JOTAIN IHAN MUUTA XCII

Eli kekkoslovakialaista yleisurheilumenestystä

Meikäläinenhän ei jaksa nykyisin seurata urheilua paljoakaan. Mitä nyt vähän NHL:ää kattelee ja rugbya varmaan tulis seurattua jos sitä kotimaisilta kanavilta näkyisi. Yleisurheilua ei jaksa seurata senkään vertaa. Syynä on varmaan se, että suomalaiset eivät siinä enää pärjää. Varsinkaan kestävyysurheilu ei kiinnosta sillä sehän on lähinnä afrikkalaisten jäsentenvälistä.

Kekkoslovakian aikaan tilanne oli toinen. Silloin niin pikku-Ykä kuin yleensäkin Suomen kansa kokoontui mustavalkoisten televisioittensa ääreen seuraamaan suuria yleisurheilukisoja. Ja miksi ei olisi kokoontunut koska makeaa kansalaisille oli mukavasti tarjolla ja silloin sai rauhassa olla ylpeä Suomen ja suomalaisten menestyksestä ilman että joku tättähäärä tuli selittämään että urheilumenestys ei saa ruokkia kansallismielisyyttä.

Kekkoslovakialainen yleisurheilumenestyshän alkoi jo 1960-luvulla. Pauli Nevala voitti kultaa Tokion olympialaisten keihäässä 1964 ja hopeaa Ateenan EM-kisoissa 1969. Reijo Vähälä sai samoissa EM-kisoissa hopeaa korkeudessa. Jorma Kinnunen puolestaan sai keihään hopeaa Mexico Cityssä vuonna 1968. Jouko Kuha puolestaan juoksi 3.000 metrin esteitten maailmanennätyksen vuonna 1968 (8,24.2).

Mutta näitä saavutuksia pikku-Ykä ei muista. Pikku-ykän muisti alkaa pelittää vuoden 1971 Helsingin yleisurheilun EM-kisoista

Tuolloin Julma-Juha Väätäinen putsasi pöydän voittamalla kultaa sekä 10.000 että 5.000 metrin matkoilla. Kyseinen kuva on värikuva mutta luonnollisesti pääosa kekkoslovakialaisista seurasi kisaa mustavalkoisista televisioista. Mahtoiko niitä väritelevisioita vuonna 1971 vielä pahemmin ollakaan. Ei ainakaan kovin monta:

Kekkoslovakialaisesta pajatsosta alkoi sitten pudota keskusta vuotta myöhemmin Münchenin olympialaisissa.

Ja pajatsoon laukoi tietysti 50-pennisiä parhaiten Lasse Virén joka voitti kultaa sekä Münchenin 1972 että Montrealin 1976 olympialaisten 10.000:lla ja 5.000:lla metrillä. Münchenin kymppitonni oli ehkä se ikimuistoisin sillä Lasse kaatui mutta nousi ylös ja voitti kultaa maailmanennätysajalla. Lassen ylivoimaa kuvasi ehkä parhaiten se Montrealin kymppi jossa kierrosta ennen maalia hän vilkaisi mukana olevaa Portugalin Carlos Lopezia, tuumasi että siihenhän jätkä jäät ja paineli ylivoimaiseen voittoon niin että perävalot vaan näky.

Viren sai myös urallaan pronssia vuoden 1974 EM-kisoissa 5.000:lla metrillä. München tarjosi suomalaisille melkoista hunajata sillä saman puolen tunnin sisällä suomalaiset saivat kaksi kultaa. Virén otti ensin omansa viidellä tonnilla ja sen jälkeen Pekka Vasala nappasi kultaa 1.500:lla metrillä.

Tapio Kantanen puolestaan otti pronssia 3.000 metrin estejuoksussa.

Vuoden 1974 Rooman yleisurheilun EM-kisat olivat myös Kekkoslovakialle suuri menestys.

Lasse Virénin pronssimitali tuli jo mainittua mutta kultaakin tuli ja melkein itäsaksalaiseen tyyliin. Hannu Siitonen otti kultaa keihäänheitossa:

Pentti Kahma puolestaan voitti kultaa kiekonheitossa.

