Lähitulevaisuuden
Helsingissä, tarkemmin sanottuna Kalliossa 26-vuotias Anniperttiina Ilmivalta
heräsi pirteänä herätyskellon soittoon aamulla klo 6.00. Otettuaan virkistävän
suihkun hän nautti maittavan aamiaisen, joka koostui marjaisesta
kookos-kauratuorepuurosta sekä vaniljasoijalattesta. Samalla hän luki
postiluukustaan kopsahtaneen kätevän tabloidikokoisen Helsingin Sanomat.
Lehdessä ei ollut sinänsä mitään, mitä hän ei jo edellisenä päivänä olisi tiennyt
työnsä puolesta mutta aamiaisella oli kiva olla jotain joka rapisee.
Syötyään
maittavan vegaaniaamiaisensa hän aloitti meikkaamaan itseään työpäiväänsä
varten Rabbit Mama-yhtiön tuotteilla. Saatuaan aikaan itseään tyydyttävän
kasvonaamion hän puki ylleen hillitysti minimittaisen mittatilaustyönä tehdyn
siniharmaan jakkupuvun jonka kauluksissa oli poliisin miekkaleijonatunnus ja
jonka rintapielessä luki ”A. Ilmivalta: Sisäministeriön Erityisasiantuntija”.
Kaikki hänen tarvitsemansa työvälineet löytyivät hänen työhuoneestaan
Kalasatamassa sijaitsevassa Sisäministeriön rakennuksessa mutta käsilaukkuunsa
hän sujautti vielä ysimillisen CZ 75-pistoolin joita sisäministeriö oli
hankkinut nimenomaan naistyöntekijöilleen muutama vuosi aikaisemmin. Sinänsä
Anniperttiina sai kulkea kadulla aivan kaikessa rauhassa sillä tiedettiin että
sisäministeriön erityistyöntekijän virkapuku päällä kulkevan henkilön
aseenkäyttöoikeus oli huomattavasti laajempi kuin tavallisen rivipoliisin. Muutenkin
Anniperttiinan virkajakku sai tavallisen ihmisen kääntämään katseensa alaspäin
ja antamaan hänelle tietä. Jopa suomalaisnaisten seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen
varsin luovasti suhtautuvat maahanmuuttajat ymmärsivät, että tuota virkapukua
kantava nainen kannatti jättää rauhaan. Hän oli koskematon.
Hänelle
annettiin tietä. Häntä väistettiin. Häntä pelättiin. Niin kuin pelkäsi eräs
mies kolmosen ratikassa, johon Anniperttiina nousi pysäkiltä. Voi että hän
nautti tästä. Tästä ihanasta absoluuttisen vallan tunteesta. Ratikka oli vain
puolillaan mutta hän meni pysäkiltä siihen noustuaan ja valtion IKI-korttia
lukulaitteelle heilautettuaan kyseisen miehen viereen seisomaan. Hän ei sanonut
miehelle sanaakaan. Katsoi vain. Mies oli noin kolmekymppinen, kaljupäinen,
noin 190 senttiä pitkä ja lihaksikas. Mies nousi, viittasi Anniperttiinalle
että tämä paikka on vapaa ja meni nöyränä seisomaan ratikan takaosaan.
Seuraavalla pysäkillä hän poistui ja jäi odottamaan seuraavaa ratikkaa.
Miehellä
ei ollut rintapielessään tiettyä merkkiä ja siksi hänen oli syytä esiintyä nöyrästi
virkakoneiston edustajan edessä, joka halutessaan saattaisi tuhota hänen
elämänsä. Sinänsä kuka tahansa kansalainen saattoi halutessaan saada
”irtisanoutujan” merkin rintapieleensä. Se oli rauhankyyhky jonka nokassa oli
oliivipuunlehden sijasta naissukupuolta ja sen voimautumista symboloiva tunnus.
Kansalainen saisi tuon tunnuksen mikäli hän sekä allekirjoittaisi että
julkisesti lukisi julistuksen, jossa hän irtisanoutuu rasismista,
äärioikeistolaisuudesta, sovinistisuudesta, viha-ajattelusta sekä kaikista
niistä asioista jotka Sisäministeriön alainen Valtion Viha-ajattelunvastainen
Virasto sellaisiksi julistaisi. Kyseinen julistus videoitiin, tallennettiin viraston tiedostoihin sekä
julkaistiin sekä youtubessa että Ylen sitä varten perustetuilla sivuilla.
