyysi radiomiestä vahtimaan tutkaa sillä aikaa kun hän kävisi nurkalla tyhjentämässä rakkonsa. Mitään vesivessojahan täällä ei ollut. Malkin käveli tutkavalvomon nurkalle ja antoi lorista siihen samaan monttuun, minne hän oli laskenut jo lukemattomat kuset. Kesken kusemisensa hän kuuli takanaan jonkun puhuvan:

- Vemputapas kersantti se meisselisi kuivaksi, pistä se housuihin ja nosta sen jälkeen tassut pystyyn.

Malkin kääntyi ympäri ajatellen, että oliko joku upseeri nyt huonolla päällä, oliko tämä joku hänen aseveljiensä käytännön pila vai mistähän helvetistä nyt oli kyse. Sitten hänen silmänsä laajenivat teevadeiksi, sillä hän huomasi tuijottavansa kahdeksaa veikeästi hymyilevää japanilaista sotilasta. Hymy olisi voinut olla suorastaan sympaattinen, mutta sen vastapainoksi miehillä oli käsissään ilkeän näköiset M4-automaattikiväärit, eivätkä heidän silmänsä millään tavoin hymyilleet. Malkin oli ehkä palvelukseensa puutunut ja kyllästynyt, mutta millään muotoa tyhmä hän ei ollut ja hän arvasi, kuinka vartiovuorossa olleille miehille oli käynyt. Hän nosti kätensä pystyyn. Tajuten samalla, että hänhän saattaisi jäädä henkiinkin. Nuo japanilaisethan olisivat voineet kylmästi ampua häntä takaraivoon. Mutta ne eivät olleet tehneet sitä.

Japanilaiset sotilaat veivät tutkamiehet parakkiinsa, sitoivat heidän sinne ja sanoivat, että mikäli ette temppuile, selviätte hengissä. Yksi miehistä kysyi että miksi te olette täällä. Japanilainen totesi vain, että otamme pois sen omamme, mikä on ollut teillä lainassa. Jos asiat menevät niin kuin kuuluu, te olette jo viikon päästä paatissa matkalla kotiinne.

Japanilaiset sotilaat kuuluivat Japanin Itsepuolustusvoimien Tokushu Sakusen-erikoisjoukkoihin. Heidän mukanaan oli Japanin sotilastiedustelun erikoismiehiä, jotka alkoivat pyörittää tutka-aseman toimintaa ja antoivat raportteja esikuntaan virheettömällä venäjän kielellä, joka kaiken lisäksi muistutti hyvin paljon niitten tutkamiesten ääntä, jotka täällä olivat viimeisten kuukausien aikana palvelleet. Japanin tiedustelu oli äänittänyt kaiken mahdollisen tutka-asemalta tulleen radioliikenteen, analysoinut ääninauhat ja puhujien äänet. Tiedustelun erikoismiehet, jotka osasivat sinänsä jo venäjää aidolla kaukoidän aksentilla olivat opetelleet puhumaan mahdollisimman samalla lailla kuin aseman tutkamiehet, ja huippuluokan japanilainen elektroniikka viimeisteli vaikutelman. Tutka-asema jatkoi toimintaansa, eikä Kuriilien ilmatilassa tapahtunut mitään mielenkiintoista.

Kahdeksaa tuntia myöhemmin saapui Yuzhno-Kurilskin satamaan neuvostoliittolainen rahtilaiva Viktor Shertkov joka oli tulossa Vladivostokista. Tai ainakin laiva näytti siltä ja laivan miehistö puhui satamaan saapuessaan radiossa selvää venäjää. Tosiasiassa laiva oli japanilainen Nakaharu Maru, joka oli  modifioitu Viktor Shertkovin kaksoiskappaleeksi. Oikea Viktor Shertkov oli tällä hetkellä ankkurissa Wakkanain satamassa ja sen miehistö vietti aikaansa hyvin kohdeltuina vankeina.



Oikean Viktor Shertkovin miehistö oli ollut ihmeissään lähestyessään Japanille kuuluvan Hokkaidon ja Neuvostoliitolle kuuluvan Sahalinin välistä Perousen salmea, sillä sen kaikki radio- ja elektroniset yhteydet lakkasivat toimimasta. Häiriön aiheutti laivan yläpuolella lentävä Japanin ilmavoimien ECM-kone. Häiriön syy selvisi laivan miehistölle varsin pian, sillä aluksen kannelle laskeutui kaksi helikopterilastillista Japanin erikoisjoukkojen sotilaita, jotka ottivat laivan haltuunsa ja pakottivat sen ottamaan kurssin kohti Wakkanaita. Lähistöllä ollut Nakaharu Maru jatkoi kohti Kuriileita.

Viktor Shertkovin olisi pitänyt tuoda Yuzhno-Kurilskiin kaikenlaista tarvittavaa täydennystä, mutta sen satamaan saapunut kaksoiskappale sisälsikin kolme komppaniaa Japanin laivaston Tokubetsukeibitai-erikoisjoukkoja, jotka ottivat sataman haltuunsa. Laivan päällä oli naamioituna kolme Bell AH-1 Cobra-taisteluhelikopteria, jotka ällistyneitten neuvostojoukkojen vielä ihmetellessä nousivat ilmaan ja kävivät tuhoamassa alueella olevat, tarkoin etukäteen kartoitetut ilmatorjuntatutkat tehden neuvostojoukkojen ilmatorjunnasta sokean. Kaukovalvontatutkahan olikin jo japanilaisten valvonnassa, vaikka olikin raporttejaan selkeällä venäjän kielellä lähettänyt.

Seuraavassa aallossa tuli kaikkiaan 72:n Mitsubishi F-4EJ Kai-hävittäjäpommittajan tekemä neuvostojoukkojen kasarmeihin kohdistama ilmahyökkäys, joka lamaannutti taisteluun varautumattomat neuvostosotilaat. Rykmentin komentaja kaatui pommituksessa. Hädintuskin hyökkäyksestä selvinnyt ja ymmärryksensä mukaan nyt koko Kuriilien alueen neuvostojoukkoja komentava everstiluutnantti ajatteli, että ne keltaista tuomiopäivää ennustaneet pessimistit taisivat sittenkin olla oikeassa. Vinosilmät osasivat salata tekemisensä. Varmimpana vahvistuksena siitä oli alueen päällä lentävät kuljetuskoneet, jotka kylvivät sisuksistaan ulos laskuvarjojoukkoja. Everstiluutnantti tajusi, että nuo olisivat japanilaisten 1:sen Ilmakuljetteisen Prikaatin joukkoja ja niitä näytti olevan liikaa. Hänen miehillään ei olisi mahdollisuutta. Yhtä kaikki, eihän tässä voinut tappelematta antautua. Voi helvetin helvetti, tuumasi everstiluutnantti, ja alkoi järjestää sekasortoisia joukkojaan puolustukseen.


Käytännössä taistelu Kuriileista oli ratkaistu jo ennen kuin se oli alkanutkaan. Viimeiset neuvostojoukot antautuivat kahta vuorokautta myöhemmin. Taistelussa oli kaatunut kaikkiaan 728 neuvostosotilasta ja 164 japanilaista. Siinä vaiheessa Japanin Neuvostoliiton suurlähettiläs saattoi ilmoittaa Moskovassa, että Japanin itsepuolustusvoimat olivat laivanneet saarille jo kymmenen tuhatta miestä. Kymmenen tuhatta erittäin hyvin varustettua miestä. Ja lisää on tulossa jatkuvasti. Hän ilmoitti myös, että Japani ei ilmoita virallisesti aloittaneensa sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Se pidättäytyy kaikista hyökkäyksistä muita Neuvostoliiton joukkoja kohtaan. Edellyttäen, että Neuvosto hyväksyy tilanteen vallitsevana status quona. Japanin suurlähettiläs muistutti, että jos Neuvostoliitto pyrkisi valtaamaan Kuriilit takaisin, se vaatisi valtavan panostuksen ja tietystä sattuneesta syystä johtuen Neuvostoliitolla ei tällä hetkellä tainnut olla varaa satsata Kauko-Itään.
                                                                                                                          
Politbyroossa oli tietysti ensimmäisenä tullut esille mielipiteitä, että Japaniin pitää ampua ydinkärki, niin oppivathan olemaan vittuilematta. Järki voitti, ja politbyroo päätti, että kyseiseen Kuriilien miehitykseen ei reagoida mitenkään. Koska sitä ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Asiasta ei yksinkertaisesti kerrottaisi kansalaisille. Tilannetta saattaisi miettiä sitten, kun saataisiin tämä nykyinen, ja perin huonosti menevä rähinä hoidettua. Politbyroo päätti, että ne neuvostosotilaat, jotka olivat tulossa laivoilla japanilaisten vapauttamana kohti Vladivostokia siirrettäisiin eristysleiriin sodan loppuun saakka, ja virallisesti he vieläkin palvelisivat Kuriileilla. Politbyroo päätti vielä, että heitä tulisi kohdella niin hyvin kuin vallitsevat olosuhteet sallisivat.


Hämeenlinna, Presidentin työhuone, syyskuun 26. päivä vuonna 2002

Niin kuin kuluvan vuoden vappuaattonakin, tässä tapaamisessa olivat läsnä ne samat kuusi vakavailmeistä miestä, jotka tapasivat silloin Helsingin Mäntyniemessä. Presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Martin Saarikangas, ulkoministeri Martti Ahtisaari, puolustusministeri Gustav Hägglund, sisäministeri Mauri Pekkarinen ja puolustusvoimien komentaja eli nykyinen armeijan ylipäällikkö kenraali Erkki Nordberg. Sota oli silloin vasta kolkuttelemassa ovella. Sitten se oli potkaissut oven sisään eikä kysynyt enää kenenkään mielipidettä.

Olosuhteet huomioon ottaen Suomen tilanne oli tällä hetkellä hyvä. Suomalaiset joukot olivat asemissa Kannaksella, Syvärillä, ja osittain Itä-Karjalassakin. Vuoden 1941 hyökkäysseikkailua ei nyt oltu ryhdytty tekemään. Petroskoita ei edes tavoiteltu. Samoin Murmansk oltiin jätetty rauhaan. Siellä olevat ydinaseet olivat liian suuri uhka, eikä sillä ollut muutenkaan samanlaista merkitystä kuin jatkosodan aikana. Saattuetta Murmanskiin ei tässä sodassa tulisi. Vihollisella ei olisi liittolaisia lännessä.

Periaatteessa suomalaiset olisivat voineet jatkaa asemasotaa ja odottaa sodan lopputulosta. Suomenlahden eteläpuolellakin näytti tällä hetkellä hyvältä. Pohjois-Virossa tanskalaiset ja virolaiset joukot olivat onnistuneet ylittämään Narvajoen ja ne olivat viholliselle ankaria tappioita aiheuttaen edenneet tasalle Vistino - Opolye, noin kolmekymmentä kilometriä rajan yli. Etelä-Virossa itävaltalaiset joukot olivat vapauttaneet Tarton ja edenneet etelään tietä E 263 pitkin, jossa ne olivat kohdanneet puolestaan tietä E 77 pitkin etenevät puolalais-latvialaiset joukot muutaman kilometrin päässä Viron ja Neuvostoliiton rajasta. Siitä ne jatkaisivat eteenpäin kohti Pskovia.

Liettuassa puolalais-liettualaiset joukot olivat vapauttaneet Vilnan. Etelämpänä etenivät ukrainalaiset, unkarilaiset ja slovakialaiset joukot kohti Minskiä. Ne eivät tulisi varsinaisesti vapauttamaan sitä koskaan. Sen oli tehnyt jo täyteen kapinaan noussut Valko-Venäjän armeija. Valkovenäläinen divisioona oli ottanut haltuunsa Minskin ja neuvostojoukot olivat perääntyneet kaupungin koillispuolelle Barysawiin, noin kuudenkymmenen kilometrin päähän Valko-Venäjän rajasta.

Koska Baltiassa ja Pohjois-Ukrainassa oli vihollisen valtaamat alueet vapautettu, etenevät joukot muuttivat taktiikkaansa. Tarkoituksena ei ollut mahdollisimman nopea eteneminen, vaan saarrostuksilla mahdollisimman suurien tappioitten aiheuttaminen neuvostojoukoille. Samaa taktiikkaa käytettiin etelämpänä Ukrainassa, sillä liittoutuma ymmärsi, että Moskovan valtaaminen ei sinänsä tietäisi sodan loppua. Eikä yhdelläkään Neuvostoliittoa vastaan sotivalla valtiolla ollut Moskovan valtaamiseen haluakaan. Ne halusivat ainoastaan sodan loppumista. Ja sen vuoksi neuvostojoukkoja tuli tuhota mahdollisimman paljon. Että Politbyroo itse ymmärtäisi luovuttaa tai jos ei ymmärtäisi, sotilaat älyäisivät tehdä vallankaappauksen.

Sen tiesivät myös nuo Hämeenlinnassa kokoontuneet kuusi vakavailmeistä miestä. He ymmärsivät, että sodan loppumiseen ei riittäisi sotilaallinen ratkaisu. Vaan siihen piti saada myös poliittinen ratkaisu. Ratkaisu, joka voisi turvata rauhan jatkossakin. Ainoa ratkaisu oli Neuvostoliiton hajoaminen. Sitä ei hyökkäävä liittoutuma voinut tehdä. Sen tekisi Neuvostoliitto itse. Ja Neuvostoliitto oli antanut liittoutuman tarjolle avaimet tukea tätä kehitystä. Kommunistisen puolueen politbyroo keskitti kaikki voimansa Keskiselle Rintamalle, estääkseen vihollisjoukkojen etenemisen kohti Moskovaa. Tokihan Moskovankin takana oli maata, aivan liikaa, että sen voisi valloittaa, mutta Moskovan ja varsinkin Kremlin symbolinen arvo oli kommunisteille aivan liian suuri. Ajatus siitä, että punainen tähti revittäisiin irti Kremlin huipulta ja vihollisen sotilaat irvistelisivät Leninin balsamoidulle ruumille oli kommunisteille liian kauhistuttava.

Siispä Leningradin suunta oli toisarvoinen. Oikeastaan se saattaisi palvella motitettuna Neuvostoliittoa paremmin. Nälkiintyvistä neuvostokansalaisista saataisiin käyttökelpoista materiaalia propagandasotaan. Rostovin suunta oli myös toisarvoinen, samoin kuin Mustameri. Eihän Neuvostoliitto enää edes käynyt ulkomaankauppaa sillä suunnalla. Moskova oli pyhä. Ja siihen nämä kuusi miestä aikoivat omalta osaltaan iskeä. Presidentti Niinistö aloitti keskustelun:

- Omalta osaltani kannatan, että aloitamme operaatio Allin.

