Riihimäki,
joskus tuonnempana…
Tänään
oli liittovaltiokansalainen Aaro Kolehmaisen kuukauden paras päivä. Oikeastaan
se oli ainoa päivä kuukaudessa jolla oli hänen elämässään minkäänlaista merkitystä.
Aaro, iältään 28-vuotias oli tottunut lapsuudestaan asti siihen elämään mitä
eräänlaisena Euroopan Liittovaltion hiilijalanjäljettömänä luonnonpuistona mainostetun
Suomen Hallintoalueen ihmisten elämä tai oikeastaan sen puute pääosin oli. Oli
ollut jo kovin, kovin pitkään. Koko hänen, ja hänen vanhempiensa elämä. Hän oli
syntynyt kuutioasuntoon kuutioasunnossa syntyneille vanhemmille ja muutti
18-vuotta täytettyään toiseen kuutioasuntoon.
Koulua
hän oli käynyt pakolliset neljä luokkaa oppien lukemaan, kirjoittamaan ja
laskemaan. Enempää ei tarvittu sillä suuren mittakaavan koulutus oli
tarpeetonta koska Suomen Hallintoalue ei tarvinnut työvoimaa muuhun kuin
hallintoon ja ne työpaikat olivat varattu Helsingin Erityishallintoalueella
asuville nomenklaturan jäsenille. Kyseiselle hallintoalueelle puolestaan ei
ollut mitään asiaa ilman sisäisen passin erityisviisumia. Joka käytännössä
periytyi uusrälssin keskuudessa äidiltä tyttärelle. Oli tietysti infraa
ylläpitäviä työntekijöitä mutta ne olivat pääosin keikkatyöläisiä muualta.
Turha Suomessa oli ihmisiä kouluttaa. Yleensäkin mitä vähemmän Suomessa oli
ihmisiä sen paremmin hallintoalue toimi Liittovaltion ilmastomannekiinina.
Tarpeettomilla
kuhnurikansalaisilla ei ollut myöskään mitään asiaa Itä-Helsingin ja koko
itäisen Uudenmaan kattavalle etniselle erityishallintoalueelle joka oli
käytännössä täysin itsenäinen ylijäämäväestön kaatopaikka jonka Liittovaltio
elätti. Elätti huomattavasti avokätisemmin kuin suomalaisia pääosin
kuutioasunnoissa asuvia kansalaisia jotka asuivat lähes kokonaan Rauma –
Kouvola-akselin eteläpuolella. Sen pohjoispuolella oli vain
luonnonsuojelualuetta ja lisäksi metsänvartijoiden vartioimia erityisalueita
joissa Liittovaltion eliitti kävi nauttimassa luonnon rauhasta sekä
metsästämässä ja kalastamassa. Mikä harrastus oli suomalaisilta jo aikaa sitten
kielletty. Olipa noilla alueilla suuren rahan kasinoita ja bordellejakin. Keskellä
ei mitään sijaitsevista viihtymiskeskuksista oli tullut Liittovaltiossa
jonkinlainen muoti mutta luonnollisesti ne tilittivät kaikki tulonsa suoraan
Brysseliin.
Aaro
eli Liittovaltion pienellä toimeentulotuella
ja elatukseen kuului myös ilmainen asumisoikeus kuuden neliön
kuutioasunnossa. Aaro oli säästäväinen eikä tuhlannut rahaa Fed-Marketissa
myytävään halpaan alkoholiin ja heroiiniin. Säästäväisyyteen kuului myös se,
että hän kävi mahdollisimman usein hakemassa annoksen soijarouhepuuroa Riihimäen
torilla jaettavasta Liittovaltion asevoimien kenttäkeittiöstä. Muukin Aaron
ruoka oli erilaisilla mausteilla maustettua soijarouhepuuroa. Se piti hengissä
ja vei jopa nälän pois kun ei pahemmin liikkunut.
Ei
sillä ollut väliä. Millään ei ollut väliä.
Paitsi
sillä että Aaro piti itsensä hengissä. Jonkunlaisena ajattelemattomana
zombiena. Aina kolmekymmentä päivää kerrallaan. Kolmenkymmenen päivän välin hän
sai Liittovaltion rahan. Josta hän saattoi irroittaa puolet kuukautisesta
toimeentulotuestaan kahteen minuuttiin joka hänen mielessään olisi kaksi
viikkoa. Aitona kokemuksena. Niinpä hän nytkin marssi Riihimäen keskustassa
lähes tarpeettomaksi muuttuneen rautatieaseman tiloissa sijaitsevaan
liiketilaan. Hän joutui jonottamaan sillä hänen edellään jonossa oli jo
kolmekymmentä suomalaista kuutiokansalaista. Firman kyltti kertoi firman
toiminnasta:
MENNYT
MAAILMA: ELÄ JA KOE ELETTY. AITONA KOKEMUKSENA.
