Aamuyöllä,
14. elokuuta vuonna 1977
Kontiomäen
ja Oulun välinen rautatie, jossain Vaalan ja Utajärven välillä
Kaukaisuudesta
alkoi kuulua lähestyvän neuvostoliittolaisen tarvikejunan ääntä. Valtavan pitkä
juna toisi täydennystä Ouluun sijoitetulle neuvostoliittolaiselle
jalkaväkirykmentille sekä Oulun satamaa miehittäville merivoimien joukoille.
Rautatien vierellä junaa odotti suomalainen komppania. Miehiä kiusannut
tihkusade oli lakannut pari tuntia sitten, mutta taivas oli vielä tummien
pilvien peittämä. Vedeltiin viimeisiä tupakoita. Kohta siihen ei olisi enää
aikaa. Juna ajaisi normaalit valot päällä. Se ei odottanut hyökkäystä, eivätkä
niin Naton kuin ruotsalaistenkaan koneet tulisi näin kauaksi. Siitä pitäisi
huolen Ouluun ja Kemiin sijoitetut neuvostoliittolaiset hävittäjät. Junassa
oleva melko vahva suojamiehistö ja ilmatorjuntayksiköt torkkuivat. Matka oli
tuttua rutiinia halki rauhallisen Suomen.
Rautatien
vierellä piiloutuneena oli myös Muhoksesta kotoisin oleva sotamies Saastamoinen
ja hänen taisteluparinsa sotamies Tikkanen. He olivat varusmiehiä Pohjan
Prikaatista. Tai oikeastaan he olivat olleet noin vuorokauden reserviläisiä.
Tai oikeastaan saman tien takaisin palvelukseen kutsuttuja reserviläisiä. Tai
oikeastaan palvelukseen vapaaehtoisesti palanneita reserviläisiä. Teknisesti
ottaen he olisivat hetken päästä myös Suomen valtiovallan käskyjä vastaan
toimivia kapinallisia. Heidän asemansa pohtiminen filosofisessa mielessä ei sillä
hetkellä kiinnostanut Saastamoista. Se oli joka tapauksessa selvää, että hetken
kuluttua he olisivat sodassa. Muuttuisiko kolme kuukautta kestänyt kiirastuli
oikeaksi helvetiksi? Sen näyttäisi tulevaisuus.
Se,
mikä heidän asemansa oli ollut vielä vuorokautta aikaisemmin oli jotain, jonka
niin Saastamoinen kuin kaikki junaa odottavat suomalaiset halusivat pyyhkiä pois
mielestään mahdollisimman nopeasti. He olivat olleet miehittäjän apujoukkoja.
Miehittäjän, joka oli ottanut Suomen haltuunsa laukaustakaan ampumatta. Suomen
johdon suostumuksella. Vaikka edessä olevan taistelun pelko kiersi miesten
vatsoissa jäisenä pallona, se tunne oli silti pienempi kuin halu häivyttää
kolme kuukautta kärsitty häpeä. Se pyyhittäisiin nyt pois. Tai kuoltaisiin sitä
yrittäessä.
Kohtaamiseen
oli aikaa enää muutama minuutti.
*
7.
toukokuuta vuonna 1977, Tamminiemi, Helsinki
Puolustusvoimien
komentaja kenraali Lauri Sutela astui presidentti Urho Kekkosen toimistoon.
Kekkonen istui työpöytänsä takana. Hän oli odottanut Sutelaa. Sutela käveli
työpöydän eteen ja otti asennon. Kekkonen viittasi kenraalin istumaan.
Istuessaan Sutela kysyi vakavalla äänellä:
-
Onko se totta?
-
On.
-
Olet jättänyt tässä ulkopuolelle niin hallituksen kuin eduskunnan. Samoin kuin
puolustusvoimat. Puhumattakaan Suomen kansasta.
-
Sinä tiedät sen, että idänsuhteita tässä maassa hoidan minä, ja vain minä. On
viisaampaa toimia niin, kuin sen sijaan laskea kaiken maailman sällejä
toheloimaan asiat vituralleen. Katsos, Lauri, sinä tiedät tilanteen yhtä hyvin
kuin minäkin. Naton ja Varsovan Liiton välit ovat kiristyneet siihen
pisteeseen, että sotaa ei tulla enää välttämään. Se alkaa lähiviikkoina. Ja
Varsovan Liitto tulee voittamaan. Kun vetoamme YYA-sopimukseen ja pyydämme
Neuvostoliittoa suojelemaan Suomen aluetta, pääsemme vähemmällä. Neuvostojoukot
käyttäisivät joka tapauksessa aluettamme hyväkseen hyökätäkseen Norjaan ja
todennäköisesti Ruotsiin sekä sen lisäksi satamiamme ja lentokenttiämme
operaatioihinsa. Jos me emme tee tätä myönnytystä vapaaehtoisesti, ne ottavat
sen vihollisuuksien alettua väkisin. Kun neuvostojoukot ovat Suomen
länsirajalla ei Nato pysty hyökkäämään maamme alueelle. Emme jää kahden
sotilasliiton taistelutantereeksi. Tämä ratkaisu tietää sitä, että säästämme
kymmenien tuhansien suomalaisten hengen.
-
Tämä ratkaisu tietää myös maan miehitystä.
-
Mutta ei siinä mittakaavassa, kuin mitä se Neuvostoliittoa vastaan käydyn
hävityn sodan jälkeen tarkoittaisi. Politbyroon kanssa on sovittu, että omat
joukkomme pitävät edelleenkin järjestystä maassamme, ja neuvostoarmeija pysyy niille
tilapäisesti luovutetuilla alueilla. Ymmärrä nyt Lauri, Neuvostoliitto on liian
vahva. Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi voimaa sitä vastaan. On
viisaampaa pelata sen mukaan, mitkä kortit meillä on. Ja koska olemme toimineet
sopimusten mukaan ja osoittaneet Neuvostoliitolle, että olemme olleet
luotettavia kumppaneita, on hyvinkin mahdollista, että vihollisuuksien aikanaan
loputtua neuvostojoukot vetäytyvät takaisin ja säilytämme itsenäisyytemme. On
ollut puhetta jopa Viipurin palauttamisesta.
-
Uskotkohan tuohon itsekään? Mikäli Varsovan liiton panssarit ovat päässeet
Englannin kanaalille, ei naapurilla ole enää mitään tarvetta leikkiä hyvää
jätkää meidän kanssamme. Se tulee nielaisemaan meidät.
-
Mielipiteesi on kuultu. Toimimme silti näin. Eduskunta tekee mitä minä haluan
sen tekevän ja hallitus pannaan uusiksi vielä tämän vuorokauden aikana.
-
Entä yksityiskohdat? Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?
-
Koko Lapin lääni siirtyy kokonaan Neuvostoliiton sotilaalliselle vastuulle.
Neuvostoliitto siirtää sinne kymmenen moottoroitua jalkaväkidivisioonaa.
-
Ei sellaista määrää tarvita mitään suojelemaan. Tuo on selvä hyökkäysarmeija.
Jo se tulee sitomaan meidät sotaan.
-
Ei välttämättä, sillä kaikki suomalaiset joukot siirretään sieltä pois. Myös raja-alueen
siviiliväestö tietenkin evakuoidaan. Rajavartiostot jäävät itärajalle. Tätä
pyysivät neuvostoliittolaiset itse, muistutukseksi, että he eivät ole
miehittämässä maata, vaan turvaamassa alueemme koskemattomuuden. Meillä on
edelleenkin oikeus vahtia itärajaamme.
-
No nytpä tuntuukin turvalliselta. Entä muu Suomi?
