Vanha mies ja radio Berliini
Vääjäämättömästi
jostain korkealta alkavista pienistä puroista aikanaan suureksi joeksi ja siitä
puolestaan mahtavaksi mereksi kasvava ajan virta oli Suomessakin edennyt
vuoteen 2018, tarkalleen sanottuna kyseisen vuoden jouluaattoon. Elettiin
rauhallisella rivitaloalueella Nurmijärvellä. Alue oli haluttu. Jos alueella
joku asunto tuli jostain syystä myytäväksi, oli melko varmaa, että se
myytäisiin viikon sisään. Ostajia kun riitti, ja kaikki ostajat tulivat
Helsingistä. He halusivat tarjota lapsilleen rauhallisemman kasvupaikan kuin
mitä nykyinen Helsinki kaikkine monikulttuurisine virikkeineen oli.
Helsingistä
oli tänne aikanaan muuttanut myös kaksiossaan asuva vanha mies, tosin hän oli
muuttanut tänne jo 1990-luvun alkupuolella kun hän ja hänen vaimonsa olivat
jääneet eläkkeelle. Suuren kaupungin viehätys oli pikkuhiljaa kaikonnut ja
päätös oli ollut yhteinen. Heidän lapsensakin, tytär ja poika olivat jo
lentäneet pois pesästään, joten mikään ei enää pitänyt heitä siellä, missä he olivat
tehneet suurimman osan elämäntyöstään.
Miehellä
tosin melkoinen määrä elämäntyötä oli tullut tehtyä myös nykyisen Suomen rajan
itäpuolella vuosina 1939 – 1944. Mies oli hyvin vanha mies, jo 98 vuotta
täyttänyt mutta silti varsin hyväkuntoinen ja ennen kaikkea terävä älyltään.
Hänen vaimonsakin oli saanut elää yhdeksänkymmenenkolmen vuoden kunnioitettavaan ikään ja näin
jälkeenpäin mies ajatteli, että viisi vuotta sitten hänet hyvin nopeasti vienyt
aivoinfarkti oli ollut kuitenkin armelias ja ennen kaikkea nopea tapa lähteä
tästä elämästä. Olihan mies nähnyt niin monen ikätoverinsa kärsineen pitkään,
heitä kiduttavan elämän suurimman vihollisen ja sen lopulta aina voittavan
armottoman vainolaisen eli ajan kiusattavana ja järjen valon pois vievänä. Moni
heistä oli aikanaan lähtenyt tästä maailmasta tajuamatta enää siellä käyneensäkään.
Sitä hän ei itselleen haluaisi. Mieluummin saappaat jalassa ja täysjärkisenä.
Tämän
vanhan miehen joulurutiinit olivat muuttuneet hänen vaimonsa kuoltua. Ympäri
Suomea elävät lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset kävivät kyllä häntä
katsomassa ja hän tapasi heitä kovin mielellään, mutta ei enää osallistunut
yhteisiin joulujuhliin väsymykseen vedoten. Tätä ei tietenkään tarvinnut sen
kummemmin perustella, sillä tajusihan jälkikasvu että taata on jo – Herra
nähköön – melkein satavuotias. Tosiasiassa miestä ei oikeastaan sen kummemmin
väsyttänyt, mutta hän halusi olla illalla yksin, sillä tiesi silloin tapahtuvan
jotain hyvin epätavallista, ja oli varma ettei sitä tapahtuisi, jos muita olisi
läsnä.
Parin
viimeisen vuoden ajan hänellä oli ollut toinenkin joulurutiini. Vastapäisessä
rivitalossa asuvan perheen 14-vuotias poika ja 12-vuotias tytär olivat taas
tulleet henkilökohtaisesti tuomaan hänelle joulukortin. Mies oli osannut
odottaa heitä, ja hän tarjosi heille riisipuuroa ja sen lisäksi tyttärensä
tuomia itse tehtyjä karjalanpiirakoita joissa oli höystönä tukevat siivut kinkkua.
Lapset pistelivät tarjotut eväät nautinnolla tuulensuojaan ja kiittivät
kohteliaasti. Oli nimittäin niin, että nämä vanhan miehen tarjoamat antimet
olivat ainoa tapa, millä nuo lapset saattoivat viettää joulua.
Heidän
vanhempansa kuuluivat fundamentalistisuvaitseviin, joka alkoi muistuttaa
Suomessa jo uskonnollista lahkoa. Näitä fundamentalistisuvaitsevia perheitä
asui rivitaloalueella useitakin, eivätkä he nähneet mitään ristiriitaa siinä,
että vaikka Helsingin kehitys meni juuri heidän glorifioimaansa monikulttuuriseen
suuntaan, niin itse he olivat lähteneet sitä karkuun. Nämä fundamentalistit
eivät viettäneet joulua, vaan sen tilalle oli tullut – eräänlaiseksi muodiksi ja
vastarituaaliksi muodostunut – joulukuun 24:nä vietettävä juhla nimeltä
”katumuksen hämärä”.
Juhlaan
kuului se, että kaikkien perheitten jäsenten tuli ennen ”katumuksen hämärää”
kirjoittaa lapulle lauseita, joissa he kertoivat häpeävänsä olevansa
valkoihoisia suomalaisia ja sitä, että niin suomalaisuuden kuin valkoihoisuuden
historian aikana oltiin harjoitettu vääryyttä, alistamista ja kertakaikkista
sortoa. Fundamentalistiperheet kokoontuivat yhteen, keräsivät laput suureen
saaviin ja jokainen luki vuorollaan yhden saavista otetun katumuslauselman. Sen
jälkeen he polttivat kukin vuorollaan yhden suomalaisuutta edustavan symbolin,
joka pojan kertoman mukaan heidän perheellään oli tänä vuonna Veikko Huovisen
kirja Rasvamaksa.
