USKONSA MENETTÄNYT, USKOSSA PYSYVÄ

Helsinki, nykypäivä…

Niin… olihan sitä mennyt liikaa viime aikoina… tullut litkittyä niin… punasilmäisiä aamuja oli tullut aina vain enemmän… ja se oli varmaan jo huomattu… akateemisten tovereittenkin keskuudessa… mutta eihän hän ollut ainoa… ei todellakaan ainoa… joten paskanko väliä…

Näin tuumasi eräs jo kohtuullisen uran tehnyt Järjestelmäpuolueen demariosaston naispoliitikko ja kaatoi itselleen lisää punaviiniä. Sille oli tarvetta. Se, joka sanoi ettei viina ollut ratkaisu ei tiennyt ongelmista mitään. Ja hänellä oli ongelma. Ongelma, jota saattoi sanoa heräämiseksi ja järkiintymiseksi. Se sama, jota hyvin moni häntä paljon nuorempi politiikan ulkopuolinen ihminen sanoi aikuistumiseksi. Hänelle se vain tuli päälle vasta viisikymppisenä.

Pitikö sen perkeleen iskeä juuri kun kaikki tavoitteet näyttivät olevan saavutettavissa? Aivan käsien ulottuvilla ja suurin osa jo kourassa. Taistelun lopputuloksena. Voitetun taistelun. Sillä sitähän hän oli ollut koko poliittisen uransa ajan. Taistelija. Hän oli taistellut epäkohtia vastaan. Kaikesta sydämestään ja oikeaksi määriteltyä hyvyyttä palvellen.

Hän oli taistellut rasismia vastaan ja sen myötä myös luonnollisesti monikulttuurisuuden puolesta. Sillä monikulttuurisuushan on rikkaus ja rasismi taas puolestaan syöpä joka piileskeli jopa syvimmissä rakenteissa josta se piti kitkeä pois aina ajatuksia myöten. Näin hänelle oli sanottu ja hän oli sen uskonut ja  omaksunut. Siispä hän oli taistellut.

Hän oli taistellut ilmastonmuutosta vastaan. Hän oli oppinut ja oppimaansa julistanut. Me kaikki olemme vastuussa. Meidän suomalaisten esimerkki on tärkeä. Meidän tulee olla kehityksen eturintamassa. Nyt on viimeinen hetki aloittaa. Ennen kuin on liian myöhäistä. Myös ja nimenomaan täällä Suomessa. Siinä rintamassa hänkin oli. Taistelemassa.

Hän oli taistellut naisten aseman puolesta miehistä sortovaltaa vastaan. Feminismin puolesta. Lasikatto oli hajotettava. Palkkaerot oli tasoitettava. Ikivanhat sortavat patriarkaaliset rakenteet oli purettava. Misogynian oli loputtava. Siispä hän taisteli.

Ja nyt liikaa viiniä hörsiessään hän mietti, että mitä hän oli taistelullaan saanut oikeastaan aikaiseksi. Kun hän oli nähnyt sen taistelun tulokset.

Se rasismi. Se monikulttuurisuus. Suomi oli silloin, kun hän aloitti poliittisen uransa ollut yksi maailman turvallisimpia maita. Ja yksi maailman vähiten rasistisia maita. Kas kun siihen rasismiin ei ollut mitään aihetta. Kun ei ollut pakkosyötettyä monikultturismia ja tuputettua itseinhoa. Eikä jalustalle nostettuja toisenvärisiä joita piti haalia maahan aina vain lisää. Sillä sehän oli kehityksen ja edistyksen tuntomerkki. Jonka tuntomerkin seuraukset sekä Suomen taloudelle että ennen kaikkea ihmisten turvallisuudelle hän oli alkanut lopultakin ymmärtää. Vuosien jälkeen, Hän oli ymmärtänyt että hänen taistelunsa seurauksena suomalaiset olivat oppineet mitä on alaikäisen joukkoraiskaus ja tuontiväkivalta. Jota he eivät olisi oppineet ilman hänen taisteluaan. Ja he olivat myös oppineet että sen olemassaolo oli kiistettävä. Oli opittava valehtelemaan vastuullisesti. Ja yksi innokkaimmista opettajista oli ollut juuri kohtuullisen uran tehnyt Järjestelmäpuolueen demariosaston naispoliitikko. Silmät kiiluen ja asiassaan vakavana. Vaikka hän oli oppinut että monikultturismin etnisesti edistykselliset mannekiinit pitivät häntä itseään hyväuskoisena typeryksenä. Olipa sana huorakin tullut monesti mainittua.