Menneisyysmatkoissa
Aaro sai elää pääosin jo kuolleitten ihmisten elämää. Nämä ihmiset olivat
aikanaan luovuttaneet kehittyneen aivosiirrosjärjestelmän kautta valitsemiaan henkilökohtaisia
muistoja menneiltä ja paremmilta ajoilta firman muistipankkeihin. Firman
nettisivuilta asiakkaat saattoivat valita mitä ja kenen muistoja he voisivat
kokea ja tehdä varauksen. Aaro oli käyttänyt suurimman osan vapaa-aikaansa
tutustuen viestittimellään näihin tarjolla oleviin muistoihin. Hän oli jälleen
valinnut itselleen pari. Jono eteni sinänsä nopeasti koska varsinainen
toimenpide kesti vain pari minuuttia. Aivojen aika ja reaaliaika olivat vähän
kaksi eri asiaa.
Aaron
vuoro tuli. Hän maksoi istunnosta ja hänet johdatettiin toimenpidehuoneeseen
jossa hän istui hammaslääkärin tuolia muistuttavaan istuimeen. Muistoteknikko
kävi läpi hänen aikaisempia terveystietoja ja kysyi vielä:
-
Niin, viime kerrasta on se kuukausi… onko mitään muutoksia terveydentilaan?
-
No ei… ellei sitä jatkuvasti kasvavaa vitutusta lasketa.
Muistoteknikko
naurahti ja totesi:
-
Niin no, sehän ei ole vika vaan vallitseva ominaisuus.
Muistoteknikko
oli onnellisessa asemassa. Hänellä oli työ ja siksi hän saattoi asua
kerrostalon yksiössä yhdessä vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Ensimmäisen lapsensa
syntymän jälkeen he olivat molemmat joutuneet tekemään nanoteknologian avulla
toteutettavan kastraation. Ilmastosyistä. Ihminen oli ilmastorikos. Ainakin
tietyissa paikoissa maailmaa. Varsinkin täällä Suomessa. Afrikasta ja sen
väestönkasvusta ei saanut puhua. Se olisi ollut viharikos. Jos muistoteknikon
perhe olisi kieltäytynyt kastraatiosta niin heidänkin asuinpaikkansa olisi
ollut kuutioasunto ja elantona niukka Liittovaltion raha. Muistoteknikko
laittoi eräänlaisen kypärän Aaron päähän, teki vielä muutamia säätöjä
valvontalaitteesta ja totesi sitten:
-
Hyvää matkaa 1970-luvulle.
Ohjelma
alkoi toimia ja alkuun Aaro näki ensiksi vanhan, ehkä 70-vuotiaan suomalaisen
kaljupäisen ja harmaapartaisen miehen joka totesi Aarolle hymyillen:
-
Morjens, muukalainen. Olen Ykä. Olen antanut sinulle muutaman muiston omasta elämästäni.
Toivottavasti pidät niistä. Ehkä jopa nautitkin. Kun elät näitä muistojani niin
minä olen varmaankin jo aikaa sitten kuollut. Ennen kuin siirryt hetkeksi menneeseen
elämääni niin pyydän sinulta ja sukupolveltasi anteeksi siitä kaikesta minkä me
saimme teille aikaiseksi. Minä panin hanttiin mutta hävisin.
Mies
katosi ja Aaro huomasi olevansa seitsenvuotias poika vuosimallin 1971 Toyota
Corollassa. Hän istui takapenkillä ja etupenkillä oli kaksi vierasta aikuista
ihmistä mutta muiston kautta hän tiesi heidän olevan hänen vanhempiaan. Muisto-ohjelman
kautta hän pystyi myös tuntemaan vanhempiensa häntä kohtaan tunteman rakkauden
ja ennen kaikkea perheen antaman turvallisuuden tunteen. Corollassa oli radiokin
ja se soitti Kai Hyttisen Dirlandaata. Mikähän biisi sekin oli? Aaro ei ollut
koskaan ennen sitä kuullut. Corollaa ajava isä totesi:
-
Siinähän se on. Ilomantsin Ruhkarannan leirintäalue.
