UINUVAN TALON UUSI AAMU

Tyhjä ja hylätty talo oli nukkunut syvässä horroksessa jo kauan. Ihmisten vuosissa niitä oli tainnut kulua jo kuusi. Talo oli katkera sillä se oli ollut aikanaan ihan kelpo talo jossa asuva perhe viihtyi. Se oli rakennettu joskus 1960-luvulla joten se ei ollut enää sellainen puolitoistakerroksinen rintamamiestalo vaan yksikerroksinen tiilitalo. Ja talo oli ollut oikein mukava asumus perheelle. Neljä huonetta, keittiö, sauna, autotalli ja pihalla oleva aittarakennus. Se ei ollut enää niitä jälleenrakennetun Suomen taloja vaan elintasoaan nostavan Suomen taloja. Yksi kasvavan hyvinvoinnin symboleista. Siinä oli asunut ja viihtynyt kaksi sukupolvea. Kaikkine ihmiselämän suruine ja riemuineen. Talolle suurin riemu oli ollut se, että se oli saanut olla ihmisille koti. Paikka jossa niitä elämän myötä- ja vastoinkäymisiä saattoi kohdata. Olla se turvallinen kiintopiste jossa se öisin niin mielellään kuunteli nukkuvien ihmistensä unista tuhinaa.

Mutta tuhina väheni kunnes loppui aikanaan kokonaan. Talo ymmärsi että se asui varsin syrjäisessä osassa maata ja jostain syystä ihmiset joutuivat muuttamaan tuolta syrjäseudulta pois. Niin oli käynyt talon ihmisillekin. Tai lähinnä heidän lapsilleen jotka katosivat jonnekin kauas ja tulivat katsomaan taloon jäänyttä vanhaa pariskuntaa vain ehkä jouluisin ja kerran kesässä. Sitten sekin pariskunta vanheni ja lopulta siirtyi ajasta ikuisuuteen. Talo odotti niin kovasti että joku aikuiseksi kasvaneista lapsista tulisi omien lapsiensa kanssa ja muuttaisi sen sisään uudeksi perheeksi.

Mutta he eivät koskaan tulleet.

Sen sijaan tulivat miehet kuorma-autonsa kanssa. Miehet, jotka tyhjensivät talon kaikesta irtaimistosta jättäen jäljelle vain kuoren. Sen jälkeen tuli yksi lapsista. Tai oikeastaan hän ei ollut enää lapsi, vaan perikunnan jäsen. Hän saapui erään paikallisen miehen kanssa joka oli lupautunut hieman vahtimaan talon kuntoa. Mies sääti talon patterit niin että ne pitivät yllä vaadittavan minimilämmön. Talo kuuli lapsen, tai perikunnan jäsenen sanovan:

- Jos sitten aika ajoin käyt… me korvataan… tää mikään siunaus ole… risti ennemminkin… ei täältä kukaan taloja osta… mutta onhan se nyt myynnissä kumminkin… mutta tään lämmitys maksaa… ihan turhaa rahaa… muuhunkin tarvittais…

Patterit pitivät yllä peruslämmön mutta talon varaavan, leivinuunilla varustetun takan ja saunan pesän muuri kylmeni. Ja siinä samalla talon sydän alkoi sykkiä hitaammin. Talo mietti. Miksi ei kukaan osta? Mitä vikaa minussa on? Minä olisin mainio koti ihmisille? Putkiremonttikin tehty. Eikä katto vuoda. Miksi minä en kelpaa.

Talo vaipui katkerana uneen. Unen katkaisi aika-ajoin huoltomiehen käynti. Samalla talo kyseli kuulumisia tontin puilta joitten kanssa taloilla oli aina yhteys. Puita oli näillä selkosilla loputtomasti joten puitten kautta talo kuuli ettei se ollut näillä selkosilla suinkaan ainoa uinuva talo. Kylällä oli kovin monta taloa myynnissä. Samanlaisessa unessa kuin sekin. Ja osan kohdalla tilanne oli mennyt pahemmaksi. Niitä ei oltu enää edes lämmitetty joten ne vaipuivat lopulliseen horrokseen odottaen kylmän, kosteuden, lahoamisen ja sitä myötä rakenteitten romahtamisen tuomaa hidasta mutta väistämätöntä kuolemaa.

Talo tunsi suurta surua ja siihen yhtyivät muut kylän talot. Ne olisivat itkeneet jos olisivat osanneet. Ne olivat ymmärtäneet että täältä lähteneet ihmiset eivät asuneet siellä suurissa kaupungeissa kylän talojen kaltaisissa kodeissa vaan valtavissa ihmisille tehdyissä mehiläiskennoissa. Miksi he menivät sellaisiin? Täällä olisi ollut hyvät kodit. Mikä niitä ihmisiä vaivasi? Viihtyivätkö ne todella siellä? Hyönteisinä?

Talo vaipui jälleen synkkään uneen.

Uni kesti kauan, kunnes tontin puut sen herättivät. Niillä oli kerrottavaa. Pientä toivoa. Kaksi kylän taloa oli myyty. Toiseen muutti eläkeläispariskunta paikasta jota kutsuttiin nimellä Helsinki. Ja toiseen taas nuori perhe paikasta nimeltä Vantaa. Talot ja puut olivat oppineet ihmisten keskustelusta termin white flight, tosin ne eivät oikein ymmärtäneet mitä se tarkoitti. Talo ei silti elättänyt turhaa toivoa. Viimeksi kun sen luona oli käynyt ihmisiä niin ne olivat se huoltomies ja yksi perikunnan jäsenistä. Talo oli kuullut hänen sanovan:

- Tää on ollut vuosia meille pelkkää persnettoa. Me ollaan alettu suunnitella että annetaan tää palokunnalle sammutusharjoitusmateriaaliksi.