Anniperttinaa hieman ihmetytti että vain noin 650.000 kansalaista oli hankkinut
itselleen kyseisen merkin ja suurin osa heistäkin oli julkisen sektorin
työntekijöitä, jotka eivät uskaltaneet riskeerata uraansa. Etnisesti
edistyksillisille maahanmuuttajillehan tämä merkki myönnettiin ilman mitään
julistusta, sillä olisihan ollut suoranaista rasismia, jos heidän ei annettaisi
edustaa vapaasti omaa kulttuuriperintöään vaikka se eroaisi suomalaisesta
vastaavasta huomattavasti. Anniperttiina ei nähnyt tässä asiassa mitään ristiriitaa
eikä olisi ymmärtänyt jos häneltä oltaisiin kysytty perusteita mielipiteelleen.
Jotkut asia ja mielipiteet yksinkertaisesti olivat oikeita. Ei niitä tarvinnut
perustella.
Miksi
olisikaan? Miksi varsinkaan Anniperttiinan? Sillä Anniperttiina Ilmivalta oli
kyseisen viraston ansioitunut viha-ajattelun vastainen tutkija. Hänen
feministikyyhkysymbolinsa oli kultainen ja sen ympärillä oli laakerinlehdet. Se
kertoi tavalliselle kansalaiselle että hän oli saanut kiinni ja tuomiolle
vähintään kymmenen viha-ajattelijaa ja sen vuoksi hän sai matkustaa myös lyhyen
metromatkansa Hakaniemestä Kalasatamaan aivan omassa rauhassaan. Nekin ihmiset,
joilla rintapielessään oli hopeinen merkki pyrkivät välttämään hänen seuraansa.
Hän oli pelottavaa eliittiä. Uutta suomalaista nomenklaturaa. Eri kieltä
puhuvaa, mutta aivan samanlaista kuin se, joka aikanaan kävi ostoksilla muilta
kansalaisilta suljetussa GUM-tavaratalon viidennessä kerroksessa.
Hän
nousi metrosta Kalasataman asemalla ja tervehti samasta metrosta noussutta kaukaista
sukulaistaan Uuno Nilviötä joka työskenteli samassa sisäministeriön
rakennuksessa virallisena kuolinpesärealisoijana. Hänen tehtävänsä oli
realisoida kuolleitten ihmisten omaisuus ennen kuin heidän ahneet sukulaisensa
pystyivät puolestaan polaamaan sen itselleen viranomaistoimenpiteitten
ulottumattomiin. Olihan selvää, että kuolleitten ihmisten omaisuus kuuluu vain
ja ainoastaan valtiolle, joka käyttäisi sen hyödyllisiin ja yleisinhimillisiin
tarkoituksiin sen sijaan että ahne perikunta rälläisi sen mielensä mukaan ilman
minkäänlaista viranomaisvalvontaa. Uuno oli monesti manannut sitä, että
käteinen raha oli vieläkin olemassa. Sehän oli pelkkä veronkierron ja
rikollisuuden väline. Täysin turha ja haitallinen muinaisjäännös.
Anniperttiina
arvosti Uunon työtä. Mutta vielä enemmän hän arvosti omaa työtään. Ja sitä
arvosti valtiokin. Valtiota väitettiin hitaaksi toimenpiteissään. Mutta tärkeissä
asioissa se oli nopea. Kun sisäministeri Risikon masinoima Lex Jimi saatiin
aikaiseksi, sen perusteella saatiin aikaiseksi myös puolessa vuodessa perustettu
Valtion Viha-ajattelunvastainen Virasto VVV, jonka palveluksessa oli tällä
hetkellä jo noin 1.200 tutkijaa ja 700 avustavaa työntekijää Helsingin, Turun,
Tampereen, Kuopion, Vaasan ja Oulun toimipisteissä. Suurin toimipiste oli
luonnollisesti Helsingissä jossa Anniperttiinan kollegoina toimi 700 tutkijaa
sekä 400 heitä avustavaa työntekijää.
Määrärahat
viraston perustamiseksi oltiin saatu aikaan sekä pysyvällä lisäbudjetilla,
nappaamalla hieman terveydenhuollosta, tielaitokselta ja puolustusvoimista sekä
vähentämällä aina vähemmän tarpeelliseksi käyvästä poliisin kenttätoiminnasta.