Mies/isä
kävi alueen respassa maksamassa telttapaikan. Aaro nousi pois autosta ja katsoi
Corollan rekisterikilpeä. Mustapohjainen ja valkokirjaiminen. Eikä siinä ollut
sitä sinikeltaista liittovaltiolutikkaa. Se sai jotenkin niin hyvälle tuulelle.
Vielä paremmalle tuulelle toi ajatus että tällaisella tavallisella
duunariperheellä oli joskus voinut todellakin olla oma auto. Ja vielä alueella
joka oli Aaron nykypäivässä ihmisiltä kiellettyä hiilinieluluonnonpuistoa. Elettiin
todellakin aivan eri aikaa aivan eri maailmassa. Muistoperhe jonka jäsenyydestä
Aaro nautti täysin rinnoin ajoi auton hieman eteenpäin ja pystytti teltan –
sellaisen siihen aikaan suositun kupoliteltan – leirintäalueelle. Elettiin
kesää 1972 ja paikka oli täynnä telttoja. Elettiin vielä telttamatkailun aikaa.
Alueella oli yhteinen rantasauna jossa perhe kävi ja kävi saunareissullaan
tietysti myös uimassa. Ja sen jälkeen teltalla Aarolla oli edessään ruokaparatiisi.
Primuskeittimellä
keitettyä makaronia jonka sekaan sotkettiin tölkillinen lihapullakastiketta. Siis
oikeita lihapullia. Tehty ihan oikeasta lihasta. Lisäksi ruisleipää ja oikeaa
voita. Muisto-ohjelman säätöjen vuoksi Aaro ei oikein pystynyt esittämään
suurempia mielenliikutuksia eikä pystynyt kertomaan muistovanhemmilleen että
omassa todellisuudessaan hän ei ollut koskaan saanut näin hyvää ruokaa. Liha
kun oli Suomen erityisilmastoalueella kokonaan kielletty. Tietysti vain
suomalaisilta. Etninen erityishallintoalue oli toki aivan eri asia eikä
nomenklaturankaan kohdalla oltu kovin tarkkoja. Ne olivat ihan eri asioita ne. Aaro
joka oli omassa todellisuudessaan tottunut siihen että niitä eri asioita oli
kovastikin olemassa mutta niitä ei koskaan varsinaisesti perusteltu eikä niistä
varsinkaan saanut keskustella sai joskus ostettua mustasta pörssistä hieman venäläistä
tushonka-säilykettä. Mutta harvoin. Sen sijaan tässä muistotodellisuudessa
illan kruunasi vielä nuotiopaikalla paistettu lenkkimakkara. Ja sitä Turun
Sinappia siihen päälle.
Mikä
oli Aarolle paras kokemus oli tietenkin leirintäalueen rauhallisuus ja
turvallisuus. Siellä oli vain suomalaisia jotka pitivät huolen omista
asioistaan ja antoivat muidenkin tehdä niin. Ei mitään metelöintiä, ei mitään
riitelyä. Ei varsinkaan väkivaltaa. Vain aivan tavallisia suomalaisia
tavallisella lomareissullaan. Aaron muistoäiti tosin totesi:
-
Onks tuon teltan porukka muuten ruotsalaisia?
Muistoisä
kuunteli hetken verran ja totesi:
-
Ei kun kyllä nuo on suomenruotsalaisia. Ei ne puhu riksvenskaa. Välikö sinänsä
hällä.
Eikä
asiaan palattu sen enempää. Ei ollut tarvetta eikä se kiinnostanut. Muistoperhe
ja Aaro tietysti sen mukana siirtyi telttaan nukkumaan huoltoasemalta
ostettuihin ruskeisiin makuupusseihin. Tottuneena muistomatkaajana Aaro tiesi että
uni olisi paljon levollisempaa ja rauhallisempaa kuin hänen omassa todellisuudessaan.
