Suuresta kaupungista ajoi moottoritietä
maaseudulle päin nykyaikainen ja kallis hybridiauto. Jonkin aikaa moottoritietä
ajettuaan se nousi eräästä rampista ja jatkoi pienempää tietä eteenpäin
kääntyen aika ajoin aina pienemmille teille kunnes se saapui soratielle. Autoa
ajoi 50-vuotias mies joka suuressa kaupungissa oli arvostettu, korkeassa
asemassa oleva akateemisen oppiarvon omaama valtion virkamies. Tarkemmin sanoen
hän toimi opetushallituksessa.
Mies oli tarkka arvostaan ja asemastaan. Se
tunnettiin ja tiedettiin. Hän tiesi itsekin. Olihan hän rakentanut koko
identiteettinsä ulkoisen statuksensa ympärille. Ura oli selvinnyt hänelle jo
varsin nuorena. Hän tiesi, että hänestä ei ollut varsinaiseksi työmieheksi.
Lisäksi hän oli sen verran mielikuvitukseton että ei hänestä ollut
taiteilijaksikaan tai muunlaiseksi elämän helppoheikiksi jotka aina pärjäsivät
jollain tavalla. Mutta hän oli hyvä opettelemaan asioita ulkoa ja toistamaan ne
halutulla tavalla. Hänellä oli myös kyky haistaa tuulta ja ymmärtää, mitä
haluttiin kuulla. Niinpä hänelle luonnollista oli aikanaan mennä yliopistoon.
Lukemaan yhteiskunnallisia aineita. Asioita, joita ei opittu, vaan omaksuttiin
ja hyväksyttiin kyseenalaistamattomana totuutena.
Hän valmistui maisteriksi hyvin paperein.
Hän ei valmistunut ammattiin vaan sai oppiarvon. Hän ei osannut varsinaisesti
tehdä mitään mutta julkishallinto ei kaivannut osaajia vaan ihmisiä joilla oli
nimenomaan oppiarvo. Heitä kaivattiin johtajiksi. Ihmisiä, jotka omaksuivat heille
syötetyn ja syöttivät sitä eteenpäin mitenkään edes ajattelematta. Ja siinä hän
oli hyvä. Niinpä hän alkoi rakentaa uraa julkishallinnossa nousten porras
kerrallaan ylemmäksi. Saaden aina suurempaa arvostusta.
Hän oli järjestelmän parissa suosittu
mies, sillä hän ei koskaan kyseenalaistanut aina vain ideologiapohjaisemmaksi
muuttuvaa työtään. Jos järjestelmä oli kerran vihervasemmistolainen, niin sitä se
sitten oli. Hän vain noudatti sen käskyjä ja välitti käskyt eteenpäin. Ei ollut
hänen tehtävänsä tehdä politiikkaa vaan toteuttaa sen päätöksiä. Ennen kaikkea
hänen tehtävänsä ei ollut ajatella. Hän ei ollut aivan varma että oliko hän
täysin ajatukseton ja mielipiteetön ihminen mutta hän oli ajan mittaan
omaksunut ajattelutavan että muualta annettu ohjeistus oli hänenkin
mielipiteensä. Siihen hän oli tyytynyt ja sillä asenteella hän menestyi.
Hän oli pitkään tehnyt työtään kokopuku
päällä ja kravatti kaulassa. Se oli tavallaan haarniska joka suojasi häntä
niiltä syytöksiltä joita hän tiesi oikein hyvin esitettävän. Se haarniska oli aikaa
myöten tullut osaksi hänen ominta itseään. Joka pitkän ja menestyksekkään uran
edetessä oli alkanut aika ajoin kalvamaan häntä. Hän oli oppiarvo. Hän oli
asema. Hän oli titteli.
Mutta oliko hän niiden ulkopuolella mitään
muuta? Oliko hän mies?
Pari vuotta aikaisemmin hän oli tavannut pitkästä
aikaa pikkuserkkunsa joka oli maanviljelijä. Varsin rento ja sydämellinen mies jossa
oli tiettyä elämän notkeutta ja silmän pilkettä mitä virkamiehellä itsellään ei
ollut. Pikkuserkku oli kertonut hänelle manttaaleistaan ja sanonut niihin
kuuluvan alueita myös erään pienen järven rannalla. Siellä oli tuli- ja
leiripaikka valmiine puineen ja jos virkamies haluaisi joskus käydä suuren
kaupungin ulkopuolella rentoutumassa niin sinne vaan. Lupaa ei tarvitsisi erikseen
kysyä. Se oli yhdellä sanomisella aina voimassa. Virkamiehen mieleen oli tullut
kaukainen muisto termistä ”miehen sana”. Se kun oli virantoimituksessa päässyt
unohtumaan.
Virkamies oli käynyt tulipaikalla, ja käynnistä
aika ajoin oli tullut tapa. Niin kuin nytkin. Autoaan ajavalla miehellä oli
päällään nyt vain tavallinen ulkoilupuku ja kun hän ajoi soratietä niin matkan
vaikutus alkoi tuntua. Oli jotenkin helpompi hengittää. Näkö oli terävämpi.
Maailma todellisempi. Mutta se oli vasta alkua. Hän tiesi sen entisestään. Auto
kääntyi vielä pienemmälle metsätielle joka päättyi kääntöpaikalle.