Perusteena tälle vähennykselle hallituksella oli tutkija Vesa Puurosen
tilaustyönä tehty ja laajasti siteerattu tutkimus jonka mukaan tavallisen
kansalaisen turvallisuustilanne tällä hetkellä oli parempi kuin koskaan aikaisemmin
ja suoranainen välitön uhka ihmisten turvallisuudelle tuli vain
viha-ajattelusta ja sen aikaansaamasta niin sanotusta potentiaaliväkivallasta jota
ei varsinaisesti ollut juurikaan tapahtunut mutta jonka uhka oli olemassa ja
joka saattaisi räjähtää valloilleen ellei siihen etukäteen reagoitaisi.
Kiitokseksi työstään Puuronen oltiin valittu ilman viranhakumenettelyä VVV:n pääylijohtajaksi.
Hänen lisäkseen virastolla oli kuusi ylijohtajaa, kaksitoista
apulaisylijohtajaa sekä 24 avustavaa apulaisylijohtajaa sekä luonnollisesti
tarvittava määrä osastopäälliköitä.
Anniperttiina
oli hakenut tutkijan paikkaa heti kun se oli tullut julkiseen hakuun. Hänet
oltiin valittu saman tien. Hän oli ihannetapaus. 19-vuotiaana kuusi laudaturia
kirjoittanut nuori tyttö, varakkaan lääkäri-lakimiespariskunnan ainoa lapsi
joka oli päässyt papereillaan suoraan Tampereen Yliopistoon lukemaan
toimittajaksi. Hän oli sinkku eikä hänellä ollut vielä minkäänlaista
työkokemusta edes kesätöitten muodossa joten reaalimaailma ei ollut pilannut
hänen asenteitaan. Puolen vuoden tutkijakoulutus viimeisteli verenhimoisen tutkijan
pätevyyden. Koulutuksen jälkeen hänelle – niin kuin kaltaisilleen – myönnettiin
myös poikkeusluvalla ja poikkeuserityisosaamisella perusteltu
yhteiskuntatieteitten erityismaisterin pätevyys.
Nimenomaan
Anniperttiinan kaltaisia nuoria ihmisiä haluttiin tähän tehtävään. Yli
kolmekymppisiä ja varsinkin perheellisiä pidettiin kertyneen elämänkokemuksen
myötä liian epävarmoina ja epäluotettavina. Erityisesti tämä koski miehiä eikä
tässä virastossa ollut miespuolisia tutkijoita töissä kuin viitisen prosenttia.
Avustajissa työntekijöissä heitä oli huomattavasti enemmän mutta heidän työnsä
olikin hoitaa avustavaa tekniikkaa, ei varsinaista tutkintaa.
Kun
Anniperttiina avasi tietokoneensa ja keskittyi päivän ensimmäiseen
työtehtäväänsä tuli hänen maisemakonttorissa sijaitsevan työpöytänsä luo
tällainen avustava työntekijä eli Jaakko-Pekka Könehmäinen, ammatiltaan
tietotekninen ammattihenkilö. Könehmäinen kertoi saaneensa edellisenä päivänä
selville sen vihapuhujan henkilöllisyyden jota Anniperttiina oli kytännyt jo
viikon verran. Vihapuhuja oli Bloggerin kautta toimiva Pohjanmaan Pertti-blogi
johon kyseinen nimimerkki Pertti oli laittanut jatkuvasti tietoja maahanmuuttajien
tekemistä rikoksista. Hän ei ollut juurikaan kommentoinut niitä, korkeintaan
hän oli sanonut että ”tätäkö me haluamme” mutta Anniperttiina muisti oikein
hyvin Lex Jimin myötä virkahenkilöille annetun perusohjeistuksen:
”Vaikka väkivalta ei olisi
vihapuheen levittäjän henkilökohtainen tarkoitus, vastakkainasettelun
kasvattaminen johtaa helposti siihen. Vastakkainasettelua lisätään sillä, jos
kerrotaan julkisia kanavia käyttäen maahanmuuttajien tekemistä rikoksista.
