Eli
kertomaton tarina Suomen ilmatilasta kesällä 1944
Karjalan
Kannaksen ilmatila, 3. heinäkuuta 1944
Nyt
oli kaikki munat samassa korissa. Niin kuin muutaman kerran käynnissä olevan
vihollisen suurhyökkäyksen aikana oli ollut ennenkin. Kaikki sekä Suomen
ilmavoimien sekä saksalaisen osasto Kuhlmeyn käyttökelpoisimmat koneet suuntasivat
kohti suurta rautatiekeskitystä joka toi joukkoja ja tarvikkeita täydennykseksi
suomalaisten linjoja jatkuvasti ja keskeytymättä moukaroiville
neuvostojoukoille. Ratkaisutaistelut olivat käynnissä sekä Tali-Ihantalassa,
Vuosalmella että Viipurinlahdella. Ilmavoimien tehtävä oli tukea puolustautuvia
suomalaisjoukkoja kaikin mahdollisin keinoin.
Tehtävässä
muitten mukana oli LeLv 12 jonka neljätoista VL Puuska-hävittäjäkonetta oli
matkalla suojaamaan tehtävään osallistuvia pommikoneita. Laivueen
kirjavahvuudessa oli suurhyökkäyksen alussa ollut kaikkiaan 24 Puuskaa mutta
vain neljätoista oli nyt lennossa. Neljä oli välttämättömässä huollossa ja
kuusi oli ammuttu alas. Yksi näistä Puuskan lentäjistä oli ylivääpeli Väinö
Kuittinen joka tunsi lentävänsä unelmakonettaan.
Miksei
tuntisi, sillä hän oli ollut mukana taistelutehtävissä jo talvisodasta lähtien
ja tottunut vanhentuneisiin koneisiin joitten kanssa ilmataistelu vihollisen
parempia koneita vastaan oli joka kerta ollut upporikasta ja rutiköyhää. Hän
oli ollut koko sodan ajan Lentolaivue 12:n riveissä. Talvisodan alussa hän oli
lentänyt tiedustelu- ja ajoittaisia pommituslentoja Fokker C.V-koneella.
Helmikuussa 1940 hän pääsi lentämään Gloster Gladiatorilla jolla hän ampui alas
yhden vihollisen Polikarpov I – 153-hävittäjän. Jatkosodan alkuvuodet hän lensi
tiedustelu- ja tulenjohtolentoja Fokker D.XXI-koneella saavuttaen koko aikana
yhden ilmavoiton ampuessaan alas vihollisen Polikarpov I – 16-koneen.
Maaliskuussa
1944 LeLv 12 sai kalustokseen Puuskat. Sitä ennen Puuskia oli tullut LeLv 32:n
ja LeLv 28:n kalustoksi korvaten noista laivueista vanhentuneet Curtiss Hawk-
ja Morane Saulnier MS 406-hävittäjät. Puuska lensi vanhentuneeseen kalustoon
tottuneen Kuittisen käsissä kuin unelma. Se oli nopea, huippunopeudeltaan 650
km/h, omasi erinomaisen sekä nousu- että syöksynopeuden ja oli myös ketterä ja
helppo lennettävä. Sen vuoksi Puuskalla pärjäsi niin kurvatappeluissa kuin
Messerschmittien suosimassa heiluritaktiikassakin.
Varjopuoliakin
tietysti oli. Joka koneella oli sellaiset. Puuska oli kokonaan puurunkoinen.
Täysin panssaroimaton. Se ei kestänyt paljoa osumia. Myös koneen aseistukseen
oli tottuminen. Siinä kun oli vain yksi ainoa, potkurinnavan läpi ampuva
20-millinen saksalainen MG151-tykki, jonka tulinopeus oli sinänsä kuin
konekiväärissä. Sillä täytyi vain osua kohdalleen ja usein yksikin osuma riitti
sillä aseen käyttämä räjähtävä Minengeschoß-ammus teki osuessaan tuhoisaa
jälkeä. Kevyt kone ei kuljettanut kovin suurta määrää ammuksia joten Puuskien
tykki oli säädetty suurinpiirtein Lahti-Salorannan tulinopeudelle eli 500
laukausta minuutissa. Tämä tietysti korosti lentäjän ampumataidon merkitystä
entisestään ja sen vuoksi ylivääpeli Kuittinen oli nimikoinut oman koneensa
nimellä ”Pupu ja paukku”.
Saattoi
sanoa että kyseinen VL Puuska oli resursseiltaan köyhän suomalaisen
lentokoneteollisuuden jättisuoritus. Koneen suunnittelu oli aloitettu jo ennen
talvisotaa jolloin ilmavoimat etsivät itselleen epätoivoisesti lisää kalustoa.
Koska Suomessa oli jo valmiiksi lentokoneenrakentamisen osaamista lisenssillä
tehtyjen Fokker D.XXI-hävittäjien ja Bristol Blenheim-pommittajien myötä sai
Valtion Lentokonetehdas käskyn suunnitella suomalainen, nopea ja kokonaan
puurakenteinen hävittäjä. Puuta maassa riitti ja hiljattain syttyneen suursodan
aikana strategisten metallien saatavuus oli enemmän kuin epävarmaa.
Suunnittelutyö
alkoi marraskuussa 1939, aivan talvisodan kynnyksellä. Alun perin
suunnittelukonseptiin kuului kolme erilaista vaihtoehtoa eli Puuska, Myrsky ja
Pyörremyrsky mutta varsin pian päätettiin keskittyä vain Puuskaan sekä sen
yksinkertaisuuden että – ainakin suunnitellun – nopeuden vuoksi. Syyskuun 1940
loppuun mennessä alustava suunnittelutyö oli tehty ja kone oli valmis. Tosin
vain paperilla. Piirustukset olivat olemassa mutta suunnittelijoilla oli kolme
isoa puutetta.
1.
Puuttui tarvittava moottori.
2.
Puuttui tarvittava aseistus.
3.
Puuttui tarpeeksi pitävät liimat.
Ilman
näitä ei projekti etenisi. Ratkaisuksi yritettiin miettiä sotasaaliskalustoa
mutta hyvin pian ymmärrettiin että sillä tiellä ei edetä pitkälle ja
talvisodassa alas ammuttujen Polikarpov I – 16 ja I – 153-koneitten moottorit
eivät olisi muutenkaan sopineet suunniteltavaan hävittäjään.
Helmikuussa
1941 projekti hyppäsi eteenpäin sillä kulissien takana Suomeen välejään
lämmittävä Saksa tarjosi salaista apua. Siinä tuli vastaus kolmeen ongelmaan:
1.
Saksalaisilta saisi - salaa toimitettuna - Messerschmittissä käytettyjä DB 605
A-1-moottoreita. Koska suunnitelmissa oli kehittää Messerschmittiä muistuttava
mutta sitä selkeästi – lähes puolitoista metriä – pienempi hävittäjä tämä
moottori 1.160 hevosvoiman tehoineen sopi suunnitelmaan erinomaisesti ja
mahdollistaisi halutut nopeusvaatimukset.
2.
Saksasta saisi myös Messerschmittin käyttämää MG 151-tykkiä. Tässä vaiheessa
suunnitteluosastolla sekä ilmavoimissa käytiin kiivasta väittelyä koneen
aseistuksesta tai lähinnä sen määrästä. Kyseinen tykki kävi koneeseen erinomaisesti
mutta toisen näkemyksen mukaan koneeseen haluttiin myös kaksi konekivääriä.
Lopulta päädyttiin siihen ratkaisuun että kyseiset konekiväärit heikentäisivät painonsa
myötä koneen lento-ominaisuuksia ja MG 151-tykki oli itsessään tarpeeksi
tehokas. Olihan siinä kuitenkin suhteellisen suuri tulinopeus ja tykin mukana
saatava pentaerytritolitetranitraattia sisältävä räjähtävä ampumatarvike riitti
teholtaan minkälaista konetta vastaan hyvänsä.
3.
Saksalaisilta saisi tarvittavan pitäviä liimoja. Tämä oli yksi olennainen
projektin etenemisvaatimus sillä suomalaisten omat liimat eivät antaisi
tarvittavaa pitoa vaikeissa sääolosuhteissa ja koneitten jatkuvassa
ulkosäilytyksessä.