Joululahjoja
ei tietenkään jaettu, sillä se oli vain symboli kerskakulutukselle, mihin
liittyvän ironian lapsetkin ymmärsivät oikein hyvin, sillä perhe oli sitten
uudeksi vuodeksi lähdössä kahdeksi viikoksi Goaan. Sitä varten perheen
lapsillekin oltiin saatu vapaata koulusta. Miksi ei saataisi, sillä koulun
rehtori oli itsekin fundamentalistisuvaitseva ja vihreitten
kaupunginvaltuutettu. Jouluruokaa ei tietenkään tarjottu, sillä ”katumuksen
hämärän” ainoa hyväksyttävä ruoka oli ruisjauhoista tunnin verran keitettävä
vesivelli, jonka syömistä perusteltiin sillä, että koska valkoihoisten
suomalaisten vuoksi niin moni Afrikan lapsi oli kuollut nälkään ja näki nälkää
nykyisinkin, niin hyvä heidänkin oli päivän verran elää nälässä ja tuntea
kollektiivista syyllisyyttä.
Vanha
mies ajatteli, että nämä kaksi miellyttävää ja kohteliasta nuorta ihmistä
vaikuttivat itse asiassa kypsemmiltä ja aikuisemmilta kuin heidän omat
vanhempansa. Miehen kanssa jutellessaan he vaikuttivat suorastaan
konservatiiveilta ja poika kertoi haluavansa lähteä lukion jälkeen suorittamaan
varusmiespalvelusta laivastoon, mikä itsessään olisi jo hänen vanhempiensa
puolelta hyvin epätoivottavaa ja varsinaisen katastrofin hän aiheuttaisi sillä,
että pyrkisi sen jälkeen Merisotakouluun lukemaan ammattiupseerin uralle. Vanha
mies ajatteli, että jokainen sukupolvi kapinoi edellistä vastaan omalla
tavallaan, mutta näitten lasten tapa saattoi olla hyvinkin viisas. Varsinkin
kun aikaa ja sen kulkua hyvin kauan seuranneena miehenä hän ymmärsi, että nämä
kaksi nuorta ihmistaimea kuuluivat siihen sukupolveen, joka joutui katkerasti
maksamaan edellisen sukupolven virheet.
Mies
antoi pojalle ja tytölle vielä suklaalevyt ja kaksikymppiä kummallekin
evästyksellä että ostakaa itsellenne sitten joululahja vaikka vähän myöhässä.
Lapset kiittivät kauniisti, poika kumarsi ja tyttö niiasi. Vanha mies tiesi,
että he olivat opetelleet nuo kohteliaat tavat itse, ilman vanhempiaan ja se
herätti hänessä ajatuksen, että tulevaisuudessa ja nuorisossa voi olla vielä
toivoa. Selvästi enemmän kuin heitä edeltävässä sukupolvessa.
Kello
oli vähää vaille kuusi illalla. Veli ja sisar poistuivat vatsat täynnä omaan
hämärään vanhempiensa pakottamaan katumusjuhlaansa, jota he pitivät niin
tärkeänä. Tärkeähän se heille oli, sillä sitä kautta he pystyivät pätemään
suvaitsevaisuudellaan ja esittämään älyllistä ylivertaisuutta ilman älyllisiä
perusteluja. Älyllisesti laiskat ihmiset tarvitsivat tuollaisia rituaaleja. Vanha
mies puolestaan sammutti valot kaksiostaan lukuunottamatta ikkunalla olleita
pieniä jouluvaloja. Sitten hän laittoi olohuoneensa pöydällä olevaan
enkelikelloon kynttilät, mutta ei sytyttänyt niitä. Niitten aika olisi
myöhemmin. Mies laittoi tv-tuolinsa vierellä olevalle pöydälle lasin ja pullon
konjakkia kääntäen samalla tuolin pois television suunnasta kohti kirjahyllyä.
Siellä sijaitsi vanha ja suurikokoinen putkiradio, sellainen vanhan ajan
kirjahyllyn tyylikäs koristus. Putkiradio oli lakannut toimimasta jo
parikymmentä vuotta sitten ja sen töpseli oltiin irroitettu seinästä silloin viimeisen
kerran, mutta sitä ei oltu hennottu ottaa pois hyllystä sen tyylikkään ulkonäön
vuoksi ja siksi, että se oli eräänlainen muisto menneestä, monella tavoin
varmemmasta ja selkeämmästä maailmasta ja siksi se sopi niin hyvin vanhojen
ihmisten kotiin jossa seinäkello raksutti mennyttä aikaa.
Mies
kaatoi lasiinsa moukun konjakkia ja odotti. Seinällä oleva mennyttä aikaa
raksuttava seinäkello kumahti hissukseen kuusi kertaa ja vanhaan radioon syttyi
valo. Se niin monissa aikaisempien vuosien kodeissa tuttu vihreä valo, joka osoitti
radion putkien hiljaa lämpiävän. Kun valo muuttui kirkkaammaksi, alkoi radiosta
kuulua kohinaa joka pikku hiljaa muuttui tunnistettavaksi ääneksi. Radio
Berliinihän se siellä. Kuului kansanjoukkojen hurraamista ja se hassuilla
neliön muotoisilla viiksillä varustettu pikkumies joka muutamaa vuotta
myöhemmin sotki Euroopan suohon avasi vuoden 1936 Berliinin olympiakisat
töksähtelevällä ja sotilaallisella saksan kielellään.