Näistä rikoksista kertominen, vaikka aivan faktoihin perustuen saa aikaan sen
tilanteen, että epätasapainoiset henkilöt voivat saada näistä faktoista
kannustusta maahanmuuttajiin ja suvaitsevaisiin ihmisiin kohdistuviin
väkivallan tekoihin. Joten epäkorrektien faktojen esittäminen on yleiseen
turvallisuuteen vedoten laitonta ja sen vuoksi ankarasti rangaistavaa”
Ja
se tietäisi Pohjanmaan Pertille kylmää kyytiä. Anniperttiinaa avustava
tietotekninen asiantuntija Jaakko-Pekka oli pistänyt tuoreen Findhateperson-ohjelman
toimimaan, etsi Pertistä kaikkea mahdollista mitä hänestä saattaisi netistä
löytää ja sai selville että kyseinen mies käytti myös Facebookia ja ja
osallistui muutamille keskustelusivustoille, tosin epäpoliittisissa
tarkoituksissa. Kirjoitus- ja sanontatavat sekä lopulta löytynyt IP-osoite
osoittivat kiistattomaksi että kyseessä oli Raahessa asuva 46-vuotias teknisten
töitten opettaja Mauno Räsänen, kolmen tyttären isä. Viha-ajattelijan
henkilöllisyys oli paljastunut ja loppu olisikin sitten oikeusvaltion
riemujuhlaa. Tämä oli Anniperttiinan työn yksi palkitsevimpia hetkiä ja se sai
hänelle aikaan sellaista tietynlaista kutinaa joita hän ei oikein kehdannut
paljastaa kollegoilleenkaan, tosin hän tiesi oikein hyvin heidänkin nauttivan samanlaisesta
kutinasta.
Hänellä
oli nyt käsissään kokonaisen ihmiselämän tuhoaminen. Räsäsen nuorin tytär oli
15-vuotias joten hänet otettaisiin ilman muuta toistaiseksi huostaan. Kaksi
muuta tytärtä olivat valitettavasti täysi-ikäisiä. Heihin ei voinut koskea.
Mutta selvää oli, että Räsäselle tulisi vähintään vuoden ehdoton
vankeusrangaistus eikä hänellä olisi enää minkäänlaista mahdollisuutta
harjoittaa ammattiaan, ainakaan julkisella sektorilla. Rasistia ei voisi missään
nimessä pitää nuoren sukupolven opettajana ja valistajana. Anniperttiina katsoi
viranomaisvaltuuksillaan perheen tilitietoja ja huomasi että heillä oli vielä
noin 60.000 euroa maksamatta omakotitalonsa lainasta. Laina menisi välittömästi
Räsästen henkilökohtaiseen lunastukseen ja omakotitalo valtion takavarikkoon
joko myytäväksi tai maahanmuuttajaperheen asunnoksi.
Ainoa
keino välttää tämä toimenpide olisi Räsäsen vaimon julkisesti esittämä
”irtisanoutumisilmoitus” ja avioeroprosessin aloittaminen jolloin lainavastuu
siirtyisi kokonaan Maunolle ja tyttären pysyvältä huostaanotolta saatettaisiin
välttyä. Joka tapauksessa Maunon elämä tuhottaisiin ja äidistä tulisi
yksinhuoltaja. Mikäli äiti puolestaan ei suostuisi täyteen pesäeroon Maunosta
ottaisi järjestelmä heidän tytärtään tukasta kiinni eikä laskisi irti ennen
täysi-ikäisyyttä. Asiasta tehtäisiin aikanaan paljon paperia ja pöytäkirjoja
mutta kaikki oltaisiin alun perin päätetty Anniperttiinan tietokoneella juuri
tässä ja nyt. Valta oli hänellä ja se hiveli häntä. Voi kuinka juovuttavan hyvältä
se tuntuikaan.
Hän
siirtyi seuraavaan kohteeseensa, joka oli sinänsä lähestulkoon viaton, eli
erään kaveriporukan ylläpitämä Pahtajätkät-sivusto. Sivustolla oltiin kerrottu
porukan vaellus- ja metsästysreissuista eikä niissä ollut sinänsä mitään
laitonta, tosin Annaperttiina kaupunkilaisena ihmetteli että kuinka nuo jätkät
jaksaa hypätä jossain hornanperseessä kastumassa ja palelemassa ja vegaanina hän inhosi syvästi metsästäjiä
muutenkin mutta valitettavasti metsästys ei vielä ollut kiellettyä. Se, mihin
Annaperttiina kiinnitti huomionsa oli se, että sivuston sivupalkissa oli jatkuvasti
päivittyvä mittari, joka kertoi islamilaisten terroristien tekemien iskujen
määrän. Mittari, joka löytyi niin monesta kielletystä sivustosta. Se antoi
väärän mielikuvan siitä, että islamilaiset olisivat jotenkin väkivaltaisempia
kuin esimerkiksi tavalliset suomalaiset.