Suunnittelua
jatkettiin tältä pohjalta ja projekti sai luvan edetä kesäkuussa 1941 eli
hieman ennen jatkosodan alkua. Siihen satsattaisiin suurin osa Valtion
Lentokonetehtaan voimavaroista sillä jo tässä vaiheessa tiedettiin että mikäli
varmuudella alkava uusi sota pitkittyisi, muuttuisivat sillä hetkellä
ilmavoimien parhaat käytössä olevat Brewster Buffalo-koneet jossain vaiheessa –
ehkä nopeastikin – vanhentuneiksi. Ensimmäiset
kaksi prototyyppiä valmistuivat keväällä 1942 ja suunniteltu kone osoittautui
konseptiltaan varsin onnistuneeksi. Koelentovaiheessa säädettiin vielä siiveke-
ja peräsinvoimia sekä korjattiin havaittu pituusepävakausongelma. Lisäksi
alkuperäinen Messerschmittin laskuteline korvattiin leveämmällä kotimaisella
mallilla. Mittaristo ja sähkölaitteisto oli puoliksi saksalaista ja puoliksi
kotimaista valmistetta.
Päätös
lopullisen tuotantovaiheen aloittamisesta tehtiin vaikka siinä vaiheessa oli jo
tiedossa että ilmavoimat saisi käyttöönsä myös Messerschmittejä. Niitä
riittäisi kuitenkin vain LeLv 34:lle ja LeLv 24:lle ja muitten
hävittäjälentolaivueitten kalusto oli muuttumassa auttamattoman vanhentuneiksi.
LeLv 32 sai Puuskat käyttöönsä heinäkuussa 1943, LeLv 28 marraskuussa 1943 ja
lopulta LeLv 12 maaliskuussa 1944 jolloin myös ylivääpeli Kuittinen pääsi
upouuden suomalaishävittäjän – jota myös kansanmersuksi kutsuttiin – ohjaimiin.
LeLv 26:lla oli ollut hieman huono tuuri tässä pudotuspelissä sillä se oli
ehtinyt saada itselleen LeLv 24:ltä jääneet vanhentuneet Brewsterit.
Vanhan
ja loppuunajetun Fokkerin rinnalla Puuska oli loistava työkalu jota pian
tarvittiinkin sillä Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944. Ja juuri
nyt, kolmas päivä heinäkuuta Kuittinen oli kasvattanut ilmavoittojensa määrän
kahdesta kymmeneen.
Hieman
LeLv 12:n alapuolella lensi kaksitoista suomalaista LeLv 16:n VL
Vihuri-pommikonetta jotka muistuttivat hyvin paljon englantilaisia de Havilland
Mosquito-pommikoneita. Itse asiassa Vihuri oli täysi kopio kyseisestä koneesta
ja sen syntyhistoria oli ollut huomattavan nopea. Suomalaiset olivat saaneet
saksalaisilta lokakuussa 1941 kaikkiaan kolme alasammuttua ja varsin hyvin
säilynyttä Mosquitoa. Vanerisen pommikoneen kopioiminen viehätti ajatuksena
metallipulasta kärsivässä Suomessa ja nyt ei kyseessä ollut kokonaan uuden
konetyypin suunnittelu niin kuin Puuskan kohdalla vaan varsin puhdas kopiotyö
jonka mahdollistaisi saksalaisten projektiin lupaamat moottorit.
Koelentovaiheeseen
päästiin kesällä 1943 ja tuotanto aloitettiin vaikka saksalaisilta oltiinkin jo
saatu Junkers Ju – 88-pommikoneita. Osaksi mukana oli arvovaltakysymys ja halu
näyttää. Kun hävittäjänkin rakentaminen onnistui niin miksei sitten pommikoneenkin.
Yhteistoimintalaivueesta pommituslaivueeksi muutetulle LeLv 16:lle ehdittiin
toimittaa kaikkiaan 18 Vihuria ennen vihollisen suurhyökkäyksen alkamista.
Käydyissä taisteluissa laivue oli ehtinyt menettää kuusi konetta eikä ollut
varmaa ehtisikö VL rakentaa enää kovin monta. Pari oli kuulemma luvassa.
Yhtälailla
LeLv 12:n tavoin täysin vanhentuneisiin koneisiin tottunut LeLv 16 oli enemmän
kuin tyytyväinen Vihuriin. Koneen huippunopeus oli hieman pienempi kuin
brittiläisen esikuvansa eli 560 km/h ja se kuljetti mukanaan 800 kilon
pommikuorman. Toisin kuin esikuvallaan joka oli aseistamaton Vihurissa oli kaksi VKT 12,7 LKk/42-konekivääriä.
Yhtä
kyseisistä Puuskien suojaamista Vihureista ohjasi luutnantti Toivo Kilpeläinen
mukanaan suunnistaja-pommittaja vänrikki Veikko Valtonen. Luutnantti
Kilpeläinenkin oli toiminut lentäjänä LeLv 16:ssa aina talvisodasta saakka ja
tottunut jatkuvasti lentämään vanhentuneilla koneilla. Talvisodassa hän oli
lentänyt tiedustelu- ja muutamia pommituslentoja Junkers K 43-koneella.
Jatkosodassa hänen koneenaan oli ollut kaksitasoinen Fokker C.X.-pommikone
jolla hän lensi tiedustelu- ja tulenjohtolentoja osallistuen mm. Tuulosjoen
ylittämistä edeltäneen tykistövalmistelun johtamiseen. Kilpeläinen oli ehtinyt
tottua uuteen, nopeaan ja ketterään pommikoneeseensa ja tunsi ensimmäistä
kertaa sodan aikana saaneensa käsiinsä todellisen sotatyökalun. Köyliöstä
kotoisin olevana hän oli nimennyt koneensa Lalliksi.
Valtonen
puolestaan oli nuori, innokas vänrikki joka oli tullut laivueeseen vasta vuoden
1944 tammikuussa. Alussa vaikutti siltä että niin monen nuoren miehen lailla
Valtonenkin uskoi kuolemattomuuteen eikä älynnyt edes pelätä. Kun vihollisen
suurhyökkäys alkoi oli Valtonenkin hyvin nopeasti oppinut asian. Kumpikin miehistä
oli lähtenyt lennoille sillä ajatuksella että tämä lento todennäköisesti oli se
viimeinen. Valtonenkin oli kuitenkin oppinut nopeasti hallitsemaan pelkonsa ja
hänestä oli kehittynyt Kilpeläiselle luotettava taistelupari.
Edessä
olevan suurpommituksen resepti ja aikataulu oli selvä. Vihollinen oli vallannut
Viipurin ja saanut korjattua sinne menevän radan jonka kautta se kuljetti
jatkuvasti miehiä ja ennen kaikkea loppumattoman tuntuisen määrän materiaalia.
Iskun aloittaisi neljä LeLv 44:n Junkers Ju 88-pommikonetta jotka
pommittaisivat radan poikki Viipurin lähellä sijaitsevan Säiniön ratapihan
pohjoispuolelta. Vihollinen saisi korjattua vauriot parissa tunnissa mutta sinä
aikana kyseiselle ratapihalle ehtisi ruuhkautua huomattava määrä junia.
Varsinaiseen
iskuun osallistuisivat Suomen ilmavoimista:
-
LeLv 44:n Junkersit
-
LeLv 46:n Dornier Do 17 ja Iljušin DB-3-koneet
-
LeLv 48:n Bristol Blenheim, Petljakov Pe-2 ja DB-3 koneet
-
LeLv 42:n Blenheimit
-
LeLv 16:n VL Vihurit
Ja
näitten suojana toimivat:
-
LeLv 34:n ja LeLv 24:n Messerschmittit
-
LeLv12:n, LeLv 32:n ja LeLv 28:n VL Puuskat
-
LeLv 26:n Brewster Buffalot
Lisäksi
hyökkäykseen osallistuisivat saksalaisen Osasto Kuhlmeyn Stuka-pommittajat ja
Focke Wulf fw 190-hävittäjät.
Niin
Kilpeläisen LeLv 16 kuin Kuittisen LeLv 12 lähestyivät kohdealuetta. Radiosta
kuului:
-
Ryssä ylhäällä kello kahdessa! Airacobria! Ja paljon!
Suomalaisia
lähestyvässä vihollisosastossa oli kaikkiaan 32 Bell B-39 Airacobra-hävittäjää
ja osaston päällikkönä toimi kokenut kapteeni Artemi Kuznetsov. Hän oli
lentänyt taistelutehtävissä aina suuren isänmaallisen sodan alusta saakka.
