maanantai 30. marraskuuta 2020

IKKUNAN ÄÄRELLÄ

Elettiin Nyhtänköljässä erästä 1970-luvun talvea. Siinä Kekkosen valtakunnassa jossa elämän tunnussa oli syvä luottamus tulevaisuuteen. Elettiin kuin kansakunnan pitkälle edennyttä aamupäivää jossa ei osattu vielä kuvitellakaan kuinka kirkkaaksi auringonpaiste vielä joskus tulisi. Eteen- ja ylöspäinmenon tuntu oli lähes kaikkialla.

Joskaan ei aivan kaikkialla. Joissain paikoissa aika alkoi pikkuhiljaa pysähtyä ja kello raksutti enää menneitä vuosia. Yksi niistä paikoista oli kunnan keskustan reunamilla sijaitseva pieni puutalo joka erottui ohimenevälle tielle hangen keskeltä ja metsän reunasta. Talo ei ollut sodan jälkeen rakennettuja rintamamiestaloja vaan se oli tehty jo kauan aikaisemmin. Pieni kooltaan ja vain yksikerroksinen. Talon rappusten edessä oli vanha nainen joka oli käynyt hakemassa kolme ämpärillistä vettä tien vieressä sijaitsevasta kunnan vesipisteestä. Ämpärit hän oli työntänyt talolleen vesikelkalla ja nosteli niitä nyt yksi kerrallaan sisään. Aikanaan niitä olisi noussut kaksi kerralla mutta ikä teki tehtävänsä eikä selkä tahtonut enää suoristua itsestäänkään.

Silti nainen oli tyytyväinen. Taloa saattoi joku pitää askeettisena. Yksi pienehkö olohuone jossa oli pieni sohva sekä heteka johon oli vaihdettu vaneripohja. Sitten oli keittiö jossa oli pieni ruokailupöytä, vanha rautaliesi sekä siihen kuuluva leivinuuni jonka pesä oli keittiön puolella ja muuri puolestaan olohuoneen puolella. Olohuoneessa oli lisäksi yksi sähköpatteri ja keittiössä kaksipisteinen sähkölevy. Vesi oli kantovesi eikä talossa ollut viemäröintiä. Samoin kuin ei sisä-wc:tä. Ulkohuussi oli lähellä, yhdistetyssä liiteri- ja varastorakennuksessa. Talon toisessa päässä oli hyvälöylyinen sauna muuripatoineen ja vatipesuineen. Samassa saunassa nainen pesi pyykkinsä vieläkin käsin. Olipa talossa luksuksena vielä keittiössä sijaitseva jääkaappi ja olohuoneessa vanha putkiradio ja mustavalkoinen televisio.

Kauppa-asiatkin sujuivat mukavasti sillä kilometrin päässä sijaitsevassa lähikaupassa oli lähetyspoika. Nainen soitti kerran viikossa kauppaan ja lähetyspoika toi pahvilaatikossa sen, mitä nainen tarvitsi. Eikä se ollut paljoa. Aika ajoin hän kävi kaupassa maksamassa piikkinsä. Potkurilla kulkien. Kesällä siinä oli pyörät alla. Joskus hänen poikansa heitti hänet autollaan kaupalle. Poika käytti häntä myös keskustassa. Lähinnä siksi että hän kävi nostamassa pankista eläkkeensä käteiseksi.

Kyseinen vanha nainen ajatteli että talossa oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Ei se ollut askeettinen, vaan viihtyisä. Ennen kaikkea se oli koti. Hän oli nähnyt aikanaan kapinan, tuntenut pelon ja nälän joka pienen tauon  jälkeen jatkui sodilla jotka tekivät hänestä lesken ja köyhän yksinhuoltajan. Sota ja pelko loppui aikanaan, nälkäkin kaikkosi mutta köyhyys ja raskas työ teollisuussiivoojana jäi. Kunnes työn ies muuttui sairaseläkkeeksi hieman ennen varsinaista eläkeikää. Kaiken koetun myötä nainen tiesi että mitään ei tullut ottaa itsestäänselvyytenä ja toimeen tuleminen oli itsessään jo rikkautta. Sillä, joka piti hänen elämäänsä köyhänä  oli vielä hyvin monta askelta omassa elämässään otettavana ja opittavana.

Kaiken tarvittavan lisäksi hänellä oli ystävänsä. Oli hänellä tietysti sukuakin mutta pääosa oli kaikonnut muualle eikä paikkakunnalle jäänyt poika voinut jatkuvasti täällä hypätä. Heillä oli oma elämänsä. Mutta ne ystävät, joita hän aikoi taas pian katsella olivat aina uskollisesti paikalla. Samalla kun nainen haki vettä oli liedessä ollut valmis tuli palamassa ja sillä hän keitteli maittavat kahvit vanhalla kuparipannulla. Kahvipannun hän asetti keittiön pöydälle joka sijaitsi ikkunan vieressä ja laittoi kahvimyssyn sen päälle. Pöydällä oli jo valmiiksi pienessä astiassa sokerikorppuja jotka löytyivät kuivatavaraa sisältävästä pienestä komerosta. Hiirethän siellä tuppasivat aika ajoin mellastamaan mutta kun kaiken pakkasi matkan varrella kertyneisiin peltirasioihin niin juhlat jäivät hiiriltä pitämättä. Siinähän tyhjää rapistelivat.

Oli vedenhakureissulta tullut mukaan myös Maakuntalehti mutta se sai odottaa olohuoneessa. Nainen aikoi keskittyä ystäviinsä. Hän kaatoi kahvia vanhaan posliinikuppiin, kastoi siinä sokerikorppua, haukkasi palasen ja katsoi ikkunasta ulos. Kahden metrin päässä keittiön ikkunasta oli lintulauta. Siellä näyteltiin näytelmää joka oli aina samanlainen mutta silti alati elävä ja muuttuva.

