TAPOJA JA TYRKYTYSTÄ

Sain eräältä kaveriltani kuvakaappauksen joka sisältää vihreää avautumista. Itse avautuminen on yli vuoden vanha mutta se hipaisee hieman tuota aikaisempaa enkelikirjoitustani ja kuvaa hyvin vihreää ajattelua:

Mitä tulee aiheeseen asuminen maalla vs. asuminen kaupungissa niin itse ajattelen että jos ihminen tykkää asua kaupungissa niin hänellä on siihen oikeus, asia ei minua häiritse enkä propageeraa sitä vastaan. Sillä olen sisäistänyt vanhan suomalaisen viisauden joka vihervasemmistolle on niin kovin, kovin vaikeaa sisäistää.

Eli: älä tyrkytä tapojasi.

Laitetaan toinen, tuoreempi avautuminen ja siitä on vastuussa ansiottoman arvonnousun arkkityyppi eli tuhertelija Ville Ranta:

Tässähän ei ole kyse vihervasemmistolaisesta ajattelusta vaan vihervasemmistolaisesta valehtelemisesta. Meinaan, kun rikostilastoja katsoo niin ketkähän ne oikein potkivat ja keitä?

ENKELI JA ELÄMÄN ÄÄNI

Näinä päivänä, näinä aikoina, syrjäisillä selkosilla…

Siinähän vietettiin muuatta viikonloppuiltaa. Muuan pariskunta oli saunassa. Kuunnellen kiukaan rauhoittavaa ääntä ja heitellen samalla löylyä joka kohahti mukavasti niin kuin kaukainen ukkonen. Pieni pakettiukkonen syrjäseutujen ihmisten kauhassa. Täydessä hallinnassa ja sähköjä katkomatta.

Olipa aika saunatauon. Pariskunnan mies, saattoipa olla Perskeleen Ykä meni pihalle ja sytytti voimasavuke Bostonin. Aukaisipa siinä Tsuhnan Kostonkin. Ylva tuli perässä ja istahti tuolille pihapöydän viereen. Vähän kauempaa kuului ääntä. Siellähän kulki traktori. Tai olipa ehkä kaivinkonekin. Joo, epäilemättä kaivinkone. Ja joku muu työkone joka jyskytti. Meteliksikin sitä saattoi sanoa. Mutta siellä joku teki jotain tarpeellista jollekin joka noita palveluja tarvitsi ja oli valmis maksamaan. Eikä palvelun tarjoaja elänyt virka-ajan mukaan vaan tarjosi palveluksiaan kellosta riippumatta.

Ääni ei häirinnyt. Siitä kuunteli mielellään. Sillä saunatauollaan istuva pariskunta tiesi että kyseessä oli elämän ääni. Ja se joku, joka ääntä piti oli enkeli. Tunnettiin myös nimellä yrittäjä. Tässä tapauksessa kyseessä oli maanrakennusyrittäjä.

Elämän ääni ei ollut hiljaisuutta. Vaan se oli nimenomaan tuo ääni joka kertoi että täällä asuttiin ja elettiin. Ei oltu mikään kaukaisen suurkaupungin määräyksestä kuoleva reservaatti. Ei ainakaan vielä. Se ääni kertoi että täällä uskottiin tulevaan ja rakennettiin sen eteen.

Missään nimessä elämän ääni ei ollut jonkun helsinkiläisen viheruskovaisen rääkyminen. Rääkyminen jossa hän väitti tietävänsä täällä asuvia ihmisiä paremmin kuinka täällä tulee elää. Tai lähinnä olla elämättä. Ja jonka mielestä tuo kyseinen yrittäjä ei ollut enkeli vaan lähinnä halveksuttava riistäjä. Joka riistäjä kuitenkin työllisti pari muutakin miestä ja mahdollisti elannon heidän perheilleen. Elättipä osaltaan sen viheruskovaisenkin. Vaikkei ehkä halunnut. Mutta ei häneltä kysytty.

Alueella kuului tietysti myös paljon luonnonääniä. Nekin kuuluivat tänne. Niin kuin vaikka juuri ylilentävä aikamerkkinsä antava lehtokurppa. Sekin oli elämän ääni. Mutta myös tuo jyskyttävä koneen ääni oli merkki elämästä. Pariskunta tiesi sen. Ehkä sen tiesivät myös naapurin koirat jotka pystykorvina haukkuivat lehdetkin puusta ja esittivät voimakkaan uutiskatsauksen työkoneiden äänille. Ehkä ne ymmärsivät myös että tuo ääni takasi osaltaan sen, että niiden isäntä toi niille säännöllisesti ruokakuppiin evästä.

Se ääni ei ollut hälyääni vaikka joku saattoi niin ajatellakin. Pihalta saunaan poistuva pariskunta tiesi että juuri tuo hälyääneksi luultu oli elämän ääni ja elämän edellytys. Enkelin ääni.

Niin kauan kuin se kuului näillä selkosilla niin heillä ei ollut mitään hätää.

Täällä oli vielä tulevaisuus. Jota osaltaan piti yllä tuo metelöivä enkeli. Jolta Helsingissä valtaa pitävät enkeleiksi itseään uskottelevat perkeleet yrittivät repiä siivet.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CXLII

Eli pari pientä pläjäystä tunnelman, no, jotakin. Ensimmäiseksi toteamme että vihreäthän eivät ole koskaan väärässä joten hirvenmetsästys on sitten tulevana syksynä uudistettu:

Ja vasemmistoliiton Anna Kontula näyttää löytäneen sen kuuluisan Jonkun joka pitää huolen kaikesta:

Armeijassahan se Joku oli nimetään Arska. Arska oli kipinässä, Arska oli väijyssä jne. Ehkä Arska vapauttaa meidät vieraannuttavasta ansiotyöstä ja hoitaa elatuksemme. Tietysti jos vakavasti puhuu niin ehkä yhteiskunnan pitäisi lopettaa yritysten kyykyttäminen niin että ne voisivat palkata ihmisiä tuottamaan nettoverotuloja.

No niin, tässä näitä pari. Vielä on kesää jäljellä.

SYY JA VÄLINE

Viime viikolla kirjoitin Kekkoslovakian toisinajattelijoista. Toisinajattelijoita on nytkin ja varmasti  enemmän kuin silloin. En kirjoituksessani keskity nimekkäisiin toisinajattelijoihin silloin ja nyt vaan mietin aivan tavallista sekä kekkoslovakialaista että Eurostotasavaltojen liitossa asuvaa suomalaista ihmistä. Jos hän tai hän halusi / haluaa olla julkinen toisinajattelija niin siihenhän tarvitaan kaksi asiaa:

1. Syy

2. Väline.

Tavallisella kekkoslovakialaisella ei ollut mitään syytä olla julkinen toisinajattelija. Perustelen väitteen:

- Hän näki kyllä YYA-liturgian läpi ja itsekseen naureskelikin sille mutta hän tiesi että Neuvostoliiton sotilaallinen voima oli silloin aivan ylivoimainen joten sen edessä kannatti hieman nöyrtyä. Näin ainakin vakaasti uskottiin ja miksei olisi uskottu. Asiaa saattoi verrata luonnonvoimaan jolle ei voinut mitään joten se tuli vain hyväksyä. Kannatti pitää suu supussa, turpa rullalla ja naama näkkärillä. Neuvostoliitto kuitenkin pysyi siellä rajan takana.