Hitlerin
puhe alkoi haipua hiljalleen taka-alalle ja yleisön meteli nousi
voimakkaammaksi. Hitlerin äänen kokonaan hävitessä alkoi etualalle kohota
suomalaisen radioselostajan innostunut ääni. Hän selosti olympiakisojen
kymmenen tuhannen metrin loppukilpailua ja hänen äänestään kuuli kuinka hän
joka solullaan toivoi suurta suomalaismenestystä, joka oli hyvin lähellä
toteutumistaan…
…Murakoso
jää! Murakoso jää… suomalaiset tulevat etusuoralle selvässä kolmoisjohdossa… ja
Salminen voittaa kultaa… ja tulihan siinä muitakin mitaleita, hopeaa ja
pronssia…
Vanha
mies muisti, kuinka hän oli itse kuunnellut juoksun 16-vuotiaana poikana
Viipurissa ja suuren innostuksensa myötä häntä oli hieman huvittanut, kuinka
arkisesti selostaja loppujen lopuksi kuittasi suomalaisten ehkä kaikkien
aikojen suurimman menestyksen kestävyysurheilussa. Ja vanha mies muisti myös
hyvin, että samassa tilassa, erään
heidän naapureittensa kotona Viipurissa johon moni tuttavaperhe oli kerääntynyt
kuuntelemaan tätä juoksua oli myös eräs 16-vuotias tyttö, johon poika oli
palavasti ihastunut. Hän oli melko varma, että tytöllä oli myös tunteita häntä kohtaan, mutta ujona
hän ei ollut vielä uskaltanut tehdä aloitetta. Sen aika olisi vasta myöhemmin.
Mutta hän oli varma, että joskus hän vielä uskaltaisi yrittää. Silloin hän
voittaisi oman henkilökohtaisen kultamitalinsa.
Radioselostajan
ääni alkoi kadota kohinaan, jossa uusi radiolähetys oli jo nousemassa pintaan
ja elettiin lokakuuta 1939. Vakavaääninen uutistenlukija kertoi, että Moskovan
neuvottelujen vuoksi Suomessa oltiin päätetty järjestää ylimääräiset
harjoitukset, mikä käytännössä tiesi liikekannallepanoa. Miehen tilanteeseen se
ei sinänsä vaikuttanut, sillä hän oli suorittamassa varusmiespalvelustaan
Karjalan kaartin rykmentissä jonka myötä hänet oli sijoitettu suojajoukkoihin rajalle.
Itse asiassa hänet oli juuri kotiutettu, mutta hänen ikäluokkansa oli kutsuttu
välittömästi takaisin palvelukseen.
Hän
oli saanut lyhyen loman, jonka aikana hän meni naimisiin sen tytön kanssa, joka
oli aikanaan kuunnellut hänen kanssaan radiosta suomalaisten menestystä
Berliinin olympialaisissa. Mies oli uskaltanut ylittää sen miehen elämän
tärkeimmän kynnyksen, kysynyt ja
onnistunut. Hän oli voittanut henkilökohtaisen kultamitalinsa, josta hän oli
vuonna 1936 vasta haaveillut. Tyttö toimi itse sillä hetkellä lottana
Viipurissa ja heidät vihki kenttäpastori koruttomin menoin. Se sopi kuvioon,
sillä elettiin koruttomia aikoja. He lupasivat rakastaa ja olla uskollisia
toisilleen niin myötä kuin vastamäessä niin kauan kunnes kuolema heidät
erottaa. Heidän onneensa liittyi pelko siitä, että kuolema saattaisi tulla
erottamaan heidät hyvinkin pian.
Radiossa
selostajan ääni hautautui kohinaan ja toisen selostajan ääni nousi pinnalle.
Elettiin marraskuun viimeistä päivää vuonna 1939, ja vakavaääninen selostaja
aloitti lähetyksensä…
…Venäläisten ilmahyökkäys Helsinkiin
noin kello viidentoista aikaan on saanut aikaan hirvittävää tuhoa… tässä aivan
linja-autoaseman välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa Maanviljelijäin
maitokeskuksen toimitalossa… tähän on osunut palopommi… koko piha on nyt
täynnä… autojen… raunioita… yksi on vielä tulessa siellä ja koko talo… koko sen
piha on täydellisen sekasorron vallassa…
Mies
oli kuullut tuon lähetyksen nauhoitettuna joskus paljon, paljon myöhemmin.
Kyseisenä päivänä hän ei ollut ehtinyt kuunnella radiota, sillä hänen
kohdaltaan sota alkoi tositoimina heti sen ensimmäisistä hetkistä alkaen. Hän
palveli alikersanttina jalkaväkiryhmässä joka kuului Muolaan alueen
suojajoukkoihin kuuluvaan Jääkäripataljoona 3:een ja mies taisteli
viivytystaisteluissa vetäytyen joukkojensa mukana Mannerheim-linjalle ja jatkoi
sen jälkeen sotimista aina rauhan tuloon saakka. Hänen vaimonsa toimi
lääkintälottana sotilassairaalassa jossain Kannaksella ja mies muisti ne
kiduttavan pitkät pari viikkoa, ennen kuin hän sai vaimoltaan ensimmäisen
kirjeen. Hän muisti sen epävarmuuden ja pelon siitä, kuinka koko Suomen kävisi.
Talvisotaa kutsuttiin myöhemmin myös nimellä Sataviisi Kunnian Päivää, mutta
kun niitä päiviä pääasemaan vetäydyttyä oli kulunut vasta kuusi, ei Talvisodan
ihmeestä ollut vielä tietoakaan. Tarjolla ei ollut muuta kuin pelkoa ja
epävarmuutta.
Ensimmäinen
divisioona, johon Jääkäripataljoona 3 kuului taisteli koko talvisodan ajan
Kannaksella, ja mies siellä mukana. Mies muisti sen katkeruuden, minkä hän
tunsi, kun joutui sodan päätyttyä marssimaan muitten aseveljiensä kanssa kohti
uutta rajaa. Hän oli katsonut taakseen ja nähnyt Viipurin linnan, josta Suomen
lippu oltiin jo laskettu, ja oli varma, ettei hän näkisi sitä enää koskaan. Oli
sodan loppumisessa tietysti se onni, että hän oli jäänyt sentään henkiin ja
tapasi jälleen vaimonsa, jonka kanssa he siirtyivät Helsinkiin elämään
epävarmaa välirauhan elämää. Mutta olihan heillä sentään toisensa. Ja se oli jo
paljon se.
