maanantai 21. joulukuuta 2015

JOULUTARINA 2015

Vanha mies ja radio Berliini

Vääjäämättömästi jostain korkealta alkavista pienistä puroista aikanaan suureksi joeksi ja siitä puolestaan mahtavaksi mereksi kasvava ajan virta oli Suomessakin edennyt vuoteen 2018, tarkalleen sanottuna kyseisen vuoden jouluaattoon. Elettiin rauhallisella rivitaloalueella Nurmijärvellä. Alue oli haluttu. Jos alueella joku asunto tuli jostain syystä myytäväksi, oli melko varmaa, että se myytäisiin viikon sisään. Ostajia kun riitti, ja kaikki ostajat tulivat Helsingistä. He halusivat tarjota lapsilleen rauhallisemman kasvupaikan kuin mitä nykyinen Helsinki kaikkine monikulttuurisine virikkeineen oli.

Helsingistä oli tänne aikanaan muuttanut myös kaksiossaan asuva vanha mies, tosin hän oli muuttanut tänne jo 1990-luvun alkupuolella kun hän ja hänen vaimonsa olivat jääneet eläkkeelle. Suuren kaupungin viehätys oli pikkuhiljaa kaikonnut ja päätös oli ollut yhteinen. Heidän lapsensakin, tytär ja poika olivat jo lentäneet pois pesästään, joten mikään ei enää pitänyt heitä siellä, missä he olivat tehneet suurimman osan elämäntyöstään.

Miehellä tosin melkoinen määrä elämäntyötä oli tullut tehtyä myös nykyisen Suomen rajan itäpuolella vuosina 1939 – 1944. Mies oli hyvin vanha mies, jo 98 vuotta täyttänyt mutta silti varsin hyväkuntoinen ja ennen kaikkea terävä älyltään. Hänen vaimonsakin oli saanut elää yhdeksänkymmenenkolmen  vuoden kunnioitettavaan ikään ja näin jälkeenpäin mies ajatteli, että viisi vuotta sitten hänet hyvin nopeasti vienyt aivoinfarkti oli ollut kuitenkin armelias ja ennen kaikkea nopea tapa lähteä tästä elämästä. Olihan mies nähnyt niin monen ikätoverinsa kärsineen pitkään, heitä kiduttavan elämän suurimman vihollisen ja sen lopulta aina voittavan armottoman vainolaisen eli ajan kiusattavana ja järjen valon pois vievänä. Moni heistä oli aikanaan lähtenyt tästä maailmasta tajuamatta enää siellä käyneensäkään. Sitä hän ei itselleen haluaisi. Mieluummin saappaat jalassa ja täysjärkisenä.

Tämän vanhan miehen joulurutiinit olivat muuttuneet hänen vaimonsa kuoltua. Ympäri Suomea elävät lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset kävivät kyllä häntä katsomassa ja hän tapasi heitä kovin mielellään, mutta ei enää osallistunut yhteisiin joulujuhliin väsymykseen vedoten. Tätä ei tietenkään tarvinnut sen kummemmin perustella, sillä tajusihan jälkikasvu että taata on jo – Herra nähköön – melkein satavuotias. Tosiasiassa miestä ei oikeastaan sen kummemmin väsyttänyt, mutta hän halusi olla illalla yksin, sillä tiesi silloin tapahtuvan jotain hyvin epätavallista, ja oli varma ettei sitä tapahtuisi, jos muita olisi läsnä.

Parin viimeisen vuoden ajan hänellä oli ollut toinenkin joulurutiini. Vastapäisessä rivitalossa asuvan perheen 14-vuotias poika ja 12-vuotias tytär olivat taas tulleet henkilökohtaisesti tuomaan hänelle joulukortin. Mies oli osannut odottaa heitä, ja hän tarjosi heille riisipuuroa ja sen lisäksi tyttärensä tuomia itse tehtyjä karjalanpiirakoita joissa oli höystönä tukevat siivut kinkkua. Lapset pistelivät tarjotut eväät nautinnolla tuulensuojaan ja kiittivät kohteliaasti. Oli nimittäin niin, että nämä vanhan miehen tarjoamat antimet olivat ainoa tapa, millä nuo lapset saattoivat viettää joulua.

Heidän vanhempansa kuuluivat fundamentalistisuvaitseviin, joka alkoi muistuttaa Suomessa jo uskonnollista lahkoa. Näitä fundamentalistisuvaitsevia perheitä asui rivitaloalueella useitakin, eivätkä he nähneet mitään ristiriitaa siinä, että vaikka Helsingin kehitys meni juuri heidän glorifioimaansa monikulttuuriseen suuntaan, niin itse he olivat lähteneet sitä karkuun. Nämä fundamentalistit eivät viettäneet joulua, vaan sen tilalle oli tullut – eräänlaiseksi muodiksi ja vastarituaaliksi muodostunut – joulukuun 24:nä vietettävä juhla nimeltä ”katumuksen hämärä”.

Juhlaan kuului se, että kaikkien perheitten jäsenten tuli ennen ”katumuksen hämärää” kirjoittaa lapulle lauseita, joissa he kertoivat häpeävänsä olevansa valkoihoisia suomalaisia ja sitä, että niin suomalaisuuden kuin valkoihoisuuden historian aikana oltiin harjoitettu vääryyttä, alistamista ja kertakaikkista sortoa. Fundamentalistiperheet kokoontuivat yhteen, keräsivät laput suureen saaviin ja jokainen luki vuorollaan yhden saavista otetun katumuslauselman. Sen jälkeen he polttivat kukin vuorollaan yhden suomalaisuutta edustavan symbolin, joka pojan kertoman mukaan heidän perheellään oli tänä vuonna Veikko Huovisen kirja Rasvamaksa.

Joululahjoja ei tietenkään jaettu, sillä se oli vain symboli kerskakulutukselle, mihin liittyvän ironian lapsetkin ymmärsivät oikein hyvin, sillä perhe oli sitten uudeksi vuodeksi lähdössä kahdeksi viikoksi Goaan. Sitä varten perheen lapsillekin oltiin saatu vapaata koulusta. Miksi ei saataisi, sillä koulun rehtori oli itsekin fundamentalistisuvaitseva ja vihreitten kaupunginvaltuutettu. Jouluruokaa ei tietenkään tarjottu, sillä ”katumuksen hämärän” ainoa hyväksyttävä ruoka oli ruisjauhoista tunnin verran keitettävä vesivelli, jonka syömistä perusteltiin sillä, että koska valkoihoisten suomalaisten vuoksi niin moni Afrikan lapsi oli kuollut nälkään ja näki nälkää nykyisinkin, niin hyvä heidänkin oli päivän verran elää nälässä ja tuntea kollektiivista syyllisyyttä.

Vanha mies ajatteli, että nämä kaksi miellyttävää ja kohteliasta nuorta ihmistä vaikuttivat itse asiassa kypsemmiltä ja aikuisemmilta kuin heidän omat vanhempansa. Miehen kanssa jutellessaan he vaikuttivat suorastaan konservatiiveilta ja poika kertoi haluavansa lähteä lukion jälkeen suorittamaan varusmiespalvelusta laivastoon, mikä itsessään olisi jo hänen vanhempiensa puolelta hyvin epätoivottavaa ja varsinaisen katastrofin hän aiheuttaisi sillä, että pyrkisi sen jälkeen Merisotakouluun lukemaan ammattiupseerin uralle. Vanha mies ajatteli, että jokainen sukupolvi kapinoi edellistä vastaan omalla tavallaan, mutta näitten lasten tapa saattoi olla hyvinkin viisas. Varsinkin kun aikaa ja sen kulkua hyvin kauan seuranneena miehenä hän ymmärsi, että nämä kaksi nuorta ihmistaimea kuuluivat siihen sukupolveen, joka joutui katkerasti maksamaan edellisen sukupolven virheet.

Mies antoi pojalle ja tytölle vielä suklaalevyt ja kaksikymppiä kummallekin evästyksellä että ostakaa itsellenne sitten joululahja vaikka vähän myöhässä. Lapset kiittivät kauniisti, poika kumarsi ja tyttö niiasi. Vanha mies tiesi, että he olivat opetelleet nuo kohteliaat tavat itse, ilman vanhempiaan ja se herätti hänessä ajatuksen, että tulevaisuudessa ja nuorisossa voi olla vielä toivoa. Selvästi enemmän kuin heitä edeltävässä sukupolvessa.

Kello oli vähää vaille kuusi illalla. Veli ja sisar poistuivat vatsat täynnä omaan hämärään vanhempiensa pakottamaan katumusjuhlaansa, jota he pitivät niin tärkeänä. Tärkeähän se heille oli, sillä sitä kautta he pystyivät pätemään suvaitsevaisuudellaan ja esittämään älyllistä ylivertaisuutta ilman älyllisiä perusteluja. Älyllisesti laiskat ihmiset tarvitsivat tuollaisia rituaaleja. Vanha mies puolestaan sammutti valot kaksiostaan lukuunottamatta ikkunalla olleita pieniä jouluvaloja. Sitten hän laittoi olohuoneensa pöydällä olevaan enkelikelloon kynttilät, mutta ei sytyttänyt niitä. Niitten aika olisi myöhemmin. Mies laittoi tv-tuolinsa vierellä olevalle pöydälle lasin ja pullon konjakkia kääntäen samalla tuolin pois television suunnasta kohti kirjahyllyä. Siellä sijaitsi vanha ja suurikokoinen putkiradio, sellainen vanhan ajan kirjahyllyn tyylikäs koristus. Putkiradio oli lakannut toimimasta jo parikymmentä vuotta sitten ja sen töpseli oltiin irroitettu seinästä silloin viimeisen kerran, mutta sitä ei oltu hennottu ottaa pois hyllystä sen tyylikkään ulkonäön vuoksi ja siksi, että se oli eräänlainen muisto menneestä, monella tavoin varmemmasta ja selkeämmästä maailmasta ja siksi se sopi niin hyvin vanhojen ihmisten kotiin jossa seinäkello raksutti mennyttä aikaa.

Mies kaatoi lasiinsa moukun konjakkia ja odotti. Seinällä oleva mennyttä aikaa raksuttava seinäkello kumahti hissukseen kuusi kertaa ja vanhaan radioon syttyi valo. Se niin monissa aikaisempien vuosien kodeissa tuttu vihreä valo, joka osoitti radion putkien hiljaa lämpiävän. Kun valo muuttui kirkkaammaksi, alkoi radiosta kuulua kohinaa joka pikku hiljaa muuttui tunnistettavaksi ääneksi. Radio Berliinihän se siellä. Kuului kansanjoukkojen hurraamista ja se hassuilla neliön muotoisilla viiksillä varustettu pikkumies joka muutamaa vuotta myöhemmin sotki Euroopan suohon avasi vuoden 1936 Berliinin olympiakisat töksähtelevällä ja sotilaallisella saksan kielellään.

Hitlerin puhe alkoi haipua hiljalleen taka-alalle ja yleisön meteli nousi voimakkaammaksi. Hitlerin äänen kokonaan hävitessä alkoi etualalle kohota suomalaisen radioselostajan innostunut ääni. Hän selosti olympiakisojen kymmenen tuhannen metrin loppukilpailua ja hänen äänestään kuuli kuinka hän joka solullaan toivoi suurta suomalaismenestystä, joka oli hyvin lähellä toteutumistaan…

Murakoso jää! Murakoso jää… suomalaiset tulevat etusuoralle selvässä kolmoisjohdossa… ja Salminen voittaa kultaa… ja tulihan siinä muitakin mitaleita, hopeaa ja pronssia…

Vanha mies muisti, kuinka hän oli itse kuunnellut juoksun 16-vuotiaana poikana Viipurissa ja suuren innostuksensa myötä häntä oli hieman huvittanut, kuinka arkisesti selostaja loppujen lopuksi kuittasi suomalaisten ehkä kaikkien aikojen suurimman menestyksen kestävyysurheilussa. Ja vanha mies muisti myös hyvin,  että samassa tilassa, erään heidän naapureittensa kotona Viipurissa johon moni tuttavaperhe oli kerääntynyt kuuntelemaan tätä juoksua oli myös eräs 16-vuotias tyttö, johon poika oli palavasti ihastunut. Hän oli melko varma, että tytöllä  oli myös tunteita häntä kohtaan, mutta ujona hän ei ollut vielä uskaltanut tehdä aloitetta. Sen aika olisi vasta myöhemmin. Mutta hän oli varma, että joskus hän vielä uskaltaisi yrittää. Silloin hän voittaisi oman henkilökohtaisen kultamitalinsa.