Sodan vaikeina alkuaikoina hän oli lentänyt Polikarpov I – 16-hävittäjää ja kun
puntit alkoivat tasaantua ja sitten kääntyä, hän sai alleen tuon Amerikan apuna
tulleen Airacobran johon niin hän kuin moni muukin neuvostopilotti oli
mieltynyt. Hän oli saanut sodan aikana itselleen yhdeksän ilmavoittoa, kuusi
saksalaista ja kolme suomalaista.
Virallisesti
Kuznetsov ei tietenkään koskaan kritisoinut sodanjohdon tyyliä sillä
sodanjohdon arvostelu tarkoitti Stalinin arvostelua ja sen myötä niskaan
ilmestyisi hyvin nopeasti uusi tuuletusläpi. Itsekseen hän kuitenkin kirosi
sitä, että hänenkin laivueeseen lähetettiin jatkuvasti nuoria ja vain
peruskoulutettuja untuvikkoja sillä ajatuksella että sodan evoluutio hioo
timantin ja karsii osaamattomat pois. Pahaksi onneksi hänen laivueensa oli
viimeiset puoli vuotta taistellut kokeneita suomalaislentäjiä vastaan ja nämä –
varsinkin kun heidän konekantansa oli viimeisen vuoden aikana olennaisesti
parantunut – teurastivat nämä untuvikot taivaalta kuin teeret latvasta.
Huolimatta siitä, että neuvostoilmavoimilla oli selvä määrällinen ylivoima.
Kapteeni
Kuznetsov tiesi nytkin että osa noista untuvikoista kuolee hetken kuluttua. Hän
oli sijoittanut nuoret lentäjät kokeneempien pilottien siipimiehiksi. Hänellä
oli itselläkin sellainen. Kersantti Boris Volkov. Miellyttävä ja innokas nuori
mies joka oli selvinnyt jo kolmesta sotalennosta hengissä alkaen pitää itseään jo
oikeana sotapilottina. Kuznetsovin oli ollut pakko jarrutella Volkovia ja hänen
intoaan. Niin nytkin, kun laivue oli saanut hälytyksen opastuksella että nyt
oli tulossa enemmän suomalaisia pommikoneita kuin koskaan ennen. Kohteena oli
selvästi Viipuriin menevä rautatie ja suomalaisten aikeet tuli estää hinnalla
millä hyvänsä. Läpimurtotaistelut olivat kriittisessä tilanteessa eikä voitto
ollutkaan enää niin varma kuin miltä Viipurin kukistuessa oli vielä tuntunut.
Tsuhnan perkeleet olivat sittenkin kunnossa.
Kohteena
olivat tietysti vihollisen pommikoneet mutta ennen kuin niitten kimppuun
pääsisi olisi tehtävä selvää niitä suojaavista hävittäjistä. Ja ne hävittäjät
olivat ikävä uutinen vaikka neuvostokoneilla olikin yli kaksinkertainen
ylivoima. VL Puuska. Se suomalaisten uusi hävittäjä. Pieni. Helvetin nopea.
Helvetin ketterä. Helvetin hyvät sekä nousu- että syöksyominaisuudet.
Puurakenteisena sinänsä helppo ampua alas. Teoriassa. Kun sen vain sai
piikille. Ja se ei ollut onnistunut vielä Kuznetsoviltakaan käytännössä kertaakaan.
Hän
komensi koneensa hyökkäykseen. Normaalisti noudatettaisiin Alexander
Pokryshkinin kehittämää korkeus-nopeus-liike-tulitus-menetelmää mutta nyt
laivue ehtisi tehdä vain yhden syöksyn sillä Puuskien nousunopeus oli
Airacobraa selvästi parempi. Sen jälkeen edessä olisi ikävä kurvatappelu joka
suosisi suomalaisia. Airacobrat syöksyivät ja aloittivat tulituksen ja
suomalaisten muodostelma puolestaan hajaantui nopeasti ennalta harjoitellun
kuvion mukaisesti niin että yksikään ei pudonnut. Seuraavaksi alkaisi verinen
karuselli.
Ylivääpeli
Kuittinen oli siipimiehensä ylikersantti Hans Ahlstedtin kanssa ottamassa
korkeutta keskellä ympärillä raivoavaa ilmataistelua josta näytti kehkeytyvän
tähän astisen sodan yksi suurimmista. LeLv 12 oli vain pieni osa laajalle alueelle
levinnyttä taistelua. Vihollisen Airacobrat olivat hyökänneet korkeammalta
mutta suomalaisten nopealla hajaantumisella syöksyn tuoma etu minimoitui eikä
yksikään Puuska pudonnut. Sen sijaan Ahlstedt oli onnistunut pudottamaan yhden
Airacobran. Vihollinen – luultavasti varsin kokematon sellainen – oli luottanut
syöksynopeuteensa eikä osunut kiertoliikettä tekevään Ahlstedtiin jonka
ampumasta sarjasta puolestaan yksi kranaatti oli mennyt suoraan kuomusta sisään
surmaten lentäjän.
Kone
ei syttynyt osumasta palamaan vaan putosi ohjaamattomana maahan ja räjähti.
Voitto oli Ahlstedtin viides ja teki hänestäkin ässälentäjän. Mutta hän ei
ehtinyt nauttia voitostaan pitkään. Hänen koneensa räjähti kesken nousun.
Kuittinen katsoi ympäristöään ja mietti että mistä perkeleestä se tuli. Kas,
auringon suunnassa oli kaksi konetta kuitenkin. Ja kaukana. Hyvin kaukana. Jommallakummalla
ryssistä oli ollut elämänsä tuuri. Ja siitä se paska saisi maksaa.
Kuittinen
teki nopean tilannearvion. Taistelu oli vienyt koneita koko ajan alemmaksi ja
lähemmäksi pommikoneita jotka olivat juuri saapumassa kohdealueelle. Syöksyssä
olisi riski että nopea kone ei ehtisi oieta. Ylöspäin siis. Antaa niitten
kuluttaa vauhtinsa. Kuittinen nosti Puuskan nokan ylös, täysillä kaasuilla,
moottori ulvoen.
Ylöspäin
Puuskan perässä noustessaan Kuznetsov tajusi tehneensä pahan virheen. Jopa
amatöörimäisen sellaisen. Syynä oli varmaan ollut ahneus saada tuosta tsuhnan
Puuskasta kymmenes ilmavoitto ja kaksoisässän asema. Lisäksi syynä oli ollut
ilo Volkovin ensimmäisestä ilmavoitosta. Vaikka se tohelo oli saanut sen
pelkällä uskomattomalla tuurilla. Nulikka oli ampunut aivan liian aikaisin
mutta vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja hänen Airacobransa 37-millisen
tykin ammus oli osunut suoraan Puuskan ohjaamon ja siiven yhtymäkohtaan
räjäyttäen koneen kerralla kappaleiksi. Sen jälkeen molemmat Airacobrat lähtivät
verenhimoisina jahtaamaan toista Puuskaa joka otti voimakkaasti korkeutta.
Minkä
se oli tehnyt tarkoituksella katsoen menivätkö Kuznetsov ja Volkov lankaan. Ja
meniväthän he. Kuznetsov kirosi itseään. Tuon Puuskan nousunopeus oli paljon
Airacobraa suurempi ja vihollislentäjä
teki nousunsa mutkitellen taitavasti että neuvostolentäjät vain tuhlasivat
ammuksiaan. Puuska otti entistä enemmän rakoa ja Kuznetsov tajusi että
Airacobran nousun jo pahasti hyytyessä osat aivan hetken päästä vaihtuisivat.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää epäonnistuneeksi tuomittu hyökkäys,
yrittää syöksyllä karkuun ja kokeilla onneaan sitten uudestaan.
-
Volkov! Nousu seis ja äkkiä syöksyyn!
Kuznetsov
käänsi oman koneensa mutta Volkov empi vielä.
-
Toveri kapteeni! Luulen, että osun siihen vielä!
-
Perkeleen idiootti, se oli käsky.
Lopulta
Volkov uskoi. Mutta se oli myöhäistä.