Se,
että mittarin lukemat pitivät sinänsä paikkansa ei ollut mikään luvallinen syy
sen julkaisemiseen. Islam oli virallisen ideologian mukaisesti rauhan uskonto
ja tässä tapauksessa syyllistyttiin oikeitten faktojen julkaisemiseen
kyseenalaisilla perusteilla jotka saattaisivat yllyttää väkivaltaan. Sinänsä kyseisen
sivuston rikos ei vielä ollut niin raskas, että se johtaisi syytteeseen, mutta
Annapertiina laittoi sivuston ylläpitäjälle sähköpostitse vakavan varoituksen.
Tuo – sinänsä paikkansa pitävä mittari – tulisi kadota Pahtajätkät-sivustolta
viikon sisällä. Muuten viranomaiset olisivat pakotettuja puuttumaan sivuston
toimintaan ja aikaansaamaan sivuston henkilöille huomattavia hankaluuksia.
Tämän
jälkeen Anniperttiina luki sähköpostiinsa tulleen nimettömän ilmiannon
vihasivustosta. Hän aukaisi lähetetyn linkin ja huomasi päätyneensä erään
RASMUS-ryhmän aktiivin facebook-sivulle jossa aktiivi totesi että kaikkia
natseja ei kovasta yrityksestä huolimatta vieläkään oltu saatu hiljennettyä. Ja
kaikki natsit eivät tunnusta virallisesti natsiaatetta mutta juuri he ovat
sitäkin vaarallisempia sillä he esittävät hämäävästi kunnollisia kansalaisia.
Ne kaikki kuuluisivat kuopan reunalle ja jos valtiovalta ei suostu niitä
ampumaan niin rasisminvastaisten aktiivien on otettava oikeus omiin käsiinsä.
Kirjoitus loppui julistukseen:
”Väärillä
perusteilla julkaistu oikea totuus saa aikaan ruumita joten se on estettävä
toisilla ruumilla! Oikein perustein julkaistu ideologisesti oikea muunneltu
totuus on keino suojella rauhaa, solidaarisuutta ja ihmiskuntaa! Niskalaukaus
kunniaan! Ja valtion antama asekoulutus aktivisteille, että me opitaan kuinka
se tehdään!”
Anniperttiina
ihmetteli että mitä ihmeen ilmiannettavaa tässä oli. Tämähän oli selvästi vain
voimakas mielenilmaus, jota ei tulisi missään nimessä ottaa kirjaimellisesti.
Ja joka tapauksessa RASMUS kannatti monikultturistista ideologiaa eikä sitä
kannattavat julkilausumat olleet mitään poliittisia asioita vaan puhtaita
inhimillisiä rikkumattomia tosiasioita jotka olivat poliittisen keskustelun
yläpuolella. Vähän niin kuin luonnonlait. Vesi valuu alaspäin ja jäätyy
pakkasella.
Anniperttiina
näki että ilmianto oli tullut henkilökohtaisesta ja täysin salaamattomasta
sähköpostiosoitteesta. Ilmiantajan henkilöllisyys saataisiin helposti selville
joten hän laittoi turhan ja aiheettoman ilmiannon tekijälle voimakkaan
varoituksen. Seuraava aiheeton ilmianto johtaisi toimenpiteisiin eli vähintään
sakkorangaistukseen mutta sen tosiasiallinen ja vakavampi seuraus olisi
henkilön julkinen nöyryyttäminen. Mikäli henkilö työskentelisi
julkishallinnossa hän menettäisi myös työpaikkansa. Luonnollisesti
Anniperttiina laittoi henkilön sähköpostiosoitteen ja nimen automaattisen
seurannan kohteeksi.
Oli
ansaitun ruokatunnin aika ja Anniperttiina siirtyi sisäministeriön
hallintorakennuksen viihtyisään ja täysin lihattomaan ruokalaan. Ruokalan
seinällä oli suuri taulu jossa oli Pavlik Morozovin kuva ja iskulause: ”Ideologialle
vahingollinen yksittäistapaus on AINA yksittäistapaus! Ideologiaa hyödyttävä
yksittäistapaus on AINA ilmiö! ILMIANTO YHTEISKUNNAN TURVANA!”
Hän
valitsi ateriakseen nyhtökaura-bolognesekastikkeen ja sen höystöksi keitettyä
kvinoaa sekä biodynaamista parsaa. Jälkiruuaksi hän otti muodikkaan kahvi-suklaa-mansikka-kurkku-sahanpuru-kukkakaali-teräketjuöljy-vehnänalkiomoussen.