Kenraali Nordberg vastasi:

- Herra presidentti. Näen, että se on välttämätöntä. Neuvostoliiton kanssa on pyrittävä rauhaan. Mutta se Neuvostoliitto, mikä elää nyt, voi yrittää kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua uudestaan. Mitä varmimmin se tulee sen tekemään. Luoteisen Rintaman johto ei ole typerää. Niin kuin ei Eteläisenkään. Ne ymmärtävät kyllä, että Moskova on valmis uhraamaan ne alueet vain voidakseen säilyttää sen valaistun punaisen tähden Kremlissä. Ja siksi meidän on tehtävä hyökkäysvalmistelut Syvärin ylitykseen ja hyökkäämiseen kohti Leningradia.

- Jota hyökkäystä ei tulla koskaan toteuttamaan.

- Ei koskaan, herra presidentti. Tai no, ainakaan näillä näkymin. Mutta kun liittoutuma etenee kohti Leningradia ja Luoteinen Rintama huomaa erittäin vakavasti otettavan hyökkäyksen ja Leningradin saarrostuksen uhan myös Syvärin suunnasta, eikä neuvostojohto suostu siltikään lähettämään alueelle ensi luokan joukkoja, se voi jo antaa tarvittavan viestin. Alue jää yksin. Se on valmis uhrattavaksi. Moskovan vuoksi.

- Ja suunnitelman tietyt osat vuodetaan viholliselle?

- Kyllä, herra presidentti. Tietyt osat ja erityisesti operaation nimi, eli operaatio Alli. Sylvi Kekkosen mukaan nimetty operaatio oli viholliselle tuhoisa. Jälkeenpäin se toki sai tietoon operaation nimen. Alli viittaa tietenkin Alli Paasikiveen ja siitä vihollinen voi tehdä johtopäätöksen, että jotain yhtä tuhoisaa on luvassa. Pääidea näissä vuodoissa on tietenkin osoittaa, että Moskova jättää Luoteisen Rintaman yksin. Ja se antaa mahdollisuuden poliittiseen ratkaisuun. Siihen tarvitaan tietysti Neuvostoliiton hajoaminen, emmekä voi ennustaa, kuinka Politbyroo reagoi.


Laatokka, noin 20 kilomeriä Syväriltä pohjoiseen, lokakuun 4. päivä vuonna 2002

Meripioneerien ylikersantti Toivo Vihonen teki sitä, mitä oli joukkueensa kanssa tehnyt jo ennen sotaa, mitä he olivat harjoitelleet ja minkä he osasivat. Eli he tekivät naamioituja suojia aluksille. Alukset olivat pienempiä kuin ennen sotaa, lähinnä Uiskoja ja Jurmo-luokan joukkojenkuljetusveneitä sekä muitakin aluksia, joita Syvärin ylittämisessä saatettaisiin kaivata. Työ oli varsin pitkälle improvisoimista niin sopivien alusten etsimisessä kuin siinäkin, kuinka Vihosen joukkue muitten meripioneerien kanssa työtään teki. Laatokan itärannikko kun ei ollut ollenkaan niin saaristojen rikkomaa kuin Porvoon saaristo, jossa Vihonen sotatyönsä aloitti. Se asetti työlle omat haasteensa.

Vihonen ei ollut joutunut koskaan suoraan tulitaisteluun vihollisen kanssa. Mutta sodan alussa heidän saareensa iskeneet vihollisen MiG 27-rynnäkkökoneet olivat antaneet niin Vihosen ryhmälle kuin koko joukkueellekin aivan tarpeeksi sodan tuntua. Aivan sodan alussa tapahtuneessa hyökkäyksessä kaatui neljä ja haavoittui kaksi miestä. He eivät ehkä vielä silloin olleet tajuneet, että tämä on nyt sitten totta. Yksi, joka ei ollut tajunnut, oli joukkueenjohtaja, joka kaatui hyökkäyksessä. Vihonen oli joutunut ottamaan hänen pestinsä. Ja sitten jossain ylemmällä taholla huomattiin, että Vihosella oli homma hanskassa. Näin ollen ei joukkueen johtajaksi edes etsitty upseeria, vaan Vihonen ylennettiin ylikersantiksi ja hän jatkoi tehtävässään, jota ei sinänsä ollut pahemmin kysellyt eikä kaivannut. Mutta se pesti hänelle annettiin, joten hänen täytyi se hoitaa.

Kun taistelut Helsingissä olivat päättyneet, oli Vihosen joukkueen palvelus lähinnä vartiopalvelusta. Uusia asemiakaan ei tarvinnut louhia, sillä suomalais - saksalais - puolalainen laivastoliittoutuma piti huolen, että maihinnousun uhkaa ei enää ollut ja maihinnousuyrityksessään pahoja tappioita kärsinyt vihollinen pysyi Leningradissa. Vihollinen oli edennyt Viron puolella Paldiskiin saakka, mutta hyökkäysoperaatioita Suomen puolelle se ei enää yrittänyt. Vihosen joukkue toimi ilma- ja merivalvontajoukkueena aina elokuuhun saakka toteuttaen saarellaan puuduttavaa palvelustaan.

Elokuussa tilanne muuttui. Suomalaiset hyökkäsivät ja onnistuivat hyökkäyksessään. Vihosen joukkue jatkoi vielä saarellaan, mutta syyskuun loppupuolella se rahdattiin Laatokan itärannalle, parikymmentä kilometriä Syväriltä pohjoiseen. Siellä heille, niin kuin muillekin paikalle raahatuille pioneereille annettiin käsky, että tehkää peiteasemia aluksille niin paljon kuin ehditte. Mikäs siinä. Vihosen joukkue hallitsi asian ja kun pioneeritarvikkeita ja räjähteitä oli tarpeeksi, niin ei muuta kuin toimeen vaan.

Suomalaiset olivat kuskanneet Jurmoja, Uiskoja, vanhoja syöksyveneitä ja kaikkea mahdollista mitä saattaisi käyttää hyökkäyksessä sille alueelle, missä Vihosen joukkue louhi niille suojia. Alueelle keskitettiin myös huomattavan paljon suomalaisia joukkoja. Jalkaväkiprikaateja meni idemmäs, varmistamaan, ettei mahdollista hyökkäystä vastaan iskettäisi vihollisen toimesta Syvärin pohjoispuolelta.

Suomalaisten hallussa olevalle alueelle, Syvärin pohjoispuolelle oltiin kuljetettu niin 2. ja 5. Valmiusprikaati, 1., 3. ja 14. Panssariprikaati, useita jääkäriprikaateja sekä rannikkotaisteluihin erikoistuneet 9. ja 19. Rannikkoprikaati. Näytti siltä, että suomalaiset olivat suunnittelemassa suurhyökkäystä Syvärin yli kohti Leningradia.

Vihosellehan tällä ei ollut sinänsä merkitystä. Hän teki, mitä häntä käskettiin tekemään. Louhi asemia aluksille. Se, mikä oli hänelle tärkeintä, oli se, että hänen lapsensa olivat edelleenkin turvassa Ähtärissä isovanhempiensa luona. Hänen vaimonsa taas oli muonituslottana jossain Kannaksella. Ennen sotaa väljähtynyt rakkaus oli löytänyt uuden liekin sodan kynnyksellä ja se oli säilynyt. Kenttäpostin tuomat kirjeet ja niihin kirjoitetut sanat toivat lohtua ja uskoa tulevaisuuteen. Vihonen toivoi, että selviäisi sodasta hengissä. Päästäkseen takaisin vaimonsa ja lastensa luo. Aloittaakseen kaiken uudellen. Tuntuisi katkeralta kuolla nyt, kun kaikki tuntui alkaneen jälleen alusta. Hän oli aikaisemmin ajatellut antavansa itselleen 45-vuotissyntymäpäivälahjaksi avioeron. Nyt hän oli luopunut ajatuksesta. Hänellä oli jotain, jonka vuoksi elää. Ja taistella. Sitä hän ei tietenkään voinut tietää, että hän oli osallistumassa suurimpaan hämäykseen, mitä suomalaiset olivat sodan aikana tehneet. Operaatio Alli oli jo toteutettu, Sitä ei ollut tarkoituskaan viedä sen pitemmälle. Mutta sitähän vihollinen ei tiennyt. Eikä tiennyt ylikersantti Vihonenkaan. Hän vain teki, mitä hänen piti tehdä ja odotti uutta kirjettä vaimoltaan ja lapsiltaan.



Leningrad, lokakuun 8. päivä vuonna 2002

Luoteisen Rintaman tiedustelupäällikön kenraaliluutnantti Sedovin mieli oli synkkä. Tilanne alkoi olla erittäin huolestuttava ja mahdollisuus, tai paremminkin todennäköisyys siihen, että sota totaalisesti hävittäisiin kasvoi päivä päivältä. Turkkilaiset ja romanialaiset joukot olivat lyöneet kättä Rostovissa ja samalla Pohjois-Kaukasuksen sissisota oli edennyt siihen tilanteeseen, etteivät neuvostojoukot enää käytännössä kontrolloineet kuin suurimpia kaupunkeja.

Pohjoisempana saksalais - ukrainalais - tsekkiläiset joukot olivat edenneet Kurskiin ja saartaneet sinne kolme A-luokkaan kuuluvaa moottoroitua jalkaväkidivisioonaa. Niillä olisi ollut mahdollisuus edetä pidemmällekin, mutta ne keskittyivät teurastamaan mottiin jääneitä joukkoja. Tämä oli vihollisen strategiana koko rintamalla. Tärkeintä ei ollut eteneminen, vaan mahdollisimman suuri neuvostoveren vuodattaminen ja sen kaluston tuhoaminen. Valko-Venäjä oli menetetty. Ukrainalais - unkarilais - slovakialaiset joukot sekä puolta vaihtanut Valko-Venäjän armeija oli ylittänyt jo Neuvostoliiton rajan ja moukaroi neuvostojoukkoja Smolenskissa. Puolalais - latvialais - liettualaiset joukot olivat motittaneet kaksi divisioonaa Velikije Lukiin.

Ja tanskalais - virolais - itävaltalaiset joukot olivat lähestymässä Hatsinaa. Hatsinaa, helvetti soikoon. Siitä ei ollut Leningradin keskustaan kuin nelisenkymmentä kilometriä. Eteneviä joukkoja olivat tukeneet myös Ruotsin ilmavoimat. Maa oli lopultakin päättänyt muuttaa roolinsa sodassa aktiivisemmaksi.

Ja ne suomalaiset perkeleet olivat selvästi suunnittelemassa suurhyökkäystä Syvärin yli kohti Leningradia. Tiedustelu kertoi huomattavasta joukkojen ja kaluston keskityksestä Lotinapellon ja Syvärin suiston välillä. Tiedustelu oli myös onnistunut poimimaan tiedon, että oli suomalaisilla oli suunnitteilla ”Operaatio Alli”. Aikaisempi presidentin vaimon mukaan nimetty operaatio Sylvi oli ollut neuvostojoukoille tuhoisa.

Hirveintä oli, että Politbyroo käski rekrytoida aina vain enemmän kansanpataljoonia. Ykkösluokan joukkoja ja kalustoa ei ollut luvassa, vaikka oli selkeä uhka siitä, että Leningrad saarrostettaisiin. Siviilejä ei saanut evakuoida. Sen varmistivat Leningradista itään lähtevillä teillä toimivat KGB-joukot. Jotka myös etsivät sotilaskarkureita. Karkuruus oli räjähtänyt käsiin. Sotilaat eivät olleet kovinkaan innoissaan Toisesta Suuresta Isänmaallisesta Sodasta. Niin kuin eivät teollisuustyöntekijätkään. Viime sodan kaltaista apua Atlantin toiselta puolelta ei tullut. Se apu tuli tällä kertaa viholliselle. Nopeaksi voitoksi suunniteltu sota oli muuttunut kulutussodaksi, jonka Neuvostoliitto oli häviämässä.

Mitä tehdä?

Sedovilla ei ollut lääkkeitä, sillä Politbyroo ei antanut siihen mahdollisuutta. Mutta jotain oli tehtävä, ja Sedov odotti kenraali Blinovia, joka oli pian tulossa hänen luokseen. Hänen kanssaan tulisi kaksi Politbyroon jäsentä. Maataloudesta vastaava Matvei Beljakov sekä energia-asioista vastaava Sergei Kovalenko. He saapuivat sovittuun aikaan ja Sedov hieman ihmetteli, miksi Politbyroon jäsenet olivat asiakseen tulleet tänne Leningradiin. Yleensä Politbyroo ainoastaan lähetti käskynsä Moskovasta ja vaati, että niitä noudatettaisiin. Miehet tulivat Sedovin toimistoon ja istuuntuivat. Kenraali Blinov sanoi Sedoville:

- Tilanne on muuttunut. Radikaalisti. Sinun täytyy kuunnella, mitä näillä miehillä on sanottavaa.

Sen jälkeen Kovalenko alkoi puhua:

- Politbyroo on ymmärtänyt, että emme voi voittaa sotaa. Mutta häviämäänkään se ei suostu. Siksi se on ottamassa käyttöön uudet keinot.

Sedov kysyi:

- Mitkä keinot?

Beljakov vastasi:

- Ydinaseet. Huomenna räjäytetään Novaja Zemljalla megatonnin ydinräjähde. Maanpäällisenä räjäytyksenä. Varoituksena. Räjäytys näytetään televisiossa. Ja sen jälkeen Politbyroo ilmoittaa, että mikäli vihollinen ei suostu lopettamaan hyökkäystään Neuvostoliittoa kohtaan, se on pakotettu käyttämään ydinaseita.

- Mitä helvettiä? Ovatko ne menettäneet järkensä? Kai tuo on kumminkin sentään pelkkää bluffia?

- Ei ole. Kohteet on valittu. Viholliselle annetaan aikaa kaksi vuorokautta vetäytymisen aloittamiseen. Mikäli se ei siihen suostu, isketään vihollisen kaupunkeihin ydinasein. Sadan kilotonnin pommein. Suomessa isketään Turkuun, Puolassa Katowiceen, Tsekissä Ostravaan, Ukrainassa Lviviin ja Romaniassa Constantaan. Vaatimuksena on vihollisen ehdoton antautuminen.