Radioselostajan ääni alkoi kadota kohinaan, jossa uusi radiolähetys oli jo nousemassa pintaan ja elettiin lokakuuta 1939. Vakavaääninen uutistenlukija kertoi, että Moskovan neuvottelujen vuoksi Suomessa oltiin päätetty järjestää ylimääräiset harjoitukset, mikä käytännössä tiesi liikekannallepanoa. Miehen tilanteeseen se ei sinänsä vaikuttanut, sillä hän oli suorittamassa varusmiespalvelustaan Karjalan kaartin rykmentissä jonka myötä hänet oli sijoitettu suojajoukkoihin rajalle. Itse asiassa hänet oli juuri kotiutettu, mutta hänen ikäluokkansa oli kutsuttu välittömästi takaisin palvelukseen.

Hän oli saanut lyhyen loman, jonka aikana hän meni naimisiin sen tytön kanssa, joka oli aikanaan kuunnellut hänen kanssaan radiosta suomalaisten menestystä Berliinin olympialaisissa. Mies oli uskaltanut ylittää sen miehen elämän tärkeimmän kynnyksen, kysynyt  ja onnistunut. Hän oli voittanut henkilökohtaisen kultamitalinsa, josta hän oli vuonna 1936 vasta haaveillut. Tyttö toimi itse sillä hetkellä lottana Viipurissa ja heidät vihki kenttäpastori koruttomin menoin. Se sopi kuvioon, sillä elettiin koruttomia aikoja. He lupasivat rakastaa ja olla uskollisia toisilleen niin myötä kuin vastamäessä niin kauan kunnes kuolema heidät erottaa. Heidän onneensa liittyi pelko siitä, että kuolema saattaisi tulla erottamaan heidät hyvinkin pian.

Radiossa selostajan ääni hautautui kohinaan ja toisen selostajan ääni nousi pinnalle. Elettiin marraskuun viimeistä päivää vuonna 1939, ja vakavaääninen selostaja aloitti lähetyksensä…

…Venäläisten ilmahyökkäys Helsinkiin noin kello viidentoista aikaan on saanut aikaan hirvittävää tuhoa… tässä aivan linja-autoaseman välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa Maanviljelijäin maitokeskuksen toimitalossa… tähän on osunut palopommi… koko piha on nyt täynnä… autojen… raunioita… yksi on vielä tulessa siellä ja koko talo… koko sen piha on täydellisen sekasorron vallassa…

Mies oli kuullut tuon lähetyksen nauhoitettuna joskus paljon, paljon myöhemmin. Kyseisenä päivänä hän ei ollut ehtinyt kuunnella radiota, sillä hänen kohdaltaan sota alkoi tositoimina heti sen ensimmäisistä hetkistä alkaen. Hän palveli alikersanttina jalkaväkiryhmässä joka kuului Muolaan alueen suojajoukkoihin kuuluvaan Jääkäripataljoona 3:een ja mies taisteli viivytystaisteluissa vetäytyen joukkojensa mukana Mannerheim-linjalle ja jatkoi sen jälkeen sotimista aina rauhan tuloon saakka. Hänen vaimonsa toimi lääkintälottana sotilassairaalassa jossain Kannaksella ja mies muisti ne kiduttavan pitkät pari viikkoa, ennen kuin hän sai vaimoltaan ensimmäisen kirjeen. Hän muisti sen epävarmuuden ja pelon siitä, kuinka koko Suomen kävisi. Talvisotaa kutsuttiin myöhemmin myös nimellä Sataviisi Kunnian Päivää, mutta kun niitä päiviä pääasemaan vetäydyttyä oli kulunut vasta kuusi, ei Talvisodan ihmeestä ollut vielä tietoakaan. Tarjolla ei ollut muuta kuin pelkoa ja epävarmuutta.

Ensimmäinen divisioona, johon Jääkäripataljoona 3 kuului taisteli koko talvisodan ajan Kannaksella, ja mies siellä mukana. Mies muisti sen katkeruuden, minkä hän tunsi, kun joutui sodan päätyttyä marssimaan muitten aseveljiensä kanssa kohti uutta rajaa. Hän oli katsonut taakseen ja nähnyt Viipurin linnan, josta Suomen lippu oltiin jo laskettu, ja oli varma, ettei hän näkisi sitä enää koskaan. Oli sodan loppumisessa tietysti se onni, että hän oli jäänyt sentään henkiin ja tapasi jälleen vaimonsa, jonka kanssa he siirtyivät Helsinkiin elämään epävarmaa välirauhan elämää. Mutta olihan heillä sentään toisensa. Ja se oli jo paljon se.

Vaimo jatkoi lottajärjestön palveluksessa ja mies teki hanttihommia kunnes kuului käsky sille seuraavalle rankalle reissulle. Liikekannallepanossa mies mobilisoitiin tällä kertaa Helsingin seudulla perustettuun 12. divisioonaan jonka mukana mies läksi valtaamaan takaisin Länsi-Kannasta ja kotikaupunkiaan Viipuria. Aivan kuin radio olisi seurannut miehen ajatuksia, sillä nyt se toisti Yleisradion lähetystä vallatusta Viipurista elokuussa 1941…

…Viipurinlinnan tornissa… liehuu jälleen… siniristilippu… raskas on ollut se vaihe, jonka Viipurin linna ja tämä Torkkelin kaupunki on saanut läpi käydä tämän sodan aikana… mutta lohdutuksenamme meillä on se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta… niin monta kertaa on vainolainen tätä kaunista kaupunkiamme hävittänyt ja tuhonnut, mutta aina se on noussut maasta entistä ehompana…

Entistä ehompana niin, tuumasi mies, ja kaatoi itselleen uuden konjakin. Hänen tyttärensä oli natkuttanut hänelle, että eikö noin vanhan miehen tulisi jo se viinan hörsiminen lopettaa, mutta mies oli vain todennut, että jos ryssä ei saanut häneltä silloin henkeä pois vaikka niin yrittikin, niin tuskin muutama naukku konjakkia sitä tekee. Ja jos tekee, niin eikös se ole jo aikakin. Mies palasi ajatuksiinsa ja tiesi, että sillä kertaa Viipuri ei enää noussut. Siellä on kyllä sen näköinen kaupunki, mutta sen sielu ajettiin pois ja siellä asuneitten ihmisten pikkuhiljaa kuollessa ei sieluakaan enää pian olisi. Mies oli tehnyt oman osansa ja tehnyt parhaansa, taisteli ensin Karjalan Kannaksella, sitten 3. prikaatin riveissä Maaselän Kannaksella ja sen jälkeen jälleen Karjalan Kannaksella Tali-Ihantalassa. Se paras, minkä hän ja hänen aseveljensä tekivät, riitti itsenäisyyden säilymiseen, mutta Karjalan pitämiseen heidän voimat eivät enää riittäneet ja kun mies kuuli syyskuussa 1944 raskaat rauhanehdot hän tunsi, että hänen sielustaan revittiin pala irti. Pysyvästi ja lopullisesti.

Radiosta kuului miehen muistojen tahdissa tulenjohtoradion ääntä, epätoivoisia käskyjä tykistölle ja lopulta kaukaisten lähtölaukausten kumina sekä lentävien kranaattien jyrinä. Muisto vihlaisi miehen Maaselän kannaksella vihollisen kranaatinsirpaleesta haavoittunutta olkapäätä ja hän näki ulkona tulen kajastusta. Eivät ne olleet tällä kertaa lähtölaukauksia, eivät omien eikä vieraitten, vaan taloyhtiön grillipaikalla ne fundamentalistisuvaitsevat pellet siellä polttivat taas niitä suomalaisuuden symboleita. Sotkisivat tietysti tuhkaan koko alueen eivätkä siivoaisi jälkiään, niin kuin ne olivat tehneet edellisinäkin jouluina. Mies muisti itsekin aseveljiensä kanssa polttaneensa suomalaisuuden symboleita joulukuun alussa 1939, mutta ei heillä ollut silloin tarvetta riekkua ja irvailla niin kuin nuo ihmiset tuolla ulkona. Itse asiassa heillä ei ollut itku kaukana, kun he olivat tuikanneet vetäytyessään yksi kerrallaan tuleen suomalaisten koteja, ettei vihollisella olisi ollut paikkaa lämmitellä. He tiesivät polttavansa ihmisten sukupolvien työn. Työn joitten seurauksena nyt noilla grillipaikalla ilkkuvilla, omasta mielestään niin kovin nykyaikaisilla ihmisillä oli oikeus halveksia kaikkia heitä ennen eläneitä sukupolvia ja elää omassa erinomaisuuden illuusiossaan.

Mies ajatteli olevansa liian vanha vihaamaan, muttei kuitenkaan liian vanha halveksimaan. Radio varmaankin vaistosi miehen mielialan ja hyppäsi muutaman vuoden eteenpäin, vuoteen 1952 ja Helsingin olympialaisten avajaisiin. Siihen hetkeen, kun Paavo Nurmi kuljetti soihtua olympiastadionilla…

…Olympiasoihtu saapuu… juoksijoiden kuningas Paavo Nurmi, jonka askeleissa on yhä menneiden kunnian vuosien lennokkuutta tuo soihdun, jonka tuli on matkannut Hellaasta läpi Euroopan ja yhtynyt kesäyön auringon sytyttämään liekkiin sekä kulkenut halki Suomen tuhansien viestinviejien kiidättämänä kohti tätä juhlallista hetkeä…

Niin, vuonna 1952. Mies muisti, että silloin epävarmuuden vuodet alkoivat olla ohi. Sodan jälkeen he olivat vaimonsa kanssa päätyneet jälleen Helsinkiin, tajuttuaan ettei Viipuriin olisi enää koskaan paluuta. Koko sodan ajan lääkintälottana toimineen vaimon ei ollut vaikeaa siirtyä sairaanhoitajaksi, mutta miehellä ainut varsinainen työ oli ollut sotatyötä, jolle ei jälleenrakentavassa maassa ollut kysyntää. Niinpä hän kouluttautui metallimieheksi, joille taas raskaita sotakorvauksia maksavassa maassa oli jatkuvaa tarvetta. Elämä alkoi asettua uomiinsa, viimeinen sotakorvausjuna nytkähti rajan yli syyskuussa samana vuonna ja sitä ennen oltiin pidetty Helsingissä onnistuneet olympiakisat, joita mies ja vaimo olivat kuunnelleet radiosta kaksistaan. Tai oikeastaan kolmestaan, sillä vaimo odotti silloin kuudennella kuukaudellaan heidän esikoistaan. Kun he yöllä nukahtivat vierekkäin, heillä oli sellainen tuntu, että elämä oli vasta puhkeamassa kukkaan menneiden, kuolemaa, pelkoa ja köyhyyttä täynnä olevien vuosien jälkeen. Uni tuli helposti ja menneet, valveilla koetut painajaiset alkoivat pikku hiljaa kadota.

Vanha mies mietti, että köyhiähän he silloinkin vielä olivat, mutta monessa mielessä rikkaampia kuin niin moni nykyajan ihminen, jolle mikään ei tuntunut riittävän. Mutta miehelle ja vaimolle jo tieto siitä, että elintarvikesäännöstely oli lopullisesti ohi tuntui jo suurelta vauraudelta sinänsä. Radio yhtyi miehen muisteluihin ja soitti uutislähetystä, jossa olympialaisten myötä Suomeenkin oli rantautunut ensimmäistä kertaa amerikkalaisten suosikkilimonadia, sellaista tummanruskeaa oudonnäköisissä pulloissa myytävää juomaa, jota kutsuttiin nimella Coca-Cola. Muistihan mieskin tätä amerikanherkkua maistaneensa, mutta äitelän makea ja voimakkaasti hiilihappoinen ja sen vuoksi nenään pyrkivä litku ei muuttunut millään tavoin hänen suosikikseen.

Radio meni nyt nopeasti ajassa eteenpäin, aivan kuin kaksi ääniraitaa olisi soinut hieman limittäin niin että toisen haipuessa toinen tuli päälle väistyäkseen jälleen aikaisemman tieltä. Radio soitti Kekkosen virkavalan vuonna 1956, toi mieleen myös vanhan pelon toistamalla uutisia yöpakkasista ja noottikriisistä ja muistutti myös uudesta,  ennennäkemättömästä maailmantuhon pelosta uutisoimalla Kuuban kriisistä. Mies muisti vaimonsa kanssa pelänneensä, että olivatko he käyneet sodan kauhut turhaan läpi päästäkseen sen jälkeen kasvattamaan kahta lasta vain siksi, että ne haihtuisivat vesihöyrynä ilmaan atomipommin räjähdyksessä.