-
Hangosta, Turusta, Raumalta, Vaasasta, Kokkolasta ja Oulusta luovutetaan
alueita Neuvostoliiton merivoimien, ilmavoimien ja ilmatorjuntajoukkojen
käyttöön. Näihin jokaiseen sijoitetaan myös suojaksi maavoimien yksiköitä.
Osiin pataljoona, osiin rykmentti. Lisäksi neuvostoilmavoimien käyttöön
annetaan tilapäisesti Pirkkalan ja Kauhavan lentokentät ja molempiin
sijoitetaan myös jalkaväkipataljoonat. Omat Drakenit siirretään Helsinki-Vantaalle.
Hyrylään sijoitetaan neuvostoliittolaista ilmatorjuntakalustoa. Sisämaassa
Neuvostoliitto ei vaadi kuin jalkaväkirykmentin Kouvolan, Pieksämäen ja
Kontiomäen risteysasemille. Sekä lisäksi sen, että neuvostojoukkojen
huoltokuljetuksiin tarvittavat rautatiet siirtyvät neuvostoliittolaisten
pioneerijoukkojen hallintaan. Joukot perustavat huoltopisteitä, mistä ne
pystyvät tarvittaessa korjaamaan radat mahdollisimman nopeasti. Mutta neuvostojoukot
pysyvät politbyroon lupauksen mukaan tiukasti niillä alueilla, mitä ne tehtävänsä
puolesta tarvitsevat. Helsinkiin ei tule neuvostojoukkoja ollenkaan. Loppujen
lopuksi jos ajattelet miehitystä, niin ei tämä nyt tolkuttoman suuri määrä
joukkoja ole. Omat puolustusvoimamme jatkavat toimintaansa ja suomalaisten
alaisuudessa. Neuvostoliitto ei vaadi niihin nähden mitään käskyvaltaa.
-
Entä Ahvenanmaa?
-
Se luovutetaan kokonaisuudessaan Neuvostoliiton laivaston tukikohdaksi. Itse
asiassa en usko, että ne aikovat sieltä edes hyökätä minnekään, sillä niitten
merellinen hyökkäysvoima on Baltiassa. Ottavatpahan Ahvenanmaan haltuunsa,
ennen kuin joku muu sen tekee.
-
Eli jos lasketaan totaalisesti miehitetty Lappi ulkopuolelle, niin jäljelle
jäävään Suomeen sijoitetaan ainakin kymmenen rykmentin verran jalkaväkeä plus
epälukuinen määrä meri- ja ilmavoimien joukkoja. Lukumääristä puhuminen on
pelkkää retoriikkaa. Sinä sallit Suomen miehityksen. Ja meillä ei ole aseissa kuin
yksi varusmiesikäluokka.
-
Ei aivan. Aion kutsua palvelukseen yhden ylimääräisen ikäluokan. Ihan sisäisen
järjestyksen turvaamiseksi.
-
Sinä aiot?
-
Minä aion.
-
Eli aiot pitää itselläsi armeijan ylipäällikkyyden?
-
Totta kai. Emmehän me ole sodassa. Ja muutenkin on parasta, että minä pidän
kaikki langat käsissäni. Minä annan käskyt, ja sinä toteutat ne.
Sutela
istui hetken ajan hiljaa ja puhui sitten:
-
Tiedätkö, Kekkonen. Minä tavallaan ymmärrän perustelusi. Mutta sinä teet
virheen ja syötät tämän maan Pirulle. Jos olisimme mobilisoineet kaikki
joukkomme, olisi itänaapuri miettinyt kaksikin kertaa ennen kuin olisi edes
ehdotellut tällaista, mihin sinä suostuit sen kummemmin miettimättä. Se tuntee
alueellisen puolustusjärjestelmämme ja sen hyökkääjälle aiheuttamat riskit. Ja
se tietää myös, että tulee tarvitsemaan kaikki mahdolliset joukot
Keski-Euroopassa. Minä en voi osallistua tällaiseen hulluuteen.
Kekkonen
katsoi Sutelaa rauhallisesti, aukaisi sitten työpöydän laatikkonsa ja otti
sieltä esiin paperin.
-
Sinä tapauksessa ole hyvä, ja allekirjoita eroanomuksesi. Olet vapautettu
palveluksesta tästä hetkestä alkaen. Minä löydän kyllä tilallesi miehen, joka
tekee, mitä käsketään tekemään.
Sutela
luki paperin nopeasti, allekirjoitti sen, rutisti paperin palloksi, heitti sen
Kekkosen syliin ja poistui sanaakaan sanomatta. Kolme päivää myöhemmin lehdissä
kirjoitettiin kenraali Sutelan kuolleen auto-onnettomuudessa.
*
16.
toukokuuta vuonna 1977, Oulu
Sotamies
Saastamoinen seisoi Oulun satamaan johtavan tien varrella, niin kuin suurin osa
muistakin Pohjan Prikaatin varusmiehistä. Hänen olallaan oli ladattu rynnäkkökivääri.
Sitä ei ollut tarkoitettu parasta aikaa satamaan johtavaa tietä pitkin kulkevia
neuvostojoukkoja varten. Se oli suomalaisia siviilejä varten. Käsky oli ehdoton.
Minkäänlaista vastarintaa ja mielenosoituksia Oulun satamaa haltuunsa ottavia
neuvostojoukkoja vastaan ei sallittaisi. Ne estettäisiin kaikin mahdollisin
keinoin.
Ihmisiä
oli kadun varrella varsin vähän. He pysyivät mieluummin kotonaan. Paikallinen,
taistolaisten aikaa siten haltuunsa ottama Suomi – Neuvostoliitto-seura oli
jakanut paikalla oleville ihmisille pieniä paperisia Suomen ja Neuvostoliiton
lippuja, mutta niitä ei näyttänyt heiluttavan kukaan. Yhteistä paikalla
oleville ihmisille oli tietynlainen ilmeettömyys. Tyhjä katse, jonka takana oli
järkytys, epäusko ja kylmä viha. Saastamoinen näki kadun toisella puolella
isänsä työkaverin Pykäläisen. Pykäläinen oli Saastamoisen isän työkavereita.
Tunnettu SKP:läisenä enemmistökommunistina ja aktiivisena
ammattiyhdistysmiehenä. Pykäläiselläkään ei ollut kädessä minkäänlaista lippua.
Hänenkin kasvonsa olivat kylmän vihan jähmettämä kuminaamio.
Saastamoinenkin
tunsi vihaa. Mutta hän ymmärsi, että nyt ei voinut esittää minkäänlaisia
mielenilmauksia. Samanlainen käsky oli varmaankin annettu koko ajan ohi kulkeville
neuvostojoukoille, sillä ne istuivat ajoneuvoissaan jäykän ilmeettöminä.
Vielä
vihaakin suurempi tunne jäyti Saastamoisen sielua. Se oli valtaisa, kaiken
peittävä, kaiken itsetunnon syövä murskaava häpeä. Saastamoinen oli aina
pitänyt itseään isänmaallisena. Hän oli jo pikkupoikana nähnyt Tuntemattoman
Sotilaan elokuvana ja ahminut sen sitten kirjana. Hän, niin kuin lukemattomat
muut suomalaiset pikkupojat olivat samaistuneet Antti Rokkaan. Hänkin
kuvitteli, kuinka hän aikanaan suorittaisi velvollisuutensa ja olisi Rokan
veroinen sotasankari. Sitä oli ollut niin helppoa kuvitella lukiessaan kirjaa
lämpimässä kodissa. Kova varusmieskoulutus Pohjan Prikaatissa oli vienyt
pikkupojan illuusiot sodankäynnin helppoudesta, mutta tällaista Saastamoinen ei
olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi.
