KESÄUUSINTA: ANKKATARINAT

Juhannuksen jälkeenhän Suomi käytännössä pysähtyy kuukaudeksi ja toivotaan, että näin käy myös suvaitsevais-tiedostavan väestönosan keskuudessa. Oletettavasti hekin haluavat nauttia lomasta ja jättävät riekkumisen vähän vähemmälle. Siksi laitan tähän kesälukemistoksi kolme aikanaan julkaisemaani ankkatarinaa. Syynä lähinnä se, että näitten kirjoittaminen oli kovasti mukavaa. Alun perin kirjoitukset on tehty aivan erillisiksi tarinoiksi ja sen vuoksi niissä saattaa olla toisiinsa nähden joitain epäjohdonmukaisuuksia. Toivon, että lukija antaa ne anteeksi. Siirrymme seuraavaksi siis toisen maailmansodan jälkeiseen Ankkalinnaan.

AKU ANKAN VALINNAT

Elettiin vuotta 1951 Calisotan osavaltion pääkaupungissa Ankkalinnassa. Alligaattori-Joen baarin nurkkapöydässä istui mies ja joi oluttaan. Miehen ympärillä oli se tietynlainen aura, joka kertoi, että tätä miestä ei kannata häiritä. Hänen nimensä oli Aku Ankka. Baari sijaitsi Ankkalinnan pahamaineisella laitakaupungin alueella. Baari oli lähes täynnä, mutta se nurkkapöytä, jossa Aku istui oli häntä lukuunottamatta tyhjä. Baarin asiakkaat tiesivät, että tähän pöytään ei tultu kuin kutsuttuna.

Aku sytytti Lucky Strike-savukkeen ja veti pitkät sauhut. Tuo tupakkamerkki olikin lähes ainoa asia, joka hänelle oli jäänyt tavaksi sotavuosista. Laivastossa palvellut Aku oli päättänyt, ettei hän sitä silakkaunivormua enää koskaan pitäisi päällään. Eikä ollut pitänyt. Muutenkin Aku oli hyvin toisenlainen mies kuin aikanaan sotaan lähtiessään. Toinen asia, joka oli sodasta jäänyt jäljelle, oli ase. Aku ei suinkaan ollut heittänyt jäähyväisiä aseille, ja hän kulki aina Browning-pistooli kainalokotelossa.

Baarin ovi avautui ja sisään astui kolme Akulle hyvin tuttua miestä. Karhukoplan veljekset, 176-617, 176-671 ja 176-761. Miehet kävelivät nurkkapöytään, jossa Aku istui. Aku nousi seisomaan, ja miehet halasivat toisiaan totutun tavan mukaisesti. Heillä kaikilla oli päällään mustat nahkaliivit, joissa luki Demontooth MC, Calisota, Duckburg.

Baarin asiakkaita miehet eivät hetkauttaneet, sillä he tiesivät jengin olevan täällä kotikulmillaan ja kotikulmillaan he olivat itse asiassa hyvin rauhallisia miehiä, jotka pitivät alueenkin rauhallisena muista häröilijöistä ja hoitivat bisneksensä muualla. Tietysti aika ajoin baariin saattoi tulla joku vieras joka humalapäissään saattoi haastaa riitaa jengiläisille. Säännöllisesti vieras huomasi tehneensä hyvin, hyvin suuren virheen. Mutta niinhän se meni elämässä yleensäkin. Jos hankaluuksia etsii, niitä yleensä löytää.

Karhukoplan veljekset kävivät myös hakemassa tiskiltä oluet ja istahtivat pöytään Akun kanssa. Heillä olisi pian edessään tärkeä tapaaminen.

*

Yhdysvaltain laivaston hävittäjä Douglas H. Fox, vuonna 1945, Tyynimeri, lähellä Okinawaa:

Eikö ne perkeleet suostu kuolemaan, kirosi ylimatruusi Ankka, painoi jälleen 20-millisen ilmatorjuntatykkinsä laukaisinta ja lähetti ilmaan kranaattiryöpyn, niin kuin niin monta kertaa ennenkin. Hänen vieressään matruusi Kääkkälä piti huolen, että ammuksia riitti. Niin kuin hänkin oli tehnyt monta, monta kertaa ennenkin.

Japanilaisten ilmahyökkäys ei ollut Akulle eikä Kääkkälälle mitään uutta. Ei auttanut kuin ampua mahdollisimman tarkkaan ja elää aina sen varjossa, että hyökkäyksen loputtua päätyisi Yhdysvaltain lipulla peitetyssä arkussa mereen. Niin Aku kuin Kääkkälä olivat jo karaistuneita veteraaneja.

Mutta tämä hyökkäys oli jotain aivan muuta. Nyt japanilaiset eivät pyrkineet torpedoimaan tai pudottamaan pommeja etenevien amerikkalaisalusten päälle. Nyt ne pirut käyttivät koneitaan pommeina. Aku oli nähnyt, kuinka Zero-kone oli törmännyt vieressä olevaan fregattiin ja räjähtänyt. Ja nyt uusi kone oli ottanut kohteeksi Akun aluksen. Aluksen ilmatorjunta ampui hullun lailla, mutta jotenkin kone selvisi tuurilla eteenpäin, kunnes Aku sai sen piikille. Usea Akun ampuma kranaatti osui koneeseen, niin että se menetti ohjattavuutensa ja putosi mereen.

Mutta Akun tykin miehistö ei ehtinyt juhlia voittoaan, sillä toinen kone oli tulossa. Ja tietenkin tykin piti silloin jumittaa. Niin Aku kuin Kääkkälä alkoivat selvittää syöttöhäiriötä. Sydän hakkasi paniikissa ja kurkkuun alkoi väkisinkin kehittyä kuolemankauhuinen itku. Nyt oli kiire. Aika loppuisi pian kesken.

Lopulta tykki saatiin taas toimimaan ja Aku ampui. Kone oli tulossa aivan kohti. Aku sai lähestyvään koneeseen muutaman osuman, niin että se hieman muutti lentosuuntaansa, mutta tuli vääjäämättä kohti laivaa. Akun tykin miehistö pyrki suojautumaan parhaansa mukaan. Kohta räjähtäisi.

Zero osui laivaan jonkun verran Akun tykistä taaksepäin. Aku tunsi selässään voimakkaan iskun, ja ennen tajunnan sumenemista hän näki, että Kääkkälältä puuttui puoli päätä. Sitten kaikki pimeni.

Aku heräsi vuorokautta myöhemmin sairaalalaivalla. Sirpale oli lävistänyt keuhkon, mutta välitöntä hengenvaaraa ei enää ollut. Aku oli ainoa mies tykiltään, joka oli säilynyt hengissä. Aku tuijotti sairaalalaivan seinää tyhjä katse silmissään. Morfiini vei kivun, mutta ajatus säilyi sumunkin läpi, ja se oli jossain kaukana, muistellen miehiä joitten kanssa Aku oli kulkenut armottoman kovan tien. Ja nyt jäljellä oli vain hän.

*

Ankkalinna, loppuvuodesta 1945:

Ylimatruusi Ankka käveli Iineksen asuntoa kohti merimiessäkki selässään. Tai oikeastaan hän ei ollut enää ylimatruusi, vaan pelkkä Aku vaan, joka oli hetkeä aikaisemmin kotiutettu Yhdysvaltain laivaston palveluksesta. Merimiessäkissä oli hieman siviilivaatteita, viimeiset jaetut päivärahat, kartonki Lucky Strike-savukkeita, Iineksen, Mummo Ankan  ja Akun veljenpoikien kirjeet sekä Akulle myönnetyt Hopeatähti, Pronssitähti ja Purppurasydän.

Tulevaisuus huoletti Akua. Mitä tehdä? Kuinka elämänsä järjestää? Merimieheksi Aku olisi voinut lähteäkin, mutta kauppalaivastossa ei varsinaisesti tarvittu hyvää ilmatorjuntatykin käyttäjää, eikä Akulla muuta koulutusta ollut. Olisi ehkä kannattanut olla konepuolella tai vaikka kokkina. Työ Kattivaaran margariinitehtaalla ei oikein jaksanut kiinnostaa. Aku tunsi myös oman kiivasluontoisuutensa, ja käytyjen sotavuosien jälkeen hän ajatteli, ettei haluaisi enää ottaa vastaan käskyjä keneltäkään. Ja sodan myötä Akusta oli tullut mies, jonka niitä täällä siviilissä ei välttämättä tarvitsisi kuunnellakaan. Hän oli muuttunut mies. Ennen hänellä oli ollut pääosin vain talk the talk, mutta nyt löytyi myös walk the walk. Akun päässä pyöri tiettyjä ajatuksia tulevaisuuden varalle, mutta ne olivat vielä jotenkin hahmottumattomia. No, sen aika tulisi vielä. Ensin pitäisi käydä Iineksen luona.

Sotavuosina Aku oli oppinut luottamaan vaistoonsa. Ja vaisto oli varoittanut myös Iineksestä. Niinpä hän oli kirjoittanut Iinekselle, että hänen laivansa saapuisi Ankkalinnan satamaan vasta viikkoa myöhemmin. Hän käveli Iineksen asunnon ovelle. Avain hänellä oli ollut koko sodan ajan. Hän aukaisi oven. Ja huomasi, että oli arvannut oikein. Se yksi perkeleen koijari, se sodastakin sluipannut Hannu Hanhihan siellä duunasi Iinestä ja sessio kuulosti varsin kiihkeältä.

Karaistuneena veteraanina Aku totesi vain kuivasti, että huorat ei hurmaa ja linna ei pelota. Sitten hän meni Iineksen makuuhuoneeseen ja hakkasi hyvän onnensa yhtä-äkkiä menettäneen hanhen tuhannen paskan päreiksi. Iines katsoi Akua kauhuissaan ja odotti samaa kohtelua. Mutta Aku heitti Iinekselle asunnon avaimen ja neljännesdollarin kolikon ja totesi että huorille maksetaan heidän arvonsa mukaan. Tämän jälkeen hän häipyi paikalta sanaakaan sanomatta. Onneksi veljenpojat ovat olleet koko sodan ajan Mummo Ankan hoivissa, tuumasi hän poistuessaan asunnosta viimeistä kertaa.

Ja samalla epämääräiset tulevaisuudensuunnitelmat naksahtivat kohdalleen. Aku oli nyt kuunnellut viimeisen vittuilun. Jatkossa hän rakentaisi oman tiensä ja eläisi omien arvojensa mukaan eikä suostuisi muita lakeja noudattamaan. Mutta se ei onnistuisi häneltä yksin. Onneksi hänellä oli kavereita, jotka ajattelivat samoin. Ensimmäisenä hän päätti lähteä tapaamaan Karhukoplan veljeksiä. He olivat olleet sodassa merijalkaväen sotilaina, Tyynellämerellä niin kuin Akukin, ja he olisivat ehkä jo kotiutuneet myöskin. Akulla olisi heille ehdotus.

*

Ankkalinna, Alligaattori-Joen baari, vuonna 1949:

Baaripöydän ääressä istui kuusi miestä. Samat miehet olivat tavanneet samassa baarissa ja samassa pöydässä vuonna 1945 ja päättäneet laittaa Akun suunnitelman todeksi. Silloin tämä pöytä ei ollut vielä heille varattu. Se oli vain baaripöytä, jossa sattui heille olemaan tilaa. Pöydässä, niin silloin kuin nytkin, istuivat Aku, juuri kotiutunut laivaston veteraani ja Karhukoplan veljekset, jotka olivat käyneet läpi koko Tyynenmeren helvetin Guadalcanalilta Okinawalle. Aina etulinjassa.

Mukana oli myös Jopi Jalkapuoli, entinen laskuvarjojääkäri, joka oli menettänyt jalkansa polkaistuaan miinaan Ardenneilla. Vielä löytyi porukasta Pelle Peloton. Pelle oli heidän lapsuudenystävänsä, hieman nörttimäinen hahmo, jota muut pojat olivat koulussa aina suojelleet. Pelle oli palvellut sodassa insinöörikapteenina ja oli suoranainen tekniikan tuhattaituri. Sota Euroopassa oli pyyhkinyt Pellestä sen vanhan kiltin pikkupojan pois, ja hänkin halusi elää elämää, jossa ei tarvinnut pyytää lupaa keneltäkään.

Kaikki miehet halusivat elää yhteiskunnan ulkopuolella, omien sääntojensä mukaan. Mutta siihen tarvittaisiin rahaa. Ja rahaa sai vain rikollisuudella. Heidän täytyi liittyä yhteen ja perustaa tiivis, toimiva ja armoton organisaatio. Ja siihen tarvittiin myös ulkoisesti näkyvä pelote. Aku kertoi, että Chigagossa oltiin perustettu jo 1930-luvulla moottoripyöräjengi nimeltä Outlaws. Ja Kalifornian puolella veteraanit olivat pistämässä samanlaista pystyyn. Hell´s Angels sen nimi taisi olla, jos hän oikein muisti.

He kaikki pitivät moottoripyöristä, ja Akun idea tuntui järkevältä. Toiminta voisi olla virallisesti moottoripyöriin liittyvää, ja nahkaliivien tuoma ulkoinen pelote auttaisi bisneksiä kummasti.

Pelle Peloton totesi, että jonkunlaisena yleisnerona hän ymmärsi melko mukavasti myös kemian päälle, ja huumeet olivat se asia, jolla jatkossa suuret rahat tehtäisiin. Aku taas totesi, että hänen setänsä Roope saattaisi antaa pimeän lainan toiminnan aloittamiseen. Se jo valmiiksi upporikas paskiainen ei välittäisi siitä, mistä raha tulee, kunhan sitä tulee.

Kuusi viskilasia kilahti yhteen. MC Demontooth oli perustettu. Nimi otettiin Ankkalinnan lähellä sijaitsevasta Peikonhammas-vuoresta. Akusta tuli MC:n presidentti. Hän oli ehkä pieni kooltaan, mutta hänen kovuutensa, häikäilemättömyytensä ja älykkyytensä saivat aikaan niin voimakkaan karisman, että asiasta ei tarvinnut edes keskustella.

Ja nyt elettiin vuotta 1949. MC Demontooth oli Calisotan voimakkain rikollisjärjestö. Sillä oli alaosastot Hanhivaarassa, Fyrkkalassa, Sorsakylässä, Kurjenmutkassa ja Puluperässä. Suunnitelmissa oli myös levittäyminen naapuriosavaltioihin. Asema ei ollut tietenkään tullut ilmaiseksi. Nämä kuusi miestä olivat ymmärtäneet, että tämän aseman voisi saavuttaa vain raa´alla, armottomalla ja mahdollisimman näkyvällä väkivallalla.

Se ei ollut tuottanut ongelmia näille miehille, joille väkivallasta oli sodassa tullut elämäntapa. Heistä yksikään ei ollut psykopaatti, joka olisi varsinaisesti nauttinut väkivallasta, mutta he olivat ymmärtäneet, että jos alueen, tässä tapauksessa ensin Ankkalinnan ja myöhemmin koko Calisotan haluaa haltuunsa, niin alue otetaan eikä pyydetä. Naapuriosavaltion Kalifornian italialaiset olivat aluksi pyrkineet estämään uuden yrittäjän toiminnan, mutta koska MC oli alkuun värvännyt uusia jäseniä vain veteraaneista, huomasivat sodasta itsensä pois keinotelleet mafian jäsenet mitä tarkoittaa tarkka-ampuja ja olivat päättäneet jättää koko Calisotan rauhaan ja jatkaa liiketoimintaansa muualla.

