Hiljaisuus.
Omakotitalonsa pihalla tupakoiva Ilari
Laksela ei ollut koskaan kyllästynyt siihen. Nyt kun hän oli saanut muutaman
vuoden siitä nauttia. Täällä syrjäseudulla. Eihän tämäkään paikka sinänsä aivan
absoluuttisen hiljainen ollut. Aika ajoin kuului koiran haukkua ja sehän kuului
näille selkosille. Jokusen ohi ajavan auton ääni kuului aika ajoin. Ehkä se oli
tukkirekka. Mutta se kaupungin jatkuva taustahäly joka oli kuin korvissa soiva
jatkuva tinnitus josta ei päässyt eroon mitenkään oli poissa. Kaikkialla oli hiljaisuutta.
Ennen kaikkea täällä oli rauhallista. Tätä hän oli perheelleen halunnut ja
saanut hankituksi.
Hän oli ylpeä. Hän oli onnellinen. Ja
samalla hän oli häpeissään. Sillä hän tiesi olevansa etuoikeutettu. Hyvin
suurella osalla suomalaisia, varsinkin suurimmissa kaupungeissa asuvilla ei
ollut tähän mitään mahdollisuutta. Heiltä puuttui se elämän polttoaine, joka
mahdollisti tämän.
Raha.
Mistä se kaikki oikein alkoi?
Niin. Mistäs muualta kuin miesten saunaillasta.
Siinä oli puolen tusinaa miestä. Kaikki varsin varakkaita. Kaikki asuivat
pääkaupunkiseudulla. Ja kaikki olivat hyvin huolissaan lastensa sekä
perheittensä turvallisuuden puolesta. Kas kun koulupiirit oli jaettu niin että
heidän yhdenkään lapset eivät voineet välttyä etniseltä edistykseltä. Mikä
lapsien kertoman mukaan – mitä ei ollut syytä epäillä – oli muuttanut koulut monikulttuuriseksi
kaaokseksi ja arkipäivän terroriksi jonka olemassaolon koulujärjestelmä kielsi.
Kielsi, ja keskittyi aina vain uusien rasismin muotojen etsimiseen tehden
uhreista syytettyjä. Lukioissakaan ei sitä enää päässyt pakenemaan sillä etnisesti
edistykselliset pääsivät lukioihin niin sanotuilla sovelletuilla pistemäärillä.
Moni miehistä oli aikanaan käynyt Ressun lukion joka oli aikanaan huippukoulu
ja jota nykyisin nimitettiin katkerana Ressun edistykselliseksi apulukioksi.
Tuli uusia saunailtoja. Lisää miehiä. Sana
kiersi. Lopulta heitä oli kuusikymmentä. He laittoivat pystyyn yhteisen tapaamisen.
Paikkana oli ravintola Laulumiehet. Se tuntui jotenkin sopivalta. Olihan siellä
pidetty Arto Paasilinnan Hurmaavan Joukkoitsemurhan tapaaminenkin. Ja sitä
joukkoitsemurhaa maa tuntui tekevän. Pitäen sitä kyseenalaistamattomana
itseisarvona.
Esitettiin ehdotuksia. Puhuttiin
yksityisopetuksesta. Ja todettiin että se oli pääkaupunkiseudulla hankalaa
järjestää eikä se vapauttaisi lapsia etnisestä terrorista joka eli pihoilla ja
kaduilla joka tapauksessa. Jotkut ehdottivat jopa suojeluskunnan perustamista.
Ehdotus tyrmättiin todeten että sillä tavoin saataisiin vain valtion
väkivaltakoneisto vastaan. Se ei välittäisi etnisistä aseellisista jengeistä
mutta kantasuomalaisen aseellisen joukon se aivan varmasti jyräisi.
Sitten eräs mies, 55-vuotias yrittäjä
pyysi ja sai puheenvuoron:
- Tilannettamme voi verrata Isoon Vihaan.
Silloinkaan ei ollut mahdollisuutta panna hanttiin joten piti keksiä toinen
vaihtoehto. Ja mikä se oli? Vetäytyminen piilopirttiin.
Mies napsautti näytölle Etelä-Suomen
kartan.
- Meille on piilopirttejä tarjolla yllin
kyllin. Pieniä, kuihtuvia kyliä pienissä kunnissa joissa asuntojen hinta on lähes
olematon. Varsinkin pääkaupunkiseutuun nähden. Ja siellä on hylättyjä
kyläkouluja. Me olemme varakkaita miehiä joilla on varaa hankkia opettajat
tarvittavaan kouluun. Samoin meillä on mahdollisuus hankkia se koulu. Meille
asuminen pääkaupunkiseudulla ei ole välttämätöntä. Yrittäjät joutuvat
liikkumaan paljon muutenkin ja hyvin moni teistä tekee nykyisin etätyötä. Me
olemme varakkaita ja organisointikykyisiä ihmisiä ja pystymme tekemään
Exoduksemme hyvinkin nopeasti. Tässä on tehty vähän taustatyötäkin. Esko,
kerrotko?