Hänen ruokailuseuranaan oli hänen kollegansa ja ystävänsä Nilveena Tvätt-Vittvätt
joka toimi VVV:n historiantarkastusosastolla. Hänen tehtävänään oli etsiä ja poistaa internetistä vanhoja uutisia jotka
saattaisivat saada vallitsevan ideologian ikävään valoon.
Ansaitun
tauon jälkeen Anniperttiinalla oli moniammatillisen työryhmän kokous jossa
käsiteltiin kaikkein vaarallisimpia vihakirjoittajia. Tällä kertaa tapetilla
oli Vittu Joo-blogi jota ylläpiti nimimerkki Yrjöjaska Lekatonttunen, joka
toimi amerikkalaisen Bloggerin kautta ja jolla oli ikävän paljon lukijoita. Ei
ollut täysin selvää oliko kyseessä yksittäinen henkilö vai työryhmä mutta
blogin jäljille oli vaikeaa päästä sillä se ei käyttänyt facebookia, whatsuppia
eikä mitään muutakaan viestinnän välinettä Bloggerin ulkopuolella joten
Findhateperson-ohjelmasta ei ollut hyötyä. Myöskään yhteydenotto
amerikkalaisiin viranomaisiin ei ollut tuottanut tulosta sillä amerikkalaisilla
oli vieläkin jotenkin vääristynyt käsitys sananvapaudesta. Presidentti Trumpia
manattiin tässä kokouksessa sillä antaumuksella mikä onnistui vain
vaikutusvaltaiselta tiedostavalta kansalaiselta.
Jossain
vaiheessa tuo paska tai nuo paskat vielä jäisivät nalkkiin ja hänelle / heille
langetettaisiin tässä virastossa kuolemantuomio. Toki Suomessa ei moista
tuomiota ollut ja virallisesti viharikoksesta saisi maksimissaan neljä vuotta
ehdotonta. Mutta sehän ei ollut ongelma sillä kaikki tuomitut raskaan sarjan
vihakirjoittajat laitettaisiin vankilassa istumaan samalle osastolle missä
olisi pääosin etnisesti edistyksellisiä vankeja. Luonnollisesti he anoisivat
välittömästi pääsyä pelkääjien osastolle mutta VVV:n kulissientakaisen määräyksen
mukaan tämän anomuksen käsittely tulisi kestää kaksi viikkoa jolloin ns.
avustettu luonnollinen poistuma ehtisi oikein hyvin tapahtua.
Anniperttiina
piti käytäntöä sekä järkevänä, käytännöllisenä että inhimillisesti oikeana. Ei
ollut kyse siitä, että nämä pykälien ulkopuolella teloitetut ihmiset olisivat
tehneet varsinaista väkivaltaa tai edes yllyttäneet siihen. Mutta he olivat
tehneet jotain vielä vakavampaa. Henkistä väkivaltaa jonka kohteena oli myös
Anniperttiina itse ja hänen kollegansa jotka oltiin tehty näissä
vihasivuistoissa – ja saatana vielä perustellusti - naurettaviksi. Jossain
aivojensa peränurkassa Anniperttiina ymmärsi ettei voittaisi keskustelua heidän
kanssaan joten hän – ehkä tietämättään – toimi Stalinin oppien mukaan ja tuumi
että kuollut ei protestoi eikä perustele. Ja kuoltuaan hän on hyvä varoittava
esimerkki toisille. Tunnontuskia hän ei tuntenut. Hänhän oli kumminkin oikeassa.
Vaikkei osannutkaan löytää sanoja joilla perustella oikeassaolemistaan.
Moniammatillisen
työryhmän kokouksen jälkeen Anniperttiina aukaisi jälleen sähköpostinsa ja
huomasi saaneensa välittömästi vastauksen Pahtajätkät-sivustolta. Sieltä
pyydettiin anteeksi ja ilmoitettiin että kyseinen vihalaskuri oltiin poistettu
sivustolta. Anniperttiina tarkasti sivuston, huomasi että näin oli tapahtunut
ja vastasi että sivusto voi jatkaa toimintaansa tosin huomauttaen että
metsästys saatetaan kieltää lähivuosina joten miesten kannattaisi ehkä jo
valmiiksi miettiä muita harrastuksia, mm. maahanmuuttajien kummitoimintaa.
Tämän jälkeen hän keskittyi rutiiniasioihin joista selvittiin yleensä
varoituksella tai sakoilla. Kyse oli nimettömien ilmiantajien antamia vinkkejä
facebookissa lausutuista harkitsemattomista sanoista.