Enää näitten miesten ei tarvinnut henkilökohtaisesti liata käsiään. Siihen löytyi halukkaita alemmalta tasolta. Linnatuomioiltakin he olivat selvinneet, vaikka Ankkalinnan poliisi kyttäsi MC:tä enemmän kuin mitään muuta järjestöä. He vaan yksinkertaisesti olivat todenneet, että vasikat ei puhu läpiä päähänsä jos niille ampuu läpiä päähän. Ja varsin nopeasti pelko muuttui luotia tehokkaammaksi pelotteeksi. Suut pysyivät kiinni. He olivat päässeet tavoitteeseensa. He elivät omien arvojensa ja omien lakiensa mukaan. Muusta heidän ei tarvinnut välittää.

Aku oli tehnyt valintansa ja katkaissut yhteyden menneeseen. Iines oli muuttanut Kansasiin ja oli nyt jonkun karjatilallisen vaimo. Yksi lysti. Akulla oli naisia joka sormelle. Jostain kumman syystä väkivaltainen ammatti- ja taparikollinen veti puoleensa toinen toistansa upeampia naisia kuin paska kärpäsiä. Aku ei ollut asiaa koskaan oikein ymmärtänyt. Miksi nuo naiset eivät etsisi itselleen kunnollisia, luotettavia ja turvallisia miehiä? Kun nuo naiset olivat hänelle lähinnä kertakäyttökulutushyödykkeitä. Täysin merkityksettömiä. Pala lihaa. Hänen lojaaliutensa rajoittui vain kerhon jäseniin. Ja muutamaan sukulaiseen, jotka onneksi asuivat kaukana Ankkalinnasta. Ei hänen ihmettelynsä toisaalta estänyt häntä käyttämästä tilannetta hyväkseen. Hannu Hanhi taas oli oppinut kerrasta, muuttanut Renoon ja toimi siellä kasinolla pokeripöydän pitäjänä. Yksi lysti sekin. Olkoon ja eläköön. Aku oli saanut kostonsa jo kertaalleen. Yksityinen ja bisnes pidettiin erillään.

Oli hyvin harvoja asioita, jotka Akulle kerhonsa lisäksi merkitsivät mitään. Yksi oli hänen veljenpoikansa. Ja Mummo Ankka, joiden luona jo aikuisikään tulevat veljenpojat asustivat. Aku hyppäsi aika ajoin Harley-Davidsoninsa selkään ja ajoi Mummo Ankan farmille tapaamaan heitä. Veljenpojat olivat esittäneet selvää kiinnostusta Akun elämäntapaa kohtaan, mutta Aku tyrmäsi ajatuksen ja kehotti poikia hankkimaan leipänsä toisella tavalla. Niinpä Tupu, Hupu ja Lupu olivat hiljattain värväytyneet armeijaan. Aku piti sitä hyvänä ratkaisuna, koska tuumi, että juuri käydyn kahinan jälkeen ei uusia sotia vähään aikaan tule, ja tervejärkiset ja maatilan töissä hyvän kunnon hankkineet pojat varmasti pärjäisivät sotilasurallaan.

Lisäksi hänelle oli tärkeä ystävä Mummo Ankan renki Hansu Hanhi. Myös Hansu oli sotaveteraani, hän oli palvellut tykistössä Normandian maihinousun jälkeen aina sodan loppuun saakka. Laiskanpulskean Hansun kanssa Aku kävi usein metsästämässä ja kalastamassa ja siinä samalla kuunteli Hansun kertomia hitaasti eteneviä juttuja maalaiselämästä. Ne reissut olivat Akulle hyvin tärkeitä. Mutta sitten oli aina aika palata Ankkalinnaan. Elämään, jonka Aku oli itselleen valinnut.

*

Calisota, Ankkalinna, Alligaattori-Joen baari, vuonna 1951:

Karhukoplan veljekset olivat istuneet Akun pöytään. Aku näytti heille valokuvia veljenpojistaan. Kaikki olivat nyt upseereita ja sotimassa Korean sodassa. Aku oli veikannut väärin. Sodat eivät olleet loppuneetkaan, eikä sotilasura ollutkaan kovin turvallinen. Akulla oli kova huoli Tupusta, Hupusta ja Lupusta.

Tupu oli luutnantti, jalkaväkijoukkueen johtaja jossain Koreassa. Kirjeitä häneltä tuli harvakseen ja Aku tiesi vanhasta kokemuksestaan ettei elämä siellä herkkua ollut. Hupu oli tykistössä jaosjohtajana, ja häneltä kirjeitä tuli yhtä harvakseen. Lupulta kirjeitä tuli hieman useammin, sillä hän oli ilmavoimien luutnantti, hävittäjälentäjä. Hän lensi F-86 Sabre-konetta ja oli saavuttanut hiljattain ässästatuksen ampumalla alas viidennen viholliskoneensa. Lupu oli kirjoittanut, että vihollisen MiG 15-koneet olivat ihan pirunmoisia vastustajia. Akulla oli kova huoli veljenpojistaan. Mutta nyt oli aika lähteä muualle. Aku ja Karhukoplan veljekset läksivät ulos baarista, hyppäsivät pyöriensä selkään ja läksivät liikkeelle. Heillä oli tapaaminen.

*

Eräs toinen Ankkalinnalainen baari, samana päivänä pari tuntia myöhemmin vuonna 1951:

Ankkalinnan poliisin rikosetsivä Mikki Hiiri istui eräässä kuppilassa ja joi vissyvettä. Hetkeä aikaisemmin hän oli tavannut pelätyn MC Demontoothin edustajat ja sen pahamaineisen johtajan Aku Ankan. Mikki tunsi tiettyä lukkarinrakkautta kerhoa kohtaan, sillä hän oli ollut sodassa samassa joukkueessa MC:n jäsenen Jopi Jalkapuolen kanssa. Mikki oli ollut joukkueen johtaja, ja Jopi oli ainakin pari kertaa pelastanut Mikin hengen. Yhtä lailla Mikki oli pelastanut Jopin hengen kun Jopi oli polkaissut miinaan Ardenneilla ja Mikki oli tekemällään kiristyssiteellään estänyt Jopia vuotamasta kuiviin.

Mikki oli aikaisemmin käynyt pitkän keskustelun poliisimestari Sisun kanssa. Ja lopulta oltiin päädytty tähän menettelytapaan. Oli totta, että MC Demontooth dominoi niin Ankkalinnan kuin koko Calisotan rikollisuutta. Niin huumekauppa, asekauppa kuin prostituutio oli heidän hallussaan. Mutta ne olivat kumminkin tuttuja roistoja. Paikallisia poikia. Pahoja, tosi pahoja sellaisia toki. Mutta silti erilaisia kuin paikalle pyrkineet mafian miehet, jotka MC oli teurastanut ja ajanut alueeltaan pois. Samoin kuin ne neekerit, jotka Kaliforniassa alkavat laajentaa valta-aluettaan. Mikki ymmärsi ajan hengen ja tajusi, että täällä ei eletty etelävaltioissa ja etelävaltioissakin muutos oli tulossa. Neekerit vapautuisivat ja aktivoituisivat. Ja realistina Mikki tajusi, että se muutos toisi vain yhden rikollisryhmän lisää. Parempi pysyä kotikutoisissa roistoissa. Niitten kanssa pystyisi sentään neuvottelemaan.

Lisäksi MC:n rahoja oli upotettu Roope Ankan yritysryppään kautta niin paljon lailliseenkin toimintaan, että jos kerho totaalisesti kaadettaisiin, niin siinä saattaisi kaatua Roope Ankkakin ja silloin kaatuisi koko kaupunki. Eikä Mikki halunnut vastuulleen tuhansia työttömiä ja verotulojen romahdusta.

Ankkalinnan poliisi tulisi jatkossa katsomaan sormien läpi MC Demontoothin toimintaa. Ja puuttuisi vain murhiin ja vakaviin väkivaltarikoksiin. Mikistä tuntui siltä, että hän oli myynyt sielunsa Pirulle. Mutta tällä estettäisiin vielä jokin vakavampi.

*

Ankkalinnan ja Kurjenmutkan välinen valtatie, vuonna 1952:

MC Demontoothin jäsenet ajoivat Harley-Davidsoneillaan letkana, jota luonnollisesti Aku johti. Kurjenmutkan osasto järjestäisi MC:n tämänvuotiset kokoontumisajot. Aku ajoi rauhallista vauhtia ja mietti kuluneita vuosia. Hän tiesi, ettei hän voisi juurikaan toimia esimerkkinä veljenpojilleen, eikä tästä asemasta jäädä vanhuuseläkkeelle. Joskus olisi hänenkin vuoronsa. Hän mietti sitä, oliko tehnyt väärin, ja oliko hän elämälle jotain velkaa. Sinänsä itse kysymyskin oli Akun mielestä naurettava. Ei häneltä kysytty sitä, halusiko hän syntyä tähän maailmaan ja jos joku korkeampi voima oli jakanut hänelle tietyt pelikortit, sen olisi turha valittaa siitä, kuinka hän oli ne kortit pelannut. Olisi jakanut toiset kortit sitten.

Aku tiesi, että hänen käsissään oli verta, mutta se veri oli niitten ihmisten verta jotka olivat valinneet samanlaisen elämän kuin Aku. He tiesivät riskit. Ja he olivat hävinneet.  Sivulliset oltiin jätetty rauhaan. Aku ajatteli, että kun asiat olivat lähteneet kulkemaan omaa rataansa, ei kysymys oikeasta tai väärästä ollut enää merkityksellinen. Akun ratkaisu ei ollut oikea tai väärä. Pääasia oli, että Akun ratkaisu oli tehty. Eikä sitä voinut enää perua.

MC Demontooth ylitti Kurjenmutkan kaupunginrajan. Kaupunginrajalta heitä alkoi saattaa MC:n Kurjenmutkan osaston miehet. Kurjenmutkan sheriffin auto seurasi letkaa, mutta ei puuttunut siihen.

Jumala armahtaa – MC Demontooth ei. Ja sen mukaan Akukin tulisi elämänsä elämään. Kunnes törmäisi siihen tyyppiin, joka ei armahtaisi häntä. Mutta sekin oli hänen valintansa.

TUPUN, HUPUN JA LUPUN VALINNAT

Erään Chicagolaisen hotellin luksussviitti, maaliskuussa 1966

Tupu: Pulssi?

Hupu vastasi: Ei kymmeneen minuuttiin.

Lupu jatkoi: Eikä hengitystä.

No, eiköhän tämä homma ole sitten taputeltu, totesi Tupu, ja varmisti vielä, että hotellin sängyssä hengettömänä makaavan naisen kyynärtaipeessa sijaitseva ruisku näytti itse laitetulta. Ankan veljekset siivosivat jälkensä ja poistuivat paikalta. He eivät olleet suorittamastaan tehtävästä millään tavalla mielissään, mutta ymmärsivät, että se oli pakko tehdä. Juuri ajasta ikuisuuteen siirtynyt nainen oli alkanut leikkiä First Ladya vähän liian taajaan ja asia tulisi ennen pitkää liikaa julkisuuteen.

Seuraavana päivänä lehdet kirjoittaisivat, että vuonna 1962 nippa nappa itsemurhayrityksestään selvinnyt Norma Jean Baker, tunnettu paremmin nimellä Marilyn Monroe olisi kuollut heroiinin yliannostukseen. Se olisi myös selvä viesti toista kauttaan istuvalle presidentti Kennedylle, joka alkoi olla kävelevä katastrofi. Miehen huikenteleva seksuaalielämä, suhde erityisesti Marilyn Monroen kanssa ja jatkuvasti lisääntyvä huumeitten käyttö sai presidentin henkilökunnan repimään hiuksiaan. Lisäksi mies oli sotkenut Yhdysvallat Vietnamin sotaan, mutta ei antanut sotilaitten hoitaa tehtäväänsä ja mies oli myös täysin avuton Yhdysvalloissa alkaneita Vietnamin sodan vastaisia protesteja kohtaan. Hän oli pakottanut maansa menemään kapakkatappeluun kädet selän taakse sidottuna.

The Blade-erikoisyksikön asiamiehet Tupu, Hupu ja Lupu Ankka tuumivat Marilyn Monroen ennenaikaisen kuoleman jälkiä siivotessaan, että heidän olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä se, mitä he tekivät vuonna 1963.

*

Ilmatila Teksasin osavaltion eteläpuolella, 23. marraskuuta vuonna 1963, noin kaksikymmentä kilometriä rannikosta.

Yhdysvaltain ilmavoimien helikopterilentäjille oltiin annettu selkeä määräys, että tätä  lentoa ei oltu koskaan lennetty, eivätkä he saaneet koskaan puhua siitä, mitä olivat tällä lennolla nähneet. Mitäpä he oikeastaan osaisivat kertoakaan? He tiesivät ainoastaan, että helikopterin takaosassa oli kolme ankkaa, ja kolme ruumissäkkiä. Epäilemättä niihin oli laitettu painoja. Ankat pudottivat säkit mereen ja kävivät sanomassa lentäjille, että he voivat palata tukikohtaan. Another day in the office. Lentäjät noudattivat käskyä, ja ankat poistuivat kopterista, eivätkä lentäjät nähneet heitä enää koskaan sen jälkeen. Tukikohdan päällikkö muistutti lentäjiä vielä kerran, että he olivat tehneet tavallisen valvontalennon. Vain kaksistaan.

Vuorokautta aikaisemmin oli eräs Lee Harvey Oswald oppinut, että salamurha on salamurha ainoastaan silloin, kun se onnistuu, eikä tekijä jää kiinni. Kiväärinsa ladannut Oswald oli kuullut takaansa jotain ääntä ja viimeinen asia, jonka hän elämässään näki, oli Tupu Ankan ilmeettömät kasvot, ja äänenvaimentimella varustettu pistooli, joka osoitti häntä kohden. Kaksi muuta salamurhan yritykseen osallistunutta miestä oli hapetettu Hupun ja Lupun toimesta ja viety kuulusteltavaksi.

Kuulustelu onnistuu aina, jos sen tekee tarpeeksi päättäväisesti. Ankan veljekset saivat tietoonsa sen, ketkä salamurhan yrityksen takana olivat. Mutta se ei tulisi koskaan yleiseen tietoon. Tietyt yhdysvaltalaiset virkamiehet tulisivat seuraavan vuoden aikana kuolemaan luonnollisen kuoleman, ja kuoleman takana olisivat Ankan veljekset. Mutta suuri yleisö ei kuulisi asiasta koskaan mitään. John F. Kennedy oli ollut autoajelulla Dallasissa vuonna 1963. Ei asiasta edes kunnon uutista saanut aikaiseksi. Mitään merkittävää ei tapahtunut Dallasissa 22. marraskuuta vuonna 1963.

Yhdysvaltain hallinnolla, edes sen salaisimmalla osilla ei ollut tapana murhata presidenttejään. Tosin tulevina vuosina erikoisryhmä The Blade mietti, että olisiko tämä Dallasissa tehty tehtävä sittenkin kannattanut jättää tekemättä ja antaa asioitten edetä omalla painollaan.

*

Vuosi 1954, Underwater Demolition Teamsin koulutusleiri Yhdysvalloissa.

Kapteeni Tupu Ankka oli komennettu koulutusleiriä vetävän everstiluutnantin toimistoon. Yllätyksekseen hän kuuli everstiluutnantin sanovan, että hän ei osallistu keskusteluun, vaan toimistoon tulee joku muu mies. Sitten everstiluutnantti poistui toimistostaan. Minuuttia myöhemmin toimistoon tuli vanha, pienikokoinen mies, jolla oli päällään siviiliasusteet.