- Vallitseva tilanne ei vaikuttanut hänen lompakkoonsa eikä jääkaappiinsa. Muuten kuin positiivisesti. Päin vastoin, elettiin toivon ja tulevaisuudenuskon aikaa. Rakennettiin hyvinvointia. Tavallinen duunari saattoi toteuttaa unelmansa talosta, autosta ja kesämökistä. Työurat olivat pitkiä ja varmoja joten elämää saattoi turvallisin mielin suunnitella ja rakentaa. Yhtenä tekijänä oli muitten muassa että vienti Neuvostoliittoon veti hyvin. Kekkoslovakialainen ajatteli tilanteesta että jos se toimii, älä räplää. Varsinkin kun julkiset palvelut toimivat pienimmilläkin paikkakunnilla. Pienemmällä verorasituksella kuin nykyisin.

- Ja kaiken sen seurauksena UKK oli OK. Kekkonen nähtiin vallitsevan hyvinvoinnin ja tulevaisuudenuskon symbolina. Maan isänä. Kuinka pitkälle tilanne oli Kekkosen ansiota on tietysti aivan oma kysymyksensä mutta sellainen mielikuva oli ja mielikuvien mukaanhan ihminen pääosin elää.

Kekkoslovakialaisella ei siis ollut mitään syytä ryhtyä kapinoitsemaan sanallisesti. Ei hänellä toisaalta olisi ollut välinettäkään. Julkinen sana oli painettua sanaa sekä Yleisradion hallitsemia kanavia. Lehdet olivat hyvin tarkkoja siitä, mitä yleisönosastokirjoituksissa julkaistiin. Pieniä ja riippumattomia kustantamoja toki oli, mutta niiden kautta sana ei laajalle levinnyt. Ennen kaikkea ei ollut kanavaa jonka kautta sanoa mielipiteensä laajalti ja varsinkin henkilöllisyyttään paljastamatta.

Mutta kuinkas tilanne on nyt? Eurostotasavaltojen liitossa ja sen Suomen maakunnassa? Tavallisella kansalaisella on nykyisin hyvinkin monta syytä vastustaa nykyistä valtakoneistoa. Olla toisinajattelija.

- Ensimmäisenä syynä tuo aikaisempi kappale. Suomen itsenäisyys on luovutettu pois ja annettu maan päätäntävalta järjestelmälle joka muistuttaa rakenteeltaan niin kovin, kovin paljon Neuvostoliittoa ja joka ei Suomesta eikä suomalaisista välitä pätkän vertaa. Suomi on sille satiaisen munissa elävä kutiainen. Joka on vielä niin törppö että on valmis kustantamaan kaiken, mitä siltä vaaditaan.

- Suomen rajat on avattu poliittisen johtomme toimesta islamilaiselle kehitysmaalaiselle maahanmuutolle joka maan johdon siunauksena on elinikäisen – suomalaisten kustantaman – elatusautomaatin piirissä. Sama tuontiväestö syyllistyy suomalaisiin kohdistuvaan arkipäivän jatkuvaan terroriin väkivalta- ja seksuaalirikosten muodossa mutta poliittisen eliitin mielestä se ei ole ongelma, vaan pelkästään kyseisestä terrorista julkisesti puhuminen on sekä ongelma että rikolliseksi tulkittavaa vihapuhetta. Puhetta, joka pyritään vaientamaan.

- Maan/maakunnan poliittinen johto pyrkii aktiivisesti tuhoamaan Suomen elinkeinoelämän ilmastohysteriansa nimissä. Hysterian, joka pohjautuu vain vihervasemmistolaiseen tunne-elämän ruokkimiseen sillä Suomi on ilmasto- ja ympäristöasioittensa puolesta jo muutenkin maailman huippua. Samalla ihmisiltä on hävinnyt se Kekkoslovakiassa yleinen tulevaisuuden toivo. Ajatus pitkistä ja varmoista työurista on lähinnä scifiä. Sadat tuhannet työttömät ovat pelkkä tilastoluku samalla kun poliittinen eliitti haikailee maahan aina lisää kehitysmaalaisia. Vieläpä työvoimapulaan vedoten, mitä voi jo pitää suoranaisena vittuiluna. Samalla julkisten palvelujen taso ja määrä laskee koko ajan verorasituksen puolestaan noustessa. Poliittiselle eliitille suomalaisia ei ole enää olemassa ollenkaan ja se mieltää olevansa vastuussa vain omalle utopialleen ja EU:n määräyksille.

- Lisäksi viimeisimpänä vitsauksena on pyrkimys  normaalin perhe-elämän tuhoamiseen ja sukupuolten häivyttäminen ja korvaaminen erilaisilla seksuaalisten suuntaumisten ja mielenterveyden häiriöiden yhdistelmillä sekä tehdä kyseisestä mielettömyydestä loukkaamaton normi.

Yksikään noista purnaamisen syistä ei ole verrattavissa väistämättömään luonnonvoimaan niin kuin Kekkoslovakian Neuvostoliiton pelko oli. Kaikki ovat tietoisia päätöksiä joita ei olisi ensimmäistäkään ollut pakko tehdä. Ne on tehty siitä huolimatta.

Ei ihme, että tavallisella suomalaisella on nykyisin täysi syy purnata. Hänen ja kekkoslovakialaisen tilanne on erilainen silläkin tavoin – tällä kertaa nykypäivän eduksi – että nyt aivan tavallisilla suomalaisilla on käytössään väline julkiseen toisinajatteluun. Internet ja sen myötä sosiaalinen media mahdollistaa aivan tavallisen ihmisen mielipiteen kuulumisen laajemmalle kuin mitä Kekkoslovakian aikaan voitiin edes kuvitella.

Omana pienenä esimerkkinä tämä oma nimimerkkiblogini. En oikein tiedä, kuinka bloggerin kävijämittari loppujen lopuksi toimii mutta se näyttää noin 70.000 – 90.000 sivun näyttöä kuukaudessa. Ja tämä blogi on vain yksi pikkukala suuressa pikkukalojen meressä. Yksi nobody muurahaiskansalaisten sankassa joukossa. Mutta täysin mahdoton saavutus Kekkoslovakiassa.

En usko että Kekkoslovakialainen valtakoneisto oli missään vaiheessa huolissaan toisinajattelijoista. Ei sillä ollut siihen mitään syytä. Kas kun se tiesi, että ns. kansan syvillä riveillä ei ole mitään aihetta lähteä pyrkimään muuttamaan järjestelmää. Sillä ei ollut syytä eikä välinettä. Nykyisin tilanne on toinen. Valtakoneisto ei välitä syystä. Ei sitä kiinnosta tavallisen ihmisen tuntemukset. Se elää etuoikeutettuna nomenklaturana. Mutta välinettä se pelkää sitäkin enemmän. Koska se väline voi saada muurahaiskansalaiset ajattelemaan ja ajattelemaan liian suurella porukalla. Ja ajatteluhan on pakkovallan pahin vihollinen. Siksi se pyrkii kaikin – tällä hetkellä käytössä olevien – mahdollisin keinoin hiljentää tai vähintään sensuroida välineen kautta tulevan – perustellun – arvostelun.