Muuan maanrakennusyrittäjä täsmensi
näytöllä olevaa karttaa ja alkoi kertoa:
- Tässä on pieni kunta. Matkaa Helsinkiin
sata kilometriä. Siellä on tietysti myös pieniä kyliä ja eräässä kylässä olisi
käyttökelpoinen kyläkoulu. Kylässä on myös myynnissa taloja ja asuntoja
pääkaupunkiseutuun nähden pilkkahinnalla. Minulla on myös tuttavana kaikkiaan
kolme opettajapariskuntaa jotka olisivat välittömästi halukkaita muuttamaan
pois Helsingistä. He ovat tehneet valmiiksi opetussuunnitelman yksityiskoulua
varten. Kerrotko hieman, Martti?
Muuan opettaja, joka oli kokenut
ammattilainen lastensuojelun erityiskoulusta nousi ja totesi:
- Niin meillähän on mahdollisuus antaa
normaalia peruskoulun opetusta aina lukion loppuun saakka. Se ei tuota
ongelmaa. Ja tiedän, että mielessänne pyörii kysymys siitä, että onko meidän
pakko opettaa lapsillemme monikulttuurisuuden pakkosyöttöä ja kaikenlaista
trans-aivopesua? No, asiahan on niin, että se, mitä opetetaan ja se, miten
asiat kirjataan ovat kaksi aivan eri asiaa. Yleensä lastensuojelussa – ja
yleensä myös peruskoulussa – sillä peitetään opetuksen tason romahtaminen mutta
asiaa voi käyttää luovasti toisinkin päin.
Asia alkoi edetä ja pari joukkoon kuuluvaa
yrittäjää kävi tapaamassa kunnanjohtajaa. Kepuvetoisen kunnan johtaja oli
kepulaisuudestaan huolimatta järkevä ja asiallinen mies. Hän totesi että
muutamat jäärät valtuustossa eivät sinänsä olisi mielissään että kuntaan tulisi
huomattava määrä mitä todennäköisimmin perussuomalaisten äänestäjiä. Toisaalta
hän tajusi että tulijat rekisteröisivät huomattavan määrän toimivia ja
tuottavia yrityksiä kuntaan. Tuottaen nettoveroa. Nettoveroa, jota kunta
epätoivoisesti kaipasi. Tässäkin asiassa raha puhui.
Kun kunnanvaltuustossa puhuttiin
kyläkoulun myymisestä hintaan yksi euro eivät kepujäärätkään panneet vastaan.
Pari vihreitten valtuutettua vastusti todeten että tämän kaltainen toimintahan
on selvää sissisotaa monikulttuurisuutta vastaan ja voidaan tulkita täysin
avoimeksi rasismiksi. Vihreille todettiin että pitäkää te ämmät kerrankin
turpanne kiinni. Konkurssikypsään kuntaan on tulossa huomattava määrä
nettoveronmaksajia. Lisäksi perustettavaan yksityiskouluun olettaisiin
oppilaiksi myös kyseisen kylän lapset. Ilman mitään erillistä maksua.
Lupien saaminen meni varsin jouhevasti.
Kun asiassa hieman taktikoitiin. Asialle laitettiin nimenomaan ryhmittymän
naiset ja koko viritelmän pohjaksi perustettiin Koulusäätiö Sateenkaaren Pää.
Se kuulosti sopivan edistykselliseltä ja kun opetussuunnitelmat näyttivät
täysin protokollan mukaiselta ei lupien saamisessa ollut ongelmaa. Yksityiskouluhan
ei sinänsä saanut vaatia koulumaksuja vaan sen pitäisi toimia julkisen
rahoituksen turvin mutta tarvittava rahoitus kerättiin perustetun säätiön
kautta. Nykyistä yhteiskuntaa haluttiin sotkea projektiin mahdollisimman vähän.
Eihän projektia Sateenkaaren Pääksi
sanonut kukaan, vaan sen nimeksi oli jo alussa muotoutunut Eden. Eikä suotta.
Kun ryhmittymän perheet aloittivat pienen kunnan ehkä suurimman muuttoliikkeen vuosikymmeniin
niin kyseinen pieni paikkakunta, ja varsinkin se kylä, jonka kyläkoulun he
olivat ostaneet muistutti pääkaupunkiseutuun nähden paratiisia. Osa edeniläisiä
osti kaikki mahdolliset talot kylästä sekä ympäröivistä kylistä ja osa asui
paikkakunnan pienen keskustan reunamilla. Sielläkin oli asuntoja pilkkahintaan
myynnissä.