Maailma ei kuitenkaan suostunut ylittämään viimeistä hulluuden kynnystä ja niin heidänkin perhe jatkoi elämäänsä 1960-luvun puolivälin Suomessa ja he alkoivat hahmottaa etenevänsä kohti jotain, jota kutsuttaisiin hyvinvoinniksi. Elanto ei ollut leveää, mutta ainakin suhteellisen varmaa ja aina pientä ylimääräistäkin jäi jäljelle ja silloin tällöin voitiin jopa kokeilla jotain uutta, jos ei paljoa niin vähän kumminkin. Elämä eteni uomillaan, niissä myötä- ja vastamäissä missä he vuonna 1939 lupasivat elää keskenään toisiaan tukien. Olihan heilläkin ollut niitä alamäkiäkin, sillä arki oli edelleen raskas ja ihminen väsyi aikansa ponnisteltuaan. Mutta he olivat vanhanaikaisia ihmisiä ja olivat sitä myös suhteessaan avioliittoonsa. He ajattelivat, että jos se toimii, ei sitä kannata sorkkia. Ja jos se menee rikki, sitä ei tule heittää pois, vaan se täytyy korjata. Mies muisti hyvin, että silloin ei eletty kerskailevassa kertakäyttökulttuurissa, vaan kaikki korjattiin, jos se suinkin oli mahdollista. Niin esineet kuin ihmissuhteetkin.

Radio muistutti miestä tuosta ajasta soittamalla niitten neljän englantilaisen hepun outoa musiikkia. Niitten heppujen, jotka olivat unohtaneet käydä parturissa ja joiden keikoilla nuoret naiset kiljuivat niin, ettei itse soittamisesta tahtonut kuulua mitään. Mies oli nähnyt sen televisiostaan, joka oltiin perheeseen ostettu vuonna 1965. Mies joutui uutislähetyksen kautta tutustumaan ilmiöön nimeltä nuorisokulttuuri ja sen aikaansaamaan hysteriaan, eikä hän ollut ollenkaan varma, oliko tämä sitä, mitä maailma todella kaipasi.

Mutta jo siinä vaiheessa mies oli ymmärtänyt että tuo on sinänsä harmitonta, ja tuosta hullutuksesta ihmiset kasvavat pois kasvaessaan aikuisiksi. Mutta radio muistutti miestä toisesta hysteriasta, josta ihmiset eivät vanhetessaankaan onnistuneet kasvamaan pois. Putkiradion vihreän valon loisteessa ilmoille alkoi kuulua niitä monotonisia ja tylsästi sävellettyjä sekä huonosti laulettuja pätkiä, joita mies muisti niin kovasti inhonneensa…

- Tilaa Tiedonantaja, levitä Tiedonantaja… Esko Kulonen oli työläinen… Che, sinä tiedät kaikki, joka ainoan Sierran sopen… ei tarvita tarkkoja karttoja, moi adres Sovjetski Sojuz… Hei vaan, tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin, hei vaan tultiin sosialistiseen kaupunkiin… Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi…

… ja joita hän inhosi vieläkin, 98-vuotiaana vanhuksena. Hän muisti kuinka oli halveksinut noita vastenmielisiä kulttuurikommunisteja, jotka halveksivat laulunkyhäelmillään kaikkia niitä arvoja, joille hän oli vaimonsa kanssa rakentanut elämänsä perustan, ja kuinka he väittivät olevansa ”työtätekevän väestönosan ääni”, vaikkeivat olleet itse koskaan tehneet päivääkään töitä. Samoihin aikoihin mies törmäsi siihen halveksuvaan toteamaan ”mitäs lähditte”. Sitä veteraaneja pilkkaavaa hokemaa viljelivät ne tyypit, jotka olivat olleet vielä nulikoita tai vain pilkahduksia isiensä silmäkulmissa silloin kun hän oli heitäkin ollut puolustamassa. Radio vaistosi miehen mielialan, häivytti taistolaislaulut kaukaiseen kohinaan ja nosti sieltä pinnalle soimaan Tapio Rautavaaran ”Vanhan Jermun Purnauksen”

…Siis miettikää nyt nuoret hetken verran… nyt ette ehkä protestoida vois… jos ei me vanhat sotajermut kerran… myös teidän eestä protestoitu ois…

Radio vaihtoi sen jälkeen humoristiselle päälle ja soitti Simo Salmisen Rotestilaulun, josta mies aikanaan nautti kovasti ja jossa Salminen lauloi itseään ja asiansa vakavuutta täynnä olevat taistolaiset suohon sata – nolla. Silloin 60 – 70-luvun vaihteessa mies ja vaimo olivat täyttäneet viisikymmentä. Lapset olivat vielä kotona ja saivat hekin pureman nuorisokulttuurista. Poppi soi heilläkin ja seinille ilmestyi julisteita omituisen näköisistä tyypeistä. Siihen kulttuuriin ei mies koskaan päässyt kärryille, mutta antoi asian olla, koska lapset elivät ja kävivät koulua niin kuin kuuluikin.

Toinen muutos, jota hän ei ymmärtänyt tapahtui samaan aikaan häntä ympäröivässä Suomessa, eikä hän oikeastaan enää koskaan päässyt kärryille takaisin. Suomettumiseksi sitä kutsuttiin, alistumiseksi ja kansallisesta sielusta luopumiseksi mies sitä itse kutsui. Ymmärsihän mies, että koska sota oltiin hävitty, niin tiettyä – näyteltyä – ystävyyden liturgiaa tuli pitää yllä. Sodankäyneen sukupolven poliitikot sen ymmärsivät. He tekivät välttämättömyydestä hyveen. Mutta se seuraava sukupolvi teki hyveestä itsetarkoituksen ja alkoi uskoa siihen itsekin. Sitä millään muotoa kyseenalaistamatta. Samoin teki miehen ja vaimon oma poliittinen koti eli demarit. Mies ja vaimo olivat olleet uskollisia demareitten kannattajia, sodan jälkeisiä asevelisosialisteja, jotka olivat olleet välttämätön ase taistellessa kommunismia vastaan niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Nyt puolueen johtoon tulivat uudet miehet, niin kuin se omituinen haaveilija Kalevi Sorsa. Radio tiivisti miehen ajattelun ja koko 1970-luvun siihen, mihin suomalaiset silloin olivat niin tottuneet…

…Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

Radio lopetti tuon kuuluisan ääntenlaskun, ja siirtyi stereotestiin…

- Kuulette nyt metronomin tikitystä kaiutinparin oletetusta keskipisteestä… aiheutamme nyt tahallisen vaihevirheen… ääneni pitäisi nyt kuulua epämääräisestä suunnasta ja monovastaanotossa sen pitäisi häipyä lähes kuulumattomiin…

Mies ymmärsi kyllä, mistä radio muistutti. 1970-luku oli ollut, vaikka maa oli miehen ja vaimon mielestä tietyllä tavalla huonompaan suuntaan mennytkin, vaurauden, varmuuden ja vakaantumisen aikaa. Radion stereotestiä saattoi kuunnella heidän hankkimilla uusilla stereolaitteilla, jossa samassa kopassa oli viritinvahvistin, levysoitin ja c-kasettisoitin. Televisio muuttui väritelevisioksi ja tulihan se autokin hankittua, vaikka Helsingissä asuttiinkin, luonnollisesti se oli symppiksen näköinen pallosilmäinen Lada 1200. Asuinpaikkakin muuttui, ahtaasta Kallion asunnosta muutettiin Roihuvuoreen tilavampaan kerrostaloasuntoon, joka myös ankaran harkinnan jälkeen ostettiin omaksi. Ja sitten…

…niin, sitten. Radio oli jatkanut metronomin tikitystä ja taustalla kuului silloin aikanaan tuttu ”vuorossa on nyt ohjelmansiirtoketjun mittaustauko” ja metronomin tikitykseen alkoi kuulua siihen kuuluva tuttu ininä. Mies tajusi, mistä radio muistutti. Ajan kulku, se ajan kulku. Kuinka vuodet katosivatkaan niin nopeasti. Ensimmäisen kerran hän oli miettinyt sitä viisikymppisenä. Vasta äskenhän hän oli yhtä aikaa naimisiin menevä ja siitä suoraan sotaan lähtevä parikymppinen nuorukainen. Silloin viisikymppisenä hän oli kyllä onnekseen tajunnut, että vanheneminen aiheuttaa muutoksia ulkonäössä, mutta se ei suinkaan tapa sitä miehen sisällä olevaa innokasta ja vilkasta pikkupoikaa. Mitä nyt opettaa sen sisäsiistiksi. Hän oli jutellut asiasta vaimonsa kanssa ja vaimo oli todennut saman. Ei se kikattava lettipää, joka sivusilmällä ollut vilkuillut erästä komeaa viipurilaispoikaa, jonka kanssa hän on nyt sattumoisin ollut jo kolmekymmentä vuotta naimisissa ollut kadonnut minnekään. Lapset eivät olleet kotona, ja vaimo oli viehkeästi, mukamas viattomasti ja sillä lailla miehensä taatusti viettelevästi hymyillen kysynyt, että ottaiskos harmaantunut hirvas hääyön uusiksi? Hirvas totesi, että eihän hän rakkaalta vaimolta mitään kiellä ja seurasi häntä kuuliaisesti makuuhuoneeseen. Miehen täytyy tehdä, mitä miehen täytyy tehdä.

Ajan huimassa kulussa lapset muuttivat pois pesästä, perustivat omat perheensä ja he jäivät kaksikseen. Onneksi lapset pitivät heihin säännöllistä yhteyttä ja toivat näytille lapsenlapsiaankin. Elämä näitten kahden vanhenevan ihmisten kotona oli kovin hiljaista, ja vaikka joku naistenlehden toimittaja olisi varmaankin kehittänyt lehdessään ongelman heidän hiljaisuudestaan, he eivät kehittäneet. Ei haitannut, vaikka asunnossa ei oltaisi sanottu kahteen tuntiin sanaakaan. Riitti kun tiesi, että toinen oli läsnä. Mies muisteli sitä, kuinka hän luki itse Tekniikan Maailmaa ja vaimo luki Naisten Lehteä. Vaimolta pääsi aika ajoin naurunkikerryksiä, ja mies tiesi hänen lukevan lehden parisuhdeneuvontapalstaa, hihittäen hissukseen noitten nuorten naistoimittajien maailmantietävyyttä. Mies oli itse todennut muutaman jutun luettuaan, että miesten puolella tuo Naisten Lehdessä olevat ”22 tapaa selvitä syrjähypystä” kirjoitettaisiin yksinkertaisesti ”pidä kalu housuissasi”. Vaimo oli todennut, että miehinen suoruus hakkaa usein kuusitoista vuosikertaa Naisten Lehteä.

Ajan kulku. Se oli niin nopeaa. Ei sitä pienenä poikana tajunnut. Vanhukset olivat eläneet ikuisuuden. Vanha mies mielsi eläneensä vain hetken. Hän tyhjensi konjakkilasinsa, kaatoi siihen hieman lisää ja nousi tuolistaan, kävellen kirjahyllyn luo. Hän kosketti sormillaan hellästi vaimonsa valokuvaa, katseli lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kuvia ja lopuksi omaa kuvaansa, nuorta kypäräpäistä miestä siellä jossakin. Kuvassa mukana oli kaksi hänen aseveljeään, jotka olivat uupuneet matkalla pääsemättä koskaan kotiin. Mies kosketti tätäkin kuvaa ja ymmärsi hyvin vanhana miehenä, niin kuin oli ymmärtänyt jo ajankulun nopeutta ihmettelevänä viisikymppisenä, kuinka julman lyhyeksi noitten hänen aseveljiensä elämä jäikään. Liekki ei ehtinyt edes kunnolla syttyä, kun se sammutettiin väkisin, vaikka se olisi halunnut palaa pitkään ja kauniisti.