Tämän vuoksi ”maalittaminen” (taas tuota helvetin newspeakia) pyritään saamaan laittomaksi. Kyseessä on samanlainen blankotermi kuin ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen” sillä sen voi tulkita miten haluaa ja kyse onkin vain siitä, kenellä on oikeus tulkita. Niin kuin aikaisemminkin on todettu, on asiassa otettu torpedoksi vanha sananvapauden vihollinen Mika Illman jonka tekemän selvityksen eräs lause on paljon puhuva:

Erityinen merkitys sananvapaudella on esimerkiksi poliitikoille, toimittajille, tutkijoille ja esimerkiksi taiteilijoille. Näille ryhmille julkisuudessa esiintyminen on osa heidän työtehtäviensä suorittamista. Lähtökohtaisesti yhtä vakavana kuin virkamiehiin kohdistuvaa maalittamista onkin pidettävä muun muassa näihin yhteiskunnallisesti tärkeisiin henkilöryhmiin kohdistuvaa maalittamista.

Noitten etuoikeutettujen sananvapautta ei olla koskaan rajoitettu eikä haluta rajoittaa jatkossakaan. Tavallisen kansalaisen sananvapaudesta ei mainita mitään. Eikä myöskään siitä, että valtakoneisto katsoisi missään vaiheessa peiliin ja alkaisi ajatella että arvostelu onkin ehkä perusteltua. Joten mahdollisuus siihen perusteltuun arvosteluun halutaan viedä pois. Sananvapauden nimissä.

Mutta toisin kuin Kekkoslovakiassa meillä muurahaiskansalaisilla on syyn lisäksi käytössämme väline. Sitä tulee käyttää niin pitkään kuin siihen on mahdollisuus.

Nukkuva ja välinpitämätön kansa on alistettu kansa.

JOTAIN IHAN MUUTA CV

Ohjusmahti Suomi

Heti alkuun pitää todeta että tuo alaotsikko on puppua. Ei Suomi mikään varsinainen ohjusmahti ole. Tuli vain mieleen se, kun Suomeen ensimmäisen kerran tuotiin raskaampia ilmatorjuntaohjuksia vuonna 1979 niin joku lehti – taisi olla Suomen Kuvalehti – otsikoi että ”Suomesta tuli ohjusmahti”. Lievää liioittelua.

Mutta paetaksemme jatkuvaa masentavaa maanantaita niin käydään toksisen maskuliinisessa menneisyydessä ja nykypäivässäkin ja katsotaan että minkäslaista ohjuskalustoa sotavaltiolla oikein on ollut. Tiedot ovat täysin avoimista lähteistä joten jos jollakin on tarkempaa tietoa niin sehän otetaan mielellään vastaan. Aloitetaan maavoimista ja panssarintorjunnasta. Se ensimmäinen pst-ohjus oli brittiläinen Vickers Vigilant:

Netistä ei paljoa löydy kuvia Suomessa olleista Vigilanteista. Tämä on kuitenkin Suomesta ja huomatkaa mallinukeilla tyylikkäät kuuskekkoset. Ohjuksen ontelokärjen piti lävistää 576 mm panssaria, sen maksimiampumamatka oli vajaat 1.400 metriä ja suomalaisilla oli kyseistä ohjusta 250 kappaletta. Laukaisimien määrä ei ole tiedossa. Ohjuksia hankittiin Suomeen joskus 1960-luvulla.

Samoja aikoja Suomeen hankittiin myös ranskalaisia SS.11-ohjuksia

Tosin kyseiset ohjukset taisivat olla varattu rannikkotykistölle väylätorjuntaohjuksiksi ja ne olivat siinä tehtävässä varastossa vähintäänkin 1980-luvulle. Suomessa ohjukseen kehitettiin kevyt liikuteltava puinen laukaisuteline, joka todettiin käyttökelpoiseksi koe- ja harjoitusammunnoissa. Ohjuksen maksimikantama oli kolme kilometriä. Ohjuksia oli hankittu 250 kappaletta. Laukaisimien määrä ei ole tiedossa.

Näitten vähäisten ohjusmäärien lisäksi kekkoslovakialainen panssarintorjunta toimi sinko- ja tykkikalustolla. Uutta ohjuskalustoa tuli vasta vuonna 1982 jolloin käyttöön saatiin neuvostoliittolaista 9K111ja 9M113 Konkurs-ohjuskalustoa:

9K111

Ohjukset tunnettiin Suomessa nimillä PSTOHJ 82 (max läpäisykyky 460 mm, kantama 2 km) ja PSTOHJ 82M (kantama 4 km).

Vuotta myöhemmin käyttöön tuli amerikkalainen BGM-71 TOW (PSTOHJ 83M):

Puolustusvoimien oppaan mukaan kyseinen ohjus läpäisee jopa 1.000 mm panssarin. Kyseisen ohjuksen vanhempi malli 800 mm. Ohjusjärjestelmä on edelleenkin puolustusvoimien käytössä.

Vuonna 2000 hankittiin sitten sotavaltiolle Euro-Spike (PSTOHJ 2000 / PSTOHJ 2000M)-järjestelmä:

Ohjus on ensimmäinen PV:n käytössä oleva ammu-ja-unohda tyyppinen ohjus. Käytössä olevien ohjusten kantomatka vaihtelee kahdesta kilometristä kahdeksaan kilometriin. Merivoimilla on käytössä Spike-ER versio pinta-alusten torjuntaan. Wikipedian mukaan Suomella on yhteensä 700 kpl Spike-ohjusta, joista 300 kpl Spike-MR -versiota (keskimatkan versio), loput 400 kpl Spike-ER (pitkän matkan versio). Käytössä 100 kpl MR-version (PstOhj 2000) laukaisulaitteita ja 18 kpl ER-version (Rannikko-ohjus 06) laukaisulaitetta.

Vuonna 2008 sotavaltiolle tuli sitten ohjus joka omana inttiaikanani olisi ollut lähinnä scifiä eli singon ja ohjuksen sekoitus NLAW:

Ammu-ja unohda periaatteella toimiva ohjus lentää noin metrin maalin yläpuolella ja räjäyttää ontelopanoksensa vaunun kattoon. Ohjuksen tehokas ampumaetäisyys on 20–600 metriä.

Siirrytään sitten sotavaltion hyvin raskaan kaluston puolelle. On tietysti mielipidekysymys onko raskaissa raketinheittimissämme käytettävät GMLRS Unitary- ja GMLRS AW-raketit tykistöohjuksia vaiko ei mutta kun niillä voi ampua sekä piste- (Unitary) että aluemaaliin (AW) 80 kilometrin päähän niin kyllä se minusta ohjuksesta oikein hyvin käy.

