torstai 29. tammikuuta 2015

ANTERO LÄRVÄNEN JA ANTISEMITISMI

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen täältä Huitsinnevadan paikallisradion lähetysstudiosta. Lähetyksemme aiheena on niin Euroopassa kuin yllättäen jopa täällä Suomessakin lisääntynyt antisemitismi eli ihan selvällä suomenkielellä sanottuna juutalaisviha. Tavallista ihmistä asia askarruttaa, sillä täällä Suomessa tuota ilmötä ei voi sanoa pahemmin olleen ja yleensäkin kansojen massamurhaaminen on hullun touhua niin kertakaikkiaan. Asiaa selvittääksemme olemme hankkineet paikalle rautaisista rautaisimman ammattilaisen, eli kenenkäs muunkaan kuin selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan tohtorin ynnä PhD of some political science and shit, yo man, tohtori Adolf Butlerin. Tervetuloa jälleen vieraaksemme, tohtori Butler.

- Kiitokset, Antero, ja jälleen kerran terveiset kuulijoille.

- Tohtori Butler, onko juutalaisviha lisääntynyt Suomessa?

- Kyllä on.

- Mutta kuka? Ketkä? Miksi? Eivät tavalliset suomalaiset sen juutalaisvihamielisempiä ole kuin ennenkään? Mistä tämä ilmiö kumpuaa?

- Suomalaiset eivät voi paeta vastuutaan tästä vihan mustasta pilvestä johon olemme yhtä lailla syyllisiä jo holocaust eikä jättää kohtaamatta peilikuva peilikuva opittava, otettava opiksi, jehnaa jehnaa katumus ja syvä nöyrtyminen haavaadeshalluai hassukssäädääs sesmellellem kukkuu ja en voi olla hilipatalisäämättä että…

- Adolf! Hei Adolf!

- Hä? Mitä? Tä?

- Sinä menit yle-transsiin. Me ollaan nyt Pinnanmaalla eikä tämä kuulu kuin paikallisessa verkossa. Otetaas uusiksi.

- Ai hitto juu, on tullut taas oltua liian paljon siellä Helsingissä. Mikä se olikaan se kysymys?

- No se, että mikä, kuka tai ketkä sen lisääntyneen juutalaisvihan aiheuttaa tai aiheuttavat?

- No muslimitpa tietenkin. Nehän ampuisivat koko porukan jos vaan saumaa olisi. Mutta tässähän se ongelma onkin. Kun sitä ei voi oikein sanoa ääneen. Meillä kun on tämä punavihreä yhteiskuntakokeilu meneillään ja me tarvitsemme siinä muslimeja. Aina suuremmassa määrin. Ne kun ovat semmosia kaduilla käveleviä yhteiskuntakokeilumme onnistumispokaaleita. Ja tässä tapauksessa määrä on laatua. Ei heitä oikein sen takia voi tästä antisemitismistä syyttää. Siinä toimittaisiin tarkoitusperien vastaisesti. Täytyy vaan puhua kautta rantain, muistuttaa Auschwitzista ja todeta, että kyllä suomalaistenkin olisi aika mennä itseensä ja oppia niistä virheistä, joita he eivät alunperinkään tehneet.

- Itse asiassa tästä tulee minulle mieleen se vihapuhehysteria, joka oli pahimmillaan vielä joku aika sitten. Siinäkin kauhisteltin mustan usvan lailla vellovaa vihapuheen vyöryä, jota kerrottiin löytyvän joka kulmalta, mutta se jätettiin kertomatta, että mitä se vihapuhe varsinaisesti on ja mistä sitä löytyy.

- Kyllä, nämä ilmiöt muistuttavat toisiaan. Vihapuhetta kauhisteltiin, mutta sitä ei mitenkään täsmennetty, sillä silloinhan etsivä olisi saattanut löytää ja todeta, että paskat tämä mitään vihapuhetta ole. Onpahan vaan ihan asiallista kritiikkiä. Antisemitismin kohdalla meidän on puhuttava yhtä lailla yleisellä tasolla ja mikäli mahdollista syyllistettävä suomalaisia. Sillä kasvaneen antisemitismin syyhän on kyllä varsin hyvin tiedossa,  mutta sen virallinen ääneen tunnustaminen olisi vallitsevan yhteiskuntakokeilun valossa peräti noloa. Siispä varoitamme ankarasti jostakin ja se jälkeen toteamme että ottakaapas suomalaiset opiksenne.

- No mitä tavallinen suomalainen sitten voi tehdä toimiakseen antisemitismiä vastaan?

- Luonnollisesti toimimalla yleisesti rasismia vastaan ja tämähän onnistuu parhaiten kannattamalla sitä monikulttuurisuuteen tähtäävää yhteiskuntakokeilua, jonka olemme kehittäneet. Eli toimimalla niin kuin hyvä hallintoalamainen toimii eli olla tekemättä mitään. Minimissään. Tietysti voi aina osallistua monikulttuurisuuden aktiiviseen tukemiseen.

- Anskumä nyt yritän hahmottaa. Juutalaisviha on pahasta. Toimiaksemme juutalaisvihaa vastaan meidän tulee kannattaa sitä systeemiä, joka aikoo hilata tänne aina vain enemmän ihmisiä, jotka haluavat tappaa juutalaisia?

- Nimenomaan! Tällöin toimimme antisemitismiä vastaan vastuullisella, poliittisesti korrektilla ja etnisesti sensitiivisellä tavalla!

- Mitään logiikkaahan tuossa ei kyllä ole, mutta osaanhan minäkin puhua suomen kielen tiedostavaa murretta ja siinähän ei sanaa logiikka olekaan, kun sille ei ole tarvetta. Mutta sitä minä kyllä aprikoin, että näinköhän tuo menee ihmisille läpi?

- No ihmisille sanan varsinaisessa merkityksessä tuskin, mutta toimittajille, tutkijoille ja poliitikoille se kyllä menee läpi ihan heittämällä. Tiedätkö, ne nielevät kaiken, minkä minä niille suollan. Siis aivan kaiken. Ei mitään rajaa. Ihan kuin ne olisivat jonkunlaisia tiedostamisen narkomaaneja ja entisestä annoksesta ei tule enää riittäviä säväreitä. Ei muuta kuin aina vaan enemmän tiedostavaa rojua aivorööreihin. Muuten ei tule good vibrations.

- Tohtori Adolf Butler, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Hei äänimiehet, nyt selvitäänkin lyhkäsemmällä ajomatkalla Lällävedelle, eikä kamojakaan tartte kasata autoon. Ei muuta kun saunomaan. Ykä onkin jo lämmittänyt saunan ja kylmentänyt kaljat.

Hösse: Ja kaljasta tulee mieleen, että toi Butlerin logiikka voi muuten olla loppujen ihan toimiva ja laajemminkin sovellettavissa. Noin virkamieslogiikalla ainakin.

- Älä ny? Kuin?

Hösse: No mietitäänpä nyt vaikka alkoholipolitiikkaa. Tuossa logiikassahan on raamit seuraavalle askeleelle. Jos on vaikka Arska ja Reiska, jotka kiskovat tolkuttomasti viinaa joka päivä, niin mitenkä kehittyneen virkamieslogiikan mukaan toimitaan?

Pertta: Hei, mä arvaan! Toimitaan tietenkin siten, että kutsutaan Aken ja Maken sijasta virkamiespuhutteluun absolutisti Pena, jolle kerrotaan hyvin painokkaasti, että viina on vaarallista ja Penan on nyt syytä lopettaa tuo törpöttely, jota se ei ole tosin aloittanutkaan.

Hösse: Joo, ja puhuttelusta peritään Penalta kahdensadan euron virkamiesvittuiluvero, jolla ostetaan Arskalle ja Reiskalle lisää viinaa.

- Täytyy sanoa, että tuohan haiskahtaa suurelle määrälle palkattuja uusia virkamiehiä. Ja sitä mukaa alati kasvavaa bruttokansantuotetta. Voiko tälle hyvinvoinnille loppua tullakaan?




keskiviikko 28. tammikuuta 2015

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LIX

1. Kuka verta nenästään kaivaa?

Tulipa törmättyä (kiitos Ink Visitorille linkistä) Turun Sanomien uutiseen, jossa kurditaustainen Turussa asuva kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Muhis Azizi otti asiakseen varoittaa tsuhnia. Varoituksen sisältö oli, että jos profeetta Muhammedin pilkkaaminen ei lopu, niin siitä ei suomalaisillekaan hyvä heilu:

Turun kaupunginvaltuutetulla, kurdimaahanmuuttaja Muhis Azizilla (kok) on tällä haavaa kaksi suurta huolenaihetta: 1) syrjäytymisvaarassa olevat maahanmuuttajanuoret ja 2) eurooppalaisten sananvapausuho.

Azizi pelkää, että yhtälö 1+2 on räjähdysaltis.

– Pilakuvat profeetta Muhammedista satuttavat jokaikistä muslimia. Se voi satuttaa niin paljon, että joku syrjäytynyt, heikosti koulutettu muslimi ryhtyy johonkin, jonka seurauksena viattomia kuolee, Azizi murehtii.

Hän tekee selväksi, että hänen mielestään Tanskan ja Norjan media ja poliitikot ovat omilla provokaatioillaan itse tehneet maastaan terroristien maalitaulun.

Tietysti jos haluaa takertua yksityiskohtiin, niin jo ennen näitä pilapiirroskohuja on Azizin uskonnollinen viiteryhmä kohdistanut kantasuomalaisia kohtaan niin tappoja, pahoinpitelyitä, ryöstöjä kuin raiskauksiakin. Pilapiirroksia he eivät ole suomalaisista tehneet, tosin voi olla, että me kestäisimme ne huomattavasti paremmin. Ei haukku haavaa tee ja sivistyneitten ihmisten keskuudessa vittuiluun vastataan vittuilulla.

Oletettavaa on, että Aziz tuntee erittäin hyvin sen islamilaisen yhteisön, joka Suomessa vaikuttaa, joten hän ei puhu pehmoisia pelkästä omasta päänupistaan. Hotellin respassa mieleen juolahtaa asian tiimoilta muutama ajatus. Ensinnäkin se, että Suomessa on ollut syrjäytyneitä suomalaisnuoria jo 1990-luvun lamasta alkaen huomattavat määrät. Itse asiassa voi olla, että nykyisen syrjäytyneet suomalaisnuoret ovat samaa syrjäytymistä toisessa sukupolvessa.

Nämä ihmiset eivät kuitenkaan suunnittele ja varsinkaan pane toteen ihmisten lahtaamista joittenkin pilakuvien tai yleensäkään loukattujen uskonnollisten tunteitten vuoksi. Azizi taas tunnustaa, että siitä uskonnollisesta ryhmittymästä, mitä hän edustaa, näitä lahtaajia voi hyvinkin tulla. Ei hän sitä kiistä. Ja eihän se ole varsinaisesti yllätys. Se ei ole edes uutinen. 

Se, mikä hotellin respassa eniten mietityttää, on ajatus vallitsevasta status quosta, jonka on hyväksynyt niin poliittinen eliittimme, mediamme samoin kuin Azizia edustava uskonnollinen viiteryhmä. Ja joka pitää sitä normaalina ja lopullisena.

On hyväksytty se tilanne, että länsimaissa elävät ja länsimaitten elättämät muslimit voivat uhata väkivallalla ja käyttää väkivaltaa jos heitä elättävät ihmiset eivät elä, niin kuin he haluavat. Ja Suomenkin kohdalla tällä hetkellä tosiasia on tilanne, että virallinen Suomi ei reagoi kuin puhumalla, kirjoittamalla ja miettimällä taas uusia asioita ja tapoja, joilla voisi lepytellä tätä uutta, keinotekoisesti hankittua vähemmistöä, josta ei ole Suomelle alun perinkään mitään hyötyä.  Samoin kuin keksiä valheita, joitten mukaan siitä mukamas olisi hyötyä. Azizi tietää tämän kyllä. Hän ei varmaankaan halua itse lähteä lahtaamaan ketään. Mutta tietää, että islamilaisissa maahanmuuttajissa näitä ihmisiä löytyy. Ei hän muuten varoittaisi.

Azizi varoittaa suomalaisia:

Minä pelkään, että Suomi alkaa kaivaa verta nenästään. Ei kannata leikkiä tulella.

Ja tässä Azizi unohtaa sen, että status quo voi muuttua. Ja silloin varoituksen voi kääntää toisinpäin. Suomessa olevien islamilaisten ei ehkä kannattaisi kaivaa verta nenästään. Vaikka he ovat oppineetkin siihen, että suomalainen yhteiskunta alistuu uhkauksien ja vaatimusten edessä, ja etsii mieluummin itsestään syitä, joitten perusteella pyytää anteeksi. 

Mutta tilanne voi muuttua. Ja silloin Azizinkin tulisi ymmärtää, kuinka pieni vähemmistö islamilaiset täällä Suomessa oikeastaan ovatkaan. Ja hänen tulisi ymmärtää se, että suomalaiset ovat erittäin hyviä toimimaan organisoidusti. Niin hyvässä kuin pahassa. Ja muistaa ehkä sekin, että Suomesta löytyy yli puoli miljoonaa asekoulutettua miestä. Jos puhutaan pelkästä voiman määrästä, Azizin edustamat ihmiset voitaisiin jyrätä päivässä.

Muhis Azizin tulisi miettiä, kuka loppujen lopuksi kaivaa verta nenästään. Ja, epäilemättä älykkäänä miehenä, viedä idea niille ihmisille, joita hän edustaa. Ja ehkäpä sanoa veljilleen, että tässä maassa eletään tällä tavalla. Se, mikä meille on pyhää, ei heille ole sitä. Emmekä voi vaatia sitä heiltä. Sillä, mikä meille on pyhää, ei olla rakennettu tätä maata. Rakennettu jopa siihen kuntoon, että se voi elättää meidät, vaikka ei meistä sille mitään hyötyä olekaan. Tämä maa voi tarjota meille elatuksen. Mutta ei se voi estää syrjäytymistä, sillä se ei tarvitse meitä, eikä sitä mitä me edustamme. Se on ainoastaan sitoutunut elättämään meidät ilman minkäänlaista vastiketta, ja ei kai siltä enempää voi vaatia. Ei se voi taata kunnioitusta, sillä sitä ei tässä maassa saa pelkällä vaatimisella. Eikä se loputtomiin siedä sitä, että käyttäydymme vaatimuksinemme kuin herrakansa. Ehkä ne olemmekin me, joiden tulisi sopeutua? Ehkä meidän tulisi muuttaa jyrkkää ajatteluamme? Ehkä me sitä kautta, aikanaan, saamme sen kunnioituksenkin. Mehän voisimme kysyä suomalaisilta tataareilta kuinka täällä eletään. Kyllä he sen tietävät.

Ehkäpä Azizi voisi sanoa, että muslimiveljeni, me emme ole tässä maassa maailman napa, vaikka itse niin luulemmekin. Ehkäpä, muslimiveljeni, meidän ei kannattaisi kaivaa verta nenästämme.

Mutta pystyykö Azizi sen sanomaan? Haluaako hän sen sanoa? Ja jos haluaa, aikovatko hänen uskonveljensä elää hänen esittämänsä loukkauksen kanssa? Mitä he puolestaan hänelle silloin tekisivät?

2. Vika tuotteessa vaiko käyttäjässä?

Kiitos Ink Visitorille myös toisesta linkistä. Eli nythän on esiintynyt poliittista halua rajoittaa ja jopa lopettaa ns. koulushoppailu, eli tapa, jossa vanhemmat pyrkivät sijoittamaan lapsensa mahdollisimman rauhalliseen kouluun. Tähänhän on puuttunut ensinnäkin Paavo Arhinmäki, ja sehän ei ole sinänsä ihmeellistä, sillä Paavohan tekee mitä Paavo tuppaa yleensäkin tekemään:

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki olisi valmis kieltämään niin sanotun koulushoppailun, jossa vanhemmat etsivät lapsilleen jo ala-asteella kouluja, joissa esimerkiksi oppimistulokset tai oppilaspohja ovat tietynlaisia.

– Koulu ei vain opeta laskemaan ja lukemaan, vaan se on sosiaalinen yhteisö. Suomalaisen yhteiskunnan tärkein tasa-arvoittava tekijä on, että ollaan samalla luokalla ja opitaan tuntemaan erilaisia ihmisiä.

Ja samalla opitaan tuntemaan heidän erilaisia tapojaan. Eihän siinä mitään. Paavo haluaa pitää yllä utopiaa rauhallisista ja toimivista monikulttuurisista kouluista ja sitä myötä pitää yllä mielikuvaa uudesta energisestä vasemmistosta, jota on pakko pitää yllä, kun konepajoilta löytyneet entiset kannattajat totesivat että pidäpä jätkä tunkkisi. Rikkansa rokkaan heittää totutulla tavallaan myös oikeusministerimme Anna-Maja Henriksson, jota toteaa, että:

Mitä heterogeenisempi luokka on, sitä parempia tuloksia koulussa syntyy.

– Ei pidä missään nimessä pyrkiä siihen, että meillä olisi maahanmuuttajaluokkia ja rikkaiden vanhempia lasten luokkia.

Epäilemättä parempia tuloksia syntyy. Kysehän on vain siitä, kuinka tulokset määritellään. Meidän kaikkien kunnioittama Ritva Viljanenkin määritteli onnistuneen kotouttamisen sillä, että siihen oltiin saatu poltettua ihan tolkuton määrä rahaa. Mitä enemmän, sen onnistuneempi kotoutus.

Eduskunnassahan on tällainen niin sanottu kunniakoodi, eli kansanedustaja ei saa todeta toisen kansanedustajan syöttäneen pajunköyttä ja kakkelbergin marjoja, puhuneen muunnettua totuutta, paskaa, shaibaa, sheischea, sköndää ja skeidaa eli valehdelleen. Itse kun en ole kansanedustaja, niin totean, että Henriksson valehtelee, ja tuskin lähtee tuuraajaksi vaikkapa Itä-Helsingissä sijaitseville yläasteille. Mutta ei oikeusministerimmekään lausunnot juuri ihmetytä. RKP:kin on tiensä valinnut, en tosin ymmärrä, kuinka monikulttuurisuuden pakkosyöttö saa ihmisiä lämpenemään myös pakkoruotsille ja kuinka se sitä avittaa, mutta eihän sitä toisaalta minulta kysytäkään.

Sen sijaan, vaikka en miestä niin fanitakaan, ihmettelen kepun suuressa nosteessa olevan johtajan Juha Sipilän yhtymistä tähän arvosteluun:

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä oli Arhinmäen kanssa samoilla linjoilla siitä, että koulushoppailuun pitäisi puuttua.

– Sitä pitäisi rajoittaa. Lähtökohta pitäisi olla, että mennään lähikouluun. Sitten ovat erikseen nämä erikoistuneet koulut, kuten musiikki ja liikunta, joihin pitää olla mahdollisuus mennä.

Sipilällä kun pitäisi hotellin respan saamien tietojen mukaan olla myös menestyksekästä kokemusta yrityselämästä. Yksityisellä sektorilla asiahan on niin, että jos tarjottava tuote tai palvelu ei kiinnosta asiakasta, niin siitä tehdään seuraavia johtopäätöksiä:

a) tuote on huono

b) tuotetta markkinoidaan huonosti

c) molemmat, mutta hyväkään markkinointi ei loputtomiin auta, jos tuote on huono

Yksityisellä sektorilla ymmärretään, että mikäli tuote ei kiinnosta kuluttajia, sitä on parannettava ja varsinkaan kuluttajien suuntaan suunnattu itkupotkuraivari ei auta asiaa.

Julkisella puolella asia on tietysti toinen, joten itse tuotetta ei tarvitse tarkastella, sillä sehän voidaan niin virkamies- kuin poliittisella päätöksellä määritellä erinomaisen hyväksi, ja silloinhan on helpointa syyllistää tuotteen käyttäjiä kun tuote ei kelpaakaan ja pakottaa heidät käyttämään tätä vialliseksi havaittua tuotetta väkisin. Julkisen sektorin näkemyksen mukaanhan kyseisessä tuotteessa eli kouluopetuksessa varsinkin niissä kouluissa, joista vanhemmat haluavat lapsensa huuthelvettiin ei ole kuin maksimissaan pientä pintavikaa, eli turvallisuuden ja oppimisrauhan puute, sekä se, että erityisresurssit suunnataan juuri niihin tekijöihin, jotka aiheuttavat turvallisuuden ja oppimisrauhan puutetta. Tehden heistä erityisyksilöitä ja samalla varmistetaan, että jatkossakin on koulussa ongelmana niin turvallisuuden kuin oppimisrauhan puute, mutta sehän ei ole sinänsä suuri ongelma, sillä toimiihan se ”suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä tasa-arvoittavana tekijänä”.

Asiaa voisi kai verrata myytävään autoon, jossa sattumoisin pääsi unohtumaan joku niinkin mitätön asia kuin voimansiirron asennus, mutta pellit on kyllä hyvin maalattu.

Mitä muuten on tämä Arhinmäen ylistämä ”tasa-arvoittaminen”? Onko se pelkkä typo, jolla alunperin tarkoitettiin ”tasa-arvoistamista”, vai sanoiko heppu sen tosissaan?

Tasa-arvoittaminen? Eikös meillä historiassa löydy muutamia valtioita, joissa ihmisiä tasa-arvoitettiin?

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

TIEDOSTAVA VASTINE KEHITYSAVUN ARVOSTELIJOILLE

Radanvarsikaupungin Sanomat, mielipideosasto, nykypäivä


Kehitysavun pilkkaaminen on välittömästi lopetettava

Olen pannut järkytyksellä merkille, että Suomen antamaa kehitysapua on alettu arvostella ja jopa kyseenalaistaa. Olen huomannut tämän monissa Radanvarsikaupungin Sanomien ja paikallislehtien mielipidekirjoituksissa. Olen myös seurannut internetiä ja kauhistuksekseni törmännyt siihen, että tätä tärkeää työtä arvostelun lisäksi myös pilkataan ja jopa nähdään Afrikan kansoille haitallisena. Kuinka ruuan antaminen nälkäisille voi olla haitallista? Vastatkaa minulle. Ettepä vastaa, koska ette osaa.

Järkyttävintä minusta on se, että kehitysapuun täydellä sydämellä sitoutuneille ihmisille jopa naureskellaan. Se minua jo suorastaan puistatti, että ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on kirjoittanut kirjan, jossa hän arvostelee sitä työtä, mitä hän on kymmeniä vuosia itse tehnyt. Hän pitää kehitysapua täysin hyödyttömänä. Kuinka hän voi tulla tähän johtopäätökseen, jos hänellä on ollut kunnia tehdä tätä työtä? Hänen pitäisi olla polvillaan kiitollisena siitä mahdollisuudesta, että on voinut olla auttamassa afrikkalaisia lapsia.

Kuinka hän ilkeää sanoa noin? Ja kuinka nuo ihmiset, jotka pilkkaavat kehitysapua voivat sanoa noin? Kuinka he voivat vaatia, että puhtaasta rakkaudesta syntynyt suloinen afrikkalaislapsi ei saisi oikeutta elää? Ja kuinka he voivat vaatia, etteivät afrikkalaiset saisi tehdä aina vain enemmän rakkauslapsia? Jos tällä rakkauslapsella ei ole tarpeeksi ruokaa, niin eihän se Herra nähköön ole hänen vikansa eikä hänen vanhempiensa vika. Se on meidän vikamme, ja meillä on velvollisuus yhtenä länsimaisista rikkaista valtioista pitää huolta, että hänelle riittää ruokaa. Meillä on siihen varaa. Jos sitä ruokaa ei riitä hänen kotimaassaan, sitä riittää meillä täällä. Me voimme ottaa hänet vastaan. Samoin kuin hänen perheensä ja sukunsa. On tieteellisesti todistettu, että lapsen kehityksen kannalta on elintärkeää pitää yhteys isovanhempiinsa. He siirtävät lapsille opitut perinteet ja luovat elämään jatkuvuuden tunnun. Omien afrikkalaisten kulttuuriperinteitten ja kielen opettelu auttaa ihmisiä integroitumaan paremmin myös suomalaiseen kulttuuriin. Näin minulle on kerrottu, ja uskon siihen syvästi.

Lisäksi niin Kääriäinen kuin nämä muut, pelkurimaisesti nimimerkin takana ilkkuvat ihmiset elävät henkisellä 1930-luvulla, eivätkä ymmärrä nykyisen, kehittyneen, suvaitsevan ja sivistyneen yhteiskunnan toimintatapoja. Ei yhteiskunta ole pelkkiä kiloja, metrejä, watteja, voltteja tai varsinkaan euroja. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, ja tärkeintä siinä on heidän tunteensa ja oikeus kokea. Minkä ihminen kokee, se on tapahtunut. Vaikkei sille varsinaista mitattavaa näyttöä olisikaan. Merkittävintä on kokemisen tunne. Senkin vuoksi kehitysavun arvostelu ja suoranainen ilkkuminen on nykyaikaisen yhteiskunnan, ja sitä myötä perkele soikoon minunkin näkökulmasta äärimmäisen tuomittavaa.

Sillä minullakin on oikeus tuntea ja kokea. Ja minulla on oikeus vaatia, että se, mitä tunnen ja koen myös vaikuttaa asioihin. Ei ole kyse siitä, että pystytäänkö vaatimiani asioita tosiasiassa tekemään, vaan siitä, että minä niin haluan tehtäväksi ja haluan, että niin tehdään juuri siksi, että minä haluan. Sillä tavoin saan tunteen siitä, että olen vaikuttanut asioihin ja tunnen itseni tärkeämmäksi ihmiseksi. Sen vuoksi olen ollut toiminta-aktiivi monissa Radanvarsikaupungin humanistiseen toimintaan pyrkivissä järjestöissä. Voi olla totta, että en varsinaisessa elämässäni saa mitään mainittavaa aikaiseksi. Jos siirrytään sähkölampun sytyttämisestä vaativampiin tehtäviin olen täysin kädetön. Opettajan toimessani oppilaat pitävät minua vitsinä. Miehenikin, joka toimii rakennusmestarina pitää minua kaikkeen jonninjoutavaan sijaistoimintaan hurahtaneena hieman huvittavana ämmän räähkänä. Ei meitä pidä yhdessä enää kuin lapset. Ja minä luulen, että se perkeleen äijä käy vieraissa. Kun sitä alkaa aina naurattamaan, kun minä puhun tosissani vakavia. Senkin kiero paska. Ei kai vika sentään minussa voi olla?

Mieheni naureskelee minulle ja puhuu sijaistoiminnasta. Mutta se sijaistoiminta on minulle tärkeää. Tunnen olevani sen vuoksi jotakin. Tunnen saavani aikaan jotakin. On ihan sama sinänsä, saako harrastustoimintani mitään konkreettista aikaan, mutta se saa minulle itselleni aikaan hyvän ja osallistuvan mielen. Tunnen olevani oman elämäni sankari. Ja tämä on kuitenkin on ainoa kanava, jossa pystyn käyttämään hyväksi omia vahvuuksiani. Sillä eihän minulla muita vahvuuksia ole, kuin  valittaminen ja toisten syyllistäminen. Mutta ne ovat minun vahvuuksiani ja kyllä minullakin täytyy olla oikeus olla ylpeä itsestäni. 

Minä en ehkä osaa tehdä, mutta voipahan kuitenkin vaatia toisia tekemään. Minä en hirveästi halua luovuttaa omastani, mutta voin vaatia toisia luovuttamaan. Ja nimenomaan jollekin kaukaiselle ja eksoottiselle kohteelle. Mitä kaukaisempi, sen parempi mieli minulle tulee. Se nostaa omaa egoani ja saa minut ajattelemaan palmupuun varjossa eläviä köyhiä afrikkalaislapsia, jotka kiittävät minua avustani. Minua. Juuri minua. Ei minua joku helvetin rollaattorilla kulkeva sotaveteraani tuossa naapurissa kiinnosta. Mitä gloriaa minä hänen tukemisestaan muka saan? Se on so last season. Mitäs lähtivät. Ja kuolevathan ne kohta kumminkin. Mitä niihin rahaa tuhlaamaan? Mitä minun egoni siitä muka saisi?

Kysehän on minusta. Minun tunteistani. Minun kokemisestani. Minulla on oikeus. Minulla on oikeus tuntea olevani merkittävä. Minä haluan naamani sanomalehtiin. On ihan yksi lysti, menevätkö ne kehitysapurahat johonkin tarpeettomaan. Sillä on merkitystä, että ne ovat ylipäänsä menneet ja minä voin tuntea, että minä olen tehnyt sen hyväksi oman osani. Ja mahdollisimman monen muunkin täytyy tietää, että minä olen sen tehnyt. Minustahan tässä on kysymys. Sillä minä elän siinä hirveässä rasistisessa todellisuudessa, että minua pilkataan. Ajatelkaa, sanoin eräälle kollegalleni, että olen Amnesty Internationalin jäsen. Sainko osakseni arvostusta? Sainko osakseni edes mielenkiintoa siitä tärkeästä työstä, mitä teen? En. Sen sijaan tämä inhottava ihminen otti hatun päästään ja sanoi: ”olen todella pahoillani, minkälainen paranemisennuste sinulla on?”. Voitteko käsittää tätä vihan määrää, jossa joudun elämään? Kuinka tämä loukkaus voidaan minulle korvata?

Suomi on onneksi sananvapauden mallimaa. Olen siitä ylpeä. Siksi käytänkin sananvapauttani ja vaadin, että kaikenlainen kehitysavun arvostelu ja pilkkaaminen lopetetaan välittömästi. Samoin kuin minun kaltaisteni syvästi tuntevien ja kokevien ihmisoikeusaktivistien pilkkaaminen. Ei se ole vaikeaa. Suomalaiset blogisivut voidaan sulkea välittömästi. Blogger Yhdysvalloissa varmaan lopettaa vastaavien sivujen toiminnan, kun vain heille ilmoittaa, että näillä sivustoilla syyllistytään Suomen lakien vastaiseen kansanryhmää vastaan kiihottavaan toimintaan. Siihen kansanryhmään kuulun minä, jumalauta minä! Ja sen Kääriäisen kirjan myyminen tulee lopettaa välittömästi. Ei se ole vaikeaa. Kirjat kaupoista takavarikkoon ja roviolle ja suurimman osan ostajista voi kyllä jäljittää kaikenlaisten pankki- ja bonuskorttien kautta.

Niin että näin on nyt välittömästi tehtävä. Sillä jos minulta viedään pois se, minkä vuoksi tunnen olevani elossa, niin eihän minulle jää kuin se kuppanen opettajan homma ja minulle naureskeleva ukko. Millä minä sitten päden? Hä? Kysyn vaan.

Närkästyneenä aktivistina, sananvapauden puolustajana, humanistina, demokraattina


Annukki Tirpstén-Töhnölä

Äidinkielenopettaja Radanvarsikaupungin Kolmannen Ratkaisevan Opetusprikaatin Lukiossa

Radanvarsikaupungin Vihreitten - De Gröna varavaltuutetun tuuraaja

Radanvarsikaupungin Amnesty Internationalin jäsen

Radanvarsikaupungin vähänköehkä suvaitsevaiset  ja kehitysapua puolustavat äkäiset akateemiset tättähäärät ry:n varapuheenjohtaja

Radanvarsikaupungin vähänköehkä suvaitsevaiset ja maahanmuuttoa kaikenlaisista rasistisista faktoista huolimatta joukkorääkyen puolustavat äkäiset akateemiset tättähäärät ry:n sihteeri



torstai 22. tammikuuta 2015

YRJÖPÄ VAAN HYVINNIIN, PERSKELES

Eli tarina siitä, kuinka pikku-Ykästä tuli iso, paha ja nuiva Yrjö

Kirjoitin hiljattain tarinan Hallintoalamainen ja Epäilyksen Piru, joka oli tietynlainen kooste useista henkilöistä ja tapahtumista koottuna yhden henkilön elettäväksi. Kyseessähän oli se prosessi, milloin ihminen ns. nuivistuu. Nuivistuminen voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita, mutta yleensä sillä mielletään, että huomaa niin hillittömän maahanmuuttopolitiikan kuin monikulttuurisuuden pakkohaalimisen olevan maallemme ja kansallemme äärimmäisen vahingollista. Yleensä nuivistumiseen liittyy myös vahvana tunne, että jumaliste, minuahan on kusetettu.

Ihminen voi olla nuiva nähdäkseni kolmella eri tasolla. Ensimmäisellä tasolla hän on nuiva omassa mielessään, eikä kerro asiasta kuin korkeintaan läheisilleen. Toisella tasolla, missä itsekin majailen hän on nuiva julkisesti siten, että tuo esille ajatuksensa ja mielipiteensä erityisesti internetissä, muttei paljasta henkilöllisyyttään. Tämä on valitettavasti monelle ihmiselle pakkotilanne, sillä ihmisen pääelinkeino on syöminen ja julkinuivuus ei millään muotoa edistä julkisella sektorilla työskentelevän ihmisen urakehitystä ja saattaa pahimmassa tapauksessa tehdä urasta entisen. Kolmannella tasolla ihmiset toimivat sitten omalla nimellään ja pyrkivät muuttamaan vallitsevaa asiantilaa poliittisin keinoin. Heille nostan hattua taivaan korkealle.

Nuivistuminen on kiinnostavaa ihan inhimilliseltä taholtakin katsottuna. Siitä on osoituksena esimerkiksi Hommaforumilla sijaitseva ”Milloin ja miten nuivistuit”-keskusteluketju, jossa on tällä hetkellä muistelmia kaikkiaan 28 sivua, ja sieltä löytyy monenlaisia teitä tänne niin sanotulle Voiman Pimeälle Puolelle. Kertomuksia siitä, kuinka suomut putosivat silmiltä.

Olen itse syntynyt 1960-luvun puolivälin kieppeillä ja minun käy sääliksi sanotaanko vuonna 1995 syntyneitä nuoria ihmisiä. Heidän elämässään nuivuus on jo pakon opettama asia ja ihmisen on jo melko pian valittava, onko nuiva vaiko ei. Meidän ikäluokkamme ei sitä tarvinnut tehdä. Nuivuutta ei ollut, koska sille ei ollut mitään tarvettakaan. YYA ja suomettuneisuus olivat tietenkin joka hetki tapetilla, sitä suorastaan elettiin ja hengitettiin, mutta kyseessä on kuitenkin eri asia kuin se nuivuus, jonka syyt tulivat 1990-luvulla ja siitä eteenpäin.

Ajattelin naputella muutaman rivin siitä kuinka itse nuivistuin ja miten minusta kehittyi sen sortin Voiman Pimeän Puolen kulkija, kuin mitä nyt olen. Luulen, että oma ikäluokkani tunnistaa siitä varsin tuttuja piirteitä ja nuoremmat taas voivat todeta, kuinka eri lailla he ovat päätyneet ratkaisuihinsa.

Yhteiskunnallinen hahmottaminen, tai ainakin sellaisen esiaste alkoi minulla joskus 1970-luvun alkupuolella. Tai no, niin kuin olen joskus ennenkin todennut, ymmärsin jo suurinpiirtein (meille oli tullut televisio) vuonna 1969 että oli olemassa joku sellainen kuin Vietnamin sota, mutta se jäi hahmottamatta, että mikä on Vietnam ja mikä on sota. Mutta aloitettuani kansakoulun törmäsin ensimmäiseen asiaan, jota saattaisi kutsua mokuttamisen esiasteeksi, ja se oli meille nulikoille jatkuvasti syötetty syyllisyys täydestä lautasesta.

Olihan meinaan niin, että mikäli jollekin oppilaalle ei kouluruoka maistunut niin, että lautanen olisi tullut lapioitua tyhjäksi, oli seurauksena luento nälkää näkevistä afrikkalaisista lapsista ja siitä, kuinka oppilaan tulisi hävetä kun hän ei syö ruokaansa vaikka toisilla on nälkä. Sainhan tästä luennosta oman osani minäkin. Olin silloin Pikku-Ykä, eikä minulla ollut vielä tarvittavia sanoja ilmaisemaan silloista tunnettani asiasta, mutta jotenkin niinhän se tunne meni, että jos minä nyt äyskäröin tämän lopunkin tillilihan naamariini, niin millähän ihmeen konstilla se vie nälän tuolta neekerilapselta, joka tuijottaa minua tuolla luokkahuoneen seinän julisteessa? Mutta vaikka tarvittavat sanat olisivat silloin löytyneet, olisin ymmärtänyt jättää ne sanomatta, sillä silloiseen maailmanaikaan ei opettajille sanottu vastaan.

Yleensäkin kansakoulussa ja sittemmin peruskoulun alaluokilla kehitysmaat olivat ärsyttävään asti pakollinen must ja pop, YK:ta ja Unicefia julistettiin joka helvatun välissä ja meille nulikoille tehtiin selväksi, että jostain syystä meidän on hävettävä omaa hyvinvointiamme ja tunnettava syyllisyyttä Afrikan köyhyydestä ja nälästä. Tämä siis koulussa. Kotona eivät vanhemmat Perskeleet vedonneet nälkäiseen neekerilapseen milloinkaan. Luultavasti hekin olivat tympiintyneet jatkuvaan kehitysmaa- ja kehitysapuhypetykseen, jota riitti sitten Yleisradion sillä yhdellä ainoalla kanavalla, mikä Nyhtänköljässä silloin näkyi. Niin kuin olin sitten jossain vaiheessa kovasti tympiintynyt minäkin. Pieni lapsi imee tietysti opettajan sanoman kuin pesusieni, mutta liika on liikaa, pikkunen pojannulikka ei kestä kuin tietyn määrän yleistä pakkosyötettyä maailmantuskaa ja viranomaispakotettua ventovieraaseen kohdistettua rakkautta joten jossain vaiheessa aloin ihmetellä, että mitähän ihmeen pahaa niin minä, kuin Nyhtänköljän kunta kuin koko laaja Suomenmaa oltiin loppujen lopuksi sille Afrikalle tehty, kun sitä pitää joka väliin hokea. 

Afrikan maita ja kansoja ei koskaan syyllistetty omasta tilastaan. Siirtomaa-ajan riistosta kyllä jaksettiin vaahdota. Niin paljon ei minusta vielä individualistia löytynyt, että olisin pikkupoikana osannut esittää kysymyksen afrikkalaisten mahdollisesta omasta vastuusta asioittensa tilasta. Siihen ei kerta kaikkiaan annettu mahdollisuutta. Varsinaisesti asia ponnahti mieleeni myöhemmin, jolloin törmäsin termiin kwashiorkor, joka on tietysti se aliravitsemuksen aiheuttama sairaus, jota nekin afrikkalaismukulat, joka Unicefin julisteessa luokkamme seinällä minua syyttävästi katsoivat, kärsivät vaivanaan. Vaivana, jonka syömättä jättämäni tilliliha oli mahdollisesti aiheuttanut.

Kwashiorkorhan tarkoittaa käännettynä, ”hän, joka sai veljen”. Siinä vaiheessa alkoi mielessä kyteä, että mikäli siellä on niin tolkuton nälkä, niin miksi niitä nälkään kuolevia pitää ehdoin tahdoin tehdä vielä lisää. Vasta myöhemmässä vaiheessa sitten minullekin vahvistui, että Afrikan mailla oli ihan oikeasti osuus omaan kurjuuteensa, eikä sinne pumpattu kehitysapu auttanut mitään, vaikka meille 1970-luvulla niin kovasti varsinkin Tansaniassa tehtyä suomalaista kehitysaputyötä mainostettiinkin.

Kehitysavusta voidaan mennä vuoteen 1984, jolloin ensimmäisen kerran mieleeni juolahti epäilys, että kehitysmaiden näkyvä auttaminen saattaa olla myös keppihevonen sille, että länsimainen viihdetaiteilija keksii hienon keinon hankkia boostia hiipuvalle uralleen. Kyseessä oli tietenkin Bob Geldofin masinoima Band Aid ja sitä seurannut Live Aid. Se ei vaan jotenkin mennyt läpi silloin varusmiespalvelustaan suorittavalle Ykälle ja mielestäni saavutti itseään korostavassa jeesustelussaan ällöttävän tason. Jonka taas onnistui vielä ylittämään suomalaisten nilkkien perässä tekemä ”Maksamme Velkaa”, joka oli ja on yksi kaikkein hirvittävimpiä Suomessa tehtyjä musiikillisia tekeleitä niin musiikillisesti kuin tekopyhyytensä kautta yleensäkin. Silloinen tykkijulli-Ykä muistaa miettineensä, että mitähän ihmettä minä itse asiassa mahdan olla Afrikalle velkaa, mistä se velka on peräisin, mikä sen summa on ja ennen kaikkea millä helvetin oikeudella joku Juice Leskinen perää minua sitä maksamaan.

Yleensäkin niistä ajoista sai alkunsa varmaan vieläkin jatkuva ilmiö, jota voisin kutsua vaikka termillä ”siellä ja siellä menee huonosti, nyt ei auta muu kuin kerääntyä kokoon ja soittaa rock”. Ainoa, mikä näissä tapahtumissa oli varmaa, oli yleinen hulina ja varma krapula. Mutta olihan krapulassa osallistuva maku ja hei, nää tukifestarithan jatkuu vielä tänäänkin, että ei muuta kuin välittömästi loiventamaan. Siellä jo joku bändi on aloittamassa.

Jospa näistä Band Aideista hyppäämme muutaman vuoden taaksepäin, 1970-luvun lopulle. Aihe jatkuu tosin osittain samana. Jos suomalaisille hallintoalamaisille oltiin koko 1970-luvun syötetty Afrikkaa suurina ja vielä suurempina annoksina, niin toinen kyllästymiseen asti tuputettu asia oli rauhankasvatus, joka jopa Pikku-Ykän (jo) silloin rajoittuneen huomiokyvyn mukaan oli nimenomaan tietystä poliittisesta suunnasta määriteltyä Vain Meidän Rauhaa, joka ei muita rauhan muotoja hyväksynyt millään.

Tätä rauhanmakkaraa väkisin jältätessään Ykäkin törmäsi Suomessa lähes hysterian tasolle nousseeseen ilmiöön eli Ydinaseettomaan Pohjolaan. Teini-ikäinen Ykä ei löytänyt tuntemuksilleen silloinkaan kuvaavia sanoja, mutta kasvaneen kyllästymisen saattoi myöhemmin pukea sanoiksi niin, että koko hysteria antoi hyvin monelle ihmiselle matkalipun valmiiksi rakennettuun ideologiseen junaan, jossa itse asia ei ole tärkein, vaan sen mukanaan tuoma egoistinen ylensyönti, joka antoi mahdollisuuden katsoa toisia – vähemmän edistyksellisiä ihmisiä – nenänvartta pitkin, vaikka oman ajattelun substanssi ei siihen olisi oikeutta antanutkaan. Mutta valmiiksi ladeltua ideologista totuutta julistaessa ja nimilistoja kerätessä varsinkin monella naisella olo oli tiedostavan täyteläinen. Kyseessä oli eräänlainen egoismin ja joukkohysterian sekoitus, johon niin Ykä kuin moni muukin heppu perin pohjin kyllästyi, ja sitä mukaa kehitti tietynlaista esinuivuutta. Valitettavasti Ydinaseeton Pohjola oli vain lievähkö harjoitus siinä egoistisessa joukkohysteriassa, joka sitten Suomen valtasi 1990-luvulla ja aina siitä eteenpäin. 

Mutta siitä myöhemmin kirjoituksessa, joten palataan takaisin 1970-luvulle ja siirrytään toiseen ilmiöön, joka liittyy osittain aiheeseen. Se on kytköksissä sinänsä edelliseen ja on omalta osaltaan aiheuttanut nälkää ja kurjuutta, ja jota ei mielellään mediassa mainostettu, koska se soti kehitysmaaidealismia vastaan. 1970-luvullahan elettiin vielä siirtomaasotien aikaa. Erityisesti Portugalin siirtomaat taistelivat emämaataan vastaan. Samoin Rhodesiassa alettiin taistella valkoista valtaa vastaan. Uutisointi näistä taisteluista tuli tietysti virallisen median kautta (muutahan ei ollutkaan) ja siitä hahmottui sellainen kuva, että sen myötä Pikku-Ykäkin piti näitä vapaustaisteluja oikeutettuina. Kyllähän sentään kansoilla oli oikeus itsenäisyyteen, kun kerran Suomellakin. Jotenkin mediassa vain puhuttiin Angolan kansasta, Mosambikin kansasta jne. vaikka eihän sellaisia ollut olemassakaan. Olipahan vain suuri joukko erilaisia kansanryhmiä samojen rajojen sisällä.

Kun Afrikan maat sitten vapautuivat siirtomaavallasta, ei ampuminen siellä tietenkään loppunut, vaan kaikenkarvaiset sissiliikkeet aloittivat keskinäisen lahtaamisen, joka päättyi pääosin marxilaisten liikkeitten voittoon. Angolassa voitti MPLA. Mosambikissa Frelimo. Rhodesiassa siirryttiin mustien valtaan ja siitä tuli Zimbabwe. Nälkä ja kurjuus Afrikassa jatkui, ja itse asiassa jatkuvien sotien ja toinen toistaan hullumpien hirmuhallitsijoitten myötä paheni, ja uutisoinnissa törmäsin asiaan, jota myöhemmin nimitettiin poliittiseksi korrektiudeksi, eli Afrikan kurjuus ei kuitenkaan ollut afrikkalaisten omaa syytä, vaan jotenkin se edelleenkin vyörytettiin länsimaitten kontolle. Jälkeenpäin ajatellen on usein käynyt mielessä, että näinköhän noilla mailla olisi parempi olla, jos ne olisivat edelleen siirtomaita.

Olihan Afrikassa toki niinkin hurjia diktaattoreja, että länsimainen mediakin reagoi. Tunnetuin oli tietysti Ugandan Idi Amin. Tietysti suomalainenkin media pääosin esitti Aminin lähinnä itselleen mitaleita jakavana vitsinä, ja miehen hirmuteoista kuultiin laajemmin vasta myöhemmin. Yhtä kaikki, Idi Aminin vallan loppuessa Ykäkin näki eräänlaisen afrikkalaisen menestystarinan, jota seurasi uutisista hyvin mielenkiinnolla. 

Aminhan oli hyökännyt joukkoineen vuoden 1978 loppupuolella Tansanian puolelle. Tansanialaiset vetivät herneet nenään, mobilisoivat joukkonsa, totesivat että osataan sitä täälläkin ja pistivät Ugandan armeijaa kunnolla kuokkaan. Tansanialaisjoukot valtasivat Ugandan pääkaupungin Kampalan jossa heidät otettiin vapauttajina vastaan ja pakottivat Idi Aminin lähtemään maasta. Kaunis tarina oikeastaan. Afrikkalainen veljenkäden ojennus. Ylen uutisissa raportoitiin tapahtumista varsin paljon. Onnellinen afrikkalainen loppu, joka jätti tietyllä tavalla hyvän maun suomalaistenkin suuhun. Annettiinhan sinne Tansaniaan sitä kehitysapuakin.

Siihen se uutisointi tietysti jäikin, eikä sitä hirveästi mainostettu, että Aminin joukkojen puolella tappeli myös PLO:n joukkoja ja libyalaisia. Eikä siitäkään samalla mitalla uutisoitu, että Ugandassa jatkui terrori ja alkoi melkein heti uusi sisällissota. Vanhat konstit, pärstät vain vaihtuivat. Olisiko niin, että Idi Amin oli ensimmäisiä niitä kuuluisia yksittäistapauksia? Hän kun oli uskonnoltaan muslimi.

Mutta niin vain jäi meikäläisenkin mieleen pääosin se, että Ugandassa päästiin pahasta eroon. Se oltiin pystytty henkilöimään yhteen mieheen, eivätkä afrikkalaiset edelleenkään olleet vastuussa heihin kohdistuvasta heidän itsensä tekemästä pahasta. 

Noin vuotta aikaisemmin oltiin kerrottu eräs toinen afrikkalainen tarina, joskaan ilman suurta menestystä. Silloin käytiin Ogadenin sota, jossa joku valtio, hetki, mikäs sen nimi oli kun ei heti muista, niin joo, Somalia hyökkäsi naapurimaansa Etiopian kimppuun. Etiopian muisti paremmin, kun siellä oli niitä kovia juoksijoita. No, Somalia sai alkumenestystä ja eteni. Sitten Etiopia teki kuubalaisten avulla vastahyökkäyksen ja ajoi somalit takaisin. Rajoja ei siirretty. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä, saattoi somalialainen solttu tuumia marssiessaan rynkky olalla rajan yli omalle puolelleen.

Niin Ykä kuin varmaan likimain jokainen sen aikainen suomalainen tuumi rähinästä että kiinnostaa kuin kilo paskaa. Antaapa noitten rähistä keskenään, jos kerran huvittaa. Eihän noista meille kuitenkaan koskaan mitään harmia kerry. Jos näin jälkeenpäin niputettaisiin suomalaisten kaikkien aikojen suurimmat virhearviot, niin epäilemättä tämä päätyisi TOP 3:een.

Siinäpä siirryttiin sitten 1980-luvulle ja minäkin kauhistelin muitten mukana Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaa. Tai no, en pahemmin julkisesti koska asia ei loppujen lopuksi tippaakaan kiinnostanut, mutta koska se oli asia, jota piti kauhistella, totesin minäkin kysyttäessä että on se vaan hullun touhua se, on se niin, hjuu. Etelä-Afrikan valkoista valtaa vihattiin lännessä, sitä piti vihata, sitä rakastettiin vihata ja kun muita uutislähteitä virallisen median lisäksi ei ollut, oli muuhun johtopäätökseen vaikea päätyä. Varsinkin kun Suomessa vielä siihen aikaan elettiin Neuvostoliiton naapurina ja tuumittiin, että mitenkähän sen Glasnostin ja Perestroikan kanssa oikein käy ja se oli se suurin asia, millä kumminkin oli tavalliselle suomalaiselle merkitystä.

Tokihan apartheidia kauhistellessa sai moni viihdeartisti ympäri maailman taas mahdollisuuden tehdä menestyksekkäitä kappaleita ja Suomessakin todettiin taas useampaankin kertaan, että nyt ei taas kertaalleen auta mikään muu kuin soittaa rock. Känni päälle! Taas tuli maailma pelastettua! Minkäs puolesta me muuten mentiinkään näille festareille? Muistaako kukaan?

Palataan jälleen 1970-luvun alkuun ja aiheeseen, mikä nykyisin on sattuneesta syystä kovasti tapetilla eli pakolaisiin. Suomessa oli 1970-luvulla pakolaisia. Ne olivat chileläisiä ja yksi perhe asusteli Nyhtänköljässäkin. He olivat oikeita pakolaisia, jotka olivat paenneet selvää kuoleman ja kidutuksen uhkaa. Se on tietysti eri asia, että pelastiko Augusto Pinochet tekemällään pahalla Chilen vielä suuremmalta pahalta, mutta se on eri tuumailun paikka se.

Joka tapauksessa nämä pakolaiset olivat pakolaisia, eivät turvapaikkaturisteja eivätkä jalustalle nostettuja ikoneja. Heistä ei ollut kenelläkään pahaa sanottavaa. Ei heitä oikein huomannutkaan, sillä he sopeutuvat suomalaiseen elämänmuotoon aivan hyvin. Ehkä Suomi ja Chile eivät kulttuuriltaan ole loppujen lopuksi niin erilaisia. Eikä heistä erikseen tehty varsinaista numeroa. Ja lopulta, kun tilanne Chilessä muuttui, he pääosin palasivat kotiinsa.

Chileläisiä pakolaisia oli sopivan vähän, he olivat oikeita pakolaisia, kiitollisia turvapaikasta, he eivät jengiytyneet, elivät ihmisiksi eivätkä esittäneet tolkuttomia vaatimuksia. Tämän kaltaisen pakolaiskuvan kanssa me suomalaiset sitten elimmekin aina 1990-luvun vaihteeseen saakka. Niin eli hallintoalamainen Ykäkin, eikä hänellä ollut pakolaisia vastaan mitään. 1980-luvun loppupuolella tulivat sitten vietnamilaiset. Aikanaan työn puolesta tuli havaittua, etteivät ne ihan sellaisia pulmusia olleet, mitä yleensä väitetään, mutta he kumminkin asettautuivat eikä heistä tullut sellaista ilmiötä, mihin 1990-luvulla törmättiin.

Siitä ilmiöstä myöhemmin, sillä on aika vielä kertaalleen palata takaisin 1970-luvun alkuun. Ja niihin viiteen kirjaimeen, jotka nykyisin tippuvat jatkuvasti verta.

Islam.

Jos ajatellaan 1970-lukua, niin islamin vaikutus suomalaiseen elämään oli nolla. Eikä se maailmankaan mittakaavalla mitään kauhua herättänyt, sillä siihen ei ollut aihetta. Se oli uskonto uskontojen joukossa. Ei myöskään käytetty sellaista termiä kuin islamilaiset maat. Lähinnä puhuttiin arabimaista, vaikka olihan islam valtauskontona muissakin maissa. Silloinhan ei ajateltu maailman jakoa uskonnon mukaan, vaan lähinnä sitä, onko maa liitossa Yhdysvaltain vaiko Neuvostoliiton kanssa.

Pääosa arabimaista oli diktaattorijohtoisia ns. arabisosialistisia maita. Sen ajan mielikuvan mukaan, enkä usko sen paljon erehtyvän, siellä ihmisillä oli jopa suhteellisen hyvä elää. Jos katsoo sen ajan valokuvia arabimaista, ne näyttävät suurinpiirtein länsimaisilta. Naiset kulkivat piru vie minihameissa. Islam ei ollut mikään elämää dominoiva tekijä. Edelleenkin sen ajan mielikuvan mukaan kai ajateltiin, että ne maat ovat kuitenkin sen verran sivistyneitä, etteivät halua maittensa olevan joitain uskonnollisia teokratioita, jotka haluavat naisistaan Säkkivälineen mannekiineja. Tosiasia kai lienee sitten se, että ne maitaan tiukasti hallinneet diktaattorit olivat kuitenkin se tekijä, joka piti islamin aisoissa.

Arabimaat eivät 1970-luvun Suomessa olisi herättäneet varmaan suurtakaan huomiota myöskään eräässä Pikku-Ykässä, ellei vuoden 1973 Jom Kippur-sodan jälkeen olisi autoilevien kansalaisten lompakoissa käynyt kylmä viima jonka Isä-Perskeleskin osasi hyvin osuvin sanakääntein ilmaista. Meidän Toyota Corolla kun ei toiminut ilman bensiiniä. Noin henkilökohtaisesti Pikku-Ykä oli jo silloin tietoinen Suomen historiasta ja myös talvisodasta ja ihan sitä kautta tuli oltua Israelin puolella. Jo sen takia, että jos pienemmän kimppuun ylivoimalla hyökätään edestä ja takaa ja se pienempi pistää silti hyökkääjiä rumasti pleksiin, niin eipä häneen sen suurempaa syytä tarvittu.

Vuonna 1979 se islamin nousu sitten alkoi Iranista, joka ei sinänsä ollut arabivaltio. Ei kenelläkään, ei Ykälläkään ollut hajuakaan mihin se saattaisi johtaa. Oli vain mielikuva kaduilla mölisevistä jotenkin hysteerisistä ihmisistä jotka näyttivät olevan jonkunlaisessa joukkopsykoosissa ja naisista, jotka olivat äkkiä kehittäneet mustasta jätesäkistä kauden suurimman muodin.

Se, mitä Iranista aikanaan alkaisi levitä, jäi ajatuksissa taka-alalle, sillä 1980-luvunkin elämän ja kuoleman kysymys oli kuitenkin se, että malttavatkohan U.S. of A ja C.C.C.of P olla nukettamatta toisiaan ja siinä sivussa meitä muitakin huuthelvattuun tältä planeetalta. Sen rinnalla jotkut tornin nokassa mölisevät turaparrat eivät tuntuneet millään muotoa ongelmalta. Ei niitä edes ajateltu. Iranin kohdalla katseltiin lähinnä sen vuosia kestänyttä ottaanlyöntikilpailua Irakin kanssa, joka tavallisen suomalaisen silmin näytti lähinnä Speden elokuvalta Hirttämättömät, missä kierrettiin yhtä ainoaa hiekkamonttua, tosin sillä erotuksella että tässä versiossa joka kierroksella tuli parikymmentätuhatta ruumista. Ykäkin tuumaili, että onkohan tuossa lopultakaan mitään järkeä.

Tulihan silloin 1980-luvulla aika ajoin suorastaan oltua islamilaisten puolellakin, joskaan asiaa ei tullut ajateltua millään muotoa uskonnollisesta näkökulmasta. Kysehän oli tietysti Afganistanin sodasta. Siihen aikaan Neuvostoliitto ja vain Neuvostoliitto oli The Uhka. Islam oli vain sen maan uskonto, jonka Neuvostoliitto hyökkääjävaltiona miehitti. Ja siksi uutispätkissä nähdyt sissien väijytykset neuvostojoukkoja vastaan herättivät lähinnä tyytyväistä hykertelyä. Ryssille Raatteen tietä. Vähän maassa kuin maassa.

Kun elettiin 1980 – 1990-lukujen vaihdetta, saattoi sanoa, että uransa virkakoneistossa aloittava Y. Perskeles oli koko lailla hyvä hallintoalamainen. Nuivuutta hepussa oli siinä mielessä, että oli tullut tympiinnyttyä kaikenlaiseen tuputtamiseen ja siihen, että ihmisiä pitäisi rakastaa virkamiespäätöksellä. Mutta noin muuten Ykä oli varsin kansainvälinen mies. Afrikkalaisistakin ajatteli, että eiköhän ne ole täsmälleen samanlaisia ihmisiä, ja kunhan asiat siellä suttaantuu ja oppivat käyttämään kondomia vähän ahkerammin, niin heilläkin alkaa elintaso rutkasti nousemaan. Onhan siellä kuitenkin noita raaka-ainevaroja ihan eri lailla kuin esmes kylmässä ja pohjoisessa Suomessa.

Jonkun verran tuli vielä uskottua siihen länsimaiseen riistoonkin eli siihen, mitä tiedotusvälineet tuputtivat. Läntiset valtiot eivät enää kolonialisoi Afrikkaa, mutta läntiset suuryritykset pitävät sitä edelleenkin halpana raaka-ainevarastona ja sillä tavoin kolonisaatio tavallaan jatkuu. Siinä vaiheessa ei tullut hoksattua sitä, että miksi siirtomaina yhtä lailla olleissa itäisen Aasian maissa elintaso kohosi kohisten. Ei vaan juolahtanut mieleen. Eikä siitä mediakaan pahemmin muistuttanut.

Myöskään tapaamiinsa tai muuten näkemiinsä ulkomaalaisiin ei Ykällä ollut minkäänlaista tarvetta suhtautua epäluuloisesti. Suomeen ei herkkään vielä silloin päässyt, ja Ykä tiesi, että jos vastaan käveli vaikkapa kenialainen mies, hän oli maassa mitä varmimmin jollain tolkun asialla. Ykää ei voinut pitää silloin vielä varsinaisesti nuivana. Ei ollut mitään tarvetta.

Kunnes tuli vuosi 1990 ja tässä vaiheessa voinkin jättää kolmannen persoonan käytön pois. Eli tuona vuonna asustelin jo Helsingissä. Kaupunki näytti hyvin erilaiselta kuin vaikkapa viisitoista vuotta myöhemmin. Ensimmäinen sinne saapunut etnisesti edistyksellinen ryhmä aikaisemmin mainittujen chileläisten ja vietnamilaisten lisäksi ei ollut se eräs ryhmä, joka pian tulisi suurella kohulla, vaan gambialaiset ehtivät ensin. Ei niin suuressa mitassa, eikä niin suurella kohulla. Jos Helsingissä silloin törmäsi mustaan rastatukkaiseen mieheen, hän ei ollut suinkaan Jamaikalta vaan Gambiasta. Heidän mukanaan eivät tulleet pelkästään reggaeillat ravintola Sillankorvaan, vaan myös huonolaatuisempi ja sitä myötä halvempi heroiini, jonka maahantuonnissa käytettiin kuriireina tietysti näitten tyyppien Suomesta itselleen hankkimia muijia. Silloin jo pisti ihmetyttämään, että eikö noita tyyppejä voisi vaan kerta kaikkiaan heittää maasta pois. Miksi ihmeessä ne saavat olla täällä?

Gambialaisista ei ehtinyt tulla niin suurta julkista numeroa, koska sitten tulivat somalit. Kun katselin tv-kuvaa Vainikkalan raja-asemalta, nämä hyvissä pukeissa olevat ja itsetietoisen oloiset ihmiset eivät luoneet minkäänlaista mielikuvaa hädänalaisista pakolaisista. Kysymyksiä herätti myös se, että miksi ne tulevat Neuvostoliitosta? Tuli mieleen, että näinköhän naapuri lakkasi kustantamasta heidän elatuksensa Lumumba-yliopistossa? Oliko tässä Mohamed Siad Barren nomenklaturaa? Sain sen vaikutelman, että nämä ihmiset tiesivät jo etukäteen hyvin tarkkaan, mihin olivat tulossa, mitä oli odotettavissa ja mitä he saattoivat vaatia. Ja sehän ei olisi onnistunut, jos heidän tuloaan ei olisi Suomen puolelta etukäteen järjestetty. Kuka järjesti? Miksi? Näitä mietin jo silloin. Nuorena miehenä.

On puhuttu siitä, että somaleitten tulon yhtenä syynä oli se, että silloisessa persaukisuustilassa oleva Suomen Punainen Risti oli keksinyt hyvän keinon paikata talouttaan. Tämä jäänee ikuisesti selvittämättä, mutta Helsingissä huomattiin joka tapauksessa hyvin nopeasti, että somalit löysivät paikkansa, ja nimenomaan röyhkeänä herrakansana. Ei kestänyt pitkäänkään, kun Steissin seiniä alettiin pitää pystyssä somaleitten toimesta ja stadilainenkin saattoi ihmetellä, että nopeastipa Stadista tuli Mostadishu.

Somaleitten tulo ja käytös pisti rintaan ja vitutti, mutta vielä suurempana nuivistavana tekijänä oli asian tiimoilta Suomessa ja erityisesti suomalaisessa virkakoneistossa, erityisen voimakkaasti omallani eli sosiaalialalla alkanut niin sanottu hysteerikkojen vallankumous. Etnisesti edistyksellisen maahanmuuton myötä löytyi jälleen niin monia ihmisiä houkutteleva valmiiksi rakennettu ideologinen juna, jossa itse asia ei ole tärkein, vaan sen mukanaan tuoma egoistinen ylensyönti, joka antoi mahdollisuuden katsoa toisia – vähemmän edistyksellisiä ihmisiä – nenänvartta pitkin, vaikka oman ajattelun substanssi ei siihen olisi oikeutta antanutkaan. Ja siihen junaan hyppääjiä löytyi eivätkä he todellakaan pitäneet kynttiläänsä vakan alla.

En tiedä, oliko Kekkosen aikana samanlaista, sillä en silloin vielä sattuneesta syystä pahemmin sosiaalialalla ehtinyt toimia, mutta 1990-luvulla tähän junaan hyppäsivät erityisesti naiset ja vielä kaikkein hysteerisimmät sellaiset. Tokihan alalla hyvin nopeasti huomattiin, että tämä maahanmuutto aiheuttaa ongelmia ja esmes somalien tekemä rikollisuus tuli hyvin pian tutuksi. Mediamme ehkä huomasi sen vasta vuonna 2014, mutta oli sitä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Alallani oli jo silloin se ongelma, että asiakkaanamme olleet nuoret miellettiin rikoksia tehdessäänkin uhreiksi, ja maahanmuuttajien kohdalla tämä korostui. R-korttia eivät nostaneet ensimmäisenä esiin somalit. Sen tekivät suomalaiset ja suomalaiset opettivat sen sitten heille eteenpäin.

Mitä sitten tehtiin, kun ongelma tunnistettiin? No ei tietenkään mitään. Sen olemassaolo kiistettiin. Siitä pitivät huolen nämä hysteerikkojen vallankumoukseen osallistujat. Maahanmuuttoasiat ovat poliittisia asioita, mutta nämä hysteerikot onnistuivat tuomaan nämä poliittiset asiat työhön ilmiselvänä inhimillisenä totuutena ja jostain kumman syystä heitä ei estetty tekemästä sitä vaikka viranomaisen pitäisi olla virantoimituksessaan niin poliittisesti kuin uskonnollisesti  sitoutumaton. Tämän kaltainen poliittinen toiminta kuitenkin hyväksyttiin ja sitä kautta varsin nopeasti asiaan liittyvä kritiikkikin loppui. Vaikka kritiikki perustuikin faktoihin. Siihen, mitä laitoksessa näimme. Siihen, että saimme työmme puolesta haltuumme Helsingin rosiksen alaikäisten juttuja käsitteleviä istuntolistoja, joitten perusteella Helsinki oli alkanut vaikuttaa väkilukuunsa nähden yllättävän eksoottiselta. Ja siihen, että maahanmuuton myötä ns. puolikkaitten määrä oli alkanut huomattavasti kasvaa myös huostaanotettujen ja sijoitettujen keskuudessa. Huomattavasti enemmän kuin mitä heidän osuutensa väestöstä oli.

Tämän kaltainen kritiikki tyrmättiin välittömästi hysteerikkojen toimesta sillä perusteella että se oli puhdasta rasismia ja antirasistisen vastahyökkäyksen luonnetta verrattuna annettuun asialliseen ja varsin lievään kritiikkiin voisi kuvata parhaiten vertauskuvallisesti sillä, mitä tässä videossa tapahtuu. Sitä myöten varsinainen keskustelu asiasta ennen pitkää kuihtui ja rajoittui asiasta tympääntyneitten työntekijöitten keskinäisiin epävirallisiin pulinoihin jotka haihtuivat pulinan myötä poltettujen tupakoitten myötä savuna ilmaan.

Kuinka järjestelmämme sitten kokonaisuudessaan asiaan suhtautui? Se totesi, ettei ongelmaa ole. Jos ongelma on, se on työntekijän asenteissa. Tässä tullaan termiin ”vääristymävyöhyke”, josta kirjoitin vuonna 2013. Vääristymävyöhykkeeseen törmäsin niin minä kuin moni muukin jo 1990-luvulla. Maahanmuuton aiheuttamat ongelmat niin sosiaali- kuin koulusektorilla alkoivat kasvaa jo tuolloin voimakkaasti ja ne keskittyivät tietysti pitkälti Itä-Helsinkiin. Ja niistä oltiin kyllä hyvin tietoisia. Koulukiusattuja eivät olleet suinkaan maahanmuuttajat, vaan pottunokkien lapset. Mikäli näitten alojen johtohenkilöiltä asiasta kysyi ja asian myös perusteli, oli vastaus sellainen lievä etukeno, pöydällä yhdessä olevat kädet, hymy, ja lausahdus: ”niin… niin… niin…” joka suomennettuna menee suurinpiirtein näin:

”Tiedänhän minä toki, että asiat ovat viturallaan jo nyt, ja tätä vauhtia ne ovat menossa vituralleen vielä enemmän. Mutta minä en aio tehdä asialle mitään. Ensinnäkin sen vuoksi, etten minä osaa tehdä asialle mitään. Ei minulla ole siihen paukkuja. Ja toiseksi sen vuoksi, että jos tunnustaisin ongelman, ei virkakoneisto halua miettiä sen varsinaisia syitä, vaan se syyttää minua. Ei se halua ratkaisuja. Ei se halua oppia virheistään. Se haluaa Syyllisen. Ja minä en ole siihen pestiin halukas. Aion siis jatkossakin lehdissä kertoa, että meidänkin koulussamme monikulttuurisuus on rikkaus. Eli valehtelen naama uskottavalla virkamieshymyllä.”

Silloin jos lisääntyneet ongelmat jossain ääneen sanottiinkin, ne vesitettiin nuoriso-ongelmaksi yleensä, sillä jo silloin varsinkin etnisesti edistyksellisestä suunnasta tullut maahanmuuttaja piti mieltää ihan yhtä lailla suomalaisiksi kuin kaikki muutkin pottunokat, vaikka tyyppi olisi asunut Suomessa vasta puoli vuotta. Suomalaisesta takaisin maahanmuuttajaksi hän muuttui sitten aika ajoin,  kun kyse oli myönnettävistä erityiseduista, -palveluista ja -tukitoimista. Suomalaisen oikeudet, maahanmuuttajan vastuu ja velvollisuudet.

Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta minusta oli kouliintunut edellämainittujen seikkojen vuoksi jo hyvin nuiva. Paradoksaalista on se, että enemmän kuin maahanmuuttajat sinänsä, lisäsi nuivuutta suomalainen virkamieskoneisto, joka teki silmien sulkemisesta ja kollektiivisesta valehtelemisesta yleisen ja pakollisen hyveen. Nuivuutta lisäsi tietysti vielä se, että mediamme muuttui hyvin nopeasti joksikin aivan muuksi kuin mitä se ennen oli. Hyvä esimerkki tästä on Helsingin Sanomat, jota itsekin vielä 1990-luvulla tilasin. Kun muutin Helsinkiin, oli Helsingin Sanomat vielä sanomalehti. Kun Janne Virkkunen tuli lehden päätoimittajaksi, lehti alkoi muuttua ja viimeistään kun Nyt-liite alkoi ilmestyä, olikin käsissämme monikulttuurisuuden ihanuutta, välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä ylistävä aviisi, jossa aloittelevat toimittajat saattoivat hankkia boostia uralleen tuumimalla, kuinka onneton maa Suomi loppujen lopuksi onkaan ilman meille muualta tuotuja ihquja vaikutteita ja ihmisiä. Suomen ja suomalaisuuden mitätöimisestä tulikin siitä eteenpäin hyvä, varma ja helppo keino saavuttaa statusta niin toimittajana kuin yhteiskunnallisten alojen tutkijana. Maakuntalehdet seurasivat perässä ja yllättäen tultiin siihen tilanteeseen, ettei meillä enää ollutkaan puolueetonta mediaa vaan pelkkä propagandakoneisto, josta valitettavan moni  Hallintoalamainen vieläkin etsii tietonsa siitä, kuinka asioista tulee ajatella.

Vuonna 2000 minusta oli tullut jo kertakaikkisen umpinuiva ja valitseva asiantila vitutti niin että veri kiersi väärinpäin. Minusta tuntui siltä, että Suomessa oli puhjennut jonkunlainen hulluuden mätäpaise, jota tietyt ihmiset olivat odottamalla odottaneet ja nyt kun se tapahtui, he hyppäsivät kyytiin mitään miettimättä ja tilanteesta sekä omasta uranosteestaan nauttien. Joku sellainen paise, joka YYA-Suomessakaan ei ehtinyt täysin puhjeta. YYA-Suomen nöyristelyn ymmärsin ennen ja ymmärrän nyt. Neuvostoliitto oli yksinkertaisesti liian vahva. Sen kanssa oli pakko olla hissukseen. Mutta tätä 1990-luvulla puhjennutta hulluutta ei saattanut selittää kuin itse aiheutetulla hysterialla. Kukaan ei meitä siihen pakottanut. Me idiootit teimme sen itse. Toiset länsimaat olivat aikanaan sentään saaneet maahanmuuttajista työvoimaa ylikuumenevaan teollisuuteen. Me emme saaneet kuin elätettäviä historiansa pahinta lamaa kärsivään maahan, ja meidän kuului olla asiasta vielä ylpeitä.

Vuosituhat vaihtui. Olin nuiva kuin fan. Mutta minulla oli sama ongelma kuin niillä muillakin nuivilla. Tunsin olevani yksin.

Olihan Ylva silloin jo ilmestynyt kuvioihin. Hän oli yhtä nuiva kuin minäkin, ja samoista syistä. Sosiaalialalla muuttuu nuivaksi melko herkästi. Ellei ole ostanut kestolippua hysteriajunaan. Ylvan kanssa saattoi puhua. Minulla oli myös muutama kaveri, jotka olivat samanmielisiä. Jossain kulmakuppilassa perusstarbut olivat samaa mieltä. Mutta siihen se sitten jäikin. Muutaman ihmisen keskinäiseksi mutinaksi, jolla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada julkisuutta ja joka ei siis johtaisi koskaan mihinkään konkreettiseen. Media oli tässä vaiheessa siinä tilassa, että sen mukaan erimielisyyttä ei edes ollut. Sen mukaan humanitaarinen maahanmuutto oli sekä velvollisuus että mahdollisuus ja me kaikki olimme siitä samaa mieltä. Soraääniä ei yksinkertaisesti ole. Ja kun mediaa siinä vaiheessa seurasi, niin kyllähän se siltä vaikutti. Koko suomalainen media oltiin siinä vaiheessa hienopesty monikulttuurisuuden ylistäjäksi. Tilanne oli silloin vielä pahempi kuin nyt. Nyt media pitää ongelmana sitä, että nuivia ja nuivuutta on. Silloin se kielsi koko asian olemassaolon.

Töissä asiasta oli ollut jo pitkään turha puhua. Julkishallinnossa suhtautuminen humanitaariseen maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen oli jo pitkään ollut yhdessä hymisevää ahlanawallahilallatiqusallahawallaata vaikka siihen loppujen lopuksi uskoivat vain ne hysteerikkojen vallankumoukseen osallistuneet. Toiset vain hymistelivät mukana, koska eivät halunneet vaarantaa uraansa tai eivät muuten halunneet riidellä ja kuunnella tiedostavaa rääkymistä. Myös minä olin väsynyt ja tukkinut turpani. Eipä julkishallintoa tästä kai voi edes syyttää. Siinä vaiheessa se teki vielä mitä käsketään. Nykyisinhän se määrittelee toimintojaan paljon enemmän itse. Politiikkojenkin ohitse. Eikä julkishallinto koskaan ole ollut varsinainen muutoksen välikappale.

Mutta yhtä kaikki. Olin koko lailla yksin nuivuuteni kanssa. Ei ollut kanavaa esittää mielipidettään. Ei ollut kanavaa löytää samanmielisiä. Minulta meni muutama vuosi edes hoksata käyttää asiassa internetiä. Olin ostanut ensimmäisen tietokoneeni 1990-luvun puolivälin jälkeen, ja olihan siinä mukana sellainen höyrymallin puhelinmodeemiyhteys, se sellainen, joka päästi aina äänen bzrtdllrlldstwiiwöö kun sen yhdisti. Hitaasti toimivasta netistä tuli seurattua kaikenlaista. Uutisia (virallisia sellaisia, eihän muita ollut), jääkiekkoa (erityisesti NHL:ää), maanpuolustukseen liittyviä asioita, kaikenlaiseen scifiin liittyviä juttuja ja mitä nyt milloinkin.

Mutta maahanmuuttoon liittyviä asioita en sieltä älynnyt etsiä. Ei vaan juolahtanut mieleen. Lopulta sattuma puuttui asiaan. Etsin joku kerta aikani kuluksi tietoa moottoripyöräjengeistä (joo, ihan totta) ja siellä oli yhtenä linkkinä Suomen Sisun Kansallismielinen keskustelupalsta. Tuumasin, että mikähän se tämä sitten on ja klikkasin sen auki. Vähän aikaa katseltuani se moottoripyöräjengien seuraaminen lakkasi kiinnostamasta ja aloin seurata keskustelupalstaa säännöllisesti. Olin huomannut, että samalla tavalla ajattelevia ihmisiä kumminkin on, ja tässä on yksi väylä. 

Tunsin sinänsä itseni höhläksi, kun en ollut ajatellut etsiä asiaa internetistä aikaisemminkin, mutta luulen olleeni siinä samassa tilanteessa kuin hyvin moni suomalainen vielä vuonna 2015. Tieto ei ole tietoa, jos se ei tule virallisen median kautta. Niin ajattelee oikea Hallintoalamainen. Itse en ajatellut silloin enää sellainen olevani, mutta olin kuitenkin keskustelupalstalla kuuntelu- ja katseluoppilaana vielä parisen kuukautta, ennen kuin rekisteröidyin sinne itsekin (en nimellä Yrjöperskeles) ja aloin ottaa osaa keskusteluun.

Mediahan mainostaa vieläkin Suomen Sisua puhtaasti natsiporukkana ja keskustelusivuilla oli tietysti samanlainen maine. Media kun alkoi siinä vaiheessa jo hieman kirjoittaa siitä. Kai siellä ajateltiin, että vastustaja pitää tunnistaa jo aikaisessa vaiheessa ja tuhota pois. Oliko siellä natseja? Joo, olihan siellä. Mutta tämmöset niin sanotut uus-iikollit olivat kyllä vain hyvin pieni murto-osa. Suurin osa oli ihan asiallista porukkaa, joka jakoi saman huolen kuin minäkin. Riitelyä siellä oli toki kovasti, sillä mukana oli myös tyyppejä, jotka tunsivat pyhää vihaa kansallismielisiä ihmisiä kohtaan sekä myös tietenkin netin aikaansaamia uuden eliölajin edustajia, eli trolleja, jotka onnistuivat aika ajoin vedättämään porukkaa pahastikin.

Median suhtautumista Suomen Sisuun ja sen keskustelupalstaan kuvaa mielestäni parhaiten yksi ajankohtaisen kakkosen lähetys, jossa oli toimittajana muistaakseni Susanne Päivärinta ja Suomen Sisusta Teemu Lahtinen ja joku toinen, jonka nimeä en muista. Siinä tuli ykkösasiaksi se valokuva, minkä toimittaja oli kaapinut keskustelupalstalta. Kuvassa neekerit nirhaavat irti toisen neekerin päätä. Toimittajan mielestä oli vastenmielistä ja vastuutonta, että tällainen kuva oltiin esitetty sivustolla. Kuvaavaa on, ettei toimittaja puuttunut yhtään siihen, että ihmisen pään irti nirhaaminen lienee hieman vastenmielisempää kuin tapahtumasta otetun valokuvan julkaiseminen.

Yhtä kaikki, löysin kansalliset keskustelusivut, löysin ihmisiä (siis netissä, henkilökohtaisesti en tavannut ketään) joitten kanssa vaihtaa ajatuksia, mutta tunsin, että tämä ei riitä. Mielestäni Suomen Sisun keskustelupalsta vahvisti enimmäkseen vain niitten ihmisten mielikuvaa, jotka olivat jo valmiiksi samaa mieltä kuin minä. Ja luonnollisesti se vahvisti taas toisaaltaan niitten ihmisten mielikuvaa, jotka olivat valmiiksi eri mieltä. Se oli sellaista edestakaisin juupas - eipäs-venkoilemista. Tunsin mielessäni, että täytyy olla tapa, jolla esittää nämä faktat niin purevana ja täsmällisenä kokonaisuutena, että se saa ajattelemaan nekin, jotka ovat tällä hetkellä eri mieltä. Täytyy löytyä ne oikeat sanat.

Ja sitten löysin ne. Niitä kutsutaan vieläkin nimellä Scripta. Törmäsin Jussi Halla-ahon Scriptaan muistaakseni vuoden 2004 - 2005 välillä. Ja hoksasin heti, että tämä on se tapa. Näin asia kuuluukin sanoa. Puhtailla faktoilla, perusteltuna, ilman mitään vouhkaamista. Arvasin samantien, että koska heppu on erilainen ja huomattavan lahjakas sanankäytössä, hän tulee saamaan niskaansa valtamerellisen mediaryönää. Veikkasin tosin Atlantin valtamerta, mutta tähän mennessähän on menty jo Tyynimerikin puolitoista kertaa. Syy ryönälle oli selvä: näitä juttuja et faktoilla perustele nurin. Ei auta muu kuin vedota tunteisiin ja demonisoida viestintuoja ja siinähän mediamme onkin kuluneitten vuosien aikana kunnostautunut erinomaisesti.

Matkan varrellahan Halla-ahoa on yritetty mitätöidä nurin suurin piirtein näillä metodeilla:

1. Halla-ahon Scripta on järkyttävää paskaa, enkä koskaan alentuisi sille tasolle, että lukisin ensimmäistäkään hänen kirjoitustaan.

2. Pystyisin perustelemaan Halla-ahon naurettavat väitteet nurin koska tahansa, mutta en juuri nyt jouda, koska pitää lähteä ostamaan tupakkia ja mulla on vielä osakunnan näytelmäkerho.

3. Halla-aho on tuomittu oikeudessa kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, joten hän on rikollinen jonka kirjoituksia ei tarvitse ottaa vakavasti.

Tultiin vuoteen 2007. Seurasin jatkuvasti Halla-ahon tekstejä. Seurasin myös kansallismielistä keskustelupalstaa, mutta kommentointi alkoi osaltani jäädä vähemmälle. Tuntui hieman siltä, että ne sivut alkoivat jotenkin hyytyä. Siinä vaiheessa törmäsin muuhunkin kansallismieliseen blogirintamaan, joka oli vasta hiljattain alkanut aloittaa toimintaansa ja muotoutua. Tämän kaltaisia blogikirjoittajia ei ollut vielä paljon. Keväällä 2007 mieleeni juolahti, että Jussi Halla-aho toi monelle ihmiselle ymmärrettäväksi luettavaksi ne sanat, jotka olivat ihmisten mielissä pelkkiä sanattomia, vellovia suuttumuksen tunteita. Hän antoi tunteille luettavan ja ymmärrettävän muodon.

Entä jos minäkin yrittäisin?

Tiesin, että porukassa pulistessa minulla oli ollut aina sana hallussa. En ollut koskaan asiakseni kirjoittanut, kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut edes kiinnostanut, joten en ollut varma, rajoittuisiko sanavalmiuteni pelkkään porukassa pulinaan. Päätin kuitenkin kokeilla. Kirjoitin muutaman tekstin, luetutin ne Ylvalla ja kysyin, että oliskos tässä ainesta perustaa blogi. Ylva luki, nosti peukkua ja sanoi että anna palaa. Ajattelin, että ehkä minäkin osaan kertoa ihmisille ne sanat, jotka olivat monella vain hahmottamattomia suuttumuksen tunteita. Ei samalla tavalla kuin Jussi Halla-aho. Vaan omalla tavallani.

Perustin blogin ja julkaisin muutaman kirjoituksen. Rehellisesti sanoen kuvittelin, että ei tätä kukaan kumminkaan lue, joten aikani kirjoitettuani totean, että tulipahan edes yritettyä, ja eipähän sekään jäänyt sitten Helvetin portilla mieltä hiertämään. Blogi alkoi saada kuitenkin lukijakuntaa ja sain palautetta, joka kannusti jatkamaan. Samaan aikaan alkoi tulla myös toisia blogeja. Ihmisiltä, jotka olivat tehneet samanlaisia johtopäätöksiä. Niitä ei ollut vuonna 2007 vielä kovin paljoa, mutta niitten määrä on koko ajan kasvanut. En ole varma, mahdoinko ehtiä niitten ”kahdenkymmenen alkuperäisen netsin” joukkoon, mutta lähelle ainakin. Pääasia on, että aina vain suurempi joukko ihmisiä alkoi ymmärtää, että jos haluat tietoa ja jos haluat keskustelua, valtamedia ei ole sinua varten. Se ei sinua auta, eikä se ole sinusta kiinnostunut. Olisi muuten hyvin mielenkiintoista lukea näitten muitten blogien pitäjien oma versio aiheesta ”miten ja miksi nuivistuin?” Uskon, että tarinoita on hyvin monenlaisia. 

Sitä, miten blogini toiminta jatkui ja miten yleensäkin kansallismielinen ajattelu alkoi saavuttaa menestystä jopa valtavirran politiikassa on tässä turha käsitellä. Sitä on käsitelty muuallakin, mutta tämä tarina keskittyi siihen, kuinka eräs Yrjö nuivistui ja vissiinkin asiasta tuli melko perusteellinen selvyys. Palaan sen sijaan vielä kerran takaisin 1970-luvulle. Vaikka meitä pikkupoikia silloin valistettiin ja opetettiin kovin, kovin vakavalla mielellä ja naama näkkärillä muunmuassa Afrikan nälänhädästä ja meidän selittämättömästä vastuusta siitä, niin opettajien poissaollessa oli silloin, oli sitä ennen ja on varmaan sen jälkeenkin  vastavoimana iänikuinen ja jatkuva pojannulikoitten nauraa kätkättelevä ja vakavista asioista pilkkaa tekevä asennemaailma kaikkea otsa rypyssä tehtyä valistusta kohtaan. Se esiintyi, ja esiintyy edelleenkin monessa muodossa, mutta yhteinen piirre siihen on räkänokkien häpeämätön naurunkätkätys, jolle ei pärjää parhaatkaan propagandakoneistot.

Nyhtänköljässä pikkupoikien keskuudessa levisi joskus 1970-luvun puolessa välissä laulu. Sen sanat oltiin kirjoitettu lyijykynällä paperille ja kopioitu taas uudelle paperille. Ei se laulu varmaankaan ollut Nyhtänköljästä peräisin. Joku muu räkänokka oli sen keksinyt Lohjalla, Ulvilassa, Pattijoella, Kuhmossa, Kempeleellä tai Ilomantsissa ja sieltä se kiersi sitten meillekin. Laulun sävelmänä oli Oolannin Sota ja sanat menivät näin:

Ja se Oolannin sota oli kauhia
hurraa hurraa hurraa
Kun kolmellasadalla peltipurkilla
seilas pultsarit Sammakkolammella

Sumffaraa sumffaraa
osta läskimakkaraa
Kyllä valtio kustantaa!

Ja se kuntamme kesä oli kauhia
hurraa hurraa hurraa
Kun kolmesataa lenkkiä makkaraa
happani Sammakkolammella

Sumffaraa sumffaraa
sumffarallallallallaa
Nyt ei pultsarit ruokaa saa

Jos tuo ei ole protestilaulu, niin mikä sitten? Tuohan käy hieman muunnettuna vaikka nykypäivään. Räkänokissa on tulevaisuus. Älkää menettäkö sitä itsestänne koskaan. Vaikka sen sisäsiistiksi opettaisittekin.


maanantai 19. tammikuuta 2015

LOUKKAUS JA UHKA

Harvemmalle lukijalle on yllätys, että islamilaisissa maissa on taas kertaalleen kovasti protestoitu ja oltu pahalla päällä. Näille maille ja kansoille on tietysti tyypillistä, että mielenosoitus ja mellakka eivät merkityksiltään juurikaan eroa toisistaan, joten asiaan kuuluu myös niin kiinteän kuin irtaimen omaisuuden tuhoaminen ja kaikenlainen ihmisten vahingoittaminen. Tähän mennessä parhaiten on onnistuttu Nigerissä, jossa on parin päivän aikana saatu aikaan neljä ruumista, 45 loukkaantunutta ja seitsemän poltettua kristillistä kirkkoa. 

Näitten lähes rauhanomaisten mielenilmaisujen takana on tietysti se, että islamilaiset henkilöt ovat perin juurin loukkaantuneet näistä Charlie Hebdon tapahtumista. Luonnollisesti he eivät ole loukkaantuneet siitä, että heidän uskonveljensä menivät ja ampuivat ihmisiä, vaan siitä, ettei se kuvien piirtäminen loppunut vieläkään, joten lehden kanteen piirretyn profeetan kunnia vaati verta tai vähintäänkin helvetinmoisen määrän rikottuja ikkunoita. 

Saahan sitä loukkaantua, ei siinä mitään. Itsekin olen aika ajoin loukkaantunut. Minä kun kuulun siihen hyvin suureen ryhmään länsimaisia ihmisiä, joitten mielestä on hyvin loukkaavaa toimia esimerkiksi ISIS-tyyliin eli laittaa ihmisiä polvilleen riviin ja ampua heitä päähän jos satutaan olemaan hyvällä tuulella ja jos ollaan taas huonolla tuulella, niin nirhiä heiltä puukolla päät irti. Ja sen päälle kuvata kaikki videolle ja laittaa nettiin saatesanoilla että tätä herkkua on luvassa teillekin. Tämä on mielestäni hyvin loukkaavaa. Olisivat mieluummin piirtäneet meistä vääräuskoisista vaikka mauttomia pilakuvia. Sen kanssa pystyy aina elämään. Tuon tappamisen kanssa on vähän huonompaa. Mutta siitä huolimatta niin minä, kuin muutkaan kaltaiseni emme ole kiinnostuneita laittamaan paikkoja paskaksi ja palamaan. Saati sitten lähteä vahingoittamaan ihmisiä.

Kirjoitan mielummin loukkaantumisestani blogissani ja vielä perustellen, miksi olen loukkaantunut, vetoamatta joihinkin aikaa sitten kirjoitettujen kirjojen pyhiin lauseisiin. Tietysti jos tekstini käännettäisiin vaikkapa arabiaksi, ne loukkaisivat syvästi heppuja, jotka juuri olivat tyhjentäneet pistooliensa lippaat toisten heppujen pääkoppaan. Ja silloin moni tiedostava henkilö taas tuumaisi, että onkohan Ykänkään pakko mennä provosoimaan tuolla tavalla. Ne samat tyypit, jotka vielä viikko sitten meuhkasivat sananvapauden loukkaamattomuudesta. 

Tällä hetkellä kansallismielisten ”rankin” tapa osoittaa mieltä ja esittää huolestumisensa islamin leviämisestä on Saksasta alkanut Pegida-liike, jota suomalainen media luonnollisesti kuvaa vuoronperään populistiseksi ja vuoronperään äärioikeistolaiseksi. Liike järjestää rauhallisia mielenosoituksia, joihin osallistuvat tavalliset ihmiset. Niissä ei kuole ihmisiä, eikä tuhoudu omaisuutta. Jos vastamielenosoituksia järjestävät vasemmistolaiset elämyspartisaanit paikkoja rikkovatkin, se kuuluu näitten elämyspartisaanien vastuulle.

Luulisi, että tällainen hiljainen ja rauhallinen tapa osoittaa mieltään ei provosoisi edes islamilaisia. Mutta tämäkin on liikaa. Tämäkin on loukkaavaa. Se kävi ilmi tuoreeltaan, kun Saksan poliisi on kieltänyt liikkeen maanantaisen marssin Dresdenissä. Mikä oli syynä? Mikäpä muukaan kuin terroriuhka. Jälleen kerran on loukattu niin paljon, että sanat eivät riitä, vaan pyssyt kaivetaan esille. On huomattavaa, että liike vastustaa Euroopan islamilaistumista. Ja tämä on islamilaisten mielestä niin loukkaavaa, että se oikeuttaa väkivaltaan. Toistan: islamilaistumisen vastustaminen on niin loukkaavaa, että se oikeuttaa väkivaltaan. Jääkö silloin jäljelle vain joko islamilaistumisen aktiivinen tai passiivinen hyväksyminen?

Tavallinen ihminen, minä muitten muassa päätyy helposti johtopäätökseen, että meihin eurooppalaisiin kohdistuu uhka. Samaa mieltä on myös media ja kaikenkarvaiset asiantuntijat. Tosin heidän mielestään se uhka olemme me itse. Me tavalliset, kansallismieliset, yhteiskuntaa pystyssä pitävät ihmiset. Mutta kansallismielisyydestä käytetään myös termiä nationalismi. Ja koska esimerkiksi hahmotushäiriöstä kärsivä mediamme ei pysty erottamaan toisistaan sanoja nationalismi ja natsismi, on nationalismi se sana, joka pistää tiedostavan ihmisen järjen hirttämään kiinni. Erinomaisena esimerkkinä on tuore Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jossa kukas muukaan kuin suuri ajattelija Saska Saarikoski varoittaa meitä taas kertaalleen nationalismista. Hänhän toki käyttää termiä äärinationalisti, mutta sen termin sisään kuulun niin minä, pääosa tämän blogin lukijoista kuin Pegida-liikkeen mielenosoittajat. Joiden rauhallista mielenilmausta uhattiin islamilaisten terrori-iskulla. Saarikoski ei muuta tunnekaan kuin äärinationalismin.

Saarikoskelle nationalismi on Herrasta Perkeleestä. Itse ajattelen niin, että nationalismin seurauksena syntyivät mm. sellaiset valtiot kuin Suomi, Viro, Latvia ja Liettua. En usko, että näitten valtioitten syntyminen on rikos ihmiskuntaa kohtaan. Mutta Saska ei olisi Saska, ellei hän löytäisi nationalisminvastaisuuteensa joka kerralla yhden vaihteen lisää. Tähän mennessä Saska on todennut meille nationalisteille että lopettakaa heti, koska Hitler. Nyt hän lyö pykälän lisää, ja toteaa, että lopettakaa heti, koska Stalin:

Euroopassa keksittiin 1800-luvulla nationalismin aate, jonka mukaan valtio, kansakunta ja kansallinen kulttuuri kuuluivat samaan pakettiin, mitä harva oli ennen sitä tullut edes ajatelleeksi.

Kansallisuusajattelu johti vähemmistöjen sortoon, pakkosiirtoihin ja kansanmurhiin monessa maassa, totaalisimmin Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa. Viimeksi nationalismin kauhuja saatiin todistaa 20 vuotta sitten Balkanilla.

Vaatii jo varsin suurta pokkaa ja kekseliäisyyttä varoittaa nationalismista ja perustella se Stalinin Neuvostoliitolla. Lienenkö koulussa lukenut vääriä historiankirjoja, mutta ainakin itse muistan, että kyseinen Stalin oli gruusialainen. Jos hän olisi ollut nationalisti, hän olisi pysynyt Gruusiassa ja pyrkinyt toimimaan siellä oman maansa parhaaksi. Sen sijaan hän toimi tavalla, mikä muuten nykyisessä antinationalistisessa EU:ssakin on kovasti suosittua, eli hylkäsi ahtaan kansallisen viitekehyksen ja siirtyi suurempaan, monikansalliseen ja maitten rajat ylittävään järjestelmään. Tässä järjestelmässä hän saavutti erittäin menestyksekkään aseman ja onnistui internationaalisessa hengessä tapattamaan kymmeniä miljoonia ihmisiä kymmenistä eri kansakunnista.

Ja eikös se Jugoslaviankin sisällissota ollut erään monikulttuurisen kokeilun traaginen loppu?

Toistan: Saska Saarikoski varoittaa nationalismista ja käyttää esimerkkinä Stalinin Neuvostoliittoa. Pistäähän hän vielä pisteeksi i:n päälle väitteen, että myös maailmanlaajuiseen kalifaattiin pyrkivä ISIS edustaa itse asiassa kansallismielisyyttä. Loogista jatkumoa Saskan linjalle, sillä hänhän edustaa poliittista ideologiaa nimeltä saskasaarikoskismi, jonka pohjaidea on se, että hän opettaa ja rahvas kuuntelee. Ja hänet on hitto vieköön otettava tosissaan. Muuten hän puolestaan loukkaantuu. Ja se vittuilu saa muuten luvan nyt loppua.

Siihen todetaan hotellin respastakin, että hei jätkät, jos se Saskalle vittuilu ei nyt lopu, niin sitten se vaan jatkuu. Joka tapauksessa Suomen suurin päivälehti Helsingin Sanomat piti Saskan avautumista todellakin niin tärkeänä, että julkaisi sen pääkirjoituksenaan. Jolloin respan on pakko pölliä tähän kirjoitukseen kommentti, jonka lausui Hommaforumin nimimerkki Tuo Mies:

Eräs naispuolinen sukulaiseni pyrkikin aina lukemaan Hesarin pääkirjoitukset jotta tietäisi mitä ajatella päivän kysymyksistä. Hän dementoitui sisarusparvesta ensimmäisenä.

Tämän päivän Euroopassa on päädytty siihen mielipuoliseen tilanteeseen, jossa tappaminen, polttaminen ja tuhoaminen perustellaan loukkaantumisella ja sillä, että islamilainen oppirakenne ei sinänsä tapa ketään, eivätkä nämä ihmiset toteuta todellista, länsimaalaisten asiantuntijoitten määrittelemää islamia. Ihmisten kuolema ei ole sinänsä ongelma, vaan se, että heidän kuolemansa saadaan selitettyä oikeaan viitekehykseen. Tappajina ja riehujina toimivat islamilaiset ihmiset. Mutta koska heidän toimintansa ei ole länsimaisen asiantuntijan mukaan islamia, me emme saisi edelleenkään suhtautua islamiin ja islamilaisiin ihmisiin minkäänlaisella epäluulolla.

Jos Pegida-mielenosoituksen sivustalla olisi henkilö, joka kantaisi kylttiä ”Allah on Suuri”, hän pääsisi varmasti kotiin omin jaloin. Jos taas islamissa maissa pidetyissä mielenosoituksissa joku kantaisi kylttiä ”Je suis Charlie”, hänet revittäisiin kappaleiksi. Islamilaisten ihmisten toimesta.

Siitä huolimatta virallinen uhka ei ole islam, eikä islamilaiset ihmiset. Virallisena uhkana ovat tavalliset nationalistiset ihmiset. Jotka eivät tapa, vaan puhuvat ja kirjoittavat. Näköjään eurooppalaiselle tiedostavalle eliitille sana on väkivaltaa suurempi uhka. Väkivaltaa voidaan sietää, sanaa ei. Väkivallan voi selittää olemattomaksi. Perusteltua viestiä ei. Se voidaan yrittää vain vaientaa.

Lopuksi vielä:

Minähän en ole uskonnollinen. Tuumin, että jos kuoleman jälkeen on jotakin, niin sittenhän minä sen näen. Jos sen jälkeen ei ole mitään, en minä siitä mitään tajuakaan ja senkin kanssa kyllä pärjää. Siitä huolimatta, nykyistä uskontojen välistä varsin yksipuolista rähinöintiä katsellessa totean sen, minkä aikanaan äänimies Hössen suulla totesin, eli jos kristittyjen Jumala ja islamilaisten Allah ottaisivat sylipainin, niin Jumala ottaisi jo ensimmäisessä erässä selkävoiton.

Jaa miksikö?

Jumalahan tuumii, että tehkääpä maan matoset elämällänne minkä teette, mutta kuoleman jälkeen se olen minä, joka sanoo mistä närhi paskoo. Minulla on kaikkeuden suurin haba, enkä minä tarvitse teidän apuanne.

Sen sijaan Allah tuntuu tarvitsevan huomattavasti enemmän maanpäällistä apua kannattajiltaan. Ja sitähän hän toki saa. Niin omilta kuin vierailta.