Kuittinen
näki että viholliset kääntyivät syöksyyn ja painui perään. Erittäin hyvän
syöksynopeuden omaava Puuska saavutti nopeasti vihollisia joista toinen oli
selvästi aloittelija sillä hän oli kääntynyt myöhemmin eikä yrittänyt edes
kunnolla mutkitella vaan pyrki karkuun suoralla syöksyllä. MG 151-tykin
kymmenen kranaatin sarja osui tarkasti kohdalleen paloitellen ja räjäyttäen
koneen. Kuittinen tunsi synkkää kostonriemua ja halusi vimmatusti kostaa juuri
kaatuneen siipimiehensä ja ystävänsä kuoleman ampumalla alas tuon toisenkin
viholliskoneen.
Toinen
vihollisista oli selvästi kokeneempi ja taitavampi mutta lopulta kaksi
Kuittisen kranaattia osui sen peräsimeen ja yksi toiseen siipeen räjäyttäen
polttoainesäiliön. Ryssällä näytti olevan sekä huikeat refleksit että vielä
tuuri puolellaan. Nähtävästi hän oli heti osuman jälkeen irtautunut nopeasti vöistään
ja hyppäsi ulos ovesta joka oli räjähtävän siiven toisella puolella onnistuen
vielä olemaan osumatta sivuvakaajaan. Airacobrassahan ei ollut normaalia kuomua
vaan ovi, josta lentäjä meni ohjaamoonsa.
Vihollinen
putosi ilmassa ja alhaalla näkyi räjähdyksiä, tulipaloja ja sankka savu. Samalla
hetkellä maassa näkyi valtava räjähdys. Varmaankin kokonainen ammus- tai
polttoainejuna oli lentänyt kerralla ilmaan. Vihuripojat taisivat saada
kerralla herttareetin. Samaan aikaan kun räjähti, myös vihollisen laskuvarjo
avautui. Vaikka Kuittinen tunsi katkeraa vihaa ja vaikka ilmojen ritarien aika
oli jäänyt ensimmäiseen maailmansotaan – jos sitä oli ollut silloinkaan – ei
Kuittinen ampunut laskuvarjon varassa alas leijailevaa vihollista.
Puolustuskyvyttömän murhaaminen oli kuitenkin liikaa. Taistelu oli asia
erikseen.
Eikä
Kuittisella olisi ollut sellaiseen aikaakaan. Sillä taistelu jatkui vielä. Ja
se oli saamassa uuden käänteen. LeLv 24:n ja LeLv 34:n Messerschmitit olivat
saaneet saattamansa pommikoneet vaaravyöhykkeen ulkopuolelle ja palasivat auttamaan.
Radiosta Kuittinen kuuli että hänen laivueensa tueksi tuli kahdeksan Mersua.
Samoin hän kuuli että koko taisteluosaston lakisuojana olleet LeLv 32:n Puuskat
olivat syöksymässä auttamaan LeLv 26:n vanhoja Brewstereitä jotka olivat hätää
kärsimässä vihollisen Lavotskin La 5-hävittäjien kanssa.
Kapteeni
Kuznetsov leijui alas varjonsa varassa noituen samalla ahneuttaan päästä
kaksoisässäksi ja kiittäen samalla tuuriaan ja nopeita refleksejään. Toinen
käsivarsi oli palanut mutta tuskin kovin pahasti. Hän jäisi eloon ja palaisi
ehkä vielä lentämäänkin. Hän katsoi poispäin lentävää suomalaista
Puuska-hävittäjää joka oli ampunut hänet alas ja käänsi sitten katseensa
alaspäin. Tuuli näytti olevan hänelle suotuisa eikä hän laskeutuisi keskelle
palavaa ratapihaa.
Muutamaa
minuuttia aikaisemmin…
Luutnantti
Kilpeläisen Vihuri saapui kohdealueelle. Junkersit ja Dornierit olivat saaneet
jo aikaan suurta tuhoa ja savun sekä liekkien seasta oli vaikeaa hahmottaa,
mikä olisi herkullisin maali. Myös ankara ilmatorjunta vaikeutti tilannetta.
Mutta ratapiha oli täynnä junia joten tuhoa pommit tekisivät joka tapauksessa.
Kilpeläinen lensi radan suuntaisesti ja vänrikki Valtonen pudotti kahdeksan
satakiloista pommia huutaen sitten välittömästi ”pommit irti”. Tänne ei
auttanut jäädä munimaan vaan pois piti päästä mahdollisimman nopeasti. Onneksi
Puuskat olivat sentään pitäneet ryssän hävittäjät loitolla.
Kilpeläinen
ei ehtinyt kääntää konetta kun aivan lähellä räjähti, leimahti ja tuntui kuin
kone olisi pysähtynyt hetkeksi ilmaan. Vihollisen ilmatorjuntakranaatti oli
räjähtänyt aivan Vihurin keulan vieressä, osa kuomusta meni kappaleiksi ja
Kilpeläinen tunsi useita osumia ylävartalossaan. Hän käänsi päätään ja näki
Valtosen vieressään hengettömänä. Sirpale oli mennyt päästä läpi. Hän katsoi
vuorostaan alaspäin ja näki sekä rinnastaan että vatsastaan pulppuavan verta. Pulppuavan
liian paljon ja liian nopeasti. Hän ei tuntenut oikein kipuakaan ja tiesi sen
johtuvan shokista. Ennen kaikkea hän ymmärsi että hän ei eläisi enää montakaan
hetkeä. Laskuvarjoa oli turha ajatellakaan. Hän kuolisi jo ennen kuin saisi
ähellettyä itsensä ulos koneesta. Jos hän yleensä saisi enää itseään vöistä
irti. Kilpeläinen tunsi lähestyvän kuoleman edessä mielensä yllättävän
tyyneksi. Jos kerran lähtö tulee, niin lähdetään sitten tyylillä.
Hän
suuntasi Vihurinsa kohti edessä olevaa, vielä vahingoittumatonta junaa…
Korpraali
Igor Anisipov heräsi tajuttomuudesta ja alkoi hahmottaa missä oli. Asiat
palailivat humisevan sumun seasta pätkittäin. Niin… hän oli junanvaunujen
välissä olevassa tyhjässä avovaunussa… hän oli myös
ilmatorjuntakonekiväärimies… ja saatana, ne tsuhnathan olivat hyökänneet. Nyt
Anisipov muisti kaiken. Hänen ryhmänsä oli osana ammusjunan ilmatorjuntaa.
Junan viereen oli osunut pommi. Igor oli tuntenut hirvittävän paineen ja iskun
kypärässään. Hän alkoi tajuta, että sirpale oli tullut viistosti ja kypärä oli
pelastanut hänen henkensä, mutta paine oli vienyt häneltä tajun. Konekiväärin
muu miehistö ei ollut yhtä onnekas vaan se lojui aseen ympärillä hengettömänä.
Kuin ihmeen kaupalla vaunuihin ei ollut osunut.
Hän
tajusi että pommitus oli edelleenkin käynnissä ja hän pystyi käyttämään
raskasta 12,7-millistä DShK-konekivääriä yksinkin. Hän asettui valmiiksi
ladatun aseen kahvoihin ja alkoi katsoa ympärilleen tajuten samalla että
tsuhnan pommikone, jonka toinen moottori oli tulessa suuntasi suoraan kohti
Igorin junaa. Juna oli täynnä kranaatteja, jalkaväen ammuksia ja pioneerien
räjähteitä. Täynnä. Joka ainoa vaunu.
Ja
tuo hullu tsuhnahan aikoo… voi helvetti… voi helvetin helvetti…
Igor
oli toki kuuliainen neuvostokansalainen jolle Stalin oli virallisesti jumala. Virallisesti
hän ei sitä kyseenalaistanut milloinkaan. Se ei ollut kuitenkaan ollut estänyt
häntä pitämässä koko sodan ajan rintataskussaan pienen pientä ikonia. Se ei
estänyt häntä myöskään aloittamasta yhtä aikaa tulitusta ja rukousta… Isä
meidän, joka olet taivaassa… pyhitetty olkoon sinun nimesi…
…Igorin
rukouksiin vastattiin. Mutta hieman liian myöhään. Jo kuoleman kynnyksellä
oleva Kilpeläinen näki kohti tulevat valojuovat joista kaksi tuli vielä ehjän
etukuomun läpi lävistäen hänen rintansa ja vieden mennessään viimeisenkin
elämän kipinän. Kilpeläinen lysähti vöihinsä hengettömänä mutta kone ei enää
ehtinyt muuttaa suuntaansa vaan osui Igorin selän takana olevaan vaunuun joka
oli täynnä tykistön kranaatteja. Räjähdys levisi ketjureaktiona muihinkin
vaunuihin. Kannaksella toistensa kanssa vihaa pitävät sotilaat eivät tienneet mitä
tarkoitti ydinräjähdys mutta jos he olisivat, niin he olisivat myös todenneet
että tuon ammusjunan räjähdys ei jäänyt siitä paljoa jälkeen.