Oppilaat – erityisesti keskustasta –
pitäisi tietysti jollain tavoin kuljettaa kouluun mutta sitä varten palkattiin
– myös pääkaupunkiseudulta – talonmies-vahtimestareiksi kaksi kokenutta
vartijaa. Aamulla he kiertäisivät pikkubussilla hakemassa oppilaita ja
koulupäivän ajan taas toimisivat yleisinä turvallisuuden ja järjestyksen
takaajina. Sinänsä oppilaat tuskin itse aiheuttaisivat häiriötä mutta Edenissä
ajateltiin että varmuus aina paras. Olivathan he tottuneet että
pääkaupunkiseudun kouluihin oli alkanut tulla kutsumattomia vieraita joiden
äidinkieli ei ollut suomi.
Kun käytössä oli rahaa, organisointikykyä
ja häikäilemättömyyttä niin asia eteni nopeasti. Koulu aloitti syksyllä
lukuvuoden. Vuotta sen jälkeen kun asiasta oli porukalla sovittu. Oppilaat, eli
hankkeeseen osallistuvien lapset olivat tilanteeseen enemmän kuin tyytyväisiä. Toki
he kaipasivat pääkaupunkiseudulle jääneitä kavereitaan mutta tilalle tarjottu
rauha ja turvallisuus merkitsi enemmän. Toki he tajusivat olevansa
etuoikeutettuja vanhempiensa vaurauden vuoksi ja Ilarikin huomasi omissa
lapsissaan tietyn kovuuden jota hänessä itsessään ei lapsena ollut. Se oli
kehittynyt tämän pitkään vallassa olleen itseään edistyneenä pitävän
feministisen ja monikulttuurisen yhteiskunnan aikana. Ilarin 14-vuotias tytär
Laura oli kiteyttänyt asian isälleen:
- Se on isä niin, että kun tämä systeemi
ei enää välitä meistä ja keskittyy kulissien ylläpitämiseen niin ihmisten
täytyy silloin pitää itse huolta toisistaan. Kaverini jäävät sinne tuontitavaran
rääkättäväksi mutta minä en koe yhtään huonoa omaatuntoa siitä että olen veljeni
kanssa täällä. Jos me oltaisiin siellä rääkättävinä niin ei se auttaisi
kavereitanikaan yhtään. Onneksi sinä ja äiti olette onnistuneet urallanne. Kiitos,
että annoitte meille tämän mahdollisuuden. Kaunista tämä ei ole mutta mitä
kaunista tässä maassa enää muutenkaan on. Me synnyttiin tähän pelkoon. Nyt me
päästään siitä pois.
Ilari katsoi tytärtään ja tuumi että
hänestä tulee aikanaan paljon kovempi jätkä kuin mitä hän koskaan itse oli edes
uneksinut olevansa. Ja hän tajusi myös että hän saattoi antaa vain rahaa. Tytär
saattaisi joskus tehdä tekojakin.
Eden vaikutti paratiisilta mutta paratiisin
ihmiset ajattelivat myös että kuinka turvallisuutta pidetään yllä
tulevaisuudessakin. Jos tulevaisuudessa se, mikä sai rauhassa riehua
pääkaupunkiseudulla, Turussa ja Tampereella saisi päähänsä levitä tännekin.
Vastauksen siihen antoi pari vuotta aikaisemmin armeijasta eläkkeelle jäänyt
majuri joka oli vaimonsa kanssa remontoinut kylässä olevan kesämökkinsä ympärivuotiseksi
ja muuttanut sinne pysyvästi. Edeniläisten kokouksessa hän sanoi:
- Sinänsä meidän kaikkein suurin
puolustuslinjamme on se sata kilometriä metsineen ja peltoineen jotka erottavat
meidät Helsingistä. Ei rikastus tänne halua eikä uskalla tulla. Tyhjyys on
paras suojamme. Mutta koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, niin minulla on
muutama ehdotus…
Ja ehdotuksia kuunneltiin. Majuri evp
sattui olemaan myös virallinen ampumakouluttaja. Jolloin ampumaharrastuksen
seurantapöytäkirjat saatiin täytettyä varsin luovalla tavalla. Apuna hänellä
oli muutamia muita evp kapiaisia. Näitä pöytäkirjojahan poliisi vaati lupia
myöntäessään. Niinpä Ilarikin osti itselleen .22 kaliiberin Baikal
Margo-pistoolin. Ei mikään Dirty Harryn ase mutta vittumainen sen kuula olisi
mahastaan kaivaa.