Vaimo
jatkoi lottajärjestön palveluksessa ja mies teki hanttihommia kunnes kuului
käsky sille seuraavalle rankalle reissulle. Liikekannallepanossa mies
mobilisoitiin tällä kertaa Helsingin seudulla perustettuun 12. divisioonaan
jonka mukana mies läksi valtaamaan takaisin Länsi-Kannasta ja kotikaupunkiaan
Viipuria. Aivan kuin radio olisi seurannut miehen ajatuksia, sillä nyt se
toisti Yleisradion lähetystä vallatusta Viipurista elokuussa 1941…
…Viipurinlinnan tornissa… liehuu
jälleen… siniristilippu… raskas on ollut se vaihe, jonka Viipurin linna ja tämä
Torkkelin kaupunki on saanut läpi käydä tämän sodan aikana… mutta
lohdutuksenamme meillä on se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta… niin monta
kertaa on vainolainen tätä kaunista kaupunkiamme hävittänyt ja tuhonnut, mutta
aina se on noussut maasta entistä ehompana…
Entistä
ehompana niin, tuumasi mies, ja kaatoi itselleen uuden konjakin. Hänen
tyttärensä oli natkuttanut hänelle, että eikö noin vanhan miehen tulisi jo se
viinan hörsiminen lopettaa, mutta mies oli vain todennut, että jos ryssä ei
saanut häneltä silloin henkeä pois vaikka niin yrittikin, niin tuskin muutama
naukku konjakkia sitä tekee. Ja jos tekee, niin eikös se ole jo aikakin. Mies
palasi ajatuksiinsa ja tiesi, että sillä kertaa Viipuri ei enää noussut. Siellä
on kyllä sen näköinen kaupunki, mutta sen sielu ajettiin pois ja siellä
asuneitten ihmisten pikkuhiljaa kuollessa ei sieluakaan enää pian olisi. Mies
oli tehnyt oman osansa ja tehnyt parhaansa, taisteli ensin Karjalan Kannaksella,
sitten 3. prikaatin riveissä Maaselän Kannaksella ja sen jälkeen jälleen
Karjalan Kannaksella Tali-Ihantalassa. Se paras, minkä hän ja hänen aseveljensä
tekivät, riitti itsenäisyyden säilymiseen, mutta Karjalan pitämiseen heidän
voimat eivät enää riittäneet ja kun mies kuuli syyskuussa 1944 raskaat
rauhanehdot hän tunsi, että hänen sielustaan revittiin pala irti. Pysyvästi ja
lopullisesti.
Radiosta
kuului miehen muistojen tahdissa tulenjohtoradion ääntä, epätoivoisia käskyjä
tykistölle ja lopulta kaukaisten lähtölaukausten kumina sekä lentävien
kranaattien jyrinä. Muisto vihlaisi miehen Maaselän kannaksella vihollisen
kranaatinsirpaleesta haavoittunutta olkapäätä ja hän näki ulkona tulen
kajastusta. Eivät ne olleet tällä kertaa lähtölaukauksia, eivät omien eikä
vieraitten, vaan taloyhtiön grillipaikalla ne fundamentalistisuvaitsevat pellet
siellä polttivat taas niitä suomalaisuuden symboleita. Sotkisivat tietysti
tuhkaan koko alueen eivätkä siivoaisi jälkiään, niin kuin ne olivat tehneet
edellisinäkin jouluina. Mies muisti itsekin aseveljiensä kanssa polttaneensa
suomalaisuuden symboleita joulukuun alussa 1939, mutta ei heillä ollut silloin
tarvetta riekkua ja irvailla niin kuin nuo ihmiset tuolla ulkona. Itse asiassa
heillä ei ollut itku kaukana, kun he olivat tuikanneet vetäytyessään yksi
kerrallaan tuleen suomalaisten koteja, ettei vihollisella olisi ollut paikkaa
lämmitellä. He tiesivät polttavansa ihmisten sukupolvien työn. Työn joitten
seurauksena nyt noilla grillipaikalla ilkkuvilla, omasta mielestään niin kovin
nykyaikaisilla ihmisillä oli oikeus halveksia kaikkia heitä ennen eläneitä
sukupolvia ja elää omassa erinomaisuuden illuusiossaan.
Mies
ajatteli olevansa liian vanha vihaamaan, muttei kuitenkaan liian vanha
halveksimaan. Radio varmaankin vaistosi miehen mielialan ja hyppäsi muutaman
vuoden eteenpäin, vuoteen 1952 ja Helsingin olympialaisten avajaisiin. Siihen
hetkeen, kun Paavo Nurmi kuljetti soihtua olympiastadionilla…
…Olympiasoihtu saapuu… juoksijoiden
kuningas Paavo Nurmi, jonka askeleissa on yhä menneiden kunnian vuosien
lennokkuutta tuo soihdun, jonka tuli on matkannut Hellaasta läpi Euroopan ja
yhtynyt kesäyön auringon sytyttämään liekkiin sekä kulkenut halki Suomen
tuhansien viestinviejien kiidättämänä kohti tätä juhlallista hetkeä…
Niin,
vuonna 1952. Mies muisti, että silloin epävarmuuden vuodet alkoivat olla ohi.
Sodan jälkeen he olivat vaimonsa kanssa päätyneet jälleen Helsinkiin,
tajuttuaan ettei Viipuriin olisi enää koskaan paluuta. Koko sodan ajan
lääkintälottana toimineen vaimon ei ollut vaikeaa siirtyä sairaanhoitajaksi,
mutta miehellä ainut varsinainen työ oli ollut sotatyötä, jolle ei
jälleenrakentavassa maassa ollut kysyntää. Niinpä hän kouluttautui
metallimieheksi, joille taas raskaita sotakorvauksia maksavassa maassa oli
jatkuvaa tarvetta. Elämä alkoi asettua uomiinsa, viimeinen sotakorvausjuna
nytkähti rajan yli syyskuussa samana vuonna ja sitä ennen oltiin pidetty
Helsingissä onnistuneet olympiakisat, joita mies ja vaimo olivat kuunnelleet
radiosta kaksistaan. Tai oikeastaan kolmestaan, sillä vaimo odotti silloin
kuudennella kuukaudellaan heidän esikoistaan. Kun he yöllä nukahtivat
vierekkäin, heillä oli sellainen tuntu, että elämä oli vasta puhkeamassa
kukkaan menneiden, kuolemaa, pelkoa ja köyhyyttä täynnä olevien vuosien
jälkeen. Uni tuli helposti ja menneet, valveilla koetut painajaiset alkoivat
pikku hiljaa kadota.