Suomalaiset olivat myös oppineet kuinka hänen opettamansa monikulttuurisuuden epistolan nimissä kokonainen maa nimeltä Ruotsi tuhoutuu. Koska hän oli vallan kahvassa hän toki tiesi taistelunsa hinnan ja seuraukset. Siellä Ruotsissakin. Ennen kaikkea hän tiesi että niiden olemassaolo kiistettiin ja niitten esille nostaminen tuomittiin kansanryhmää vastaan kiihottamisena. Vaikka hän tiesi sen kiihottamisen olevan vain järjestelmän virheitten perusteltua arvostelua. Jota oikeusvaltiossa ei olisi koskaan pitänyt kieltää. Kai hän sentään eli oikeusvaltiossa? Vai elikö hän? Halusiko hän? Oliko sillä väliä? Sillä hänhän oli vaatinut tosiasioitten kieltämistä vihapuheena. Muitten samanmielisten joukossa. Vihapuheeksi määritelty puhe kyseenalaisti kaiken sen, mitä hän oli edustanut. Siispä se tuli kieltää. Ei sillä ollut väliä oliko kieltäminen oikein. Kunhan hänen omaa asemaansa ja niin sanottua kunniaansa suojeltiin.

Entäs se ilmastonmuutos? Hän oli lopulta tajunnut että Suomi oli koko ajan ollut yksi maailman parhaiten ympäristöasioitaan hoitava maa. Luonnonvarojen moninkertainen nettotuottaja. Ja hänen taistelunsa oli tuhoamassa sen Suomen talouden ja elinkeinoelämän kokonaan. Siirtäen sen tuotannon jonnekin muualle, jossa hänen taistelustaan ei piitattu paskaakaan. Hänen taistelunsa oli koko ajan ollut vain poistamisen ja lopettamisen taistelua. Poistetaan tuo. Lopetetaan tuo. Poistetaan tuo. Lopetetaan tuo. Saadaan siitä hyvä ja tiedostava mieli. Mutta jossain vaiheessa hän oli huomannut että poistamis- ja lopettamisorgioissa ei tarjottu mitään tilalle. Ei mitään, millä ihmiset eläisivät.

Entäs se naisten asema ja feminismi? Ehkä se feminismi, jonka puolesta hän oli taistellut kiteytyi hänelle erään hänen puoluetoverittarensa, ministerin, palopuheessa jonka hän oli katsellut viimeisessä puoluekokouksessa. Puhe oli tyypillistä varsin hysteeristä puoluekokousjargonia mutta puhujan fanaattinen katse ja lähes kirkuva ääni kertoi sen todellisen viestin:

- Me ollaan vallassa nyt! Koska me ollaan naisia! Me voidaan tehdä mitä me lystätään! Koska me ollaan naisia! Eikä kukaan uskalla arvostella meitä! Tehtiin me mitä typeryyksiä tahansa! Koska me ollaan naisia! Eikä kukaan Järjestelmässä uskalla ottaa riskiä että hänet tuomittaisiin naisvihaajaksi. Tää on kirjaimellisesti vittu-yhtä-juhlaa!

Yksi jo selvästi eläkkeelle haluava ja oman taistelunsa luovuttanut miespuolinen demaripoliitikko oli sanonut punasilmäisistä aamuista kärsivälle nuoremmalle naispoliitikolle kuunneltuaan tuon puheen:

- Tiedätkös… me ollaan päästetty hirviö irti… sillä hirviöllä on hame päällä… eikä me pystytä sitä enää hallitsemaan…

Niin. Hän oli taistellut. Ja kun hän kaatoi jälleen lisää viiniä hän palasi siihen vastenmieliseen oivallukseen minkä hän oli vähän aikaa sitten saanut. Vastenmieliseen mutta toteen. Ei hän tosiasiassa ollut koskaan taistellut. Ei milloinkaan. Hän oli vain halunnut tuntevansa että hän taisteli. Ja senkin nimenomaan kevyesti ja vaivatta. Ilman todellista taistelun vaivaa ja vaaraa. Hän, ja koko hänen vihervasemmistolainen viiteryhmänsä. Hän alkoi ymmärtää miksi heitä sanottiin leikkipartisaaneiksi.