- Lepo, kapteeni. Olkaa hyvä ja istukaa.

Tupu istui, ja ymmärsi olla kysymättä, kuka tämä siviiliasusteissa oleva mies oli. Mies, jota tukikohdan kova komentajakin väisti. Hänellä oli varmasti niin syy kuin valtuutuskin olla täällä.

Mies katsoi Tupua hetken aikaa, ja kysyi sitten:

- Haluatteko palvella Yhdysvaltoja?

Tupu vastasi:

- Sir, sen vuoksi olin vuosia Koreassa ja nyt tässä erikoiskoulutuksessa.

Vanha mies katseli hetken aikaa mietteliäänä ympärilleen, ja totesi sitten:

- Niin, tämä erikoiskoulutus niin, siitä tullaan aikanaan tekemään jotain, jonka nimi tulee olemaan Navy Seals. Kovia heppuja, kovia heppuja. Mutta minä haluan vielä kovempia. Vielä kovempiin tehtäviin. Ja sinä olet oikea mies. Olen seurannut uraasi pitkään. Jos haluat niihin tehtäviin, sinun tulee ensiksi lukea tämä paperi, ja allekirjoittaa se. Mikäli luet,  etkä allekirjoita, sinun tulee ymmärtää, että puhuessasi paperin sisällöstä tulet saamaan erittäin ankaran tuomion maanpetoksesta. Mieti siis kaksi kertaa ennen kuin luet. Jos päätät olla lukematta, tätä tapaamista ei ole koskaan tapahtunut, ja jatkat koulutustasi tässä yksikössä niin kuin ennenkin.

Tupu mietti hetken ja otti paperin. Hän luki sen ja allekirjoitti. Vanha mies totesi:

- Tervetuloa yksikköömme. Sillä ei ole virallista nimeä, mutta porukan kesken sitä kutsutaan nimellä The Blade. Ja minun nimeni on Eka Vekara. Olen se mies, joka jatkossa tulee antamaan sinulle tehtäviä. Niin kuin paperista huomasit, toimimme kolmen miehen soluissa. Minulla olisi sinulle kaksi kaveria tarjolla, mutta kysyn ensin sinulta, että olisiko sinulla itselläsi sopivampia ehdokkaita tarjolla.

Olisihan minulla, totesi Tupu.

Yhdysvaltain armeijan tykistöstä siviiliin siirtyneen Hupu Ankan lähtö ei herättänyt sen suurempia ihmettelyjä. Hupu kertoi saaneensa hyvän työpaikan Kanadassa sijaitsevassa Peartin maatalouskonekaupassa. Sen sijaan Lupu Ankan lähtö herätti hieman ihmetystä. Hänhän oli ensimmäisiä miehiä, joita valmennettiin amerikkalaiseen astronauttikoulutukseen. Lupu vain ilmoitti saaneensa työpaikan Hurlburt & Wharburton-kirjanpitoyhtiössä Washingtonissa. Tosiasiassa kaikki Ankan veljekset siirtyivät koulutukseen Washingtonin osavaltiossa sijaitsevan Spokanen kaupungin lähellä sijaitsevalle leirille. Koulutuksen talvitoimintaosuus tapahtui Alaskassa ja kouluttajina olivat suomalaislähtöiset upseerit, niin sanotut Marttisen miehet. Virallisesti Hurlburt & Wharburton maksoi heille palkan. Huippuluokan koulutuksen saaneet Ankan veljekset olivat tehtävissä Vietnamissa jo vuonna 1960. Virallisesti näitä tehtäviä ei oltu koskaan tehty.

*

Memphis, Tennessee, neljäs huhtikuuta vuonna 1968

Lupu ajoi pakettiautoa. Kyydissä olivat myös Tupu ja Hupu. Kohteena oli eräs motelli Lorraine. Ankan veljeksien takana ajoi kaksi pakettiautoa avustavaa henkilökuntaa. Autoa ajaessaan veljekset katselivat jotain hippimielenosoitusta ja tuumivat, että tämä kansakunta on menossa ihan vituralleen. Autot pysähtyivät korttelia ennen kohdettaan ja miehet jalkaantuivat suorittamaan tehtäviään.

Motellin parvekkeellä eräs James Earl Ray viritteli asettaan valmiiksi. Hänen tehtävänään oli ampua tietty heppu. Nothing personal, just business. Heppu tulikin Rayn näkökenttään ja hän kohotti aseensa. Saman tien hänen niin tajuntansa kuin elämänsä sammuivat. Ne sammuttivat Hupu Ankan hänen takaraivoonsa ampuma yhdeksänmillinen luoti. Martin Luther King sai jatkaa elämäänsä.

Niin Ankan veljekset kuin heidän työnantajansa The Blade eivät pitäneet juuri pelastamaansa miestä kovin korkeassa kurssissa. Ja tämä oli jo kolmas kerta kun he olivat pelastaneet hänen henkensä. Mutta hänestä ei haluttu marttyyriä ja legendaa. Ennemmin hänestä haluttiin tavallinen amerikkalainen poliitikko, jolle The Bladen asiaan erikoistunut osasto osasi kyllä etsiä tarvittavia skandaaleja.

Ankan veljekset tiesivät, että vaikka Martin Luther King had a dream, the reality tulisi olemaan mustien katujengien aina vain enemmän hallitsema Amerikka. Sen Amerikan ei tarvinnut saada yhtä ikonia lisää. Se ikoni kannatti korruptoida. Ajasta ikuisuuteen siirtynyt James Earl Rayn ruumis siirrettiin Ankan veljesten käskystä erääseen käyttämättömään teollisuushalliin, jossa sitä odotti happokylpy.

Mitään merkittävää ei tapahtunut Memphisissä neljäntenä huhtikuuta vuonna 1968.

*

Washington, Yhdysvaltain kansallispuistoista vastaavan viraston osastopäällikön työhuone, huhtikuu 1973

Työhuoneessa ei käsitelty juurikaan kansallispuistoja, mutta se toimi peitevirkana The Bladen johtajalle Eka Vekaralle, jota myös ikänsä vuoksi ”Ikuiseksi” kutsuttiin. Tapaamisessa oli viisi miestä.  Eka Vekara, Ankan veljekset ja juuri virkaansa astunut Yhdysvaltain uusi presidentti Richard Milhouse Nixon. The Blade määritteli itse, kuka sen olemassaolosta tiesi. Kaksi kautta istunut JFK ei tiennyt. Häntä yhden kauden seurannut Lyndon B. Johnson ei tiennyt. Nixon tiesi.

Nixon oli voittanut vaalit äärimmäisen täpärästi vastaehdokastaan George McGovernia vastaan. Voitto ei ollut tullut täysin rehellisesti. Nixon aloitti puheen:

- Tiedän, että olen velkaa voitostani juuri teille Ankan veljeksille. Ilman teitä asiat olisivat voineet mennä aivan toisin, ja tiedän, että jouduitte tekemään asian eteen suuria uhrauksia.

Tupu vastasi:

- Niin, se Edward Kennedyn homma oli sinänsä helppo. Autoihin tulee vikoja. Vika piti vaan hoitaa niin hyvin, että mies itse jäi eloon. Olemme hyvin pahoillamme siitä sihteeristä, mutta se hinta täytyi maksaa.

Hupu jatkoi:

- Wallacen kanssa oli hankalampaa. Mutta onneksi löysimme tietyn hullun, jonka motivaatiota, no, hieman kemiallisesti vahvistettiin. Ja tämä Arthur Bremer oli onneksi kirjoittanut päiväkirjaansa myös fantasioita Nixonin ampumisesta, joten mikään ei viittaa tännepäin. Ihmiset vain tuumivat, että heppu heitti lanttia.

Lupu täydensi:

- Mutta me emme tehneet tätä tehtävää mielellämme. Ymmärrämme, että aina pahemmaksi yltyvää ja aina vain laajemmaksi leviävää Amerikan hippikesää tuli hieman rajoittaa republikaanisella presidentillä. Olemme tehneet tehtävämme. Siksi hieman ihmettelemme, mitä me täällä teemme. Presidentin seurassa. Yleensä olemme olleet taustalla ja tehneet, mitä käsketään. Emme me ole koskaan ennen tavanneet presidenttiä.

Eka Vekara selitti:

- Tämä johtuu siitä, että uusi tehtävänne liittyy itse presidentti Nixoniin. Kerron hieman taustaa, että ymmärrätte. Hippikesä on toistaiseksi voittanut. Taistelu Yhdysvalloista on hävitty. Sen sai aikaan Kennedyn kaksi kautta ja Johnsonin kausi. Vasemmistoliberaalit ovat ottamassa poliittisen vallan maassamme.

- Mutta kun sanon, että taistelu on hävitty, niin se ei tarkoita,että sota olisi hävitty. Me luovutamme Yhdysvaltojen tämän vuosikymmenen, 1970-luvun, vasemmistoliberaaleille ja annamme heidän itse itsensä polttaa loppuun hippikesän perinnön. Se kuulostaa hurjalta, mutta näitten vasemmistoliberaalien kannattaa antaa saada mahdollisimman paljon äänensä kuuluville. Heidän äänensä on nyt muotia, mutta se alkaa ennen pitkää ärsyttää tavallista konservatiivista amerikkalaista äänestäjää. Tähtäämme vuoden 1980 presidentinvaaleihin, jolloin valtaan astuu meidän miehemme. Hän rakentaa Yhdysvallat uudestaan, ja tulee tuhoamaan Neuvostoliiton. Rauhanomaisesti. Aseena on kaksi asiaa. Toinen on Neuvostoliiton mahdottomuus itsessään. Se syö itsensä loppuun. Ja toinen ase on pure American money. Haastamme Neuvostoliiton sellaiseen varustelukilpaan, että se ei siitä enää selviä, vaan romahtaa taloudellisesti. Kolmas maailmansota voitetaan laukaustakaan ampumatta.

Hupu mietti hetken, ja vastasi sitten:

- Kuka on se mies?

Eka Vekara vastasi:

- Ronald Reagan. Varapresidenttinään George Bush.

Lupu totesi:

- Ymmärrän perusteet ja ymmärrän suunnitelman. Ja ymmärrän miehet. Asia etenee monella taholla niin kuin sanoitte. Se Martin Luther King esimerkiksi on muuttumassa koko ajan miltantimmaksi. Jatkossa vuodamme lavastettuja tietoja siitä, että mies on liian hyvää pataa Bloodsien kanssa. Sen jälkeen Cripsit hoitavat hänet pois tieltä puolestamme. Ei legendaa eikä marttyyriä. Mutta mikä tehtävä meidän täytyy tehdä presidentti Nixonia koskien?

Tähän vastasi Richard Nixon:

- Teidän täytyy syrjäyttää minut tehtävästäni.

Johon Tupu totesi:

- Mutta miksi nähdä tämä vaiva saada teidät presidentiksi? Jos haluatte, että teidät syrjäytetään kesken kautenne? Ja eihän sitä ole tapahtunut Yhdysvaltain historiassa koskaan.

Richard Nixon jatkoi:

- Minähän en varsinaisesti olisi enää presidentiksi halunnut. Se aika meni jo. Mutta Eka Vekara vakuutti minut tästä suunnitelmasta. Teidän ansiosta minut valittiin presidentiksi, vaikka se alun perin vaikutti varsin epätodennäköiseltä. Minä suostuin tähän tehtävään yhdestä ainoasta syystä. Niin Kennedy kuin Johnson flirttailivat Vietnamin sotaa vastustavien tahojen kanssa. Mutta he eivät ole saaneet sitä sotaa loppumaan. Eivätkä vasemmistoliberaalit haluakaan sen loppuvan. Se antaa aiheen aina vain uusille mielenosoituksille ja heidän sanomansa aina laajemmalle levittämiselle. Ja ennen pitkää se aikaansaa suoranaista anarkiaa. Mutta minä pystyn lopettamaan sen sodan. Yhdysvallat tulee vetäytymään Vietnamista jo tänä vuonna.

Tupu kysyi:

- Mutta miksi teidät pitäisi sitten syrjäyttää?

 Richard Nixon vastasi:

- Siksi, että minä olen niin vasemmistoliberaalien kuin yhdysvaltalaisen median keskuudessa sertifikoitu demoni. Minuun vedoten voidaan sanoa ihan mitä blaah blaah blaah hyvänsä, ja se blaah blaah blaah on totta, koska Richard Nixon. Kun olen saanut Yhdysvallat irroitettua Vietnamin sodasta, te hoidatte minut pois from Oval Office, minä siirryn eläkkeelle ja otan kaiken loan niskaani.. Ja silloin heillä ei ole enää sitä tarvitsemaansa demonia. Heille jää vain kuluneet iskulauseensa. Te osaatte hoitaa tämän niin, että se on tarpeeksi raflaava skandaali, mutta se ei tuhoa tätä maata, eikä vie minua vankilaan. Minä hoidan tuon Spiro Agnewin pois varapresidentin pestistä ja hommaan Gerald Fordin tilalle. Hän hoitaa pestini loppuun ja häviää sitten seuraavat vaalit eräälle vielä tällä hetkellä tuntemattomalle geogialaiselle maapähkinänkasvattajalle, joka nostetaan tapetille. Se heppu onnistuu hyväuskoisuudessaan hävittämään viimeisetkin rippeet Amerikan hippikesästä ja sen jälkeen alkaa konservatiivien aika, jolloin Yhdysvallat nostetaan takaisin nykyisestä alennustilastaan.

Tupu, Hupu ja Lupu miettivät hetken, ja totesivat sitten, että tämä onnistuu. Suunnitelmalle pitäisi saada vain pari viikkoa aikaa valmistella.

Myöhemmin illalla Tupu, Hupu ja Lupu olivat hotellihuoneessaan. Heillä oli käydystä keskustelusta paljon pureskeltavaa, mutta he ymmärsivät perusteet. Yhtä-äkkiä Hupu tuumi:

- Eikös noilla demokraateilla ole tässä Watergate-hotellissa joitain toimistotiloja?

Johon totesi Lupu:

- Onhan niillä. Jos idea löytyy lähempää, niin miksi etsiä kauempaa?

Tupu jatkoi:

- Pannaanpas suunnitelma paperille. Ja etsitään sopiva ”syvä kurkku”.

*

Kalliovuoret, Colorado, vuonna 1977

Tupu, Hupu ja Lupu viettivät aikaa Hupun mökillä Kalliovuorilla. He olivat juuri palanneet Somaliasta. Maailman ykkösuutinen oli pitkän aikaa ollut Mogadishuun laskeutunut kaapattu lentokone, jonka länsisaksalaiset GSG 9-joukot olivat vapauttaneet. Uutisissa ei koskaan kerrottu sitä, että toimintaa oli johtanut kolme amerikkalaista ankkaa. He olivat operaation onnistuttua häipyneet Mogadishusta paikalle tulleella The Bladen helikopterilla, joka oli vienyt heidät Keniaan ja sieltä he olivat palanneet takaisin Yhdysvaltoihin.

Operaation jälkeen he suuntasivat Kalliovuorille, jossa heillä jokaisella oli oma mökki, noin kilometrin välein toisistaan. Mutta he usein halusivat kokoontua jonkun veljeksen mökillä yhdessä. Oli selvää, että heistä oli tullut toisilleen hyvin läheisiä. Heidän valitsemansa ammatti esti heiltä sen, että he olisivat voineet perustaa perheen. Niin ei vain voinut tehdä. Kolme veljestä ja Eka Vekara olivat ainoa perhe, jonka he tiesivät. Läheisessä Aspenin laskettelukeskuksessa he kävivät tapaamassa naisia. Se oli heille varsin helppoa, sillä he olivat kohteliaita, varakkaita, komeita ja heistä uhkui joku tietty maskuliininen vaaran aura, mikä naisia jostain syystä niin kovasti miellytti.