Nyt
ei ollut Rokkaa. Ei ollut Koskelaa eikä Hietasta. Ei ollut hihittelevää
Vanhalaa. Ei ollut kasapanoksella räjäytettyä vihollisen bunkkeria. Ei ollut
tuhottua vihollisen tankkia. Ei ollut hangelle ammuttua vihollisjoukkuetta. Ei
ollut myöskään toivoa eikä mahdollisuutta yrittää. Oli aina vain uusia ja uusia
punatähtisiä tankkeja, miehistöpanssareita ja kuorma-autoja, jotka etenivät
kohti Oulun satamaa. Joitten esteetöntä kulkua hänen tulisi muitten
suomalaisten sotilaitten kanssa turvata omilta siviileiltä.
Ei
ollut kapteeni Kaarnaa, ei Kariluotoa eikä suota, jonka yli Saastamoisen tulisi
aseveljiensä kanssa mennä niin että heilahtaa. Oli vain Oulun lentokentälle
laskeutuvia punatähtisiä lentokoneita. Sekä ankea voimattomuuden ja alistumisen
tunne.
Ei
ollut Raatteen tietä. Ei Tali-Ihantalaa. Ei Taipaleenjokea. Ei Ilmari
Juutilaista eikä Hasse Windiä. Oli vain Oulun satamaan saapuvia vieraita
laivoja. Ja häpeä. Pohjaton, loppumaton häpeä. Saastamoinen onnistui pitämään
naamansa peruslukemilla, mutta ei pystynyt estämään kuumia kyyneliä valumasta poskilleen.
Viikkoa
myöhemmin vihollisuudet alkoivat kaikkialla Euroopassa.
*
23. heinäkuuta vuonna 1977, Oulu
Sotaa
oli kestänyt kaksi kuukautta. Oulussa sitä oli vaikeaa havaita.
Neuvostojoukkojen ilmapuolustus oli sen verran vahva, etteivät ruotsalaiset
koneet yrittäneet päästä siitä läpi vaan keskittyivät oman alueensa
puolustamiseen, eikä Natolta liiemmin riittänyt koneita Pohjanlahden
perukoille. Niitä tarvittiin muualla. Suomalaiset, vaikka heidän maansa
miehitetty olikin, eivät osallistuneet varsinaisiin sotatoimiin.
Niin
sotamies Saastamoisen kuin hänen varusmiestoveriensa palveluskaan ei ollut
kovin sotaisaa, vaan lähinnä harjoituksia, tosin fyysisesti rankkoja sellaisia,
sillä kantahenkilökunta halusi pitää miehet kunnossa. Lisäksi oli vartiopalvelusta,
joka tosin nykyisin suoritettiin täysillä lippailla varustettuna. Näin ollen
sotilaille jäi aikaa seurata myös uutisia kasarmin televisiosta ja omista
matkaradioistaan. Suomalainen media joutui olosuhteitten pakosta toimimaan melko
lailla kieli keskellä suuta ja uutisraportit sisälsivät epätarkkaa toistoa Keski-
ja Pohjois-Euroopassa käytävistä taisteluista, joissa ei yleensä mainittu
kaupunkien nimiä.
Mutta
Ouluun näkyivät myös ruotsalaiset televisiokanavat. Ja niitä seurattiin.
Kanavilla oli jatkuvasti myös suomenkielisiä lähetyksiä, ja niitten perusteella
sotilaille hahmottui käytävän sodan kuva melko tarkasti. Sodasta ei ollut
tullutkaan Varsovan Liiton läpimarssia Atlantin rannikolle. Varsovan Liitto oli
viivyttänyt hyökkäystä liian pitkään ja Nato oli ehtinyt mobilisoida
joukkojaan. Panssarikiilat saatiin pysäytettyä ja rintama aaltoili nyt
edestakaisin suurinpiirtein linjalla Bremerhaven – Bielefeld – Frankfurt –
Stuttgart.
Kummallakaan
osapuolella ei ollut sillä hetkellä selvää etulyöntiasemaa, mutta
Yhdysvalloista oli tulossa lisää vereksiä joukkoja ja Yhdysvaltain tekninen ja
taloudellinen voima alkaisi ennen pitkää vaikuttaa sodassa, joka oli muuttunut
kulutussodaksi. Lisäksi tiedettiin, että joukkoja oli tulossa niin Australiasta,
Uudesta Seelannista kuin Brasiliastakin. Myös Meksiko ja Argentiina
suunnittelivat joukkojen lähettämistä. Oli myös epämääräistä uutisointia siitä,
että Neuvostoliittoon kuuluva Kaukasuksen niemimaa oli täydessä kapinassa.
Kaukana idässä Japani oli käynyt pokkaamassa itselleen Kuriilit nopealla
maihinlaskulla. Japanilaiset olivat asettuneet saarille ja todenneet tylysti,
että tämän pidemmälle meillä ei ole aikomus mennä, mutta jos yritätte ottaa
saaret takaisin, niin täältä pesee. Jos haluatte tuhlata divisioonianne täällä,
kun niitä tarvitaan muualla, niin omapa on valintanne.
Kaikkein
eniten miehiä tietysti kiinnostivat uutiset Pohjois-Euroopasta. Ruotsalaisilta
ei kysytty, että huvittaako teitä vaiko ei, joten ensimmäistä kertaa lähes
kahteensataan vuoteen ruotsalaiset olivat sodassa. Niin kuin olettaa
saattoikin, olivat neuvostojoukot heti sodan ensimmäisenä päivänä hyökänneet
Tornionjoen yli. Ne saivat vastaansa kovakuntoiset ja hyvin varustetut
Norlanninprikaatit, jotka ankaraa vastarintaa tehden saivat pysäytettyä
hyökkäyksen Kalix-joelle. Se tosin riittikin viholliselle siltä erää, sillä se
halusi hyökkäyksellään Pohjois-Ruotsiin lähinnä syvyyttä pohjoiseen päähyökkäyssuuntaan,
joka kohdistui Norjaan.
Norjalaiset
olivat jo etukäteen evakuoineet Finnmarkin, sillä he tiesivät hyökkäyksen
tulevan Suomen käsivarren suunnasta, eivätkä jättäneet joukkojaan mottiin.
Neuvostojoukot huomasivat pian olevansa samassa tilanteessa kuin saksalaiset Murmanskiin
yrittäessään muutama kymmenen vuotta aikaisemmin. Vaikka hyökkääjällä oli mies-
ja materiaaliylivoima, oli maasto yksinkertaisesti liian vaikea. Hyökkäys
pysähtyi Narvikin tasalle, eikä pölyksi ammutusta satamasta ollut kummallekaan
osapuolelle mitään hyötyä. Pohjoisessa oltiin nyt asemasodassa ja tilanteen
tajuttuaan Neuvostoliitto siirsi sieltä osan joukoistaan Keski-Eurooppaan jossa
uutta tykinruokaa tarvittiin jatkuvalla syötöllä.
Eteläisessä
Ruotsissa meni heikommin. Neuvostojoukot olivat onnistuneet maihinnousuissaan
ja etenivät pikku hiljaa, kohdaten silti sitkeää ruotsalaisvastarintaa.
Tilannetta pahensi se, että kolmessa viikossa Tanskan valloittaneet Itä-Saksan
joukot tulivat Juutinrauman yli ja ruotsalaiset olivat kahden tulen välissä
pakotettuja vetäytymään saarrostuksen uhassa. Apuun tuli Tanskan armeijan
selviytyneet ja Ruotsiin evakuoidut seitsemän prikaatia. Ensimmäistä kertaa
satoihin vuosiin Skånessa taisteli sekä ruotsalaisia että tanskalaisia
joukkoja, mutta tällä kertaa rinta rinnan.