Vanha talo sijaitsi kahden maailman rajalla. Ihmisten maailma, asuttu kyläalue päättyi taloon ja talon vierestä alkoi synkkä, kauas ulottuva metsä. Niinpä lintulaudalla oli monen tyyppisiä visertäjiä. Talitiaisia, varpusia, hömötiaisia, sinitiaisia ja välillä harvinaisempiakin vieraita. Vanhan naisen suurimpia suosikkeja olivat talvipakkasien aikaan pihalle tulevat punatulkut. Välillä talon viereisessä pihlajassa niitä saattoi olla hyvinkin viisitoista kappaletta ja silloin näytti siltä kuin pihlaja olisi kasvattanut itselleen paksut ja pörröiset talvimarjat. Kävi laudalla tietysti harakoita ja närhiäkin mutta kopautus ikkunaan ajoi ne pois. Pienemmät tirriäiset eivät kopautuksia säikähtäneet. Ne tiesivät että seisova pöytä oli niitä varten.

Aika unohtui lintulaudan ja sen vieressä olevan lyhteen luona käytävää näytelmää katsellessa. Kesällä pikkulinnut pyörivät muualla koska ruokaa oli luonnon puolesta yllin kyllin mutta tilalle tulisivat toiset vieraat. Liiterirakennuksen päässä saattoi pyöriä parhaimmillaan toistakymmentä siiliä. Niitten mukavien tuhisijoitten puuhailuja katsellessa aika unohtui yhtä lailla. Mutta ei sen ollut väliä. Hänellä kun ei ollut enää kiire minnekään.

Aika ajoin hänellä oli kaveri katsomassa ystäviään. Tulevana viikonloppuna hän tulisi taas. Pojanpoika. Sellainen kymmenvuotias vessukka joka jaksoi yhtä lailla seurata pihan elävää näytelmää. Metsäläisen aikeita pojassa oli, niin kuin isässäänkin. Isänsä opettaisi pojan aikanaan metsälle ja kehuipa poika ampuneensa jo haulikolla. Poika oli myös kovin utelias ja kyseli kaikenlaista menneistä ajoista. Sellaisiakin kysymyksiä joihin nainen ei halunnut vastata eikä oikeastaan edes muistella. Silti hän nautti pojan vierailusta sillä – toisin kuin poika – hän tiesi ajan nopean kulun ja ymmärsi että kasvaessaan pojalle tulisi muutakin kiinnostusta kuin mummolakäynnit. Paljon, paljon muuta ja niin kovin, kovin pian. Toivottavasti isoäiti ei unohtuisi mielestä kokonaan.  

Vanha nainen huokasi, kastoi korppua kahvikupissa ja haukkasi palan. Pian nämä ikkunan ääressä näyteltävät näytelmät loppuisivat. Ainakin hänen osaltaan. Olihan hän sen tiennyt jo hyvän aikaa mutta hänen poikansa oli tehnyt sen hiljattain selväksi. Sanoen lopulta ääneen sen, mitä hän ei itse saanut itselleen sanottua. Vaikka talo olikin hänelle rakas, se tappaisi hänet ennenaikaisesti. Voimat eivät vaan kerta kaikkiaan riittäisi. Jo vedenhaku oli nykyisin kovasti työlästä. Ja harvaa puutaloa piti lämmittää usein eikä talo tehnyt sitä suinkaan itse. Puut oli pilkottava ja kannettava eikä hänen elämän kuluttama vartensa sitä enää kauaa kestäisi. Nuorena kovakuntoisen naisen vartalo oli aikanaan kuin raudasta tehty mutta rautakaan ei kestä loputtomasti vuosien kirousta. Ja se lähikauppakin lopettaisi pian. Omistaja oli liian vanha eikä kannattavuuden rajalla vuosia keikkuneelle kaupalle ollut halukasta jatkajaa. Jäljelle jäi vain keskustan suuremmat kaupat. Joilla ei lähetyspoikia ollut enää ollut aikoihin.

Olihan hänelle jo esitelty vanhustentalo. Eikä se ollut mikään punkka vuodeosaston nurkassa vaan kyseessä olivat ihan oikeat rivitalot joissa oli tarjolla yksiö. Ensimmäisen kerran hänellä olisi asunto jossa hanasta tulisi vesi. Lämminkin vesi. Olisi sisävessa ja suihku. Kaikki tarvittava. Kunnan apua sai tarvittaessa mutta jos ei tarvinnut niin sitä ei väkisin tuputettu eikä tekemisiä vahdittu. Hän olisi asukas, ei potilas eikä vanki. Hulluhan hän olisi jos ei muuttaisi. Mutta silti ajatus riipi sielua. Milloin hän oli muuttanut tähän taloon? Ennen sotia. Hän oli yhtä talon kanssa ja hänen lähdettyään talo olisi vain sieluton hajoava runko josta muistot ajan myötä haipuisivat ja lopulta unohtuisivat kokonaan.

Mutta… ikä oli ehkä särkenyt vanhan naisen ruumiin mutta jättänyt järjen. Pakkohan hänen olisi muuttaa. Ja olihan se jo päätetty. Keväällä se tapahtuisi. Hän oli pyytänyt ja saanut hieman aikaa tehdä surutyötä. Että tottuisi ajatukseen ja voisi muuttaa sielultaan yhtenä kappaleena. Vaikeaa se silti olisi. Jättää talo, talon muistot ja ystävät keittiön ikkunan äärellä.