Lisäksi olivat heidän sukulaisensa, joitten luona he olivat vierailleet aika ajoin. Mummo Ankka oli se, mitä he olivat mieltäneet äidikseen, ja hänen luonaan he olivat vierailleet silloin, kun hän vielä oli elossa. Mummo Ankka oli mennyt hautaan iloisena siitä, että pojat olivat siirtyneet vaarallisesta sotilasurasta turvalliseen siviiliammattiin. Jos tilaa pitämään jääneellä Hansu Hanhella oli heidän ammatistaan joitain epäilyksiä, ei hän koskaan niistä puhunut. Sen sijaan moottoripyöräjengiään vielä vanhana miehenä johtanut Aku-setä ei uskonut poikien ammatteihin ollenkaan.

- Kirjanpitäjiä my ass! Teistä pojista ei saisi kirjanpitäjiä edes luusahalla. Te olette toiminnan miehiä. Ja olenhan minä vuosien varrella oppinut tunnistamaan hallituksen miehet, ja te pojat haisette sille jo kilometrin päähän. Mutta tavallisia kyttiä te ette ole. Luulen, että kohdallanne on niin, että jos te kertoisitte, te joutuisitte ampumaan minut. Sattuneesta syystä minäkin tiedän, kuinka viisasta on tarvittaessa pitää nokkansa tukossa. Antaa olla näin. Käynkös uudet viskit?

Tavallaan veljesten mökkitapaamisessa Hupun mökillä oli mukana myös kolme muuta miestä. Tosin melko vähällä aktiviteetilla. He makasivat noin puolen kilometrin päässä Hupun mökistä mullan alla. Yksi heistä oli myös nimillä Carlos ja Ilich Ramírez Sánchez tunnettu terroristi, joka vieläkin oli virallisesti elossa, mutta jonka veljekset olivat ampuneet jo vuonna 1974. Heppua kannatti pitää virallisesti elossa, se sallisi tehokkaamman toiminnan ja paremmat määrärahat.

Viereisessä haudassa makasi itsestään liikoja luullut Jimmy Hoffa. Ja sen haudan vieressä makasi Taavi Ankka. Veljesten sukulainen. Mies oli kehittänyt 1960-luvulla militantin huumekulttuurin. Hän oli aggressiivisempi versio Timothy Learysta, ja hänen tunnuslauseenaan oli Learyn lauseesta kehitetty ”turn on, tune in, expand emptiness”. Mies oli pakko tappaa, sillä  hän oli saanut huomattavaa kannatusta ja hän oli luonteeltaan vaarallinen psykopaatti. Hupu upotti luodin hänen takaraivoonsa mökkinsä lähistöllä. Mies oli virallisesti kadonnut ja hänen johtamansa liike hajaantui pikku hiljaa tavallisiksi narkkarihipeiksi, joista ei sen kummempaa vaaraa ollut.

Työstään veljekset eivät näillä vapailla koskaan puhuneet.

*

Washington, Yhdysvaltain kansallispuistoista vastaavan viraston osastopäällikön työhuone, helmikuu 1982

Eka Vekara kiitti Ankan veljeksiä siitä, että he olivat saapuneet paikalle, ja pyysi heitä sen jälkeen istumaan.

- Minä tiedän, että minua kutsutaan tässä organisaatiossa nimellä ”Ikuinen”. Ja aika lähellä tottahan se onkin. Minun ikäni on 102 vuotta. Mutta ennen kuin jatkan tästä asiasta enemmän, haluan kysyä teiltä tiettyjä kysymyksiä. Kertokaa, mitkä olisivat mahdollisesti The Bladen suurimmat tehtävät lähimmän kymmenen vuoden aikana?

Tupu aloitti:

- No ensimmäisenä on tietysti Neuvostoliitto. Brezhnev on zombie, kuolee pian ja hänen jälkeensä valtaan nousee mitä todennäköisimmin Andropov. Ja voi olla, että Andropov haluaa tehdä unelmansa todeksi, eli saada Neuvostoliiton tankit Atlantin rannikolle ennen kuolemaansa.  Hänen kuolemaansa tulee jouduttaa, niin että valtaan tulee se nuorempi mies, se Gorbatshov. Välissä saattaa olla tosin se Tshernenko, mutta hän ei elä vanhaksi kuitenkaan ja hän on muutenkin varovaisempi puolueapparatsikki. Gorbatshov auttaa meitä tuhoamaan Neuvostoliiton, vaikka hän ehkä itse pyrkii sen säilyttämäänkin.

Hupu jatkoi:

- Toinen ongelmamme on islam. On hyvin suuri todennäköisyys, että Iranin islamilainen vallankumous tulee leviämään ajan myötä ja aiheuttamaan meille ongelmia. Lisäksi ongelmana on se, että länsieurooppalaiset maat eivät ymmärrä sitä vaaraa, mitä se aiheuttaa. Ne maat ottavat jatkuvasti vastaan maahanmuuttajia islamilaisista maista, ymmärtämättä sitä, että kaivavat sillä pahimmassa tapauksessa omaa hautaansa.

Lupu täydensi:

- Ja sen takia meidän tulee hyvin tarkkaan miettiä Afganistania. Neuvostoliitto miehitti sen, ja hallinnossamme on voimakas käsitys siitä, että meidän tulisi tukea paikallisia sissejä. Mutta kannattaako meidän? Neuvostoliitto tulee kumminkin hajoamaan omaan mahdottomuuteensa, ja mikäli tuemme aseellisesti ja koulutuksen kautta liikaa afganistanilaisia ja niitten tueksi muualta maailmasta saapuneita islamilaisia taistelijoita, on mitä mahdollisinta, että saamme aikaan sillä vain islamilaisen terroristiongelman tulevaisuudessa.

Eka Vekara puhui:

- Kysymykseni oli lähinnä varmistus siitä. minkä jo tiesin. Minun on aika siirtyä pois tästä asemastani, ja antaa tehtäväni nuoremmille. Ja nyt aion siirtää tehtäväni teille. Olen johtanut The Bladea kymmeniä vuosia, ja olen vahvasti sitä mieltä, että organisaation johtajuus on jaettava teidän kolmen kesken. Mutta meidän on tehtävä tiettyjä muutoksia. Asemaani näitten kansallispuistoja hoitavana viranomaisena ei voi enää käyttää. Siihen tehtävään ei voi nimittää kolmea miestä kerralla. Kuinka toimisitte?

Tupu puhui:

- Tämä ei tuota ongelmaa. Olemme veljieni kanssa seuranneet tietokonemaailmaa. On olemassa eräs aloitteleva tietokoneyhtiö nimeltä Microsoft. Lupaava sellainen. Ehkä The Blade tulee ostamaan siitä huomattavan osuuden?

Eka Vekara kävi kaapillaan, haki sieltä pullon ja palasi veljesten luo.

- Otin tämän konjakkipullon vuonna 1945 Hitlerin Sudenpesästä. Päätin säästää sen sitä tilannetta varten, että siirtäisin johtajuuteni jollekin toiselle. Nyt on aika korkata se. Te pojat olette minulle kuin omia poikiani. Kun olen siirtänyt tehtäväni teille, muutan Black Oakiin, Arkansasiin. Olen sieltä kotoisin. Minulla on siellä talo. Te olette aina tervetulleita sinne. Minulla on vielä muutamia elinvuosia jäljellä, ja haluaisin nähdä teitä niin paljon kuin mahdollista.

Eka Vekara täytti konjakkilasit, ja miehet skoolasivat keskenään. 

ROOPE ANKAN VALINNAT

Klondike, Yukonin territorio Kanadassa, heinäkuussa 1962

Kuusi paikallaan asennossa seisovaa Yhdysvaltain 10th Special Forces Groupin  sotilasta ihmettelivät tilannetta. Kyseessä oli selvästi hautajaiset, ja merkkihenkilön sellaiset. Heidän komennuksensa oli alkanut kaksi päivää sitten kun heidän yksikkönsä komentaja oli kutsunut heidät luokseen. Hänen toimistossaan oli ollut heille täysin tuntemattomat eversti ja majuri, eikä heidän palveluspuvustaan saanut selvää, missä aselajissa he palvelivat. Heille annettiin allekirjoitettavakseen paperi, jossa he sitoutuivat täyteen vaitiolovelvollisuuteen tehtävästään.

- Tehtävään ei sisälly väkivaltaa, mutta teiltä vaaditaan ehdotonta salassapitovelvollisuutta. Tehtävän suoritettuanne teitä odottaa valmiiksi maksettu kahden viikon loma Havaijilla, totesi eversti.

- Mikä tehtävä sitten on, kysyi eräs sotilaista.

- Ampua kunnialaukauksia, vastasi puolestaan majuri.

Kaikki sotilaat kirjoittivat salassapitopaperin välittömästi, ja sen jälkeen alkoi lento pohjoiseen. Lennon aikana eversti kertoi, että kone oli Kanadan ilmatilassa, mutta siihen oli kanadalaisten suostumus. Asian vakuutti sotilaille matkustajakoneen viereen lentäneet kaksi kanadalaista hävittäjää, jotka heiluttivat siipiään ja saattoivat matkustajakoneen lentokentälle, mistä matka jatkui helikopterilla kohti tietöntä erämaata.

Perillä jossain, jonka sijainnista kokeneilla sotilaillakaan ei ollut mitään käsitystä odotti outo näytelmä. Paikalla oli muutama ihminen sekä jonkun verran ankkoja. Niin osalla ihmisistä kuin ankoistakin oli päällään mustat nahkaliivit, joissa luki MC Demontooth. Lisäksi paikalla oli hauraan oloinen myöhäiskeski-ikäinen, mutta vieläkin huomattavan viehättävän näköinen ankkanainen sekä kolme ankkaveljestä. Heidän päällään oli arvomerkitön Yhdysvaltain armeijan maastopuku, mutta heidän olemuksensa kertoi heidän olevan kokeneita sotilaita ja hyvin vaarallisia miehiä.

Koska sotilaille oltiin puhuttu kunnialaukauksista, he arvasivat jo lentonsa aikana kyseessä olevan hautajaisten. Oudoltahan touhu tuntui, mutta välikö hällä, sillä jokaisen sotilaan mielessä kiilui edessä olevat kaksi viikkoa Honolulussa. Ja hautajaisista oli kyse. Maahan oli kaivettu hauta, ja sen vieressä oli Yhdysvaltain lipulla peitetty arkku. Paikalla oleva pappi suoritti lyhyen ja koruttoman ruumiinsiunauksen ja sen jälkeen paikalla olevat ankat ja ihmiset laittoivat arkun päälle yhden kukan kukin vuorollaan ja lausuivat muistosanat.

Tämän jälkeen sotilaitten mukana tulleet eversti ja majuri siirsivät mukanaan tuomansa laatikon arkun viereen ja aloittivat oman osionsa. Sotilaitten silmät laajenivat teevadeiksi, sillä jokaisen kukan myötä he lukivat mukana olleesta paperista ”Roope MacAnkan muistoa ja elämäntyötä kunnioittaen”. Se ei kuulostanut vielä kummalta, mutta jokaisen muistolauseen perään lausutut nimet olivat vaikuttavia. Alkaen istuvasta presidentistä jokaisen kukan ja muistolauseen myötä käytiin läpi Yhdysvaltain kuka on kuka. Kuka hitto tuo Roope MacAnkka oikein oli?

Lopulta eversti antoi sotilaille käskyn:

- Ready! Chambers! Round! Aim! FIRE!

Kunnialaukaukset kajahtivat niin kuin asiaan kuuluikin. Eversti ja majuri poistivat Yhdysvaltain lipun arkun päältä ja muut paikalla olijat laskivat arkun kantoliinoilla hautaan alkaen välittömästi lapioida hautaa umpeen. Lipun tyypillisen amerikkalaiseen tapaan kolmioksi sotilaallisella täsmällisyydellä käärineet upseerit luovuttivat lipun hauraalle ankkanaiselle. Kyseessä oli hyvin harvinainen huomionosoitus, sillä nyt haudattiin siviili. Mutta hyvin poikkeuksellinen siviili.

Heti tilaisuuden jälkeen sotilaat komennettiin helikopteriin, jossa eversti vielä muistutti heitä, että tästä tilaisuudesta, ja varsinkin sen tapahtumapaikasta pidettäisiin sitten turvat visusti kiinni, tai kyyti olisi kylmää. Asian vahvistukseksi hän heitti jokaiselle sotilaalle kirjekuoret, jossa oli huomattavan suuri nippu dollareita ja käski pitämään hauskaa Havaijilla. Kun sotilailla oli Havaijilla käsissään ensimmäinen kylmä olut, he päättivät, että tapahtumasta ei puhuttaisi edes keskenään. He olivat kieltämättä olleet mukana jossain hyvin merkittävässä, mutta omalta kannaltaan viisainta varmaan olisi, että he unohtaisivat asian, palaisivat loman jälkeen yksikköönsä ja jatkaisivat sotilaan uraansa niin kuin aina ennenkin. Sotilaan uralle sattui usein omituisia tapahtumia.

Suurelle yleisölle varsin tuntematon, mutta tosiasiassa koko 1900-luvun Yhdysvaltain historian merkittävimpiin hahmoihin kuulunut Roope Ankka oli tahtonsa mukaan saanut viimeisen leposijansa hänelle niin rakkaassa Klondikessa. Hautapaikka pidettäisiin salattuna hänen omasta pyynnöstään.

*

Klondike, Yukonin territorio Kanadassa, vuonna 1899

Kultaryntäyksen Klondike. Miehisten miesten maa. Työn ja onnistumisen maa. Ja myös epäonnistumisen ja katkeruuden maa. Mutta ennen kaikkea maa, jossa vapaat miehet saattoivat toteuttaa unelmansa kovalla työllä saavutetusta rikkaudesta ja riippumattomuudesta muista ihmisistä. Maa, joka teki sankareita. Kovia miehiä, jotka ottivat riskin ja voittivat potin sisullaan ja periksiantamattomuudellaan.

Tai siltä sen tulisi ainakin vaikuttaa. Näin se kerrottaisiin lehdissä. Näin suuri yleisö sen lukisi ja uskoisi tarinoihin. Siitä pitäisi huolen eräs ankka, joka antoi taas kertaalleen setelinipun aloittelevalle lehtimiehelle Jack Londonille. London kirjoittaisi mitä ankka haluaisi. Vapaitten miesten ponnisteluista. Ankarasta työstä ja sitä kautta tulevasta voittamisesta ja menestymisestä. Niin kuin kirjoittaisivat muutkin lehtimiehet.

Tosiasiassa Klondikessa vallitsi eräänlainen kullankaivajien armoton torpparijärjestelmä. Ja sitä piti yllä tämä nimenomainen ankka. Skotlannista tullut armoton, piinkova ja huippuälykäs glasgowilainen katujätkä Roope MacAnkka. Yhdessä johtamansa suuren ja armottoman jenginsä kanssa, jossa hänen tärkeimpinä alaisinaan olivat hänen oikea kätensä Lucky Luke sekä Daltonin veljekset. MacAnkan johtama jengi, tai Organisaatio, niin kuin hän sitä kutsui käytännössä omisti yli 70 prosenttia Klondiken valtauksista. Kullankaivajille oltiin tehty ”tarjous, josta ei voinut kieltäytyä”, ja jokaisen valtauksen kultamäärästä puolet luovutettiin MacAnkan organisaatiolle. Ne, jotka olivat yrittäneet alkuun vedättää, päätyivät nopeasti suomonttuun, ja tällaiset yritykset olivat loppuneet alkuunsa. Tätä eivät lehtimiehet suurelle yleisölle koskaan kirjoittaisi. Siitä MacAnkka piti huolen.