Viivytystaistelut
vaativat veronsa ja ruotsalais-tanskalaiset joukot pystyivät asettumaan
kiinteään puolustukseen vasta Halmstad – Jönköping – Linköping –
Norrköping-linjalle. Tukholma säilyi ruotsalaisilla ja Göteborgin myötä myös
toimiva yhteys Pohjanmerelle, mutta valtavan pakolaisongelman kanssa kärsivää Ruotsia
se ei paljoa lohduttanut. Ruotsalaiset tiesivät, etteivät he kestäisi enää
kovin paljon enempää moukarointia, varsinkin kun maan ilmavoimat alkoivat olla
aivan lopussa. Ruotsalaiset Viggenit ja Drakenit olivat pudottaneet
neuvostokoneita kahden suhteessa yhteen mutta liika oli liikaa ja toisin kuin
Nato-maissa ei täydennystä ollut mistään luvassa. Saabin tehtaat oli pommitettu
romuksi jo sodan alkuhetkillä.
Ruotsalaisten
onneksi myös neuvostojoukkojen suurin terä alkoi olla tylsynyt, ja koska
Saksassa oltiin pattitilanteessa ei lisäjoukkoja ollut luvassa. Kaikki tarvittava
tuli haalia sinne.
Samaan
aikaan Oulun Hiukkavaarassa Pohjan Prikaati jatkoi rutiinipalvelustaan. Miehet
alkoivat olla turhautuneita. Ruotsalaisista hiusverkkosotilaista ei oltu
aikoihin väännetty vitsejä. Ennemminkin tunnettiin alemmuudentunnetta. Nyt ei
vanhat meriitit enää merkinneet mitään. Ruotsalaiset taistelivat ja puolustivat
kotejaan. Suomalaiset taas joutuivat toimimaan miehittäjän liikenneohjaajina.
Miehittäjä
oli ollut aluksi hyvin korrekti ja kohtelias. Eihän sitä silloin vielä
varsinaisesti miehittäjäksi saanut kutsuakaan. Neuvostojoukot olivat
kurinalaisia ja pysyivät pääosin omissa majoitustiloissaan. Liikkuessaan
kaupungilla he kulkivat aseettomina, pienissä ryhmissä ja aina upseerin
saattamana. Heidän käytöksensä oli korostetun kohtelias ja he ostivat kaupoista
roppakaupalla makeisia, limonadia, pornolehtiä ja yleensä kaikkea, mitä ei
heidän kotimaassaan juuri ollut. Heidän päivärahansa oltiin maksettu markoissa,
joten tämä mahdollisti ostokset.
Kun
sota alkoi venyä, tilanne muuttui. Neuvostojoukot alkoivat kulkea kaupungilla
saattamattomina ja aina suuremmissa joukoissa. Ne alkoivat myös luonnollisesti
käydä iltavapaillaan ravintoloissa. Selvää oli, että kun toisensa kohtasivat
juopuneet suomalaiset ja yhtä lailla juopuneet ja aina enemmän ylimieliseksi
muuttuvat neuvostosotilaat, seurauksena oli useita intohimoisia
nyrkkitappelukokouksia. Mielialat alkoivat kiristyä entistä enemmän.
Pohjan
Prikaatin komentaja otti yhteyden paikallisten neuvostojoukkojen komentajaan ja
se selvitti tilannetta hetkeksi. Neuvostosotilailta kiellettiin ravintoloissa
käynti. Mutta tämä auttoi vain hetken. Jo aikaisemmin päivisin kaupungilla
liikkuvat neuvostojoukot olivat alkaneet kulkea aseistettuna. Ehkä ylimielisyys
oli tarttunut myös neuvostokomentajaan, sillä pian myös iltavapaitaan viettävät
joukot olivat aseistettuja. Silloin ei suullinen porttikielto enää paljon
auttanut eikä juomista enää maksettu. Tämä tiesi luonnollisesti ennen pitkää
jotain vielä pahempaa.
*
29.
heinäkuuta vuonna 1977, Pohjan Prikaatin kasarmit Oulun Hiukkavaarassa
Sotamies
Saastamoinen heräsi helvetilliseen meteliin. Meteli kuului käytävästä, jossa
parikymmentä iltavapailtaan palaavaa varusmiestä mekasti ja vaati komppanian
päivystäjän antamaan heille aseita. Saastamoinen katsoi kelloa, ja huomasi
ettei se ollut vielä yhtätoistakaan. Aikaisinpa pojat olivat palanneet. Yleensä
iltavapailta paluu oli aina minuuttipeliä. Eikä heput olleet ollenkaan niin
muusissa kuin yleensä iltavapailta palatessaan. Mitähän nyt oikein oli
tapahtunut?
Yksi
porukan rauhallisemmista miehistä selitti asiaa kasarmiin jääneille sotilaille.
Miehet olivat kulkeneet iltavapaillaan Oulussaja nähneet, että edessäpäin
olevasta kapakasta oli heitetty kaksi nuorta naista ulos. Naiset olivat
puolialasti ja näki heti, että heitä oli myös hakattu. Naiset olivat nähneet
suomalaiset varusmiehet ja juosseet hysteerisenä heidän luokseen.
-
Ne… ne tulivat, ja… ne…
Ei
tarvinnut kovinkaan suurta selvänäkijää käsittämään mitä oli tapahtunut.
Nähtävästi ravintolasta oltiin onnistuttu soittamaan apua, sillä paikalle tuli
poliisipartio. Varusmiehet luovuttivat naiset poliiseille, jotka lupasivat
viedä heidät sairaalaan. Vihapäissään varusmiehet sanoivat poliiseille, että
mehän ollaankin aina haluttu nähdä hampaattomia ryssiä ja nyt se kyllä
järjestyy.
Poliisi
totesi kuivasti, että älkää menkö sinne. Niillä on kaikilla aseet. Te kuolette
sinne joka iikka. Yhteys on jo otettu naapurin joukkoihin. Sieltä tulee
aikanaan jippopartio kokoamaan tyypit kasarmilleen selviämään, mutta se kestää
aikansa. Ne antavat noitten ryypätä ensin itsensä tainnoksiin ja sitten
korjaavat ne pois. Ja mitään ei tule sen jälkeen tapahtumaan. Tämä ei ollut
pojat ensimmäinen kerta. Ja tämä on tapahtunut muuallakin.
Joskus
ei tarvita sanoja, kun yhteinen päätös syntyy. Tämä oli niitä hetkiä. Miehet
katsoivat toisiinsa ja alkoivat keksiä mahdollisimman nopeaa keinoa päästä
takaisin kasarmille. Olihan niitä aseita heilläkin. Ja nyt saisi naapuri
vastaansa muutakin kuin kaksi juopunutta ja avutonta suomalaista naista.
Nöyryyttäminen saisi nyt riittää.
Nähtävästi
myös paikalla olleet poliisit olivat ilmoittaneet tapahtumista Pohjan
Prikaatiin. Sillä siinä vaiheessa kun miehet nostivat päivystäjän pois pöytänsä
takaa ja ottivat häneltä asekaapin avaimen kajahti laukaus. Miehet katsoivat
taaksepäin ja näkivät prikaatin komentajan eversti Katonan. Katona oli ampunut
pistoolillaan komppanian käytävän ikkunasta läpi ja laittoi pistoolin
täydellisen hiljaisuuden vallitessa takaisin koteloonsa. Hiljaisuutta ei
varsinaisesti ehkä aiheuttanut laukaus, vaan se, että Katonalla ja hänen
mukanaan tulleella neljällä muulla kantaupseerilla oli kaikilla käsissään
Suomi-konepistooli ja niissä kiinnitettynä hyvin ilkeän näköinen rumpulipas.
Upseerit vetivät konepistooleista liikkuvat taakse ja Katona alkoi puhua.
-
Meillä on näissä lippaissa yhteensä kolmesataaviisikymmentä erittäin hyvää
syytä siihen, että lopetatte tuon, mitä olette nyt tekemässä ja menette
tupiinne nukkumaan. Mikäli näin tapahtuu, asia unohdetaan eikä kenellekään
koidu seurauksia. Minä tiedän, mitä on tapahtunut. Ja tiedän, että te haluatte
kostaa. Ymmärrän sen täysin. Mutta teidän on vielä kerta kaikkiaan pakko
odottaa. Vielä ei ole sen aika. Tätä ei vielä kertakaikkiaan voida tehdä.
Riskit ovat liian suuret. Asia selviää teille aikanaan. Minä annan tämän
mahdollisuuden vain kerran. Tupiin poistu!
Niin
valmiiksi selvät kuin konepistoolien äkkiselventämät miehet poistuivat
tupiinsa. Saastamoinen, niin kuin moni muukin mies mietti ennen nukahtamista
itsekseen, että mitä se Katona itse asiassa olikaan sanonut.
*
4.
elokuuta vuonna 1977, Pohjan Prikaatin varikkoalue Oulun Hiukkavaarassa
Sotamiehet
Saastamoinen ja Tikkanen kulkivat parivartiossa varuskunnan varikkoalueella.
Kello oli puoli kolme yöllä. Vartiointi oli miesten mielestä varsin omituista,
sillä osa varikkoalueesta ei kuulunut varusmiesten vartioalueeseen vaan siellä
vartiovastuussa olivat kapiaiset. Kapiaisten vartioima alue myöskin tuppasi
muuttumaan parin päivän välein. Kapiaisten lisäksi alueella oli myös siviilejä,
yleensä jo keski-ikäisiä miehiä.
Miehet
näkivät, kuinka kapiaisten vartioimalta alueelta poistui pari rekka-autoa ja
muutama täyteen lastattu ja pressulla peitetty traktori. Yksi traktori oli
vielä alueella ja sen kopissa ollut siviilimies kätteli kahta sotilasta. Mies
veti traktorin komuutin oven kiinni ja poistui samaan suuntaan kuin muutkin
ajoneuvot hetkeä aikaisemmin.
Traktorimiestä
kätelleet kapiaiset kävelivät sotamiehiä kohti. Saastamoinen tunnisti toisen
heistä, hän oli naapurikomppanian päällikkö, yliluutnantti Mutanen, tiukka ja
ammattitaitoinen upseeri mutta myös luonteeltaan huumorintajuinen ja velmu
mies, jolla usein riitti varusmiehille mukavia sutkauksia. Yliluutnantin
seurassa kulki miehille ennestään tuntematon kadetti. Molemmilla miehillä oli
rynnäkkökivääri selässään. Sotamiehet tervehtivät esimiehiä, jotka vastasivat
tervehdykseen ja Mutanen alkoi puhua:
-
Jaa, pojat on vartiossa. Se on hyvä se. Eihän sitä kallista valtion omaisuutta
vahtimattakaan passaa jättää. Vaan mikäs on pojilla muuten mieliala?
Saastamoinen
uskaltautui vastaamaan sen, mitä ajattelikin:
-
Herra yliluutnantti, sotamies Saastamoinen. Mieliala on se, että vituttaa.
-
Jaa, mikäs se sotamiestä vituttaa? Tämmönen kevyt vartiopalvelusko?
-
Herra yliluutnantti, ei tämä vartiointi vituta. Tämä tilanne yleensä vituttaa.
Yliluutnantti ymmärtää kyllä.
Mutanen
mutristi huuliaan ja oli hetken tuumivan näköinen. Sitten hän puhui, aivan kuin
itsekseen:
-
Niin. Niinpä niin juu. Myöntää täytyy. Kyllähän asiat tietysti paremminkin olla
vois. Vaan muistaakos sotamies, mitä Fredi aikanaan lauloi? Nyt en tarkoita
sitä kappaletta missä todettiin että ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme
kaikki tää selviää.
Saastamoinen
mietti hetken ja hoksasi sitten.
-
Herra yliluutnantti. Fredi lauloi että onhan päivä vielä huomennakin.
Yliluutnantti
Mutanen iski silmää ja totesi, että se kannattaa pitää mielessä. Silloinkin kun
vituttaa. Sen jälkeen hän veti kättä lippaan ja jatkoi matkaa kadetin kanssa.
Saastamoinen tuumi itsekseen, että ei yliluti kai ihan tyhjän takia hänelle
pitänyt esitelmää suomalaisesta iskelmästä kautta aikojen ja ajatteli, että
minkähänlainen päivä se tietty huominen on, kun se lopulta koittaa.
*
11.
elokuuta vuonna 1977, Tamminiemi, Helsinki
Neuvostoliiton
suurlähettiläs Stepanov poistui presidentin työhuoneesta ja sulki oven
mennessään. Urho Kekkonen tuijotti sulkeutunutta ovea ainakin viisi minuuttia.
Sitten hän kaatoi itselleen hyvin tukevan konjakin. Hänen kätensä vapisivat. Se
ei johtunut vanhuudesta, vaan äsken käydystä keskustelusta. Kekkonen palautti
sen mieleensä, vaikka ei olisi niin halunnutkaan tehdä.
…aloite
siirtymässä Natolle… suomalaiset joukot alistettava Neuvostoliiton pääesikunnan
alaisuuteen… joukkoja ei nähdä tarpeeksi luotettavina käytettäväksi pohjoisella
rintamalla… siirrettävä Kaukasiaan tukahduttamaan kapinaa… vähintään kymmenen
prikaatia… neuvostojoukkojen huoltovastuu Suomessa siirtyy suomalaisille… määräys
tultava Kekkoselta… siksi armeijan ylipäällikkyys säilytettävä vielä
ehdottomasti Kekkosella… niin taataan suomalaisten rauhallisuus… määräyksen
toteutumisen jälkeen ylipäällikkyys siirtyy neuvostoupseerille… toimittava
nopeasti… kielteisellä päätöksellä kohtalokkaat seuraukset…
Niin.
Ryti oli aikanaan pelannut Saksa-kortin. Kun ottaa lopputuloksen huomioon, hän
taisi voittaa. Kekkonen oli päättänyt pelata itäkortin. Lopputulos oli vielä
näkemättä, mutta hänestä tuntui, että tässä pelissä ei jää käteen kuin
kakkospari. Jos sitäkään.
Kekkonen
joi konjakin loppuun ja kaatoi itselleen toisen. Hän ei kuitenkaan koskenut
siihen, vaan jäi tuijottamaan lasia tyhjin silmin. Jos ulkopuolinen olisi
nähnyt hänen katseensa, se olisi muistuttanut yllättävän paljon niitten
oululaisten siviilien kasvoja, jotka katsoivat kaupunkiin saapuvia
neuvostojoukkoja. Ilmeetön naamio, jonka takana velloi järkytys ja epäusko. Ja
kylmä viha. Viha, joka tässä tapauksessa kohdistui ihmisen pahimpaan
viholliseen eli ihmiseen itseensä. Hänellä ei ollut ketään, jota syyttää. Hän
mietti, voisiko enää koskaan katsoa peiliin.
