Bór-Komorovski
kertoi, Anthes kuunteli, nyökkäsi ja poistui sitten paikalta. Tuntia myöhemmin
Varsovan rautatieasemalla, jossa junat kuljettivat saksalaisia sotilaita kohti
epävarmaa tulevaisuutta liehui jälleen Puolan lippu.
1.
8. 1944, itärintama
Neuvostoliiton
armeijan ensimmäisen Valko-Venäjän Rintaman komentaja kenraali Rokossovski
seurasi tilanneraportteja hyvin huolestuneena. Kesäkuun 22. päivä alkanut
operaatio Bagration oli edennyt ensimmäisen kuukauden aikana suunnitelmien
mukaisesti. Neuvostojoukoilla oli murskaava ylivoima niin maalla kuin
ilmassakin ja Hitlerin uppiniskaisuus oli maksanut saksalaisille hirvittävän
hinnan. Koska Hitler ei ollut antanut vetäytymislupaa Vitebskissä oleville
saksalaisille joukoille, olivat puna-armeijan joukot saartaneet ja tuhonneet
siellä kaikkiaan neljä divisioonaa. Kolmas heinäkuuta päästiin etenemään jo
Minskiin.
Sitten
tuli uutinen Hitlerin kuolemasta. Melkein välittömästi saksalaisten taktiikka
muuttui, eivätkä ne enää yrittäneet jäykkää puolustusta, vaan vetäytyivät
puolustuksellisesti edullisempiin asemiin käyden vetäytyessään pelkkää
viivytystaistelua. Melko pian neuvostotiedustelu osasi kertoa, että taistelut
Normandiassa olivat keskeytyneet, vaikkei virallista tulitaukoa oltu julistettu
missään. Pian sen jälkeen saatiin tieto saksalaisten massiivisista joukkojenkuljetuksesta
lännestä itään. Kuljetuksiin oltiin varattu kaikki mahdollinen saksalainen
rautatiekalusto, mitä sieltä saatiin irroitettua, ja huomattavaa oli, etteivät
länsiliittoutuneet olleet millään tavoin häirinneet massiivista
voimienkeskittämistä Rokossovskin kannalta aivan väärään suuntaan. Tämä haisi
petokselta ja sitähän se olikin, mutta ammattisotilaana Rokossovski keskittyi
tehtäväänsä, eikä antanut spekuloinnin häiritä.
Saksalaiset
olivat toimineet nopeasti ja tehokkaasti, ja elokuun ensimmäisen päivän aamuna
Rokossovski oli saanut viestin alaiseltaan, 65:n armeijan komentajalta kenraali
Batovilta. Viesti oli hälyttävä. Suoraan liikkeestä hyökkäykseen siirtyneet
kaksi saksalaista panssaridivisioonaa tuntemattomasta yhtymästä oli tehnyt
kaksipuolisen saarrostuksen etenevälle Batovin kärkidivisioonalle, motittanut
sen ja tuhonnut perässä etenevästä divisioonasta kärkirykmentin pakottaen
Batovin keskeyttämään etenemisensä.
Samanlaisia
uutisia oli alkanut kuulua pitkin itärintamaa, vaikka tiedettiin, etteivät
saksalaiset olleet vielä saaneet läheskään kaikkia joukkoja ryhmitettyä. Tiedettiin
myös, että Luftwaffen vahvuus oli nopeassa ajassa kaksinkertaistunut ja
oletettavaa oli, että se vahvistuisi lähipäivinä vielä lisää. Länsirintaman
tapahtumista tai paremminkin tapahtumattomuudesta oltiin keskusteltu, kerrottu
huhuja ja valettu kannuja. Kannunvalanta oli Rokossovskin kohdalta loppunut
muutamaa tuntia aikaisemmin, sillä hänen esimiehensä marsalkka Zhukov oli
lähettänyt adjutanttinsa kertomaan hänelle lännen petoksesta. Saksa antautuisi
ehdottomasti, mutta ainoastaan länsiliittoutuneille, jotka miehittäisivät maan.
Saksalaiset joukot taistelivat edelleen neuvostojoukkoja vastaan, ja
Rokossovski tiesi, että ne tekisivät sen lisääntyneellä taistelutahdolla. Sama
koskisi Saksan liittolaismaita. Neuvostoliittoa pelättiin huomattavasti enemmän
kuin länsiliittoutuneita. Rokossovski tiesi hyvin, että saksalaiset joutuisivat
mieluummin amerikkalaisten miehittämäksi kuin ensiksi neuvostojoukkojen
jyräämäksi ja sen jälkeen terrorisoimiksi. Rokossovski oli älykäs mies, eikä
hänellä ollut pienintäkään harhakuvitelmaa siitä, mitä Saksassa tulisi
neuvostomiehityksen aikana tapahtumaan.
Oikeastaan
Rokossovski suorastaan ihaili saksalaisten ratkaisua. Vielä ahdingossakin ja
kaiken toivon jo mentyä ne perkeleet onnistuivat löytämään keinon, millä
voittaa sota. Ja se keino oli hävitä sota. Kunhan hävisi oikealle osapuolelle.
Jossain vaiheessa amerikkalaiset joukot ilmestyisivät saksalaisten tilalle,
eikä Neuvostoliitolla olisi mahdollisuutta jatkaa sotaa niitä vastaan. Zhukovin
adjutantti oli kyllä jättänyt Rokossovskin pohdittavaksi senkin kysymyksen,
pystyisivätkö he lyömään myös länsiliittoutuneitten joukot. Varsin nopean
pohdinnan jälkeen hän päätyi vastaukseen ei. Siihen eivät vaikuttaisi
pelkästään sodan lait vaan myös vielä niitä tärkeämmät teollisuuden lait.
Rokossovski tiesi, että lännestä ei tulisi enää ensimmäistäkään saattuetta ja
Yhdysvallat oli saanut valtavan teollisuuskoneistonsa valjastettua sodan
palvelukseen. Peli oli sillä pelattu.
Nyt
Rokossovski päätti keskittyä siihen tärkeimpään tehtäväänsä, mitä hänellä vielä
oli. Saksalaiset tulisi ajaa mahdollisimman kauas länteen, ennen kuin
amerikkalaiset tulisivat. Rokossovski aikoi ehdottaa, että painopiste
hyökkäykselle olisi Rokossovskin joukoista luoteeseen, kohti Itä-Preussia.
Mikäli neuvostojoukot valtaisivat Itä-Preussin ja etenisivät Itämerelle, jäisi
Baltia samalla mottiin. Puna-armeija tuskin uskaltaisi koettaa onneaan jenkkien
kanssa, mutta Rokossovski laski, etteivät jenkitkään ryhtyisi maihinnousuun
saarrettuun Baltiaan. Riskit olisivat sille liian suuret, eivätkä jenkitkään
varmasti halunneet uutta sotaa heti edellisen loputtua. Mikäli Rokossovskin
suunnitelma onnistuisi, varmistaisi Neuvostoliitto sen, ettei sen laivasto
olisi pysyvästi saarroksissa Suomenlahden itäisimmässä pohjukassa.
Ongelmana
oli vain se, että saksalaiset varmasti tajusivat puolellaan sen, mitä
Rokossovski suunnitteli. Ne taistelisivat viimeiseen asti. Ja ne tajuaisivat,
että nyt niillä oli pitkästä aikaa toivoakin. Jos ne pystyisivät pitämään
linjansa parikin viikkoa, se riittäisi.
7.
8. 1944, Pieni Hügelsheimin kaupunki Saksan ja Ranskan rajalla, kilometrin
verran Saksan puolella
Yhdysvaltain
armeijan jalkaväkikomppanian päällikkö kapteeni John Mackensen ei tiennyt, mitä
hänellä oli odotettavissa, kun hän joukkoineen oli tulossa miehittämään
ensimmäistä saksalaista kaupunkia. Tietyt joukko-osastot olivat jo saksalaisten
rautateitä pitkin etenemässä kohti Berliiniä ja itärintamaa, jossa saksalaiset
vielä taistelivat puna-armeijaa vastaan. Mackensen oli ehtinyt saada
taistelukokemusta Normandian maihinnoususta ja hän oli saanut jo sen jälkeen
kuluneen puolentoista kuukauden aikana sodasta enemmän kuin tarpeekseen. Häntä
kiinnosti vain päästä takaisin kotiinsa San Fransiscoon. Vaikkapa juomaan
olutta ja surffaamaan.
Mutta
sen aika ei ollut vielä. Mackensenin komppania toimi nyt miehitysjoukkona.
Ranskan kohdalla tämä toiminta ei tuottanut ongelmia. Saksalaiset olivat
vetäytyneet mahdollisimman nopeasti. Samalla he olivat jättäneet miehittäjille
raskaan aseistuksensa, mutta säilyttäneet itsellään henkilökohtaiset aseensa.