Sillä hän – ja he – olivat ottaneet ”taistelunsa” kohteeksi turvalliset ja riskittömät asiat joissa ei itse asiassa ollut mitään korjattavaa mutta joita voitaisiin ”taistelun” nimissä muokata toisenlaisiksi. Aivan sama mikä oli lopputulos sillä sehän oli heidän ”taistelunsa” aikaansaama lopputulos. Suuri voitto. Heidän jalanjälkensä historiaan. Ehkä he ”taistelussaan” vielä ymmärsivät että tällainen roolileikki onnistuisi vain Suomen kaltaisessa maassa jossa ihmiset olivat liian kilttejä ja liian laiskoja estääkseen tuon hysteerisen lauman roolileikin. Ennen kuin oli liian myöhäistä.

Kohtuullisen uran tehnyt Järjestelmäpuolueen demariosaston naispoliitikko tuijotti viinilasiaan aivan kuin se olisi esittänyt hänelle kysymyksen:

- No, mitäs nyt? Olisiko muutoksen aika? Olisiko julkisen tunnustuksen aika?

Paskat olisi, totesi naispoliitikko ja lörötti lasiin lisää viiniä. Hän tiesi kyllä oikein hyvin mitä oli ollut tekemässä ja tehneensä sen vain omaa egoa ruokkiakseen. Taistelija, paskan marjat. Mukavuudenhaluinen egonsa ruokkija, ei mitään muuta. Mutta tunnustaisiko hän sen julkisesti? Ei helvetissä. Ei hänestä olisi sanomaan että tiedättekös, muurahaiskansalaiset, se maa joka hiellä ja vaivalla rakennettiin oikein toimivaksi valtioksi hässittiin sitten kirjaimellisesti vituiksi vain siksi että hysteerinen akkalauma saisi kuvitella olevansa taistelijoita.

Niin ei tulisi koskaan käymään. Naispoliitikko jatkaisi epistolan tinkimättömän uskollista ja suorastaan uskonnollista julistamista. Toivoen, että hän ehtisi aikanaan kuolla varakkaana ja arvostettuna eläkeläisenä ennen edessä olevaa väistämätöntä romahdusta jonka hän ja hänen kaltaisensa saisivat kyllä aikaiseksi. Vaikka usko olikin mennyt niin tarvittava paatos löytyisi kyllä selkärangasta. Ja uskonsa julistuksessa hän olisi yksi kovaäänisimpiä äärioikeistolaisuudesta varoittajia. Sekä sen vaatijoita että äärioikeistolaisuus oli jatkuvasti määriteltävä uudelleen ja aina entistä laajemmin. Ja tuotava tuomiolle. Aina ankarammalle tuomiolle. Niin että pelko hiljentäisi aina enemmän suita. Faktojen puhujien suita. Faktat olivat utopian vihollisia mutta utopialla oli pelon valta.

Niin. Pelko. Kun lopulta ei ollut enää muuta keinoa. Naispoliitikolla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä mihin tämä valtaan päässyt roolileikki ajan myötä johtaisi. Valheelle rakennettua valtaa ei pönkitetty kuin valhetta suurentamalla ja totuudenpuhujat vaientamalla. Ja vaientamisen keinot kovenisivat ajan myötä samalla kun valhekin kasvaisi aina suuremmaksi. Totalitarismi oli totalitarismia vaikka se käyttäisikin huulipunaa ja minihametta.

Kohtuullisen uran tehnyttä Järjestelmäpuolueen demariosaston naispoliitikkoa alkoi väsyttää mutta hän halusi lykätä vuoteeseen menoa. Sillä hän oli viime aikoina – oikeastaan havahtumisestaan lähtien – nähnyt aina saman unen. Uni oli lyhyt mutta mieleenpainuva. Siinä keski-ikäinen, varsin virkamiesmäinen mies katsoi häntä julmalla ja päättäväisellä ilmeellä. Ja hänellä oli kädessään köysi. Sitten uni loppui. Pari päivää sitten naispoliitikko oli sattumalta törmännyt internetissä samaan mieheen. Mies oli Albert Pierrepoint. Nürnbergin pääpyöveli.

Epäilemättä Pierrepoint tulisi hänen uneensa ensi yönäkin. Ja miksei tulisi? Sillä sen lisäksi että naispoliitikko tiesi olevansa oman egonsa kusettama typerys, hän tiesi olevansa muutakin. Hän oli syyllinen. Ja tiesi senkin ettei sinisilmäinen typeryys olisi koskaan lieventävä asianhaara. Mutta olihan hän sentään saanut tuntea olevansa taistelija. Ja tunnehan oli tärkein.

Kiitos inspiraatiosta Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle.