Hjuu… olishan se meinaan mahtavaa jos blogissani seikkailleet Kalevi Keihäsen Aikamatkat olisi oikeasti olemassa. Meinaten, hikinautit voisivat viedä – näin vapun tunnelmissa – näitä yliymmärtäviä, ylisuojelevia, ylianalysoivia ja ylilässyttäviä sosiaalitanttoja aikamatkalle jonnekin 1970-luvun alun vapun tietämille. Tai mihin tahansa muuhun ajankohtaan niinä vuosina. Katsomaan mukuloita.
Kas kun ne tantat katsoisivat meidän
kekkoslovakialaisten jätkännulikoitten touhuja niin ne hoksaisivat olevansa yliholhoavan
viranomaisen painajaisessa. Mehän nimittäin mentiin ilman minkäänlaista
aikuisvahtimista polkupyörillämme ihan mihin meitä huvitti. Ilman mitään
kypäriä tietenkin. Eihän silloin mopoissakaan tarvinnut olla kypäriä. Ja
puuhattiin keskenämme pikkunulikoiden touhuja ainoana opastuksena että siihen
ja siihen aikaan sitten pitää tulla kotiin. Ja mehän mentiin ja toteltiin.
Jokaisella oli rannekello. Nykyisinhän alkaa olla niin että osa nykymukuloista
ei enää edes tunne kellon viisarin asentoa. Kas kun niillä ei ole sitä. Pelkkä
älyhärpäke. Me ei älyhärpäkkeestä tiedettykään mutta vanhempien määräyksiä
toteltiin. Kas kun meillä oli kuri. Se asia, joka lasketaan
nykyisin jonkinlaiseksi natsismin alalajiksi.
Leikittiinhän me – herra nähköön – pyssypeliäkin vaikka
nykyisin siitäkin ylihuolehtivat naiset pistävät alaleuan väpättämään esmes
lauseilla:
Joku humpsahtaa niin syvälle leikkiin
niin, että toden ja mielikuvituksen raja hämärtyy.
Henkilöstö osallistuu lasten leikkeihin ja
valvoo ja ohjaa niitä – ja tämä koskee myös aseleikkejä.
En osta lapsilleni leluaseita, koska en
halua antaa heille sellaista viestiä, että aseet kuuluisivat jollakin lailla
perheemme arvomaailmaan.
Meidän perheessämme pyssyleikkeihin kuului
parantava hahmo, ”hiilaaja” (eng. heal eli parantaa), joka kietoi haavoittuneen
viittaansa ja paransi hänet.
Ei meillä toden ja mielikuvituksen raja hämärtynyt
sillä me tiedettiin että leikkipyssyllä ei ketään saatu hengettömäksi ja jos
joku alaleuan väpättäjä – joilla itsellään se toden ja mielikuvituksen
raja on pahemman kerran hämärtynyt – olisi tullut selittämään meille
opinkappaleitaan niin me oltaisiin päästetty se räkäinen nauru jollainen vain
pikkupoikalössistä voi päästä. Ja vanhemmatkin olisivat todenneet alaleuan
väpätykseen että mitäs helvattua sinä täällä mukuloita kiusaat? Ookkonää vähän
tyhymä?
Aikamatkallaan olleella sosiaalitantalla pääsisi löysä
lahkeeseen viimeistään siinä vaiheessa kun hän huomaisi että me nulikat
räjäytellään kaikenlaista. Papatteja, vetopommeja, kiinanpommeja ja
tykinjyskyjä. Täysin ominpäin, ilman ammatillisen koulutuksen saaneen
kasvatushenkilökunnan valvontaa. Viimeistään siinä vaiheessa tantalla olisi
katkennut verisuoni päästä kun hän olisi nähnyt meidän bravuurin eli jostain
löydetyn rautaputken joka juntattiin maahan ja laitettiin nojaamaan kiveä
vasten ja sinne viskattiin sitten kinuri. Löi komeat lieskat. Meidän
pikkupoikien ikioma kranaatinheitin. Eikä kukaan saanut minkäänlaisia vammoja.
Ja hei, mehän kerrottiin myös vitsejä ja naurettiin
räkänaurua päälle. Poliittisesti epäkorrekteja vitsejä vaikka eihän me tiedetty
että mitä se termi tarkoitti. Ei kai sitä silloin vielä ollutkaan. Vitsailtiin
YYA-liturgiasta ja joo, neekereistä tietty. Vitsejä, joista nykyisin päätyy
leivättömän pöydän ääreen. Mitenkäs vanhemmat suhtautuivat siihen? No, ne
kertoivat ihan samoja vitsejä. Virallisessa Kekkoslovakiassa oltiin tietysti
varsinkin YYA-asian kanssa naama näkkärillä mutta virallisten kuvioitten
ulkopuolella se näkkäri kastui ja vääntyi pahasti mutkalle.
Tietysti mitään wokeltamista synnyttävine miehineen ja
jortikalla varustettuine parrakkaine naisineen ei meille tuputettu ei niin
kotona kuin koulussa kas kun sellaisesta ei oltu koskaan mitään kuultukaan.
Eihän sellaista ollut silloin scifissäkään.
Se, mikä aikamatkailevaa sosiaalitanttaa järkyttäisi
ehkä eniten olisi ymmärrys siitä, että me ei oltu ahdistuneita. Nykytermeillä
määritellen. Ei elämä mitään Edenia ollut silloinkaan, kaukana siitä, mutta me
ei kärsitty nykyisin siitä niin muodikkaasta ahdistuksesta. Kyllähän
meitä aika ajoin vitutti mutta me ymmärrettiin että jos ihmistä ei
koskaan vituta niin siinä on jotain vialla. Nykyisinhän ahdistus on se
taikasana joka laukaisee hoito- ja ymmärrysmyllyn johon yleensä kuuluu resepti
Ketipinoria tai muuta vastaavaa. Vaikkei niitä saisi alle 18-vuotisille
määrätäkään mutta uskokaa pois, niitä määrätään ja paljon.
Ja lopuksi nykypäivän yliymmärtävä sosiaalitantta huomaisi
aikamatkallaan asian, jota hän ei pystyisi käsittämään. Eli nuo nulikat todellakin
elävät elämäänsä ilman minkäänlaista ammatillista ja koulutettua
aikuisvalvontaa ja opastusta. Eivätkä näytä kärsivän asiasta ollenkaan. Tuohan
on tavatonta.
Sitä hän ihmettelisi. Tajuamatta, että ehkä hän, juuri
hän sai aikaan sen paljon puhutun nuoriso-ongelman.
Mukavaa
ja rauhallista vappua kaikille.