Mies pyyhki pienen kyyneleen silmäkulmastaan ja istui takaisin tuoliin katsellen radion vihreää silmää. Se lopetti ohjelmasiirtoketjun mittaustaukonsa ja kertoi hänelle uutisia vuosilta 1990 ja 1991. Kun itäblokki lopullisesti, nopeasti ja ennen kaikkea odottamatta hajosi. Hän oli silloin seitsemänkymmentä ja ihmetteli vaimonsa kanssa vuosien niin nopeaa kaikkoamista. Ne olivat karanneet heidän käsistään. He ajattelivat, että ehkä vuosien hallinta oli siirretty heiltä pois heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen, jotka tarvitsivat hitaampaa ajankulua ja heidän itsensä oli aika siirtyä enää vain matkustajiksi ajan vankkureissa.

Itäblokin lopettaessa toimintansa omaan mahdottomuuteensa myös mies ja vaimo ajattelivat suurta elämänmuutosta. Hehän olivat olleet eläkkeellä jo viisi vuotta. Vaimo oli jaksanut sairaanhoitajana loppuun saakka. Mies oli älynnyt siirtyä viisikymppisenä suuressa firmassaan metallimiehen hommista varaston etumieheksi. Harva metallimieshän terveenä eläkkeelle ehtii. Niin mies kuin vaimo ajattelivat Helsingistä, että siitä oli tullut jotenkin liian levoton, liian rauhaton ja ennen kaikkea heille liian nykyaikainen. Heidän kellonsa raksutti mennyttä aikaa, ja vuoden 1990 Helsinki kävi jo aivan toisissa aikavyöhykkeissä. Vaikka siitä, mitä joskus tuleman piti, ei heillä ollut vielä aavistustakaan.

He päättivät ottaa yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja yhteydenotto tuotti tulosta. Heidän Roihuvuoren 74 neliön asuntonsa myytiin varsin hyvällä hinnalla ja tilalle saatiin Nurmijärveltä, rauhalliselta rivitaloalueelta 55 neliön kaksio pienellä saunalla. Myynnistä jäi voittoakin ja kun heillä oli kertynyt säästöjäkin, he päättivät tempaista ja ryhtyä seitsemänkymppisinä reissaaviksi vanhuksiksi. He ostivat asuntoauton. Ei heillä ollut mitään mielenkiintoa mennä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja Viipurista Helsinkiin siirryttyään he olivat pysyneet siellä paria etelänmatkaa lukuunottamatta. Niin mies kuin vaimo tuumivat, että tulihan noita ulkomaanmatkoja tehtyä univormu päällä. Hotellimajoituksessa tosin ei ollut tarjolla kovin monta tähteä.

Kamppeet matkailuautoon ja ykköstä läpeen. Turun Saaristo. Ahvenanmaa. Pohjanmaan lakeudet. Suuret Hailuodon ja Raippaluodon saaret. Saimaan suuret vesistöt. Savon vaarat. Pohjois-Karjalan ja Kainuun suuret korpialueet. Ja sitten Lappi, suurine tuntureineen. Heille aukesi vielä kerran uusi maailma. Mutta itäraja oli heille pysyvä raja. He eivät koskaan käyneet Viipurissa. Katkeruus oli liian suuri ja he tiesivät, mihin kuntoon uusi isäntä oli sen jättänyt. Jos kerran sen niin väkisin halusivat, niin pitäkööt, perkeleet.

Radio soitti EU-Suomen uutisia vuodelta 2005. He olivat 85-vuotiaita. Siinä vaiheessa virta ehtyi. Matkailuauto myytiin, ja pariskunta siirtyi pysyvästi Nurmijärven asuntoonsa viettämään hiljaisia eläkepäiviä. Onneksi suhteellisen hyväkuntoisina ja ennen kaikkea järkensä valon säilyttäneinä. Kello asunnon seinällä raksutti edelleenkin mennyttä aikaa ja päivät etenivät hiljalleen toistensa kaltaisina. He eivät mieltäneet sitä tylsyytenä. Katse. Pieni kosketus. Tunne siitä, ettei ole yksin. Ja tunne siitä, että asuu turvassa. Rakkaan ihmisen kanssa. Elämän loppusuoralla ehkä, mutta onnellisella sellaisella.

Mies nousi jälleen ylös tuolistaan ja ajatteli sitä Helsinkiä, missä he aikanaan niin kauan asuivat. Hän oli hyvin vanha mies, mutta myös hyvin tietoinen siitä, miten maailmassa mentiin. Helsinki ei ollut enää avuttoman vanhuksen paikka. Itse asiassa se ei ollut enää oikeastaan tavallisen suomalaisen aikuisenkaan paikka. Se oli miehitetty kaupunki, mutta toisin kuin vanhan miehen nuoruudessa kaupunki oli alistunut itse miehitettäväksi ja tehnyt siitä itseisarvon. Kyllä mies sen ymmärsi. Hän aukaisi kirjahyllyn ylälaatikon, ja otti sieltä esille TT-pistoolin, jonka hän oli aikanaan ottanut neuvostoliittolaiselta upseerilta Maaselän Kannaksella. Kyseinen upseeri ei miehen konepistoolisarjan vuoksi ollut enää pistooliaan tarvinnut.

Mies irroitti pistoolistaan täyteen ladatun lippaan, veti luistin taakse ja loksautti sen jälleen eteen ja laittoi lippaan taas kiinni. Silmät tarvitsivat ehkä voimakkaita silmälaseja, mutta käsi oli vieläkin vakaa. Hän ajatteli, että jos hän joutuisi vielä asumaan Helsingissä, hän kulkisi aina pistooli mukanaan. Häntä ei nöyryytettäisi. Varsinkin sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli nukkunut pois, eikä hänellä ollut enää mitään menetettävää.

Radio ymmärsi miehen mielialan ja siirtyi vuoteen 2015, mutta ei soittanut musiikkia eikä uutislähetyksiä, vaan jotain hirvittävän epävireistä kirskuntaa, jota mies oli tuntenut mielessään, kun hän oli pitänyt sairaalassa kädessään vaimonsa kylmenevää kättä. Ihmisen ei tulisi olla ahne, ja tiesihän hän että he olivat saaneet elää yhdessä niin monta kaunista vuotta, mutta mies romahti silti suruunsa ja ikäväänsä  ja sairastui keuhkokuumeeseen ollen sairaalassa kuukauden. Itse asiassa hän toivoi kuolemaa, mutta hänen lapsensa toivat hänen vieraakseen niin lapsiaan kuin hekin omiaan ja sen myötä hän ajatteli, että ehkä vanha taata olisi heidän elämässään vielä muutaman vuoden.

Mies havahtui muistoistaan, ja radiosta kuului se hänen ikäpolvelleen niin tuttu Yleisradion kuuluttajan Kaisu Puuska-Joen loppukuulutus:

- Nyt on lähetyksemme lopussa.

Radion vihreä valo alkoi hiipua, ja sammui lopulta kokonaan. Samalla kun radion valo hiipui, enkelikellon alla olevat kynttilät syttyivät itsestään ja hienoinen helinä täytti vanhan miehen asunnon. Mies katseli ulos ikkunasta ja hänen mielensä täytti suunnaton ikävä ja kaipaus. Ja sitäkin enemmän usko rakkauteen, joka ei kumartanut edes kuoleman julmia rajoja.

Ulkona alkoi sataa suuria lumihiutaleita, jotka peittivät pihalla aikaisemmin riekkuneitten ihmisten rumat tuhkaiset jäljet. Ikkunasta mies näki vastapäisessä asunnossa sen neljätoistavuotiaan pojan, joka oli aikaisemmin päivällä käynyt hänen luonaan katselevan samaa lumisadetta. Ehkä poikakin ajatteli lumihiutaleitten puhdistavan liatun pihan ja antavan uutta toivoa seuraavalle vuodelle. Vanha mies tiesi, että hänen taistelunsa oli jo käyty, mutta hän toivotti mielessään onnea ja voimia  tuolle pojalle, jonka taistelu oli vasta edessä.

Juodut konjakit tekivät tehtävänsä ja mies nukahti televisiotuoliinsa. Hän näki unta vaimostaan. He olivat Viipurissa vuonna 1939 ja viettivät sitä heille sallittua yhden vuorokauden mittaista häälomaa. Hän piti vaimoaan sylissään ja oli onnellinen. Jossain vaiheessa unta hän huomasi ilokseen, ettei kyse ollutkaan enää unesta.

Enkelikellon kynttilät sammuivat, kello helähti viimeisen kerran ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.


Hotellin respasta toivotetaan kaikille lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulua.

61 kommenttia:

Castor kirjoitti...

Ykälle kiitos kauniista, herkistävästä kertomuksesta!

Isä-vainaan mukaan jouluateria Kannaksella etulinjassa 1941 oli kylmä riisipuuro ja kaksi suolasilakkaa. Vanikkaa kuulemma oli riittävästi. Asuinpaikalle ei ollut tähtiä annettu, kuulemma ainoat tähdet olivat kaatuneitten ryssien päähineissä, ja niitä oli ympärillä aika paljon.

Äiti-vainaa jaksoi muistella Viipuria. Hän puhui suomen lisäksi ruotsia, saksaa ja venäjää, jotka oli kaikki oppinut muilta lapsilta leikeissä. Sitäkin tuo muori ihmetteli, että kun aina väitettiin Suomen "kansainvälistyvän" ja kun Viipuri oli jo ollut kovastikin kansainvälinen. Sitä ei ilmeisesti oltu huomatta Helsingissä saakka...Viipuri oli Suomen toiseksi suurin vientisatama ja kolmanneksi suurin tuontisatama. Viipuri oli viiden rautatien risteyspaikka ja sen ratapiha oli Pohjoismaiden laajin. Ratajakso Viipuri-Terijoki oli maamme vilkkaimmin liikennöity osuus. Yleensäkin Karjalan Kannaksen rataverkosto oli maamme tihein. Vuoksen seutua pidettiin Suomen Ruhrina.

Viipurista lähtöisin olevista kansainvälisistä vaikuttajista kannattanee mainita Max Jakobson (YK, ym.) ja Stig H. Hästö (STK ja OECD, ym.). Molemmat olivat tietenkin sotaveteraaneja.

Anonyymi kirjoitti...

Olen joskus Vanhan jermun purnausta kuunnellessani miettinyt mm. Paavo Lipposta ja Tavja Halosta, ja josko he ovat koskaan tuon kappaleen kuulleet. Lieneekö vasemman aatteella taipumus tuhota tartuttamansa omatunto niin täydellisesti, ettei edes ymmärrä hävetä vuosienkaan jälkeen. Ainakin Lipposen suvussa on sodan käyneitäkin, joten miten hemmetissä mies on niin sekaisin vielä vanhanakin? Ei kai sen kapinankaan luulisi koko ikää kestävän.

Varakaani kirjoitti...

Terve, Ykä!

Hieno tarina, josta suuri kiitos. Rauhaisaa Joulua ja hyvää Uutta vuotta teille!

Terveisin, Varakaani

Vasarahammer kirjoitti...

Hyvää joulua hotellia ylläpitävälle pariskunta Perskeleelle!

Tarinassa oli monta nostalgista itsellekin tuttua asiaa, ei vähiten tuo putkiradio, jonka kaltainen oli omien isovanhempien nurkassa. Sieltä löytyi myös se Martti Jukolan kirjoittama Suuri Olympiakirja, josta ihmettelin suomalaisurheilijoiden saavutuksia takavuosien olympialaisissa.

Kirjaa hankittiin ilmeisesti aikanaan moneen kotitalouteen, koska sen voi vielä nykyisinkin ostaa varsin edullisesti:

http://www.antikvaari.fi/haku.asp?Currentpage=3&nimi=&aika=0&tekija=Martti%20Jukola&myyja=0&tryhma=0&kieli=kaikki&stype=full

Anonyymi kirjoitti...

Arvoisa Herra Perskeles,

Teillä on suuri kirjoittamisen lahja joka peittoaa voimassaan monet kansalliset kirjailijasuuruutemme.

Olen varma että työllänne tulette vielä suuresti vaikuttamaan kansamme omatuntoon ja kohtaloon ja toki olette sen jo tehneetkin.

Ettehän koskaan lopeta.

Hyvää ja rauhallista Joulua.

- Erkki

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos ja syvä kumarrus Perskeleiden suuntaan ja sinne hotellin respaan. Rauhaisaa joulun aikaa toivotteleepi Huru-ukko, hitaiden hämäläisten maahan eksynyt suteettisavolainen.
Kiitos Yrjö tästä kuluneesta vuodesta, olen monta unetonta yötä viettänyt kanssasi, sinut löydettyäni. Ja menestyksekästä kirjoitusvuotta 2016!!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Castorille, Anolle, Varakaanille, Vasarahammerille, Erkille ja Huru-ukolle & kiitos kommenteistanne.