Maavoimiinhan kuuluu myös ilmatorjunta. Suomessa kaivattiin it-ohjuksia jo 1960-luvulla mutta toive toteutui vasta paljon myöhemmin. Vuonna 1978 saatiin ensimmäiset 9K32 Strela-2M (ITO-78) lyhyen matkan ilmatorjuntaohjukset:

Infrapunahakuisen ohjuksen pisin ampumamatka oli noin 4,2 kilometriä vaakasuunnassa ja 2,3 kilometriä pystysuunnassa ja nopeus mach 1,75. Kohteena lähinnä helikopterit ja rynnäkkökoneet. Näitä hankittiin 122 laukaisulaitetta ja 1.091 ohjusta.

Ohjuksen parannetut mallit 9K38 Igla (ITO-86) ja 9K38-M Igla-1 (ITO-86M) tulivat PV:n käyttöön 1986 (ITO-86) ja 1995 (ITO-86M).

Pisin ampumamatka oli 5 – 5,2 kilometriä, -korkeus 3,5 km ja nopeus mach 1.9. ItO-86:tta hankittiin 160 laukaisinta ja 1.558 ohjusta. Ito 86M-ohjusta taas 80 – 100 laukaisinta ja 912 ohjusta.

Tähän väliin voi mainita että Suomelle kyllä hankittiin jo vuonna 1968 joitain brittiläisiä Thunderbird-ohjuksia mutta ilman taistelukärkeä ja ajoaineita. Kalustolla järjestettiin kantahenkilökunnan koulutustilaisuuksia. Ampumatermeillä niitä olisi kai voinut sanoa tyhjälaukauksilla harjoitteluksi:

Niitä isompia aluetorjuntaohjuksia saatiin sitten vuonna 1979 (kun Suomesta tuli se ”ohjusmahti”) kun Neuvostoliitosta hankittiin Isajev S-125 Petšora-ohjusjärjestelmä eli ITO-79:

Ohjus vei Suomen ilmatorjunnan aivan uuteen aikakauteen sekä kantomatkalla että korkeudella ja sen huippunopeus oli mach 2,5. Näitä hankittiin kolme patteria (nyt en ole varma oliko kyseisessä patterissa neljä vaiko kuusi laukaisulaitetta) ja kaikkiaan 400 ohjusta. Ja pääosin Helsingin suojaksihan niitä hankittiin.

Seuraavaa ohjusmallia saatiin odottaa vuoteen 1990 jolloin hankittiin ranskalainen keskimatkan ohjusjärjestelmä Crotale eli ITO-90:

Järjestelmä pitää sisällään kahdeksan VT-1 ohjusta jonka pisin ampumaetäisyys on 11 kilometriä ja korkeus 6 kilometriä. Järjestelmä on asennettu suomalaiselle Pasi-Sisun alustalle ja niitä on hankittu neljäkymmentä kappaletta.

1990-luvun puolivälissä sitten Suomen ilmatorjunta sai sen aikaisen pajatson keskustan eli Neuvostoliiton velkojen kuittauksena (150 miljoonan markan välirahalla) Venäjä toimitti meille (kolme patteria?) uusia BUK M1-ohjuksia (ITO-96):

Ohjus lisäsi huomattavasti Suomen ilmatorjunnan ulottuvuutta sille sen pisin ampumamatka oli 35 km ja ampumakorkeus 22 km. Suomi kuitenkin luopui näistä ohjuksista yllättävän nopeasti ja varusmieskoulutus jatkui vain vuoteen 2005 saakka. Käsittääkseni tätä ohjusjärjestelmää on silti vielä varastoituna mahdollisen tosipaikan varalle.

Vuonna 2005 tuli sitten käyttöön lyhyemmän matkan ASRAD-R-ohjusjärjestelmä (ITO-05 ja ITO-05M), kaikkiaan neljä patteria:

Ohjuksen pisin ampumamatka on kahdeksan kilometriä, ampumakorkeus viisi kilometriä ja se voidaan asentaa sekä ajoneuvoon tai käyttää ampumajalustalta. Buk-ohjusten korvaajaksi hankittiin sitten NASAMS II-järjestelmä (ITO-12):

Järjestelmä käyttää samaa AMRAAM-ohjusta kuin Hornetit joten sen kantavuus on heikompi kuin oli BUK-ohjusten. Suomi on esittänyt tarjouspyynnön uusista korkealle yltävistä ohjuksista mutta tuli valituksi mikä järjestelmä hyvänsä niin operatiivisessa käytössähän se on vasta 2020-luvun jälkipuoliskolla.

Jos pitkän matkan torjunnassa on nyt aukko niin aivan lähitorjunnassakin oli yli kymmenen vuoden aukko kun venäläisistä olkapääohjuksista luovuttiin 2000-luvun alussa. Aukkoa alettiin korvata vuonna 2014 amerikkalaisilla Stinger-ohjuksilla (ITO-15):

Wikipedian mukaan näitä on Suomella 371 kappaletta ja elän toivossa että tuo lukema tarkoittaa laukaisulaitteiden määrää eikä ohjusten kokonaismäärää.

No niin, tuossahan niitä isoja ja pieniä sikareita oli tällä kertaa. Meri- ja ilmavoimien ohjukset jäivät syynäämättä mutta ehkäpä joskus toiste. Eihän meillä ole mannertenvälisiä ohjuksiakaan. Mutta onhan meillä sentään mannertenvälisiä nahjuksia. Tuossa kuvassa muutama asennettu taktiseen löhöasemaan Helsingissä:

KEKKOSLOVAKIAN TOISINAJATTELIJAT

Meikäläinen on toistuvasti pistäytynyt muistojen Kekkoslovakiassa. On selvää, että sen maan yhteiskunta oli monella tavalla terveempi kuin nykyisen Suomen. On tietysti selvää sekin, että niin Kekkoslovakialla kuin nykyisellä Suomella oli yhteisenä ikävänä piirteenä se, että kummassakin oli vain yksi ainoa sallittu totuus. Kekkoslovakiassa se kiteytyi kirjaimiin YYA ja UKK. Mutta oli Kekkoslovakiassakin toisinajattelijoita ja esitellään heistä muutama. Ensimmäisenä Unto Parvilahti:

Vaiherikkaan elämän elänyt Parvilahti oli sodan aikaan suomalaisena yhdysupseerina SS-joukoissa ja sodan jälkeen hän oli niitä ns. Leinon vankeja jotka luovutettiin vuonna 1945 Neuvostoliittoon. Mikä episodi sinänsä ei ollut juurikaan kunniaksi suomalaiselle oikeusvaltiolle. Hän vietti aikansa Neuvostoliitossa vankilassa, vankileirillä ja muuten vaan Siperiaan karkoitettuna päästen takaisin Suomeen vasta vuonna 1954.

Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan ”Berijan Tarhat” joka kertoo hyvin selkeästi mitä neuvostotodellisuus oli. Niin vankina kuin ”vapaana” neuvostoyhteiskunnassa. Varsinaisesti toisinajattelijan hänestä teki se, että kun kirjasta oli otettu yksitoista painosta niin presidentti Kekkonen vuonna 1959 sopi (määräsi?) kustannusyhtiö Otavan kanssa ettei uusia painoksia poliittisten syiden takia enää julkaistaisi. Parvilahti muutti myöhemmin Espanjaan ja kuoli siellä vuonna 1970.