Sedov oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten:

- On tietysti turhaa sanoa, kuinka mieletön tuo suunnitelma on muutenkin. Mutta kai Politbyroo on sentään tietoinen siitä, että Ukrainalla on takuuvarmasti ydinaseita ja on hyvin mahdollista että niitä on suomalaisillakin. Puolet Luoteisen Rintaman taktisista ydinaseista jäi suomalaisten haltuun, kun ne aloittivat suurhyökkäyksensä. Ja sitten on olemassa eräs tekijä nimeltä NATO, jonka mahdollinen reaktio kannattaisi ehkä ottaa hy-vin va-ka-vas-ti.

- Kyllä Politbyroo on tästä tietoinen, mutta se on valmis ottamaan riskin. Se ei usko, että vihollinen uskaltaisi vastata ydinasein. Meillä on niitä kuitenkin niin paljon enemmän. Eikä se usko myöskään NATOn iskuun. Eihän NATO ole kuitenkaan Neuvostoliiton kanssa suoranaisessa sodassa. Mutta me emme ole halukkaita ottamaan sitä riskiä. Olemme vastuussa neuvostokansalle. Ja siksi Politbyroo on syrjäytettävä vallastaan. Neuvostoliitto on pelastettava. Tämä sota on lopetettava.

Sedov sanoi Politbyroon jäsenille:

- Minulla on suunnitelma. Toivon, että poistutte nyt ja odotatte täällä Leningradissa. Se on teille turvallisinta. Kerron suunnitelmani Kenraali Blinoville. Ja me pistämme sen toteen.

Politbyroon jäsenet poistuivat ja Sedov alkoi puhua:

- Luulen, että olet samaa mieltä kanssani, että jotain on tehtävä. Mutta Neuvostoliiton pelastaminen ei ole suurin prioriteettimme. Sitä ei tulekaan pelastaa. Sen paluu aiheutti tämän kaiken. Sen on aika mennä. Lopullisesti. Ja toivon, että ajattelet asiaa hieman pidemmälle. Me olemme molemmat kotoisin Leningradista. Moskova on halukas muuttamaan sen rauniokasaksi, pelkästään siksi, että säilyttäisi valtansa. On olemassa muitakin vaihtoehtoja. Oletan, että tunnet luotettavia sotilasjohtajia ja sinulla on mahdollisuus saada heihin yhteys.

- Oletat oikein. Ja olen muutenkin samaa mieltä kanssasi. Maamme on muuttunut hirviöksi. Jos sitä ei pysty muuttamaan, se täytyy lopettaa.

- Kerron sinulle suunnitelmani. Mutta ennen sitä luulen, että meidän täytyy lähettää eräs sähköposti.

Sedov aukaisi marthasmuffiesandcookies-hotmail-osoitteen ja kirjoitti:

”Maastamme tulee lähiaikoina teille erittäin huolestuttavia uutisia. Kehotamme, että alatte mahdollisimman nopeasti evakuoimaan Turkua, ja kertomaan liittolaisillenne, että ne evakuoivat Katowicen, Ostravan, Lvivin ja Constantan. Pyrimme omalta osaltamme estämään katastrofin tapahtumisen. Ja Luojan tähden, harkitkaa ennen kuin teette mitään lopullista. Olemme nyt äärimmäisellä rajalla. Sitä ei saa ylittää.”

Hän näytti tekstiä Blinoville. Blinov luki sen, nyökkäsi ja Sedov painoi enteriä. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli suomalaisten vastaus:


”Recieved. Luoja olkoon kanssanne. Meidän kaikkien kanssa.”


Valkeasaari, Karjalan Kannas, lokakuun 9. päivä kello 11.30, vuonna 2002

Kersantti Veikko Kemppaisen johtama puolijoukkue vietti aikaansa korsussa suurin piirtein niissä samoissa asemissa, missä suomalaiset olivat olleet jatkosodan aikana. Miehet olivat olleet lepovuorossa ja palanneet jälleen asemiin. Aika oli toinen kuin jatkosodan aikana, joten miehillä oli korsussaan myös viihdettä. Matkaradio, joka soitti Kannaksen Rintamaradiota ja lisäksi yksi miehistä oli lomilta palattuaan tuonut pienen, pattereilla toimivan mustavalkoisen matkatelevision. Miehet olivat vetäneet parikaapelilla matkatelevision antennin noin sata metriä korsusta ulospäin  ja saaneet aikaiseksi suht toimivan kuvan. Yleensä korsussa soi vain matkaradio, ja pattereita syövää televisiota käytettiin vain uutisten aikaan.

Mutta nyt oli aika katsoa televisiota. Radiossa oltiin kerrottu, että televisiossa oli kello 11. 30 ylimääräinen uutislähetys, jossa puhuisi myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Sen vuoksi kannattaisi pattereita kuluttaakin. Yksi miehistä aukaisi television ja viritti sen kanavan kuntoon. Kuva oli rakeinen ja ääni suhiseva, mutta lähetyksestä sai selvän. Kuvaruutuun ilmestyivät presidentti Sauli Niinistön  vakavat ja väsyneet kasvot. Hän alkoi puhua:

- Kansalaiset. Maatamme kohtaa suurempi uhka kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Neuvostoliitto on räjäyttänyt Novaja Zemljalla megatonnin vahvuisen ydinaseen ja uhkaa näillä ydinaseilla nyt myös suomalaisia siviilejä. Se on esittänyt uhkavaatimuksen, että sotatoimet on lopetettava välittömästi ja vetäydyttävä niin suomalaisen kuin muittenkin liittoutuman valtaamilta alueilta. Mikäli näin emme tee, on Neuvostoliitto valmis käyttämään ydinaseita kaupunkejamme vastaan. Suomi ei suostu tähän kiristykseen. Pistäkääs pojat se video näkyville…

Lähetykseen tuli video uudesta paikasta. Presidentti Niinistö jatkoi puhettaan:

- Kansalaiset. Se kuva, mitä näette on Pahtavuoman kaivoksen alueelta Lapista.

Lähetyksessä kaivoksen maanpinta nousi räjähdyksen seurauksena noin sata metriä ylöspäin. Presidentti Niinistö jatkoi:

- Oheisessa videossa näitte, kuinka Suomen Puolustusvoimat räjäyttivät kymmenen kilotonnin ydinlatauksen. Suomi sai niitä haltuunsa vallatessaan Kannaksen. Meillä on niitä vielä edelleenkin käytössämme. Myös Ukraina on hetki sitten tehnyt ydinkokeen ja Puola on ilmoittanut, että sillä on viisitoista kappaletta niin sanottua likaista pommia, joita se on valmis käyttämään, mikäli sen aluetta vastaan hyökätään ydinasein. Ja itse pystyn kertomaan Neuvostoliiton johtajille, että Suomen Puolustusvoimien hallussa olevat ydinkärjet on nyt päällystetty kobolttikuorilla, joka tarkoittaa sitä, että räjähtäessään ne saastuttavat kohteenaan olevan alueen kymmeniksi vuosiksi.

- Tiedän, että tätä lähetystä seurataan myös Neuvostoliitossa. Painotan, että Suomi ei tule käyttämään ydinasetta ensimmäisenä. Mutta mikäli maatamme vastaan hyökätään ydinasein, me kostamme. Ette kai te sitä halua? Te pystytte tuhoamaan Suomen kokonaisuudessaankin, mutta vielä kuollessammekin me pystymme tuhoamaan koko luoteisen Neuvostoliiton suurkaupungit ja muuttamaan alueen asumiskelvottomaksi. En tiedä, pystyyko Politbyrooseen vetoamaan millään tavalla. Siispä vetoankin Neuvostoliiton kansaan ja ennen kaikkea neuvostoliittolaisiin sotilaisiin. Lopettakaa tämä hulluus. Antakaa ihmisille ja kansoille mahdollisuus elää. Tulevat sukupolvet vaativat tätä meiltä kaikilta. Nyt on aika tehdä rauha.

Lähetys loppui. Korsussa kukaan ei puhunut mitään. Pitkään aikaan.


Leningrad, lokakuun 9. päivä kello 16.45, vuonna 2002

Kenraaliluutnatti Sedov ja kenraali Blinov istuivat toimistossa sovitussa tapaamisessaan. Blinov puhui ensimmäisenä:

- Kobolttipommeja? Luuletko, että suomalaiset ovat kyenneet siihen?

Sedov hymyili hiljaa ja vastasi:

- Oletko halukas katsomaan niitten bluffin? Joka tapauksessa ne olivat saaneet yhden taktisen ydinkärkemme räjäytettyä onnistuneesti. Mikä käytännössä tietää sitä, että niillä on niitä vielä yhdeksäntoista. Vahvuudeltaan viidestä kilotonnista kahteenkymmeneen kilotonniin. Ja niillä on vielä mahdollisuus kuljettaa nämä aseet perille. Puhumattakaan sitten ukrainalaisten ydinaseista ja puolalaisten likaisista pommeista. Mutta uskon siihen, että ne eivät todellakaan käytä niitä ensimmäisenä. Se olisi niitten puolelta sulaa hulluutta. Ja meidän on varmistettava, ettei siihen ole aihettakaan. Meidän on toimittava, ennen kuin politbyroo antaa käskyn. Kuinka sinun tilanteesi on?

Blinov selaili mappiaan ja totesi:

- Niin valmista kuin olla voi. Me toimimme täällä. Kenraali Lebed toimii Moskovassa. Ja kenraali Azarov lounaisella alueella. Meillä on käytössämme alueen VDV-joukot sekä Moskovasta lähetetyt Vympel-joukot. Niillä saamme jo haltuumme paikallisen hallinnon ja tiedotusvälineet. Rintamakomentajat ovat ilmoittaneet kannattavansa meitä. Yksikään niistä ei halua ydinsotaa ja joukot ovat muutenkin täysin kyllästyneitä tähän seikkailuun. Sisäministeriön joukkojen paikallinen komentaja on uppotukkikommunisti, mutta hänet eliminoidaan tieltä heti toiminnan alettua.

- Ja toiminta alkaa siis kello 00.30?

- Kyllä. Kaikkialla.

- Jonkun on toimittava johtajana täälläkin, kun kommunistivalta on kaadettu. Tehtävä kuuluu sinulle, totesi Sedov ja osoitti Blinovia jatkaen että päätarkoituksena on tietysti päästä vapailla vaaleilla valittuun siviilivaltaan, mutta  välivaiheessa täytyy vastuussa olla sotilaitten.

Blinov pudisti päätään ja vastasi:

- Ei, Gennadi. Minä se en ole. Minä pystyn ottamaan vallan haltuuni. Olen ammattisotilas. Mutta siihen, että suunnitelmamme saadaan onnistumaan pidemmälle ja tilanne vakautettua tarvitaan toisenlaista miestä. Miestä, joka osaa katsoa asioita laajemmin kuin sotilaallisesta näkökulmasta. Ja minulla on jo kiikarissa se mies.

- Ja kuka hän on?

- No tietenkin sinä, Gennadi. Sopivampaa miestä ei tähän tehtävään ole. Minä otan vallan ja luovutan sen sinulle. Ja siirtymäajan jälkeen sinä luovutat sen siviileille.

Sedov oli hetken hiljaa. Sitten hän kaivoi esille mahorkkapussinsa, väänsi sätkän, sytytti ja veti muutamat kitkerät savut. Niitä tarvittiin tähän hetkeen. Sitten hän vastasi:

- Ymmärrän perusteesi. Olen valmis ottamaan tehtävän vastaan. Mutta minulla on ehtoni.

- Ja se ehto on?

- Vuoden, maksimissaan kahden vuoden pesti. Sen jälkeen minut tulee siirtää eläkkeelle. Täydelle sellaiselle. Ja haluan mökin joko Laatokan tai Äänisen rannalta. Haluan muuttaa sinne asumaan ja unohtaa tämän kaiken.

- Sovittu. Toiminta alkaa kello 00.30.

- Ja mitä Politbyroon jäsenet Beljakov ja Kovalenko suunnitelmasta tietävät?

- Ainoastaan sen, että olemme vakaumuksellisia kommunisteja, jotka pelastavat Neuvostoliiton ydinsodan uhalta ja luovuttavat sen hallinnon tieltään eksyneeltä kommunistiselta puolueelta järkevämmille kommunistisen puolueen edustajille. Eli tietenkin heille itselleen.

- Ja muutahan heidän ei tässä vaiheessa tarvitse tietääkään, totesi Sedov ja tumppasi mahorkkasätkänsä.


Valkeasaari, Karjalan Kannas, lokakuun 10. päivä kello 08.40, vuonna 2002

- Hei jätkät, herätkää!

Kersantti Kemppaisen unentokkuraiset miehet havahtuivat kipinämikon herätykseen ja ihmettelivät, mistä oli kysymys. Yleensä tässä korsussa nukuttiin niin paljon kuin mahdollista, eikä unirauhaa häiritty.

- Mitä vittua? Hälytys? Onko hälytys?

- Ei ole. Mutta telkkarissa tulee ylimääräinen uutislähetys yhdeksältä. Ryssien puolella on tapahtunut jotakin.

Pieni mustavalkoinen matkatelevisio viriteltiin päälle. Uutisissa kerrottiin, että Neuvostoliitossa oli menossa sotilasvallankaappaus. Tarkempaa tietoa asioitten kulusta ei ollut. Toisesta korsusta tullut joukkueenjohtaja vänrikki Mäkinen oli kuullut saman radiosta ja käski lisätä vartiointia. Kaiken varalta. Eihän tiedetty vielä, oliko uutinen hyvä vai huono.


Hieman aikaisemmin Leningradissa

Operaatio oli onnistunut paljon helpommin kuin alunperin ajateltiin. Tosiasiallista halua taistella ydintuholla leikkivän kommunistihallinnon puolesta ei juuri ollut esiintynyt. Nykyisen hallinnon edustajat olivat vangittuina niin täällä kuin Moskovassakin ja Leningradin hallintorakennukseen olivat saapuneet Blinovia ja Sedovia tapaamaan entisen politbyroon jäsenet Beljakov ja Kovalenko. He olivat tilanteeseen hyvin tyytyväisiä ja Kovalenko totesi:

- Kiitän teitä, toverit. Leninin kunniamerkki on tulossa ilman muuta teille molemmille. Olette pelastanut Neuvostoliiton kommunistihallinnon sotaseikkailijoilta. Ja sitä kautta mahdollistaneet kommunistivallan jatkumisen. Ehkäpä hankitte meille nyt lennon Moskovaan, että voimme jatkaa siitä, minkä te olette aloittaneet.