Raskasta aseistusta ei tosin miehittäjän haltuun paljoa kertynyt, sillä
saksalaiset olivat vieneet pääosan raskaasta aseistuksestaan itärintamalle,
missä käytiin vielä ankaria taisteluja. Mackensen mietti itsekseen, että
joutuisikohan hän miestensä kanssa vielä tappelemaan neuvostojoukkoja vastaan.
Asia ei häntä hirveästi huvittanut, sillä johan hän tämänhetkisen sotilasuransa
perusteella voisi palata San Fransiscoon sankarina.
Mackensenin
komppania saapui ajoneuvoillaan kaupungin keskustaan. Vastassa oli saksalainen
komppania ja näytti myös siltä, että koko kaupungin siviiliväestö oli
kerääntynyt paikalle. Mackensen aisti pelon. Mackensen nousi ajoneuvostaan ja
käveli kohti miestä, joka selvästi näytti saksalaisten sotilaitten päälliköltä.
Mies tervehti Mackenseniä sotilaallisesti ja sanoi:
-
Olen kapteeni Hans Grüber ja puhun englantia. Komppaniani on varmistanut
kaupungin. Siviileille on kerrottu tilanteesta ja natsihallinnon edustajat on
pidätetty. Luovutamme heidät teille. Odotamme määräyksiänne.
Mackensen
oli ihmeissään saksalaisen tyyneydestä. Kai kyseessä oli kansa, joka oli
tottunut noudattamaan määräyksiä.
-
Niin no… sopimuksen mukaan… jos te ensiksi luovuttaisitte aseenne.
Kapteeni
Grüber karjaisi saksankielisen komentosanan. Hänen komppaniansa otti asennon.
Grüber karjaisi seuraavat komentosanat. Hänen komppaniansa sotilaat ottivat
aseensa, asettivat ne maahan, kaivoivat ylimääräiset lippaat, patruunat ja
käsikranaatit laittaen ne maahan aseitten viereen ja ottivat sen jälkeen
uudestaan asennon. Tämän jälkeen Grüber sanoi:
-
Joukkoni ovat antautuneet teille. Odotamme käskyjänne.
Mackensen
mietti hetken. Mikään ei ollut valmistanut häntä tätä hetkeä varten. Hän oli
valmistautunut taistelemaan saksalaisia vastaan aina Berliiniin saakka. Nyt
nämä samat kurinalaiset saksalaiset luopuivat kurinalaisesti aseistaan hänelle.
Hän kysyi Grüberilta:
-
Tota noin… onko teillä kenttäkeittiö ja muonaa, että voitte ruokkia miehenne?
Ja mikä on ruokatilanne tässä kaupungissa? Siviilitkin täytyy ruokkia.
Mackensen
näki Grüberin silmissä helpotuksen. Hän oli selvästi varautunut johokin
pahempaan. Hän vastasi:
-
Komppaniallani on annoksia muutamaksi päiväksi. Ja olemme selvittäneet
kaupungin elintarviketilanteen. Siviilit pärjäävät ehkä jonkun viikon, mutta
sen jälkeen ne tarvitsevat apua. Autamme siviileitä parhaamme mukaan. Tietysti
siinä tapauksessa, että ette vangitse meitä. Sehän on teistä kiinni.
Mackensen
antoi käskynään, että saksalaiset joukot auttaisivat jatkossa miehityshallinnon
alaisena siviileitä ja alkoi sen jälkeen kulkea joukkojensa kanssa kaupungin
pääkadulla. Kadun vierukset olivat täynnä saksalaisia siviileitä. Tilanne oli
täysin erilainen kuin vielä hetki sitten, jolloin he olivat vapauttamassa
ranskalaisia kaupunkeja. Siellä ihmiset olivat riemuinneet. Mutta tässä
saksalaisessa kaupungissa siviilit katsoivat kaupunkiin edenneitä
amerikkalaisjoukkoja pelokkaasti. Näytti siltä kuin ne olisivat odottaneet
teurastusta. Kun Mackensen jatkoi etenemistään pitkin kaupungin pääkatua, eräs
pieni tyttö juoksi hänen luokseen ja antoi hänelle arasti ruusun. Mackensen oli
hämillään. Kuinka hän vastaisi? Sitten hän hoksasi, että hänellä oli
leipälaukussaan suklaata. Hän antoi suklaalevyn tytölle ja kiitti tyttöä
ruususta kielellään, jota tyttö ei ymmärtänyt. Tyttö otti suklaalevyn. juoksi
pois ja huusi mennessään:
-
Danke!
Ehkä
tilanne laukesi siinä. Ihmisten ilmeet alkoivat osoittaa helpotuksen tunnetta.
11.
8. 1944 klo 12.00, Mikkeli, Päämaja
Mannerheimin
toimistossa oli vakavailmeisiä miehiä. Mannerheimin lisäksi paikalla oli
kenraaliluutnantti A. F. Airo, kenraali Erik Heinrichs, presidentti Risto Ryti, pääministeri Edwin
Linkomies ja puolustusministeri Rudolf Walden. Heidän oli nyt tehtävä raskaita
Suomen tulevaisuutta koskevia päätöksiä. Mannerheim aloitti:
-
Hyvät herrat. Käyn läpi sotilaallisen tilanteen itärajallamme. Joukkomme ovat
onnistuneet pysäyttämään vihollisen hyökkäyksen Kannaksella ja Laatokan
Karjalassa. Olemme saaneet tiedon, että vihollinen on perunut suunnittelemansa
hyökkäyksen Ilomantsiin ja siirtämässä joukkoja etelämmäksi taistelemaan
saksalaisia vastaan. Myös niin Kannakselta kuin Laatokan Karjalasta on
vihollinen siirtämässä joukkojaan huomattavassa määrin pois. Katsoimme vielä
heinäkuussa kuiluun ja näytti siltä, että Suomen maan ja kansan tarina oli
loppumassa. Mutta armeijamme sitkeyden ja Saksan antautumisen myötä tilanne on
muuttunut. Yllättävälläkin tavalla. Päämajoitusmestari Airo jatkaa:
Airo
nousi seisomaan ja jatkoi:
-
Olen tavannut Yhdysvaltain sotilasasiamiehen. Hän vahvisti sen, minkä olemme jo
melko varmaksi tienneetkin, eli länsi pettää Stalinin. Länsiliittoutuneet
miehittävät Saksan ja vievät Neuvostoliitolta palan suusta. Ja tässä on
meillekin uusi mahdollisuus. Yhdysvallat ei ole sodassa kanssamme, muttei se
myöskään millään muotoa virallisesti tue sotilaallista toimintaamme. Mutta
käytännössä se tekee sen. Saksan välityksellä. Maahamme on saapunut uusi
saksalainen divisioona, joka on ryhmittynyt Ihantalaan. Lisäksi meille on
tullut Saksasta neljäkymmentä Stu 40-rynnäkkötykkiä sekä kaksikymmentäkaksi
neuvostojoukoilta sotasaaliiksi saatua T 34-vaunua. Lisäksi maahamme on lennätetty
neljäkymmentä Messerschmitt Me 109-hävittäjää sekä kaksi saksalaista Junkers Ju
88-pommikonelaivuetta. Panssaritorjunta-aseistuksemme määrää on myös lisätty
laivakuljetuksina ja aikaisemmatkin aseet on saatettu kokonaisuudessaan
rintamajoukkojemme käyttöön. Myös uudenaikaista tykistöaseistusta olemme
saaneet lisää toistasataa putkea. Lisäksi amerikkalaiset laivat ovat tuoneet
maahamme elintarvikkeita ja muutakin huoltomateriaalia ja saattueita on tulossa
lisää.
Presidentti
Ryti kysyi:
-
Tämä kaikki on siis tapahtunut amerikkalaisten suostumuksella?
Airo
jatkoi:
-
Kyllä, herra presidentti. Yhdysvaltain sotilasasiamies teki selväksi, että he
haluavat varmistaa, ettei Stalin saa Skandinaviaa käsiinsä. Luonnollisesti on
selvää, että amerikkalaiset eivät halua ryhtyä sotatoimiin venäläisiä vastaan,
joten vastuu on meillä ja pohjoisessa olevilla saksalaisilla joukoilla. Ne ovat
Saksan antautumiseen nähden niin sanotusti harmaalla alueella, joten
amerikkalaiset katsovat niitten toimia vielä sormien läpi. Ja siksi saksalaiset
ovat siirtäneet sotilaallista materiaalia maahamme. Kaikki on tapahtunut
amerikkalaisten aloitteesta. Mikä meidän kohdallamme on tärkeintä, on se, että
Yhdysvaltain sotilasasiamiehen mukaan – ja hän toimii kaikkien hallituksensa
tietojen varassa – sotatoimien loppuessa rajat sovitaan pääosin sen hetkisten
rintamalinjojen mukaan.
Pääministeri
Linkomies kysyi puolestaan:
-
Mitä tämä tarkoittaa meidän osaltamme?