Seuraavana esitellään Olavi Honka:

Siitä voi tietysti kiistellä, että oliko Honka varsinainen toisinajattelija ollenkaan mutta hänestä tuli symboli sille, että Kekkoslovakian lopullinen syntyminen yritettiin estää. Siinä epäonnistuen. Vuonna 1961 SDP, Kokoomus, Suomen Kansanpuolue, RKP, Suomen Pientalonpoikien Puolue ja Vapaamielisten Liitto nostivat politiikan ulkopuolelta tulleen Hongan presidenttiehdokkaaksi tarkoituksena estää Urho Kekkosen uudelleenvalinta.

Hongalla olisi epäilemättä ollut mahdollisuutensa mutta sitten lokakuun 30:s vuonna 1961 tuli noottikriisi. Sitähän emme vieläkään tiedä, että oliko kriisi Kekkosen junailema, oliko se vain Neuvostoliiton aitoa huolta Suomen asemasta sotilaallisena tyhjiönä vaiko sopiva cocktail noista molemmista mutta noottikriisin seurauksena Honka joka tapauksessa luopui presidenttiehdokkuudestaan ja tie absoluuttiselle Kekkoslovakialle oli avattu. Jos noottikriisistä oli meille jotain hyötyä niin ehkä se oli se että saatoimme ostaa Rauhanvaltiosta MiG-21F-hävittäjiä jotka olivat siihen maailman aikaan ihan sitä huipputasoa.

Seuraavana toisinajattelijana esitellään nimi joka ei ehkä monelle ole tullut ensimmäisenä mieleen eli Spede Pasanen:

Jaa miksi Spede? Eihän hän hirveästi politiikkaan puuttunut. No, ainakin oman näkemykseni mukaan Suomen kulttuurielämä ja arvosteluvalta oli jo silloin vahvasti vasemmistolaisten kulttuuriperseitten käsissä. Mutta Spede ei siitä välittänyt vaan teki kevyttä viihdettä ja menestyi aivan valtavan hyvin. Speden leffat möivät ja ns. arvostettu kulttuuri eli pääosin apurahoilla. Menestyksekkäimpiä Speden leffoja olivat tietysti Uuno Turhapurot jotka eivät ole itselleni niin kolahtaneet mutta hepun 1960-luvun leffat ovat klassikkoja.

Tässä voi tietysti lisätä toisinajattelijaksi Speden aisaparin Simo Salmisen joka esitti yhdessä Speden kanssa tehdyn ”Rotestilaulun” joka oli ihan preussilaista vittuilua sen ajan kulttuuritaistolaisille:

Siirrytään viihteestä takaisin Kekkoslovakian poliittisiin toisinajattelijoihin ja yksi kuuluisimmista oli tietysti Veikko Vennamo:

Ennen varsinaista poliittista uraansa Vennamo kunnostautui sodanjälkeisen siirtoväen asuttamisessa missä hän tekikin melkoisen urakan. Hän toimi sitten maalaisliiton kansanedustajana mutta erosi sittemmin puolueesta perustaen ensin Suomen pientalonpoikien puolueen joka muutti myöhemmin nimensä Suomen maaseudun puolueeksi. Vennamo vastusti sekä YYA-linjaa sekä Kekkosen jatkuvasti kasvavaa valtaa ja oman puolueen perustamiseen liittyi myös henkilökohtainen välirikko Kekkosen kanssa.

Ns. unohdetun kansan ääni tuli esille vuoden 1970 eduskuntavaaleissa jossa SMP sai 10,49 pinnaa ja 18 kansanedustajaa. Minulla on jonkinlainen muistikuva tjsp. siitä että Ylen vaalien tulospalvelu kaatui koska se oli ensimmäistä kertaa tietokoneistettu ja SMP:n suuri menestys sotki valmiiksi tehdyt ohjelmat.

SMP:lle kävi vuonna 1972 niin kuin perussuomalaisille vuonna 2017 eli puolueesta irtaantui porukka joka perusti Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen SKYP:n. Kyseinen porukka – toisin kuin ne ns. siniset – saivat pitää puoluetuen saaden aikaan Vennamon sanonnan ”seteliselkärankaiset”. SKYP:n menestys oli sinänsä jatkossa suurempi kuin Sinisen tulevaisuuden sillä saihan se vuoden 1975 vaaleissa sentään yhden paikan. Sinisille jäi vain tuulen totaalisesti huuhtoma perse. Myöhemmin SKYP hävisi puoluekartalta nopeasti.

Vennamo oli yksi näkyvimpiä nimiä joka vastusti Kekkosen presidentinvallan jatkamista vuoden 1974 poikkeuslailla. Vennamo lienee myös ainoa kansanedustaja joka on kannettu ulos eduskunnasta. Tämä tapahtui myös vuonna 1974.

Tuossa aikaisemmin tuli mainittua poikkeuslaki, joka jatkoi Kekkosen valtaa vuonna 1974. Lain vastustajista tunnetuimpia ja aktiivisimpia oli kekkoslovakialainen toisinajattelija Georg C. Ehrnrooth:

Ehrnrooth oli aikaisemmin toiminut RKP:n kansanedustajana ja tunnettu kovana kommunismin vastustajana. Kun RKP tuki Kekkosen kauden jatkamista poikkeuslailla Ehrnrooth erosi puolueesta ja perusti Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen. Noina aikoina Kekkosen vastustajien mahdollisuudet olivat suurinpiirtein samanlaisia kuin lumipallon helvetissä. Perustuslailliset saivat vuoden 1975 vaaleissa läpi yhden kansanedustajan.

Hataran muistini mukaan silloinen valtamedia pilkkasi säännöllisesti kommunismia ja Kekkosen yksinvaltaa vastustaneita perustuslaillisia. Näin jälkeenpäinhän voi todeta että perustuslailliset olivat koko ajan oikeassa.

Kun puhutaan Kekkoslovakian toisinajattelijoista niin täytyy tietenkin mainita Suomen kaikkien aikojen paras pilapiirtäjä Kari Suomalainen:

Karin ansioita lienee tässä turha toistaa. Jokainen lukija tietää ne muutenkin. Mutta täytyy mainita, että synkkinä YYA-vuosinakin hän sai piirtää mitä halusi. Ja sai vielä kymmenen vuotta sen jälkeenkin. Sensuuri iski häneen vasta vuonna 1991 ja syynä olivat hyvin nopeasti pyhiksi lehmiksi muuttuneet somalit:

Jos nykyisin syntyisi uusi Kari Suomalainen niin yksikään valtamedia ei julkaisisi hänen tuotantoaan. Sama tilanne varmaan olisi Kekkoslovakian toisinajattelijan ja oman kirjallisen suosikkini Veikko Huovisen kohdalla:

Huovinen irvaili sekä YYA-Suomea että jatkuvasti kasvavaa virkakoneistoa jonka hän näki jo 1970-luvulla muuttuneen valtioksi valtiossa. Veikolla ei vaan silloin ollut käsitystä siitä minkälainen tilanne olisi 2020-luvulla jolloin akateemisten suojatyöläisten elättäminen on maallemme valtava ja turha taloudellinen rasite. Siihen verrattuna 1970-luku oli vielä pientä.