Kymmeniä vuosia myöhemmin, samalla tontilla…

Muuan harmaapartainen mies käveli tontilla ja katseli ympärilleen. Mies oli se pikkuinen poika joka oli joskus kauan sitten kastellut mummin keittiössä sokerikorppua kahviin ja katsellut hänen kanssaan lintujen vilskettä. Nyt hän alkoi olla jo vanha mies itsekin. Tontilla ei näkynyt enää jälkeäkään jo aikaa sitten puretusta talosta. Ei edes kivijalkaa. Mies mittaili muistinsa metrejä ja hahmotti mielessään menneitä paikkoja. Joo, tuossa ne oli ne raput… ja se ikkuna oli tuon verran vasemmalle ja eteenpäin… lintulauta oli tuossa…

Mies katseli lintulaudan paikkaa mutta eihän maassa ollut enää edes tolpan kuoppaa jäljellä. Tontilla pörräili muutama talitiainen mutta niittenkin titityy oli ajan myötä kadonnut ja nyt ne vislailivat mitä vislailivat. Se pihlaja oli vielä sentään tallella. Varsin huonossa kunnossa jo sekin. Kuinkahan vanha se oikein mahtoikaan olla? Liiterirakennus sen vierestä oli myös kadonnut jo kauan sitten. Mies laski edelleen muistinsa metrejä ja kiersi talonpaikkaa… tuolla kohdalla oli liesi ja muuri… ja tällä kohdalla sauna… siinä se kylmä avovintti sitten kaiken päällä… olohuone… näinkö pieni se talo lopulta olikin… no, pikkupojasta kaikki tuntui aina suuremmalta…

Mies muisti sen kuinka pikkupoikana ajatteli ihmiselämän olevan hirvittävän pitkän. Nyt hän tajusi – oli tajunnut jo kauan – että kuinka lyhyt se tosiasiassa olikaan. Matka lapsuudesta aikuisuuteen ja siitä kohti vanhuutta oli kuin ohimenevä huokaus jota ihminen ei ollut edes tajunnut huokaisseensa. Hänkin oli elänyt jo paljon kauemmin kuin mitä hänellä olisi enää jäljellä. Kai se oli hyvä ettei etukäteen tiennyt päiviensä määrää.

Vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään hautapaikka otti mies lippalakin päästänsä ja oli hetken paikallaan katsoen jotain, jonka muisti mutta jota ei ollut enää. Hän tuumasi että oli sentään hyvä että isoäiti ehti elää vanhuutensa ja lopulta kuolla inhimillisesti. Toisena aikakautena. Toisessa maailmassa. Arvokkaana ihmisenä jonka elämällä oli merkitys vielä sen lopussakin. Aikana, ennen kuin vanhuksista tuli vain pelkkä menoerä ja hengittävää ongelmajätettä jotka ahdettiin vanhuskeskityslaitoksiin jossa heidän kuolemaansa toivoivat sekä vanhukset itse että se yhteiskunta jota he aikanaan olivat rakentamassa. Miettien ehkä että oliko se sittenkään vaivan arvoista. Kun kiitos oli tällainen.

Mies pani lätsän takaisin päähänsä, sytytti tupakan ja ajatteli katkerana että hänen sukupolvellaan sitä arvokkaan vanhuuden etuoikeutta ei enää olisi. Ainoa vaihtoehto päätymisestä eläväksi säilykepurkiksi varastohyllylle taisi olla pistää tarpeeksi aikaisessa vaiheessa haulikonpiipun suuhunsa ja painaa liipaisinta. Autolleen kävellessä mies ihmetteli itsekseen että mikä muutti maan sellaiseksi että se unohti itsensä ja kansalaisensa? Ja miksi? Hänellä ei ollut vastausta. Hän käynnisti autonsa ja poistui jonnekin. Kauniiden muistojen maailmasta lohduttomaan nykyhetkeen joka ei luvannut toivoa paremmasta.

30 kommenttia:

  1. Niin se elämä menee.

    Hieno kirjoitus. Jälleen kerran.

    VastaaPoista
  2. Täytyy todeta tuosta vanhustenhuollosta, että nykyäänhän ei nimenomaan sinne vanhainkotiin aka keskityslaitokseen pääse noin vaan. Paremminkin jätetään sinne kotiin, ja hyvässä lykyssä kotihoito käy tuomassa lääkkeet ja katsomassa, että vieläkös sekin elää. Tuli yksi kesä vietettyä kaupungin autokuskin apumiehenä, ja osa hommista sisälsi vanhusten kuljettamista nk. päivähoitoon erääseen kaupungin laitokseen. Kahdeksan maissa aamulla kyytiin ja kolmelta iltapäivällä takaisin, ja tämä toiminta oli vain arkisin. Osa näistä ihmisistä oli niin dementoituneita, että sekä minua että hommaa vuosia tehnyttä vakikuljettajaa hirvitti jättää nämä kotiinsa, ihan itsekseen.

    Vastaava juttu sattui mummon naapurille ja ystävättärelle, dementia söi kyvyt, mutta Porin kaupunki oli sitä mieltä että kyllä se mummeli kotonaan pärjää. Tarvitsi jotain viisi kuusi kertaa peräkkäin talvipakkasilla toikkarointia kaupungilla ja virkavallan kyytiä kotiaan vailla tietoa mikä maa ja valuutta ennenkuin vanhainkodista vihdoin ja viimein paikka aukesi. Äitini joka vanhustenhoidon parissa on liki nelisenkymmentä vuotta tehnyt työtä sanoo, että juttu on tosiaan melkoisesti muuttunut sitten 1980-luvun jolloin hän aloitti, siihen aikaan vanhainkotipaikan sai jos ei enää pärjännyt kotona, siis ihan ruumiillisten esteiden takia, nykyään käytännössä pitää olla täysin henkisesti poissa ennenkuin paikka irtoaa, pelaa kroppa sitten tai ei. Toki rahalla saa yksityistä palveluasumista jne...