Mannerheim
vastasi:
-
Sitä, että me voimme vielä hyökätä. Neuvostojoukot ovat Kannaksella
huomattavasti vähäisempiä kuin mitä ne olivat vielä kuukausi sitten. Stalinilla
on kiire edetä etelämpänä ja vihollisella on Kannaksella enää luurankomiehitys
verrattuna siihen, mitä sillä oli suurhyökkäyksen alkaessa. Armeijamme on
kärsinyt tappioita, mutta se on vielä silti melko hyvässä kunnossa. Sen moraali
on korkealla, sillä se on kuitenkin pystynyt pysäyttämään ylivoimaisen
vihollisen etenemisen. Meillä on mahdollisuus hyökätä Ihantalassa ja vallata
Viipuri takaisin. Koko Kannaksen valtaamisesta on tietenkin turha haaveilla,
mutta tähän voimamme voivat riittää.
Airo
jatkoi:
-
Olemme siirtäneet Kannakselle aikaisempien joukkojen lisäksi Laatokan
Karjalasta 5:nen divisioonan, 7:nen divisioonan sekä 15:n prikaatin ja lisäksi rintamalle on tullut jo aikaisemmin
mainittu uusi saksalainen divisioona. Pystymme murtamaan vihollisen linjan,
saartamaan Viipurin ja etenemään Koiviston tasalle.
Presidentti
Ryti kommentoi:
-
Mikäli tämä hyökkäys onnistuu, ja amerikkalaisten läsnäolo Itä-Euroopassa
pystyy pysäyttämään Stalinin, meillä olisi mahdollisuus saada Viipuri takaisin.
Myönnytyksiä olisi luonnollisesti tehtävä, mutta ehkä raja Kannaksella voisi
jäädä tasalle Koivisto – Käkisalmi. Laatokan Karjalan, Sallan ja Petsamon
kohdalla taas voimme käyttää vaihtovaluuttana sitä, että joukkomme ovat vielä
syvällä Vienan Karjalassa. Mutta asiassa on yksi mutta. Kuinka Yhdysvallat
varmistaa sen, ettei Neuvostoliitto hyökkää uudestaan kimppuumme siinä
tapauksessa, kun Saksa on kokonaan miehitetty ja amerikkalaisjoukot
neuvostojoukkoja vastassa? Täällä ei ole amerikkalaisia joukkoja.
Mannerheim
vastasi puolestaan:
-
Tunnustan sen, että olemme toimineet ohi suomalaisen poliittisen koneiston. Sillä
Suomeen on saapumassa divisioonan verran amerikkalaisia. Ne ovat itse asiassa
hiljattain ohittaneet Juutinrauman ja ne etenevät Saksan laivaston
suojeluksessa. Amerikkalaiset ovat ehdottaneet, että ne ottavat rintamavastuun
Kannaksella siinä vaiheessa, kun sotatoimet Neuvostoliiton kanssa ovat
päättyneet. Amerikkalaiset ovat käyttäneet näistä joukoista termiä
”rauhanturvajoukot”. Näkisin, että amerikkalaisten apua kannattaa käyttää.
Venäläiset eivät uskalla käydä sotatoimiin niitten kanssa.
Linkomies
kysyi:
-
Mutta tavallaanhan me suostumme silloin eräänlaiseen amerikkalaisten
miehitykseen.
Ryti
kommentoi:
-
Mikä sinänsä on noin miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin ryssien miehitys.
Ja tällä suunnitelmalla me voimme vielä saada takaisin Viipurin. Mutta kuinka
kauan meillä on aikaa? Missä vaiheessa amerikkalaiset itärintamalla korvaavat
saksalaiset joukot? Oletan, että siinä vaiheessa meidänkin on lopetettava
hyökkäyksemme. Turhia riskejä ei voida ottaa. Mutta jos saamme tällä tavoin
Viipurin takaisin, näen, että se on riskin arvoinen. Ja lisäksi näen, että
meidän on otettava amerikkalaisten välityksellä yhteys englantilaisiin. Mehän
olemme sotatilassa käytännössä koko Brittiläisen Kansanyhteisön kanssa, ja
välimme on pyrittävä normalisoimaan mahdollisimman nopeasti.
Airo
vastasi tähän:
-
Herra presidentti, meillä on aikaa noin kymmenen vuorokautta. Siihen mennessä
amerikkalaiset ovat edenneet venäläisten joukkojen tasalle. Ja tällä hetkellä
näyttää siltä, että venäläisten yritys Itä-Preussin ja Baltian valloittamiseksi
on epäonnistumassa. Saksalaisten linjat pitävät. Suomenlahden eteläpuolella ei
tule olemaan Neuvostoliitto, vaan itsenäinen Viro. Sotilasasiamies kertoi, että
he lähettävät näitä rauhanturvajoukkoja myös Baltiaan.
Ryti
kysyi vielä:
-
Entä Lapissa olevat saksalaiset taistelujen päätyttyä?
Airo
vastasi:
-
Ne vetäytyvät Norjaan, jossa ne antautuvat sinne laivattaville liittoutuneitten
joukoille. Mutta meillä on tiedossa, että niillä on lupa pitää asemansa niin
kauan, kunnes aselepo neuvostojoukkojen kanssa on solmittu. Saksalaisten
miehittämän Lapin itärajalle siirtyy samalla amerikkalaisia
rauhanturvajoukkoja.
Miehet
katsoivat toisiaan. Hiljaisuus valtasi huoneen. Ryti nyökkäsi. Heinrichs
nyökkäsi. Walden nyökkäsi. Linkomies nyökkäsi. Sen jälkeen Mannerheim sanoi:
-
Hyökkäys alkaa huomenna kello 03.00. Kaikki valmistelut on jo tehty. Jumala
meitä auttakoon.
12.
8. 1944, Karjalan Kannas, jossain Ihantalan itäpuolella, kello 02.50
Neljännen
divisioonan vahvuuteen kuuluvan KTR 1:n toisen patteriston tuliportaan miehet
lepäsivät teltoissaan ja odottivat tulevaa, jonka tiesivät tulevan aivan hetken
kuluttua. Viikkoa aikaisemmin heidän 122
H/09-30-kalustonsa oltiin vaihdettu upouuteen saksalaiseen 150 H 40-kalustoon.
Heidän vanhemmat tykkinsä oltiin viety hiljattain perustetun erillisen
patteriston kalustoksi. Miehet tiesivät, että tykkejä oli maastossa enemmän
kuin koskaan ennen, kaikki mahdollinen käytettäisiin ja joka ainoalla putkella
ammuttaisiin. Ammuttaisiin paljon. Lisäksi he tiesivät, että muutakin kalustoa
oli enemmän kuin koskaan ennen. He olivat nähneet, kuinka niin saksalaisia
rynnäkkötykkejä kuin suomalaisilla tunnuksilla varustettuja T 34-vaunuja oli
kulkenut kohti etulinjaa.
Enemmän
kuin koskaan ennen.
Se
kuulosti hyvältä. Sitä patterinpäällikkökin oli sanonut, kun huolto oli alkanut
kuskata patterin alueelle kranaattilaatikoita. Patterinpäällikkö oli sanonut,
että kun seuraavan kerran ammutaan, ammutaan sitten useampi tunti yhtä soittoa.
Ryssä jauhetaan kappaleiksi. Patterinpäällikkö oli sanonut, että alueelle on
kuskattu yli neljäsataa putkea. Plus kranaatinheittimet.
Tiedettiin,
että nyt vielä kerran hyökättäisiin. Nämä samat miehet olivat olleet kuukautta
aikaisemmin pysäyttämässä vihollisen vyöryä. Nyt rintamilla oltiin käyty
asemasotaa. Miehet olivat saaneet tietoonsa, että vihollinen oli siirtänyt
porukkaansa urakalla etelämmäksi. Hyökkäämään Saksaan. Käymään kilpajuoksua. Miehille
oltiin kerrottu se, mitä Saksassa oli tapahtunut. Hitler oli kuollut. Saksa oli
antautunut. Mutta se taisteli silti. Itärintamallaan. Patterinpäällikkö oli
kertonut, että kerran vielä pitäisi yrittää. Otettaisiin kuitenkin Viipuri
takaisin. Ehkä jopa vähän enemmän.
Hyökkäys
jännitti. Mutta jännitystä rauhoitti täysi vatsa. Ennen puoltayötä he olivat
saaneet sapuskaa. Patterin Lapualta kotoisin oleva talousaliupseeri oli
huutanut miehille:
-
Tulukaahan poijjaat ottamahan ameriikan muonaa!
Ja
sitähän se oli ollut. Perunasopassa oli ollut roima annos amerikkalaista
säilykelihaa. Amerikkalaiset laivat olivat tulleet suomalaisiin satamiin.
Enemmän kuin uudet tykit, enemmän kuin valtava määrä kranaatteja, enemmän kuin
etulinjaan kulkevat panssarit tämä amerikkalainen liha toi heille annoksen
luottamusta ja uskoa tulevaisuuteen.
Olivatko
amerikkalaiset ihan oikeasti heidän puolellaan?
Näitä
amerikkalaisia säilykkeitä oltiin jaettu miehille vanikan lisäksi reppuihinkin.