Tämän lisäksi MacAnkka tiesi, että raskasta työtä tekevät kullankaivajat kaipasivat aika ajoin viihdettä. Raskas työ vaati raskaat huvit. Niinpä hän oli ottanut haltuunsa kaikki alueella sijaitsevat kapakat ja bordellit. Aikaisemmat omistajat olivat MacAnkan järjestämän parin varoittavan esimerkin jälkeen päättäneet, että Klondike ei ollutkaan heitä varten. Itse asiassa MacAnkan omistamissa juottoloissa ja bordelleissa järjestys säilyi erittäin hyvin, sillä järjestystä pitivät yllä MacAnkan miehet, eikä järjestyksenpidossa tuomioistuimia tarvittu. Niinpä tarpeeksi rauhallisesti käyttäytyvä kullankaivaja sai MacAnkan saluunoissa sekä päänsä täyteen että pussinsa tyhjiksi, ja jopa vielä ilman pelkoa, että hänen rahansa olisi yön aikana viety. Liikaa rähinäviinaa juonut ja muita asiakkaita häirinnyt tyyppi taas sai joko rumasti selkäänsä tai yksinkertaisesti katosi. Klondikessa ei tarvittu poliisia. Siellä oli MacPoliisi.

Roopellehan tilanne oli lähinnä win-win, sillä sitä kultaa, mitä kullankaivajat eivät olleet pakolla hänelle luovuttaneet, he toivat MacAnkan saluunoihin ja huorataloihin. Tuotot olivat siinä parissa vuodessa, mitä Roope oli aluetta hallinnut olleet suorastaan tähtitieteelliset. Ja se mahdollistaisi Roopen seuraavan siirron. Hän luopuisi pian koko roskasta ja jättäisi alueen anarkiaan. Suonet kuivuisivat pian kuitenkin. Hänen seuraava tähtäimensä olisi Yhdysvaltain nouseva länsirannikko, varsinkin Calisotan alue, johon hän ajattelisi joukkioineen asettua. Sieltä käsin olisi hyvä hoidella myös Kalifornian bisneksiä. Alue oli valtavien lupausten maa. Se ei tarvinnut kuin sijoittajan. Sijoittajan, joka oli valmis ottamaan riskejä, ja toisaalta hoitamaan muut riskitekijät tarvittaessa hautaan. Ja sehän Roope MacAnkalle ei tuottanut ongelmia.

Kaikille Roopen jengiläiselle tämä toimintatavan muutos lähes lailliseen ei ollut mieluinen uutinen. Lucky Luke tajusi idean heti. Samoin Daltonin veljekset, kun sen heille selitti. Mutta organisaatiossa mukana olleet Youngerin veljekset napisivat vastaan ja sanoivat Roopen menettäneen pallinsa ja rohkeutensa. Heitä miellytti liikaa asemansa näkyvinä vallankäyttäjinä, eivätkä he halunneet siitä luopua. Yhteisymmärrys saavutettiin kuitenkin nopeasti, tehokkaasti ja vakuuttavasti. Roope oli ottanut veljekset puhutteluun, ja puhuttelussa oli ollut mukana huomattava osa organisaation miehistä. Roope ei ollut sanonut paikalle saapuneille veljeksille mitään, vaan oli tempaissut revolverinsa kotelosta sellaisella nopeudella, että jopa kuuluisa Lucky Luke ei olisi sille pärjännyt ja ampunut veljeksistä kolme. Neljäs oli jäänyt henkiin kauhusta vapisten. Roope käveli hänen luokseen ja otti hänen revolverinsa. Sen jälkeen hän sanoi viimeiselle Youngerille:

- Hymyile.

Kuolemankauhussa vapiseva nuorin Younger pakottautui jonkunlaiseen teennäiseen hymyyn, jolloin Roope iski revolverinsa piipun miehen hampaitten läpi kurkkuun ja painoi liipaisinta. Tämän jälkeen hän katsoi organisaationsa jäseniä ja puhui hiljaisella, mutta pelottavalla äänellä:

- Calisota it is. Questions?

There were no questions. Tämän jälkeen Roopen auktoriteettia ei hänen organisaatiossa enää koskaan kyseenalaistettu. Vuosisadan vaihteessa MacAnkan organisaatio oli siirtämässä toimintaansa etelämpään. Roopekin otti etunimestään pois Mac-etuliitteen ja ryhtyi ainakin päällisin puolin esimerkilliseksi amerikkalaiseksi. Ankan Organisaatiokin muuttui pikku hiljaa Ankka-konserniksi.

*

Ankkalinna, Calisota, vuonna 1925

- Oletko varma päätöksestäsi, kysyi Roope Ankka uskolliselta ja pitkäaikaiselta alaiseltaan Lucky Lukelta, joka tosin virallisesti oli johtanut viimeiset kaksikymmentä vuotta The Blade-nimistä tiedustelu- ja turvallisuuspalvelua.

- Aivan varma, totesi Lucky Luke. Olen seurannut Eka Vekaran kehitystä viimeiset viisitoista vuotta. Hän on huippuälykäs ja taitava sotilas, ja hänen lahjojaan oli turha hukata armeijan jäykkään byrokratiaan. Hän on ollut palveluksessamme viimeiset kahdeksan vuotta ja vakuuttanut minut täysin. Lisäksi hän on samaa mieltä kanssamme siitä, kuinka maan ja maailman asioita tulee pyörittää. Ja minun aikani ei enää kauaa kestä. Haluaisin olla muutaman vuoden eläkkeelläkin ja nauttia elämästä. Ajattelin muuttaa Arizonaan.

Roope nojasi tuolissaan taaksepäin ja katsoi kaukaisuuteen. Hän muisti erään tapaamisen vuonna 1905. Silloin Roopen pyynnöstä olivat Ankkalinnaan salaiseen kokoukseen saapuneet korkea-arvoiset edustajat sekä Yhdysvaltain armeijasta, sisä-, puolustus- ja ulkoministeriöstä sekä Pinkertonin etsivätoimistosta. Edustajat olivat hieman hämmentyneet tapaamisesta ja ihmettelivät sen syytä, mutta tiesivät hyvin, että Ankka-konserni, millä nimellä Ankan johtamaa lain kahta puolta toimivaa järjestöä kutsuttiin, oli erilaisten bulvaaniyhtiöitten kautta ottanut huomattavan nopeassa tahdissa haltuunsa noin kolmasosan Yhdysvaltain länsirannikon nopeasti kasvavasta elinkeinoelämästä. Ankka-konserni oli ylivoimaisesti voimakkain tekijä tällä alueella, joten jos Roope Ankalla oli asiaa, niin sitä kannattaisi kuunnella.

Roope kiitti tapaamiseen tulleita edustajia ja aloitti.

- Tiedän, että olette ehkä hieman hämillänne siitä, miksi juuri minulla on teille asiaa. Onhan minulla maineeni, ja turha tässä on ryhtyä valehtelemaan siitä, ettei se olisi tullut aiheetta. Mutta teistä jokainen on realisti, ja tietää, että vallitsevaa todellisuutta on turha kiistää. Ja täällä länsirannikolla minä olen vallitseva todellisuus.

Kokoukseen saapuneet edustajat nyökyttivät päätään hiljaa. Tokihan he tiesivät, että kasvavassa Yhdysvalloissa ei Missisipin länsipuolella juurikaan ollut bisneksiä pantu alulle ilman että kädet olivat veressä. Kenellä enemmän, kenellä vähemmän. Eikä intiaanit lähes sukupuuttoon hävittäneellä julkisella virkakoneistolla ollut oikein kanttia lähteä sanomaan, että joku toinen olisi toiminut epäreilusti. Ja asiahan oli juuri niin kuin Roope Ankka sanoi. Hän oli vallitseva todellisuus. Ja selvästi parempi sellainen kuin joku toinen, sillä väkivalta oli tälle skotlantilaisilta kujilta hyvin korkealle kohonneelle kovapintaiselle ankalle vain väline, ei itsetarkoitus. Hän ei ollut ihmisten silmissä despootti, vaan ennemminkin hyvä jätkä. Ja tosiasia oli myös, että ilman Ankan häikäilemättömyyttä ja rahallista satsaamista talouskasvu ja kehitys lännessä ei olisi ollut lähelläkään sitä luokkaa, mitä se nyt oli. Mies oli loistava organisoija ja asioitten eteenpäin liikuttaja.

Roope jatkoi puhettaan:

- Yhdysvallat on nopeasti kehittyvä ja vaurastuva maa. Voimavaramme ovat suuremmat kuin kenelläkään toisella. Aikanaan Yhdysvalloista tulee maailman vaurain ja voimakkain valtio. Ja sellaisen valtion täytyy pystymään puolustamaan etujaan. Yhdysvalloilla on toki jo olemassa omat turvallisuusinstanssinsa, mutta julkisina ne ovat hitaita ja kankeita toimimaan. Tarvitaan erillinen, valtiokoneiston ulkopuolinen, mutta sille vastuullinen ja tehtäviä suorittava tiedusteluorganisaatio.

- Minä pystyn tarjoamaan sen teille. Oma organisaationi rahoittaa tämän palvelun perustamiskustannukset ja sen toiminnan kymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi. Sinä aikana uskon sen vakuuttaneen teidät kaikki tehokkuudellaan. Ehdotan tämän järjestön nimeksi The Bladea. Se toimii Yhdysvaltain veitsenä silloin, kun julkiset tekijät eivät uskalla vielä ottaa omaansa tupesta. Se pystyy hankkimaan tarvittavaa tiedustelutietoa paljon häikäilemättömämmin kuin julkiset palvelut. Ja te tiedätte itsekin, että tällaista palvelua tullaan ajan myötä tarvitsemaan. Mutta mikäli se tehdään byrokratian kautta, te tuumitte vielä vuonna 1935 että jotain tartteis tehdä. Silloin olette menettäneet kolmekymmentä vuotta, ja muut maat menevät edellenne.

- The Blade kartoittaa ja tarvittaessa eliminoi niin sisäisiä kuin ulkoisia uhkatekijöitä. Ehdotan, että järjestön henkilökunnasta kolmasosa tulee omasta organisaatiostani, kolmasosa armeijasta ja kolmasosa Pinkertonista. Nimellisesti he kaikki tulevat olemaan perustamani Hurlburt & Wharburton-kirjanpitoyhtiön työntekijöitä, irrallaan kaikista virallisista kytköksistä. Näin ollen he voivat olla myös verikoira, joka valvoo virkakoneistoa ilman siihen liittyviä rasitteita ja sitoumuksia  ja pystyy tarvittavalla nopeudella ja ankaruudella reagoimaan senkin virheisiin. Se toimii oikeastaan juuri niin kuin perustuslakimme ensimmäinen lisäys vaatii. Hallinto ei saa rajoittaa oikeutta vaatia hallinnolta epäkohtien korjaamista. The Blade pitää tästä huolen. Mikäli se ei onnistu hyvällä, se tehdään väkisin. Niin kuin ymmärrätte, julkinen hallintomme saattaa aikanaan muuttua itseään ruokkivaksi ja lihottavaksi organisaatioksi, joka elää itsensä vuoksi. Sille on oltava olemassa vastavoima. Ja ulkoiset uhkatekijät ovat tietysti oma lukunsa. Niitten muodostamaan uhkaan The Blade voi reagoida paljon nopeammin ja tehokkaammin kuin julkinen turvallisuuskoneisto.

- Osoittaaksemme tehokkuuttamme ja yhteistyöhaluamme, tarjoamme teille listan henkilöistä, jotka hoidamme pois häiritsemästä Yhdysvaltain yhteiskuntarauhaa. Te haluaisitte tehdä saman, mutta teillä ei ole siihen tarvittavia valtuuksia, eikä ehkä kykyäkään. Meillä se kyky on, ja valtuudet määrittelemme itse. Toimitamme nämä henkilöt teille kuolleina ja säästämme teiltä oikeudenkäyntien vaivan. Kunnian näistä ennen aikaisista poismenoista voi ottaa julkinen lainvalvontasektori. Se saa siitä monta komeaa sulkaa hattuunsa.

Myös kokouksessa mukana ollut Lucky Luke antoi jokaiselle osallistujalle listan, ja se oli vaikuttava:

- Big Jim Colosimo

- Salvatore "Toto" D'Aquila

- Al Swearengen

- Ignazio Lupo

- Giuseppe "The Clutch Hand" Morello

- Vito Di Giorgio

Ja listan lopuksi vielä Roope Ankan organisaatiosta irtautuneet ja erittäin julman maineen itselleen hankkineet Daltonin Veljekset. Jokainen kokoukseen osallistuja ymmärsi, että tässä samalla Roope Ankka suorittaisi ankaran puhdistuksen vastustajiensa keskuudessa ja pääsisi myös eroon Daltoneista, jotka pidätetyiksi joutuessaan saattaisivat laulaa Roopesta ikäviä tietoja. Roopehan sinänsä olisi halutessaan voinut liiskata vuosi sitten omille teilleen lähteneet Daltonit kuin kärpäset, mutta oli päättänyt, että Daltonit saavat saavat tehdä Ankan organisaatiolle vielä viimeisen ja äärimmäisen palveluksen.

Roope Ankka ja Lucky Luke nousivat seisomaan ja sanoivat, että antavat edustajille hetken aikaa miettiä tarjousta keskenään. Ennen poistumistaan Roope sanoi vielä, että muut käytännön asiat The Bladesta ovat neuvoteltavissa, mutta yksi ehto olisi ehdoton: järjestön johtajaksi – absoluuttisella vallalla – nimetään  Lucky Luke. Se on kynnyskysymys, josta ei keskustella. Tämän jälkeen he poistuivat.

Neuvonpito ei kestänyt pitkään. Roope Ankan maine oli mitä se oli, mutta Ankan organisaatio hakkasi tehokkuudessaan heidän omat organisaationsa sata – nolla. Ja jokainen kokoukseen osallistuja oli jo aikaisemmin tiennyt, että tällaisen salaisen palvelun tarve on ilmeinen. Ja Ankka oli oikeassa siinäkin, että sen perustaminen kestäisi eri julkisten tekijöitten keskinäisessä pallottelussa kymmeniä vuosia. Ja ei välttämättä onnistuisi sittenkään. Nyt se annettaisiin heille valmiina. Jokainen tiesi myös, että Lucky Luke – pahasta maineestaan huolimatta – olisi oikea mies toiminnan johtajaksi.

Puoli tuntia myöhemmin The Bladen perustamisesta oli sovittu. Edustajien poistuttua Roope kaatoi itselleen ja Lukelle lasilliset kallista skottiviskiä ja he kilauttivat lasit yhteen. Ja syytä olikin. Roope Ankan organisaatio olisi jatkossa valtio valtiossa, eikä olisi enää sellaista tiedon ripettäkään, joka ei kantautuisi Yhdysvaltain mahtavimman ankan korviin.

Roope havahtui tuolissaan kahdenkymmenen vuoden takaisista muistoistaan ja sanoi Lucky Lukelle:

- Jos olet kerran varma asiastasi, niin mikäs siinä. Kutsu heppu käymään täällä tykönäni, niin annetaan hänelle se lopullinen tieto The Bladesta, minkä johtajaksi häntä aletaan kouluttaa. Ja organisaatiosta, joka on sen takana.