    VastaaPoista
  3. Yrjön talo oli kuin ilmetty oma lapsuudenkotini. Meitä asui kuusi henkilöä 25 asuinneliön tuvassa ja kamarissa. Nyt jokainen Suomeen tullut luikuria lasketellut nuori mies saa yksin asuttavakseen isomman asunnon, jossa sisävessa, vesijohtovesi, sähköliesi, jääkaappi ja keskuslämmitys – toisin kuin meillä. Mutta me maksoimmekin itse asumisemme. Toisin kuin luikurit. Jos nämä valehtelevat miehet joutuisivat itse maksamaan asuntonsa, tuskin saisivat edes soputelttaa hankituksi.

    Kun äitimme jäi mökkiin yksin asumaan, hän kylmillä pakkasilla meni ulos luomaan lunta, jotta hänellä oli lämpimämpää kuin sisällä. Toisin kuin Yrjön kertomassa, hän ei saanut mitään kunnan rivitaloasuntoa, vaan mökin myynnillä ja lasten tukemana hän sai hankittua yksiön pienestä kerrostalosta.

    Hiiden kylän keskustaan oli kilometri matkaa. Kylä oli täynnä elämää. 120 oppilaan 7-luokkainen kansakoulu, parhaimmillaan viisi kauppaa, posti, seurakuntasisar, poliisi. Viimeisenä lopetetaan koulu ensi syksynä. Nykypäättäjät eivät muuta osaakaan kuin lopettaa suomalaisten palvelut, jotta ulkomaalaisille riittää enemmän rahaa annettavaksi.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Ykä hienosta kirjoituksesta! Tarina kertoo kuin suoraan isoäitieni elämästä. Nämä olivat hatunnoston arvoisia rautaisia naisia. Saivat myös elää loppuun saakka arvostettuina, lähipiirin tukemana. Vaikka kehon suorituskyky heikkeni, niin järki säilyi - niistä vaihtelevista olosuhteista riippumatta.

    VastaaPoista
  5. Omassa naapurissani omakotitalon lähes yhdeksänkymppinen isäntä kuoli sydänkohtaukseen samana päivänä kun piti muuttaa vaimon kanssa palvelutaloon. Hän oli loppuun asti vastustanut ajatusta, vaikka molemmat vanhukset olivat jo hyvin huonokuntoisia ihmisiä. Omin käsin vuosikymmeniä sitten rakennetun talon ja siihen liittyneen pitkän elämän ja muistojen jättäminen kävi kai lopulta ylivoimaiseksi. Luulen, että itselleni voisi käydä samoin; ei se oma koti ole koskaan ole pelkät seinät ympärillä. Toistaiseksi minäkin saan nauttia tarinan mummelin tavoin lintujen katselemisesta oman pihan omenapuun ruokinta-automaatilla, jossa myös talviturkkiin vaihtaneet oravat usein vierailee; se temppuilu auringonkukansiemeniin kiinni pääsemiseksi on näkemisen arvoista!

    Kiitos Ykälle taas koskettavasta tarinasta! Monelle nuorelle voi olla täysin käsittämätöntä, miten vaatimattomissa oloissa ennen on voitu tulla toimeen, kun pelkkä sähkö, juokseva vesi ja sisävessa saattoi olla ylellisyyttä.

    Rouva Ano

    VastaaPoista
  6. Kovin ovat samansuuntaisia ajatukset, ne joita itsellänikin tahtoo nykyisin tulla kuin oli tuolla entisellä pikkupojalla, tuolla talon entisillä sijoila käydessään.
    No, en nyt vielä heitä kirvestä kaivoon kuten sanotaan. Odottelen tulevaa itsenäisyyspäivää innolla, josko laskelmat osuisivat kohdalleen. Uutta ihmistainta odotetaan nuoremman tyttären perheeseen. Ja tietysti minäkin odotan. Ja toivon, että hänen aikuisuutensa olisi kuitenkin parempi mikä nyt näyttää suunta olevan.
    Huru-ukko

    VastaaPoista
  7. Vuosikymmeniä myöhemmin, harmaantunut mies kulkee samalla tontilla. Mummon kuoleman jälkeen pojanpoika oli kunnostanut ja laajentanut taloa. Oli jotenkin lohdullista ajatella olevansa jo 3. Sukupolvi siinä paikassa. Ja onneksi 4. Oli jo kasvamassa.. Kertoili Ylipursimies henkilöhistoriastaan. Hieno tarina.

    VastaaPoista
  8. ... jatkuu - ja nämä naiset kohtasivat mm. kaksi rähinää. Ensimmäisessä joutuivat yksin elättämään perheensä niissä olosuhteissa kun mies, veljistä puhumattakaan, oli siellä jossain... Toisessa pelkäämään poikiensa puolesta, palanneeko ollenkaan... vaatii taitoa ja sisukkuutta selvitä!

    VastaaPoista
  9. Tämän kun saisi kaikki kansanedustajat ja kuntien valtuutetut lukemaan. Eihän se mitään auttaisi, mutta kuitenkin. Kun itselläkin seuraavat pyöreät ovat kuuskymppiset ja mummo on sinne maalaiskylään haudattu, niin joku roska täällä meni silmään.

    Jartsa

    VastaaPoista
  10. Tuli mieleen tästä yksi talo, johon asensin antennin. Ei tämmöinen kartano, monihuoneinen asumus. Ei.

    Oikeastaan mökki, tupa, porstua ja toisessa päässä sauna & liiteri. Välissä maalattiainen välikkö. Kaikki saman katon alla. Tupa oli 3*3 metriä, tilaa vei iso uuni & hella. Pöytä, pari tuolia ja sänky. Lattia oli hieman vino. TV piti sitoa narulla nurkkaansa, ettei vierinyt pois paikaltaan - jalustassaan kun oli pyörät. Korkeutta oli sen verran, että yletyin keittiötuolilta vääntämään päätykolmiokiinnikkeen täkkiruuvit kiinni. Siis antenniputken kiinnikkeen. Talon haarjalle ylettyi siis maasta pelkän keittiötuolin avulla. Porakoneen oma johto ulottui huoneen pistorasiasta ikkunan kautta oikein hyvin siihen päätykolmioon.