Hyökkäys alkaisi pian. Täydennyksen kanssa ei ollut niin varmaa. Miehet
katselivat säilykepurkkeja ihmeissään ja katselivat niissä olevaa tekstiä, jota
he eivät ymmärtäneet. Harva tässä porukassa amerikankieltä osasi. Mitä nyt
muutama upseeri osasi solkata saksaa. Mutta nuo säilykepurkit miehille olivat
kuin uuden ajan ja uuden toivon airuita.
Enemmän
kuin koskaan ennen.
Kello
tuli 02.51 ja silloin kuului se, mitä olivat odottaneet:
-
Tulikomentoja!
17.
8. 1944, Berliini
Saksan
pelastushallituksen jäsenet seisoivat Berliinin Valtiopäivätalon ulkopuolella,
ja katsoivat, kun amerikkalaiset joukot etenivät Valtiopäivätalon eteen.
Amerikkalaisia joukkoja oli toki ollut Berliinissä jo hyvän aikaa, mutta ne olivat
jatkaneet matkaa kohti itää. Pelastushallituksen lisäksi amerikkalaisia
miehitysjoukkoja odottivat myös lentämällä tulleet liittoutuneitten niin
sotilas- kuin siviilihallituksen jäsenet. He olivat olleet tähän mennessä
lähinnä neuvonantajien asemassa, sillä miehittäjäkin ymmärsi, että saksalaista
järjestelmällisyyttä kannatti käyttää hyväkseen, mikäli se kerran olisi halukas
toimimaan heidän kanssaan yhteistyössä.
Nyt
tilanne muuttuisi. Panssareitten mukana eteni yksi jeeppi, pysähtyi
Valtiopäivätalon eteen ja siitä nousi kenraali Omar Bradley. Bradley käveli
pelastushallituksen jäsenten luo ja kätteli heitä kaikkia. Mukana ollut Erwin
Rommel totesi Bradleylle:
-
Suunnitelmamme sitten onnistui. Ehkä pystymme välttämään suuremman pahan.
Bradley
vastasi:
-
Kyllä, siltä näyttää. Nyt on tietysti odotettava vielä Stalinin reaktiota.
Mutta nyt minä otan haltuuni koko toiminnan. Minut on nimitetty koko miehitetyn
Saksan komendantiksi.
Amiraali
Canaris jatkoi:
-
Entäs me? Pidätättekö meidät? Olemme valmiit siihen ja vastaamme tarvittaessa
hengellämme maamme rikoksista, jos se vain pelastaa siviiliväestömme.
Bradley
vastasi:
-
Teitä ei pidätetä. Te tulette jatkamaan miehityshallinnon alaisena neuvoa-antavana
elimenä. Koska Saksa on antautunut vapaaehtoisesti, niin näen, että sitä on
täysin turhaa alistaa enempää kuin on tarve. Ja esimieheni ovat samaa mieltä.
Stalin voi olla eri mieltä, mutta uskon, että sota itärintamallakin loppuu
siinä vaiheessa, kun joukkomme saapuvat sinne. Mutta pidätyksiä tulee
tapahtumaan. Samoin oikeudenkäyntejä. Ja myös raskaita tuomioita. Haluamme
natsihallinnon johtajat haltuumme. Olemme pikkuhiljaa pääsemässä käsitykseen
siitä, mitä te olette tehneet juutalaisille. Asemaanne tietysti parantaa se,
että olette purkaneet keskitysleirijärjestelmän heti vallan vaihduttua ja
antaneet heille hoitoa.
Kenraalieversti
Erich Hoepner totesi:
-
Minä voin varmaankin auttaa teitä tässä. Kaikki, tai ainakin suurin osa
haluamistanne henkilöistä on hallussamme Berliinin lähellä sijaitsevassa
kasarmissa. Wehrmacht vartioi heitä ja he ovat tietoisia siitä, että kun teidän
joukkonne saapuvat, he luovuttavat vangit teille ja samalla luovuttavat
aseensa. On ehkä viisainta, että saavun sinne teidän mukananne. Kaikkien
mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi. Kuinka muuten aiotte menetellä
heidän kanssanne? Ammutteko heidät saman tien? Niin me olisimme tehneet, mutta
näimme viisaimmaksi luovuttaa heidät teille. Me kun kumminkin hävisimme tämän
sodan.
Bradley
vastasi:
-
Heistä tehdään esimerkki. Aiomme perustaa kansainvälisen oikeusistuimen, joka
käsittelee heidän rikoksiaan. Olemme jo ottaneet yhteyttä sveitsiläisiin ja
oikeudenkäynti tullaan käymään Genevessä. Toivomme, että sitä voidaan käyttää
esimerkkinä tulevaisuutta varten. Että hyökkäyssotaa suunnittelevat ihmiset
ajattelisivat jatkossa kaksi kertaa, ennen kuin hyökkäävät. Ja… niin… tiedän,
että Stalinia ja Neuvostoliittoa ei saada tähän oikeudenkäyntiin. Tiedän kyllä,
mitä he tekivät niin Puolassa, Baltian maissa kuin Suomessakin. Oikeus seuraa
voittajan miekkaa ja Stalin oli kuitenkin yksi voittajista. Joskaan ei ehkä
siinä mittakaavassa kuin hän olisi halunnut. Nyt käy niin, että natsit
varmaankin hirtetään, mutta kommunistit selviävät kuin koira veräjästä. Sille
emme voi mitään, mutta elämme toivossa, että Stalin ymmärtää pysäyttää
hyökkäyksensä. Se pelastaa suuren osan Eurooppaa. Japanin kanssa meillä on sota
tietysti vielä kesken, mutta se on oma ongelmamme ja me tulemme selviämään
siitä.
20.
8. 1944, Grodno, Valko-Venäjän ja Puolan rajalla
Hyvänä
ja joukoistaan huolehtivana upseerina kenraali Batov halusi tutustua
säännöllisesti tilanteeseen etulinjassa. Operaatio Bagration ei ollut edennyt
niin kuin oli suunniteltu. Batovin joukot olivat päässeet etenemään tähän
Valko-Venäjän ja Puolan rajalla sijaitsevaan kaupunkiin, mutta pelkona oli se,
että saksalaisten vastahyökkäys pakottaisi joukot jälleen perääntymään
kymmenestä kahteenkymmeneen kilometriä ja aloittamaan kaiken alusta.
Saksalaisten voimat olivat lisääntyneet huomattavasti sen jälkeen, kun ne
olivat pystyneet tyhjentämään koko länsirintamansa. Voimien lisäännyttyä myös
saksalaisten taistelumoraali oli parantunut. Vihollinen oli selvästi nyt
käymässä puolustussotaa maansa, ei Hitlerin hyväksi. Ja se kävi sotaansa
sitkeästi.
Stalin
oli antanut ehdottoman käskyn siitä, että Itä-Preussi oli vallattava, ennen
kuin amerikkalaiset tulisivat etulinjaan. Batov oli varma siitä, että miehitys
ei onnistuisi. Aika loppuisi kesken. Henkilökohtaisesti Batov toivoi, että sota
loppuisi ja täysin typerä ihmishenkien haaskaaminen päättyisi. Stalinin vaatima
kosto jäisi saamatta, mutta Batov mietti itsekseen, että eikö se riittäisi,
että hyökkääjä oltiin kuitenkin ajettu pois Neuvostoliiton alueelta. Mitä
Stalin halusi kostoksi? Mikä Stalinin kostoksi riittäisi? Batov ei ollut
ollenkaan varma, haluaisiko hän osallistua siihen kostoon. Jos sen aika tulisi,
hän olisi pakotettu siihen. Hänellä ei olisi vaihtoehtoja. Mutta hän oli
sotilas eikä teurastaja, ja hän toivoi hetki hetkeltä enemmän sodan loppumista.
Batov
kulki juoksuhaudassa, jossa rintamavastuussa olevan komppanian päällikkö kertoi
hänelle sen hetkisestä tilanteesta. Batovin rauhalliset ja asialliset
kysymykset ja kommentit herättivät juoksuhaudoissa oleviin miehiin luottamusta
kenraalia kohtaan. Batov tiesi, että sitä luottamusta tarvittiin, sillä
ideologia ei rittänyt enää kannustamaan näitä miehiä eteenpäin. Hekin tiesivät,
että tämä kaikki saattoi loppua hetkellä millä hyvänsä. Oli vaikeaa saada
miehiä etenemään kohti turhaa kuolemaa.
Haarakaukoputkella
etumaastoa tarkkaileva sotilas huusi:
-
Toveri kenraali! Tulkaa katsomaan!
Batov
katsoi haarakaukoputkeen. Ensiksi hän ei hahmottanut mistä oli kysymys. Mutta
kun sotilas näytti hänelle tarkemman suunnan hän ymmärsi. Haarakaukoputkessa
näkyi panssarivaunu. Se oli amerikkalainen Sherman-vaunu. Ja panssarin päällä
istuva mies heilutti Yhdysvaltain lippua.