Castor: Kiitokset sinullekin. Oma sukuni on myös aikanaan lähtenyt siltä ryöstetyltä alueelta. Minkähänlainen kaupunki Viipuri nykyisin olisi jos se olisi jäänyt aikanaan suomalaisille? Ainakin Suomen toiseksi suurin kaupunki se olisi eikä varmasti yhtä ränsistynyt kuin nyt.

Ano: Lipposen ja Halosen sukupolvea saamme kiittää siitä, että Suomen asioita alettiin ajamaan kohti utopiaa jossa itse kansalla ei ollut enää merkitystä. Itse Lipposesta tulee kyllä mieleen katkera vanha jätkä joka on menettänyt valtansa, mutta ei suostu hyväksymään sitä. Antaa häiskän kiehua liemissään.

Varakaani: Suuret kiitokset ja sitä samaa sinulle.

Vasara: Perskeleen pariskunta, hotellin respan väki sekä Persaukistenniemen mökkikylän henkilökunta kiittää ja toivottaa joulun rauhaa myös Vasaran huusholliin. Noissa vanhoissa putkiradioissa on kyllä jonkunlaista taikaa ja olympiakirjoja on tullut kyllä kahlattua läpi täälläkin.

Erkki: Lämpimät kiitokset kannustuksesta. Meistä jokainen pyrkii vaikuttamaan omalta pieneltä osaltaan. Niin minäkin. Blogi jatkaa toimintaansa ensi vuonnakin. Hyvää ja rauhallista joulua sinullekin.

Huru-ukko: Savolais-hämäläis-karjalais-pinnanmaalainen kumarrus tästäkin suunnasta ja kiitokset monista hyvistä kommenteistasi. Rauhallista joulua ja toivottavasti vuosi 2016 on edellistä parempi.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä on välillä pähkäillyt Puolan juttuja. Kysyin tämmöistä sotien välisestä puolasta ja vastaus saatiin. Pitäis kysyä myös Puolan kuningaskunnasta sama.

http://www.kysy.fi/kysymys/puolan-kielet-sotien-valisena-aikana

Miksi mokueliitti ei ole kiinnittänyt huomiota sotien väliseen Puolaan tai Puolan kuningskuntaan (kutstutaan myös Puola-Liettua). Puolan kuningaskunta ja sotienvälinen Puola oli monikulttuurinen kun se oli monikielinen ja monitunnustuksellinen. Kyse ei kuitenkaan ollut maahanmuuttajista vaan siitä että Puola piti sisällään monen kansallisuuden asuma-alueet. Kyseessä oli sisäinen monikulttuurisuus. Kansallisuudet olivat alueillaan iät ajat, mutta noina ajankohtina ne olivat Puolan kuninkuuden alla.

Anonyymi kirjoitti...

Kuninkuus oli tietysti siis kuningaskunnan aikaa. Sotien välinen hallinto oli tavallinen tasavallan hallinto.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset Ykälle todella nostalgisesta kirjoituksesta, joka toi mieleeni oman isoisäni ja hänen elämänsä. Pappa oli aikoinaan todella viisas, hiljainen mutta jämäkkä äijä, jolta ryssä koitti viedä hengen sen viisi vuotta, mutta niin vain Pappa sieltä takaisin tuli ja kasvatti vielä viisi tytärtä hyvin ja sai heidät koulutettuakin. Viimein miehen viime henkäykset vedettiin 88-vuotiaana eläkkeellä olevana ja täysin palvelleena Tullin ylitarkastajana.

Näillä sanoilla toivotan Ykälle ja Ylvalle hyvää joulua, antoisaa keskitalven juhlaa tai riehakasta Saturnaliaa. Olkoon seuraava vuosi parempi kuin tämä.

--Madri

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vieraalle ja Madrille & kiitos kommenteistanne.

Vieras: Minä en ole sinänsä Puolan asioitten ekspertti. Veikkaan vaan, että Puola kaikkinensa ei ole tällä hetkellä tiedostavan väestönosan suosiossa, koska Puolassa halutaan toimia nimenomaan puolalaisten hyväksi. Näitä monikansallisia valtioitahan on ollut silloin aikanaan enemmänkin, esmes Itävalta-Unkari, mutta eihän niitten kansojen erot keskenään mitään järkyttävän suuria olleet verrattuna esmes siihen, että somaleita kuskataan Suomeen.

Madri: Kiitokset sinullekin. On sinänsä lämmittävää tietää, että sen aikainen sukupolvi on saanut uudestaan ansaitsemansa arvostuksen niitten 1960 – 1970-luvun aikojen jälkeen. Joulun rauhaa sinullekin.

Anonyymi kirjoitti...

Vetääpä taas miehen hiljaiseksi Ykän tarina. Kiitoksia.

Meillä muuten on tommonen wanha putkikonen kirjahyllyssä. Oikein toimiikin.

-KKi-

Anonyymi kirjoitti...

Meinasin säästää joulupäiväksi mutten malttanut. Yhdyn Erkin sanoihin!
Kuuntelen lohdukseni välillä juutuubista Pat Condellin pirullisen pistäviä vuodatuksia islamista. Sieltä autoplay nakkasi tällaiseen

https://www.youtube.com/watch?v=s_tnv6CGKcc

2-tuntinen radiokeskustelu englanniksi. Ruotsalaista nuivaa näkökulmaa maahanmuuttoon. Siivouksen lomassa kuuntelin koko jutun. Ei mitään uutta, mutta kohdassa 27:00-27:30 on lyhyt maininta Suomesta: puhuja tykkää että tänne ei kannata turvisten tulla, koska suomalaisilla on vielä vähän järkeä päässä! Totta tai ei, ehkä emme vielä ihan naapurin tasalla ole.
Nyt lämmin hyvän Joulun toivotus Yrjölle, koko hotellin henkilökunnalle ja kanssalukijoille!

-koppelo

Anonyymi kirjoitti...

Kauanko sen Lipposen kiehuntaa joutuu kuulemaan? Aiemmin tänä kuoli hänen äiti. Runsaat kolme vuotta sitten kuoli hänen isänsä. Riski on siinä että itekin elää vielä kauan. Lipponen kirjoitti isästään muistokirjoituksen joka julkaistiin ainakin Mullikassa. Hän kirjoitti isäukkonsa sota-ajan saavutuksia, luetteli missä oli sotinut, Raatteessa ja Ihantalassa tms. Ei se niitä sotajuttuja ryhtynyt haukkumaan, olisko ollut melko arvostava sävy siitä että oli sotinut.

Periaatteessa Lipponen on taustaltaan, jos katsoo vanhempia ja isovanhempia, aika keskiluokkainen tai porvarillinen. Miks helevetissä sen piti ryhtyä sosialistiksi? Olisi vaan ryhtynyt porvariksi. Oliko ongelmia suhteessa vanhempiin tai isovanhempiin? Kateus että oli ollut sodassa ja selvinnyt sieltä ja palannut töihin? Pelko siitä ettei kykenisi siviiliuralla menestymään, ja siksi meni politiikkaan? Niissä Suunnanmuutos ja Suunnan säilyttäinen-tarinoissa Paavo joutui nielemään kiukkunsa ja menemään siviilitöihin, minkä jälkeen hänestä ei tiedetty missään mitään.

En tiedä onko Ykällä ihmistuntemustaitoja tai kyky "lukea" toisia, siis miten hyvin amatööri voi niitä osata silleen käytännön arkirealismilla ja arkijärjellä? Siis havaitsetko tiettyjä piirteitä kohteissa kuten psykiatrit havaitsevat, muttet sorru heidän tavoin ammattijargoniin eikä monimutkaiseen teoretisointiin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys KKi:lle, Koppelolle ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

KKi: Kiitos ja joulun rauhaa. Minä olen pitkään miettinyt, että tartteisi hankkia sellainen putkiradio kodin komistukseksi. Ne ovat vaan vissiin melko arvokkaita nykyisin. Vähän niin kuin toimivat Tunturi-mopot, joita maa oli aikanaan pullollaan.

Koppelo: Kiitokset sinullekin ja joulun rauhaa. Niin kuin Erkille jo totesin, niin kyllä blogi jatkaa toimintaansa. Mikä ettei jatkaisi, kun on niin hyviä kommentoijia. Pat Condell puhuu aina asiaa. Ja meidän tilannettamme ei onneksi vielä voi verrata ruotsalaiseen hulluuteen. Vaikka kova tahto siihen on päästä.

Vieras: Lipponenhan saa varmaan tilaa mediassa niin pitkään kuin leuat liikkuvat. Tuon ajan vasemmistolaisethan tulivat pääosin ihan hyvätuloisista, vähintään keskiluokkaisista perheistä ja heidän sukupolvikapinansa seurauksista mekin saamme nyt nauttia. Suunnanmuutokselle ja Suunnan Säilyttämiselle muuten on tulossa vuodenvaihteen jälkeen semmonen spin off-tarina, mutta siitä sitten myöhemmin.

Ihmistuntemuksesta en osaa silleen sanoa kummempaa. Työn myötä on ainakin kehittynyt tietynlainen tilanteenlukutaito, eli osaa tunnistaa vaaratilanteen hetkeä ennen kuin se räjähtää käsiin. Psykiatreihin en itseäni vertaa ja psykologit taas yleensäkin ovat ylipalkattuja ja yliarvostettuja työn vaikeuttajia.

Anonyymi kirjoitti...

Onko se spin-off tarina semmoinen joka tapahtuu samalla aikajanalla kuin ne kaksi päätarinaa? Samalla aikajanalla tapahtuvia spin-off tarinoita voisi periaatteessa tehdä useita. Ne ovat tavallaan päällekkäisiä tai sivuttaisia siihen "päätarinaan" nähden. Vähän kuin Aku, veljenpojat ja Roope olivat kaikki kolme toistensa tarinoissa.

Kiinnostaisi esim. eläkeläis-Kekkosesta tehty tarina joka sijoittuisi samalla aikajanalle. Kuoliko Sylvi silloin kun kuoli? Meinaako Urkilla heittää pääkopassa vaikka jalat pysyivät ehjinä, niinkuin oikeasti kävi? Elikö Urkki ajallisesti sen verran kuin elikin?

Rauhoittuuko Urkki eläkkeellä vai savuaako pää entisestään? Hyvällä tuurilla hän rauhoittuisi ja omaksuisi sen käsityksen mitä sanoi oikealla aikajanalla, eli kolmas kausi on viimeinen ja sitten eläkkeelle. Ehtisi samalla kelata ja tutkia aikaisempia vuosikymmeniä ja sitä miten on päätynyt siihen missä nyt on. Oli hän oikeallakin aikajanalla todennut että joskus eläkkeelle mutta milloin. Olisko eläkeläisen elämä, hyvällä eläkkeellä ja tietyillä valtion kustantamilla erityispalveluilla sittenkin ihan mukavaa kun pääsi vielä kun taju oli tallella?

Siinä Suunnan säilyttämis-tarinassa Koskela kehotti eläkeläis-Urkkia pysymään pois julkisuudessa, paitsi siinä ETYK:n avajaispäivänä kun oli kutsuvieraana. Veikkasin että Koskela suostuisi kutsumaan Urkin linnan juhliin sellaisena erikoisvieraana kuten eläkeläis-presidentti kutsutaan. Ongelma onkin siinä oliko Urkin omanarvontunto niin suuri että vierailu eläkeläispressana olisi hänen mielestä rienausta. Paitsi jos hän tekee sen viimeisen opportunistin takinkäännön ja ottaa täysillä sen eläkeläisen roolin.

Tässä on Urkin matkat perssana.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_presidentti_Urho_Kekkosen_ulkomaanmatkoista

Aikavälillä 1.3.1974 - 1.3.1980 Urkilla oli 36 vierailua. Sen jälkeen olikin vain neljä. Loppua kohden Urkin vierailutahti lopahti. Tämä olisi pitänyt kysyä siinä Suunnan säilyttämis-tarinassa mutta tekikö Koskela ekalla kaudellaan samat vierailut kuin ne mitkä Urkki teki 1.3.1974 - 1.3.1980? Siinä oli 8 vierailua Neuvostoliittoon. Olosuhteiden takia Koskelakin olisi varmaan tehnyt samat vierailut mutta meni niissä omalla taktiikalla. Veikkaan että Koskela saattoi tehdä luettelon vierailujen lisäksi muitakin, kun oli nuorempi kuin Urkki. Sitten oli vielä toisen kauden vierailut. Olisko toisen kauden 1.3.1980 - 1.3.1986 vierailukohteet verrattavissa siihen missä Koivisto kävi pääministerinä, vt-pressana ja pressana noina aikoina?