LeLv
12, mukanaan ylivääpeli Kuittinen heilutti koneittensa siipiä
Messerschmitteille jotka jatkoivat kohti Kymin lentokenttää. Mersut vastasivat.
Kelpo koneita, ajatteli Kuittinen, vielä hieman parempia kuin Puuskat mutta
kyllä näilläkin vihollista vastaan kelpasi mennä. Varsinkin jos konetta vertasi
Kuittisen vanhaan Fokkeriin. Puuskat ja niitten suojaamat Vihurit jatkoivat
kohti Joroisten lentokenttää jossa niillä oli tukikohta. Käydyssä taistelussa
laivue oli menettänyt kaksi Puuskaa pilotteineen mutta vihollinen oli joutunut
maksamaan siitä yhdellätoista alas ammutulla Airacobralla joista Puuskat olivat
ampuneet alas kahdeksan ja Messerschmittit kolme.
Tärkeintä
oli tietysti se, etteivät vihollisen hävittäjät olleet päässeet Vihureitten
kimppuun. LeLv 16 oli menettänyt tosin ilmatorjunnan tulituksessa yhden Vihurin.
Toinen oli saanut osuman mutta se pääsi karkuun yhdelläkin moottorilla ja oli
laskeutunut Immolan lentokentälle. Radiossa kerrottiin että yksi putoava Vihuri
oli törmännyt – varmaankin tahallaan – vihollisen ammusjunaan joka oli
räjähtäessään lanannut puolet koko ratapihasta. Kahdessa viimeisessä
pommitukseen osallistuneessa Vihurissa oli ollut myös kamerat ja niitten kuvat
kertoisivat enemmän.
Joka
tapauksessa jo tässä vaiheessa oli selvää että operaatio oli ollut loistava
menestys. Pommituksessa oli tuhoutunut valtava määrä vihollisen sotakalustoa ja
ennen kaikkea – vaikka vihollisen pioneeri- ja rautatiejoukot olivat tunnetusti
nopeita korjaajia – koko ratapiha oli tuhoutunut niin pahoin että saattaisi
kestää viikon ennen kuin se saataisiin taas toimimaan. Nuo seitsemän
vuorokautta saattaisivat olla elintärkeitä sillä Kannaksella käynnissä olivat
ratkaisutaistelut.
Kuittinen
lähestyi Joroisten lentokenttää. Hänellä oli nyt kaksitoista ilmavoittoa mutta
se ei tällä hetkellä lohduttanut sillä mieltä painoi suru aseveljen ja ystävän
kuolemasta. Mieltä painoi myös tulevaisuus. Se oli hämärän peitossa ja hämärä
oli synkkä. Olisiko Suomea enää kuukauden päästä olemassa? Joka tapauksessa selvää
oli, että hanttiin pantaisiin loppuun saakka. Niin tekisi myös lentolaivue 12
ja ylivääpeli Kuittinen. Ja olihan heillä sentään nyt käytössään Puuska,
sotatyökalu joka voisi haastaa jokaisen vihollisen koneen.
Ja
he haastaisivat. Sillä sotatyötä oli vielä paljon tehtävänä.
Jos lukija ei ole kiinnostunut
ilmailuhistoriasta niin voidaan valaista että sekä VL Puuska että VL Vihuri
olivat oikeita suunnitelmia jotka jäivät kuitenkin piirustuspöydälle. Hävittäjä
VL Pyörremyrskyä tehtiin yksi prototyyppi ja hävittäjä VL Myrskyä valmistettiin
kaikkiaan 51 kappaletta joista osa ehti osallistua sotatoimiin aivan jatkosodan
loppuvaiheessa mutta niitten merkitys jäi vähäiseksi.
Pääosa Puuskan kuvista on videosta,
jonka on tehnyt JanoTuotanto.
31 kommenttia:
Pyörremyrsky oli hieman hitaampi mutta ketterämpi kuin Me 109 G miten sitten 109 K verrattuna sekä korjattu laskuteline paransi koneen nousu- ja laskeutumisominaisuuksia. Saksalaiset menettivät melko paljon koneita ja lentäjiä näissä onnettomuuksissa. Ehkäkäpä taistelussa irtiotoissa olisi käytetetty Göringin mikstuuraa eli MW 50 metanoli-vesisekoitusta koneessa ja haha-gerätiä GM-1 eli typpioksiduulia. Typpioksiduulin jota käytettiin vain 30-60s nosti hetkeĺlisesti tehoja 200-300 hevosvoimaa ja sankan savun. Toinen vaihtoehto VL Vihurille olisi voinut teoriassa olla Focke-Wulf Ta 154 saksalaisten oma puumosquito. Vasta sodan lopussa saatiin ensimmäiset mörkömoranet venäläisellä klimovin moottorilla mitkä olivat hispano-suizan parannettuja malleja ja saksalaisella tykillä sekä puolentuuman kk:lla coltti, beretzin. Meillä vaihdettiin sodan aikana amerikkalaisiin koneisiin 0.30 cal kk tilalle mm. Vkt 12,70 lkk/42.
Osmo "Otso" Rantala joka lensi raskaalla syöksypommittaja Ju 88 A-4 kehui konetta ja huomautti meidän poistaneen syöksyjarrut ja loiventaneen syöksykulmaa 45 asteeseen koska jyrkemmät syöksyt vaurioittivat siiven rakennetta. Loivempi kulma ei kuitenkaan huonontanut osuma tarkkuuta. Junkerssi saattoi viedä kerralla noin 2500 kg pommeja. Rantala oli myös me tason kivääriampuja. Vanhempi polvi muistaa lapuan patruunarasian missä oli osumia saanut taulu, se oli Rantalan me taulu .
Ai niin Pate on majaillut Tikkakoskella itärannalla EK:ssa tupa Joroisessa. Aikana jolloin olin nuori ja komea, nyt on kalju ja ainoastaan komea.
Ei hassumpi entäs jos -mietelmä. Muutama huomio kuitenkin paikallaan:
-MG 151:n tulinopeutta ei voinut varsinaisesti säätää.
-Puuska ei olisi ollut mikään superketterä kone. Puuska-projektin perustana oli maksimisuoritusarvot uhraamalla muu eli koneessa olisi ollut suuri siipikuormitus, joka olisi vienyt kaartokyvyn, etenkin kun koneeseen ei olisi tullut esim. Fowlereita parantamaan kaartokykyä.
-Puurakenne ei sinällään tarkoittanut huonoa osumakestävyyttä. Esimerkiksi Mosquito sieti osumia hyvin.
-On hyvin kyseenalaista, olisivatko VL:n kyvyt riittäneet sarja valmistamaan Mosquito-kopipita, sillä tämä oli rakenteeltaan niin erilaista puurakennetta kuin mihin VL oli tottunut.
-Molempien projektien perusta olisi ollut DB 605:n saatavuus. Niitten saatavuus ei taasen ollut suomalaisten käsissä niin kauan kuin Suomi harrasti "erillissotaa" ja eräänlaista kahdella pallilla istumista.
-Sakuillakin oli liimaongelma Mm. tapaus Ta 154.
Näin alan ammattimiehenä olen utelias, että kukahan on toiminut Ykälle konsulttina, koska tuo kuvaus liikkeestä nimeltään "sakset" on melkolailla oikein, noin niinkuin kaunokirjalliseksi kuvaukseksi. Sitä on tullut itse harjoiteltua sekä opetettua.