*

Roope Ankan piilopirtti, Peikonhammasvuoren kansallispuisto, Calisota, Tammikuu 1931

Yhdysvaltain Valtiovarainministeriön agentti Eliot Ness nosti katseensa kansiosta ja katsoi Roope Ankkaa. Tuntia aikaisemmin hän oli saapunut tämän vaikutusvaltaisen ankan hirsihuvilalle Roopen kohteliaasti kutsumana. Ness oli tullessaan ollut yhtä ihmeissään kuin ne henkilöt, jotka olivat mukana The Bladen perustavassa kokouksessa vuonna 1905. Ei Ness turvallisuudestaan ollut huolissaan, sillä Roope Ankan tyyliin ei kuulunut viranomaisten vahingoittaminen, vaikka hänet tarvittaessa hyvin kovaotteiseksi tiedettiinkin.

Hänet oltiin saatettu huoneeseen, missä Roope istui takkatulen ääressä. Roope tervehti Nessiä kohteliaasti, pyysi häntä istumaan ja tarjosi konjakin. Ness kiitti, ja kysyi, että mistähän tässä tapaamisessa mahtoi olla kysymys.

Roope otti moukun konjakkia, irvisti ja vastasi:

- Minä tarjoan teille Al Caponen, kun te ette sitä itse nalkkiin saa.

Sen jälkeen hän antoi Nessille paksun kansion, laittoi hänen viereensä konjakkipullon todeten että saa kaataa itse ja totesi, että tutustukaa kaikessa rauhassa, tulen vaikka tunnin päästä takaisin. Ankalla oli melko tarkka aikavainu, sillä hän palasi takaisin huoneeseen kun Ness oli kansion viimeisellä sivulla. Ness nosti katseensa kansiosta, katsoi Roope Ankkaa ja sanoi:

- Tällä me saamme Caponelle takuuvarmasti pitkän tuomion. Ei tosin siitä kaikesta, mitä hän on tehnyt, mutta yhdentoista vuoden tuomioon tämä riittää. Ja koska hän ei ole ensikertalainen, hän lusii koko keikan. Kuinka te saitte tämän aineiston haltuunne?

Roope Ankka kallisti hieman päätään ja hymyili Nessille. Niinpä tietysti. Tyhmä kysymys. Hänen edessään oli Roope Ankka. Mies kulissien takana. The Duck. Legenda niille, joilla oli tarvittava tieto. Julkisestihan hän oli vain erakkoluonteinen calisotalainen miljonääri, mutta Ness tiesi, että bulvaaniyhtiöittensä kautta hänen edessään istui Yhdysvaltain vaikutusvaltaisin henkilö. Ankka, jonka valta meni yli presidentinkin. Kysymys oli siis väärä. Toinen kysymys oli paljon perustellumpi:

- Miksi? Miksi annatte tämän aineiston juuri lainvalvojille? Tiedän kyllä, että olisitte voinut hankkiutua itse Caponesta eroon jo aikaa sitten, jos olisitte halunnut. Itse asiassa me olemme sitä jo, no en voi virallisesti sanoa että olisimme toivoneet, mutta ainakin odottaneet.

Roope Ankka kallistui nojatuolissaan taaksepäin, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

- No luonnollisesti siksi, että haluan tukea lainvalvojia ja laillista yhteiskuntaa yleensäkin.

Ness naurahti, tajusi välittömästi epäkohteliaisuutensa ja pyysi anteeksi. Roope jatkoi.

- Älkää suotta pyydelkö anteeksi. Ymmärrän reaktionne, enkä ole siitä loukkaantunut. Katsokaas, Capone ja kaltaisensa edustavat porukkaa, jolle väkivalta ei ole väline, vaan itsetarkoitus. Ja te lainvalvojat olette olleet avuttomia. Teille hymyillään jo. Ja pian teille aletaan avoimesti nauraa. Sen tien päässä on rikollisten anarkia. Silloin minä, itsekin rikollisena joudun puuttumaan peliin. Tasapainotila on saavutettava. Ja silloin tuloksena on teurastus. Pystynhän minä siihen, en minä sitä kiellä. Mutta minä en sitä halua. Minä en ole sotaherra, vaan liikemies. Ja kaikenlainen tarpeeton sotiminen on pahaksi bisneksille. Te lainvalvojat tarvitsette nyt tämän voiton saadaksenne lisää uskottavuutta. Tulen toimittamaan teille muutakin hyödyllistä tietoa, mutta ne toimitetaan teille muuta tietä. Tämän asian halusin hoitaa henkilökohtaisesti.

- Miksi henkilökohtaisesti? Ja miksi juuri minä?

- Osoittaakseni henkilökohtaisesti, kuinka vakavasti otan tämän tilanteen. Ja miksi juuri te? Hetken kuluttua teidät saatetaan ulos tästä rakennuksesta. Saatte tuon aineiston mukaanne. Te tiedätte kyllä, mitä sillä tehdään. Minua tuskin tapaatte enää koskaan. Mutta aikanaan Washingtonissa teitä tulee tapaamaan eräs mies nimeltä Eka Vekara. Mikäli haluatte, että kykynne ovat todella hyödyllisessä käytössä kehotan teitä kuuntelemaan hyvin tarkasti, mitä hänellä on sanottavaa. Hyvästi, agentti Ness, ja kaikkea hyvää teille.

Ness poistui Roopen huvilasta ja palasi Chicagoon. Pian uutisoitiin Al Caponen pidätyksestä ja tuomiosta. Ness ei halunnut itselleen ylimääräistä gloriaa, vaan kiitti työryhmäänsä ja antoi kunnian Yhdysvaltojen lainvalvontajärjestelmälle, joka pikku hiljaa alkoikin saada asioista tiukemman otteen. Vuosina 1932 – 1933 nähtiin lehdissä pieniä uutisia, joitten mukaan niin Eliot Ness kuin suurin osa ”Lahjomattomista” lopetti poliisin uransa ja siirtyi Hurlburt & Wharburton-kirjanpitoyhtiön palvelukseen. Jokainen totesi omalta osaltaan, että vauhtia ja vaarallisia tilanteita oli nähty jo tarpeeksi, ja oli aika siirtyä rauhallisemmalle elämänuralle.

*

Berliinin olympiastadion, Natsi-Saksa, 1. elokuuta 1936

Roope Ankka istui Berliinin olympialaisten avajaisissa virallisesti tavallisena amerikkalaisena turistina ja katseli avajaisjuhlallisuuksia. Avajaiset olivat kieltämättä komeat, mutta Roopen mieli oli musta kuin Tyyneltä Mereltä Ankkalinnan päälle nouseva ukkosmyrsky. Virallisessa historiankirjoituksessa tultaisiin aikanaan toteamaan, että viimeinen mahdollisuus estää toinen maailmansota oli joskus vuonna  1939. Roope puolestaan tiesi, että viimeinen mahdollisuus menetettiin päivää aikaisemmin, 31. heinäkuuta 1936, jolloin hän tapasi Adolf Hitlerin.

Hän muisteli tapaamistaan Hitlerin kanssa. Hitler otti hänet vastaan hyvin kohteliaasti, ja syytä tietysti olikin, sillä Roope oli tukenut Hitleriä hyvin suurella taloudellisella panoksella hänen poliittisen uransa alkuaikoina. Mutta Roope kävi suoraan asiaan:

- Adolf. Sinä tiedät, että ilman taloudellista tukeani et välttämättä olisi koskaan päässyt tähän tilanteeseen, missä nyt olet. Minulla oli hyvät syyni tukea sinua. Saksa olisi saattanut ajautua anarkiaan, ja anarkian perässä olisi saapunut kommunismi, mikä on suurin uhka maailmalle ehkä koskaan. Halusin voimakkaan ja järjestäytyneen Saksan, joka toimii linnoituksena Stalinin Neuvostoliittoa vastaan. Ja sinä olet onnistunut hyvin. Junat kulkevat ajoissa, kansa tekee työtä, hyvinvointi lisääntyy ja sotilaallinen voimasi kasvaa. Tietysti olet samalla kehittänyt diktatuurin, mutta sen kanssa minä voin kyllä elää. Mutta sinä olet menossa liian pitkälle.

- Mitä tarkoitat, kysyi Hitler.

- Kahta asiaa, vastasi Roope. Ensinnäkin sinä valmistelet sotaa. Ei se mikään salaisuus ole. Minä ymmärrän sen, että haluat tietyt alueet palautettavaksi takaisin Saksalle. Sitä mukaa, kun sotilaallinen voimasi kasvaa, ja Saksasta tulee tarpeeksi voimakas, se voidaan hoitaa neuvotteluteitse. Ilman sotaa. Länsivallat kestävät sen kyllä, sillä sota ei palvele kuin Stalinin pyrkimyksiä. Danzigin käytävän siirtäminen rauhanomaisesti takaisin Saksalle onnistuu, mikäli Puolalle taataan mahdollisuus säilyä olemassa. Edes sisämaavaltiona. Mutta olet liian ahne. Jossain vaiheessa länsimaitten raja tulee vastaan. Mikäli hyökkäät Puolaan, minkä tiedän sinun aikanaan tekevän, ne julistavat sinulle sodan. Ja aikaa myöten siihen sotaan tulee mukaan myös Yhdysvallat. Jossain vaiheessa bluffisi katsotaan, ja olet silloin liian heikko. Mikä on selvää, on se, että päädyt joka tapauksessa sotaan myös Neuvostoliittoa vastaan ja silloin Saksa on jälleen kahden rintaman sodassa. Sitä se ei tule kestämään, ja silloin potin korjaa Stalinin kommunismi. Sinä olet ahne, ja sinulla on liian kiire. Saksa ei ole valmis siihen, mitä sinä haluat yrittää.

Adolf Hitler vastasi:

- Puhut siitä, että Yhdysvallat tulisi mukaan sotaan. Yhdysvaltain armeija on tällä hetkellä aivan pikkutekijä, vaikka maanne muuten suuri onkin. Sen voimalla ei ole strategista merkitystä. Saksalla on oikeutettuja vaatimuksia. Ja niitä ei välttämättä saa kaikkia hyvällä.

Roope Ankka vastasi:

- Aliarvioit Yhdysvallat. Meidän teollinen voimamme on kymmenkertainen verrattuna Saksaan. Kun se keskitetään sotateollisuuteen sinulla ei ole mitään mahdollisuutta. Ja valitettavasti – vaikka niin en haluaisikaan käyvän – Yhdysvallat saattaa ryhtyä tukemaan myös Neuvostoliittoa. Yritän tahollani estää tämän, mutta selvää on, ettei mene kymmentäkään vuotta siihen, kun sinä olet Stalinin kanssa sodassa. Roosevelt ei tue natseja, ja hänen vihollisensa vihollinen on hänen ystävänsä. Vaikka se olisikin hirviö. Mieti riskejä. Rakenna sotateollisuutta. Rakenna puolustusta. Mutta älä hyökkää. Asiat voidaan hoitaa neuvottelemalla. Mutta on toinenkin syy.

- Mikä? Kysyi Hitler.

- Juutalaiset, vastasi Roope. Sinä suunnittelet kokonaisen kansakunnan lahtaamista. Joo joo, älä nyt teeskentele, kyllä minä sen tiedän, totesi Roope nähdessään Hitlerin hämmästyneen ilmeen, joka itsessään kertoi totuuden. Roope jatkoi:

- Ensinnäkään en voi hyväksyä sitä jo sen takia, että se on yksinkertaisesti väärin. Ei kokonaista kansakuntaa voi teurastaa. Saksaa pidetään kuitenkin sivistysvaltiona. Tulevalla toiminnallasi saatat Saksan valtion ja Saksan kansan barbaareista pahimmaksi. Valtioksi, jolle ei tulla antamaan mitään armoa. Ja toiseksi, suunnitelmasi on käsittämättömän typerä. Juutalaiset ovat ahkeraa väkeä, kauppiaita, työntekijöitä ja heissä on valtava määrä teräviä aivoja, jotka hyödyntäisivät Saksaa suunnattomasti, jos vain ymmärtäisit heidän potentiaalinsa. Tarvitset heitä. Luodaksesi entistä pitävämmän muurin itäistä kommunismia vastaan.

Hitler katsoi hiljaa alaspäin ja totesi:

- Saksa on jo valinnut tiensä.

Roope vastasi:

- Ei, Adolf. Ei Saksa. Sinä itse olet valinnut sen tien. Ja sinäkin olet sen vasta aloittanut. Mutta se ei ole onneksi kuin vasta alussa. Muuta linjasi. Ehdit tehdä sen kyllä. Etsi syntipukki ja sano, että et tiennyt tästä. Sen jälkeen hirtät hänet julkisesti ja toivotat juutalaiset takaisin saksalaiseen perheeseen. Kyllä se sinulta onnistuu, jos vain haluat.

Adolf Hitler oli hetken hiljaa. Näki, että hän todella mietti sitä, mitä Roope oli sanonut. Sitten hän nousi seisaalleen ja vastasi:

- On todella ikävää, että emme päätyneet yhteisymmärrykseen. Mutta arvostan sinua, Roope, suuresti, ja olen hyvin kiitollinen avustasi. Olet Saksan kansan kunniavieraana näissä alkavissa olympiakisoissa.

Roope lopetti muistelunsa ja katsoi, kuinka Fritz Schilgen sytytti olympiatulen. Paljon muitakin tulia tulisi lähivuosina syttymään niin Euroopassa kuin laajemmaltikin. Heti poistuttuaan valtakunnankansliasta Roope oli komentanut avustajaansa lähettämään Ankkalinnan sähkeen, jossa ei ollut kuin yksi sana: scrooge.

Viestin saatuaan Roopen henkilökohtainen avustaja lähtisi viemään presidentti Rooseveltille Roopen kehittämän lend-lease suunnitelman. Toinen avustaja ottaisi yhteyttä teollisuuspamppuihin ja valmistelisi suunnitelmaa Yhdysvaltain teollisuuden muuttamisesta sotakuntoon. Roope tiesi, että häntä kuunneltaisiin, sillä hän tosiasiassa omisti lähes kolmanneksen Yhdysvaltain sotakuntoiseksi muutettavasta teollisuudesta. Sen lisäksi hän (vaikka sitä ei virallisesti tiedetty) omisti sekä Coca-Cola Companyn, että British American Tobacco-yhtiön jonka Lucky Strike-tupakkaa tultaisiin jakamaan tulevassa sodassa amerikkalaisten sotilaitten annostupakoina. Jos kerran sota on pakko tulla, niin voihan sillä tienatakin, tuumi Roope.

Roope toivoi valtoihin palattuaan vakuuttavansa Rooseveltin siitä, että lend-lease ohjelmaa ei pitäisi ulottaa Neuvostoliittoon. Viisainta olisi, kun Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto sotkisivat toisensa suohon, ja länsi marssisi korjaamaan tilanteen. Mutta hän oli hyvin pessimistinen Rooseveltin suhteen. Jokohan olisi aika tehdä hänen kanssaan radikaalimpia toimenpiteitä ja vaihtaa presidenttiä? Roope päätti vielä odottaa. Jälkeenpäin hän piti odotustaan suurimpana virheenään.

Ennen kuin hän lähtisi Saksasta, hän lähettäisi vielä toisen sähkeen, jossa olisi myös vain yksi sana: Manhattan. Sähkeen saatuaan hänen avustajansa järjestäisi tapaamisen kahden kuuluisan fyysikon kanssa. Ei vara venettä kaada, tuumasi Roope. Ja lähivuosina vene tulisi olemaan suuremmassa myrskyssä kuin koskaan ennen.