Jotain
tulisi keksiä. Joku asia pyöri hänen mielessään. Joku oli jäänyt hiertämään.
…määräys
tultava Kekkoselta… siksi armeijan ylipäällikkyys säilytettävä vielä
ehdottomasti Kekkosella… niin taataan suomalaisten rauhallisuus… määräyksen
toteutumisen jälkeen ylipäällikkyys siirtyy neuvostoupseerille…
Kekkonen
nielaisi konjakkimoukun yhdellä huikalla, ähkäisi ja irvisti. Sitten hän otti
puhelimen, soitti henkilökohtaiselle lääkärilleen, sitten adjutantilleen ja
pyysi heitä käymään työhuoneessaan. Kun lääkäri saapui, Kekkonen tervehti
häntä, pyysi istumaan ja sanoi:
-
Luulenpa, että saan hetken kuluttua ankaran sydänkohtauksen. Lääkärinä toteat,
että tilani on kriittinen, mutta vakaa. Ja toteat myös, ettei minua pystytä
vielä siirtämään, vaan minua hoidetaan täällä Tamminiemessä. Olen virallisesti
tajuttomana seuraavat neljä päivää. Toivottavasti se antaa niille
mahdollisuuden toimia. Ovat ne sitä kuitenkin selkäni takana suunnitelleet.
-
Niille? Keille niille?
-
Niille, jotka toivottavasti hoitavat sen työn, joka minun olisi pitänyt
alunperinkin tehdä.
Lääkärin
poistuttua meni muutama minuutti, ja paikalle saapui presidentin adjutantti
everstiluutnantti Wächter. Kekkonen viittasi miehen istumaan.
-
Minulla on sinulle tehtävä toimitettavana. Sinun on toimitettava eräs viesti
niille kenraaleille, jotka ovat tässä listassa.
-
Herra presidentti, viesti on jo toimitettu.
-
Mutta… kuinkas…
-
Herra presidentti, itse asia on ollut tiedossamme jo hyvän aikaa. Tuo lista,
joka teillä on, sisältää vain kenraalikuntaa, jonka merkitys tässä asiassa on
lähinnä seurustelu-upseerin tasolla. Todellinen viesti on lähetetty majureille,
everstiluutnanteille ja eversteille. Heillä on sekä kyky että tahto panna
suunnitelma toimeen.
-
On siis olemassa suunnitelma?
-
Kyllä, herra presidentti. On ollut olemassa jo pitkään. Ei tarvita enää muuta
kuin toimintakäsky. Ja on parempi, että te ette tiedä suunnitelman sisältöä.
Sillä toimintakäskyn antaa joku muu kuin te.
-
Tämä varmaankin tarkoittaa myös sitä, että minä en ole tosiasiassa ollut missään
vaiheessa armeijan ylipäällikkö.
-
Kyllä, herra presidentti. Nimenomaan sitä se tarkoittaa.
Kekkonen
kumartui hieman, laittoi sormenpäänsä yhteen ja ajatteli. Hän yritti muistaa,
milloin hänestä viimeksi oli tuntunut tältä. Koskessa ajelehtiva puunpala,
millä ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mihin koski häntä vei.
Samalta hänestä oli tuntunut viimeksi keväällä 1918, kun hän nuorena miehenä
oli vastoin tahtoaan joutunut johtamaan punaisten teloituksia. Silloin hän oli
päättänyt, että hän tulee ohjaamaan kosken kulkua, eikä koski häntä. Nyt oltiin
palattu takaisin siihen keväiseen päivään. Pinnalle pyrki niin nuoren miehen
järkytys kuin ehdottomaan valtaan jo aikaa sitten tottuneen vanhan miehen
turhamaisuus. Mutta Kekkonen ymmärsi, että nyt ei ollut kyse enää hänen
egostaan. Hän nieli ylpeytensä, vaikka kipeää se tekikin.
-
Ymmärrän. Mitäpä tässä enempää jaarittelemaan. Teillä on työ tehtävänä ja
minulla sydänkohtaus saatavana. Toivotan teille parhainta onnea.
-
Kiitän, herra presidentti. Ja sitä samaa myös teille. Isänmaata voi palvella
monella tavalla. Joskus sen voi tehdä parhaiten makaamalla tajuttomana
sairasvuoteessa.
*
13.
elokuuta vuonna 1977, Pohjan Prikaatin kasarmit Oulun Hiukkavaarassa
Sotamies
Saastamoinen ja hänen joukkueensa olivat ihmeissään. Jotakin oli tapahtumassa.
Koko komppania oli komennettu tupiinsa, ja tuvan käytävillä oli
kantahenkilökuntaa vahtimassa, että siellä myös pysyttiin. Lukuunottamatta
ensimmäistä joukkuetta, joka oltiin komennettu komppanian luokkahuoneeseen.
Jonkun aikaa siellä oltuaan joukkue palasi, ja toinen joukkue komennettiin sinne
vuorostaan. Loppujen lopuksi kumpikaan joukkue ei ollut viipynyt kovin pitkään,
mutta tämä oli niitä tilanteita, jolloin aika tuntui venyvän loputtomaksi ja
tahmeaksi purukumiksi.
Lopulta
tuli Saastamoisen kolmannen joukkueen vuoro. Toisen joukkueen miehet kulkivat
hiljaisina tupiinsa. Saastamoinen näki ohimennen, että ensimmäisen joukkueen
miehet olivat vaihtamassa ylleen maastopukua ja kokoamassa varusteitaan. Hän
huomasi myös, että joukkuetta johtavan kokelas Anttosen kauluksissa ei olleetkaan
salmiakit, vaan vänrikin ruusukkeet.
Luokkahuoneessa
heidät otti vastaan komppanianpäällikkö kapteeni Airaksinen. Airaksinen komensi
miehet istumaan.
-
Miehet. Tapaamisessamme on kolme vaihetta. Ensimmäinen on lyhyt.
Varusmiespalvelunne on päättynyt. Minulla on teille kaikille sotilaspassi ja
litterat kotiin. Ne, jotka haluavat lähteä, lähtevät vääpeli Kemppaisen mukaan
ja heille järjestetään kuljetus rautatie- tai linja-asemalle, sen mukaan mihin
päin olette menossa. Mutta teillä on myös mahdollisuus jatkaa palvelustanne
vapaaehtoisesti. Isänmaa tarvitsee teitä, mutta haluaa, että olette varmoja
päätöksestänne ja se tapahtuu omasta tahdostanne. Jos jatkatte, se tulee
vaatimaan teiltä paljon. Ehkä kaikkenne. Te ymmärrätte kyllä mistä on kysymys.
Tehkää valintanne nyt.
Hetken
epäröityään neljä miestä nousi, otti passinsa ja litterat sekä poistui luokasta
heitä saattavan vääpelin seurassa. Saastamoinen jäi paikalleen. Airaksinen
jatkoi:
-
Nyt on toinen vaihe. Se on ehkä vielä lyhyempi, mutta sitäkin hankalampi. Me
joudumme puolustamaan Suomea, mutta joudumme tekemään sen ilman eduskunnan ja
hallituksen valtuutusta. Teknisesti ottaen olemme siis kapinallisia. Mutta te
kaikki olette nähneet, mihin tilanne on johtanut. Ne, jotka haluavat tässä
vaiheessa vielä poistua, voivat sen tehdä.