Ruotsalainen Ricky Bruch oli ennen kiekkofinaalia elvistellyt että mikäs jätkä se Kahma oikein on ja kun mies jäi kolmanneksi niin hän ei tullut edes palkintojenjakoon. Otti luonnon päälle. Bruch oli muutenkin elävä esimerkki siitä että hormooneja ei kannata käyttää kovin suurissa määrin.

Naisten puolella putosi pajatsosta myös keskusta kun Nina Holmén juoksi kultaa 3000 metrin juoksussa:

Kultaa otti myös Riitta Salin 400 metrin juoksussa:

Mitaleita riitti muutenkin. Naiset ottivat hopeaa 4 x 400 metrin viestissä, Mona-Lisa Pursiainen pronssia 200 metrin juoksussa, Markku Taskinen pronssia 800 metrin juoksussa, jo aikaisemmin mainittu Lasse Viren pronssia 5000 metrin juoksussa, miehet pronssia 4 x 400 metrin juoksussa ja vielä Pirkko Helenius pronssia pituushypyssä. Nykyisin sellaisesta menestyksestä ei nähdä untakaan.

Montrealin olympialaisissa vuonna 1976 Lasse Virénin triumfi siis jatkui ja heppu pokkasi kultaa kympillä sekä vitosella ja oli sen lisäksi viides maratonilla:

Lasse juoksi kympin kunniakierroksen paljain jaloin pitäen Onitsuka Tiger-piikkareita käsissään. Tästähän nousi meteli että hei, jätkähän mainostaa. Silloin pidettiin vielä yllä illuusiota amatööriurheilusta. Muun muuassa itäblokin urheilijat olivat ”amatöörejä jotka olivat armeijan palveluksessa”. Montrealin 110 m aitojen voittaja ranskalainen Guy Drut oli ensimmäisiä kuplan puhkaisseita miehiä joka totesi että ammatiksihan tätä tehdään.

Kultamitalit näissä kisoissa jäivät yleisurheilussa siihen mutta Hannu Siitonen pokkasi hopeaa keihäänheitossa:

Ja Antti Kalliomäki puolestaan oli seipäässä toinen:

Mitaleita oli tarjolla myös yleisurheilun EM-kisoissa Prahassa vuonna 1978.

Martti Vainio voitti kultaa kympillä:

Markku Tuokko puolestaan otti hopeaa kiekonheitossa:

Seipäässä Suomelle tuli kaksi mitalia. Antti Kalliomäki otti hopeaa ja Rauli Pudas puolestaan pronssia. Pudaksen pronssihyppy oli ns. totaalinen tuurin nakki sillä rima hyppäsi kannattimiltaan ehkä viisitoista senttiä mutta läsähti takaisin kannattimilleen ja jäi niihin:

Arto Bryggare otti kisoissa pronssia 110 metrin aitajuoksussa ja Ismo Toukonen samoin pronssia 3000 metrin estejuoksussa.

Moskovan olympialaisissa 1980 Lasse Virénin triumfi ei enää jatkunut mutta tulihan hän sentään viidenneksi kymppitonnilla. Mutta samalla kymppitonnilla Kaarlo Maaninka otti hopeaa ja oli myös viidellä tonnilla kolmas:

Moskovan kisojen aikana elettiin niitä aikoja jolloin Kekkoslovakia alkoi vedellä viimeisiään niin kuin myös sen jälkeen suomalainen yleisurheilumenestys. Saattoivatko nämä kaksi asiaa olla riippuvaisia toisistaan? Sitähän ei selvitä edes Hömpstadin Vähänköehkäopistollisen Keskussairaalan ylempi aivoräätäli Veikko Vopakki. Mutta onneksi alkaneella 1980-luvulla talviurheilussa vielä pärjättiin ja suomalainen jääkiekkokin alkoi saavuttaa menestystä. Hitaasti mutta varmasti. Olipahan Kekkoslovakian jälkeiselle suomalaiselle tarjolla edelleenkin sirkushuveja.

Ja sitten 1990-luvulta alkaen Suomi muuttui kokonaisuudessaan huonoksi sirkukseksi muutenkin. Sirkukseksi johon suomalaisten on pakko osallistua ja maksaa pääsyliput vaikkei huvittaisikaan.