Batov
antoi määräykseen joukoilleen. Ampuminen lopetetaan. Mikäli joukkoja vastaan ei
hyökätä. Ampuminen sallittu vain itsepuolustukseksi.
Samaan
aikaan rintaman yläpuolella neuvostoliittolaisen La 5-hävittäjäkoneen ohjaaja
ilmoitti radioon:
-
Näemme Messerschmitt Me 262-hävittäjiä. Ne lentävät rintamalinjaa pitkin, mutta
eivät lennä puolellemme.
-
No mikä helvetin ongelma siinä on? Käykää kimppuun ja ampukaa ne alas!
-
On siinä ongelma. Niissä kun on amerikkalaiset tunnukset…
22.
8. 1944, Kreml
Marsalkka
Georgi Žukov oli mies, joka ei ollut tottunut pelkäämään. Hän oli mies, joka
johti armottomasti, ja jota itseään pelättiin. Mutta tällä hetkellä hän tunsi
lamauttavaa pelkoa. Ja hän ajatteli, että seuraava asia, jonka hän tuntisi
saattaisi olla pistoolinpiippu niskassaan. Hän seisoi politbyroon edessä ja
hänen oli tehtävä sille selko tilanteesta rintamalla ja edellytyksistä sodan
jatkamiseen. Hän tiesi, että Stalin halusi jatkaa hyökkäystä Saksaan, vaikka se
veisi Neuvostoliiton sotaan Yhdysvaltoja ja länsiliittoutuneita vastaan. Žukov oli ehkä armoton mies, ja oli uhrannut
sumeilematta omia sotilaitaan. Mutta hän oli tehnyt sen silloin, kun tiesi sen
mahdollistavan voiton. Nyt hän tiesi tilanteen olevan toinen. Kuoleman
uhallakin hän päätti olla rehellinen. Stalin avasi keskustelun. Hänen äänensä
oli pelottavan pehmeä ja rauhallinen:
-
Marsalkka Žukov olkaa hyvä, ja kertokaa tilanne.
-
Toveri Generalissimus. Kun amerikkalaiset tulivat, hyökkäys oli edennyt Puolan,
Itä-Preussin ja Baltian maitten rajoille. Rintamalla vallitsee tällä hetkellä
tulitauko. Missään vaiheessa sitä ei ole virallisesti julistettu, mutta tilanne
on se, että länsiliittoutuneet, siis pääosin amerikkalaiset ovat ottaneet
saksalaisten paikan etulinjassa. Sieltä ei ole ammuttu laukaustakaan meitä
kohtaan. Sieltä ollaan esitetty neuvotteluja, mutta määräyksenne mukaisesti emme
ole niihin vielä suostuneet. Saksalaiset joukot ovat siirtyneet noin 30 – 40
kilometriä etulinjan taakse. Ne ovat liittoutuneitten valvonnassa ja ne ovat
luovuttaneet kaiken raskaan aseistuksensa. Mutta niillä on vielä hallussaan
kevyt aseistuksensa ja ne pystytään hyvin nopeasti muuttamaan taas toimiviksi
taisteluyksiköiksi. Tilanne on tällainen aina Virosta Mustallemerelle.
Amerikkalaisilla on joukkojamme vastassa sinänsä vielä luurankomiehistö, pääosa
joukoista on pysähtynyt 80 – 100 kilometriä etulinjan länsipuolelle. Oletan
heidän toimivan tällä tavalla siksi, että saadaan aikaan virallinen aselepo,
eivätkä he halua provosoida meitä.
Stalin
pysyi ilmeettömänä ja jatkoi:
-
Entä Luoteinen Rintama?
-
Toveri Generalissimus, suomalaiset siis tekivät Kannaksella vastahyökkäyksen.
Koska pääosa joukoistamme sieltä oltiin siirretty tai oltiin siirtämässä
saksalaisia vastaan, suomalaiset saavuttivat rajoitettua menestystä ja etenivät
linjalle Koivisto – Vuosalmi. Sen jälkeen ne eivät ole yrittäneet edetä ja ovat
etulinjassa tällä hetkellä suorastaan passiivisina. Vuoksen itäpuoleinen osa
niillä oli hallussaan jo ennestään. Laatokan Karjalassa linjat olivat
asettuneet paikalleen jo heinäkuun puolella. Pohjoisempana tilanne on sama kuin
ennen suurhyökkäystämme, eli niin suomalaiset kuin saksalaiset joukot ovat
syvällä Itä-Karjalan alueella. Koska suuri osa joukoistamme vedettiin
etelämmäksi, emme ole yrittäneet hyökätä. Mutta mainittavaa on, että Suomeen on
saapunut amerikkalainen divisioona laivakuljetuksena ja toinen Norjan puolelta
pohjoisesta. Saksalaiset tulevat antautumaan pohjoisesta tulleille
amerikkalaisjoukoille ja Etelä-Suomeen saapuva divisioona on etenemässä kohti
itää. Tiedustelumme mukaan se siirtyy Kannakselle ja Laatokan Karjalaan.
Suomalaiset siirtyvät etulinjasta taaksepäin, mutta täydessä ryhmityksessä.
Yhdysvallat kun ei ole sodassa suomalaisten kanssa, niin ei ole tarvetta
antautuakaan. Amerikkalaiset käyttävät operaatiostaan Suomessa nimitystä
”rauhanturvaoperaatio”.
Stalin
lataili piippunsa huolella ja kiirehtimättä, sytytti sen ja aloitti sitten sen
puheenvuoron, mitä Žukov oli eniten pelännyt. Tätä ennen puhuttiin vain
nykypäivästä. Nyt mentäisiin tulevaisuuteen.
-
Niin… katsokaas Žukov… minä kun olen keskustellut Yhdysvaltain suurlähettilään
kanssa. Ja hän on kertonut maansa hallituksen näkevän asian niin, että
hyökkääjävaltio Saksa on voitettu. Se ei uhkaa enää ketään. Joten sotaa on
turha jatkaa. Amerikkalaiset ovat sanoneet, että jatkossa tullaan käymään
oikeutta natsihallintoa vastaan ja me pääsemme sinne syyttäjien penkille mukaan
ilman muuta. Ja päätellen siitä, mitä amerikkalaiset ovat itsekin sanoneet,
niin köyttä on luvassa eräisiinkiin kauloihin. Ja jenkkien suurlähettiläs sanoi
myös, että amerikkalaiset ovat pistämässä pikavauhtia pystyyn niin sanottua
Marshall-projektia, jolla rahoitettaisiin jälleenrakennusta. Tarjoavat sitä
meillekin. Jos lopetamme sotimisen.
Stalin
otti taas piipustaan muutamat mietteliäät savut:
-
Niin että tässä näyttäisi amerikkalaisten mielestä käyneen niin, että kun
Hitler tapettiin, niin pääsi vahingossa puhkeamaan rauha. Mutta eihän tämä
helvetti soikoon minulle riitä. Tämähän tarkoittaisi sitä, että Sovetski Sojuz
jäisi niille rajoilleen, mitä sillä oli ennen sotaa. Neuvostoliitollehan ei
jäisi kuin tuulen huuhtoma perse. Ja sitähän minä en siedä. Ei tässä ole kyse
pelkästään vihollisen voittamisesta, vaan huomattavan korvauksen saamisesta.
Haluan vähintään Itä-Euroopan, Baltian maat ja mielellään Saksankin. Miksei
Skandinaviankin. Se antaisi meille aivan uuden pääsyn Atlantille. Ne kaikki sovjetisoidaan
ja liitetään Neuvostoliiton valtapiiriin. Amerikkalaisillahan on pelkkä luurankomiehitys
etulinjassa. Kertokaapas nyt, marsalkka Žukov, mikä estää meitä hyökkäämästä nyt
samantien, kun meillä on huomattava miehistö- ja materiaaliylivoima ja
etenemästä syvälle Eurooppaan? Eihän siellä linjoilla kuitenkaan vielä tällä
hetkellä ole keskimäärin kuin amerikkalainen komppania meikäläistä rykmenttiä
vastassa.
Žukov
pyyhki hikeä otsaltaan ja aloitti sen luennon, mitä ei olisi koskaan halunnut
aloittaa:
-
Toveri Generalissimus. Näin alkuun minun tulee muistuttaa, että STAVKA on laskenut
ja te olette hyväksyneet sen arvion, että mikäli Saksa käy kahden rintaman
sotaa, niin pystymme valloittamaan Berliinin aikaisintaan jossain vaiheessa
vuotta 1945. Ja nythän Saksa ei käy kahden rintaman sotaa. Tämä tuo esille
tiettyjä erittäin vaikeita ongelmia.