    Oli pykätty vähäiselle laakealle kalliolle tuo mökki, tieltä matkaa parikymmentä metriä. Pihan reunasta alkoi laaja peltoaukio. Pihassa oli kaivo käsipumppuineen. Elettiin 80-lukua. Vanha pariskunta seurasi asennustani kiinnostuneena. Tarjosivat kahvia ja siunailivat parantunutta kuvan laatua.

    Ajoin sitä tietä aiemnin useinkin - niin, että muistan joka mutkan ulkoa. Sitten tuli tauko asioille siellä seudulla, toinen tiekin vei paremmin.

    Vaan kuukausi sitten ajelin taas. Ei ollut mökkiä, ei ollut edes liittymää. Ei näkynyt peltoaukeaa. Näkyi pelkkää pusikkoa. Siellä päin oli pari oikea ökytaloakin, melkein tiessä kiinni. Isoa taloa, tie meni pihan läpi, navetan ja talon välistä. Konesuojan ja talon välistä. Ei näkynyt niitäkään, vain pusikkoa näkyi. T-risteys suuren peltoaukeaman keskelläkin näkyi. Ei ollut peltoaukeaa metsäsaarekkeineen, pusikkoa on nyt maisemansa.

    Eikä siitä ole kuin hetki kun ajelin kalaan metsäjärville tuota kautta. Pyörällä ja sitten mopolla. Palasin tietä pitkin hiihtäen, kun oli mennyt kuutamohiidolla kuu pilveen. Tuota tietä pitkin ajelin keväällä teeriä laskien, sillä peltoaukeallakin soi kymmeniä teeriä. Ihan äsken, vastahan siitä on vajaa neljäkymmentä vuotta kun viimeksi ajelin.

    Pyssymies

    VastaaPoista
  11. Tippukivi kasvaa keskimäärin 0,13 mm vuodessa.
    Ihminen on vain hauras olento, joka käy Pallon päällä käväisemässä ja katoaa.
    Meneekö hän jonnekin? Moni uskoo niin, kukaan ei tiedä.

    Mutta mitä teemme me, joilla ei ole mahdollisuutta saada haulikkoa, jos hamppukravatin sitomista on lykännyt niin kauan, etteivät jalat enää kanna Rengon keinun kyytiin nousemista?

    VastaaPoista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  13. Nyt isoo miestä itketti. Jostain syystä muistelin taas jälleen omaa nuoruuttani ja sitä yhtä itähelsingin lähiötä silloin joskus.
    Kaiken ikävän ja kurjan lisäksi muistan ne hyvät hetket. Kun Aku Ankka oli tullut ja söin keksejä välipalana koulun jälkeen sitä lukien. Tai kun silloin nuorena ensimmäisiä kertoja viinalla läträttiin.
    Muistan myös Isomummon joka eli 98 vuotiaaksiko se oli? Asui Vaasassa ja vielä vanhuksenakin oli terävä ja henkisesti paikalla ja se kokkaustaito... Silakkapihvit jotka isomummo teki tai Mummokin joka kanssa sen taidon osasi. Parempia ei ole olemassa eikä tule.

    Muistojen niitten hyvienkin keskellä on kuitenkin tietty toivottomuus. Se tieto että tulevaisuudella ei ole kuin huonompaa tarjolla. Se mulla oli jo lapsena varmana tietona päässä.
    Se kun joka puolelta tulee samaa dataa siitä ettei susta mitään tule. Sun elämäs menee niin että teet pienipalkkasia hanttihommia jos saat ja lopulta päädyt kuitenkin pitkäaikaistyöttömäksi ja asut hyvällä tuurilla kaupungin vuokrayksiössä ja kiskot keskiketterää... jos et jo ole aineisiin sortunut.
    Mitä tahansa välissä tapahtuukin niin loppujen lopuksi kaikki menee päin persettä.

    Osa sen aikaisista tutuista ja kavereista laittoi hanskat tiskiin jo nuorena osa räpiköi edelleenkin hukkuakseen sitten myöhemmin. Sitäkö sitten pärjäämiseksi kutsutaan? En enää tiedä kertokoon joku joka tietää.
    Lähes kaikki nuoruuden haaveet on jääny toteutumatta tai muuttunu mahdottomiksi. Sitten on saanu kasata elämänsä sirpaleista jonkun epämääräisen mitenkuten toimivan kyhäelmän kun parempaakaan ei ole saatavissa.

    Koulutus ei ole tehnyt autuaaksi. Se kun ei ole minun aikanani enää pystynyt nostamaan mihinkään. Koulutuksesta huolimatta samanlaisia hanttihommia vain. Ei ole verkostoja. Tai sitten naamani vain on väärä.
    Jotain traumoja kai on jäänyt kun välillä olen hyvinkin kyyninen ja välillä taas tunnen oudosti jonkinlaista myötätuntoa todellisia pahantekijöitä kohtaan.

    Kaikkia näitä ajattelen silloin kun kävelen niisä lapsuuteni maisemissa. Vaikka mulla jonkinlainen duuni onkin ja kai jollain mittarilla pärjään en kuitenkaan koe että näin olisi. Jotain tärkeää multa puuttuu.... Usko elämään usko tulevaisuuteen.

    Unelmoin usein että olisin saanut elää nuoruuteni maailmassa jossa tulevaisuudelta voi odottaa varovaisesti parempaa.
    Silti jostain syystä kaipaan nuoruuteeni. En tiedä mikä siinä on. Olisinko yrittänyt jotain muuta reittiä ja tehnyt asiat eri tavalla? Ehkä... En tiedä.