Oikealla aikajanalla Urkki ehti tunnustaa kummankin Saksan, DDR:n 1972 ja liittotasavallan 1973. Urkki taisi odottaa että Saksat tunnustavat ensin toisensa, mikä tapahtui 1972. Miten Koskela mahtoi tasapainoitella noiden kanssa, tehtyjen vierailujen tai vastaanotettujen vieraiden osalta? Virallinen puoluettomuus edellytti tasapuolista suhdetta kumpaankin, omia erillisiä kahdenvälisiä suhteita kummankin kanssa. Siinä oli taiteilemista niin ettei Valkoisessa talossa tulkittaisi itämieliseksi eikä Kremlissä länsimieliseksi. Neuvostoliitolla itsellään oli 1955 alkaen diplomaattisuhteet liittotasavaltaan kun Adenauer vieraili Mosokvassa ja sai vapaaksi loput saksalaiset vangit.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos joulutarinasta,tippa tuli linssiin sitä lukiessa. Hyvää Joulua myös sinnekin täältä sohjoisesta Kainuusta.

Becker kirjoitti...

Kiitos taas Ykälle lämminhenkisestä ja perinteisiä arvoja kunnioittavasta joulutarinasta.

Tuolla rangella juteltiin ukkojen kanssa siitä, miten Ruotsistakin on kadonnut täysin se tulevaisuuteen usko ja paremman elämän puolesta työskentely, aivan kuten Suomessa.
Nykypäivä on henkiinjäämistaistelua korruptoituneen, ahneen ja omaa väkeä väheksyvän hallinnon alaisuudessa. Eikä ne alaimaisetkan aina niin fiksuilta tunnu.

Minultakin puuttuu muuten putkiradio. Tuli aikoinaan hommattua savikiekoille tarkoitettu automaattisesti vaihtava levynsoitin omassa kaapissaan. Päältä vain radio puuttuu. Kyllä niitä varman löytyy ja ihan kohtuuhinnalla kun vaan etsii. Hankalampaa voi olla löytää remonttimies ja vaihtoputkia, mutta niitäkin on.
Putkiradion ääni on jotenkin niin kauniin pehmeä, aivan kuin toisesta maailmasta.

Hyvät joulunajan toivotukset sinne Ylvalle ja Ykälle ja muulle Respan väelle.
T.Becker

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vieraalle, Anolle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Vieras: Se tarina menee ihan eri vinkkelissä kuin kaksi aikaisempaa. On siellä tosin Kekkonenkin. Mutta vietetään pyhät ensin ja palataan siihen sitten vuoden vaihteen jälkeen.

Ano: Kiitokset ja joulun rauhaa sinne sohjoiseen Kainuuseen. Täällä ei ole edes sohjoa. Tuli musta joulu.

Becker: Kiitokset sinullekin. En osaa verrata Suomea ja Ruotsia, kun en Ruotsissa asu, mutta täällä Suomessa ihmiset ovat jollain tavoin lopettaneet sen turpavärkkinsä pidättelemisen. Suuttumus ilmaistaan täysin avoimesti. Levysoittimista muistan sen, että meikäläisen ensimmäinen levysoitin oli merkkiä Garrard, joka vedettiin DIN-piuhalla kiinni Philipsin radiomankkaan. Siinä sitten soi monotoistona niin Sladet, Hurriganesit kuin Sleepy Sleepersit.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua sinne kolmen kruunun seutuville.

Anonyymi kirjoitti...

Arvoisa Ykä,
Olen seurannut kirjoituksiasi nyt ehkä vuoden verran.
Monet kerrat aika rouheatkin ideat ja tarinat ovat välillä hymyilittäneet, useimmiten pistäneet ajattelemaan.

Nyt onnistuit luomaan kirjoituksen, joka poikkeaa muutenkin laadukkaasta aineistosta ihan omaan luokkaansa.
Tässä samalla sen luin, kun pientä poikaani rauhoittelen unten maille.
Luen, ajattelen ja toivon, että minussa olisi riittävästi viisautta ja taitoa opettaa oma jälkipolveni sisäistämään suomalaisuuden ytimen ja arvostamaan, rakastamaan heidän kotiaan, isänmaata. Tänä päivänä se on tärkeämpää kuin pitkään aikaan, ehkä koskaan.

Hyvää ja rauhallista joulua,

P.




Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, P. ja lämpimimmät kiitokset. Hyviä ja rauhallisia joulunpyhiä sinulle ja perheellesi sekä pojallesi oikein hyvää tulevaisuutta. Suomessa ja suomalaisena.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset Ykälle tästä ja kaikista muista hienoista tarinoista joita olen saanut vuosien mittaan lukea. Hyvää Joulua toivotan, parempaa ensi vuotta en uskalla vielä toivoa mutta ehkä vielä näemme sen vuoden joka on edellistään parempi.

Anonyymi kirjoitti...

Tuo fundamentalistisuvaitsevaiset on hyvä ja osuva termi. Pitää ottaa käyttöön. Pitäisiköhän se peräti kirjoittaa isolla kirjaimella. Fundamentalistisuvaitsevaiset. Fundamentalistisuvaitsevaisto. Fundasuvis.... Hmm... Pitää maistella!

"Esittelemään älyllistä ylivertaisuutta ilman älyllisiä perusteluja..." Tuon tarkemmin erästä übersuvaitsevaista ja varsin narsistista lähisukulaista ei voi enää kuvailla.

Mikä siinä muuten on, että tärähtäneistön mielestä kaikkialla muualla oleva traditionaalisuus on ihanaa, alkuperäistä, arvokasta kulttuuria paitsi Suomessa se on pahaa impivaaralaista pysähtyneisyyttä? Olisiko siinäkin kyse tuosta älyllisen ylivertaisuuden esittelemisestä ilman älyllisyyttä?

Näästarhaamon yhdeltä reunalta toivotetaan niin Ykälle, Ylvalle kuin heidän elinympäristönsä eläimillekin armollista Vapahtajamme syntymäjuhlaa ja sen asiaankuuluvalla hartaudella viettämistä.

Anonyymi kirjoitti...

Kun noita lipposta, lipposkaa, haloskaa jne. haukutte, niin älkää unohtako sitä, että Uudistettuun Terijoen Hallitukseen kuuluvat keskeisesti myös
- Annika Lapintie
- Paula Lehtomäki
- Li&Dan&Paavo
- Sukurutsaamisfani Kontula
- AKT:n ja OAJ:n johtajistoa
- monta muuta järjestöjohtajaa ja poliitikkoa.

Anonyymi kirjoitti...

Vieras kysyi miksi Puola-Liettuan monikansalliseen taustaan ei ole mokueliitin puolella kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota. Vastaus on helppo:

Puola-Liettuan kansainvälisyys ja sivistyneisyys nojasi isolta osalta alueen jättimäiseen juutalaiseen vähemmistöön. Aluella oli yli miljoona juutalaista. Suurin osa oli köyhiä metsätyöläisiä jotka asuivat omissa kylissään. Pieni osa taas tuotti liike-elämän muodossa kauppaa, liikennettä ja vaurautta alueelle.

Kyseinen vähemmistö tietenkin kansanmurhattiin pois.

Mokueliitti ei voi korostaa tuon alueen kansainvälisyyttä ilman että venäläisten ja balttien juutalaisvainot nousisivat esille. Siksi asiasta vaietaan. Muutenkaan Rautaesiripun raatelemalle ei-venäläiselle itäiselle Euroopalle ei ole vieläkään annettu sen ansaitsemaan arvostusta yhtenä Euroopan sivistyksen kehdoista. Kommunismi tietenkin tuhosi siitä sivistyksestä sen, mitä natsismi eli toinen sosialismin alalaji ei saanut tuhottua.

Juha kirjoitti...

Ei mulla muuta kuin Rauhallista Joulua!

Anonyymi kirjoitti...

Haikeankaunis joulutarina, kiitos!
Hyvää ja Rauhaisaa Joulua koko Perskeleen porukalle toivottaa Riku Raunioilla.

Anonyymi kirjoitti...

Hienosti kuljetit, Ykä, tarinaa vuosikymmenien läpi; niin paljon voi mahtua ihmiselämään, kun vanhaksi elää. Tarina on jo suurimmaksi osaksi manan majoille menneen sukupolven tarina, heidän elämänsä sodassa, rauhassa, jälleenrakentamisessa, heidän unelmiensa toteutuminen tai murskaantuminen ja lopulta toiveensa myöhempien polvien paremmasta ja helpommasta elämästä. Lohduttavaa tässä on se, että he eivät ole enää tätä kotimaamme hävitystä näkemässä.

Aina välillä näitä juttujasi lukiessa on suunpielet kääntyneet hymyyn, vaikka aihe ei sitä edellyttäisi, mutta verbaalinen lahjakkuutesi on saanut sen aikaan. Tällä kertaa kävi toisin; kyynel ja kaksikin vierähti poskelle. Niin paljon oli yhtymäkohtia minullekin tuttuihin asioihin ja minulle rakkaisiin ihmisiin. Kiitos erittäin koskettavasta tarinasta ja oikein ihanaa joulua sinulle ja läheisillesi.


Rouva Ano

korpisoturi kirjoitti...

Berliinin olympiakisojen kymppitonninkisaa seurasi kaksi nuorukaista...Salminen, Askola, Iso-Hollo ja Murakoso. Se oli iso hetki pojille, niinpä he menivät ja istuttivat kaksi tammentainta. Toinen puu on vielä pystyssäkin, mutta veljekset eivät elä enää. Jokunen vuosi sitten puun luona oli pieni muistotilaisuus juoksun kunniaksi ja Lasse Viren naulasi pienen laatan puuhun.

Tunsin toisen veljeksistä, kertoi, että sotahommissa saivat Marskin syntymäpäivänä jostakin lisäviinojakin. Makailivat metsäisessä mäensyrjässä ja seurasivat parin hävittäjän yhteenottoa. Kun venäläinen kone syöksyi soihtuna kohti maata, niin voi sitä huudon määrää mikä irtosi humalaisesta komppaniasta.

Niin ja Ykä, että kyllä susta olis perskeleen hyvä pappi tullu. Niitä saarnoja olis rattosa mennä kuulemaan.

Rauhallista joulua!

Krypta kirjoitti...

Oi mitä muistojen virtaa. Lukiessain tarinaas ol tunne ett haastan mummun ja äijän kanss. Molemmat sodat käyneenä äijä antoi hyviä neuvoja ja niitä olen noudattanut, sillä ne toimivat vieläkin.

Äitini oli kuusi vuotis kun viimeisen kerran sieltä lähtivät. Sijoituspaikkansa vävy myöhemmin antoi äijälle Kannakselta pelastetun Suomen lipun, joka on nyt hallussani ja sen tarina kirjoitettu ylös.

Toivotan Teille hyvää ja rauhaisaa joulun aikaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano1:lle, Ano2:lle, Ano3:lle, Ano4:lle, Juhalle, Rikulle Raunioilla, Rouva Anolle, Korpisoturille ja Kryptalle & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Kiitokset. Se, että tarinat miellyttävät antaa tietysti voimia jatkaa. Hyvää joulua sinullekin.

Ano2: Fundamentalistisuvaitsevaiset kuvaa kyllä tiettyä porukkaa. Uskovaisiahan ne ovat ja jos heidän uskoaan häiritään esim. kiusallisilla faktoilla niin hihna alkaa luistaa välittömästi. Hyvää joulua myös sinne Näästarhaamon reunoille.

Ano3: Aivan totta.

Ano4: Se on todettu ennenkin, että suvaitsevaistolle juutalaiset kelpaavat kyllä kuolleina uhreina, mutta eivät elävänä kansakuntana jolla on oma valtio.

Juha: Ja sitä samaa sinullekin.

Riku Raunioille: Kiitokset, ja rauhallista joulua Perskeleen porukoilta.

Rouva Ano: Kiitokset sinullekin. Ja onhan niin, että sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvi alkaa olla jo historiaa. He ansaitsevat mitä suurimman kunnioituksen. Itseäni tarinaa kirjoittaessa (ja usein muulloinkin) mietitytti tuo ajan valtavan nopea kulku. Vastahan sitä oli pahanteossa oleva pojankloppi ja ja nyt - vain hetkeä myöhemmin - viisikymppinen mies joka odottaa vääjäämätöntä vanhuutta. Oikein hyvää ja rauhallista joulua sinulle.