Vanha
mies mietti, että köyhiähän he silloinkin vielä olivat, mutta monessa mielessä
rikkaampia kuin niin moni nykyajan ihminen, jolle mikään ei tuntunut riittävän.
Mutta miehelle ja vaimolle jo tieto siitä, että elintarvikesäännöstely oli
lopullisesti ohi tuntui jo suurelta vauraudelta sinänsä. Radio yhtyi miehen
muisteluihin ja soitti uutislähetystä, jossa olympialaisten myötä Suomeenkin
oli rantautunut ensimmäistä kertaa amerikkalaisten suosikkilimonadia, sellaista
tummanruskeaa oudonnäköisissä pulloissa myytävää juomaa, jota kutsuttiin
nimella Coca-Cola. Muistihan mieskin tätä amerikanherkkua maistaneensa, mutta
äitelän makea ja voimakkaasti hiilihappoinen ja sen vuoksi nenään pyrkivä litku
ei muuttunut millään tavoin hänen suosikikseen.
Radio
meni nyt nopeasti ajassa eteenpäin, aivan kuin kaksi ääniraitaa olisi soinut
hieman limittäin niin että toisen haipuessa toinen tuli päälle väistyäkseen jälleen
aikaisemman tieltä. Radio soitti Kekkosen virkavalan vuonna 1956, toi mieleen myös
vanhan pelon toistamalla uutisia yöpakkasista ja noottikriisistä ja muistutti
myös uudesta, ennennäkemättömästä
maailmantuhon pelosta uutisoimalla Kuuban kriisistä. Mies muisti vaimonsa kanssa
pelänneensä, että olivatko he käyneet sodan kauhut turhaan läpi päästäkseen sen
jälkeen kasvattamaan kahta lasta vain siksi, että ne haihtuisivat vesihöyrynä
ilmaan atomipommin räjähdyksessä.
Maailma
ei kuitenkaan suostunut ylittämään viimeistä hulluuden kynnystä ja niin
heidänkin perhe jatkoi elämäänsä 1960-luvun puolivälin Suomessa ja he alkoivat
hahmottaa etenevänsä kohti jotain, jota kutsuttaisiin hyvinvoinniksi. Elanto ei
ollut leveää, mutta ainakin suhteellisen varmaa ja aina pientä ylimääräistäkin
jäi jäljelle ja silloin tällöin voitiin jopa kokeilla jotain uutta, jos ei
paljoa niin vähän kumminkin. Elämä eteni uomillaan, niissä myötä- ja
vastamäissä missä he vuonna 1939 lupasivat elää keskenään toisiaan tukien.
Olihan heilläkin ollut niitä alamäkiäkin, sillä arki oli edelleen raskas ja
ihminen väsyi aikansa ponnisteltuaan. Mutta he olivat vanhanaikaisia ihmisiä ja
olivat sitä myös suhteessaan avioliittoonsa. He ajattelivat, että jos se
toimii, ei sitä kannata sorkkia. Ja jos se menee rikki, sitä ei tule heittää
pois, vaan se täytyy korjata. Mies muisti hyvin, että silloin ei eletty
kerskailevassa kertakäyttökulttuurissa, vaan kaikki korjattiin, jos se suinkin
oli mahdollista. Niin esineet kuin ihmissuhteetkin.
Radio
muistutti miestä tuosta ajasta soittamalla niitten neljän englantilaisen hepun
outoa musiikkia. Niitten heppujen, jotka olivat unohtaneet käydä parturissa ja
joiden keikoilla nuoret naiset kiljuivat niin, ettei itse soittamisesta
tahtonut kuulua mitään. Mies oli nähnyt sen televisiostaan, joka oltiin
perheeseen ostettu vuonna 1965. Mies joutui uutislähetyksen kautta tutustumaan
ilmiöön nimeltä nuorisokulttuuri ja sen aikaansaamaan hysteriaan, eikä hän
ollut ollenkaan varma, oliko tämä sitä, mitä maailma todella kaipasi.
Mutta
jo siinä vaiheessa mies oli ymmärtänyt että tuo on sinänsä harmitonta, ja
tuosta hullutuksesta ihmiset kasvavat pois kasvaessaan aikuisiksi. Mutta radio
muistutti miestä toisesta hysteriasta, josta ihmiset eivät vanhetessaankaan onnistuneet
kasvamaan pois. Putkiradion vihreän valon loisteessa ilmoille alkoi kuulua
niitä monotonisia ja tylsästi sävellettyjä sekä huonosti laulettuja pätkiä,
joita mies muisti niin kovasti inhonneensa…
- Tilaa Tiedonantaja, levitä
Tiedonantaja… Esko Kulonen oli työläinen… Che, sinä tiedät kaikki, joka ainoan
Sierran sopen… ei tarvita tarkkoja karttoja, moi adres Sovjetski Sojuz… Hei
vaan, tultiin festivaalimaahan ja Berliiniin, hei vaan tultiin sosialistiseen
kaupunkiin… Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi…
…
ja joita hän inhosi vieläkin, 98-vuotiaana vanhuksena. Hän muisti kuinka oli
halveksinut noita vastenmielisiä kulttuurikommunisteja, jotka halveksivat
laulunkyhäelmillään kaikkia niitä arvoja, joille hän oli vaimonsa kanssa
rakentanut elämänsä perustan, ja kuinka he väittivät olevansa ”työtätekevän
väestönosan ääni”, vaikkeivat olleet itse koskaan tehneet päivääkään töitä.