-
Ensimmäinen ongelma: Vaikka amerikkalaisilla on kiistatta etulinjassa
luurankomiehitys, se pystyy huomattavan nopeasti siirtämään joukkonsa
hyökkäystämme vastaan. Luonnollisesti silloin myös saksalaiset yhtyvät
taisteluun. Sen näkee saksalaisten ryhmityksestä. Ne antautuvat lopullisesti
vasta kuin uhka meidän puoleltamme on ohi. Ja tämä tapahtuu lännen
suostumuksella. Eivät ne ole tyhmiä. Sama koskee muuten Saksan tähänastisia
liittolaisia. Ne ovat tapelleet viimeisen kuukauden aikana kovemmin kuin
koskaan ennen. Ehkä ne mielsivät lopultakin käyvänsä sotaa, joka oli heidän
omansa. Lisätään tähän vielä suomalaiset, jotka ovat tapelleet kovasti koko
sodan ajan ja Suomen Lapissa olevat saksalaiset. Siinä suunnassa taas meillä on
alimiehitys, emmekä pysty kuin puolustustaisteluun. Skandinavian valtaamisesta
on siis turha puhuakaan.
-
Toinen ongelma: Me emme pysty hyökkäämään saman tien. Joukkomme ovat Operaatio
Bagrationin jäljiltä uupuneita ja viimeisilleen ajettuja. Ne tarvitsevat lepoa,
täydennystä, huoltoa ja uudelleenryhmitystä. Kaiken tämän länsi kyllä huomaa ja
osaa varautua.
-
Kolmas ongelma: Sotataloutemme ei kestä tätä hyökkäystä. Tulee muistaa, että
amerikkalaisten saattueet Murmanskiin ovat loppuneet ja niillä on ollut
sotataloudellemme huomattava merkitys. Saattueet jatkuvat kyllä, mutta tällä
kertaa meitä vastaan ja amerikkalaisilla on loputtomat voimavarat. Lisäksi
meillä ei ole edes murto-osan mahdollisuutta häiritä Atlantin saattueita
samassa mittakaavassa kuin saksalaisilla oli, ja saksalaisetkin epäonnistuivat.
Atlantti on täysin avoin huoltokanava, ja mikäli hyökkäämme, se kanava toimii
meitä vastaan.
-
Ja vielä neljäs, ja ehkä ratkaisevin ongelma: Ilmasota. Lännen ilmavoimat ovat
vahvemmat kuin meillä. Lisäksi tähän on lisättävä vielä toimintakykyiset Saksan
ilmavoimat. Ilmaherruus siirtyy lännelle. Ja se ei siirry vain rintaman
yläpuolella. Se siirtyy syvyydessäkin. Amerikkalaisten pommikoneet pystyvät
iskemään syvälle sekä sotateollisuuttamme että liikenneyhteyksiämme, siltoja,
sähköverkkoa ja muuta välttämätöntä kohtaan. Muistuttaisin tässä, että
tiedustelumme ilmoituksen mukaan Eurooppaan on ilmestynyt ensimmäiset laivueet
vielä nykyisiä kykenevämpiä B 29-pommikoneita. Länsi pystyy pommittamaan
sotateollisuutemme raunioiksi.
-
Toveri Generalissimus, tämän perusteella minun on pakko ilmoittaa
mielipiteenäni, että me emme pysty aloittamaan sotaa länttä vastaan. Meillä ei
ole mahdollisuutta voittaa. Meidän tulee pyrkiä rauhaan. Sanon tämän sotilaana,
en poliitikkona ja sanomani perustuu pelkästään sotilaallisiin realiteetteihin.
Stalin
tyhjensi piippunsa tuhkakuppiin. Niin Žukov kuin politbroon muut jäsenet
näkivät, että hänen kätensä hieman vapisivat. Sen jälkeen hän heitti tuhkakupin
seinään ja sai raivokohtauksen, jota ei oltu nähty Kremlissä sitä ennen eikä
sen jälkeen. Paikalla olevilla miehillä ei luonnollisesti ollut käsitystäkään,
että vuonna vuonna 2008 tehtäisiin Venäjällä elokuva ”Pettymys”, jossa
aikalaisten muistiinpanojen perusteella venäläinen näyttelijä Ivan Zaitsev
tekisi elämänsä roolisuorituksen tulkitessaan Stalinin raivokohtauksen.
Mutta
nyt ei oltu vuodessa 2008, vaan vuodessa 1944 ja Stalin jatkoi raivoamistaan.
Lopuksi hän huusi Žukoville:
-
Ja sinä, perkeleen maanpetturimarsalkka olet kuollut seuraavan tunnin aikana!
Minulla on kokemusta pettureitten kanssa toimimisesta ennenkin ja minä voin
vieläkin tapattaa upseerikuntamme saatana vaikka kenraaleista majureihin saakka
ja minähän teen sen, kunnes löydän jonkun, joka noudattaa käskyjä.! Taidanpa
ampua sinut itse! Minä kaivan vaikka jonkun kapteenin jostain kuppaisimmasta
siperialaisesta vankileiristä ja pistän sen armeijamme johtoon ja voit olla
varma, että määräyksiäni noudatetaan ja amerikkalaisia vastaan hyökätään ja…
Ja
sen jälkeen Stalin ei sanonutkaan mitään sillä huoneessa kajahti neljä
laukausta. Oliko niin, että Kremliä vartioivat miehet eivät olleet tarpeeksi
tarkkoja vai oliko syynä joku muu, mutta politbyroon jäsen Nikita Hruštšov oli
kaivanut esille housuihinsa kätkemänsä pistoolin ja ampui neljällä laukauksella
niin Stalinin, Molotovin, Berijan kuin Ždanovinkin. Sen jälkeen hän laittoi
pistoolin taskuunsa ja sanoi:
-
Toveri Mihail Kalinin, onnittelen teitä uudesta asemastanne Neuvostoliiton kommunistisen
puolueen ensimmäisenä pääsihteerinä!
Politbyroon
kokoushuoneen ovet potkaistiin auki, ja sisään ryntäsi konepistoolein
aseistettuja miehiä. Hetkeä aikaisemmin ajasta ikuisuuteen siirtynyt Stalin oli
pitänyt huolen siitä, että puolueen palveleminen oli heidän elämänsä
ensimmäinen ja ainoa prioriteetti. Miehet oltiin valittu sillä perusteella.
Ehkä hän oli tehnyt siinä virheen, sillä joukkoa johtava ja konepistoolia
kädessään pitävä eversti tilanteen nähtyään kysyi:
-
Pitääkö Neuvostoliitossa valtaa edelleenkin kommunistinen puolue?
Mihail
Kalinin nousi seisomaan ja sanoi:
-
Valta on edelleenkin, ja tulee aina pysymään puolueella. Minä olen Neuvostoliiton
kommunistisen puolueen virkaa tekevä ensimmäinen pääsihteeri.
Eversti
katsoi lattialla olevia ruumiita ja vakavailmeisiä pöydän ympärillä olevia
miehiä. Sitten hän sanoi:
-
Odotan määräyksiänne, toveri pääsihteeri.
Kalinin
antoi määräyksensä:
-
Ensiksi. Suljette Kremlin. Kukaan ei pääse tänne sisään ja täältä ulos ilman
politbyroon hyväksyntää.
-
Toiseksi. Vaimoni on vankileirillä. Edesmenneen Stalinin panttivankina. Toimitatte
hänet välittömästi Moskovaan.
-
Kolmanneksi. Politbyroosta puuttuu jäseniä. Tässä tilanteessa tarvitsemme
sotilaallisten realiteettien tajua. Marsalkka Žukov on hyvä ja istuu pöytään.
Onnittelen teitä politbyroon jäsenyydestä. Ja te eversti, toimittakaa marsalkat
Konev ja Vasilevski sekä kenraali Rokossovski välittömästi Kremliin. Myös
heistä tulee politbyroon uusia jäseniä.
-
Neljänneksi. Toimittakaa nuo ruumiit kellariin. Ilmoitamme niitten kohtalosta
myöhemmin. Nyt jättäkää meidät keskustelemaan jatkosta. Lisää määräyksiä on
tulossa.
Everstin
miehet kuljettivat Stalinin, Molotovin, Berijan ja Ždanovin ruumiit pois ja
sulkivat oven. Kalinin totesi:
-
Olen itsekin tietoinen, että asemani Neuvostoliiton johtajana on väliaikainen.
Oletan, että politbyroo antaa tukeni ehdotukselle, että johdan Neuvostoliiton
rauhaan. Sen jälkeen Hruštšov saa ottaa paikkani.
Politbyroon
eloon jääneet jäsenet nyökkäsivät. Kalinin jatkoi ja katsoi samalla Hruštšovia:
-
Olemme varmaan kaikki samaa mieltä, että tarvitaan tietty väliaika, ehkä kaksi
vuotta, ennen kuin otat paikkani. Minä en halua pitää sitä sen kauempaa. Mikä on
ajatuksesi ajasta sen jälkeen?