Sedov katseli kahta uransa viime hetkiä elävää kommunistijohtajaa vinosti hymyillen. Erityisesti häntä hymyilytti se, etteivät nämä miehet tajunneet tilannetta. Sitten hän sanoi.

- Ehkäpä emme hanki. Näettekö nuo Vympel-joukkojen miehet tuossa taempana? He pidättävät teidät ja teidät kuljetetaan vangittavaksi sotilastukikohtaan. Teidät tullaan aikanaan tuomitsemaan oikeudessa. Teillä on valmiiksi kravatit kaulassa. Se on hyvä. Ei tule asia niin vieraana. Kaulan ympärillä olevan silmukan laatu vain tulee vaihtumaan laatukankaasta hamppuköyteen.

- Mitä helvettiä te oikein selitätte?

- Sitä, että Neuvostoliittoa ei enää ole. Eikä sitä myöten ole tarvetta uudelle Politbyroollekaan. Tämä toimisto, jossa te olette kuuluu juuri perustettuun Novgorodin Tasavaltaan. Siihen kuuluvat Leningradin alue, Pskovin alue, Novgorodin alue, Smolenskin alue, Brjanskin alue, Tverin alue, Karjalan alue ja Murmanskin alue. Etelämpänä taas Kurskin, Kalugan, Oriolin, Lipetskin, Belgorodin, Voronezhin, Tambovin, Rostovin, Krasnodarin ja Volgogradin alueet ovat irtautuneet Neuvostoliitosta ja muodostaneet itsenäisen Volgan Tasavallan. Sen eteläpuolella Pohjois-Kaukasuksen alueet ovat jo muutenkin turkkilaismiehityksessä, joten ne voivat tehdä mitä lystäävät.

- Jos ajattelette, että Moskovasta tulee apua, voitte unohtaa sen. Siellä on vallan ottanut kenraali Aleksandr Lebed ja hän on tunnustanut niin Novgorodin kuin Volgan Tasavallan. Hän keskittyy rauhoittamaan jäljelle jääneen Venäjän ja rakentamaan sen uudestaan sodan ja kommunistivallan jäljiltä. Sotilaat! Pidättäkää nämä miehet ja viekää heidät pois.

Vympel-joukkojen miehet löivät Polibyroon jäsenet rautoihin ja veivät heidät pois. Kenraali Blinov ojensi kätensä kenraaliluutnatti Sedoville, josta oli hetki sitten tullut Novgorodin Tasavallan vt. presidentti. Aikaa juhlimiseen ei ollut. Tulevaisuus oli epäselvä ja paljon työtä oli tehtävänä. Mutta yksi asia oli hoidettava ennen kaikkia muuta.


Valkeasaari, Karjalan Kannas, lokakuun 10. päivä kello 13.38, vuonna 2002

Vänrikki Mäkinen tuli kersantti Kemppaisen puolijoukkueen korsuun:

- Miehet! Olen saanut tiedon komppaniasta. Aselepo astuu voimaan kello 14.30. Mitään tarkempia tietoja ei ole, mutta se käsitys minullakin on, että naapurissa on tapahtunut jotain hyvin radikaalia. Ja se tieto on, että aselepo astuu voimaan juuri näissä asemissa.

Mäkinen poistui korsusta, Kemppainen katsoi kelloaan ja sanoi miehilleen:

- Tilanne on nyt sitten se, että sotaa on jäljellä enää viisikymmentäkaksi minuuttia. Niin että nyt sitten varovaisesti ja rauhallisesti joka mies. Minä takaan sen, että jos joku typeryyttään vielä tänä aikana onnistuu tapattamaan itsensä, niin minä ammun kuulan kallooni ja lähden helvetin porteille vetelemään sitä turpaan. Kello 14.30 katsellaan edelleenkin periskoopilla ja odotellaan, mitä naapurin puolella tapahtuu. Eihän sitä tiedä, kuinka hyvin tieto aselevosta on sille puolelle tullut.

Miehet siirtyivät pikku hiljaa korsusta juoksuhautaan odottamaan. Aika kulki hirvittävän hitaasti. Mutta ilmassa eli toivo. Tykistö ei ampunut kummallakaan puolella. Yhtään käsiaseenkaan laukausta ei kuulunut.

Kello oli 14.15. Periskooppia katseleva vartiomies totesi:

- Siellä on pojilla pipot alhaalla myös. Ei näy kuin pari periskooppia.

Kello 14.20. Yksittäinen hömötiainen lensi vartiomiehen periskoopin päälle. Miehet hymyilivät. Hömötiainenhan ei tunnetusti ollut kovin arka, mutta kuinkas yleensä metsissä viihtyvä pikkulintu oli tänne eksynyt? Ehkä se oli hyvä merkki. Hömötiainen katseli hetken miehiä kallistellen päätään puolelta toiselle. Aivan kuin se ihmettelisi, että mitä hittoa te aikamiehet tämmösessä montussa aikaanne tuhlaatte? Eikö teillä olisi tähdellisempääkin tekemistä? Sitten se pyrähti lentoon jättäen itsestään periskooppiin muistoksi valkoisen läiskän.

Kello 14.25. Kemppainen komensi:

- Jätkät. Ottakaa patruuna pois aseittenne piipusta ja varmistakaa tussarit. Lippaat jätetään kaiken varalta tietysti kiinni. Vahingonlaukauksiin ei ole nyt varaa.

Kello 14.30

Kello 14.31

Periskooppia tuijottava vartiomies sanoi muille:

- Siellä rupeaa nousemaan nuppeja. Riisuvat kypäriään. Nousee aina enemmän. Ensimmäiset ovat nousseet juoksuhaudasta ylös. Yhdelläkään ei ole pyssyä. Ja nyt ne rupeaa heittelemään kypäriään ilmaan.

Siinä vaiheessa vihollisjoukkojen asemista kuuluva riemunhuuto saavutti suomalaistenkin asemat. Kemppainen jätti aseensa juoksuhaudan seinää vasten ja nousi ylös. Muut seurasivat perässä. Vihollisjoukot hurrasivat ja heiluttivat kättään suomalaisille. Suomalaiset vastasivat laiskahkosti tervehdykseen, mutta pysyivät kuuluisina Mykkinä Taistelijoina loppuun saakka. Kemppaisen koko sodan ajan hengissä säilynyt aseveli, sotamiehestä korpraaliksi ylennetty Martikainen kysyi:

- Oliko tää nyt tässä? Onko tää nyt varmasti ohi? Ja miten tässä sodassa muuten kävi? Mahdettiinko me, noin niinkun esmes voittaa?

Kemppainen tuumi hetken ja vastasi:

- Jaa, no ainakin Mäkisen tiedon mukaan meillä ei ole käskyä vetäytyä. Kai ne on vaan halunneet saada tään aselevon aikaan mahdollisimman nopeasti. Ei kokonaista rauhaa kumminkaan tunneissa neuvotella. Ja eihän me edes tiedetä, että kuka tuolla puolella on tällä hetkellä vallassa. Nautitaan nyt ainakin tästä hetkestä.

Näytti siltä, että miehet saisivat hetken kuluttua jonkunlaisia vastauksia tai ainakin lisäselvityksiä. Vihollisen, tai millä nimellä sitä pitäisi tällä hetkellä sitten kutsuakaan juoksuhaudasta nousi kaksi miestä. Toinen heilutti valkoista lippua ja toisella oli mukanaan parikaapelikela. Miehet näkivät myös, että naapurin asemissa heiluteltiin toista lippua. Se ei ollut Neuvostoliiton lippu eikä myöskään vähän aikaa uutta tulemistaan elänyt Venäjän valko-sini-punainen lippu. Lippu oli kyllä samanlainen vaakasuunnassa oleva trikolori, mutta sen värit olivat musta-kelta-valkoinen. Myös suomalaisten asemia kohti kulkevilla miehillä oli keltainen hihanauha.

Miehet etenivät rauhallisesti kävellen kohti suomalaisten asemia. Kemppainen ja joukkueenjohtaja vänrikki Mäkinen alkoivat edetä heitä kohti. Kun miehillä oli etäisyyttä parikymmentä metriä, neuvostosotilaat nostivat kätensä ja pyörähtivät hitaasti ympäri, näyttääkseen, ettei heillä ollut aseita. Kemppainen ja Mäkinen huomasivat, että heillä oli molemmilla puukot vyöllään, ottivat ne pois, näyttivät niitä neuvostosotilaille, pudottivat ne maahan ja sen jälkeen pyörähtivät itsekin kädet pystyssä ympäri.

Miehet kohtasivat ei-kenenkään maan puolessa välissä. Valkoista lippua kantanut sotilas sanoi:

- Olen majuri Kirill Svetsov. Puhun suomea. Mukanani olevalla miehellä on parikaapelikela. Sen toinen pää on pataljoonan komentopaikan kenttäpuhelimessa. Ajattelimme, että olisi hyvä luoda yhteys joukkojemme välille. Aselepo on vasta viisitoista minuuttia vanha, ja kaikenlaisten erehdysten ja ylireagoimisen vaara on olemassa. Ehkä tämä Kuuma Linja, jos niin voisi sanoa, estäisi sen. Sillä en tiedä, onko asiaa teille ilmoitettu, mutta me tulemme tuijottamaan toisiamme näissä asemissa vielä pitempäänkin. Aselepo on solmittu, mutta rauhanneuvotteluja ei ole vielä aloitettu.

Vänrikki Mäkinen nyökkäsi ja huusi taaksepäin:

- Granberg hei! Soita komppaniaan ja sano, että pistävät viestijätkät tuomaan tänne lakua. Tehdään yhteys naapurin puolelle. Ja sano samalla, että kytkevät sen sitten suoraan pataljoonaan.

Kemppainen kysyi Svetsovilta:

- Mitä tuo hihanauha ja tuo lippu oikein meinaavat? Meillä ei ole muuta tietoa kuin se, että teillä on tapahtunut jonkunlainen sotilasvallankaappaus.

- Niin kuin huomaatte, meillä ei ole enää punatähtikokardejakaan. Niin kuin ei ole myös noilla asemissa olevilla miehillämmekään. Ja se tarkoittaa sitä, että teitä vastassa ei ole enää Neuvostoliiton armeija. Olemme Neuvostoliitosta irtaantuneen Novgorodin Tasavallan sotilaita. Tuo lippu oli joskus 1800-luvulla Romanovin suvun käytössä. Käytämme sitä lippunamme ainakin toistaiseksi. Novgorodiin kuuluu koko luoteinen Venäjä. Etelämpänä myös lounainen Venäjä on irtaantunut omaksi Volgan Tasavallakseen.

Vänrikki Mäkinen kysyi:

- Tuo kuulostaa tietysti hyvältä. Olisi erittäin mukavaa saada itänaapurikseen joku vähän pienempi valtio. Ehkä sen kanssa ei tarvitsisi säännöllisin väliajoin ruveta tappelemaan. Mutta oletteko varmoja, että saatte vakiinnutettua valtanne?

- Kyllä. Sillä tilanne on siunattu myös Moskovasta. Siellä on vallassa kenraali Lebed. Politbyroon meidät kaikki kuilun reunalle ajanut ydinaseseikkailu oli viimeinen piste. Minä en kuulu rintamajoukkoihin vaan tiedustelupalvelu GRU:hun ja tiedän, että teillä oli, ja on tietysti vieläkin kyky sen luokan ydiniskuun, että Luoteis-Venäjä olisi käytännössä lakannut olemasta. Ja tiesimme, että Politbyroo olisi sallinut sen. Se olisi sallinut Leningradin miehityksen. Ja jopa Leningradin tuhoamisen ydinaseilla. Leningradin, joka lähipäivinä muuttuu jälleen Pietariksi. Novgorodin pääkaupungiksi. Ja Novgorodin tarkoituksena on saada teidän suomalaisten, niin kuin muittenkin naapureittemme kanssa aikaan pysyvä rauha. Miksei jopa luottamus ja keskinäinen kunnioitus. Ehkä me voimme ajan myötä saavuttaa sen ja lopulta unohtaa kaiken, mitä tähän mennessä on tapahtunut. Tai ehkä ei unohtaa, vaan kerrankin ottaa siitä oppia.


Kemppainen kaiveli maastopukunsa rintataskua:

- Minulla ei ole rauhanpiippua mutta maistuisikos herroille novgorodilaisille sotilaille suomalainen Punainen Nortti?

Se jotenkin laukaisi tilanteen lopullisesti. Vihollisen puolelta tulleet miehet ottivat Nortit, panivat palamaan ja Svetsovin mukana ollut viestimies kaivoi taskustaan suomalaisille paikallisia Belomorkanal-pöllisavukkeita. Miehet kättelivät toisiaan. Viestimies puhkesi kyyneliin, halasi spontaanisti niin Kemppaista kuin Mäkistä ja puhui vuolaasti venäjäksi. Kemppainen kysyi Svetsovilta:

- Mitä hän sanoo?

- Liian paljon kuolemaa. Liian paljon turhaa kuolemaa. Ei koskaan enää. Ja hän tietää, mistä puhuu. Hän taisteli Kymen rintamalla ja haavoittui Haminassa. Onnekseen. Hänet evakuoitiin Leningradiin toipumaan. Ennen suomalaisten suurhyökkäystä. Hänen veljensä kaatui paikassa nimeltä Saareksi.

- Kerro hänelle, että samassa paikassa kaatui minunkin veljeni. Ja kerro hänelle hartain toiveeni, että meidän ei enää koskaan tarvitsisi kohdata toisiamme ase kädessä.


Suomalaisten puolelta tulevat viestimiehet saapuivat paikalle parikaapelikelan kanssa. Yhteys kytkettiin. Suomalaiset ja novgorodilaiset sotilaat tervehtivät vielä toisiaan muodollisesti ja molemmat siirtyivät omalle puolelleen. Vänrikki Mäkinen komensi joukkuettaan:

- Joukkue! Neliriviin järjesty!

Miehet ihmettelivät hieman, mutta ottivat kuitenkin tutun muodon. Mäkinen oltiin opittu tuntemaan ja tiedettiin, ettei hän komenna koskaan tyhjästä. Muoto järjestyi, ja Mäkinen alkoi puhua:

- En ole kovinkaan uskonnollinen ihminen. Eikä minulla ole mitään käsitystä, kuinka kenttähartaus  ohjesäännön mukaan pidetään. Mutta aion pitää sen kuitenkin. Joukkue, lakki - päästä! Jumala, kansojemme Herra. Me kiitämme sinua siitä, että olemme selvinneet tästä koettelemuksesta. Ja kiitämme sinua siitä, että tämänkin koettelemuksen jälkeen on olemassa Suomi ja suomalaisia. Pyydämme sinulta sitä, että pidät huolen niistä veljistämme, jotka tämän armottoman kovan matkan varrella uupuivat. Pyydämme sinulta viisautta siihen, että muistaisimme syyn, miksi tämän kaiken teimme, ja jaksaisimme kertoa sitä meitä seuraaville sukupolville. Ja pyydämme vielä sinulta kykyä unohtaa sen, millä tavoin jouduimme sen tekemään. Aamen. Joukkue! Jatkakaa!