Korpisoturi: Jos vaan saat jostakin tuon tammen kuvan, niin laitatko sähköpostina. Pistetään Lukijan Kuvaksi. Papin pestistä en oikein perusta. Osaanhan minä pehmoisia puhua ilman niitä papin vetimiäkin. Ja nykyinen ev lut kirkko ei taitaisi oikein tykätä saarnan aiheista. Äärimmäisen rauhaisaa joulua sinullekin.

Krypta: Omat isovanhempani ovat olleet manan majoilla jo iät ja ajat. Näin jälkeenpäin harmittaa ne lukemattomat kysymykset, joita ei tullut heiltä kysyttyä ja nyt on jo liian myöhäistä. Joulun rauhaa sinullekin.

Kokoliha kirjoitti...

Eräs kauneimmista joulutarinoista joita on silmien eteen sattunut. Pidin etenkin lopusta. Kunpa itsekin saisi aikanaan moisen.

Rauhaisaa ja tunnelmallista Joulua Ykä & Ylva.

T. hra & rva Kokoliha.

Nina kirjoitti...

Jälleen kerran kaunis tarina.
Olen jo useamman vuoden lukenut blogiasi, ja muistini mukaan kyynelöinyt sekä naurusta että liikutuksesta sen parhaimpien tekstien äärellä. Tätä myös suosittelen usein ihmisille, joiden korviin epäilyksen piru on alkanut kuiskailla - Ykän tyyli on erinomainen siihen tolkullisuutensa ansiosta.

Rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta hotellin respan väelle!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Kokolihalle ja Ninalle & kiitos kommenteistanne.

Kokoliha: Ehkä tuollainen lähtö olisi kaunis. Hiljainen, rauhallinen ja täyden elämän eläneenä. Ykä & Ylva toivottavat hra & rva Kokolihalle hyvää ja rauhallista joulua.

Nina: Kiitokset, ja toivotaan että tulevana vuonna epäilyksen piru kuiskii yhä useampiin korviin. Hotellin respan väki toivottaa sinullekin joulun rauhaa.

Anonyymi kirjoitti...

Rauhallista joulunaikaa Ykälle ja Ylvalle

-Tvälups-

keski-ikäinen pikkupoika kirjoitti...

Kiitoksia taas kerran erittäin kauniista tarinasta! Mistä mahtoi tulla tuo roska silmään, pitää oikein pyyhkäistä.

Rauhaisaa joulua ja onnellisempaa uutta vuotta koko hotellin väelle.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset ja ylistykset taas Yrjölle tämän vuoden kirjoituksista, luen heti kun ilmestyvät!
Kertomattomat tarinat olen kerrannut useasti ja aina niistä löytyy jotain pikkuhienoutta,
jota ei ensimmäisellä lukemisella huomaakaan.

Itse olen välttynyt läheisten rintamakokemuksilta; isä oli liian nuori ja pappa liian vanha...
Mutta silti kiitän ja kunnioitan kaikkia niitä, jotka säilyttivät tämän maan itsenäisyyden!

Joulurauhan toivotukset täältä Satakunnankin Huitsinnevadasta Ykälle, Ylvalle, koko respan väelle
ja kaikille lukjoille!

Anox


(PS: Lähetin eilen samansisältöisen viestin, joten tuplia ei tarvitse)

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä Ykä taas hienoa ajankuvaa,niin mennyttä,kuin tulevaakin heitit-tuo tuleva toki ei hienoa ole,mutta täytyy myöntää,että noin se tulee suurinpiirtein menemään..
Nuo muistelot ovat kyllä itsellekkin tuttuja,lapsena vanhemmilta ja isovanhemmilta siirtyi tajuntaan kokemus sodista,jotka olivat vielä tosi lähellä 60-luvun puolivälin aikaa.Omat muistumat alkavat siitä 70-luvun alusta-juurikin Neuvosto-ajan surkeus,jossa itsekin hetken oli mukana pikkupioneerina.Onneksi siitä hulluudesta tajusi pian irrottautua ja alkoi tuo rivienvälistä mediaa lukeminen kehittyä.
Mutta toi putkiradio!10-vuotiaana raahasin talvella pyörän tarakalla Lahden keskustasta Liipolaan semmosen puolikkaan koulupöydän kokoisen Nordmenden putkarin,oli 60-luvun alkuvuosien mallia,50 markkaa omista säästöistä pulitin divarin pitäjälle.Sillä tuli keskipitkiä-,pitkiä- ja etenkin lyhytaaltoja vuosikaudet kuunneltua-pääsi maailmaa kiertämään ja uutisia erikantilta kuuntelemaan radioaaltojen kautta.Muuton yhteydessä sitten tuli radio heivattua,ja nyt iän myötä on katumus vanhan Nordmenden hylkäämisestä vain pahentunut.
Mutta nyt kaiken nykypaskan keskellä on pakko viettää joulua oikein perinteisin ja poliittisesti epäkorrektein tavoin:ensi yöksi kinkku uuniin,aamulla ensi siivut huuleen,siitä se lähtee.Eli Perskeleille ja kommentoijille hyvää joulun aikaa,sitä ei suvakit onnistu pilaamaan...
T:Vesku

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Taisteluvälineupseerille, Keski-ikäiselle pikkupojalle, Anoxille ja Veskulle & kiitos kommenteistanne.

Taisteluvälineupseeri: Kiitos ja samaa sinullekin.

Keski-ikäinen pikkupoika: Kiitos, olen otettu. Minusta nää jutut ovat tavallisen ihmisen kirjoituksia tavallisille ihmisille. Ehkä ne juuri siksi monia miellyttävät. Joulun rauhaa.

Anox: Kiitokset sinullekin. Vuoden vaihteen jälkeen ilmestyy uusi kertomaton tarina. Kunniaa menneille sukupolville, toivoa nuoremmille ja joulun rauhaa sinne Satakunnan Huitsinnevadaan.

Vesku: Kovasti samanlaisia kokemuksia, me ollaan vissiin ihan samaa sukupolvea. Putkiradiota minulla ei ollut, mutta tuli minunkin hoksattua, että Philipsin radionauhurissa on muitakin aaltoalueita kuin ULA, ja niitä ulkomaanlähetyksiä tuli kuunneltua varsin taajaan, vaikkei mitään ymmärtänytkään. Rauhallista ja perinteistä joulua sinullekin.

Anonyymi kirjoitti...

Viimeinkin Pirkanmaan HuitsinNevadalaisena toivotan Hyvää Joulua Ykälle, Ylvälle sekä Hotelliperskeleen väelle.

Juuri televisioitava jumalanpalvelus vahvisti uskoani, Voiman oikeasta puolesta ja olen kiitollinen siitä että ymmärsin erota em. yhdistyksestä ajoissa.

Hyvää Joulua ja rauhallista Uuttavuotta Kommentoijille ja lukijoille.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pirkanmaan huitsinnevadalaiselle. Hyvää ja rauhallista joulua.

Kumitonttu kirjoitti...

Hyvä tarina, sopii tähän hetkeen hyvin. Ensimmäistä kertaa eläessäni kun toivotan rauhallista Uutta vuotta, todella tarkoitan sitä. Tähän asti se on ollut vain isovanhemmiltani opittu tapa, jota olen vain muodon vuoksi toistanut. Nyt ymmärrän, että sillä on oikeasti merkitys.

Anonyymi kirjoitti...

Ennen kuin unohtuu, koska olen reissussa eikä ole kunnolla tilasuuksia tähän...Hyvää joulua Yrjölle, Ylvalle sekä Hotellin porukalle ja blogin lukijoille!

Anonyymi kirjoitti...

Tässä lopuksi göstän joululaulu
https://www.youtube.com/watch?v=vzjd43yqKZc
Voittaa niin mennen ja tullen tekopirteät joululaulut ..

-jpt-

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää joulua Ykälle, Ylvalle ja hotellin respaan!

Tuo oli koskettava kertomus. Itsekin tulee pohdittua menneitä vaikkei ikää niin kauheasti ole kuin tämän tarinan miehellä. Mutta muutamassa vuosikymmenessä Suomi on muuttunut ja mielestäni henkisesti huonompaan suuntaan, puhumattakaan sitten yksityisen sektorin työpaikkojen huomattavasta vähenemisestä. Yhteishenki näyttää puuttuvan, ja huvittavana seikkana talkoiden sietämättömän vaikea järjestäminen, että verottaja haluaa tähän(kin) näppinsä väliin. Mitä muistelen lapsuuteni kerrostaloelämää, niin siellä järjestettiin muutaman kerran vuodessa esim. pihansiivoustalkoita. Hommien jälkeen sai sitten mehua ja makkaraa. Mutta teepäs sama nykyään.

Tajukankaan sivulta osui eteeni tällainen uutinen Länsinaapurista, jos Itänaapuri oli kommunismin ja sosialismin pilaama, niin Ruotsin vähemmistöjärjestöt yrittävät tosissaan samaa temppua. Ironista lukea tuollaista logiikkaa, ei voi kuin pyöritellä päätänsä epäuskossa, *syvä huokaus*. Älyllistä (tai pikemminkin älytöntä) epärehellisyyttä.

Kaveri laittoi tällaisen humoristisen uutisen FB:hen, trigger warning ei kannata juoda kahvia samalla kun lukee juttua. Huijasiko myyjä?, sitä en tiedä onko aito tapaus? Mutta jokatapauksessa toi laittoi lievästi sanottuna hymyillyttämään ja taisi päästä pieni röhönaurukin.

@ Becker, Petäjävedellä järjestetään vuosittain (yleensä toukokuussa) radiorompepäivät. Kerran olen käynyt, ja sieltä löytyi laidasta laitaan osia vanhoihin radioihin. En ole asiantuntija enkä edes harrastaja, niin en osaa ottaa kantaa osien tai radioiden hintoihin. Puhumattakaan sitten mikä osa menee minnekin tai mihin radioon se kuuluu. Mutta oli kuitenkin mielenkiintoista tutustua samalla tuohon museoon. Suosittelen.

- Soomepois Eestist -

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Kumitontulle, Vieraallee, -jpt-:lle ja Soomipoisille Eestist & kiitos kommenteistanne.

Kumis: Kiitokset. Ja se mitä puhut uudesta vuodesta pitää paikkansa. Nyt tulee todellakin toivotettua parasta ja pelättyä pahinta.

Vieras: Mukavaa joulun jatkoa sinne reissun päälle, missä päin sitten lienetkin.

-jpt-: Varasteleva Joulupukki löytyy meidänkin hyllystä vinyylinä.

Soomepois Eestist: Kiitokset ja joulun jatkoja. Tuo Paavo Tajukankaan linkki on minulle ennestään tuttu. Siitä tulee mieleen ajatus, että kun on mielessään määritellyt hulluuden absoluuttisen pohjalukeman, niin ruotsalaiset pistävät sen paremmaksi jo seuraavana päivänä. Ja tuo toinen linkki aiheutti kiistatta repeilyä. Notta väärennettyä kamelinkusta…

Anonyymi kirjoitti...

Kun en ole nukahtanut niin pistän viestin.

Jos haluaa tilata netistä alkoholia, olutta, viinejä tai viinaa, niin mistä kannattaa tilata? Alkoholivero ja ALV menevät sille maalle josta se on tilattu, mikäli myyjä järjestää kuljetuksen. Siksi se houkuttaisi. Edellyttää että se olisi kokonaisuudessaan halvempaa kuin Alkosta hankkiminen. Kauppalehden EVVK-keskustelussa mainitaan joitakin linkkejä joista voi tilata. Jos joku tietää noista niin ois kiva kuulla.

Tuen osoituksena ajattelin joskus tilata israelilaisia viinejä. Se olisi hyvä tapa vittuilla mokueliitille, ainakin siltä jää verot saamatta. Mieluummin annan hillot iipoille.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Tässä en pysty kyllä auttamaan ollenkaan. Minä olen tilannut kerran kaljaa Saksasta ja siitäkin on jo toistakymmentä vuotta. Lisäksi tilauksen hoiti kaverini, enkä minä edes tiedä, kuinka se tapahtui. Minä vaan lähetin tarvittavat rahat hänen tililleen ja noudin sitten hänen luotaan kaljalastin kotiini.

Castor kirjoitti...