Sitten voidaan esitellä kekkoslovakialainen toisinajattelija jota ei tosin myöskään äkkiä miellä toisinajattelijaksi. Vähän niin kuin ei Spede Pasastakaan. Eli Hurriganes:

Hurriganes ei tietenkään ollut millään lailla poliittinen yhtye. Sen sanoma oli rokänroll ja houlama houlama. Mutta kun maan kultturielämää hallitsivat vasemmistolaiset kulttuuriperseet joiden mielestä Agit Prop oli kuuminta hottia niin Hurriganesin rehellinen amerikkalainen remuenglannilla laulettu rock´n´roll oli sille kauhistus. Varsinkin kun se möi aivan helvetisti. Tietysti kuriositeettina voi mainita että sekä lautasellista Guatemalan verta että Hurriganesia tuotti sama levy-yhtiö eli Love Lecords. Ja nimenomaan Hurriganesin myyntitulot mahdollistivat sen ”tiedostavan” musiikin julkaisun.

Hurriganesista voi myös mainita että se muutti rock-musiikin Suomessa amatööritouhusta ammattilaisuudeksi ja sekä keikkaliksat että keikkapaikkojen sosiaalitilat paranivat nimenomaan kyseisen bändin ansiosta.

Toinen rock-musiikin puolella ollut toisinajattelija oli Sleepy Sleepers. Se tosin ei irvaillut pelkästään Kekkoslovakialle vaan ihan kaikelle onnistuen jossain vaiheessa saamaan porttikiellon kaikille suomalaisille tanssipaikoille. Se, mikä teki sliippareista varsinaisen toisinajattelijan oli albumi Takaisin Karjalaan joka piti alun perin julkaista nimellä Karjala Takaisin:

Albumin tiimoilta eräskin taho ja erityisesti Suomi – Neuvostoliitto-seura vetivät porot nokkaansa. Raha-automaattiyhdistys veti singlen ”Kaapataan lentokone Moskovaan” pois jukeboxeista. Mutta – toisin kuin nykyisessä Suomessa – ei yhtyeen jäseniä kohtaan nostettu syytteitä eikä heiltä vaadittu julkisia anteeksipyyntöjä. Ehkäpä silloin tajuttiin että niitä ei olisi varmasti tullut.

Kansallinen kokoomushan oli muokannut itsensä YYA- ja UKK-puolueeksi mutta siinäkin puolueessa oli soraääniä joista äänekkäin oli Tuure Junnila:

Junnila vastusti niin Kekkosen valtaa kuin Suomen ulkopoliittista linjaa sen verran äänekkäästi ja myös perustellusti että vastaavan kaltainen henkilö olisi erotettu nykykokoomuksesta jo aikaa sitten. Kokoomuksessa oli aikanaan hieman sitä henkeä että Junnila erotettaisiin mutta kerrotaan Kekkosen vastustaneen ideaa. Lähinnä siksi, ettei Junnilasta olisi tullut poliittista marttyyria.

Myös RKP oli muuttanut itsensä YYA- ja UKK-puolueeksi mutta silläkin oli oma vastarannankiiskinsä eli Victor Procopé:

Procopé kuului niihin harvoihin kansanedustajiin jotka vastustivat voimakkaasti Kekkosen presidenttikauden jatkamista poikkeuslailla. Toisinajattelijoita oli Kekkoslovakiassa mutta heidän vaikutuksensa jäi minimaaliseksi. Vuonna 1973 eduskunnassa jatkettiin Kekkosen valtakautta ilman vaaleja poikkeuslailla äänin 170 ääntä puolesta, 28 vastaan, yksi tyhjä. Vuonna 1978 Kekkonen suostui vielä vaaleihin ja voitti ne 82,41%:n ääniosuudella. Ei aivan neuvostoliittolainen luku mutta ei siitä paljon puuttunutkaan. Kekkoslovakia jyräsi loppuunsa saakka. Laitetaanpa vielä kekkoslovakialaiselle tuttua monotonista ajankuvaa vuoden 1978 presidentinvaaleista:

Niin joo, lukija saattaa miettiä että missäs se yksi olikaan? No, mainitaan nyt vielä Pekka Siitoin:

Se on sitten oma kysymyksensä että oliko jonkinlaisena natsijohtajana itseään pitänyt Siitoin sitten varsinaisesti toisinajattelija vai oliko kyseessä vain yhden jätkän elämän mittainen show johon hän sai muutamia seuraajia. On joskus jopa väitetty että Siitoin olisi tosiasiassa ollut Suojelupoliisin asiamies tehtävänään saattaa natsismi Suomessa naurunalaiseksi. Jos näin oli, niin voi todeta Siitoimen onnistuneen tehtävässään sataprosenttisesti.

Tosin voi myös todeta että tuskin silloinen Suopo olisi moista operaatiota vaivautunut väsäämään. Natsismin kannatus Suomessa kun on ollut alhainen jopa silloin aikanaan kun se oli osassa Eurooppaa pop.

Tässä siis toisinajattelijoita Kekkoslovakian ajalta. Jos joku tulevaisuuden blogikirjoittaja kirjoittaa toisinajattelijoista nykyisestä Suomesta niin oletettavaa on että nykyinen ja varsinkin tulevaisuuden Suomi ei kohdellut heitä niin helläkätisesti kuin Kekkoslovakia aikanaan. Onhan vanha torpedo Mika Illmankin kaivettu naftaliinista tekemään likaista työtä. Siitä kirjoittaa Vasarahammer. Kannattaa muuten lukea.

*

Lisäys: Ja selväähän on, että nimiä unohtuu kun kaukaisista ajoista on kysymys. Listalta unohtui (ainakin) Kullervo Rainio joka vastusti sekä Kekkosen valinnan poikkeuslakia ja yliopistojen ”demokratisoimista” ts. vasemmistolaistamista minkä seurauksena hän oli vasemmistolaisessa opiskelijaliikkeessä äärimmäisen vihattu hahmo.

*

Ja uusi lisäys eli kirjailija Kauko Kare joka tuli tunnetuksi erityisesti vuonna 1967 julkaistusta kirjasta Tähän on tultu: Paasikiven linjalta K-rintamaan. Kirja möi useita kymmeniä tuhansia kappaleita.

MIES, VAIN PIENEN HETKEN

Suuresta kaupungista ajoi moottoritietä maaseudulle päin nykyaikainen ja kallis hybridiauto. Jonkin aikaa moottoritietä ajettuaan se nousi eräästä rampista ja jatkoi pienempää tietä eteenpäin kääntyen aika ajoin aina pienemmille teille kunnes se saapui soratielle. Autoa ajoi 50-vuotias mies joka suuressa kaupungissa oli arvostettu, korkeassa asemassa oleva akateemisen oppiarvon omaama valtion virkamies. Tarkemmin sanoen hän toimi opetushallituksessa.

Mies oli tarkka arvostaan ja asemastaan. Se tunnettiin ja tiedettiin. Hän tiesi itsekin. Olihan hän rakentanut koko identiteettinsä ulkoisen statuksensa ympärille. Ura oli selvinnyt hänelle jo varsin nuorena. Hän tiesi, että hänestä ei ollut varsinaiseksi työmieheksi. Lisäksi hän oli sen verran mielikuvitukseton että ei hänestä ollut taiteilijaksikaan tai muunlaiseksi elämän helppoheikiksi jotka aina pärjäsivät jollain tavalla. Mutta hän oli hyvä opettelemaan asioita ulkoa ja toistamaan ne halutulla tavalla. Hänellä oli myös kyky haistaa tuulta ja ymmärtää, mitä haluttiin kuulla. Niinpä hänelle luonnollista oli aikanaan mennä yliopistoon. Lukemaan yhteiskunnallisia aineita. Asioita, joita ei opittu, vaan omaksuttiin ja hyväksyttiin kyseenalaistamattomana totuutena.

Hän valmistui maisteriksi hyvin paperein. Hän ei valmistunut ammattiin vaan sai oppiarvon. Hän ei osannut varsinaisesti tehdä mitään mutta julkishallinto ei kaivannut osaajia vaan ihmisiä joilla oli nimenomaan oppiarvo. Heitä kaivattiin johtajiksi. Ihmisiä, jotka omaksuivat heille syötetyn ja syöttivät sitä eteenpäin mitenkään edes ajattelematta. Ja siinä hän oli hyvä. Niinpä hän alkoi rakentaa uraa julkishallinnossa nousten porras kerrallaan ylemmäksi. Saaden aina suurempaa arvostusta.

Hän oli järjestelmän parissa suosittu mies, sillä hän ei koskaan kyseenalaistanut aina vain ideologiapohjaisemmaksi muuttuvaa työtään. Jos järjestelmä oli kerran vihervasemmistolainen, niin sitä se sitten oli. Hän vain noudatti sen käskyjä ja välitti käskyt eteenpäin. Ei ollut hänen tehtävänsä tehdä politiikkaa vaan toteuttaa sen päätöksiä. Ennen kaikkea hänen tehtävänsä ei ollut ajatella. Hän ei ollut aivan varma että oliko hän täysin ajatukseton ja mielipiteetön ihminen mutta hän oli ajan mittaan omaksunut ajattelutavan että muualta annettu ohjeistus oli hänenkin mielipiteensä. Siihen hän oli tyytynyt ja sillä asenteella hän menestyi.

Hän oli pitkään tehnyt työtään kokopuku päällä ja kravatti kaulassa. Se oli tavallaan haarniska joka suojasi häntä niiltä syytöksiltä joita hän tiesi oikein hyvin esitettävän. Se haarniska oli aikaa myöten tullut osaksi hänen ominta itseään. Joka pitkän ja menestyksekkään uran edetessä oli alkanut aika ajoin kalvamaan häntä. Hän oli oppiarvo. Hän oli asema. Hän oli titteli.

Mutta oliko hän niiden ulkopuolella mitään muuta? Oliko hän mies?

Pari vuotta aikaisemmin hän oli tavannut pitkästä aikaa pikkuserkkunsa joka oli maanviljelijä. Varsin rento ja sydämellinen mies jossa oli tiettyä elämän notkeutta ja silmän pilkettä mitä virkamiehellä itsellään ei ollut. Pikkuserkku oli kertonut hänelle manttaaleistaan ja sanonut niihin kuuluvan alueita myös erään pienen järven rannalla. Siellä oli tuli- ja leiripaikka valmiine puineen ja jos virkamies haluaisi joskus käydä suuren kaupungin ulkopuolella rentoutumassa niin sinne vaan. Lupaa ei tarvitsisi erikseen kysyä. Se oli yhdellä sanomisella aina voimassa. Virkamiehen mieleen oli tullut kaukainen muisto termistä ”miehen sana”. Se kun oli virantoimituksessa päässyt unohtumaan.

Virkamies oli käynyt tulipaikalla, ja käynnistä aika ajoin oli tullut tapa. Niin kuin nytkin. Autoaan ajavalla miehellä oli päällään nyt vain tavallinen ulkoilupuku ja kun hän ajoi soratietä niin matkan vaikutus alkoi tuntua. Oli jotenkin helpompi hengittää. Näkö oli terävämpi. Maailma todellisempi. Mutta se oli vasta alkua. Hän tiesi sen entisestään. Auto kääntyi vielä pienemmälle metsätielle joka päättyi kääntöpaikalle.

Mies pysäköi, veti saappaat jalkaansa, otti auton takaluukusta repun ja alkoi kävellä. Matkaa järven rannalle ei ollut kuin parisataa metriä. Kättä hipaiseva kuusen oksa vei jotain haarniskasta. Kasvoilta pyyhkäisty hämähäkinverkko vei taas jotain. Puun juureen kopsahtava saapas puolestaan jotain. Läheltä lentoon pyrähtävä kyyhky vei oman osansa. Niin kuin jo näkyvällä järvellä pintaan hypähtänyt kala.

Leiripaikalla mies sytytti tulen, otti repusta pakin ja laittoi kahviveden kiehumaan. Repussa hänellä oli myös makkaraa. Enempää ei tarvittu. Eihän hän koskaan viipyisi täällä pitkään. Sillä hän ei ollut tavallinen retkeilijä. Retkeilijät tulivat nauttimaan olostaan. Hän tuli kärsimään. Tässä paikassa oli jotakin. Se sattui häneen sisintä myöten. Mutta hän tarvitsi tätä. Hän oli tullut kivusta riippuvaiseksi.

Hörsiessään hiljalleen kahvia ja puhallellen samalla tulilla paistettua makkaraa haukkaillen siitä palasia hän tunsi kuinka paikka sai hänestä täydellisen otteen jälleen kerran. Se riisui hänet henkisesti alastomaksi. Vei pois sen kuoren ja haarniskan joka hänen minuutenaan oli ollut niin kauan. Ei ollut enää oppiarvoa. Ei ollut enää asemaa. Ei ollut enää titteliä. Oli vain mies sen kaiken alla. Pelkkä mies. Ja hän ymmärsi, että se mies ilman haarniskaansa ei ollut paljon mitään. Ei oikeastaan yhtään mitään. Ei ollut koskaan ollutkaan. Kaupungissa hän ehkä kuvitteli toista mutta tämä paikka riisui tylysti kaikki kuvitelmat pois. Ja jätti jäljelle vain hänet itsensä.

Tässä paikassa hän myös huomasi että hänellä, siellä jossain mielen pohjalla oli sittenkin omia ajatuksia. Omia mielipiteitä. Virantoimituksessa syvälle piilotettuja. Mielipiteitä, jotka kertoivat että mies haarniskassaan ei ollut vain ohjeistusta toteuttava virkamies vaan lasten aivopesua suorittava, no, suorastaan rikollinen. Rikollinen, joka vetosi haarniskaansa ja uskoi sen poistavan hänen syyllisyytensä. Niin kuin monet samanlaiset rikolliset historian kuluessa. Rikolliset, jotka noudattivat käskyjä ja vetosivat niihin.