Hruštšov
nousi ylös ja sanoi:
-
Tärkeintä on tietenkin saada aikaan välitön rauha. Tosiasia on se, että meiltä
vietiin pala suusta, länsi voitti tämän sodan emmekä saavuttaneet mitään ylimääräistä. Jäimme
omille rajoillemme. Mutta Neuvostoliitto jää olemaan ja kommunismi on voittava
ideologia. Meidän täytyy rakentaa maatamme voimakkaammaksi, keskittyen raskaaseen
teollisuuteen ja sotilasvoimamme jatkuvaan kasvattamiseen. Mutta meidän täytyy
keskittää myös hieman huomiota kulutustavarapuolelle pitääksemme neuvostokansan
tyytyväisenä. Tietysti kun ajatellaan Neuvostoliiton nälkäistä nykytilannetta,
siihen ei itse asiassa paljoa tarvita. Stalin unohti tämän kokonaan. Tärkeintä
on kommunismin levittäminen. Ja neuvostokansan tyytyväisenä pitämisessä sekä
jälleenrakentamisessa käytämme hyväksemme sitä Marshall-apua, jota
amerikkalaiset tarjoavat. Olemme nyt kilttejä poikia ja jälleenrakennamme
maatamme seuraavat kymmenen vuotta. Mikäli amerikkalaiset ovat niin hölmöjä,
että haluavat tukea meitä, se tietysti sopii meille.
-
Kymmenen vuoden päästä aloitamme projektimme uudestaan. Jatkamme sotilaallisen
voimamme rakentamista, mutta sen lisäksi meidän on otettava käyttöön
ideologiset keinot. Alamme tukea niin Euroopan kuin Yhdysvaltain
vasemmistolaisia liikkeitä. Niin rahallisesti kuin ideologisesti. Pyrimme
hajottamaan länttä sisältäpäin ja samalla heikentämään sitä. Heikentämään sen
moraalia ja halua puolustaa itseään. NKVD:llä on siihen tarvittava tietotaito.
Meidän aikamme tulee vielä. Ei nyt. Mutta ehkä 1970-luvulla. Ehkä 1980-luvulla.
Me emme sitä näe, mutta aate on tärkeämpi kuin yksi ihminen ja hänen
henkilökohtaiset haaveensa.
Summa,
Suomen ja Venäjän välinen raja 19. 5. 2002
Haminan
lukion toisen luokan oppilaat olivat luokkaretkellään kulkeneet bussilla Summan
kylään ja jatkaneet siitä jalkaisin opettajansa ja kahden rajavartijan
saattamana rajalle. Rajavartijat olivat muistuttaneet, että vaikka raja oli
ollut jo kauan aikaa rauhallinen ja tällaisia vierailuja saatettiin tehdä, oli
rajavyöhykkeella valokuvaaminen silti kuitenkin kielletty. Luokka saapui
rajalle ja pysähtyi Suomen puolella oleville sinivalkoisille rajatolpille.
Venäjän puolella oli käytössä edelleen neuvostoaikaiset punavihreät tolpat.
Luokanvalvojana
toimi historianopettaja Jan Sundström, iältään 52 vuotta ja hyvin pidetty
opettaja Haminan lukiossa. Hän oli alun perin ahvenanmaalainen, kotoisin
Eckeröstä. Hän oli lukion jälkeen suorittanut varusmiespalveluksensa
Ahvenanmaan Rannikkojääkäripataljoonassa, josta oli kotiutunut alikersanttina.
Opiskeluaikanaan Åbo Akademissa hän oli tavannut tulevan vaimonsa Mirja
Laaksosen, joka oli kotoisin Viipurista. Elämä oli johdattanut polkunsa niin,
että he olivat asettuneet Haminaan, Viipurin lääniin. Sundström katseli rajaa
ihmettelevää luokkaansa hetken ja sanoi sitten:
-
Niin. Teille kenellekään ei liene epäselvää se, kuinka raja asettui tälle
kohdalle vuonna 1944 niin kuin se asettui. Suomalaisten viimeisessä
hyökkäyksessä rintamalinja siirtyi linjalle Koivisto – Vuosalmi.
Rauhanneuvottelussa sovittiin, että Suomi luopuu Käkisalmen eteläpuolisesta
Itä-Kannaksesta ja raja sovittiin rauhanneuvotteluissa suoralle viivalle
Koiviston eteläpuoli – Käkisalmen eteläpuoli. Suursaari ja Tytärsaari jäivät
suomalaisille. Lavansaaresta ja Seiskarista luovuttiin. Laatokan pohjoispuolella
jäivät Tarton rajat voimaan. Suomi, niin kuin muukin Eurooppa liittyi NATOon ja
Suomen jälleenrakennusta auttoi voimakas amerikkalaisten antama Marshall-apu.
Suomessa kiellettiin niin IKL kuin kommunistit ja kielto on ollut voimassa
tähän päivään asti. Tämä ei ole teille vierasta. Mutta kerrataanpas sitä, mitä
tapahtui toisella puolella rajaa?
Eräs
lukiolainen aloitti:
-
Opettaja. Neuvostoliitossa alkoi pari vuotta sodan jälkeen Hruštšovin aika. Maa
kehitti jatkuvasti sotilaallista koneistoaan, mutta käytti Yhdysvalloilta
saamaansa Marshall-apua kulutusteollisuuteen ja neuvostokansan hyvinvointi
kasvoi. Yhdysvallat tuki maan jälleenrakennusta taloudellisesti pyrkiessään
estämään uuden sodan. Hruštšovin Neuvostoliitto harjoitti ahkeraa yhteistyötä
eurooppalaisten vasemmistolaisten liikkeitten kanssa ja pyrki levittämään
sanomaa siitä, että Neuvostoliitto oli sodassa petetty, mutta rauhaan ja
ystävyyteen perustuva järjestelmä. Vaikka kyseessä oli Neuvostoliiton puolelta
tietty teennäisyys, niin toisen maailmansodan jälkeistä aikaa voi pitää
rauhallisena aikana. Historiankirjoittajat sanovat, että Hruštšov oli suunnitellut koko ajan Neuvostoliiton vaikutusvallan levittämistä, mutta olisi
sitten muuttanut mielensä neuvostokansan hyvinvoinnin kasvaessa ja hänen
suosionsa lisääntyessä.
Toinen
lukiolainen jatkoi:
-
Mutta vuonna 1959 valta siirtyi Brezhneville, jolloin alkoi Kylmä Sota.
Brezhnevin juntta katsoi, että Hruštšov oli unohtanut sen, mitä hän piti
Neuvostoliiton tavoitteena vuonna 1944 ja keskittynyt liikaa neuvostokansan
elinolojen parantamiseen sotilaallisen kyvyn lisäämisen kustannuksella. Hruštšov
syrjäytettiin vallasta, Neuvostoliitto keskittyi sotilaallisen voimansa ja
raskaan teollisuutensa kasvattamiseen kaiken muun kustannuksella. Neuvostoliitto
räjäytti ensimmäisen ydinpomminsa vuonna 1965 ja sen jälkeen alkoi ydinasekilpa
Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä.
Kolmas
lukiolainen:
-
Voi sanoa, että Neuvostoliitto oli ydinasekilpailussa koko ajan huomattavasti
länttä jäljessä, koska sen tekniikka ei koskaan päässyt lähellekään lännen
tasoa. Joissain oppikirjoissa on sanottu, että Neuvostoliitolla olisi ollut
tarkoitus kaapata saksalaiset tiedemiehet, mikäli se olisi onnistunut
valtaamaan Saksan vuonna 1944, mutta tämähän epäonnistui. 1970-luvulla
neuvostoliittolaiset onnistuivat kuitenkin kehittämään mannertenvälisiä
ohjuksia joitten huonon tarkkuuden ne pyrkivät korvaamaan ydinlatausten
suuruudella ja 1970-luvun loppupuolella alkoi maailmassa elää pelko
molemminpuolisesta ydintuhosta. Siinä vaiheessa Neuvostoliitto oli katkaissut
kaikki suhteensa länteen, eikä länsimainen vasemmistoliikekään enää lämmennyt
NKVD:n lähestymispyrkimyksille. Neuvostoliitto alkoi eristäytyä muusta
maailmasta entistä enemmän. Sen voimavarat eivät riittäneet kuin oman
valtakuntansa ylläpitämiseen, joten niin Aasian kuin Afrikan maat alkoivat
itsenäistyä enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä, mutta niistä lähes
kaikki valitsivat itselleen kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Kuubassahan
kommunistit ottivat kyllä vallan, mutta Fidel Castro normalisoi välinsä
Yhdysvaltain kanssa vuonna 1977. Suurimmassa osassa arabimaailmaa on olemassa
eräänlainen arabisosialismi, mutta niitä maita voidaan kuitenkin kutsua lähinnä
sotilasdiktatuureiksi, ja niissä maissa ihmisten elämä on loppujen lopuksi
varsin rauhallista.
Sundström
totesi:
-
Erinomaista. Läksyt on luettu. Entäs sen jälkeen?
Eräs
lukiolainen vastasi:
-
Neuvostoliitossa ei oikeastaan koskaan tapahtunut minkäänlaista uudistumista.