Jälkeenpäin miehet tuumivat keskenään, että Mäkisen kenttähartaus taisi olla ehkä ainut hyvä kenttähartaus, mitä he olivat koskaan kuulleet. Radiota kuunneltiin korsussa säännöllisesti. Selvää, oli, että näissä asemissa vielä jouduttaisiin olemaan. Ehkä pitkäänkin. 




Hämeenlinna, lokakuun 10. päivä vuonna 2002, kello 17.55

Presidentin virkahuoneessa istuivat ne samat kuusi miestä, jotka olivat jo monta kertaa tehneet päätöksiä Suomen tulevaisuudesta. He tiesivät valtansa menneen eduskunnan yli, mutta kun sotaa käytiin, siihen oli omat perusteensa. Kenraali Nordberg sanoi:

- Nyt näyttää siltä, että tämän tiedustelukenraali Sedovin porukka on nopeasti vakiinnuttamassa valtansa Luoteis-Venäjällä, jota kai jatkossa tulee kutsua Novgorodiksi. Kyseisen valtion olemassaolo voi sinänsä olla meille Luojan lykky. Se kun olisi kuitenkin vain keskisuuri eurooppalainen valtio. Samoin Moskovassa Lebed on vakiinnuttamassa asemiaan ja niin sanotussa Volgan Tasavallassa taas valta on kenraali Azarovilla. Mikä on tärkeintä, on se että aselepo on pitänyt. Kaikilla rintamilla. Ja amerikkalaisiltakin tulleen vahvistuksen mukaan Turkuun kohdistuva ydinasehyökkäyksen uhka on väistynyt. Ja silloinhan meidänkin tulee tehdä päätös. Olen armeijan ylipäällikkö, mutta tämänkaltaiseen tilanteeseen ei ole mikään Suomen lakipykälä meitä valmistanut eikä mitään protokollaa ole. Näkisin, että Tasavallan Presidentin tulisi antaa tämä käsky.

Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö totesi lyhyesti:

- Peruuttakaa valmiustila Sampo.

Paikalla olevat miehet huokaisivat helpotuksesta. He tiesivät, mitä Sampo tarkoitti. Ennen kaikkia he tiesivät, mitä Sampoa mahdollisesti seuraava valmiustila Louhi olisi tarkoittanut. Se olisi ollut ydintuhossa elämäänsä lopettavan Suomen kansan viimeinen kosto sitä juuri tappavalle viholliselleen. Jännityksen laukeaminen oli liikaa ulkoministeri Martti Ahtisaarelle. Hän alkoi haukkoa henkeään ja pitää kiinni rintapielestään. Jos ihmisen täytyi saada sydänkohtaus, tämä oli varmaan yksi parhaita paikkoja ja apu tuli nopeasti. Illalla muitten uutisten seassa kerrottiin, että ulkoministeri Ahtisaari oli toipumassa saamastaan lievästä sydänkohtauksesta. Hänen tilansa oli vakaa.

Rissalan lentokenttä, lokakuun 10. päivä vuonna 2002, kello 18.02


F-18 Hornet-koneen ohjaamossa istuva lentäjä katsoi, kun puolustusvoimien auto ajoi konetta kohti niin sanotusti tuhatta ja helvettiä. Lentäjä oli ollut koneessaan valmiustilassa useita tunteja ja odotti, että valmiusvuorossa oleva lentäjä vaihtuisi. Hän odotti sitä enemmän kuin mitään muuta koko sodan aikana. Hän oli ampunut sodan aikana alas kaikkiaan kahdeksan viholliskonetta, eikä ollut sanonut missään vaiheessa millekään tehtävälle ei. Mutta tätä tehtävää hän ei haluaisi toteuttaa. Jos käsky tulisi, hän sen siitä huolimatta toteuttaisi. Todennäköisesti hän ampuisi itsensä sen jälkeen. Koneen siiven alla oli risteilyohjus, jossa oli kahdenkymmenen kilotonnin ydinkärki. Mikäli Turkuun hyökättäisiin, hän lähtisi kostoiskuun. Kohteena olisi Petroskoi. Lentäjällekin oltiin kerrottu aselevosta, mutta valmiustila Sampo oli edelleen voimassa.

Auto saapui koneen viereen ja sieltä astui esille laivueen komentaja. Hän juoksi koneelle ja kiipesi tikkaita pitkin ohjaajan luo:

- Valmiustila Sampo on peruttu!

Istuessaan ohjaamossa ja odottaessaan käskyä suorittaa tehtävää lentäjä oli tuntenut, että hänen suonissaan virtasi pelkkää adrenaliinia. Kun tieto tehtävän peruuntumisesta tuli, iski vastareaktio välittömästi. Mekaanikot ja laivueen komentaja joutuivat auttamaan hänet ulos ohjaamosta. Ohjaamosta päästyään hänen jalkansa alkoivat pikkuhiljaa kantaa ja hän katsoi mekaanikkoa, jonka kanssa hän oli sopinut jo etukäteen jotain. Mekaanikko nyökkäsi, kaivoi laukustaan Koskenkorvapullon ja ojensi sen lentäjälle. Lentäjä kopautti pullon pohjan kyynärpäätään vasten, niin että pullo päästi suomalaisille miehille niin tutun äänen. Sen jälkeen hän aukaisi korkin ja veti puoli pulloa yhdellä huikalla. Sitten hän sulki korkin, pisti pullon lentohaalarinsa sisälle ja sanoi:

- Säästyin juuri siltä synniltä, että olisin murhannut neljännesmiljoona ihmistä. Lähden vetämään perseet olalle. Tuskin kenelläkään on vastaansanottavaa.

Laivueen komentaja otti asennon, veti kättä lippaan mahdollisimman sotilaallisesti ja toivotti lentäjälle antoisaa humalaa. Mekaanikot alkoivat irroittaa risteilyohjusta Hornetin alta.


Pietari, lokakuun 13. päivä vuonna 2002, kello 15.30

Novgorodin tasavallan virkaa tekevä presidentti Gennadi Sedov oli kutsunut luokseen niin sotilaallista, hallinnollista kuin taloudellista osaamistakin palaveriin, jossa määriteltäisiin niin tuleva rauhansopimus pääpiirteiltään kuin sekin, kuinka elämäänsä aloittavan uuden valtion kehitys tulisi etenemään. Uusi valta oltiin vakiinnutettu. Niin täällä, Volgan Tasavallassa kuin Venäjälläkin. Aselepo oli pitänyt ja rintamilla oli hiljaista. Rauhanneuvottelut alkaisivat Sveitsin Genevessä kolmen päivän kuluttua. Osa joukoista oli vedetty pois länsirintamalta ja siirretty Novgorodin itärajoille. Kaiken varalta. Vaikka kenraali Lebediin luotettiinkin. Sedov aloitti keskustelun:

- Käymme läpi tulevat rauhanneuvottelut valtio valtiolta. Ja ensimmäisenä meidän tulee käydä läpi Suomi. Kun rauhaa hierotaan tulee tietenkin tietää siihen pohjautuva sotilaallinen tilanne ja sen voi kertoa kenraali Blinov:

- Kiitos, presidentti Sedov. Tilannehan on se, että aselepo solmittiin sen tilanteen mukaan, missä rintamalinjat olivat. Ja tosiasia on se, että meillä ei ole mitään mahdollisuutta ajaa suomalaisia pois asemistaan. Meille on palaamassa kotiin muutamia divisioonia, jotka ovat kotoisin täältäpäin ja jotka taistelivat Ukrainassa, mutta nekin ovat saaneet niin pahasti siipeensä, että kaikenlaisen sotilaallisen ratkaisun miettimisen voimme unohtaa. Ja tuskin meillä kenelläkään on siihen minkäänlaista haluakaan. Sinänsä olemme sotilaallisesti turvassa, sillä suomalaisilla ei ole mitään mielenkiintoa hyökätä pidemmälle ja Murmanskin ydinaseet ovat hallussamme. On aika siirtää pallo neuvottelijoille.

Hetki sitten vielä Leningradin alueena tunnetun oblastin kaikesta energiantoimituksesta vastannut virkamies kysyi Sedovilta:

- Mikä on sinun mielipiteesi asiasta? Millä ehdoilla lähdemme sopimaan pysyvää rauhaa suomalaisten kanssa? Lienee selvää, että ne eivät tyydy sotaa edeltäviin rajoihin. Me olemme kuitenkin Neuvostoliiton seuraajavaltio tällä alueella ja omalta osaltamme vastuussa hyökkäyksestä. Tai no, Moskovahan siitä vastuussa on, mutta emme me voi vetäytyä sen kilven taakse. Kuinka toimimme suomalaisten kanssa?

Sedov mietti hieman, kaivoi jälleen kerran esille mahorkkapussinsa, väänsi sätkän, sytytti ja vastasi:

- Olen sitä mieltä, että annetaan niille se, mitä ne haluavat, mikäli ne eivät kysy aivan älyttömiä ja sen jälkeen annetaan niitten olla rauhassa. Olen oppinut sen, että suomalaiset ovat ystävinä hyviä ja luotettavia ja niitten sanoma sana pitää. Vihollisena ne taas ovat ehkä vittumaisimpia, mitä tämän maailman päältä löytyy. Tulee muistaa, että vaikka olemme tällä alueella Neuvostoliiton seuraajavaltio, me emme ole Neuvostoliiton henkisen perinteen jatkajia. Me olemme kehittämässä jotain aivan uutta. Novgorodista on tultava eurooppalainen, pohjoismaihin suuntautuva valtio. Itse toivon sitä, että meidät miellettäisiin aikanaan pohjoismaaksi. Ja se ei onnistu, ellemme muuta ajatteluamme. Me emme ole saneleva suurvalta. Me olemme naapurimaa. Naapurimaa, joka pyrkii elämään rauhallisessa ja luottamuksellisessa suhteessa naapureittensa kanssa. Siksi meidän on unohdettava sirppi ja vasara ja ennen kaikkea kaikki se henkinen alistamisen ja nöyryyttämisen perintö, mikä siihen liittyy.

Vjatseslav Krylov nosti kätensä kuin luokassa viittaava oppilas. Hän oli talousmies, pietarilaisen pankin nouseva huippukyky ennen kuin kommunistit ottivat vallan. Sen jälkeen hän oli luonnollisesti pakotettu toteuttamaan viisivuotissuunnitelmaan muitten kanssa. Mutta nyt Sedov oli kaivanut hänet esille, sillä hänen kykyjään tarvittaisiin. Sedov pyysi häntä puhumaan:

- Herra presidentti, mikäli puhutaan puhtaasti taloudellisista asioista, ei rajansiirto Suomen kanssa merkitse meille minkäänlaista katastrofia. Se alue, mitä toisen maailmansodan jälkeen saatiin on ollut lähinnä rappeutuvaa sotilaallista suoja-aluetta. Mikäli suomalaiset vaativat Tarton rauhan rajoja, se ei ole meille ongelma. Muistutan, että nyt puhutaan Novgorodin Tasavallasta ja sen naapurimaasta eikä Neuvostoliitosta. Suomalaiset saisivat talouden näillä alueilla toimimaan aivan eri tavalla kuin mitä me saisimme, ja se voisi toimia myös talousveturina meille. Edes se, että raja vedettäisiin nykyisten rintamalinjojen mukaan eli suomalaiset saisivat rajakseen noin kolmasosan Syväristä ei ole ongelma.

- Tietysti suomalaisten kanssa on neuvoteltava, että ne jättäisivät Kirovin radan kokonaisuudessaan meille, ja uskon heidän siihen suostuvan. On sinänsä epäselvää, haluavatko he edes rajansa Syvärille. Ymmärtääkseni he eivät ole ainakaan vielä esittäneet sellaisia vaatimuksia. Mutta sitä aluetta, tai osaa siitä tai esimerkiksi Repolaa ja Porajärveä voisimme pitää osaltaan tiettynä kompensaationa. Sillä luulen, että meidän kannattaa neuvotella suomalaisten kanssa vuoden 1939 rajaneuvottelut uudelleen nimenomaan Kannaksen osalta. Leningrad, tai siis Pietari esikaupunkeineen on kasvanut niin suureksi, että vanha raja suomalaisten kanssa on sinänsä ongelmallinen. Uskon, että he ovat valmiita sen siirtämiseen, mutta meidän on myös oltava valmiita korvaamaan se alueluovutuksilla muualla. Tämä on neuvottelukysymys. Suomalaisille se on helpompaa. He ovat aina eläneet itseään vahvemman naapurina ja he osaavat ajatella asiat realistisesti. Uskon, että heidän kanssaan päästään rauhanneuvotteluissa molempia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Mutta se, mikä on edelleenkin epävarmaa on sotakorvaukset ja sotasyyllisyyskysymykset.

Tähän vastasi Sedov itse:

- Minulla on yhteys suomalaiseen sotilastiedusteluun ja sitä kautta tietenkin yhteys suomalaiseen johtoon. Suomalaiset tulevat esittämään meille aluevaatimuksia. Siellä ajatellaan, että sotakorvaukset kuitataan niillä, sekä sillä että kaikki suomalaisten haltuun joutuneet neuvostoaseet pysyvät Suomen hallussa. Luulen, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tämä. Me tarvitsemme teollisuuttamme jälleenrakentamiseen ja jos vältymme sotakorvauksilta, se on meille suuri etu. Luonnollisesti tunnustamme samalla Suomen aseman ydinasevaltiona, mutta minkäpä me oikeastaan sille voimme.

- Mitä tulee sotasyyllisyyskysymyksiin, on kenraali Lebed Moskovasta ilmoittanut, että kun he ovat ampuneet politbyroon, he lähettävät niitten ruumiit meille toiseen kertaan ammuttaviksi ja mehän voimme lähettää ne suomalaisille vielä kolmanteen kertaan ammuttaviksi. Luulen, että suomalaiset suostuvat tähän, sillä se käytäntö säästää heiltäkin paljon aikaa ja vaivaa. Uskoisin, että näillä eväillä voimme lähettää lähettiläämme neuvottelemaan suomalaisten kanssa Geneveen. Jatkamme aiheesta. Seuraavaksi Viro...


Hollola, heinäkuun 4. päivä vuonna 2004

Eräs eläkkeellä oleva hollolalainen pariskunta istui kahvipöydän ääressä ja oli hieman hämmentynyt. He olivat molemmat syntyneet Käkisalmessa vuonna 1930. Tietenkin he olivat tavanneet toisensa vasta myöhemmin, sen aikaisemman sodan jälkeen. Vajaa kaksi vuotta aikaisemmin loppunutta sotaa oltiin Suomessa melko nopeasti alettu kutsua nimellä Kesäsota. Yhtä kaikki, heidän luonaan oli käynyt opetusministeriön edustaja. Nuori, kohtelias nainen, joka oli esittänyt heille yllättävän ehdotuksen. Hän kysyi heidän haluaan muuttaa takaisin Käkisalmeen. Sodan jälkeen takaisin saatua Karjalaa, Sallaa ja Petsamoa asutettiin uudestaan. Yllättävän paljon sinne muuttaneista oli ruotsinsuomalaisia.

Valtio oli keksinyt, että lähes kadonnut karjalan murre elvytettäisiin uudestaan. Siksi tämä opetusministeriötä edustanut nainen oli käynyt heidänkin luonaan. Heille tarjottiin mahdollisuus muuttaa takaisin Käkisalmeen. Asunto olisi ilmainen ja eläke juoksisi sen päälle. Heitä, niin kuin monta heidän kaltaistaan pyydettiin muuttamaan takaisin ja alkamaan peruskoulujen ala-asteilla ja päiväkodeissa toimiviksi virkamummoiksi ja virkavaareiksi. He olisivat mukana tunneilla ja puhuisivat lapsille sitä vanhaa karjalan murretta. Pienille lapsille se uppoaisi kaikkein nopeimmin.

Pariskunta oli hieman ihmetellyt asiaa ja todennut, että näinköhän se onnistuisi. Nainen oli vastannut, että eihän se tietenkään varmaa ole. Mutta elvyttiväthän israelilaisetkin aikanaan kokonaisen heprean kielen, joka oli jo kuollut. Mikseivät suomalaiset yhtä murretta?

Pariskunta mietti pari vuorokautta selaten samalla naisen tuomia esitteitä ja sanomalehtiä uudelleen suomalaista elämäänsä aloittaneesta Käkisalmesta. Ja samalla he huomasivat keskenään puhuessaan, että kyllähän se murre oli vielä jäljellä. Ehkä se oli heidän elämänsä aikana laimentunut, mutta kun he nyt puhuivat sitä keskenään, alkoi se vanha nuotti yllättäen taas löytyä. Ihan kuin se olisi ollut vuosikymmeniä piilossa, odottaen vain sopivaa aikaa. He päättivät vastata ehdotukseen myöntävästi. Hehän olivat vielä virkeitä ja hyväkuntoisia. Mikseivät he ottaisi elämässään vielä yhtä rohkeaa askelta? Vielä kerran. He lähtisivät takaisin kotiin.

Karjalaan.

TÄMÄN TARINAN LOPPU

Sodanjälkeisestä ajasta kertova liitejakso tästä linkistä.

60 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kiitän jälleen lämpimästi Jaska Brownia ja Herra P:tä mielipiteistä ja havainnoista. Tämä kolmiosainen kirjoitus on puhtaasti mielikuvituksen tuotetta, eikä sillä ole tarkoitus ottaa kantaa nykypäivän tilanteeseen itänaapurissamme. Kirjoituksessa on muutamia oikeita sotilas- ja siviilihenkilöitä. Muut henkilöt, nimellä tai ilman, ovat keksittyjä, eikä heillä ole vastineita elävässä elämässä. Kirjoituksessa on varmaankin noin n kappaletta asiavirheitä, mutta ehkäpä vanha nostoväen mies saa ne anteeksi.

thule kirjoitti...

Kiitos! Tämä on suorastaan mykistävän huikea päätös mestariteokselle! Oli aivan pakko ahmia koko teksti yhdeltä istumalta, vaikka töitäkin tuossa on vartomassa.

Konitohtori kirjoitti...

Kiitos Yrjö! Päätöstä tarinalle olinkin jo ehtinyt odottaa tovin. Tarina on kuin 2000-luvun Red Storm Rising. En näkisi mitenkään huonona jos syventäisit tarinaa vielä, jotta se saatasiin painettua romaaniksi ja kirjakauppaan.

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu tarina, siis kokonaisuudessaan. Tosin sen pienen toiveen esittäisin, että jos vastaisuudessa julkaiset vastaavanlaisia kirjoituksia, niin pätki ne hieman lyhyemmiksi osioiksi, niin on hieman helpompaa lukea silleen. Tämänkin olisi voinut jakaa esim. kahteen tai kolmeen lukuun. Nytkin vierähti reilusti toista tuntia tuon läpikäymisessä! (No ei toisaalta tullut aikakaan pitkäksi, että ei sen puoleen.) Mutta ihan vastaisen varalle, sano.

-G-mies-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Thulelle, Konitohtorille ja G-miehelle & kiitos kommenteistanne. Minulla oli vain halu tehdä pitkä tarina. Täytyy panna tuo G-miehen vinkki mieleen, tosin en usko, että kirjoitan enää näin pitkää tarinaa.

Janne kirjoitti...

Kyllä oli tarinalle hieno lopetus... olen samoilla linjoilla kommentoija Konitohtorin kanssa... hieman lisää tavaraa ja romaaniksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Janne. Mitä tulee tuohon kirja-ajatukseen, en sitä sinänsä pahakseni pistäisi, mutta en haluaisi julkaista näitä sotajuttuja. Ne kun kumminkin ovat vain harrastuksen sisällä oleva harrastus.

zor kirjoitti...

Yrjö, perskeles. Hyvää työtä.

Anonyymi kirjoitti...

Huh... Ei vaan pystynyt lopettamaan lukemista kesken. Ja onnistuit yllättämään loppuratkaisulla.

Toivon että mietit uudestAn tuota päätöatäai olla kirjoittamatta enää näin pitkiä tekstejä - tälläisen tarinan lukisin mielelläni ihan täysipitkänä romaaninakin.

jere kirjoitti...

Tulee Yrjöstä eittämättä mieleen vanha suosikkirjailijani Tom Clancy, jonka kynä on jo kirvonnut kädestä. Lisäksi kun toimintaympäristöon tutuissa maisemissa, se teki lukukokemuksesta entistä nautittavamman .jere kirjoitti jere

Juha kirjoitti...

Bravo!

Vähän hövelisti nuo sotakorvaukset menivät, olisi nyt voinnut vaatia vaikkapa 'Karelia Express' liikenneyhteydet rakennettaviksi :)

Ja olihan jutussa mukana muutamia ikäviä muistutuksia sodan realiteeteista, mistä plussaa. Ettei mene Korkkari-linjalle.

Anonyymi kirjoitti...

A hitto ko siin kävikii iha hyvi näi loppui lopuks!


-Tvälups-

Anonyymi kirjoitti...

Olipahan paketti... Oli se sathanas paketti..

Kirjoittajalle suuri kiitos tarinan pitämisestä realistisena, ettei mennyt liian korkealentoiseksi, nuo sotajutut kun tuntuvat kaikkialla kaipaavan kovasti sitä kuuluisaa lapinlisää. Myös vastustajan näkökulma asiaan oli todella virkistävää luettavaa, jota alan mestari Clancy käytti hyvinkin usein, ettei mene pelkäksi omien kehumiseksi.

Hieno ja koskettava kirjoitus, joka olisi jossain maailmassa saattanut jopa tapahtua (onneksemme kuitenkaan ei)

--Madri

Bwana kirjoitti...

Näin otsikon ja istuin ennen aloittamista alas "perstupakille".

Lakki päästä Ykälle.

Ironmistress kirjoitti...

Hmm. Vuonna 2002 ruukinmatruuna olisi käsitellyt sotasaalisromua tehtaassa. Sensijaan Kultsi olisi joutunut todennäköisesti mobilisoiduksi - hän oli vielä sen ikäinen eikä vielä sellaisessa tehtävässä, josta ei ketään mobilisoida. Hän olisi joutunut joukkueenjohtajaksi tai komppanianpäälliköksi tuossa skenaariossa.

Olisiko serkusta (joka juuri jäi eläkkeelle Hornet-pilotin puuhista) tullut ässä? Se jää avoimeksi. Paljonko Ilmavoimille tuli uusia ässiä, ja paljonko pudotuksia paras heistä sai?

Pikkudetalji: Kun joku teloitetaan ampumalla, niin se liina ei ole tuomittua varten, vaan pyöveleitä. Tämä siksi, että pyövelit välttyisivät näkemästä tuomitun silmiä ja katsetta ja eivät traumatisoituisi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Zorille, Anolle, Jerelle, Juhalle, Taisteluvälineupseerille, Madrille, Bwanalle ja Ruukinmatruunalle & kiitokset. Mitä tulee noihin pitempiin tarinoihin, niin saatan jossain vaiheessa vielä naputella osan tässä kirjoituksessa olleista henkilöhahmoista. Kattoo ny.

Oinomaos kirjoitti...

Erittäin mukaansatempaava tarina, sujuvaa kerrontaa ja mukavasti myös huumoria mukana. Hyvä pojat!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Oinomaos, ja kiitokset.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Mukava fantasia tämä on ollut Ykä, Karjala takaisin ja kaikki. Kiitos tästä.

Kaksi kohokohtaa minulle olivat hymyilevät japanilaiset sekä Ahtisaaren sydänkohtaus.

Sandscorpion kirjoitti...

Nyt pitääkin tehdä kouluhommia varmaan aamuyhdeksään, kun kolmatta tuntia vierähti tähän. Ei se mitään, mahtavaa tekstiä.

Vain loppuratkaisu häiritsi siinä mielessä, että olen itse sen verran pessimistinen, etten saa itseäni uskomaan tuollaisiin parhaisiin mahdollisiin lopputulemiin. Hienoahan se toki olisi, jos Venäjän saisi pilkottua helpommin sulatettaviin kokoihin. Helpompaa varmasti venäläisille itselleenkin, kun ei tarvitsisi koko ajan leikkiä suurvaltaa.

Tarinan ajankohtakin oli itseni kannalta mielenkiintoinen, koska minähän kotiuduin armeijasta juuri kesällä 2002. Todellisuudessa meillä jäi loppusota käymättä, koska patterilla ei ollut määrärahoja mihinkään niin turhanpäiväiseen kuin taisteluharjoitukset, mutta tuossahan sitä olisi ollut kerrakseen.

Jani Alander kirjoitti...

Kyllä maailma on Ykässä jännärikirjailijan menettänyt :) Luin nyt muistinvirkistykseksi kaikki osat putkeen, ja hyvin toimii...

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset Yrjö. Mahtava tarina. Meni eilinen päivä töissä ja vielä tämä aamukin, kun luin putkeen nuo kaksi viimeistä osaa.

Tapasi kirjoittaa on niin mahtava, että suosittelisin kirjoittamaan kokonaisen romaanin. Täältä löytyisi heti yksi ostaja

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Minulla on jo kohta kaksi vuotta bänni UUteen Suomeen - ja jos se purettais, boikotoin itse yök.

Mutta tämä jätkä on nero, kuka tämä on?

Niskalenkki monikulttuurisuudesta, ghettoutuminen
http://jaakkokyllnen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/187714-niskalenkki-monikulttuurisuudesta-ghettoutuminen

/////////////

Jaakko Kyllönen osaa! (ei kaikki tietenkään paikkaansa pidä ja sarkasmia, mutta Jaakko roikuu hulluuden ja viisauden rajamailla).

Jos mulla olisi vielä oikeudet US:n, peukuttaisin Jaakkoa sata kertaa! Tällä jätkällä on viisauden hulluus! Vois sanoa, että tää jätkä on viisauden ja hulluun kanssa sinut. Ja siit mie tykkään.

Jaska Brown kirjoitti...

Kyl mie nii mieleni piristin, ku loppuratkasus elvytettii karjala murre takasii.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Korppi on oikeudelle, Sandscorpionille, Jani Alanderille, Anolle, Buurille Johannesbuurista ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne ja kannustuksesta.

Sandscorpion: Luulenpa, että olet oikeassa, eikä tällaista tosiasiassa tapahtuisi. Sinänsähän se jonkunlainen ajatus Venäjän hajoamisesta oli ilmassa 1990-luvulla. Putinin valtaannousu oli varmaan osa suunnitelmaa sen estämiseksi.

Buuri: Heppu on minulle uusi tuttavuus, mutta veikkaan, että ei kirjoita pitkään Uuden Suomen alustalla.

Jaska: Kyseisessä tilanteessahan tuo saattaisi jopa onnistua, koska alueelle muuttavilla ei olisi mitään yhteistä murretta. Tai sitten ei. Minä kun en ole kielitieteilijä, niin en osaa varmaksi sanoa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Vielä tervehdys Vieraalle ja kiitos mielenkiintoisesta sähköpostista.

Anonyymi kirjoitti...

Aivan mahtavaa fiktiota... Voisiko tätä kutsua Compunkiksi (computer time punk), koska kuitenkin eletään tietotekniikkayhteiskunnan nousuaikaa 90-00 vuosia? Ennen faceja, tumblria ja muuta netin tuomaa syöpää? Tarina oli kuitenkin aivan mahtava, kulutin koko lauantai-yön tuon lukemiseen ja varsinkin yksityiskohtien nerokkuuden ihastelemiseen. Hiukan levennystä henkilöhahmojen tietoihin ja ajatuksiin, sekä pientä lisää siviilien toiminnasta, niin näistä kolmesta tulee George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun kaltainen mestariteos, joka pitäisi nähdä elokuva- tai tv-sarjaversiona!
5/5 Volmari approves!

Volmari85

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Volmari85, ja kiitokset. Olen kovin otettu. Jos muuten ajatellaan vuotta 2002 tuossa mielessä, niin nykymuksuthan vissiin suhtautuvat siihen kuin meikäläinen Paasikiven aikaan. Se kehityksen vauhti on niin tolkuttoman nopea.

En oikein osaa verrata näitä raapustuksiani George R.R. Martiniin. Se on kuitenkin niin erilaista. En ole kyllä lukenut noita kirjoja, mutta sitä sarjaa olen katsonut. Martin on kyllä kova poika tappamaan roolihahmojaan.

vieras kirjoitti...

Ykä voisi huvikseen laskea missä tarinassa on eniten sivuja jos ne laittaa Word-tiedostoiksi, 1-osassa, 2-osassa vai tässä 3-osassa?

Jos Ykä olisi hyvä animaatioiden tekijä tai tuntisi jonkun joka osaisi tehdä animaatioelokuvia, niin näistä tarinoista saisi hyvät animoaatioelokuvat. Ykä käsikirjottaisi tarinat ja hahmojen vuorosanat.

Tavoitteleeko tuo Novgorodin Tasavalta sen keskiaikaisen Novgorodin tasavallan henkeä?

Miksi Novgorodin Tasavallan pääkaupunki on Pietari eikä Novgorod? Joskus kävi mieleessä että ois Pietari Suuri saanut aikoinaan pistää pääkaupungin Novgorodiin eikä Nevajoen suulle. Nevajoen suulla olisi voinut pitää sen Nevanlinnan, joka toimisi lähimmän merisataman roolissa ja palvelisi siten Novgorodia.

Arkangelin alue varmaan kuuluisi myös tuohon Novgorodin Tasavaltaan? Se ehti aikoinaan kuuulua siihen keskiajan Novgorodin tasavaltaan joten kai se on tässäkin.

Minä luulin että Novgorodin tasavallan lippu ja vaakuna olisivat jotkut näistä:

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Flag_of_Novgorod_Oblast.svg

http://en.wikipedia.org/wiki/File:Coat_of_arms_of_Novgorod_Oblast.svg

https://commons.wikimedia.org/wiki/File:%D0%9D%D0%BE%D0%B2%D0%B3%D0%BE%D1%80%D0%BE%D0%B4%D1%81%D0%BA%D0%B0%D1%8F_%D0%B3%D1%83%D0%B1%D0%B5%D1%80%D0%BD%D0%B8%D1%8F_%D0%B8%D0%B7_%D0%91%D0%B5%D0%BD%D0%BA%D0%B5.jpg?uselang=ru

Miten tuon Malmbananin kanssa käy tässä tarinassa? Kun Ruotsissa sotiashallitus ottaa vallan niin se varmaan antaisi luvan kuljettaa Malmirataa pitkin tavaraa. Näin laivat voisivat mennä Narvikiin, siirtää tavarat juniin jotka veisivät ne Malmirataa pitkin Luulajaan, sitten siirtyvät sieltä Haaparantaan, jossa ne siirretään suomalaisiin junavaunuhin. Tai vaihdetaan vaunujen akselit. Kun tuo raideleveys on Ruotsissa ja Norjassa eri kuin Suomessa.

Miten muuten mahtaa olla rautateiden rooli sota-ajan oloissa, kuten tässä tarinassa? Onko vetureilla ja vaunuilla, siis tavaravaunuilla ja henkilövaunuilla jokin palveluvelvoite sota-ajan oloissa? Minkälaisia joukkoja tarvitaan vartioimaan ettei vihollinen sabotoi junia eikä ratakiskoja? Veturimiehille pyssyt ohjaamoon? Vaunuihin sotilaita? Helikopteri pörräämään näkömatkan päähän? Sotilasosastoja vahtimaan ratojen viereen?

Entäs miten käy hevosille? Onko ne vetojuhtina, vai pistetäänkö lihoiksi sotilaille?

vieras kirjoitti...

Miten tuon Norjan puolustusvoimien kanssa on? Minkälaisessa valmiudessa se on maa, meri, ja ilmavoimien sekä raja-ja merivartioston osalta? Onko Norjan aluevesillä tai maaperällä rähinää? Tekeekö Neukkula sinne iskuja tai vakoileeko se siellä.

Vallataanko Petsamo tässä tarinassa?

1-osassa kävi mielessä että lottapalvelukseen voisi kuulua halutessaan asekoulutus. Rynkky, muunlainen kivääri tai pistooli on hyvä olla kaiken varalta käden ulottuvilla. Oli naiset sitten lottina tai muissa tehtävissä niin vapaaehtoinen asekoulutus olisi hyvä tarjota halukkaille. Niin kuin se muija joka ajeli rekalla Tornion ja Norjan väliä.

Kiina ei siis virallisesti liity sotaan. Mutta varmaan sieltä saa
tarvikkeita ja tiedustelutietoja.

Mongolia varmaan onnistuu pysymään puolueettomana? Mahtaako siihen kohdistua silti jotain painostusta Neuvostoliiton tai Kiinan suunnasta?

Miten Bulgaria? 2-osassa se oli Neuvostoliiton puolella mutta miten nyt?

Jos jokin maa ei virallisesti osallistu sotaan omilla sotavoimillaan eikä julista sotaa, mutta se voi myydä aseita ja muita sotatarvikkeita, muita tarvikkeita. Hyvässä lykyssä se myy kaverihintaan. Jos sillä on huono omatunto siitä ettei itse osallistu rähinään, niin se voi vaikka antaa jotain tavaroita ilmaiseksi, tai antaa puhdasta rahaa. Siksi USA:sta sai esim. tuota säilykepihviä. Miten mahtaa olla Britannian ja Ranskan kanssa. Ne eivät osallistu itse sotaan mutta minkä tyyppisiä tarvikkeita niiltä voisi saada? Onko puolustusvoimilla ollut brittiläistä tai ranskalaista kalustoa jota ne osaavat entuudestaan käyttää ja jollaisia voi saada lisää briteiltä ja ranksalaisilta? Hawkit ja Miraget muistuvat mieleen.

Israel on hieman kauempana tästä rähinästä mutta kai iipoilta saa aseita ja tiedustelutietoja, ainakin rahaa vastaan? Jännä tuo karjalan vertailu hepreaan. Heprea oli olemassa kirjoitettuna kun juutalaiset olivat hajaannuksessa vuosina 135-1948. Sitä käytettiin uskonnollisten kirjoitusten lukemisessa ja uskonnollisissa menoissa. Puhuttavaksi kieleksi se elvytettiin vasta 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suomen joukoissa on varmaankin juutalaisia sen verran kun heillä on asekuntoisia miehiä. Naiset sitten palvelevat lottina ja muissa kotirintaman töissä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Eliezer_Ben-Yehuda

http://en.wikipedia.org/wiki/Revival_of_the_Hebrew_language

Ahtisaaresta hieman. Kun Mara on tässä kolmiosaisessa tarinassa ulkoministeri, niin tekeekö hän vierailuja ulkomaille? Ulkoministerin täytyy hakea kaikkea tukea mistä vaan saa edes jotain. Kun kyseessä on ex-presidentti niin tuoko se jotain painoarvoa ulkoministerin tehtävän hoitoon?

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Niinhän siinä taisi käydä, notta Dynaaminen Duo Huusko & Herlin vei Jaakon blogin bittiavaruuteen. :(

Topalassu kirjoitti...

Olipas hyvä tarina! Lukaisin yhdeltä istumalta ja uppouduin mukaan ja nyt kello onkin jo paljon...

Harmi ettei oikeassa maailmassa ole noin mukavaa loppua :(

Ressuaktiivi kirjoitti...

Olipas pläjäys

Hieno tarina, näin kun juuri tulin koulutustehtävältä MAAK rekrytilaisuudesta....

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vieraalle ja Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle & kiitos kommenteistanne.

Vieras:

Viesti 1:

- Tämä kolmososa oli kaikkein pisin. Kuvien kanssa Wordissa 57 sivua.

- Luulisin, että tarinan Novgorod tavoittelisi ennemminkin Pohjoismaan asemaa. Pietarin asema pääkaupunkina on sinänsä luonnollinen, ja sodan käyneessä maassa pääkaupungin vaihto paikasta toiseen olisi turhan suuri urakka, kun voimia tarvittaisiin muuhunkin. Arkangelin alue jäi tässä tarinassa Venäjälle, ettei se jäisi aivan ilman pohjoista merisatamaa. Lipulla lähinnä korostettiin Pietarin erillisyyttä Moskovasta. Lukijahan voi ajatella Novgorodin lipuksi halutessaan jonkun muunkin.

- Malmirata tuli käyttöön samalla kun Ruotsi aukaisi muutenkin rajansa Suomen kanssa. Rautatiet olivat tietysti täysin mobilisoitu ja joukkoja oli niitten tukena, mutta niitten koostumuksen voisi määritellä joku, joka hallitsee asian minua paremmin.

- Luulenpa, että varsinaisten suomenhevosten määrä on Suomessa ollut jo pitkään niin pieni, ettei niillä ollut tässä tarinassa merkitystä. Lämminverisistähän ei oikein vetojuhdan hommiin olekaan.

Viesti 2:

- Luonnollisesti norjalaiset olisivat hyvin suuressa valmiudessa, koska se olisi sotaa käyvien maitten naapuri. Norjan alueellahan ei taisteluja käyty. Petsamoa ei vallattu taistellen. Rauhanneuvotteluissa se saattoi Suomelle siirtyäkin. Minä jätin loppuratkaisusta osan lukijan oman harkinnan varaan.

- Lottapalveluksessa olisi tietysti ihan hyvä käydä läpi yleisimmät aseet.

- Kiinan kohdalla käytiin läpi kakkososassa, että sieltä tuli huomattava määrä kalustoa osittain amerikkalaisten kustantamana.

- Mongolia se vaan edelleenkin pysyy puolueettomana. En usko, että niin Neuvostoliitto ja Kiina kohdistivat siihen huomiota tässä rähinässä.

- Bulgaria ei varsinaisesti ollut Neuvostoliiton puolella, vaikka se venäläismielinen onkin. Maa pysyi puolueettomana koko rähinän ajan ja säästyi sotatoimilta.

- Englantilaisten kohdalla (eletään siis vuotta 2002 ja hieman sitä ennen) tulee mieleen nuo Hawkit. Ranskalaisten kohdalla taas sitten tuo Crotale-järjestelmä. Jotain Mirageahan ei äkkiseltään käyttöön oteta, mutta tietynlaista ohjus- ja muutakin ampumatarviketta voi miettiä.

- Israelhan kyllä myy sotatarvikkeita, mutta en uskoisi, että se kyseisessä rähinässä varsinaisesti haluaisi olla kummallakaan puolella. Sillä kun on vihollisia muutenkin jo tarpeeksi asti. Niin juutalaiset kuin tataarithan käyvät normaalin varusmiespalveluksen ja varmaan sotivat tässäkin rähinässä siinä kuin muutkin.

- Jotenkin luulisin, että tässä skenaariossa Maran suurimmat reissaukset osuisivat ajalle ennen sotia.

VNV: Joo, niinhän tuo putosi ja katosi. Ei mennyt veikkauksesta vuorokauttakaan,

Topalassu ja Ressuaktiivi: Suuret kiitokset.

vieras kirjoitti...

Tuota Novgorodin aikomusta asemoida itseään Pohjoismaaksi hieman ihmettelen kun Baltian maatkaan eivät ole niin tehneet. Pohjoismaat kun on minun päässäni leimallisesti skandinaavien eli pohjoisgermaanikielisten juttu. Suomenkin pidän mieluummiin Pohjois-Eurooppana tai Koillis-Eurooppana kuin Pohjoismaana. Novgorod menisi siihen ryhmään paremmin. Novgorodilla olisi sinällään yhteydenpitoa Pohjoismaihin, samaten kuin Suomeen ja Baltiaan. Muut naapurit muodostavat sitten omat yhteyssuunnat.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Se vanha Novgorod loppui satoja vuosia sitten. Tietävätkö ihmiset sielläkään sen perinteistä yhtään mitään? Siellä on eletty iät ja ajat Venäjässä. Tuo seutu Venäjää on ollut kuitenkin se länteen suuntautunein. Pohjoismaat ovat rikkaita ja kauppa niitten kanssa olisi kannattavaa. Ja Suomikin on yhteiskunnaltaan täysin pohjoismaa. Minulla oli kertomuksessa omat mielikuvani. Sinulla on omasi, mutta en rupea kirjoittamaan tarinaa uusiksi niitten takia.

Anonyymi kirjoitti...

Upea suoritus taas kerran.
Ykkösletkautus oli kyllä sen yhden ukon lupaus ampua kuula omaan kalloonsa ja lähteä helvetin porteille turpajuhliin jos joku tapattaa ittensä. Tuosta ei musta huumori parane.

vieras kirjoitti...

Mitä valtioita on Uralin länsipuolella? Novgorodin tasavalta, Moskova ja Volgan tasvalta, onko se siis jaettu kolmeen? Entä kenelle Uralin itäpuoli menee, etteivät kinuskit ja japsit keksi vallata sitä?

Onko Venäjä omalla nimellä vai Moskovan tasavalta, joka menee vanhan Moskovan suuriruhtinaskunnan alueella?
http://en.wikipedia.org/wiki/Grand_Duchy_of_Moscow

Miten ne jakavat Neuvostoliitolta jääneen omaisuuden joka jäi heidän alueelle? Entä rajavalvonta ja tulli? Ehkä he tekevät jonkin keskinäisen raja-ja tullisopimuksen.

Entä jos joku menee Siperian rataa pitkin Pietarista Vladivostokiin, niin näyttääkö hän passia tai viisumia joka rajan kohdalla? Tosin oikean aikajanan Neuvostoliitossa oli se sisäinen passi, miten monta kertaa se mahdettiin tuolla reissulla katsoa. Nyt on oikeastikin veturimiesten ja varmaan vetureiden vaihtoja matakan aikaan. Ehkä matkustaja vaihtaa vaunua riippuen vuorosta ja reittiosuudesta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Suuret kiitokset.

Vieras: Nuo ovat kokonaisuudessaan niin hankalia kysymyksiä, että jätän ratkaisun lukijan omaan harkintavaltaan. Kun katsotaan Venäjän karttaa, niin siellähän on erittäin paljon erillisiä tasavaltoja ja alueita, joissa mainitussa tilanteessa voisi olla itsenäistymishalua. Siinä vaan tulee mieleen kysymyksenä ainakin se, että kuinka elinkelpoinen valtio syntyisi ja myös se, että mikä on kantaväestön ja venäläisväestön keskinäinen suhde. Venäläiset kun ovat levittäytyneet, no, koko Venäjälle.

Esimerkkinä vaikkapa joku Jakutia Itä-Siperiassa. Maa on kymmenen kertaa Suomen kokoinen, omaa huomattavat energiavarat mutta porukkaa siellä ei ole edes täyttä miljoonaa ja niistä on puolet venäläisiä. Mikä olisi venäläisväestön ajatus itsenäistymisen suhteen? Olisiko jakuuteillakaan halua täyteen itsenäisyyteen? En osaa sanoa, koska en todellakaan tiedä, enkä lähde suomalaisena ajattelemaan heidän puolestaan. Jos ajatellaan, että noita itsenäistyviä valtioita syntyisi, voisi yhtenä mahdollisuutena olla se, että ne saisivat syntymälahjakseen kantaväestön ja venäläisväestön sisällissodan. Ei pysty sanomaan.

Jos 2002-skenaariosta jäljelle jäänyt Venäjä/Moskova pysyisi yhtenäisenä, niin se olisi varmastikin Venäjä, jos taas ei, niin sitten Moskova.

Varmaankin syntyneet Novgorod ja Volga ottaisivat itselleen sekä alueellaan olevan omaisuuden ja aseistuksen sekä sitä myöten alueen velat. Tietysti tässä saisivat ekonomit laskeskella, että mikä on paikallista velkaa, mikä yleisneuvostolaista jne ja tähän ei sitten tietämykseni riitä. Varmaankin raja- ja tullisopimukset solmittaisiin sekä tehtäisiin vielä yksityiskohtaisempi rajankäynti.

Becker kirjoitti...

Olipa tosiaan mielenkiintoista settiä. Piti oikein varata aikaa sen tutkimiseen. Tuossa oli aika mielenkiintoisia kehitelmiä, eikä ihan niitä pöllömpiä, kun asiaa pähkäilee.

Itsekkin olen sitä mieltä että Tom Clancy tulee tekstistä mieleen. Heppuhan omasi sellaista know howta, että se herätti viranomaistenkin kiinnostusta.

Olen kyllä sitä mieltä että jos moni heikompilahjainen elää kirjallisilla tuotoksillaan, niin miksei sitten......

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kiitokset, Becker. Tom Clancy oli aikanaan minunkin yksi suosikkeja. Teki mainioita teknotrillereitä. Jossain vaiheessa kaveri kyllä sokeutui tuon Venäjän suuntaan ja rupesi pitämään sitä USAn uutena parhaana kaverina, mikä korostui kirjassa Karhu ja Lohikäärme.

Minulla on muuten sellainen käsitys, että kustannusyhtiöissä ei olla erityisemmin kiinnostuttu blogimaailman tuotoksista.

vieras kirjoitti...

Arvelin että jos Uralin länsipuoli jaetaan kolmen kesken, niin jakajat olisivat Moskovan tasavalta/Venäjä, Novgorodin tasavalta ja Volgan tasavalta.

Kun Neuvostoliitto on lopetettu toisen kerran, mites Kaukasuksella tapahtuu? Jatkavatko Armenia, Georgia ja Azerbaidžan omina valtioinaan? Onko vaara että Turkki innostuisi liittämään ne itseensä väkipakolla?

Entä muu osa Kaukasusta? Meinaako tsetseenit tai muut rauhanuskontoa tunnustavat perustaa sinne jonkin Kaukasuksen emiraatin sunni-arabien tai Turkin tuella. Ehkä ei Iranin tuella koska iranilaiset ovat shiioja, jotka eivät varmaan ala tukemaan sunneja.

Turkissa oli oikealla aikajanalla vaalit marraskuussa 2002 jolloin Erdoganin AKP-puolue voitti ja aloitti voittokulkunsa. Edelliset vaalit oli 1999 jolloin myöhemmin AKP:ssä olleet olivat hajallaan muissa puolueissa joista osa kiellettiin. Mahdetaanko nuo vaalit pitää tämän rähinän jälkeen vai lykätäänkö niitä? Tuloskin voi olla eri kuin oikasti oli.

Entäs kurdit tässä rähinässä? Mikä rooli heillä on? Kurdeilla on ongelmia Turkin lisäksi Syyrian, Irakin ja Iranin kanssa. Ehkä heidän huomio pysyy niissä.

Iran on Armenian ja Azerbaidžanin naapuri. Oikeassa aikajanassa se oli Neuvostoliiton naapuri. Oliko Iranilla mitään roolia tuossa rähinässä? Armenialla on pitkään ollut tietty taktinen suhde vanjaan ja Iraniin just Turkin takia. Tosin jos Turkki tunnusti armenialaisten kansanmurhan niin se helpottaisi. Miten tässä? Venäjän asemasta tuossa taitaa olla Volgan tasavalta, kun Novgorod ja Moskova/Venäjä ovat kauempana.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Se Uralin länsipuoli meni varmaankin noin.

Armenia, Gruusia ja Azerbaidžan pysyivät itsenäisinä. Turkki ei pyrkinyt miehittämään vaan vetäytyi sodan loputtua. Se olisi menettänyt kaiken saamansa goodwillin ja saanut vielä riesakseen pirunmoisen sissisodan.

En oikein usko ajatukseen Pohjois-Kaukasuksen emiraatista. Korkeintaan joittenkin alueitten löyhä konfederaatio. Osa haluaisi itsenäistyä ja osa taas liittyä Volgaan.

Minulla kun on tässä tarinassa pääsuunnittelijan oikeudet, niin Turkki oli pysynyt pitkälti sekulaarina valtiona. Kurdit pysyttelivät puolueettomina. Turkin rinnalla taisteleminen oli ajatuksena mahdoton, mutta toisaalta Turkin toiminnan sotilaallinen haittaaminen Kaukasuksen vapauttamisessa olisi puolestaan ollut kurdeille paha PR-tappio.

Iran pysyi puolueettomana. Neuvostoliittohan oli ateistinen valtio ja siksi Iranille sinänsä vastenmielinen, mutta toisaalta maalla ei sen edellisen pitkän rähinän seurauksena ollut juuri halua eikä pahemmin kykyäkään ryhtyä avoimeen rintamasotaan.

Anonyymi kirjoitti...

Trilogia luettu. Olen sanaton. En tiedä kannattiko tämä viesti vain sen kertoakseni. Sanotaan siis samalla, että hatunnosto ja syvä kumarrus täältä.

t. Kokoliha

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kokoliha, ja suuret kiitokset täältäpäin.

tekniikan yo kirjoitti...

Erittäin kaunis teksti. Herätti ajatuksia ja pohdintaa siitä, mikä on tärkeää ja miten asiat voisivat olla. Kiitos.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kiitokset tekniikan yo:lle.

vieras kirjoitti...

Joskus puolustusministeri on ollut ammattiupseeri. On ollut sekä palveluksessa olevia kapiaisia, jotka ovat kai olleet virkavapaalla sen ajan kun on ollut ministerinä. Sitten on ollut evp-upseereita eli reserviin siirtyneitä kapiaisia. Niitä löytyy kun penkoo historiasta. Mikä on yleisesti ottaen puolustusministerin rooli sota-aikana ja mikä on hänen suhde puolustusvoimien komentajaan joka on sota-aikana ylipäällikkö? Entä suhde presidenttiin tai pääministeriin? Ottaako puolustusvoimien ylipäällikkö käskyt vain presidentiltä vai käskeekö myös pääministeri, puolustusministeri, hallitus kollektiivisesti, tai presidentti ja hallitus kollektiivisesti?

Mikä on sitten ulkoministerin ja sisäministerin rooli?

vieras kirjoitti...

Montako kansanedustajaa joutuu turvasäilöön tai teloitetaan tämän rähinän aikana? Veikkaan että nuo toimenpiteet kohdistetaan vihreiden ja vasemmistoliiton sekä joihinkin Sdp:n edustajiin. Riippuu siitäkin montako edustajaa heillä ylipäätään oli ennen rähinän alkua. Edelliset vaalit ennen rähinää oli varmaan 1999.

Mikä oli toi vanha vasemmistoaktivisti joka teloitettiin samaan aikaan kuin vihreiden edustaja? Joku vanha vähemmistökommunisti, stalinisti? Venakkovakooja oli se joka oli 1-osassa. Mikä oli toi petturimajuri? Oliko hän kommari, myyrä vai puhdas opportunisti jota kiinnosti vain raha? Eikö hän ehtinyt paeta ulkomaille ennen kiinni jäämistään?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras.

Viesti 1: Tietämys ei riitä laajaan vastaukseen. Käsittääkseni viime sodan puolustusministeri Walldenin työ oli melkoista tasapainoilua Marskin, presidentin ja pääministerin välillä.

Viesti 2: Tämä jätetään kumminkin ihan lukijan mielikuvituksen varaan. En minä rupea mitään tappo- ja vangitsemislistoja tekemään enkä ihmisiä niihin nimeämään.

Anonyymi kirjoitti...

Koppelon piti ruveta ihmettelemään sulle, että lukeeko jenkitkin jo Yrjöperskelestä?

Tänään Iltasanomien uutissivulla: "Hurja amerikkalaisennuste: Venäjä hajoaa 10 vuodessa, Karjala palautetaan Suomelle".

Mikä meedio sinä oikein olet?
Itse voin kyllä elää ilman Karjalaa, kunhan tää loppu maa edes saatais pitää.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Koppelo. Olipa aika hurja ennuste. Sinänsä tollainen tilannehan oli tulossa jo 1990-luvulla, ennen kuin Putin & co pistivät tilanteen aisoihin. Pelottava ennuste myös, sillä jos Venäjä hajoaa, niin itse en usko sen hajoavan ilman väkivaltaa. Ja on äkkiseltään aika vaikea uskoa, että luovutettu Karjala, joka on täysin venäläinen, hakisi asiakseen liittymistä Suomeen.

Se toinen ennuste oli muuten lohdullisempi ja toivottavampikin, eli:

” EU:n yhtenäisyys murenee

Raportilla ei ole myöskään hyviä uutisia Euroopan unionille: maiden täysin toisistaan poikkeavien tarpeiden vuoksi yhteinen vapaakauppa-alue murenee ja euroskeptiset puolueet saavat yhä enemmän jalansijaa kansallisvaltioiden sisällä. Lopulta Eurooppa jakautuu neljään osaan: Britanniaan ja Skandinaviaan, Venäjän uhkaa pelkäävään Itä-Eurooppaan, Välimeren maihin ja Keski-Eurooppaan.”

YYZ kirjoitti...

Hieno tarina. Vaikka en hirveän paljon sotakirjallisuutta luekaan, niin hyvän vaihtoehtotodellisuustarinan ja ylipäätään taitavan fiktion kirjoittajan kyllä tunnistan kun sellainen tulee vastaan. Tämä oli erittäin onnistunut, toivottavasti kirjoitat aina silloin tällöin kuvitteellisia juttuja vastaisuudessakin. Niitä on ollut ilo lukea joka kerran.

(Piti käydä toteamassa jotain positiivista, koska nämä viime päivien uutiset ovat taas sellaista tavaraa ettei jaksa edes yrittää muotoilla mitään salonkikelpoista sanottavaa aiheesta.)

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, YYZ ja kiitokset. Eiköhän tämän kaltaisia tule jatkossakin. Näitä kun on mukava kirjoitella. Voi olla, että naputtelen pian Jotain Ihan Muuta, sillä minuakin tuoreet uutiset tympivät.

vieras kirjoitti...

Jos arvioidaan muita Euroopan maita, niin minkälainen rooli niillä on tuossa rähinässä? Siis ne maat mitä ei ole mainittu tarinan kolmessa osassa tai niiden kommenteissa, kuten Sveitsi? Pysyykö Sveitsi puolueettomana ja välittäjänä? Sveitsiä ei mainittu nimeltä mutta Genevessä käytiin neuvotteluja rähinän jälkeen.

Maat joita ei mainittu tarinassa tai aiemmissa kommenteissa, ovat Alankomaat, Albania, Andorra, Belgia, Bosnia ja Hertsegovina, Espanja, Irlanti, Islanti, Italia, Kroatia, Kypros, Liechtenstein, Luxemburg, Makedonia, Malta, Moldova, Portugali, San Marino, Serbia (sis. Montenegro) ja Slovenia.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Noita maitahan on tuossa semmonen ruko, että jos kaikkia lähtisi tuumailemaan niin sehän olisi jo oma tarinansa. Kaipa nuo länsieurooppalaiset maat olisivat sotilaallisesti puolueettomia, mutta tukisivat hyökkäyksen kohteeksi joutuneita maita taloudellisesti, elintarvikkeilla, lääkkeillä jne.

Entisen Jugoslavian maista Serbiassa on varmaankin venäläismielisyyttä, mutta luulisin niitten olleen puolueettomia koska ne olivat ehkä saaneet sotimisesta vähäksi aikaa tarpeekseen.

Anonyymi kirjoitti...

Tmä on tullut luettua jo jonkun kerran, ja ne joille olen lukemista suositellellut ovat tehneet saman.

Erityisesti pari kt:n tulenjohtolutia (res.) pitivät siitä "ei kikkailla vaan jauhetaan tuhannella putkella", olipa ihmetys kerrassaan :)

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano, ja kiitokset. Itse asiassa tarinalle on tulossa jatkoa ihan lähipäivinä.

Anonyymi kirjoitti...

(saa julkaista)

Moi Yrjoperskeles

Wau! Aivan ihana, upaa, jannittava, hauska, ja erittain todellisen-tuntuinen vaihtoehtoinen historia. Kylla juu Suomen Tom Clancy. Aivan mahtavaa luettavaa. Luin kaikki kolme osaa nyt yon yli ja nautin joka hetkesta. (ja luin kaikki kommentit, erittain alykasta keskustelua siella ja kiva etta vastaat myos)

Olen taysin samaa mielta monen jo kommentoineen kanssa, etta juu, tasta pitaa ilman muuta julkaista myos kirja ja olen heti ostamassa ensipainoksen kun saat sen valmiiksi. Tasta pitaa myos saada Englanninkielinen versio joskus, tassa on niin paljon sopivasti kansainvalista kuviota ettei se ole pelkastaan 'Suomitarina' ja selvasti on myos erittain ajankohtainen maailmanpoliittisten tilanteiden myota.

Jos kirjoitat viela lisaa, meita lukioita kiinnostaa kaikki mita voit tarinaan viela lisata ja jos nse lisa-osat ja naiden hahmojen elaman seuraaminen lisaa on vasta sitten kirjassasi, kylla me ymmarretaan ja tullaan kaikki ostamaan se kirja vaikka tarinan paa-piirteet olisi jo tutut. And who knows, this could be the next Unkonwn Soldier. Meidan seiraava Vainolinna? Yrjoperkels. And why not? Julkaise!

Today a blog, tomorrow the book, next year? Hollywood!

Tomi T Ahonen :-)
(itsekin kirjailija mutta teknologia-puolelta asiakirjoja matkapuhelintoimialalta)

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Tomi, ja kiitos kannustavasta kommentistasi. Palaan vielä asiaan siinä laittamassasi sähköpostiosoitteessa.