Yksi
näistä ilmiantojen kohteesta eli ”No nyt se repes se persekin”-blogi kuului
niihin, jotka hän siirsi automaattisesti Erityistutkinta- ja tulkintaryhmälle.
Kyse oli huumoriblogista jossa julkaistiin vitsejä, pilakuvia ja hauskoja
tarinoita. Anniperttiinalla ei itsellään ollut minkäänlaista huumorintajua niin
kuin ei viraston tutkijoilla yleensäkään joten nelihenkinen Erityistutkinta- ja
tulkintaryhmä pyrki määrittelemään onko kyseessä viaton huumorisivusto vai
vittuillaanko siinä poliittisesti epäkorrektilla tavalla. Itse asiassa ryhmän
toiminta oli pitkälle lantinheittoa sillä se koostui yhtä lailla
huumorintajuttomista ihmisistä. VVV:llä oli ollut jo pitemmän aikaa auki kaksi
huumorintutkijan virkaa mutta jostain syystä huumorintajuiset ihmiset eivät
olleet kiinnostuneet sitä hakemaan. Ehkä Oikea Asia oli sellainen jota ei
yksinkertaisesti voinut edistää kieli poskessa.
Kun
Anniperttiina oli hoitanut näitä rutiinitapauksia niin sitten hänellä oli
edessään se päivän, ehkä viikon, ehkä kuukaudenkin hankalin juttu.
Pihtiputaan
Mummo.
Kyseistä
naista ei tarvittu etsiä millään ohjelmalla sillä hän esiintyi blogissaan
omalla nimellään ja osoitteellaan. Hän oli 78-vuotias Martta Heinävaara, leski,
viiden lapsen äiti, kymmenen lapsen isoäiti ja kolmen lapsen isoisoäiti. Tehnyt
pitkän uran maanviljelijänä neljä vuotta sitten kuolleen miehensä kanssa. Ja
viimeisen vuoden aikana aktivoitunut vihakirjoittajana. Nainen oli älykäs,
havaintokykyinen, huumorintajuinen, erittäin hyvä kirjoittaja ja ennen kaikkea
hyvin suosittu.
Mitä
tehdä hänelle?
Anniperttiina
oli lähettänyt hänelle parikin virallista varoitusta mutta vastauksena
Pihtiputaan Mummo oli kehottanut Anniperttiinaa vetämään majavan
ulkosynnyttimet korvilleen ja kaikkoamaan mäkimaastoon. Ja hän oli vielä
todennut että linna ei pelota sillä siellä hänellä olisi huomattavasti
leppoisammat oltavat ja sairaanhoitokin pelaisi paremmin kuin mitä hänellä olisi
tarjolla kunnan tarjoamassa vanhainkasarmissa jota hän viimeiseen asti
vältteli. Mummo ilmoitti soittavansa poskeaan niin kuin ennenkin ja – perkele
soikoon – tuolla vanhalla ämmällä oli yli kymmenentuhatta lukijaa jokaisella
jutullaan. Mikä eniten loukkasi mummon vastauksessa Annaperttiinaa oli se, että
mummo kehotti häntä kokeilemaan muutaman vuoden ajan oikean työn tekemistä.
Eikä Annaperttiina mukamas tehnyt oikeaa työtä? Eikö hänen työnsä mukamas ollut
äärimmäisen tärkeää yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä? Annaperttiina ajatteli
itse, että tämä ns. oikea työ oli aivan liikaa yliarvostettu, hänelle itselleen
ei jonkun juntin kuulunut vittuilla ja asia muuttui hänelle henkilökohtaiseksi.
Anniperttiina
raapi tiedostavaa päätään ja mietti ankarasti. Vaihtoehtoja oli, mutta yksikään
ei tuntunut täydelliseltä:
1.
Nostetaan syyte, aloitetaan oikeusprosessi ja hommataan naiselle neljän vuoden
vankeustuomio. Ehkä tässä tapauksessa ns. etnisesti avustettua luonnollista
poistumaa ei kannattaisi käyttää. Se herättäisi liikaa huomiota. Ja itse
oikeudenkäyntiprosessikin oli riskaabeli. Se kun vuotaisi julkisuuteen
sosiaalisen median puolella joka
tapauksessa.
2.