Matka eteni. Ensiksi Kainuun Sotkamoon ja lopulta Pohjois-Savon Vesantoon jossa
muistoperhe kävi katsomassa joitain sukulaisiaan. He asuivat maalla joka Aaron
todellisuudessa oli tyhjennetty hiiliutopian tieltä. Oikea maalaistalo. Ja sen
ympärillä oli lehmiä. Helvetti soikoon, live-lehmiä. Muistojen perhe joi kahvit
ja jatkoi matkaansa vaikka sukulaiset sanoivat:
-
Elekkeekä vielä lähtekö… olokkeeka yötä…
Aaro
ei päässyt takaisin Toyota Corolle vaan maisema sumentui ja sen kirkastuttua
hän oli aikaa sitten ihmisistä tyhjennetystä Joensuusta etelään päin lähtevässä
junassa. Elettiin vuotta 1975 ja hänen mukanaan oli kaksi aikuista. Muistotäti
ja hänen miehensä. Aaro oli matkalla Helsinkiin. Helsinkiin, hitto vie. Sehän
oli ollut passittomille kielletty alue koko Aaron eliniän. Matkan edetessä Aaro
katseli junan ikkunasta ja ymmärsi mitä termi ”elävä maaseutu” tarkoitti. Täällä
asuttiin. Täällä elettiin. Joka puolella näkyi peltoja ja niitä lehmiäkin. Ja
ihmisiä puuhailemassa kuka mitäkin. Niillä oli autojakin. Ja pieniä taajamia aina
toisensa perään. Eläviä ihmisiä.
Vantaan
ja Tuusulan rajalla oikeasti 28-vuotias mutta muistomatkallaan kymmenvuotias
Aaro odotti että juna pysähtyisi Tuusulan ja Vantaan rajalla ja junaan astuisi
aseistetut sisäisen turvallisuuden viranomaiset tarkistamaan sisäisiä passeja. Mutta
ensimmäistäkään koppalakkia ei tullut sisään ja juna jatkoi kaikessa rauhassa Helsingin
rautatieasemalle. Jossa Aaro junasta noustuaan näki sen näyn jota ei ollut koskaan
nähnyt omassa todellisuudessaan. Asemalla oli vain suomalaisia. Ei ensimmäistäkään
somalia. Ei ensimmäistäkään arabia. Vain rauhallisia suomalaisia. Ja sitten
käytiin muistotädin kanssa vielä aseman snagarilla syömässä höyrymakkarat. Joista
Aaro omassa todellisuudessaan saattoi nähdä vain unta.
Edessä
olisi pienen pojan viikko Helsingissä. Linnanmäellä, Korkeasaaressa ja muualla.
Lentoasemallakin. Ilman ensimmäistäkään Liittovaltion viranomaista ja ennen
kaikkea ilman ensimmäistäkään räyhäävää ja jalustalle nostettua etnisesti
edistyksellistä joita Aaro oli oppinut omassa elämässään pelkäämään ja
väistämään.
Aaro
heräsi kaksi minuuttia kestäneeltä kaksiviikkoiselta matkaltaan. Muistiteknikko
poisti kypärän Aaron päästä ja totesi:
-
Tää herkku saattaa kuule pian loppua.
-
Miksi ihmeessä? Täähän on ainoa asia minkä vuoksi minä yleensä jaksan elää.
-
Liittovaltio on suunnitellut että menneisyysmatkat kielletään. Virallinen syy
on siinä että ihmiset addiktoituvat niihin. Mikä on tietysti naurettavaa koska
Liittovaltio myy halpaa heroiinia ja suorastaan pyrkii siihen että ihmiset
addiktoituvat ja mieluummin vielä vetävät överit. Varsinkin täällä
hiilivapaassa Suomessa. Ruumis kun ei
levottomuuksia saa aikaiseksi eikä sen elättäminen maksa mitään. Mutta
tosiasiallinen syy on se, että nää menneisyysmatkat aikaansaavat levottomuutta.
Ne kun kertovat ihmisille että joskus aikanaan oli paljon paremmin. Ja mehän
eletään virallisesti täydessä utopiassa jota ei saa arvostella. Jos nää menneisyysreissut
lopetetaan niin se tietää meikäläisellekin sitten työttömyyttä ja muuttoa
kuutioasuntoon. Tässä täydellisyydessä ja utopiassa.
Aaro
Kolehmainen poistui Oy Menneen Maailman tiloista ja mietti että mitä hän tekisi
jos tämä henkireikä vietäisiin pois. Eihän hänella olisi sitten enää mitään. Ehkä
hänkin alkaisi ostamaan Fed-Marketin halpaa heroiinia. Ja vetäisi överit. Sillä
eihän tässä todellisuudessa ollut mitään, minkä vuoksi elää. Pelkkänä
tarpeettomana kuhnurina kennossa. Ilman menneisyyttä, ilman tulevaisuutta ja
pian ilman historiaakin.
Täydellisessä
utopiassa.
Kiitos
kommentoija Labrotalle inspiraatiosta. Ja varmaankin kirjoitus on myös hieman
velkaa Total Recall-elokuvalle.