Mies pysäköi, veti saappaat jalkaansa, otti
auton takaluukusta repun ja alkoi kävellä. Matkaa järven rannalle ei ollut kuin
parisataa metriä. Kättä hipaiseva kuusen oksa vei jotain haarniskasta. Kasvoilta
pyyhkäisty hämähäkinverkko vei taas jotain. Puun juureen kopsahtava saapas
puolestaan jotain. Läheltä lentoon pyrähtävä kyyhky vei oman osansa. Niin kuin
jo näkyvällä järvellä pintaan hypähtänyt kala.
Leiripaikalla mies sytytti tulen, otti
repusta pakin ja laittoi kahviveden kiehumaan. Repussa hänellä oli myös
makkaraa. Enempää ei tarvittu. Eihän hän koskaan viipyisi täällä pitkään. Sillä
hän ei ollut tavallinen retkeilijä. Retkeilijät tulivat nauttimaan olostaan.
Hän tuli kärsimään. Tässä paikassa oli jotakin. Se sattui häneen sisintä
myöten. Mutta hän tarvitsi tätä. Hän oli tullut kivusta riippuvaiseksi.
Hörsiessään hiljalleen kahvia ja
puhallellen samalla tulilla paistettua makkaraa haukkaillen siitä palasia hän
tunsi kuinka paikka sai hänestä täydellisen otteen jälleen kerran. Se riisui hänet
henkisesti alastomaksi. Vei pois sen kuoren ja haarniskan joka hänen
minuutenaan oli ollut niin kauan. Ei ollut enää oppiarvoa. Ei ollut enää
asemaa. Ei ollut enää titteliä. Oli vain mies sen kaiken alla. Pelkkä mies. Ja
hän ymmärsi, että se mies ilman haarniskaansa ei ollut paljon mitään. Ei
oikeastaan yhtään mitään. Ei ollut koskaan ollutkaan. Kaupungissa hän ehkä
kuvitteli toista mutta tämä paikka riisui tylysti kaikki kuvitelmat pois. Ja
jätti jäljelle vain hänet itsensä.
Tässä paikassa hän myös huomasi että
hänellä, siellä jossain mielen pohjalla oli sittenkin omia ajatuksia. Omia
mielipiteitä. Virantoimituksessa syvälle piilotettuja. Mielipiteitä, jotka
kertoivat että mies haarniskassaan ei ollut vain ohjeistusta toteuttava virkamies
vaan lasten aivopesua suorittava, no, suorastaan rikollinen. Rikollinen, joka
vetosi haarniskaansa ja uskoi sen poistavan hänen syyllisyytensä. Niin kuin
monet samanlaiset rikolliset historian kuluessa. Rikolliset, jotka noudattivat
käskyjä ja vetosivat niihin.
Vaikka ymmärtäminen sattui ja sattui
kovasti niin mies oli tässä hetkessä tyytyväinen. Siinä tulilla istui kuitenkin
hän. Mies ilman oppiarvoa ja asemaa. Hän, joka hän joskus oli ollut. Tyhjänä
tauluna ehkä ja myöhemmin räikeillä väreillä maalattuna mutta hän tunsi hetken
ajan olevansa kuitenkin mies. Mies, joka voisi vieläkin tehdä jotain toisin. Ei
olisi vieläkään liian myöhäistä.
Ja siinä vaiheessa hän aina näki heidät.
Sen pienen lahdukan toisella puolella. Siellä seisoi pieni poika ja noin
viisikymppinen mies. Kyllähän hän itsensä lapsuutensa ajalta tunnisti. Ja se
mies… sekin oli selvästi hän. Mutta toisenlaisen elämän valinneena. Ylpeänä. Ei
jostain tyhjästä ja olemattomasta jolla hän pönkitti itseään vaan siitä, mitä
hän todella oli. Hahmot katsoivat häntä. Ne eivät koskaan tulleet lähemmäksi.
Eivätkä sanoneet mitään. Ei heidän tarvinnut. Mies osasi syyttää itse itseään.
Hahmot näyttivät olleen vastarannalla vain pienen hetken kunnes ne haipuivat.
Mutta sillä aikaa tuli oli ehtinyt aina sammua. Mies ei tiennyt kuinka kauan tuo kohtaaminen oli
kestänyt.
Hän keräsi tarvikkeensa, pakkasi ne
reppuunsa, heitti repun pykälään ja läksi kävelemään takaisin autolleen. Kun
kallis ja oikean ideologian mukainen hybridiauto käynnistyi ja matka suuntasi
taas kohti suurta kaupunkia alkoi hetken lumous haihtua. Se, mitä hän oli ollut
rannalla alkoi muuttua taas takaisin joksikin toiseksi. Haarniska alkoi taas
rakentua ja suuressa kaupungissa se olisi entisessä mitassaan. Lukiten miehen
sisälleen.
Ajaessaan mies tuumasi että voi kun hän
kerran, edes yhden kerran uskaltaisi tuoda mukanaan kaupunkiin sen miehen jonka
hän tulipaikalta oli löytänyt. Muuten hän olisi jatkossakin pelkkä haarniskan
sisällä oleva tyhjyys. Oppiarvo, asema ja titteli. Kasvoton ja ajatukseton koneen
osa.
Ei mitään muuta.
Korkeassa asemassa oleva ei kukaan.
Korkeassa asemassa oleva haarniskan
suojaama rikollinen.