Vieras, Suomi on perinteinen kieltojen maa, eikä tuota alkoholin etämyyntiä ainakaan tällä hetkellä kannata yrittää: http://www.tulli.fi/fi/tiedotteet/lehdistotiedotteet/0000_tiedotteet/tiedote_20151112_1/index.html.

Castor kirjoitti...

Ei olisi (taaskaan) kannattanut pilata mieltään lukemalla pyhien aikana tulleita postauksia erityisesti US:ssa. Suomen luterilaisen kirkon arkkipiispa on näemmä myös päässyt avohoitoon joulun ajaksi. Aivan käsittämätöntä skeidaa! No, Ruotsissa tuokin älyttömyys ylitettiin: joku (nais)piispa toivotti hyvää Muhammedin syntymäpäivää 23.12. Canterburyn arkkipiispalla on hieman eri meininki: http://www.bbc.com/news/uk-35177547. Varoittelee aikamme Herodeksesta, islamilaisesta valtiosta. Nihilisti-skeptikko-rasistina luen siihen lausumaan enemmän kuin alittuihin sanoihin. Ehkä Anglikaaninen kirkko on heräämässä, vaikka edellinen (?) piispa olikin kovasti maahanmuutto- ja sharia-myönteinen.

Castor kirjoitti...

Lisätään nyt tuohon edelliseen, että olen "luterilainen" ateisti. Tuntematta kristinuskoa on mahdoton lukea merkittäviä kirjallisia teoksia ja nauttia muista muita hengentuotteista ja ymmärtää niiden sanomaa. Katolilaisuus ja nimenomaan paavi jättävät minut täysin kylmäksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Castor ja hyvää tapaninpäivää. Tuo Vieraan kysymys näemmä tulikin tuossa jo loppuunkäsiteltyä, eli ei maksa vaivaa. Huvittavaa sinänsä, että muistan aika monen suomalaisen aikanaan äänestäneen EU:n puolesta sillä perusteella, että saadaan sentään halpaa viinaa. Kuinkas kävi? Tuo viinan hinta taitaa olla ainoa asia, missä Suomi pitää itsemääräämisoikeudestaan kiinni.

Suomen ev lut kirkkohan ei ole mikään kirkko, vaan yleismonikulttuurinen suvaitsemisvirasto, jolla jostain käsittämättömästä syystä on vielä verotusoikeus. Englannin anglikaanisella kirkolla on taas käsissä ne viimeiset ajat, jos meinaa herätä ja ennen kaikkea saada jotain aikaiseksi.

Minä itse olen agnostikko. Eli en tiedä, mitä kuoleman rajan jälkeen on. Tyydyn siihen. Jos siellä on jotain, niin siellä varmaankin saan selkääni ansioni mukaan. Jos siellä ei ole mitään, minuakaan ei ole, tajuntani sammuu ja se siitä. Mutta arvostan protestanttista etiikkaa, joka loppujen lopuksi on yksi huomattavan suuri syy siihen, että tästä köyhästä ja pohjoisesta maasta on saatu näinkin hyvinvoiva. Toinen syy on varmasti se, että täällä elää esmes noihin arabimaihin nähden huomattavan fiksu kansa, joka älyää elää ihmisiksi ilman jotain sotilasdiktaattoria.

Castor kirjoitti...

Kiitos vastauksesta! Sitten kun joululahjakirjat on luettu, ja jos aikaisemmin ei ole tullut näitä katsasteltua, niin kannattaa lukea vertaillen Max Weberin "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin synty" ja Edward Westermarckin "Moraalin synty ja kehitys". Siis jos kiinnostaa ja aikaa riittää. Näin vanhemmiten kun unta tarvitsee vähän, niin kaikenlaista tulee kerrattua nuoruuden ajoilta. Hyviä teoksia molemmat pitämään järki tallessa tässä hirveässä ajassa!

En minäkään tietenkään mitään "tiedä", mutta vaikealta tuntuisi hyväksyä sellainen käsite kuin "iankaikkinen elämä" ...Kristinuskolla on huomattava kulttuurinen arvo joka tapauksessa, ja se (kulttuurin liittyvä) tekee elämisen siedettäväksi. Enkä minä ole mikään tai kukaan kieltämään ihmisiä uskomasta mihin haluavat, minä en vain tuohon "pelastukseen" jostain syystä kykene uskomaan. J.S. Bach sanoi arvostelijoilleen aikoinaan että ei hän arvostelijoille musiikkiaan sävellä vaan jumalalle. Jotain "jumalallista" Bachin musiikissa kieltämättä on. Eikä tarkoittamani "jumalallisuus" ole sama asia kuin mahtipontisuus.

Anonyymi kirjoitti...

Ykälle varoitus:

Jos jokin taho kokee Ykän poliittisesti hankalaksi, niin ainoa laillinen keino puuttua Ykän kirjoitteluun ja jopa kaivaa esille kirjoittajan henkilölliysyys olisi se, että Ykä tekisi jotain laitonta tai yllyttäisi sellaiseen.

Eli jos joku rupeaa kyselemään Ykältä, että mites sitä viinaa voi tilata ulkomailta, niin siinä on eteen pistetty sellainen miinakenttä, jolla on ilman juristin koulutusta lähes mahdoton talloa niin, ettei jokin ketku löydä vastauksesta laitonta, laittomalta vaikuttavaa tai jotenkin riittävän epäilyttävää kohtaa mahdollisen tutkinnan järjestämiseksi.

Kun Ykä on vielä vinoillut aika messevästi muutamallekin sellaiselle taholle, joilla olisi valtaa moisen tutkinnan järjestämiseksi, niin kannattanee olla jopa vähän ylivarovainen.

En siis syytä asiaa tentannutta vierasta mistään vaan varoitan Ykää ilmassa roikkuvan miinan mahdollisuudesta.

Jumalan siunausta vaan välipäivä-ähkyyn ja sikapartikkelien sulattamiseen kaikille virtuaalihuitsunnevadalaisille!

Anonyymi kirjoitti...

Ykä:

Suomen ev.lut kirkko on tainnut kokea saman kohtalon kuin Neuvostoliiton ortodoksinen kirkko kommunismin aikana. Sehän solutettiin niin perusteellisesti, että sen yhteys kristinuskoon jäi lähinnä performanssin tasolle. Samoin on käynyt isolle osalle evankelisluterilaisesta kirkosta vuosikymmenten mittaan. Eikä se ole mikään ihme. Kannattaa katsoa ja lukea mitä Yuri Bezmenov kertoo neuvostoliittolaisesta hybridisodan teoriasta. (Silloin ei tietenkään vielä käytetty tuota nimitystä.=

Suomalaisista fiksuna kansana.... Kun rippikoulun käyminen oli useampien sukupolvien ajan ehtona naimaluvan saamiselle, niin on ihan mahdollista että tietyt serkusavioliittokulttuureissa yleiset tolvanaryhmät ovat tippuneet pois geenipoolista jälkeläisten puuttumisen kautta. Kansan keskimääräinen älykkyys voi nousta aika paljonkin jos tyhmimmät eivät lisäänny. Tämä sen vuoksi että älykkyys on tilastollisessa mielessä kaikkein voimakkaimmin periintyvä ominaisuus. Pituuskasvu on kakkonen. Ja jokainen tietää ihan arkikokemuksesta, että miten vahva yhteys pituuskasvun ja perinnöllisyyden välillä on.

Anonyymi kirjoitti...

Oikeus ja kohtuus-blogin mukaan Tulli ja Valvira yrittävät huiputtaa tuon alkoholin tuonnin kanssa.

MarkoP. kirjoitti...

Tämän tarinan myötä Joulu 2015 sai kauniin päätöksen. Kiitos, kumarrus ja kyynel.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä hyvää pohdintaa Suomen nykytilasta, yrittäjän näkökulmasta, kannattaa myös lukea se osa 1 "Yrittäjän elämää kolmessa maassa" ja osa 3 "Verotus ratkaisee pelin...".

Yrittäjän elämää osa 2. Osassa 3 oli hyvin kuittailtu tuosta nykyisestä maahanmuuttopolitiikasta ja miten se vaikuttaa verotukseen, varsinkin kappale "Miksikö Suomi menee konkurssiin?".

Eli hyvä kysymys tulevaisuutta ajatellen, mistä saadaan lisää yksityisyrittäjiä ja sitä myötä lisää verotuloja Suomeen? Verotusta nostamalla tuskin ratkaistaan asiaa...


- Soomepois Eestist -

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Castorille, Ano1:lle, Ano2:lle, Vieraalle, Marko Paanaselle ja Soomipoiselle Eestist, kiitos kommenteistanne ja mukavia joulun lopettajaisia.

Castor: Kyllähän joo. Jos meinaan katsotaan kristillisiin arvoihin pohjautuvia maita ja sitten islamilaisiin arvoihin pohjautuvia, niin kyllähän kristillisissä maissa ihmisten elämä on astetta mukavampi. Joku termi ”iankaikkinen elämä” on taas jotenkin niin käsittämättömän suuri, että minä en sitä edes ajattele. Se kun on niitä asioita joita funtsiessa vaan alkaa päätä särkee eikä siinä funtsimisessa kuitenkaan mihinkään pääse.

Ano1: Joo, olenhan minä toki tällaisesta tietoinen. Tämmöisiä miinaviritelmiä ei vaan oikeastaan ole vastaan tullut. Ja kommentoija Vierashan on tunnetusti nuiva kuin mikä. Rauhallista sikapartikkelien sulattelua sinullekin. Tosin nykyiset kinkuthan ovat niin vähärasvaisia, ettei niistä saa edes kunnon ähkyä aikaiseksi. 1970-luvulla niissä oli vielä toistakymmentä senttiä pläskiä ympärillä.

Ano2: Vertaus evlut-kirkkomme ja CCCP-kirkon välillä on sinänsä osuva. Tosin näkisin sen eron, että itänaapurin kirkko solutettiin, mutta meidän evlut-kirkkoa ei tarvinnut soluttaa, kun se teki sen ihan itse. En tiedä, että minkälaiseksi se teologian koulutus on muuttunut, kun en ole siihen tutustunut, mutta vaikuttaa että ainakin julkisuudessa esiintyvä papisto on kuin se olisi koulutettu Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksessa. Mitä tulee tuohon rippikoulujuttuun, niin voihan se olla mahdollista. Sinänsä se, että vatipäät eivät saaneet mennä naimisiin ei ole niitä varmaankaan hässimästä estänyt ja mukuloitahan niinkin tulee. Siunattuja eli ei.

Vieras: Voi olla. Alkoholivero on kuitenkin valtiolle niin iso raha, että se yrittää pitää siitä kynsin hampain kiinni.

Marko: Lämmin kiitos.

Soomepois Eestist: Kiitos linkistä. Tuo kysymys yksityisyrittäjistä alkaa pian olla Suomessa elämän ja kuoleman kysymys ja hirveintä on, että valtiovaltamme ei näytä sitä oikein edes tajuavan. PK-yritykset kuitenkin työllistävät huomattavan osan suomalaisista ja tuottavat sitä nettorahaa. Mutta nekin tarvitsevat toiminnalleen edellytykset.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä: Kyllä tätä meidän islamilais-luterilaista kirkkoa on solutettu ihan urakalla.

Seta-piireissä, kommareiden parissa sun muissa on ollut yllättävän vahvaa vetoa pappiskoulutukseen. Samoissa piireissä on käyty ahkerasti kirkollisvaaleissa ja kirjelmöity valituille näennäispaimenille.

Erilaisten matalammin koulutettujen kirkollisissa työsuhteissa olevien parissa kiertävät yllättävän ahkerasti erilaiset desanttidosentin trollipajoissa tuotetut "lastensuojeluvääryys" -henkiset nettikusetukset sun muut.

Lopputulos on kaikkien nähtävillä.

Kirkko on niin rajusti demoralisoitu että se kaipaisi tukevaa remoralisointikampanjaa, jossa iso osa kirkon työsuhteista päätettäisiin ja erilaiset yhteiskuntapolitikoinnin ammattilaiset pistettäisiin kilometritehtaallle.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Joo, kyllähän tuo pitää paikkansa, mutta meinasinkin sitä, että Neuvostoliitossa se tapahtui järjestelmällisesti turvallisuuskoneiston puolelta. Suomessa se ei ole sillä lailla valtion organisoimaa. Yhtä lailla tuhoisaa tietysti. Tai ehkä tuhoisampaakin, sillä käsittääkseni Venäjällä kirkko on palautunut huomattavasti enemmän kirkoksi kuin mitä se neuvostoaikaan oli.