Yksikään
miehistä ei noussut. Luokka oli hiljainen. Hetken kuluttua alikersantti Kääriä
nousi, otti asennon ja alkoi puhua:
-
Herra kapteeni. Uskallan puhua kaikkien puolesta. Totta kai me tiedämme mistä
tässä on kysymys. Joka jätkä tietää. Siitä on puhuttu jatkuvasti ja sormet on
syyhynneet jo pitkään. Niille ryssänperkeleille on aika panna hanttiin. Ne
jätkät, jotka läksivät, olisivat olleet hyödyttömiä. Kyllä me olemme valmiita.
Mihin vain.
Koko
joukkue nousi ylös ja jäi seisomaan asentoon. Airaksinen katsoi heitä hymyillen
ja sanoi sitten:
-
Istukaa, olkaa hyvät. Te olette nyt reserviläisiä. Tosin vapaaehtoisesti
takaisin palvelukseen palanneita. Varusmiesäkseerauksen aika on nyt ohi. On
aika siirtyä kolmanteen vaiheeseen ja kertoa teille mitä on suunniteltu
tapahtuvan, ja kuinka me estämme sen.
-
Puolustusvoimat ollaan lähipäivinä siirtämässä neuvostojoukkojen alaisuuteen.
Ja se tietäisi meille sotimaan lähtöä. Jonnekin helvetin Kaukasukselle.
Tappamaan siviileitä. Jos tapella pitää, niin me voimme tehdä sen täällä
kotonakin. Neuvostojoukot aikovat pian myös ottaa haltuun kasarmimme ja varikkomme.
Ne uskovat siihen, että kun me emme ole tehneet mitään tähänkään mennessä, niin
emme me tee jatkossakaan.
-
Herra kapteeni, kai me estetään se?
-
Itse asiassa ei estetä. Kasarmeilta me ollaan siinä vaiheessa jo häivytty. Ja
niissä varikoissa ei ole enää kuin vanhoja kiväärinsohloja ja jonkun verran
niitä Stenin rämisköjä. Ja muuta ikivanhaa. Pitäkööt. Kaikki tavara on
siirretty ja maasto on täynnä matteja, joitten turvin voimme tapella hyvinkin
pitkään. Aseistusta on siirretty reserviläisille reserviläis- ja
metsästysseurojen pystyyn pistämien organisaatioitten avulla. Meillä on itse
asiassa jo nyt aseissa enemmän miehiä, kuin mitä täällä on miehittäjiä. Ja niin
suurten kauppaketjujen kuin pienempien paikallisten yrittäjien kanssa tehdyn
hiljaisen sopimuksen myötä on siirretty talteen myös muonaa, polttoainetta ja
yleensäkin kaikkea tarpeellista. Tällä kaikella haluan sanoa teille, että me emme
ole tyhjän päällä.
Saastamoinen
muisti nyt ihmetelleensä kaupassa käydessään, että vaikka tuoretta lihaa oli
vielä myynnissä suht mukavasti, niin säilykkeet olivat hävinneet lähes kokonaan.
Ja varikkoalueella pyörineitten siviilien kuskaamien ajoneuvojen merkityksenhän
oli hoksannut jokainen alueella vartiossa liikkunut.
Airaksinen
jatkoi:
-
Tehtävä ei tule olemaan helppo. Maassa olevat neuvostojoukot ovat lyötävissä,
sillä ne ovat melko lailla demoralisoituneita ja niitten määrää on vähennetty,
koska niitä on tarvittu Keski-Euroopan lihamyllyyn. Mutta tilalle tulee rajan
takaa uusia. Naapuri mobilisoi jatkuvalla syötöllä vanhempia ikäluokkiaan. Ja
idea on, että niitä pitää tänne tullakin. Niin takaperoiselta kuin se
kuulostaakin. Mitä enemmän pystymme sitomaan ja tuhoamaan vihollisen joukkoja
täällä, sen vähemmän niitä riittää Keski-Eurooppaan. Keski-Euroopassa tämä sota
ratkeaa, ja siellä ryssä on alkanut saamaan selkäänsä.
-
Herra kapteeni, sanoitte, että joudumme toimimaan ilman eduskunnan valtuutusta.
Entäs Kekkonen?
-
Kekkonen makaa tajuttomana Tamminiemessä eikä pysty antamaan minkäänlaisia
käskyjä. Eikä sillä ole sinänsä muutenkaan merkitystä, sillä puolustusvoimat
eivät ota enää vastaan käskyjä niin Kekkoselta kuin muiltakaan poliittisilta
elimiltä, jotka laskivat miehittäjän maahan.
-
Herra kapteeni, keneltä puolustusvoimat sitten ottaa vastaan käskyjä?
-
Armeijan ylipäällikkönä toimii puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri
Sutela.
-
Hä? Sutela?Mut… sehän on…
-
Kuollut? Niinpä. Ainakin virallisesti. Katsokaas, kuolleena oli paljon helpompi
hoitaa asioita kulissien takana. Sutela näki tilanteen. Puolustusvoimat näki
tilanteen. Poliitikot eivät nähneet. Ja nyt meidän on maksettava lasku, jonka
poliitikot allekirjoittivat. Taistelu alkaa yhtäaikaisina iskuina ympäri
Suomen. Meillä on oma tehtävämme, ja selitän sen nyt teille…
…kun
tehtävä oli selitetty miehille, Airaksinen komensi miehet tupiinsa
valmistautumaan ja kokoamaan varustustaan. Hän sanoi vielä joukkuetta
johtavalle kokelaalle:
-
Kokelas Sohlman.
-
Herra kapteeni.
-
Varmistatte, että miehillänne on mukana kaikki tarpeellinen. Te tiedätte kyllä.
Ja lyökääpäs nuo kauluksiinne. Kokelasaikanne päättyi juuri.
Airaksinen
heitti Sohlmanille vänrikin arvomerkit, muistutti vielä miehiä, että neljäs
joukkue oli tulossa seuraavaksi ja käski heitä pitämään turpansa kiinni.
Saastamoinen
käveli muun joukkueen kanssa kohti tupiaan. Vastaan tuli neljännen joukkueen
miehiä.
-
Mitä siellä oli?
-
Kuulette sitten.
*
Aamuyöllä,
14. elokuuta vuonna 1977
Kontiomäen
ja Oulun välinen rautatie, jossain Vaalan ja Utajärven välillä
Neuvostoarmeijan
tarvikejuna oli lähestymässä. Se alkaisi hetken kuluttua. Kun veturit olisivat
edenneet tiettyyn pisteeseen, niitten alla räjähtäisi kaksikymmentä kiloa
tnt:tä. Räjähteitä oli sijoitettu viidenkymmenen metrin välein. Ne pirstoisivat
junan kappaleiksi ja komppania hoitaisi loput.
Toiminnan
alkua odottava sotamies Saastamoinen tunsi, että hänessä tapahtui jotain. Kolme
kuukautta hänen mielessään olivat pyörineet haamuna Rokka, Koskela, Hietanen,
Lehto ja monet muut. Haamut olivat syyttäneet häntä ja solvanneet häntä, että
hän jätti tekemättä sen, mitä he aikanaan tekivät.
Nyt
Saastamoinen tunsi, kuinka ne kaikkosivat hänestä yksi kerrallaan. Ja sitten ei
ollut enää jäljellä kuin Saastamoinen itse. Ja hän ymmärsi, että menneet
uroteot, kuinka suuria ne olivatkaan olivat vain menneitä urotekoja. Menneet
miehet eivät tekisi mitään hänen puolestaan. Hänen oli tehtävä se itse. Ja sen
Saastamoinen aikoi tehdä. Vain hän. Ei hänen mielessään kummittelevat toisten joskus tekemät teot ja toisten ihmisten
menneet muistot, vaan vain hän. Vastuu oli nyt hänellä. Nyt Saastamoinen tiesi
olevansa valmis.