Sama linja jatkui Brezhnevin kuoltua
vuonna 1982, jolloin hänen seuraajakseen valittiin Juri Andropov, joka pysyi
vallassa vuoteen 1990. Hänen kuoltuaan valta siirtyi Gennadi Janajeville, joka
jatkoi samalla brezhneviläisellä linjalla. Neuvostoliiton talous ei kestänyt
valtavan sotilasteollisuuden ylläpitämistä, joten Neuvostoliitto, niin
sosialistinen kuin se olikin, meni vararikkoon vuonna 1996. Maassa tuli
nälänhätä ja lyhyt sisällissota, joka päättyi siihen, että Neuvostoliiton
silloiset osavaltiot itsenäistyivät, eikä Neuvostoliiton suurin osa Venäjä
halunnut enää puuttua niitten asioihin. Eihän sillä olisi ollut siihen
voimavarojakaan.
Toinen
lukiolainen jatkoi:
-
Venäjän Federaatio, kaksivuotisen sotilasvallan jälkeen järjesti vapaat vaalit
vuonna 1999 ja silloin maassa astui valtaan useista puolueista koostuva
hallituskoalitio, joka hyväksyi sen, että osa Neuvostoliitosta läksi omille
teilleen ja päätti muuttaa jäljelle jääneen Venäjän Konfederaatioksi ja
keskittyä kehittämään Venäjän taloutta ja ihmisten hyvinvointia. Nyt, vuonna
2002 näyttää siltä, että venäläiset ovat pikkuhiljaa onnistumassa
tavoitteissaan, pienin askelin tietysti, mutta eteenpäin siellä ollaan menossa.
Mikä lienee meille suomalaisille, NATOn jäsenmaalle tärkeintä on se, että
Venäjän sotilaallinen aktiivisuus on jo pitkään ollut täälläpäin varsin
olematonta. Ne ovat keskittäneet toimintansa lähinnä Kiinan rajoille, jossa
aikanaan maolaiset lyönyt tšiangilainen kansallinen, teknologisesti hyvin
kehittynyt Kiina on katsellut Siperian suuntaan aika ajoin varsin ahneesti.
Tähän
Sundström totesi:
-
Teillä on oppi hyvin hallussa. Kannattaa muistaa se, että Kiinan sisällissodan
hävinneet maolaiset kommunistit vetäytyivät Taiwanin saarelle ja eristäytyivät
sinne. Sitten kun Mao kuoli, vallan ottanut Teng-Shiao Ping neuvotteli Kiinan
kanssa Taiwanin takaisin yhdistymisen Kiinaan vuonna 1979. Ehkäpä lähdemme
takaisin linja-autoon. Seuraavan yön vietämme hotelli Äyräpäässä ja jatkamme
sitten Laatokan Karjalan puolelle Nietjärvelle.
Eräs
lukiolaisista kysyi vielä:
-
Opettaja hei, minä muuten törmäsin joku aika sitten mielenkiintoiseen
artikkeliin. Siinä spekuloitiin, että jos toisessa maailmansodassa Hitleriä ei
olisi tapettu saksalaisten toimesta ja Neuvostoliitto olisi ottanut haltuunsa
puolet Eurooppaa, niin se olisi saanut aikaan Kylmässä Sodassa sen tilanteen,
että mittaa oltaisiin käyty avaruudessakin. No, kehitettiinhän ne
mannertenväliset ohjukset nytkin ja onhan avaruus täynnä satelliittejakin,
mutta jutussa kerrottiin, että jos Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olisivat
olleet tasavahvoja, niin ne olisivat kehittäneet avaruusmatkailun
jonkunlaiseksi kunniakysymykseksi. Siinä jutussa spekuloitiin, että vuoden 1965
– 1975 välillä jompikumpi osapuoli olisi käynyt Kuussa. Ihan vaan näyttääkseen,
mistä kana pissii. Nythän Neuvostoliitolla ei ollut siihen tietysti varaa,
eivätkä jenkitkään viittineet rahaansa tuhlata. Mutta mitäs tuumitte tuosta
skenaariosta?
Sundström
mietti hetken ja vastasi:
-
Voisihan se tuollaisessa vaihtoehtohistoriassa ehkä pitääkin paikkansa. Se on
tuo kunnia, mikä pistää ihmiset tekemään uskomattomia tekoja. Mutta nythän tuo
mollukka saa olla vielä ihan yksinänsä. Ei siellä ole vielä ihminen käynyt.
Saas nähdä käykö koskaan? Henkilökohtaisesti en kyllä usko, että yksikään
valtio ottaisi niin massiivisen kalliin projektin hoitaakseen. Vain saadakseen
lippunsa tuon möhkäleen pinnalle. Ei, en jaksa uskoa…
Suomen
ja Venäjän raja Petsamossa, syyskuussa 2015
Sen
jälkeen, kun Suomi oli alkanut saada tuottoa Jäämeren öljyteollisuudesta, oli valtio
satsannut myös reuna-alueittensa tiestöön. Yksi teistä vei Raja-Joosepista
(jonka nimi oli pysynyt ennallaan, vaikkei rajaa siinä ollut enää kymmeniin
vuosiin) Korvatunturille, josta alkavasta vaellusreissusta oli alkanut jo Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeen kehittyä eräänlainen vaeltajien tulikoe eli ”Petsamon Ravi”.
Ravi tarkoitti vaeltamista Korvatunturilta Liinahamariin viivasuoraa
kahdensadan kilometrin rajaa pitkin. Neuvostoliiton aikana tämä ei olisi ollut
mahdollista, mutta Venäjän Konfederaatio oli todennut, että rajaa pitkin
kulkevat siviilit eivät sitä häiritse. Luonnollisesti kulkijoitten tuli
vieläkin hakea suomalaisita viranomaisilta lupa kulkea rajavyöhykkeellä.
Mihinkäs vanhoista valtioitten välisistä tavoista kokonaan pääsisi.
Kaksi
pariskuntaa oli viettänyt yönsä teltoissaan ja olivat aamutoimissaan
puuronkeitossa. He olivat valinneet ”Petsamon Puoliravin”, sillä velvollisuudet
muualla sitoivat, eikä aikaa ollut enempään. Tämä oli silti kummallekin
sellainen kerran elämässä-keikka, joka oli pakko tehdä. He olivat aloittaneet
matkansa Isohuutojärveltä, johon valtio oli vetänyt ajokelpoisen tien. Matkan
lähtöpaikkaansa he olivat tehneet taksilla Kolosjoelta, jonne he olivat
jättäneet autonsa. Matkan pää olisi Liinahamarissa, josta me menisivät takaisin
Kolosjoelle toisella taksilla ja jatkaisivat siitä yhdessä kauas etelään. Matka
oli edennyt hyvin, säätkin olivat suosineet ja viimeisen päivän vaellus olisi
enää kymmenen kilometriä.
Pariskunnat
viimeistelivät aamiaisensa, pesivät astiansa, löivät leirin kasaan ja
aloittivat päivävaelluksensa. Heitä vastaan tuli vartiojotoksella kulkevat
rajavartioston vääpeli ja ylikersantti. Porukat tervehtivät toisiaan ja
rajamiehet kysyivät:
-
Kokonaisellako olette vai puolikkaalla vaan?
-
No puolikkaalla. Ei tässä iässä oikein tuo extreme jaksa houkuttaa. Ja onhan
sitä lontimista ollut tässäkin.
-
Jos katottais ne teidän rajavyöhykeluvat kumminkin.
Luvat
kaivettiin esille ja papereita tarkastava vääpeli mutisi hiljakseen:
-
Hjuu, Brown Jaska ja Salli, Viipurin Maalaiskunnasta juu, ja Perskeles Yrjö ja
Ylva Lahdenpohjasta… ihan kunnossahan nää näyttää olevan… kaukana kotoanne
olette… Karjalan poikii…
-
No ollaanhan me, mutta on kiva käydä välillä kaukana kotoa, että muistaa, miten
mukava sinne on palata. Mitenkäs teillä tuon naapurin kanssa täällä muuten
menee?
-
Jaa venäläinen… no eihän ne… sen kummempaa… ihan asiallista touhua siellä on jo
pitkän aikaa ollut… jotoksella olevat NKVD:n rajavartiomiehetkin vaan moikkaa
mennessään, kun ohi kuljetaan.
Pariskunnat
jatkoivat taipalettaan ja saapuivat lopulta Liinahamariin. Paikallisesta
mökkikylästä oli varattu heille saunallinen mökki ja tälle ei-enää-niin-raikkaanhajuiselle
kulkueelle sillä olikin tarvetta. Luonnollisesti ennen mökille menoa tuli käydä
mökkikylän kahviossa nauttimassa sivilisaatiosta eli kaikki ostivat itselleen
kahvit ja viinerit. Petsamon raja-alueella eivät kännykät toimineet, joten pariskunnat
olivat olleet pitkään täysin uutispimennossa ja heidän silmäänsä pistikin
kahvilan tiskillä myytävän iltalehden lööppi, ja Jaska kävi ostamassa lehden:
-
Hei, kiinalaiset taikonautit ovat eilen laskeutuneet Kuuhun.
-
Kaikkee se kiinalainen keksii…