Samoihin aikoihin mies törmäsi siihen halveksuvaan toteamaan ”mitäs lähditte”.
Sitä veteraaneja pilkkaavaa hokemaa viljelivät ne tyypit, jotka olivat olleet vielä
nulikoita tai vain pilkahduksia isiensä silmäkulmissa silloin kun hän oli
heitäkin ollut puolustamassa. Radio vaistosi miehen mielialan, häivytti
taistolaislaulut kaukaiseen kohinaan ja nosti sieltä pinnalle soimaan Tapio
Rautavaaran ”Vanhan Jermun Purnauksen”…
…Siis miettikää nyt nuoret hetken
verran… nyt ette ehkä protestoida vois… jos ei me vanhat sotajermut kerran…
myös teidän eestä protestoitu ois…
Radio
vaihtoi sen jälkeen humoristiselle päälle ja soitti Simo Salmisen
Rotestilaulun, josta mies aikanaan nautti kovasti ja jossa Salminen lauloi
itseään ja asiansa vakavuutta täynnä olevat taistolaiset suohon sata – nolla.
Silloin 60 – 70-luvun vaihteessa mies ja vaimo olivat täyttäneet viisikymmentä.
Lapset olivat vielä kotona ja saivat hekin pureman nuorisokulttuurista. Poppi
soi heilläkin ja seinille ilmestyi julisteita omituisen näköisistä tyypeistä.
Siihen kulttuuriin ei mies koskaan päässyt kärryille, mutta antoi asian olla,
koska lapset elivät ja kävivät koulua niin kuin kuuluikin.
Toinen
muutos, jota hän ei ymmärtänyt tapahtui samaan aikaan häntä ympäröivässä
Suomessa, eikä hän oikeastaan enää koskaan päässyt kärryille takaisin.
Suomettumiseksi sitä kutsuttiin, alistumiseksi ja kansallisesta sielusta
luopumiseksi mies sitä itse kutsui. Ymmärsihän mies, että koska sota oltiin
hävitty, niin tiettyä – näyteltyä – ystävyyden liturgiaa tuli pitää yllä.
Sodankäyneen sukupolven poliitikot sen ymmärsivät. He tekivät
välttämättömyydestä hyveen. Mutta se seuraava sukupolvi teki hyveestä
itsetarkoituksen ja alkoi uskoa siihen itsekin. Sitä millään muotoa
kyseenalaistamatta. Samoin teki miehen ja vaimon oma poliittinen koti eli
demarit. Mies ja vaimo olivat olleet uskollisia demareitten kannattajia, sodan
jälkeisiä asevelisosialisteja, jotka olivat olleet välttämätön ase taistellessa
kommunismia vastaan niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Nyt puolueen johtoon
tulivat uudet miehet, niin kuin se omituinen haaveilija Kalevi Sorsa. Radio
tiivisti miehen ajattelun ja koko 1970-luvun siihen, mihin suomalaiset silloin
olivat niin tottuneet…
…Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen,
Kekkonen… Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Kekkonen, Kekkonen,
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…
Radio
lopetti tuon kuuluisan ääntenlaskun, ja siirtyi stereotestiin…
- Kuulette nyt metronomin tikitystä
kaiutinparin oletetusta keskipisteestä… aiheutamme nyt tahallisen vaihevirheen…
ääneni pitäisi nyt kuulua epämääräisestä suunnasta ja monovastaanotossa sen
pitäisi häipyä lähes kuulumattomiin…
Mies
ymmärsi kyllä, mistä radio muistutti. 1970-luku oli ollut, vaikka maa oli
miehen ja vaimon mielestä tietyllä tavalla huonompaan suuntaan mennytkin,
vaurauden, varmuuden ja vakaantumisen aikaa. Radion stereotestiä saattoi
kuunnella heidän hankkimilla uusilla stereolaitteilla, jossa samassa kopassa
oli viritinvahvistin, levysoitin ja c-kasettisoitin. Televisio muuttui
väritelevisioksi ja tulihan se autokin hankittua, vaikka Helsingissä
asuttiinkin, luonnollisesti se oli symppiksen näköinen pallosilmäinen Lada
1200. Asuinpaikkakin muuttui, ahtaasta Kallion asunnosta muutettiin
Roihuvuoreen tilavampaan kerrostaloasuntoon, joka myös ankaran harkinnan
jälkeen ostettiin omaksi. Ja sitten…
…niin,
sitten. Radio oli jatkanut metronomin tikitystä ja taustalla kuului silloin
aikanaan tuttu ”vuorossa on nyt ohjelmansiirtoketjun mittaustauko” ja metronomin
tikitykseen alkoi kuulua siihen kuuluva tuttu ininä. Mies tajusi, mistä radio
muistutti. Ajan kulku, se ajan kulku. Kuinka vuodet katosivatkaan niin
nopeasti. Ensimmäisen kerran hän oli miettinyt sitä viisikymppisenä. Vasta
äskenhän hän oli yhtä aikaa naimisiin menevä ja siitä suoraan sotaan lähtevä
parikymppinen nuorukainen. Silloin viisikymppisenä hän oli kyllä onnekseen
tajunnut, että vanheneminen aiheuttaa muutoksia ulkonäössä, mutta se ei
suinkaan tapa sitä miehen sisällä olevaa innokasta ja vilkasta pikkupoikaa.
Mitä nyt opettaa sen sisäsiistiksi. Hän oli jutellut asiasta vaimonsa kanssa ja
vaimo oli todennut saman. Ei se kikattava lettipää, joka sivusilmällä ollut
vilkuillut erästä komeaa viipurilaispoikaa, jonka kanssa hän on nyt sattumoisin
ollut jo kolmekymmentä vuotta naimisissa ollut kadonnut minnekään. Lapset eivät
olleet kotona, ja vaimo oli viehkeästi, mukamas viattomasti ja sillä lailla
miehensä taatusti viettelevästi hymyillen kysynyt, että ottaiskos harmaantunut
hirvas hääyön uusiksi? Hirvas totesi, että eihän hän rakkaalta vaimolta mitään
kiellä ja seurasi häntä kuuliaisesti makuuhuoneeseen. Miehen täytyy tehdä, mitä
miehen täytyy tehdä.