*

Roope Ankan piilopirtti, Peikonhammasvuoren kansallispuisto, Calisota, 14. huhtikuuta 1945

Yhdysvaltain surressa presidentti Franklin Delano Rooseveltin kuolemaa The Bladen johtajan Eka Vekaran yksityiskone lensi Ankkalinnan lentokentälle, josta hän jatkoi autolla Roope Ankan hirsihuvilalle. Roope otti hänet vastaan ystävällisesti. Heillä oli kuriirien kautta jatkuvaa yhteydenpitoa, mutta naamakkain he tapasivat hyvin harvoin. Roope Ankan ja The Bladen yhteys oli yksi Yhdysvaltain suurimpia salaisuuksia.

Roope tarjosi Eka Vekaralle viskin ja kysyi:

- Kuolinsyy saatiin näyttämään luonnolliselta?

- Kyllä. Paraskaan patologi ei saa selville sitä, että me murhasimme Rooseveltin. Me emme tehneet tätä mielellämme, mutta eihän tässä ollut vaihtoehtoa. Rooseveltia seuraava Truman ei ole varsinaisesti The Bladen miehiä, mutta hän on erittäin luotettava ja ennen kaikkea ohjailtava. Hänen avullaan pyrimme  pelastamaan mitä pelastettavissa on. Roosevelthan pidätti Trumanilta lähes kaiken strategisen tiedon. Tai niin hän ainakin kuvitteli. Meidän kauttamme hänellä on ollut jo hyvän aikaa tarkemmat tiedot kuin Rooseveltillä itsellään oli.

Roope raaputti mietteissään poskipartaansa ja totesi sitten:

- Niin. Tämä oli väistämätöntä. Se olisi vain pitänyt tehdä jo aikaa sitten. Se Rooseveltin tohelo ajoi Belsebubia pois Pirun avulla ja avusti Stalinia koko teollisuutemme voimalla. Minun teollisuuteni voimalla, helvetti soikoon! Ilman apuamme Neuvostoliitto olisi romahtanut viimeistään 1943, mutta kuollessaan se olisi vienyt myös Saksan armeijalta parhaan terän. Sen jälkeen omat joukkomme olisivat voineet vapauttaa koko Euroopan. Nyt Roosevelt sai Neuvostoliitosta aikaiseksi supervallan joka nielaisee ainakin puolet Euroopasta. Ja ennen kaikkea se tulee aikanaan uhkaamaan Yhdysvaltojakin. Tämä olisi voitu välttää. Minun olisi pitänyt olla päättäväisempi.

Eka Vekara naukkasi viskiään ja vastasi:

- Joka tapauksessa se on nyt tehty. Truman ei anna Stalinille enää enempää myönnytyksiä. Valtava määrä vahinkoa on tietysti tapahtunut. Mutta vaikka sota Euroopassa päättyy pian, niin Japania vastaan se jatkuu. Ja siihen Truman pystyy vaikuttamaan. Roosevelt ei olisi koskaan antanut lupaa käyttää atomipommia, vaan olisi halunnut valloittaa Japanin pääsaaret tavanomaisella hyökkäyksellä. Se olisi sitonut joukkomme ainakin kahdeksi vuodeksi, maksaisi mielettömän määrän kaatuneita ja heikentäisi materiaalista voimaamme, jota tarvitsemme enemmän Euroopan turvallisuuden varmistamiseen. Truman sen sijaan tulee hyväksymään tämän aseen käytön.

- Euroopanpa hyvinkin, totesi Roope. Mikäli vedämme joukkomme Euroopasta, ei Stalinilla ole mitään estettä marssia vaikka Englannin kanaalille. Meillä ei ole kerta kaikkiaan varaa tapattaa toista mokomaa miehiämme ja uhrata valtavaa määrää materiaalia sodassa, jonka olemme tosiasiassa jo voittaneet. Samaan aikaan kun Stalinilla on aikaa nuolla haavojaan ja vahvistaa asevoimiaan entisestään. Sen roiston ahneudella ei ole mitään rajoja. Mikä on Manhattan-projektin aikataulu tällä hetkellä?

- Koeräjäytys tehdään kesällä. Viimeistään elokuussa asetta voidaan käyttää operatiivisesti. Pommitettavat kaupungit päätetään ylihuomenna. Jos sinä et olisi ollut tässä asiassa niin aktiivinen, meillä olisi käyttökelpoinen ase vasta aikaisintaan vuonna 1947.

Roope oli hetken hiljaa. Eka Vekara näki hänen kasvoillaan ilmeen, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Epävarmuuden. Pelon. Katumuksenkin. Sitten hän terästäytyi, ja sanoi:

- Niin. Jumala minun paatunutta sielua armahtakoon, jos pystyy. Me olemme tekemässä ehkä maailmanhistorian suurinta rikosta. Ja minä olen sen alullepanija. Mutta vaihtoehtona olisi uhrata hyvin merkittävät kaksi vuotta ja lukematon määrä nuoria amerikkalaisia miehiä. Ja samalla tuhota Japanin pääsaaret täysin. Ne kun eivät suostu antautumaan tavallisessa taistelussa, vaan ne pitää tappaa kaikki. Tämä ase on ainoa tapa saada heidät antautumaan. Koska se ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn.

- Olisiko sinulla mitään erityistä viestiä Trumanille, kysyi Eka.

- Ymmärrän jonkun verran japanilaista luonteenlaatua. Vaikka Yhdysvaltain vaatimuksena on tietysti ehdoton antautuminen, näkisin viisaana, että Japanin keisari saa säilyttää muodollisen asemansa. Itse asiassa uskon, että se tulee olemaan japanilaisten ainoa vaatimus sen jälkeen kun olemme käyttäneet tätä asetta. Mikäli siihen suostutaan, se helpottaa urakkaamme huomattavasti. Lisäksi näen tarpeellisena, että sodan läntiset voittajavaltiot muodostavat yhteisen puolustusliiton. Tällä kertaa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Ja siihen liittoon on aikanaan saatava mukaan myös Saksa. Tai ainakin se osa Saksaa, jota Stalin ei ehdi miehittää. Elämää on olemassa myös sodan jälkeen. Alkaa olla aika valmistautua siihenkin. Hulluintahan tässä on, että meilläkin tullaan juhlimaan pian suurta voittoa. Mikä ihmeen voitto se sellainen on, joka jättää henkiin vielä suuremman uhan kuin sen, jota vastaan taisteltiin?

Miehet nousivat ja kättelivät toisiaan. Eka Vekara ajoi Ankkalinnan lentokentälle, josta hän jatkoi Washingtoniin. Olisi paljon asioita toimitettavana. Roope jäi huoneeseensa, jossa hän katseli takkatulta. Pitkään. Hänen sihteerinsä Neiti Näpsä kävi välillä toimittamassa jotain asiaa. Hänestä näytti niin kuin tuon maailman mahtavimman ankan silmissä olisi ollut jotain kosteaa. Näpsällä oli omansa, hyvin tehokas keino rauhoittaa Roopen mieli, mutta hän ymmärsi, että se sai hetken aikaa odottaa. Ensin Roope haluaisi olla yksin.

*

Roope Ankan piilopirtti, Peikonhammasvuoren kansallispuisto, Calisota, toukokuu 1947

Suurikokoisen Harley-Davidsonin moottorin ääni kuului kaukaa Roopen hirsihuvilalle. Kyseessä taisi olla ensimmäinen kerta, kun tälle paikalle tultiin moottoripyörällä. Ainakaan tulijalla ei koskaan aikaisemmin ollut päällään mustia nahkaliivejä joitten selässä luki MC Demontooth. Roopen veljenpoika Aku Ankka ajoi huvilan pihalle, sammutti moottorin ja käveli sisään. Hänet ohjattiin setänsä huoneeseen, jossa hän oli viimeksi käynyt ennen sotaa. Aku tiesi kyllä Roopen seuraavan hänen elämäänsä, mutta mitään yhteyttä setä ei ollut häneen pitänyt. Ehkä Roope ei pitänyt siitä, että Aku oli perustanut pelottavan maineen saaneen moottoripyöräjengin. Toisaalta, eipä äijällä ollut sinänsä paljon kanttia valittaa. Roopen sukulaisena Aku kun sattui tietämään setänsä elämästä huomattavasti enemmän kuin tavallinen ankkalinnalainen. Roope oli huoneessaan selin oveen, takkatuleen tuijottaen. Akun saavuttua hän kääntyi:

- Tulit sitten.

- Tulin kun kutsuit.

Roope katseli Akua hetken aikaa. Sitten hän pyysi veljenpoikaansa istumaan, kaatoi tälle lasin konjakkia ja sanoi:

- Perustit sitten tuommoisen liiviporukan ja rupesit rosvoksi.

Aku otti kulauksen konjakkilasistaan ja vastasi:

- Niinhän minä tein. Aivan niin kuin setäni aikanaan. Erona kai on vain se, että minä ratsastan Harley-Davidsonilla ja minulla on liivit. Sinä ratsasti aikanaan hevosella ja pukeudut nykyisin tummaan pukuun.

Roope hymähti.

- Hmh. Kaltaisellasi miehellä olisi ollut käyttöä omassakin organisaatiossani. Mutta tuolla liivipelleilyllä olet tehnyt sen mahdottomaksi. Mikä on suuri sääli. Sinä olet häikäilemätön ja hyvä organisoimaan. Arvostan sinua siitä. Mutta minun tapanani on toimia kulisseissa. Ei niin näkyvästi kuin sinä. Ja se on todella sääli.

- Rakas setäni, sinun täytyy ymmärtää, että minun tapani toimia ei ole pelkkää bisnestä. Se on tapa elää. Valitsin sen sillä hetkellä kun sain Tyynellä merellä siipeeni. En ota enää käskyjä keneltäkään. En kumarra ketään.

- Tiedätkös, rakas veljenpoikani, jokainen kumartaa jotakin. Tai ainakin hänen pitää pystyä yhteistyöhön muitten kanssa. Ellei sitten satu olemaan Jumala. Ja hänen olemassaoloaan kyllä epäilen. Ainakin hänellä on varsin harva seula siinä, keitä hän laskee tänne maan päälle syntymään. Jo minun ja sinun olemassaolomme on varsin selkeä todiste siitä. Ja aivan turha sinun on perustella kaikkea sodan vuoksi. Kyllä minäkin kerkesin univormu päällä tapella. Hänen Majesteettinsa armeijassa, silloin aikanaan. Burmassa ja Sikkimissä. Tappamisen hulluus ja kuolemankauhu ovat nykyisin aivan samanlaisia kuin silloinkin. Vaikka nuo tappamisen vehkeet ovat omista ajoistani kehittyneetkin.

- Eikös, rakas setäni ole niin, että nimenomaan sinä et kumarra ketään. Sinun ei tarvitse.

- Kyllä minäkin kumarran. Kumarran kuolemaa. Minä olen toiminut sen turhankin innokkaana apurina, mutta ei se minua kiitä, vaan aikanaan vie minulta kaiken. Vaikka olisinkin maailman mahtavin ankka. Mutta nämä puheet kuuluvat lähinnä filosofian laitokselle. Puhutaanpa käytännöstä. Perustit tuon MC Demontoothin ja pistit tuulemaan. Ja ihan tyylikkäästi pistitkin. Mutta unohdit yhden asian. Niin Calisotassa kuin länsirannikolla yleensäkin mikään kaltaisesi toiminta ei tapahdu ilman minun hyväksyntääni. No helvetti, koko Yhdysvalloissa tuollainen toiminta ei tapahdu ilman minun hyväksyntääni.

- Aiotko sitten liiskata MC Demontoothin? Ja minut sen mukana? Tiedän toki, että sinulla on siihen mahdollisuus.

Roope nousi ja kaatoi uuden konjakkihuikan Akulle ja itselleen. Sitten hän vastasi:

- Tiedätkös, Aku. Jos kyseessä olisi joku muu kuin sinä, olisin liiskannut ryhmäsi kuin kärpäsen. Mutta veri on vettä sakeampaa. Minä annan hyväksyntäni toiminnallesi. Ja itse asiassa aion auttaa sinua. Annan sinulle aseen, joka on tehokkaampi kuin sata hampaisiin asti aseistettua miestä.

- Ja mikä se ase mahtaa olla?

Roope katsoi Akua ovelasti.

- Kirjanpitäjä. Lähetän luoksesi miehen, joka opettaa sinua. Ei laittoman rahan tekeminen ole vaikeaa. Vaikeaa on käsitellä sitä niin, että sitä voi rauhassa käyttää. Tuon kirjanpitäjän myötä annan sinulle myös mahdollisuuden sijoittaa omistamiini bulvaanifirmoihin. Saat niitten kautta pestyä ja täysin laillista rahaa. Nimittäin, vaikka tässä vaiheessa niin sinä kuin jengikaverisikin ajattelette että huorat ei hurmaa ja linna ei pelota, niin jossain vaiheessa teitäkin alkaa öykkäröinnin sijasta kiinnostaa myös varmuus ja turvallisuus. Mutta avullani on hintansa.

- Mikä se hinta on, kysyi Aku. Haluatko rahaa? Eikö sinulla ole sitä tarpeeksi?

- Ei minulle rahalla ole enää mitään merkitystä. En minä sitä ole vailla. Itse asiassa minä haluan auttaa sinua ihan hyvää hyvää hyvyyttäni. Ainakin osittain. Mutta niin kuin tiedät, niin ei tässä maailmassa ole ilmaisia aterioita. Haluan tiettyjä palveluksia aika ajoin. Todennäköisesti hyvin harvoin. Oma organisaationi pystyy hoitamaan sen, mitä haluan, mutta joskus on eduksi käyttää vieraampia.

- Niin sanottua märkää työtä?

- Mitäpä muutakaan. Ja niitä ei sitten hoideta millään julkisella jengimeiningillä. Kohteen täytyy kadota. Kerta kaikkiaan. Nacht und Nebel, niin kuin saksalainen sanoisi. Ja on toinenkin hinta. Henkilökohtainen ja ikävä sellainen. Minä tulen jatkossa kieltämään sinut sukulaisenani. En ole missään tekemisissä kanssasi. Virallisesti. Rahasäiliööni sinulla ei ole minkäänlaista asiaa. Mutta tänne piilopirtille voit aika ajoin tulla, ja olet tervetullut. Mutta tulet jatkossa nätisti autolla ja ilman noita liivejä.

- Ymmärrän ratkaisusi ja ymmärrän syyt siihen. Oletan, että sinulla on jo mielessä etumaksu siunauksestasi ja tulevista palveluista.

Roope käveli kirjahyllylle, aukaisi laatikon ja otti sieltä paperin. Siinä oli yksi nimi. Aku luki sen, nyökkäsi ja ojensi paperin takaisin Roopelle.

- Onnistuu viikossa.

Aku poistui hirsihuvilasta ja käynnisti moottoripyöränsä. Moottorin ääni hävisi pikku hiljaa. Roope istui toimistopöytänsä ääreen. Itse asiassa hän oli paljon innostuneempi Akusta kuin mitä hänelle suoraan ilmaisi. Akussa oli kuitenkin jotain, joka niin paljon muistutti nuorta Roopea. Ja vaikka Roope ei ehkä motoristien mielenlaatua ymmärtänytkään, niin laittomien organisaatioitten perustamisesta hän tiesi kaiken. Ja olihan hän ottanut selvää näistä MC-porukoistakin. Hänellä oli keinonsa saada tietoa, ja tieto oli avain valtaan.

Hän tiesi, että MC Demontooth ei ollut ainoa. Kalifornian puolella oli toimintaansa aloittamassa MC Hells Angels. Illinoisissa taas oltiin perustettu jo ennen sotia MC Outlaws. Kerhot tulisivat epäilemättä levittämään toimintaansa. Demontooth ottaisi haltuunsa Luoteis-Yhdysvallat ja Alaskan. Hells Angels ottaisi varmaankin hallintaansa kaakon. Ja Outlaws taas hallitsisi pohjoista.