    Kuinkakohan moni 75-90 syntyneistä on kyyninen ja katkera ja ei näe huomista parempana.

    Sori meni sekavaksi T labrotta

    VastaaPoista
  14. Tämä maa halutaan valtaapitävien toimesta hukuttaa paskaan.
    Siihen pakaan mitä tulee rajan yli.
    Siihen paskaan mitä tulee medioista.
    Siihen paskaan mtä eu tunkee tänne.

    Mutta sen me olemme ansainneet.
    Koska emme TEHNEET MITÄÄN.
    He, jotka ovat mullan alla, tekivät.
    Ja kuule sie pääminister, voi vaikka haistaa ison, löysän paskan

    VastaaPoista
  15. keski-ikäinen pikkupoika30. marraskuuta 2020 klo 20.21

    Ykä perkele, taas on sumua silmälaseissa. Olen lukenut nyt noin 45 vuotta, huonoinakin vuosina menee pari sataa kirjaa, normaalisti enemmän. Mutta ei ole vastaan tullut montaa jotka tekstinsä saavat niin täyteen tunnetta kuin sinä.

    Kiitos näistä kirjoituksista ja siitä että jaat ne kanssamme.

    VastaaPoista

  16. Elämääni kuvaavat laulun sanat:
    “Elämälle kiitos, sain siltä paljon”,
    mutta ei missään tapauksessa:
    “En päivääkään vaihtaisi pois”.

    Olen pienestä, syrjäisestä Ala(vie)skan Someronkylästä kotoisin,
    keskeltä “ei - mitään“. Ns. kodin henki meillä ei ollut
    häävi: “Ei meillä juurikaan rukoiltu, mutta kirottiin sitäkin
    enemmän”! Köyhää oli aina, mutta nälkää ei nähty. Kunnan
    avustuksena saatiin kumiteräsaappaat tai “lyyssi” vuosittain.
    Kyläkaupan ohi piti kulkea “korvat luimussa”; olimme sinne
    aina velkaa!
    Isä sairasteli paljon ja usein. Viinaa hän käytti yleis- ja täsmälääkkeenä.
    Vieläkin on kotipaikallani jäännöksiä eräästä heinäladosta,
    jonne äiti vei meidät lapset eräänä talviyönä turvaan, kun isä
    riehui juovuspäissään. Sinne heiniin kaivauduimme ja olimme
    hiirenhiljaa. Isä horjui ladolle ja huutelikin meitä, kunnes
    sammui hankeen. Poliisi kävi meillä usein - lääkäri ei koskaan.
    Mutta mitäpä tästä kertomaan enempää; riittää kun katsotte
    elokuvan “Kahdeksan surmanluotia”. Luoteja lukuun
    ottamatta kuvaus täsmää!

    Katastrofi tuli sitten isän kuollessa v. 1957, jolloin olin
    10-vuotias. Siihen loppui lapsuuteni, eikä nuoruutta ollutkaan!
    Työtä pikkutilalla kylläkin toivottomin näköaloin ja
    riittämättömin voimin. Kansakoulun kävin loppuun - ja juuri
    silloin - 1961 aloitti kunnallinen keskikoulu pitäjässä. Se oli
    kuin pelastusrengas! Keskikoulun jälkeen olin taas uudessa
    tienhaarassa: Kotiin ei voinut jäädä, se oli tykkänään elinkelvoton.
    Mitä sain kotoa lähtiessäni: Kaksisataa metriä etumatkaa!

    Mutta tässä ollaan, koska silloin oli vielä tulevaisuuden uskoa!
    Ja luottamus omiin taitoihin ja voimiin sitä myöten.

    VastaaPoista
  17. Tervehdys Jani Alanderille, Pauli Vahteralle, Kalevi Nissilälle, Rouva Anolle, Huru-ukolle, Ukonvasaralle, Jartsalle, Pyssymiehelle, Qroquius Kadille, thinker Dillille, labrotalle, Anolle, keski-ikäiselle pikkupojalle ja Terho Hämeenkorvelle sekä kiitos kommenteistanne, jaetuista muistoista ja kannustuksesta. Sillä on suuri merkitys.

    Jani oli tietysti oikeassa. Osalla vanhuksista niin sanottu kotihoito on lähinä heitteillejättöä. Mitä Pauli totesi on myös totta. Elatusautomaatin piiriin tulleet ulkomaalaiset menevät suomalaisista oikealta ohi. Ja labrotan kommentti kertoo hyvin minua nuoremman sukupolven tilanteesta. Minun sukupolvellani sentään oli toivo tulevasta. Heiltä se on viety. Ja se on lähinnä rikollista.

    VastaaPoista
  18. Terveeks Ykä, ja iso kiitos hyvästä kirjoituksesta. Itsehän en ole tuommoisissa oloissa kasvanut, vaikka vaikeata on ollutkin aina aika ajoin.

    Näin 70-luvun alkupuolella syntynneenä olen kyllä huomannut tietyn toivottomuuden elämässäni ja kaveripiireissäni. Tietysti asiaan vaikutti suuresti se, että oma ikäluokkani valmistui juuri keskellä 90-luvun lamaa ja töitä ei saanut koska työkokemusta ei ollut. Tietenkään työkokemusta ei saa, jos ei saa töitä. Kun homma alkoi edes jossain määrin toimimaan ja uraputki urkenemaan, niin eikös -08 taas rahamarkkinat levinneet käsiin ja niitä laskuja maksetaan yhä. Sitten oman alani iso toimija *köh*Nokia*köh* teki Elop-efektit ja sitten pitkä työttömyyskausi, joka loppui juuri sopivasti viikko sitten (hurraa \o/ )

    Mutta jotta ei menisi pelkäksi voivotteluksi, niin pistetäänpä päivän uutinen Ykän omalta alalta ihan asiakkaan näkökulmasta. Tässäkin todistetaan väkevästi muutamasta epäkohdasta:

    https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/7c1a377c-4417-4e2f-86dd-2b45b2e623dc

    --Madri

    VastaaPoista
  19. Tervehdys, Madri. Itselläni oli kai pirun hyvä tuuri kun synnyin tarpeeksi aikaisin. Nuo valtamedian jutut ovat sellaisia että en oikein pidä niistä. Niissä uhriutetaan tyypit aivan liikaa ja unohdetaan heidän vastuunsa omista tekemisistä. Mutta totta tuo heppu puhuu siitä että laitokset eivät enää pysty tekemään mitään. Se puhelinten totaalipoisto olisi hyvin perusteltu vaatimus.

    VastaaPoista
  20. Osalla vanhuksista käy tuuri tai sitten geenit on hyvät. Yksi sukulaismummeli kuoli 98 vuotiaana. Pari viikkoa ennen oli käynyt vanhassa työpaikassaan tuttuja moikkaamassa. 15 kilometrin päässä kotoaan, kävellen. Oli ollut plikkana kartanossa piikana ja tapasi pari kertaa kesässä käydä kartanossa kylässä kahvilla. Asui omaa isoa omakotitalossaan loppuun saakka. Pari päivää sairaalassa vain sairasti ennen lähtöään.

    Oman pihan marjat ja omenat keräsi, jakeli ja säilöi. Piti vuokralaista, koulukkaita paikallisssa tekussa tai kauppakoulussa. Seurasi nuorten sukulaisten touhuja, kävi kylässä ja emännöi vierailuja. Touhukas, ketterä ja terävä täti. Loppuun asti.

    Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri geeniarvonnoissa tai muuten elämässä. Muisti alkaa temppuilla tai kroppa. Ennen oli vanhainkoti tarjolla, oma huone, oma rauha, omat huonekalut sisustuksena. Apua tarjolla, ateria tehdään valmiiksi. Vanhainkodissa oli myös sairasosasto sairaammille. Oli myös dementiaosasto, jossa muuten terveet olivat silmälläpidon alaisina ympäri vuorokauden. Seuranaan vanhainkodin virkakissa.

    Tämä oli siten liian kallista, tulee halvemmaksi kiertää autolla ympäri kuntaa jakamassa lääkkeet ja viemässä ateria. Aikaa oikein vartti per asiakas. En kyllä ymmärrä millä matematiikalla on halvempaa ajella autolla kymmeniä kilometrejä kuin kävellä kymmeniä metrejä sisällä. Dementikot sitten ihmettelevät ketä nuo olivat ja mitä näille nyssäköille pitäisi tehdä. Lähtevät sitten asioilleen kylille, kauppaan joka lopetti 30 vuotta sitten. Tai peräti töihin, tehtaaseen joka on jo aikoja sitten purettu. Oikein yöpuku päällä, keskellä yötä taivipakkasella. No, kunta säästi. Jääkaapista löytyy perikunnan iloksi kymmeniä ateriapaketteja, osa homeessa, osa muumioituneita.

    Pyssymies

    VastaaPoista
  21. Luin tuon artikkelin kahteen kertaan ja minusta siitä kävi ilmi, että tämä "Jani" nimenomaan ei ollut lasunuori, vaikka siihen suuntaan parannusehdotuksia tarjoilikin.
    Hän oli pysytellyt lasun ulottumattomissa peruskoulun loppuun saakka, jolloin muutti kotoa ja oli vapaa rötöstelemään vailla läheis- ja muutakaan lähikontrollia.

    Seuraamukset tulivat hänelle oikeuslaitoksen kautta tavalliseen tapaan:
    ensin ehdollista ehdollisen perään, kunnes lopulta on niin paljon että entisistä poltetaan pohjat.
    Siihen mennessä asianomainen on jo ehtinyt luulla ettei rikoksista seuraa mitään.

    Edelleen minusta tuo tyyppi vaikutti kyllä ottavan vastuuta tekemisistään ja katuvan niitä, joten siinä mielessä ehkei pahimmasta päästä;
    olettaen tietysti että oli rehellinen...

    VastaaPoista
  22. Tere. Tuo Madrin kertomus toi mileen ettei niitä töitä ilman työkokemusta saanut aiemminkaan, tuossa 60-70 lukujen vaihteessa minäkin kiertelin uudeessa kotikaupungissani toiveikkaana tarjoamassa itseäni korjaamopälliköille eri merkkien korjaamoille. Moni sanoi kyllä että joo, mutta kun. Ikää on sopivasti eli ei liikaa vaan kun ei ole työkokemusta, sitä olisi hyvä olla jotain 5-10 v. Ikää mulla oli silloin jotain rapia 17 v. Yhden pomon sitten haukuin lyttyyn, sanoin että mistä perkeleestä sitä kokemusta noin paljon tän ikäselle saa, kun ikää ei ole tämän enempää ja kukaan k-pää ei ota töihin niin ei sitä kokemusta kartu.
    No, maailma opetti aikoinaan ja kokemustakin karttui toistten nurkissa autoja ropaamalla ja omiakin siinä samalla. Eihän niistä todistuksia saanut, vaan ajan oloon pääsin käytännössä näyttämään. Löytyi sen verran yllytyshulluja matkalla, että tarttuivat syöttiin. Tarjous oli, ota viikokis ja jos en osaa laita pois eikä tartte maksaa, jos taas osaan, mkasat koko ajalta.
    Pyssymiehen tarinasta nousi muisto omasta edesmenneestä äidistäni. Hänen muistitestinsä oli jenkkien osavaltiot, että montako niitä on. En pärjännyt siinä testissä. Ja monta muutakin asiaa hänen hoksottiminsa älysivät paremmin kuin minä. Eli ei ole pojasta polvi parantunut:) Vaan näillä mennään.
    Huru-ukko

    VastaaPoista
  23. Tervehdys Pyssymiehelle, Qroquius Kadille ja Huru-ukolle & kiitos kommenteistanne.