Taas pitkästä aikaa kommentoin Ykän kirjoituksia. Kommentoimattomuuteen on ainoana syynä se että herra blogimestari pistää uutta tekstiä konekivääritahdilla. Mutta asiaan:
Olen täysin epävakaasti sitä mielipuolta, että Puuska ja Vihuri olisivat olleet ihan suomalaisten tehtävissä ja oikeissa käsissä hyvinkin vittumaisia vastustajia punatähtikoneille. Puurakenteisuus ei itse asiassa olisi ollut mikään turvallisuusriski, koska Mosquito esimerkkinä oli puusta, kankaasta ja liimasta väsätty, ja puun keveys antaa kyllä hyvän vauhdin kun on tehokas moottori(t). Ja myöskin Mosquito otti hyvin osumia vastaan koska siihen aikaan jo sekä konekiväärien että lentokonetykkien ammusten nopeus ja läpäisykyky oli jo semmoinen, että ammus tuli yhdestä kyljestä sisään ja meni viheltäen toisesta kyljestä ulos aiheuttaen vain pienen tuuletusaukon. Täytyi siis osua juuri johonkin haavoittuvaan kohtaan, eli moottoreihin, pommilastiin tai bensatankkiin.
Ja ryssän lentäjistä sanoi kerran kaksinkertainen Mannerhein-ristin ritari Eino-Ilmari "Illu" Juutilainen: "Käy kyllä melkein ryssiä sääliksi kun niillä on pelit ja vehkeet viimesen päälle hienoja, mutta kun ei ne osaa edes lentää." Eli kyllä, useampi kuin yksi punalentäjä oli karaistuneille suomalaisässille lähinnä maalileija.
--Madri
Tervehdys Patelle Pankavaarasta, Trilisserille, Thorvald Eskilinpojalle ja Madrille & kiitos kommenteistanne.
Pate Pankavaarasta: Kiitokset noista lisäyksistä. Tuo FW Ta 154 ja Osmo Rantalan ampujaura olivat minulle ihan uusia asioita.
Trilisser: Huomautuksesi pitävät varmaankin paikkansa. Mutta kyseessä olikin vaihtoehtohistoria koneesta joka ei koskaan edennyt edes prototyypiksi joten otin itselleni tekotaiteellisia vapauksia. Ja muutenkin kyseessä oli ilmojen korkeajännitys Finland fuck yeah-asenteella. Se pitää kyllä sanoa, että jos tuo Puuska-projekti olisi toteutunut niin kone olisi ollut kyllä yksi kakkosrähinän kauneimpia koneita.
Thorvald Eskilinpoika: Ei ole minulla konsulttia. Tuo liike vaan tuntui jotenkin luontevalta. Ei kai se sitten ihan pieleen mennyt. Noita juttuja kun tekee ihan stetsontuntumalta sillä minulla ei ole ilmavoimista kokemusta. Varusveijarinakin oli kenttätykistössä ja sen aselajin instrumenteilla ei tunnetusti paljon silmukkaa heitellä.
Madri: Voi olla, että ne olisivat olleet ihan soivia pelejä. Myrskyhän oli jo oikeastaan vanhentunut mutta sinänsä Mersun jälkeen suomalaisten nopein kone. Se vaan tuli aivan liian myöhään. Mutta kai suomalaisten paras ase olivat hyvät lentäjät, hyvä koulutus ja hyvä taktiikka. Ja voi ajatella että kunpa Suomella olisi ollut paremmat resurssit rakennella kaikenlaista. Venäläisestä sen ajan lentokoulutuksesta minulla on samanlainen kuva kuin mitä Juutilainen sanoi. Mutta siellähän ei yhden naimalla tehdyn musikan henki tietysti paljon painanutkaan.
Siellä ei Itärannan ek:ssa ole ollut varusmiehiä 80-luvun jälkeen. Kun itse olin varusmiehenä 95-96,niin rakennusta käytettiin tauluvarastona...
Tuli mieleen vielä yksi juttu puurakenteisista koneista: Ne oli helppo ja nopea korjata. Jos on riittävästi kakkosnelosta ja liimaa vedellä isolla pensselillä niin osaavalle huoltoporukalle se on parin tunnin juttu ja siinäkin ajassa on laskettu mukaan liiman kuivuminen. Olen myös sitä mieltä, että suomen ilmavoimien kenttähenkilökuntaa sotien aikaan ei ole ikinä ylistetty tarpeeksi. Tekivät vähillä resursseilla sen minkä voivat ja pitivät koneet lentokunnossa ja se ei ole ihan vähän sanottu.
--Madri
Jep, lappeessa oma alokastupa on joku palavaveripaikka.
Sitä ennen se oli käräjätupa. Siinä oli ees tyyliä!
Tervehdys Ekulle, Madrille ja Tiukka-menolle & kiitos kommenteistanne.
Ekku & Tiukka-meno: Vähentyneethän ne varuskunnat ovat muutenkin. Itse palvelin PKarPstossa joka sitten siirrettiin Kainuun Prikaatiin vuonna 1990. Tiloissa toimi jonkun aikaa Pohjois-Karjalan Prikaatiin kuulunut Joensuun Pataljoona mutta nythän ei Pohjois-Karjalan Prikaatiakaan enää ole.
Madri: Jep, ehdottomasti. Suomalaiset lentokonemekaanikot tekivät mahdottomasta mahdollisen. Tulee muistaa että meidän konekantamme oli silloin huomattavan kirjava kun joutui haalimaan mitä vaan käsiinsä sai. Siinä on improvisoitu oikein urakalla. Improvisoitu ja onnistuttu.
Pankavaaran Paten kommentteihin kommentteja:
1. Paten tekstistä saattaa saada käsityksen (esim. "...korjattu laskuteline paransi koneen nousu- ja laskeutumisominaisuuksia"), että Pyörremyrsky oli eräänlainen Puumersu (vrt. Brewster Buffalo vs. VL Humu). Näin ei ollut, vaan PM oli sekä aerodynamiikaltaan että rakenteeltaan täysin erilainen kone.
2. MW 50-järjestelmä ei ollut "Göringin mikstuura". GM-1 oli tarkoitettu käytettäväksi ahtimen määräkorkeuden yläpuolella (tässä tapauksessa n. 6 km tai yli), joten suomalaiskoneisiin sitä ei olisi kannattanut asentaa, koska meillä mentiin aika harvoin yli 6 - 7 km.
3. Ketteryys koostuu oikeastaan kahdesta asiasta eli kaartokyvystä ja kallistusnopeudesta. Meillä Suomessa siihe aikaan (ja aika paljon muuallakin) ketteryyttä mitattiin lähinnä kaartokyvyllä. Bf 109 K ei kaartanut yhtään paremmin kuin G. Pienemmän siipikuormituksen asniosta PM kaarti tosiaan tiukemmin. Kallistusnopeuden suhteen mennään jo hankalille vesille, sillä PM:stä ei ole käytettävissä koelennettyä kallistusdataa.
4. Suomessa Ju 88:n syöksyjarruja ei poistettu rakennevaurioiden takia vaan taistelutappioiden pienentämisen takia, ts. loivemmin syöksyvä oli it-ampujille vaikeampi maali. Syöksyjarrujen poistosta huolimatta niitä rakennevaurioita tuli, kun mm. syöksyttiin sallittua kovempaa. Loivempi syöksykulma pommituksessa heikensi tarkkuutta, se on ihan syöksypommituksen perusasioita, ts. pystysyöksyssä saadaan paras tarkkuus.
5. Ju 88:n rakenteellinen maks. pommikuorma oli 2500 kg (jopa ylikin), mutta meillä tyypillinen maksimi oli mm. kuvista päätellen 1500 kg. Käytännössä sekin on jopa lähes 3 kertaa enemmän kuin joillain Blenheimeillä (Blennujen pommikuorma vaihteli sarjoittain) ja vieläpä kunnon jytkyjä (1000 kg ja 500 kg).
Sitten tuo neukkujen koulutus vs. suomalainen. Neukuilla koulutus korosti liikaa kaavamaisuutta ja "kirjan mukaan tekemistä". Lisäksi on huomattava suomalaisten kova taisteluhenki. kesällä 1944 alasammuttu neukkuohjaaja ihmetteli kuulusteluissa, että miksi suomalaiset käyvät kimppuun jopa epätoivoisissa asemissa, eihän suomalaisille makseta edes lisärahaa pudotuksista (siis neukut, joitten piti hävittää yhteiskunnasta raha kokonaan, maksoivat ohjaajille bonuksia pudotuksista, samoin mekaanikot saivat rahapalkkion, jos kone oli kunnossa tietyn määrän lentoja tai yli).
Tervehdys, Trilisser ja kiitos lisäyksistäsi. Muistelen muuten että ainakin sodan alkuvaiheessa Blenheimien pomminripustimet sallivat vain 450 kilon kuorman eli siis englantilaisen tuhannen paunan. Voi olla että sitä sodan aikana muutettiin.