Vaikka ymmärtäminen sattui ja sattui kovasti niin mies oli tässä hetkessä tyytyväinen. Siinä tulilla istui kuitenkin hän. Mies ilman oppiarvoa ja asemaa. Hän, joka hän joskus oli ollut. Tyhjänä tauluna ehkä ja myöhemmin räikeillä väreillä maalattuna mutta hän tunsi hetken ajan olevansa kuitenkin mies. Mies, joka voisi vieläkin tehdä jotain toisin. Ei olisi vieläkään liian myöhäistä.

Ja siinä vaiheessa hän aina näki heidät. Sen pienen lahdukan toisella puolella. Siellä seisoi pieni poika ja noin viisikymppinen mies. Kyllähän hän itsensä lapsuutensa ajalta tunnisti. Ja se mies… sekin oli selvästi hän. Mutta toisenlaisen elämän valinneena. Ylpeänä. Ei jostain tyhjästä ja olemattomasta jolla hän pönkitti itseään vaan siitä, mitä hän todella oli. Hahmot katsoivat häntä. Ne eivät koskaan tulleet lähemmäksi. Eivätkä sanoneet mitään. Ei heidän tarvinnut. Mies osasi syyttää itse itseään. Hahmot näyttivät olleen vastarannalla vain pienen hetken kunnes ne haipuivat. Mutta sillä aikaa tuli oli ehtinyt aina sammua. Mies  ei tiennyt kuinka kauan tuo kohtaaminen oli kestänyt.

Hän keräsi tarvikkeensa, pakkasi ne reppuunsa, heitti repun pykälään ja läksi kävelemään takaisin autolleen. Kun kallis ja oikean ideologian mukainen hybridiauto käynnistyi ja matka suuntasi taas kohti suurta kaupunkia alkoi hetken lumous haihtua. Se, mitä hän oli ollut rannalla alkoi muuttua taas takaisin joksikin toiseksi. Haarniska alkoi taas rakentua ja suuressa kaupungissa se olisi entisessä mitassaan. Lukiten miehen sisälleen.

Ajaessaan mies tuumasi että voi kun hän kerran, edes yhden kerran uskaltaisi tuoda mukanaan kaupunkiin sen miehen jonka hän tulipaikalta oli löytänyt. Muuten hän olisi jatkossakin pelkkä haarniskan sisällä oleva tyhjyys. Oppiarvo, asema ja titteli. Kasvoton ja ajatukseton koneen osa.

Ei mitään muuta.

Korkeassa asemassa oleva ei kukaan.

Korkeassa asemassa oleva haarniskan suojaama rikollinen.

VALIOLUOKAN AIVOPESUA

Lukio on osa yhteiskuntaa ja sielläkin hyväksytään vain yksi virallinen totuus. Suomen Kuvalehti kirjoitti jutun ”Valiotekstit 2021” jossa se esittelee niitä nuoria, jotka ovat parhaiten omaksuneet tuon virallisen totuuden. Katsotaan minkälaista totuutta on tarjolla:

Sekä:

Ynnä:

Ei voi välttyä ajatukselta että tiedostavaiston mielestä toivottava tila on sellainen jossa suomalaiset väärinajattelevat valkoiset heteromiehet menevät kimpassa hirteen. Toisaalta siinä vaiheessa kun työmiehen hymy on poistunut pilaamasta ympäristöä niin syöminen loppuu tiedostavaistoltakin.

SK:n kirjoituksen lopussa oli annos tahatonta huumoria jonka tarjosi aviisin vastaava päätoimittaja:

Laadukkaan tiedon ja punnittujen näkemysten tarve on nyt suuri. Suomen Kuvalehden tehtävä on kertoa asiantuntevasti ja ymmärrettävästi, mitä maailmassa tapahtuu. Näinä aikoina tällaisen työn arvo vain kasvaa.

Meikäläinen muistaa ajan jolloin Suomen Kuvalehti oli oikeasti laatulehti. Ja muistutetaan muuten että suomalaisilla ei ole ollut koskaan orjia. Sen sijaan suomalaisia on aikanaan viety orjiksi kymmeniä tuhansia.

YLEN KÄSITYS ASIANTUNTEMUKSESTA

Niin kuin lukija hyvin tietää on EU ilmastopakettinsa myötä palkitsemassa ilmasto- ja ympäristöasiansa maailman mittakaavalla erinomaisen hyvin hoitanutta Suomea muuttamalla sitä pikkuhiljaa EU:n metsäreservaatiksi joka pärjäilee hyvin ilman kauppamerenkulkuakin. Se, että suomalaistenkin pääelinkeino on syöminen ei utopian ja hysterian sekoituksessa elävää Brysseliä paljoa liikuta. Onhan Suomi takahikiän perähikiä joka kelpaa mainiosti kaukaiseksi  ilmastomannekiiniksi.

Tässä tilanteessa suomalaisten verorahoilla elävän ja suomalaisille vastuullisen Ylen tulisi hätkähtää ja nostaa meteli käyttäen asioista hyvin perillä olevia asiantuntijoita. Ja niinhän se tekeekin. Vaan minkäslaista asiantuntemusta ja miltä tahoilta Yle meille tarjoaakaan? No tällaista:

Ja tällaista:

Greenpeace ja Elokapina? Muistutetaan että Greenpeace on liikeyrityksen ja rikollisjärjestön yhdistelmä. Elokapina-liike on puolestaan elämysmatkailevien leikkipartisaanien lössi. Molempien ”asiantuntemus” näkyi siinä että he uskoivat suomalaisten olevan sankoin joukoin tämän Suomen elinkelpoisuuden tuhoamisen kannalla. Sehän on sinänsä valtamedian linjan mukaista eli ”toivon asian olevan näin, joten ilmoitan sen faktana”.

Hotellin respan mielestä kyseisessä ohjelmassa puuttui ehdottomasti yksi asiantuntija. Eli:

Suomi on jo nyt luonnonvarojen nettotuottaja. Tuo Greenpeacen ämmä tietää sen. Ylen toimittaja tietää sen. Tuo elämysmatkaileva elokapinan jätkä ei välttämättä tiedä kun ei halua tietää. Ja se Ylen toimittaja sekä hänet palkannut syöttöporsas elävät suomalaisten pakkoveronmaksajien kustannuksella.

Yleensä maksavalla asiakkaalla on jonkinlainen kuluttajansuoja. Ylen kohdalla ei.

*

Lisäys samana päivänä:

Jos joku ei ole vielä lukenut Pauli Vahteran uusinta postausta niin kannattaa lukea välittömästi. Siinä kerrotaan siitä kuinka akateemisille suojatyöläisille lapiodaan suomalaisten rahaa oikein ämpärikaupalla. Postaus voi aiheuttaa verenpaineen nousua ja akuuttia raskasta rynnäkkövitutusta.