    Pyssymies: Tässä jäädään odottelemaan että kuinka geenilotossa omalla kohdalla käy. Näistä pyjamaharhailijoista on kokemusta varmaan ikävän monella. Ojaa tai allikkoa. Heitteillejättö kotiin tai makaamaan laitokseen jossa on rutkasti liian vähän henkilökuntaa.

    Qroquius Kad: Kyseisen henkilön kohdalla voi olla näin.

    Huru-ukko: Nykyisinhän ollaan menossa aina vain enemmän siihen suuntaan että osaamisella ja kokemuksella ei ole väliä. Ainoastaan virallisella paperilla on.

    VastaaPoista
  24. Tästä on jo aikaa, NMT oli vielä kova sana, kun tuli puistossa vastaan mummo. Ihan hukassa, ei jaksanut kävellä enää metriäkään. Sairaalaan oli matkaa oikein 200 metriä, piti soittaa kyyti mummolle.

    Siinä ambulanssia odotellessa juttelin mummon kanssa ja olipa omissa maailmoissaan. Oli ollut kauppaan menossa, lopetettuun kauppaan. 10 uotta oli jo ollut ihan eri putiikki paikallaan. Ja se kauppa oli ollut ihan päinvastaisessa suunnassa kuin mihin mummo oli menossa. Eikä muistanut missä asui.

    Osasiko pyytää apua? No, ei. Aloin ihmetellä harhailevaa katsettaan ja epävarmaa etenemistään ja aloin jututtaa. Onneksi siinä oli penkki hollilla, olis ollu mummo muuten kumossa muutamassa minuutissa. Onneksi olen utelias, aloin jututtaa ja tilanne alkoi selvitä.

    Ja pyjmaharhailijan olen nähnyt. Olin sairaalassa - haettiin lääkitystä kohdalleen ja piti vaan olla osastolla kaiken varalta. Niin ihmettelin terveyskeskuksen pihaa ikkunasta, Yks kaks köpittää kohti kaupunkia pikkuinen mummo, vaaleanpunaisessa pyjamassa. Sitten kipittää hoitsu kohti kaupunkia valkoisessa seksikoltussaan - tästä on jo aikaa. Sitten ei varttiin mitään. Sitten menevät kaksistaan kohti vuodeosastoa kumpikin. Tuntiin ei mitään. Ja taas vaaleanpunainen pikkumummo köpittää kohti kaupunkia ja hetken kuluttua perässä seksimekkohoitsu. Paluu taas kaksistaan jonkin ajan kuluttua. Oli hyvin tylsän viikon jännitysnäytelmä. Niin kauan kesti, että lääkäri keksi, että kyllä sen pillerin voi puolittaa. 3 liian vähän, 4 liikaa.

    Oli muuten kaikkien aikojen tylsin viikko. Ainoa ohjelma oli verinäyte kolmasti päivässä ja ruokailut siinä välissä. Ja parin tunnin välein kävi hoitsu tarkistamassa vieläkö se ukko on hengissä. Eikä tällä mun hoitsulla ollut seksimekkoa, tyhmä housupuku vaan.

    Pyssymies

    VastaaPoista
  25. Tervehdys, Pyssymies. Tuli kommentistasi vielä mieleen se, että minä en suinkaan syytä vanhustenhuollon työntekijöitä tilanteesta. Yksi ihminen ei kerta kaikkiaan repeä osaansa enempään.

    VastaaPoista
  26. Terve Ykä. Tässä olisi pari uutista tutusta aihepiiristä:

    https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/08/24/jo-pienten-koululaisten-keskinaiseen-kiusaamiseen-pitaa-puuttua-tiukasti

    https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/01/09/ylistettya-kiva-koulu-ohjelmaa-kaytetaan-jopa-vahingollisella-tavalla-jattaa

    On varjobudjetteja, miksei sitten voisi olla ns. Kiva koulullekin vastaava varjo-ohjelma jossa laitetaan ikiaikainen ongelma todella halki poikki ja pinoon?

    VastaaPoista
  27. Tervehdys, Ano. Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Tosin valtakoneisto hyökkäisi sen varjo-ohjelman kimppuun koska sehän esittäisi väitteen että viralliset ohjelmat eivät toimi. Niin kuin ne eivät toimikaan. Ne ovat vain puhetta, paperia ja kulisseja.

    VastaaPoista
  28. KiVaKoulu on tunnetusti silkkaa haistapaskaa, kuten peruskoulun kurinpito yleisestikin.
    Mutta järkyttävää on, että saman menon on annettu levitä sinne, missä sitä ei missään nimessä saisi esiintyä:

    https://www.murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?p=1101647#p1101647

    Perin kuvaava oli erään haastatellun arvelu, että päättävä taho antaa tämän tapahtua, koska ilmeisesti pelkää tekijöitä.
    En minä ketään siitä voi moittia. Heitä on syytäkin pelätä.
    Mutta siihen pelkoon pitäisi reagoida täysin päinvastoin kuin nyt.

    Itse itseäni toistaen:
    me emme ole vieläkään saaneet nähdäksemme koko laajuudessaan sitä tuhoa, minkä Tawja Havofka meille aiheutti kahdella kaudellaan.

    VastaaPoista
  29. Tervehdys, Qroquius Kad. Totta joo, mutta kyseisen asian mädättäminen alkoi jo kauan aikaisemmin K.J. Långin (demlalainen) toimesta.

    VastaaPoista