Koska en osaa antaa keskusteluun mitään kontribuutiota ilmailutekniikan tai -taktiikan alalta, joudun vain pohdiskelemaan olisiko tuo junaräjähdys voinut olla kenties suurempi kuin tämä paukahdus:
https://en.wikipedia.org/wiki/Halifax_Explosion
Olihan tuo sentään suurin ihmisen aiheuttama räjähdys ennen ydinpommia.
Tervehdys, Qroquius Kad. Luulen että se Halifaxin räjähdys oli vielä isompi koska laivaan mahtuu enemmän tavaraa kuin junaan. Tai näin ainakin kuvittelen.
Katsoin tuota Puuskan kuvaa ja se toi kovasti mieleen Fiat G 55:n. Onko kenties vaikutteita?
Seuraavaksi tuli mieleen meidän Jatkosodan hävittäjäkalustomme ja sen suorituskyky. Sodan alkuvaiheessa tulokset saatiin aikaan suurelta osin Brewstereillä, joka ei suinkaan ollut meidän yleisin hävittäjätyyppimme. Ajanmukaisten koneiden saaminen oli tietysti vaikeaa, mutta olen nähnyt useammankin muistelijan murisseen Moraneista ja murisseen nimenomaan sen takia, että heidän mukaansa Suomella olisi ollut mahdollisuus saada niiden tilalle Dewoitine D.520 koneita, jotka olivat ketteriä, runsaat 50 km/h nopeampia ja joissa oli 20 mm tykki. Vika oli kuulemma hankinnoista päättäneissä poliitikoissa.
Menneistä ei tietysti kannata enää jossitella, mutta tulevista hankinnoista voi ja on ehkä syytäkin. Huolta aiheuttaa lähinnä JAS Gripen joka on tavallaan tämän ajan Morane. Myyjä lobbaa sitä kaikkien mahdollisten kanavien kautta ja kiusallisen monet asiaa tuntemattomat poliitikot näyttävät tuntevan siihen vetoa. Se on kuitenkin kilpailun vanhin konetyyppi, joka hävisi jo edellisellä kierroksella Hornetille, josta siitäkin on tarjolla uudistettu versio Super Hornet. Koneen käyttökelpoinen elinkaari tuskin tulee olemaan kovin pitkä, eikä sitä ole onnistuttu myymään yhteenkään maahan, jonka ilmavoimien voi odottaa tarvitsevan hävittäjiä tositoimissa Venäjän tasoisia ilmavoimia vastaan. Kun tähän lisätään pieni valmistaja, jonka mahdollisuudet sekä koneen kehittämiseen että kriisitilanteessa toimitettavaan kalustotäydennykseen ovat heikot, johtopäätökset ovat varsin selvät. Valitkaa joku muu. Kannunvalanta siitä, mikä niistä muista on jo sitten oma tarinansa.
Muistaakseni Humua ja Myrskyä riivasi liimaongelma, eivät kestäneet ulkosäilytystä. Ne kun oli koottu Kiillon puusepänliimalla, joka ymmärrettävistä syistä ei ollut maailman huippua.
Saksalaisten Moskito, kommenteissa aiemmin mainittu FW 154 uupui samanlaiseen liimaongelmaan. Saksalaisilla oli sopiva liima, kesti hyvin ulkosäilytystä ja oli vahva. Sitä teki vain yksi tehdas ja RAF jyräsi sen tehtaan ihan muuten vaan. Siihen loppui Moskiton lento. Mistä Hortenin lentävään siipeen saatiin liima, en tiijä.
Myrsky oli ihan ok kone mutta viivästyi vuositolkulla. Vanha syy: parempi on hyvän pahin vihollinen ja projektilla ei ollut selvää maalia eikä johtoa.
Suomen ilmavoimien pahin vihollinen taisi olla anglofiili, germanofoobikko, tykkimies lunkvisti - nmitettiin ilmavoimien johtoon - miksi, en tajua. Kokovartalokyväksi paljastui sodan jälkeen. Suhde saksalaisiin hyinen koko sodan ajan. Koneita ja tarvikkeita ei alentunut kyselemään. Olisi edes hommannut hyödyttömien maalileijojen, fokkerin syöksypommittajien tilalle -42/-42 pikkustukia.
Muutenkin munittiin urakalla: Moranen tykin ja kranaattien ongelmia pähkäiltiin koko jatkosota, HS kanuuna toimi pakkasessa ja hiekkakentiltä lentäessä huonosti. Saksassa oli varastoissa MG151/15mm versiota, tämä olisi ollut kauhia pyssy IL-2:ta vastaan ja t26 panssaeita vastaan myös. Ei edes kysytty olisko kaupan. -45 niksmnnit tekivät näistä kolmoisasennuksella IT-panssareita IL-2:sia vastaan, vuonna 40 näitä ei tarvittu mihinkään saksassa.
Saksassa oli myös Heinkelin hävittäjän tykkejä jouten, sama tykki oli myös muistaakseni Panzer II:ssa. Ampui Solothurn 20mm Lange patruunaa, samaa käytti Breda, BSW ja VKT -it tykit ja Lahti pst-kivääri - olisi sopinut helevetin hyvin IL2 ja T-26 jahtiin ja olisi muuten ollut vakava terveysriski t-43:n miehistöllekin, ja pommareille. Eipä ees kysytty.
Niin, ne HS-tykin kranaatit olivat kovin herkkiä, pamahtivat heti osuessaan koneen ulkokuoreen. Syvyysvaikutus puuttui. Tikkakoski valmisti oikein hyviä 20mm kranaatin sytyttimiä, ilmavaivat ei vaivautunut kysymään saatavuutta.
Ranskasta hommattiin morneita lisää jatkosodan aikaan, miksei Dewoitineita - ai niin, lunkvisti.
Mitäs jos myrskyyn olisi hommattu Jumo-moottoreita, samoja kuin FW-koneet käytti, saatavuus, teho ja kestävyys pajon parempia kuin nuukasti tarjolla olevissa huippukireissa daimlereissa. Nimittäin lyijytetraeryyliä ilmavoimilla oli jemmassa niin, että riitti 50-luvulle asti. Pommarimoottori kireämmällä virityksellä olisi ollut etevä moottori hävittäjään. Ja pommarissa se kävi 87 oktaanisella, hävittäjässä 120/150 oktaanisella.
Jossitteli Pyssymies
Kiitosta taas
Hieno tarina. Kaiken muun lisäksi olet näemmä myös tähänkin alaan perehtynyt. Pointsit siitä, että otit liiman esille. Nykyihminen, jolla on käytettävissään vaikka mitä liimoja, ei voi ymmärtää, että 80 vuotta sitten asiat olivat aivan toisin. Kunnon liimoilla tehtynä suomalainen lentokonevaneri oli aikansa hiilikuitua, noin verrannollisesti sanottuna.
Tervehdys Strix Senexille, Pyssymiehelle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.
Strix Senex: En ole lukenut tuosta mahdollisesta Dewoitine-koneitten saamisesta (joskaan en epäilekään) mutta Ranskaltahan saatiin sitten Caudron C.714-koneita jotka osoittautuivat täysiksi susiksi. HX-hankkeeseen en ota kantaa koska tietoni ei kerta kaikkiaan riitä. Nuo vanhemmat ropellikoneet kiinnostavat enemmän koska nehän olivat taistelukoneita ja nämä nykyiset taas lähinnä lentäviä ohjuslavetteja. Sinänsä, eihän maailmassa olla käyty ilmasotaa kahden suurinpiirtein tasavahvuisen osapuolen välillä sitten iippojen ja arabien sotien.
Pyssymies: Kiitos lisäselvityksestä. Tässä oli minulle paljon muuta. Mutta minäkin hieman ihmettelen sitä, että ilmavoimien komentajaksi nimitettiin kenttätykistön mies.
Ano: Kiitokset sinullekin. Ja tosi on että nykyiset kontaktiliimat pitävät likimain mitä tahansa. Kunpa sellaisia olisi ollut silloinkin.
Täsmennys Pyssymiehelle: siis ei paljon muuta vaan paljon uutta.