Vielä
muutama sekunti.
Hämärä
elokuinen yö valaistui räjähdyksistä, suuliekeistä ja valojuovista. Samanlainen
valonäytelmä toistui joka puolella Suomea. Sota pohjoisessa oli saanut aivan
uuden käänteen.
*
16.
elokuuta vuonna 1977, Neuvostoliiton luoteisen rintaman esikunta, Leningrad
Neuvostoliiton
luoteisen rintaman komentaja kenraali Sorokin katseli edessään olevaa Suomen
karttaa sekä pöydällä olevaa paksua raporttinivaskaa ja puisteli päätään.
Tilanne oli huolestuttava, hyvin huolestuttava, näin saattaisi sanoa, tuumi
Sorokin. Tsuhnan perkeleet, minkä menivät tekemään. Kuuliaiset apupojat
käänsivät kelkkansa ja nyt ne ovat parissa päivässä ottaneet maan jo melkein
haltuunsa. Tai ainakin pitäneet huolen, ettei se ole enää neuvostojoukkojenkaan
hallussa. Mantereella tukikohdista vastaa enää Hanko, Rauma, Kokkola ja
Pieksämäki. Nekin ovat saarroksissa ja raportoivat, että suomalaisilla on
raskasta aseistusta. Ahvenanmaa on sentään pysynyt rauhallisena, mutta Lapissa
on ankaraa sissitoimintaa.
Kenraali
Sorokin oli virallisesti vakaumuksellinen kommunisti, niin kuin tietysti hyvän
neuvostoupseerin kuuluikin olla. Tosiasiassa hän oli myös huumorintajuinen
pelimies, joka osasi antaa arvon hyvälle kusetukselle. Ja nyt tsuhnat olivat
kusettaneet heitä oikein kunnolla. Hiljaiset, rehelliset ja sopimuksista kiinni
pitävät tsuhnat. Ne olivat olleet niin tottelevaisia, että pari viikkoa aikaisemmin
Suomesta oli siirretty melkein puolet maajoukoista taistelemaan
Keski-Eurooppaan. Samoin kuin suurin osa raskaasta aseistuksesta. Piruako niitä
siellä Suomessa pidettiin, kun ei tsuhnaa tarvinnut vahtia. Olihan se ihan
kiltisti muutenkin. Ja raporttien mukaan ne eivät edes puolustaneet naisiaan,
kun neuvostosotilaat olivat hankkineet vähän viihdykettä tylsyyteen. Olivatpa
vaan vedonneet ja pyytäneet, että näin ei saisi tapahtua.
Suomalaisten
passiivisuus ja sopimuksista kiinni pitäminen oli antanut neuvostojoukoille
signaalin lammasmaisuudesta. Sorokin tunsi suomalaiset paremmin. Tsuhnat olivat
lammasmaisia juuri niin pitkään, kunnes niille annettiin lupa olla jotakin
muuta. Ja nyt tsuhna oli antanut itselleen luvan olla jotakin muuta. Helvetin
helvetti, kyllä koko porukka olisi pitänyt riisua aseista silloin kun maa
miehitettiin ja Kekkosella oli vielä ote hallussaan. Nythän ne eivät Kekkoselta
kysy enää mitään.
Itse
operaation suomalaiset olivat hoitaneet suorastaan ihailtavasti. Salaa tehty
mobilisointi, joka takasi suomalaisille kaksinkertaisen miesylivoiman. Yhtä
aikaa tehdyt lamauttavat iskut ympäri maata, rautatieyhteyksien katkaiseminen,
lentokentillä maissa olleitten koneitten tuhoaminen ja neuvostovaruskuntien
saartaminen. Hyökkäyksessä oli ollut mukana
suorastaan taiteellisia piirteitä. Suomalaisten ohjusveneetkin läksivät vesille
muina miehinä niin kuin aina ennenkin, seilaamaan taas kerran tyhjän panttina
näytelläkseen niin kuin niillä olisi mukamas jotain merkitystä. Sitten ne
olivat yllättäen ottaneet hieman poikkeavan kurssin ja ampuneet täyden lastin
jolla ne upottivat hävittäjän, kaksi korvettia ja ohjusveneen. Ennen kuin omat
olivat toipuneet ällikästään, tsuhnien miehistö oli hypännyt kumiveneisiin ja
häipynyt jonnekin Turun saaristoon, mistä niitä ei millään löytäisi.
Suomalaiset
Drakenit olivat nousseet Helsinki-Vantaalta ilmaan täydessä ohjuslastissa,
painelleet mitään varoittamatta Ruotsiin ja ampuneet siinä sivussa alas
tehtävästään palanneen MiG-lentueen. Suomalaisten omilla MiGeillä taas ei ollut
lännessä käyttöä, joten ne paskiaiset olivat lyöneet niihin rakettikasetit ja
kylväneet ne rautateitä huoltaviin pioneeriyksiköihin. Rautateitä, jotka
suomalaiset maajoukot olivat katkaisseet ties kuinka monesta kohtaa. Sitten
lentäjät olivat lentäneet koneensa mahdollisimman asumattomalle alueelle ja
hypänneet heittoistuimella.
Toden
totta, tsuhnat olivat antaneet meille ikioman Pearl Harborimme. Stavkasta oli
tullut vaatimus, että maa pitää rauhoittaa ja suomalaisille pitää kostaa.
Rauhoitetaan niin, tuumi Sorokin. Ja kostetaanpa hyvinkin. Kysymys on vaan,
että miten? Ja millä väellä? Neuvostoliitossa kaivettiin laarin pohjia ja koottiin
vanhoilla ikäluokilla ja vanhentuneella aseistuksella varustettuja c-kategorian
divisioonia. Sellaisia c-luokan divisioonia oli Stavka luvannut hänelle
kokonaista viisi kappaletta. Muut menisivät Saksan rintamalle. Mitä helvettiä
hän sillä määrällä saisi aikaiseksi? Kas kun maatahan ei voi rauhoittaa, eikä
kenellekään kostaa, ennen kuin se on uudelleen miehitetty. Ja ennen kuin nämä
huru-ukkodivisioonat edes ehtisivät Suomen rajalle, olisivat tsuhnat ehtineet
mobilisoida porukkaa jo toisen mokoman.
Luvassa
ei olisi ilmakuljetteisia joukkoja. Ne oltiin jo jauhettu alatoopiksi Saksassa.
Luvassa ei ollut merijalkaväkeä. Ne olivat jo kalanruokaa eteläisellä
Itämerellä. Ilmatukeakaan ei olisi muuta kuin joitain vanhoja rynnäkkökoneita.
Kaikki muu tarvittiin Keski-Euroopan lihamyllyssä. Mitä helvettiä tehdä?
Siirtääkö joukkoja Ruotsin Lapista? Ei. Niitäkin oltiin jo ohennettu tarpeeksi.
Ruotsalaisethan hyökkäisivät Kalix-joen yli välittömästi ja niillä oli
totisesti kana kynittävänä.
No,
jostakin oli aloitettava. Sorokin päätti vielä vaatia lisää joukkoja. Tämä ei
kerta kaikkiaan riittäisi. Kaiken viisainta tietysti olisi ollut, jos koko tämä
älytön seikkailu olisi jäänyt alun perin tekemättä. Vaan eihän sotilailta
koskaan kysytty mielipidettä, kun vanhat kuopan reunalla keikkuvat idealistit alkoivat toteuttaa unelmiaan ennen
kuolemaansa…