Majuri kehotti myös edeniläisiä
suorittamaan metsästäjäntutkinnon. Majuri kuului paikalliseen metsästäjäseuraan
joka oli oppinut pois vanhasta jäykästä ajattelusta jonka mukaan vain
manttaalia tarjoavat jäsenkokelaat otettaisiin jäseniksi. Seurassa tajuttiin,
että tulijoissa oli uutta ja tarpeellista talkoovoimaa jo pahasti ukkoontuvaan porukkaan.
Ilarikin suoritti tutkinnon ja innostui
metsästyksestä ostaen siihen tarvittavat aseet. Innostusta lisäsi hänen 12-vuotias
poikansa Lauri joka oli vielä isäänsä innokkaampi. Koko ikänsä kaupungissa
asunut poika oli löytänyt jotain, joka hakkasi älykännykät ja videopelit mennen
tullen. Ilari kulki metsässä edellä haulikon ja repun kanssa ja pitkäksi
venähtänyt Lauri kantoi selässään ylpeänä luodikkoa. Saalista ei ollut tullut
kuin yhden kerran. Ilari tunnusti olevansa pyynti- ei saantimies. Mutta
istuminen nuotiotulilla pojan kanssa oli jotain, mitä hän ei olisi koskaan uskonut
kokevansa. Umpikaupunkilainen kun oli itsekin.
Kyseinen evp majuri järjesti myös tiettyä
organisoitumista ja harjoittelua. Mistään suojeluskunnasta ei ollut kysymys
mutta majuri oli kehittänyt kännyköitten kautta toimivan hälytysjärjestelmän
jota oltiin pariin kertaan kokeiltu. Järjestelmä oli toiminut ja hälytyksen
myötä suurin osa miehistä oli kokoontunut hälytyksen mukaiseen paikkaan. Ilman
aseita. Eihän ketään voinut kieltää kokoontumasta. Ei se laitonta ollut.
Hälytystä oltiin kokeiltu myös kerran tosi
toimissa. Paikalliset olivat kertoneet että vaikka alueella ei etnisesti
edistyksellistä häiriötä ollut koskaan niin joistain entisen itäblokin maista,
ehkä Romaniasta tai Liettuasta oli alueella liikkunut murtovarkaita. Kerran eräs
kylän asukas oli bongannut tällaisen epäilyttävän auton. Romanian
rekistereillä. Hälytyksen jälkeen auton perään oli nopeasti ilmestynyt
toistakymmentä kyläläisten autoa jotka olivat seuranneet autoa tekemättä
mitään. Se oli riittänyt, viesti oli ymmärretty. Auto oli tehnyt uukkarit ja
kadonnut paikalta.
Edenin miehet olivat pääosin jo
keski-ikäisiä ja suurelta osalta ylipainoisia ja ei mitenkään kovakuntoisia.
Mutta asenne niistä kaupunkiajoista oli muuttunut. Siksi tuohonkin
saatto-operaatioon lähdettiin epäilemättä. Ajatuksella että kun me perkele
ollaan rakennettu oma Edenimme niin sitä te käärmeet ette pilaa. Teidät ajetaan
pois.
Ilari tumppasi tupakkansa ja kuunteli
vielä hetken ympäröivää hiljaisuutta. Tuntien ilon seassa edelleenkin sen
huonon omatunnon pistoksen. Hän tiesi että samanlaisia Edeneitä oli rakennettu useampiakin.
Kaikki samanlaisia ihmisiä kuin tämänkin Edenin asukkaat. Ihmisiä joilla oli
rahaa, suhteita ja sitä myötä mahdollisuus. Suurimmalla osalla ihmisistä sitä
ei puolestaan ollut.
Ilari ajatteli, että se täydelliseen
tasa-arvoon ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin pohjautunut koulu-uudistus joskus
silloin 1970-luvulla oli varmaan jonkin aikaa toiminutkin. Mutta se ei ottanut
huomioon monikulttuurisuuden vaikutusta. Vaikutusta joka muutti koulut
kaaokseksi ja anarkiaksi. Ja sai aikaan sen, että tasa-arvoisesta
koulujärjestelmästä siirryttiin yksityiskoulujen aikaan. Yksityiskoulujen, joihin
vain varakkaiden lapsilla oli mahdollisuus. Utopistit olivat tehneet Suomesta
vanhakantaisen Englannin. Englannin, jossa hukattiin valtavan paljon
lahjakkuutta koska hyvin moni nuori ei rääkättynä viitsinyt edes yrittää.
Sisälle taloonsa palaava Ilari tuumi vielä
että kai ne ihmiset tätä halusivat kun olivat äänestäneet samat naamat ja samat
utopistiryhmät valtaan kerta toisensa jälkeen. Tajuamatta että noiden
utopistien toimet koskivat heihin itseensä kaikkein ankarimmin.