Liimaongelmat aiheuttivat volksjägerin eli He 162 maahan syöksyn ensimmäisellä esittelylennolla ministeri Albert Speerin silmien edessä mutta tilaus kirjoitettiin samassa yhteydessä. Volksjägerin ja moottorin kehittely johti siihen IAF kuritti Fouga Magister kalustolla siinailla egyptiläisiä ja vastaavasti ranskasta ja tsekeistä sekä muualta hankitut pzkw IV ja rynnäkkövaunut III ja IV olivat ainakin kuudenpäivän sodassa golanilla. Muistelen että Hortenin prototyypeistä yksi olisi kanssa tappanut koelentäjän liimaongelmien takia. Grummannin hys hys osasto tutki Hortenin mock-up kopiota ja totesivat että siinä oli oikeasti häivehävittäjä. Saksalaisella taktiikalla olisivat englantilaiset tutkat reagoineet noin 2,5 minuuttia ennen koneiden tuloa. Mitä tulee Me 109 laskutelineisiin ne todella aiheuttivat suuria kone ja miehistötappioita. FW 190 laskuteline saattoi pompauttaa koneen katolleen taittaa lentäjän niskan siinä missä Me 109 telineet pettivät alta. Pyörremyrskyn leveämpi laskuteline olisi toiminut huonopintaisilla kentillä laskuissa ja nousuissa huomattavasti paremmin.
J F Lundqvist taisi suorittaa tähystäjän tutkinnon mutta hän selvitti henkilöstön sisäiset riidat, kehitti valtionlentokone tehdasta ja osaltaan vaikutti sen siirrosta tampereelle nykyaikaisiin tuotantotiloihin. Lisäksi hän olennaisesti vaikutti Magnussonin ja Lorenzin taustalla siihen että vaikka maamme hävittäjien määrä oli pieni niin lentäjien koulutus ja taktillinen osaaminen oli verrattavissa saksaan ja japaniin.
Tervehdys, Pate Pankavaarasta ja kiitos lisävalaistuksesta.
Tuossa vielä pienet vinkit: www.pienoismalli.net/galleria/malli 11353 ja lisä lukemiseksi Jukka Raunion Valtion Lentokonetehtaan historia osat 2 ja 3. Sen verran että ilmeisesti VL Vihuria suunniteltiin alunperin yöhävittäjäksi, koska Me 110 ei saatu ja luovuttiin suunnitelmista muokata Blenheimista raskasta hävittäjää mikä epäonnistui engelsmanneilta. Beufort ja Beufighter olivat toinen juttu. Antennit keulaan ja 1 kpl Mg150 tykki 4 kpl VKT 12,70 lkk/42 konekivääriä. Enää voisi jossitella jos vaikka Schräge Musik pisteenä i:n päälle. Koneita suunniteltiin käytettävän kotkan ja helsingin ilmapuolustuksessa kun kerran oli jo hankittu raijat, irjat ja vesa.
Suomen ongelma lentokoneiden rakennuksessa on sama kuin monessa muussa asiassa. Nåin pieni populaatio ja kansantalous on kovin riippuvainen muutamasta avainhenkilöstä, koska esimerkiksi lentokonerakennuksen asiantuntijoita on kovin vähän. Ja jos näillä menee ns. sukset ristiin, niin onhan se yhtä perseenrepimistä ja suunpieksäntää, vaikka asiaan pitäisi keskittyä. Jonkin verran lentokoneenrakentamisen historiasta lukeneena, tuleen ensimmäisenä mieleen, että onko sitä virka-aikaa pakko noudattaa kriisitilanteissa ja viimeistään PIK-koneiden yhteydessä esiintyneet rojaltisotkut antavat ymmärtää, että suuri älykkyys tuottaa pieniä miehiä, joilla on suuri suu.
No, Suomesta-han on jo myyty tai alasajettu moni toimiala, joten ei muuta kuin e-urheilupelejä pelaamaan ja suunnittelemaan. Armeijankin voi kohta suorittaa nettikurssina. Ihmettelen vain, miten ne aikovat toteuttaa polviasennossa odottamisen.
Lopullisena kysymyksenä:
vaikka Suomen kyky ottaa vastaan kesäkuun 1944 suurhyökkäys olisi ollut niin lentokonekaluston kuin maavoimien valmius- ja varustustason puolesta korkeampaa luokkaa kuin oli - olisiko se vaikuttanut sodan parempaan lopputulokseen? Vai olisiko pahentanut lopputulosta:
Stalingradin tappion jälkeen Suomen sodanjohdolle oli selvää, että Saksa häviää sodan lopulta matemaattisen varmasti menetettyään 300 000 kokenutta rintamamiestä sekä sotamateriaalia määrän, joka vastasi teollisuuden kokonaisen vuoden tuotantokapasiteettia. Kumpiakaan ei voitaisi enää paikata.
Päämajan tiedustelupäällikkö, eversti Aladár Paasonen antoi Mikkelissä tuoreeltaan tilannekatsauksen presidentti Rytille ja pääministeri Rangellille, jotka katsoivat, että Paasosen on pidettävä sama selonteko eduskunnalle.
Mannerheim saatteli Paasosta tehtäväänsä:
"Älkää säästelkö ruutia! Antakaa edustajien kuulla kunniansa, sillä monet heistä ovat syyllisiä sihen, että me olemme nyt tässä tilanteessa. Jos he eivät olisi estäneet meitä rakentamasta maanpuolustusta, me emme olisi nyt tässä tilanteessa."
Paasonen piti selontekonsa...joka pyyhkäistiin sivuun. Mitä tuo höpöttää, Saksako muka häviämässä sodan, he he...
Saksahan on syvällä Venäjällä ja hallitsee suurinta osaa muuta Eurooppaa, kuten Suomi hallitsee melkein koko Itä-Karjalaa. Mehän tässä voitolla olemme!
Onneksi puolentoista vuoden kuluessa sielläkin tuli järki päähän, mutta tuo on edelleen todella pelottava historian muistutus siitä, mitä voi tapahtua kun kansan ja valtakunnan kohtalonkysymykset annetaan eduskunnan päätettäväksi. Siellä kun on koko itsenäisyyden ajan istunut väkeä, joka ei kerta kaikkiaan ole korkean tehtävänsä tasalla.
Tai toisin päin:
mitä jos Suomen kyky ottaa vastaan kesäkuu 1944 olisi ollut sillä tasolla, että hyökkäys olisi voitu pysäyttää VT-asemaan?
Miten Stalin olisi silloin reagoinut Suomen rauhanneuvotteluyrityksiin?
Tai mikä pahinta:
olisiko sellaisia edes tullut, kun eduskunta olisi edelleen katsonut meikäläisten näköjään voittavan koko sodan vaikka yksinämme?
Mitä uutta muka siinä varusmiesten virtuaaliammunnassa on? Ennenkin huudettiin kun piti säästää sotavaltion vähiä paukkupatruuna varantoja laukaus ja jos oltiin tuhlaavaisia niin sarrrja.
Ne virtuaaliammunnathan menivät niin, että ryynättiin pitkin kangasta huutaen:
"Laukaus! Laukaus! Laukaus! Sarrrja!"
Silloin kajahti halki kankaan vääpelin karjaisu:
"Seis! Vaarantava virhe! Kuka saatana ampui sarjan ilman eri käskyä?!"
Tervehdys Patelle Pankavaarasta, nakajimalle ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.
Pate Panavaarasta:
Viesti1: Kiitos lisätiedosta, tämä oli mulle uutta. Tuo linkki ei valitettavasti aukea.
Viesti2: Juu, ja väliin saattoi huutaa että syöttöhäiriö…
nakajima: Näin varmaankin on. Ja kohtahan meillä ei ole enää paljon mitään myytävää.
Qroquius Kad: Varmaankin on parasta että kävi niin kuin kävi. Toki suomalaiset olisivat voineet sinnitellä pitkäänkin ja olihan käyttämättä vielä Salpalinja mutta jossain vaiheessa sekin olisi murtunut ja sitten olisi edessä ollut maan miehitys ja kostoterrori. Nyt siltä sentään selvittiin.
Mielenkiintoinen ja jännä jossittelutarina. Ylivääpelin arvo tosin tuli käyttöön vasta 50-luvulla mutta saahan siinäkin kohdassa jossitella.
Tervehdys, Ano ja kiitokset. Minulle tuo ylivääpelihomma oli uusi tieto ja jos näin on niin sitten minulle on sattunut hupsis.
Lähetä kommentti