Ajan
huimassa kulussa lapset muuttivat pois pesästä, perustivat omat perheensä ja he
jäivät kaksikseen. Onneksi lapset pitivät heihin säännöllistä yhteyttä ja
toivat näytille lapsenlapsiaankin. Elämä näitten kahden vanhenevan ihmisten
kotona oli kovin hiljaista, ja vaikka joku naistenlehden toimittaja olisi varmaankin
kehittänyt lehdessään ongelman heidän hiljaisuudestaan, he eivät kehittäneet.
Ei haitannut, vaikka asunnossa ei oltaisi sanottu kahteen tuntiin sanaakaan.
Riitti kun tiesi, että toinen oli läsnä. Mies muisteli sitä, kuinka hän luki
itse Tekniikan Maailmaa ja vaimo luki Naisten Lehteä. Vaimolta pääsi aika ajoin
naurunkikerryksiä, ja mies tiesi hänen lukevan lehden parisuhdeneuvontapalstaa,
hihittäen hissukseen noitten nuorten naistoimittajien maailmantietävyyttä. Mies
oli itse todennut muutaman jutun luettuaan, että miesten puolella tuo Naisten
Lehdessä olevat ”22 tapaa selvitä syrjähypystä” kirjoitettaisiin
yksinkertaisesti ”pidä kalu housuissasi”. Vaimo oli todennut, että miehinen
suoruus hakkaa usein kuusitoista vuosikertaa Naisten Lehteä.
Ajan
kulku. Se oli niin nopeaa. Ei sitä pienenä poikana tajunnut. Vanhukset olivat
eläneet ikuisuuden. Vanha mies mielsi eläneensä vain hetken. Hän tyhjensi
konjakkilasinsa, kaatoi siihen hieman lisää ja nousi tuolistaan, kävellen
kirjahyllyn luo. Hän kosketti sormillaan hellästi vaimonsa valokuvaa, katseli
lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten kuvia ja lopuksi omaa kuvaansa,
nuorta kypäräpäistä miestä siellä jossakin. Kuvassa mukana oli kaksi hänen
aseveljeään, jotka olivat uupuneet matkalla pääsemättä koskaan kotiin. Mies
kosketti tätäkin kuvaa ja ymmärsi hyvin vanhana miehenä, niin kuin oli
ymmärtänyt jo ajankulun nopeutta ihmettelevänä viisikymppisenä, kuinka julman
lyhyeksi noitten hänen aseveljiensä elämä jäikään. Liekki ei ehtinyt edes
kunnolla syttyä, kun se sammutettiin väkisin, vaikka se olisi halunnut palaa
pitkään ja kauniisti.
Mies
pyyhki pienen kyyneleen silmäkulmastaan ja istui takaisin tuoliin katsellen
radion vihreää silmää. Se lopetti ohjelmasiirtoketjun mittaustaukonsa ja kertoi
hänelle uutisia vuosilta 1990 ja 1991. Kun itäblokki lopullisesti, nopeasti ja
ennen kaikkea odottamatta hajosi. Hän oli silloin seitsemänkymmentä ja
ihmetteli vaimonsa kanssa vuosien niin nopeaa kaikkoamista. Ne olivat karanneet
heidän käsistään. He ajattelivat, että ehkä vuosien hallinta oli siirretty
heiltä pois heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleen, jotka tarvitsivat hitaampaa
ajankulua ja heidän itsensä oli aika siirtyä enää vain matkustajiksi ajan
vankkureissa.
Itäblokin
lopettaessa toimintansa omaan mahdottomuuteensa myös mies ja vaimo ajattelivat
suurta elämänmuutosta. Hehän olivat olleet eläkkeellä jo viisi vuotta. Vaimo
oli jaksanut sairaanhoitajana loppuun saakka. Mies oli älynnyt siirtyä
viisikymppisenä suuressa firmassaan metallimiehen hommista varaston
etumieheksi. Harva metallimieshän terveenä eläkkeelle ehtii. Niin mies kuin
vaimo ajattelivat Helsingistä, että siitä oli tullut jotenkin liian levoton,
liian rauhaton ja ennen kaikkea heille liian nykyaikainen. Heidän kellonsa
raksutti mennyttä aikaa, ja vuoden 1990 Helsinki kävi jo aivan toisissa
aikavyöhykkeissä. Vaikka siitä, mitä joskus tuleman piti, ei heillä ollut vielä
aavistustakaan.
He
päättivät ottaa yhteyttä kiinteistönvälittäjään ja yhteydenotto tuotti tulosta.
Heidän Roihuvuoren 74 neliön asuntonsa myytiin varsin hyvällä hinnalla ja
tilalle saatiin Nurmijärveltä, rauhalliselta rivitaloalueelta 55 neliön kaksio
pienellä saunalla. Myynnistä jäi voittoakin ja kun heillä oli kertynyt säästöjäkin,
he päättivät tempaista ja ryhtyä seitsemänkymppisinä reissaaviksi vanhuksiksi.
He ostivat asuntoauton. Ei heillä ollut mitään mielenkiintoa mennä Suomen
rajojen ulkopuolelle, ja Viipurista Helsinkiin siirryttyään he olivat pysyneet
siellä paria etelänmatkaa lukuunottamatta. Niin mies kuin vaimo tuumivat, että
tulihan noita ulkomaanmatkoja tehtyä univormu päällä. Hotellimajoituksessa
tosin ei ollut tarjolla kovin monta tähteä.
Kamppeet
matkailuautoon ja ykköstä läpeen. Turun Saaristo. Ahvenanmaa. Pohjanmaan
lakeudet. Suuret Hailuodon ja Raippaluodon saaret. Saimaan suuret vesistöt.