Vaikka Roope ajattelikin Akusta lämpimästi, oli asiassa silti ongelma. Nämä jengit aikanaan ymmärtäisivät siirtyä öykkäröinnistä puhtaaseen bisnekseen. Ja jos joku niistä kasvaisi liian suureksi, se saattaisi yrittää haastaa Ankka-konsernin. Kyllä Roope siitäkin selviäisi, mutta se tietäisi sotaa ja häiritsisi tasapainotilaa. Kolme suurta olisi siis liian vähän. Tarvittaisiin hajaannusta, että nuo liivijätkät keskittyisivät tappelemaan keskenään. Tyhjiä alueita löytyi sekä Yhdysvaltain itärannikolta että eteläosista. Kumpaankin paikkaan pitäisi kehitellä jotakin vastaavaa. Tasapainotilan säilyttämiseksi.

Roopen täytyisi hieman nykiä naruista. Ja sen hän osasi. Sopivia yhteyshenkilöitäkin löytyisi. Hän kaivoi esiin Yhdysvaltain kartan sekä muistivihkon ja alkoi luonnostella alustavaa suunnitelmaa jonka lopputuloksena aikanaan Teksasiin perustettaisiin MC Bandidos ja Philadelphiaan MC Pagans.

Tasapainotilan säilyttämiseksi.

*

Roope Ankan rahasäiliö, Ankkalinna, Calisota, heinäkuussa 1962

Roope katseli työpöydällään olevaa Ankka-konsernin kuukausiraporttia. Hän hallisi paljon, ja halusi pysyä ajan tasalla siitä, mitä hallitsi. Ankka-konserni ei ollut mikään demokratia. Valta oli hänellä, ja hän halusi tietää, mihin valtaansa käytti. Rahasäiliö oli ankkalinnalaisten mielessä mystinen paikka. Sen ajateltiin olevan täynnä rahaa. Olihan siellä tietysti varsin paljon käteistä ja huomattavat kultavarannot, mutta ennen kaikkea siellä oli Ankka-konsernin kirjanpito kymmenien vuosien ajalta. Tulenkestävissä huoneissa, joitten sisältö toisaalta voitaisiin muuttaa hetkessä tuhkaksi, mikäli Roope painaisi tiettyä nappia. Eihän sille sinänsä enää tarvetta ollut, sillä käytännössä Yhdysvallat olivat hänen peukalonsa alla. Mutta mihinkäs vanha ankka höyhenistään pääsisi.

Hänen sihteerinsä neiti Näpsä, tai nykyinen Nenolilla MacAnkka toi Roopelle kahvikupillisen ja voileivän. Hän hymyili Roopelle lämpimästi. Roope hymyili takaisin. Yhtä lämpimästi. Nenonilla oli ollut hänen sihteerinsä jo kolmisenkymmentä vuotta. Ja siitä ajasta hänen rakastajattarenaan noin kaksikymmentäviisi vuotta. Roope ei ollut sitä alun perin tarkoittanut. Hän halusi todellakin vain palkata hyvän sihteerin. Sellainen oli kultaakin kalliimpi. Ja Nenonilla oli työssään aivan erinomainen. Valokuvamuisti, loistava asioitten hahmotuskyky, järjestelmällisyys ja huikea älykkyys olivat hyvin pian tehneet hänestä Roopen oikean käden.

Roopella ei ollut siinä vaiheessa elämäänsä edes minkäänlaista halua romanssiin. Hän ei ollut varma, oliko koskaan rakastanut ketään. Naiset olivat mukavia kulutushyödykkeitä, ei sen enempää. No, olihan hänellä ollut Klondikessa eräs Kultu Kimallus, mutta tosiasiassa siinäkin oli kyse vain molemminpuolisesta hyötymisestä. Ja olihan Kultu ottanut mainiosti nokkaan.

Mutta Nenonilla oli jotain aivan muuta. Aluksi Roope oli ihastunut naisen työtaitoon ja antoi sen näkyä hänen palkkapussissaan. Mutta ajan myötä heidän välinsä olivat lämmenneet entisestään ja aikanaan väistämätön tapahtui. Nenonillaa ei haitannut heidän suuri ikäeronsa, sillä Roope oli osoittanut olevansa Mies isolla alkukirjaimella kaikilla niillä tavoilla, minkä mies voi osoittaa. Eikä Nenonilla niinkään ajatellut Roopen rikkautta. Tärkeintä oli se, että Roope toi hänen elämäänsä turvallisuuden.

Nenonillan elämänhistoria oli ollut myös varsin synkkä. Hän tiesi, mitä on köyhyys, pelko, väkivalta ja jatkuva epävarmuus. Hän tiesi hyvin, mikä Roope oli ja minkälaista toimintaa hän johti. Mutta Roope piti häntä kuin kukkaa kämmenellä ja toi hänen elämäänsä turvallisuuden, jollaista hän ei ollut koskaan kuvitellut olevankaan. Roope taas oli hyvin tietoinen Nenonillan menneisyydestä. Se ei häntä haitannut, päinvastoin. Ei hän sihteerikseen ja sitä kautta rakastajattarekseen mitään hienostoperheen tytärtä tai nunnakoulun kasvattia halunnutkaan. Jossain sydämensä pohjalla Roope oli edelleenkin se glagowilainen katujätkä, joka oli päättänyt näyttää maailmalle, että elämä vittuili hänelle viimeisen kerran.

Suhde jatkui salattuna hyvin pitkään. Kunnes kolme vuotta aikaisemmin silloin jo 92-vuotias Roope ehdotti avioliittoa. Hänellä oli siihen omat syynsä, jotka hän perusteli Nenonillalle. Ja Nenonilla vastasi kyllä. Heidät vihittiin yksinkertaisessa seremoniassa Roopen piilopirtissä. Roope oli sitä ennen muuttanut sukunimensä ja ottanut jälleen takaisin Mac-etuliitteen. Seremoniassa oli vain muutama ihminen, ja he nostivat maljan Roope ja Nenonilla MacAnkan onnelle. Sormus, jonka Roope pujotti Nenonillan sormeen, oli taottu hänen onnenrahastaan. Ensimmäisestä kolikosta, jonka hän oli koskaan ansainnut. Roope totesi, että hän ei tarvitse enää sen tuomaa onnea, ja haluaa siirtää sen vaimolleen. Nenonillan mielestä tämä koruton sormus kuvasi Roopen suurta rakkautta paremmin kuin Englannin kruununjalokivet.

Roope rakasti Nenonillaa kaikesta sydämestään. Mutta avioitumiseen hänelle oli toinenkin syy. Hän tiesi, että hänen aikansa olisi pian lopussa. Ja hän ajatteli tulevaisuutta. Kenelle Ankka-konsernin johto tulisi siirtää? Siitä ei saisi tulla mitään pörssifirmaa keinottelijoiden pelikentäksi. Ankka-konsernin tulisi säilyä vakaassa ja ankallismielisessä komennossa. Kuka olisi se mies? Kuka jatkaisi hänen työtään.

Omaa lasta hän ei ollut hankkinut. Hän tunsi hyvin historian, ja hänen mielessään oli käynyt se, kuinka Tsingis-kaanin perintö pantiin palasiksi hyvin nopeassa ajassa. Ei siis omaa lasta. Ehkä olisi parempi niin. Veljenpoika Aku olisi kyllä älykäs ja häikäilemätön, mutta hän oli liian julkinen hahmo. Häneen henkilöityi pitkälti amerikkalaiset 1%-motoristit. Akun veljenpojat olisivat hyviä kokelaita, mutta he olivat vielä liian nuoria ja tarvitsisivat kokemusta. Heidän aikansa tulisi vielä, mutta se ei ollut nyt. Ja yhdelläkään hänen varsinaisella alaisellaan ei olisi tarvittavaa ehdotonta karismaa.

Kuka olisi se mies?

Roope oli pian tajunnut, että sellaista miestä ei vielä ollut. Roopen ylivalta oli liian ehdoton, että kukaan mies pystyisi astumaan hänen paikalleen. Tarvittiin joku vielä älykkäämpi. Joku vielä häikäilemättömämpi. Ja joku tarvittaessa vielä julmempi.

Tarvittiin nainen.

Roope alkoi kouluttaa Nenonillaa seuraajakseen. Avioliitolla ratkaistaisiin perintöongelmat. Muille sukulaisille säätiöitäisiin rahaa niin, että kenelläkään ei olisi valittamista. Ja koulutuksensa aikana Nenonilla oli osoittanut Roopelle, että hän oli tehnyt oikean ratkaisun. Roope saattoi odottaa kuolemaansa rauhallisin mielin.

Ja nyt elettiin heinäkuuta 1962. Roope sulki Ankka-konsernin kuukausiraportin ja laittoi sen laatikkoon. Ja silloin hän näki jotain silmäkulmassaan. Se oli tuttu hahmo. Viimeksi hän oli nähnyt saman häilähdyksen, kun hän oli ampunut Youngerin veljekset Klondikessa vuonna 1899. Se oli viimeinen kerta, kun hänen oli tarvinnut henkilökohtaisesti tappaa ketään. Mutta sen häilähdyksen hän oli nähnyt ennenkin. Ja tällä kertaa se siirtyi silmäkulmasta suoraan hänen eteensä.

- Tulit sitten, totesi Roope.

- Niinhän minä tulin. Taidat tuntea minut?

- Tunnenhan minä Kuoleman kun sen näen. Tiesin, että kerran elämässäni joudun vielä kumartamaan. Ja nyt se aika näyttää tulleen.

- Tiedätkös, Roope. Sinä olet pitkän elämäsi aikana työllistänyt minua varsin paljon. Niin henkilökohtaisesti kuin käskyjesi välityksellä. Olet myös elämäsi aikana saanut aikaan tiettyjä kehityskulkuja, jotka ovat pistäneet minunkin kyvyt äärirajoille, vaikka ne lähes loputtomat ovatkin. Hiroshima ja Nagasaki olivat minullekin melkein liikaa.

- Tiedän tekoni. Olen tehnyt paljon pahaa. Osilla teoistani olen ehkä estänyt vielä suuremman pahan. Olen valmis siihen, mitä sinulla on osalleni tarjota. En tiedä, onko rajan takana mitään. Jos on, niin siellä minun tekoni punnitaan ja saan ansioni mukaan. Olen tehnyt kaiken tietoisesti.

Kuolema katsoi Roopea hieman ihmetellen, ja sanoi:

- Yleensä tässä vaiheessa ihmiset pyytävät minulta armoa. Anovat jatkoaikaa. Edes hetkisen. Että voisivat jättää jäähyväiset rakkaimmilleen.

Roope katsoi kuolemaa suoraan silmiin ja vastasi:

- En minäkään sitä armoa ole aikanaan antanut. Miksi minäkään ansaitsisin sen? No niin, pane toimeksi.

Puoli tuntia myöhemmin Nenonilla saapui Roopen toimistoon. Hän tajusi heti, mitä oli tapahtunut. Hän kuitenkin kokeili vielä pulssia, jota ei tuntunut. Hän sulki Roopen silmät ja suuteli häntä otsalle. Vaikka asialla ei ollut enää merkitystä, hän painoi hälytysnappia, joka toi nopeasti paikalle Roopen henkilökohtaisen lääkärin ja ensiapuryhmän. Lääkäri totesi, että mitään ei ollut enää tehtävissä ja julisti Roopen kuolleeksi kello 10.48. Myöhemmin kuolinsyyksi todettaisiin sydänkohtaus.

Yhdeksänkymmenenviiden vuoden mittainen tarina oli päättynyt.

Kun Roopen ruumis oltiin viety pois, Nenonilla aukaisi kassakaapin ja etsi sieltä käsiinsä tietyn kansion. Surun aika oli myöhemmin. Nyt oli tehtävä tiettyjä asioita. Ne oltiin Roopen kanssa käyty läpi jo aikaisemmin, mutta järjestelmällinen Nenonilla hoiti asiat paperille tehdyn suunnitelman mukaan. Testamenttiasiat tulisi hoitaa. Roopen hautajaiset tulisi järjestää hänen haluamallaan tavalla. Ja ennen kaikkea Ankka-konsernin tulevaisuus olisi turvattava. Nenonilla ottaisi yhteyden sekä The Bladeen että MC Demontoothiin. Oli olemassa tiettyjä henkilöitä, jotka kuvittelisivat Roopen kuoleman olevan astinlaudan omalle imperiumilleen. He katoaisivat maan päältä.

Hyvin pian tiedettäisiin, että Nenonilla MacAnkka, ja vain ja ainoastaan Nenonilla MacAnkka olisi seuraava The Duck.

*

Jälkinäytös

Washington, helmikuussa 1982

Juuri hetkeä aikaisemmin oli loppunut keskustelu, jonka perusteella Eka Vekara siirtäisi The Bladen johtajuuden Tupu, Hupu ja Lupu Ankalle. Miehet olivat nauttineet lasillisen Hitlerin Sudenpesästä hankittua konjakkia. Kun lasit olivat tyhjiä, Eka Vekara sanoi yllättäen:

- The Blade siirtyy teidän hallintaanne. Mutta oletteko ystävällisiä, ja siirrytte hetkeksi vielä ulkopuolelle. Saattaa olla, että otamme tästä pullosta vielä toisenkin moukun.

Ankan veljekset hieman ihmettelivät, mutta siirtyivät pois huoneesta odottamaan. He tiesivät, että Eka Vekara ei tehnyt mitään ilman syytä. Veljesten poistuttua toimiston takaovi aukesi, ja Nenonilla MacAnkka astui sisään. Eka Vekara puhui:

- Olemme seuranneet noitten veljesten elämää ja uraa jo pitkän aikaa. Ja sinä olet tietoinen siitä kaikesta. Mielestäni he ovat valmiita. Niin The Bladen johtajuuteen kuin siihen, vielä suurempaan tehtävään, mitä sinä aiot heille esittää. Kuulit käydyn keskustelun. Lopullinen päätös on sinulla.

Nenonilla MacAnkka vastasi:

- He ovat vakuuttaneet minut. Varsinkin veljesten idea siirtymisestä tietokonealalle oli se viimeinen vakuutus. He eivät ole ainoastaan tiedustelumiehiä ja märkien operaatioitten erikoismiehiä. He ymmärtävät bisnesmaailman lait. Heillä on kyky nähdä asioita etukäteen. He ovat ilmiselvä valinta. Tietysti se, ottavatko he The Bladen lisäksi myös Ankka-konsernin hallintaansa riippuu heidän päätöksestään. Mutta kun kerron heille asian taustat, uskon heidän ottavan haasteen vastaan. Ole hyvä ja kutsu heidät sisään.

Eka Vekara käveli ovelle, ja pyysi Ankan veljekset sisään. He hieman hämmästyivät nähdessään huoneessa istuvan vanhan ja hauraan ankkanaisen. Nenonilla pyysi veljeksiä istumaan. Kun he olivat istuneet, hän alkoi puhua:

- Olen Nenonilla MacAnkka, minkä toki tiedättekin. Vaikka olemme tavanneet nopeasti vain kerran, ja siitäkin on jo kaksikymmentä vuotta, olen seurannut elämäänne tiiviisti koko ajan. Nyt kerron teille jotain, jota hyvin harva tietää. The Blade on organisaatio, joka on kaiken taustalla. Mutta The Bladenkin taustalla on vielä eräs organisaatio. Kerron teille siitä kaiken. Ja minulla on teille ehdotus…