Toisaalta talo oli kauhistunut mutta toisaalta se ajatteli että parempi olisi kuolla nopeasti palamalla kuin kohdata lämmön katkaisemisen aikaansaama hidas mätänemiskuolema. Mutta ei mennyt kuin ihmisten viikko, kun talon pihaan tuli uusi auto. Talo havahtui unestaan ja kuunteli ihmisiä. Siinä oli neljä ihmistä. Kiinteistönvälittäjä, noin 35-vuotias pariskunta nimiltään Aatami ja Eeva sekä heidän ystävänsä joka oli rakennusmestari. Kyseinen rakennusmestari alkoi välittömästi kiertää taloa ympäri niin sisältä kuin ulkoa mitaten talon kosteutta ja kuntoa. Pariskunta katseli taloa hieman hitaammin ja kertoi samalla kiinteistönvälittäjälle:

- Niin… Espoosta… tyttö on kuusivuotias… ei sitä piru vie sinne kouluun niitten rääkättäväksi… ei niin millään…  ja mulla hommat sujuisi niin että kävisin kaupungissa kerran tai kaksi viikossa… sen nyt kestäisi… muut etänä… Eeva on kirjanpitäjä…  ne hommat menee koneella ja nehän hoitaa kotona aivan hyvin… kunhan pääsee pois sieltä… ei siellä ihminen asu enää… ja kun meillä tällainen sauma on… aivan sama jos tulot vähenee…

Lopulta se rakennusmestariystävä tuli pariskunnan luo. Hän ojensi kätensä eteenpäin nyrkissä peukalo sivulla niin kuin Rooman keisareilla Colosseumilla aikanaan. Hän piti kättä siinä asennossa hetken ja nosti sitten peukalon ylös. Aatami totesi sitten:

- No niin… eihän siinä muuta kuin aletaan hieroa kauppaa… me tarjotaan tästä…

Talo oli hieman loukkaantunut kun tarjottu hinta oli niin pieni. Mutta sitten se muisti mitä puitten tietotoimisto oli kertonut. Täällä oli ostajan markkinat. Perikuntakin varmaan tyytyisi siihen että pääsi talosta eroon.

Talo ei kuullut sitä mihin neuvottelut johtivat. Mutta kolme päivää myöhemmin siihen tuli taas kaksi ihmistä. Toinen oli se jo tutuksi käynyt huoltomies. Ja toinen… hitto vie… sehän oli nuohooja… nuohooja joka höönäsi puhtaaksi vuosia käyttämättömät hormit… jonka jälkeen huoltomies poltti niin takassa kuin saunan pesässä kevyttä tulta. Talon sydän alkoi sykkiä nopeammin.

Kaksi päivää myöhemmin talon pihalle tuli kuorma-auto. Aatami ja kolme muuta miestä. Muuttomiehiä. Muutaman tunnin urakan jälkeen talo oli jälleen täynnä sitä, mikä teki siitä talon eikä kuoren. Hienoviritys, niin kuin verhot ja sellaiset jäisivät varmasti Eevan tehtäväksi. Se naisen kosketus. Talo tunsi jo ihmiset, heidän luonteensa ja tapansa. Muuttourakan aikana talo kuuli tiettyä tuttua metallista kuminaa.

Asekaappi. Aatami oli metsästäjä. Talo kuuli kun hän puhui:

- Ja minä ajattelin hankkia koiran. Pohjanpystykorva olis se suosikki. Eihän sellaista siellä kerrostalossa. Mutta täällä on toista.

Toinen muuttomiehistä totesi:

- Paikallinen metsästysseura ottaa nykyisin mielellään uusia talkookykyisiä jäseniä. Se kyttäsi pitkään metsästysoikeuksia eikä ottanut jäseniä ellei niillä ollut tarjota manttaaleja mutta hoksasivat sitten että seuran juniorijäsenetkin olivat kuusikymppisiä… missäs te muuten ennen tätä ootte…

- Minkä nyt valtion mailla vähän… siellä Espoossa paljoa pysty…

Talo oli mielissään. Koira. Pihalle saisi mainion koiratarhan. Ja koiranhaukku jos mikä kuului näille selkosille.

Sitten tuli seuraava päivä. Talon pihalle saapui autollaan Perhe. Aatami, Eeva ja heidän kuusivuotias tyttärensä. Talo aisti että Eevan sisällä kasvoi myös uusi elämä. Ehkä niin pienenä että Eeva ei itsekään sitä vielä tiennyt. Kuusivuotias tytär tuli taloon sisälle ja talo kuuli kimeän pikkutytön äänen:

- Tää on mun huone!

Silloin talo lopullisesti tiesi että se aurinko joka oli laskenut sen elämästä kauan aikaa sitten ja pitänyt sen vuosia pimeässä oli jälleen noussut taivaanrannalta. Se ei ollut enää hylätty rakennus ja tarpeeton menoerä.

Se oli jälleen koti.