Otetaan yhteys VVV:n kaikkein salaisimpaan osastoon eli niin sanottuun
Taktisesti Välttämättömien Toimenpiteitten Osastoon. Osasto ei varsinaisesti
kuulunut VVV:n alaisuuteen mutta sitä oltiin käytetty erityistilanteissa.
Osastoon kuului uussuomalaisia ammatti- ja taparikollisia jotka olivat salaisen
toimeksiannon mukaan tappaneet kolme hankalaa maasta paennutta viha-ajattelijaa
Suomen rajojen ulkopuolella. Kaksi Virossa ja yhden Tanskassa. Tämäkin tapa saattaisi
herättää liikaa huomiota vaikka tapahtuma kyllä saataisiin totaalisesti
hiljennettyä valtamediassa. Mutta kun – helvetti soikoon – oli muutakin kuin
valtamedia.
3.
Annetaan Pihtiputaan sosiaaliviranomaisille ns. tarjous josta he eivät voi
kieltäytyä eli pakotetaan heidän julistamaan Pihtiputaan Mummo kyvyttömäksi
huolehtimaan itsestään ja sitä kautta holhouksenalaiseksi. Silloin hänet
saataisiin sijoitettua vanhainkodin suljetulle osastolle ja sitä kautta pysyvään
lääketokkuraan.
Koska
kyseessä oli niinkin suosittu viha-ajattelija Anniperttiina ei voinut tehdä
päätöstä yksin vaan siirsi sen seuraavana päivänä kokoontuvalle
moniammatilliselle työryhmälle ehdottaen vaihtoehtoa 3 eli Pihtiputaan Mummon
avustettua dementoimista. Valtuuksiaan käyttäen hän määräsi teknisen
avustajansa Jaakko-Pekka Könehmäisen aloittamaan mummon blogia kohtaan
välittömästi palvelunestohyökkäyksen. Anniperttiinan suunnitelman mukaan
hyökkäystä tuli pitää yllä kuukausi niin että lukijat alkaisivat pikkuhiljaa
unohtaa blogin. Sen aikana viranomaiset voisivat tehdä sen mitä viranomaisten
tulisi tehdä. Estääkseen viha-ajattelun ja kansalaisiin kohdistuvan virkakoneiston
ulkopuolella tapahtuvan kansalaisten aikaansaaman mielivallan. Tosin saattoi
olla, että mummo saisi apua muilta vihakirjoittajilta ja palvelunestohyökkäys
torjuttaisiin parin päivän aikana. Mutta ainahan sitä kannattaisi yrittää.
Päivä
oli pulkassa. Anniperttiina käveli virastorakennuksen vieressä sijaitsevalle
Kalasataman metroasemalle ja Hakaniemessä hän käveli vegaaniravintola
Oikeaoppiseen jossa hän nautti maittavat punajuuripihvit perunamuussilla,
kurkulla ja tomaatilla sekä huuhteli annoksen alas palestiinalaisella viinillä.
Sen jälkeen hän käveli jälleen omassa rauhassaan ratikkapysäkille ja astui
kolmosen ratikkaan. Ja kas, kukas se siellä olikaan. Se sama jätkä joka oli
poistunut hänen katseensa edestä aamulla. Näytelmä toistui. Mies antoi hänelle
paikkansa. Hänen silmistään näki sen tunteen että hän olisi halutessaan voinut
repiä Anniperttiinan palasiksi. Ja kyllähän hän halusi. Mutta hän ei
uskaltanut. Hän oli vain mies. Ja Anniperttiina oli Koneisto. Vain Mies väistyi
ja poistui jälleen ratikasta.
Anniperttiina
oli onnellinen. Hän rakasti tätä ratikkaa. Hän rakasti tätä kaupunkia. Hän rakasti
työtään. Hän rakasti itseään. Ja ennen kaikkea hän rakasti tätä yhteiskuntaa
joka antoi hänelle mahdollisuuden elää ja ansaita siitä, että hän rakasti
itseään ja vihasi oikeita ihmisiä. Jossain alitajunnassaan hän ymmärsi että
hänen asemansa ei perustunut hänen poikkeuksellisiin kykyihinsä tai
lahjakkuuteen vaan ainoastaan siihen että hän oli oikea nainen oikeaan aikaan
oikeassa paikassa toteuttaen sokeasti oikeaa ideologiaa. Mitä väliä sillä oli?
Hän oli oman elämänsä kuningatar. Toisten kustannuksella. Se riitti.
What
a wonderful world.
*
Kiitos vakikommentoija Juhalle rintamerkki-ideasta.