Savon vaarat. Pohjois-Karjalan ja Kainuun suuret korpialueet. Ja sitten Lappi,
suurine tuntureineen. Heille aukesi vielä kerran uusi maailma. Mutta itäraja
oli heille pysyvä raja. He eivät koskaan käyneet Viipurissa. Katkeruus oli
liian suuri ja he tiesivät, mihin kuntoon uusi isäntä oli sen jättänyt. Jos
kerran sen niin väkisin halusivat, niin pitäkööt, perkeleet.
Radio
soitti EU-Suomen uutisia vuodelta 2005. He olivat 85-vuotiaita. Siinä vaiheessa
virta ehtyi. Matkailuauto myytiin, ja pariskunta siirtyi pysyvästi Nurmijärven
asuntoonsa viettämään hiljaisia eläkepäiviä. Onneksi suhteellisen
hyväkuntoisina ja ennen kaikkea järkensä valon säilyttäneinä. Kello asunnon
seinällä raksutti edelleenkin mennyttä aikaa ja päivät etenivät hiljalleen
toistensa kaltaisina. He eivät mieltäneet sitä tylsyytenä. Katse. Pieni
kosketus. Tunne siitä, ettei ole yksin. Ja tunne siitä, että asuu turvassa.
Rakkaan ihmisen kanssa. Elämän loppusuoralla ehkä, mutta onnellisella
sellaisella.
Mies
nousi jälleen ylös tuolistaan ja ajatteli sitä Helsinkiä, missä he aikanaan
niin kauan asuivat. Hän oli hyvin vanha mies, mutta myös hyvin tietoinen siitä,
miten maailmassa mentiin. Helsinki ei ollut enää avuttoman vanhuksen paikka.
Itse asiassa se ei ollut enää oikeastaan tavallisen suomalaisen aikuisenkaan
paikka. Se oli miehitetty kaupunki, mutta toisin kuin vanhan miehen nuoruudessa
kaupunki oli alistunut itse miehitettäväksi ja tehnyt siitä itseisarvon. Kyllä
mies sen ymmärsi. Hän aukaisi kirjahyllyn ylälaatikon, ja otti sieltä esille
TT-pistoolin, jonka hän oli aikanaan ottanut neuvostoliittolaiselta upseerilta
Maaselän Kannaksella. Kyseinen upseeri ei miehen konepistoolisarjan vuoksi
ollut enää pistooliaan tarvinnut.
Mies
irroitti pistoolistaan täyteen ladatun lippaan, veti luistin taakse ja
loksautti sen jälleen eteen ja laittoi lippaan taas kiinni. Silmät tarvitsivat
ehkä voimakkaita silmälaseja, mutta käsi oli vieläkin vakaa. Hän ajatteli, että
jos hän joutuisi vielä asumaan Helsingissä, hän kulkisi aina pistooli mukanaan.
Häntä ei nöyryytettäisi. Varsinkin sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli nukkunut
pois, eikä hänellä ollut enää mitään menetettävää.
Radio
ymmärsi miehen mielialan ja siirtyi vuoteen 2015, mutta ei soittanut musiikkia
eikä uutislähetyksiä, vaan jotain hirvittävän epävireistä kirskuntaa, jota mies
oli tuntenut mielessään, kun hän oli pitänyt sairaalassa kädessään vaimonsa
kylmenevää kättä. Ihmisen ei tulisi olla ahne, ja tiesihän hän että he olivat
saaneet elää yhdessä niin monta kaunista vuotta, mutta mies romahti silti suruunsa ja
ikäväänsä ja sairastui keuhkokuumeeseen ollen sairaalassa kuukauden. Itse
asiassa hän toivoi kuolemaa, mutta hänen lapsensa toivat hänen vieraakseen niin
lapsiaan kuin hekin omiaan ja sen myötä hän ajatteli, että ehkä vanha taata
olisi heidän elämässään vielä muutaman vuoden.
Mies
havahtui muistoistaan, ja radiosta kuului se hänen ikäpolvelleen niin tuttu Yleisradion
kuuluttajan Kaisu Puuska-Joen loppukuulutus:
- Nyt on lähetyksemme lopussa.
Radion
vihreä valo alkoi hiipua, ja sammui lopulta kokonaan. Samalla kun radion valo
hiipui, enkelikellon alla olevat kynttilät syttyivät itsestään ja hienoinen
helinä täytti vanhan miehen asunnon. Mies katseli ulos ikkunasta ja hänen
mielensä täytti suunnaton ikävä ja kaipaus. Ja sitäkin enemmän usko rakkauteen,
joka ei kumartanut edes kuoleman julmia rajoja.
Ulkona
alkoi sataa suuria lumihiutaleita, jotka peittivät pihalla aikaisemmin
riekkuneitten ihmisten rumat tuhkaiset jäljet. Ikkunasta mies näki vastapäisessä
asunnossa sen neljätoistavuotiaan pojan, joka oli aikaisemmin päivällä käynyt
hänen luonaan katselevan samaa lumisadetta. Ehkä poikakin ajatteli
lumihiutaleitten puhdistavan liatun pihan ja antavan uutta toivoa seuraavalle
vuodelle. Vanha mies tiesi, että hänen taistelunsa oli jo käyty, mutta hän
toivotti mielessään onnea ja voimia tuolle pojalle, jonka taistelu oli vasta
edessä.
Juodut
konjakit tekivät tehtävänsä ja mies nukahti televisiotuoliinsa. Hän näki unta
vaimostaan. He olivat Viipurissa vuonna 1939 ja viettivät sitä heille sallittua
yhden vuorokauden mittaista häälomaa. Hän piti vaimoaan sylissään ja oli
onnellinen. Jossain vaiheessa unta hän huomasi ilokseen, ettei kyse ollutkaan
enää unesta.
Enkelikellon
kynttilät sammuivat, kello helähti viimeisen kerran ja asuntoon laskeutui hiljaisuus.
Hotellin respasta toivotetaan kaikille
lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulua.