Eli lisää pikku-Ykän vaiheita ja
kuvia menneestä ajasta
Kun
nykyisten, omaa sukupolveani edustavien kaverien kanssa rupatellaan,
erityisesti sopivissa saunailloissa, ollaan usein huomattu meitä seuraavien
sukupolvien eräänlainen kauhun- ja huvituksen sekainen suhtautuminen siihen
elämään, mitä me räkänokkina 1970-luvulla elettiin. Kun eihän ihmisten taloissa
ollut kuin lankapuhelin, mustavalko-tv ja radionauhuri ja siinähän se sitten
olikin. Eli eihän ihmisillä ollut mitään. Miten ihmeessä pikku-Ykä ja kumppanit
saivat aikansa kulumaan?
Siinä
aikamme pähkäiltyämme olemme päätyneet johtopäätökseen että sellaista mitä ei
ole, ja minkä keksimistä ei millään muotoa pysty edes ennustamaan, ei myöskään
osaa kaivata. Ihan hyvinhän nämä nykyisetkin kymmenvuotiaat pärjäävät ilman
aivohärspediräättöriä. Kas kun he eivät tiedä, mikä se on ja se johtuu
varmaankin siitä, että sitä ei ole vielä keksitty. Mutta epäilemättä
aivohärspediräättöri keksitään noin vuonna 2028 ja vuonna 2036 silloiset kymmenvuotiaat
ihmettelevät, että miten ihmeessä vuonna 2014 pärjätiin, kun eihän niillä
onnettomilla ollut aivohärspediräättöriä vaan pelkät älypuhelimet, internetit,
facebookit, instagramit ja yleensä muut sellaiset, jotka muuttuivat
välttämättömyydeksi siinä vaiheessa kun joku sattui ne keksimään.
Mitä
tulee 1970-lukuun, niin pikku-Ykä & kumppanit luonnollisesti elivät sen
astisen viihdekehityksen äärimmäistä huippuvaihetta ja sitähän edusti juuri se
radionauhuri ja mustavalkoinen tv. Ei sitä muuta osannut kaivatakaan.
Eräänlainen internetkin meillä oli ja sitä kutsuttiin nimellä kirjasto. Mutta
aika saatiin kyllä kulumaan. Joskus aikaisemmin on tullut kirjoiteltua
pikku-Ykän kesäaktiviteeteistä, mutta olihan Nyhtänköljässä myös pitkä talvi.
Yksi
mukava ja joka vuosi odotettu alkutalven tapahtuma oli se, kun Oy Firma Ab:n
miehet tulivat pikku-Ykän kaupunginosaan ja purkautuivat autostaan siihen Oy
Firma Ab:n yleisen kasvimaan viereen. Sen kasvimaan, jota käyttivät ne ihmiset,
jotka asuivat siinä lähellä Oy Firma Ab:n omistamissa rivi- ja kerrostaloissa.
Kasvimaalla oltiin tietysti loppukesästä käyty porkkana- ja hernevarkaissa,
mutta firman miesten ilmestyminen tiesi, että nyt alkaisivat taas kerran
talviset aktiviteetit. Miehet olivat tulleet jäädyttämään lätkäkentän.
Kentän
laidat eivät olleet kovin korkeita, kolmen poikkilaudan korkuisia vain, ja maaleinakin
oli vain kaksi pystysuuntaan naulattua laudanpätkää. Mutta kun kenttä saatiin
jäädytettyä, oli pikkumölleillään käytössä ikioma Luzhnikin jäähalli ja
siellähän pelattiin. Jätkiä rantautui sinne joka ilta niin paljon, että aina
saatiin peli aikaiseksi, ja välillä oli jopa vaihtomiehiä. Kentällä tuli
viihdyttyä niinkin hyvin, että välillä pääsi sitten kotona itku, kun tuli
riisuttua tiukkaan solmitut luistimet jalasta, hoksattua että siellähän taisi
olla vähän kylmä ja todettua, että kun veri alkaa jaloissa kiertämään, niin
sehän pistelee tosi ilkeästi.
Hyvin
monella kaverilla siellä pelatessa muuten oli vakiovarusteena katkennut maila,
joka oltiin sitten korjattu muovisella lämärilavalla. Kyllä sillä vallan
pelasi, mutta itse vehje näyttää kadonneen historian sumuun aivan samalla
lailla kuin Rymd-juomajauhekin, sillä kummastakaan ei googlettamalla löydy
alkuperäistä kuvaa.
1970-lukuhan
ei ollut sinänsä mitään täysin turvattua lintokotoelämää, sillä kyllähän
koulukiusaamista harrastettiin jo silloin ja olihan se julmaa ja raakaa. Mutta
pikku-Ykän kaupunginosassa oli jotenkin vahva yhteishenki, ja varsinkin se
nuhjuinen Oy Firma Ab:n kiekkokenttä oli jonkunlainen jäinen rauhan satama.
Kaikki saivat pelata, ketään ei kiusattu, tunnelma oli hyvä, ja kaikki tämä
tapahtui ilman aikuisten valvontaa. Asiat vaan jotenkin loksahtivat uomilleen.
Ehkä nulikat vaan ajattelivat, että tämä on meidän paikka, eikä tätä kannata
pilata.
Tietysti
jääkiekko alkoi kiinnostaa pikku-Ykää muutenkin, joten tulihan sitä koeteltua
seurassakin. Paikkakunnalla vaikutti NKS eli Nyhtänköljän Kiekko-Spedet, jonka
junioriharjoituksiin sitten Ykäkin kuskasi varustekassiaan potkurilla. Varusteet
oli pääasiassa Isä-Perskeleen vanhoja, mutta niillähän pärjäsi. Touhun viehätys
alkoi sitten melko pian karista, sillä NKS:ssä asia otettiin paljon vakavammin
kuin Oy Firma Ab:n kentällä. Treeniä treenin perään, ja pelaamista vähemmän. Jo
siihen aikaan alettiin junioreista etsiä tulevia Mölli Keinosia. Tollaista siis
jo silloin. Minkähänlaista se nykyjunnuilla on, kun lätkä on täyttä
ammattilaisuutta jo SM-liigassakin, saati sitten isommilla markkinoilla. Ennen
pitkää pakkina pelannut pikku-Ykä (joka hoksasi, ettei hänestä mitään Seppo
Lindströmiä tule) totesi, että pitäkää tunkkinne ja palasi pelaamaan tuttuun ja
turvalliseen Oy Firma Ab:n kaukaloon.
Niin
pikku-Ykälle kavereineen kuin heidän isillekin jääkiekon suurin ja mahtavin
turnaus oli tietenkin jokakeväiset mm-kisat joissa Suuri ja Mahtava dominoi.
Todellinen suuren luokan huippukiekkohan pelattiin jo silloin
Pohjois-Amerikassa, mutta sitä oli Nyhtänköljässä varsin vaikea hahmottaa,
sillä silloin 1970-luvun alkupuolella ei Kanada osallistunut mm-kisoihin.
Kanadalaiset kun olivat ammattilaisia, kun taas Neuvostoliiton punakoneen
pelaajat ”upseereita”, jotka nyt sattuivat pelaamaan vapaa-aikanaan ihan pelin
ilosta.
Siihen
aikaanhan kyllä suomalaisetkin alkoivat pikkuhiljaa siirtyä Pohjois-Amerikan
lätkämarkkinoille. Ensimmäisenä astinlautana oli NHL:n kilpailijaksi perustettu
WHA, johon meni pelaamaan ainakin Vellu Ketola, Juhani Tamminen, Hexi
Riihiranta, Leuka Mononen ja Risto Siltanen. WHA:n ”suomalaisjoukkueita” olivat
ainakin Winnipeg Jets ja Phoenix Roadrunners. Asiasta uutisoitiin Suomessa aika
harvakseen, Jari Kurrin aika oli vielä edessäpäin ja niin WHA kuin NHL:kin Nyhtänköljästä
kovin kovin kaukana.
Vaan
eipä se meitä nulikoita haitannut. Meillä oli joka ilta ikioma
Izvestija-turnaus.
*
Tauko: ajan kuvia
1970-luvun
alussa ainoa oikea polkupyörä oli pitkäsatulainen polkupyörä. Kaikkein
oikeaoppisimmassa oli kolme vaihdetta, jonka vaihdin oli ohjaustangossa.
Tärkeä
apuväline fillaroinnissa olivat pyykkipojat, joilla laitettiin sen ajan
naurettavan leveät nousuvesilahkeet kiinni, etteivät ne menisi kettinkien
väliin. Ja meniväthän ne sitten kumminkin. Vuosikymmenen lopulla sitten
housumuoti kääntyi ympäri, polvien yläpuolella farkuissa olisi ollut tilaa
kahdellekin, ja nilkat olivat taas totaalisen tiukat. Se oli itse asiassa vielä
naurettavamman näköistä.
Jalassa
oli luonnollisesti Retu-kengät.
Ja
huonommalla kelillä muodikkaat Hai-saappaat.
Isommat
pojat tietysti ajoivat pappatunturilla. Tuota nykyistä keräilyharvinaisuutta
oli silloin paikat pullollaan. Mainostipa Tunturi silloin mainoslauseenaan,
että ”suomalainen liikkuu mopolla”.
Tietysti
oikein kovien jätkien menopelinä oli Tunturi Sport.
Tauon
päätteeksi erotiikkaa 1970-luvun alkuvuosilta. Kyseistä aikakautta eläneet
jätkät kyllä muistavat.
*
Meidän
omassa Luzhnikin hallissa oli tietysti se huono puoli, ettei siinä ollut kattoa
eikä seiniä, joten pakkasen tipahtaessa kahteenkymmeneen ei luistin tahtonut
enää oikein liikkua. Sehän ei haitannut toimintaa, sillä silloin möllit
pistivät hokkarit naulaan ja ottivat käyttöön Sarviksen pulkat.
Sarviksen
peruspulkka oli joka hepulla. Stigan rattikelkat ja teollisesti kehitetyt
nilkkojenmurtajat joita myös minisuksiksi nimitettiin olivat vasta tuloillaan.
Meillä oli Luzhnikistamme muutaman sadan metrin päässä oiva pulkkamäki, jossa
sai mainiot vauhdit. Pulkkamäki päättyi autotiehen, mutta ei meistä kukaan
auton alle onnistunut jäämään. Saihan sitä pulkkaa jaloilla jarrutettua.
Tämäkin toiminta onnistui ilman minkäänlaista aikuisvalvontaa. Nykyisin
varmaankin lööpit huutaisivat lasten hengen törkeästä vaarantamisesta.
Vaikka
pakkanen paukkui kovastikin, se ei meitä nöösipoikia haitannut. Siitä piti
huolen villaiset välihousut, jaloissa olevat huopatossut ja ennen kaikkea
legendaarinen 1970-luvun sininen ristiintikattu ja erinomaisen ruma lämpöpuku.
Itse asiassa joskus vuoden 1974 kieppeillä Suomi muistutti aika paljon Maon
Kiinaa. Ei ehkä poliittisesti, mutta pukeutumisessaan, sillä likimain jokainen
suomalainen kulki kyseinen lämpöpuku päällä ja sehän muistutti Mao-univormua
melko lailla. Aika on armeliaasti unohtanut tämänkin muodin, sillä en löytänyt
kyseisestä lämpöpuvusta kuin yhden kuvan. Mutta sitähän pitääkin kuvassa päällään eräs toinen 1970-luvun ikoni.
Yhtä
kaikki, tarkoitus ei ollut kirjoittaa pulkkailusta. Vaan revontulista.
Revontulethan eivät sinänsä ole mikään erityisesti 1970-luvulle sidottu ilmiö,
mutta pikku-Ykän – niin kuin varmasti niitten kaikkien paikalla olleitten nulikoitten
- muistissa on vieläkin kolmena perättäisenä talvi-iltana tapahtunut taivaan
näytelmä.
Elettiin
jotain tammi- tai helmikuuta 1974 tai 1975. Jätkälauma oli pulkkamäessä kovassa
pakkasessa. Ilta oli jo pimeä. Yhtä-äkkiä ja täysin varoittamatta pohjoinen
taivas yksinkertaisesti räjähti. Valtavat revontulet tulivat aivan
varoittamatta kaikissa mahdollisissa väreissä ja taivas näytti kaatuvan päälle.
Oltiinhan noita revontulia aikaisemminkin nähty, mutta tämä oli jotain, joka
meni yli ymmärryksen. Normaalisti älämölön mestareina tunnettu jätkälauma
tuijotti taivasta silmät teevateina, suu auki ja liikkumattomina kuin Lootin
vaimo konsanaan eikä osannut sanoa mitään.
Ja
sitten se oli ohi. Se ei kestänyt kai kuin minuutin. Sellaisella hetkellä aikaa
on niin vaikeaa määritellä. Yksi toisensa jälkeen pojat kaivoivat pulkkansa ja
läksivät taapertamaan koteihinsa. Jotenkin tuntui siltä, että tästä piti kertoa
vanhemmille, eikä pulkkailu tänä iltana tuntuisi enää miltään. Taivaalla nähty
näytelmä oli täyttänyt pienten poikien sinänsä melkein rajattoman
aistihavaintoämpärin yhdeltä illalta.
Se
ämpärihän tyhjenee tietysti nuorilla pojankosseilla melko nopeasti ja
seuraavana iltana oltiin jo puuhaamassa uutta. Mutta taivaalla oli uusi
näytelmä tarjottavanaan. Eilistä taivaan räjähdystä ei tullut. Eikä myöskään
normaaleja revontulia. Sen sijaan taivaalla eteni kirkkaanvalkoinen,
reunoiltaan hieman punaisenhohtava valonauha. Välillä se eteni suoraan, välillä
teki mutkan ja eteni taas uuteen suuntaan. Välillä se hävisi, mutta ilmestyi
kohta uudelleen. Välillä niitä oli useampia. Ne pysyivät koko ajan pohjoisella
taivaanrannalla.
Tätä
näytelmää kesti kaksi iltaa. Toisena iltana siihen oltiin jo sen verran
totuttu, että sitä katseltiin enää ohimennen, kun oli kumminkin tehtävänä
kaikkea välttämätöntä pikkupoikien puuhaa. Ja siinä tuumittiin, että se tulee
varmaan taas huomenna. Vaan ei se enää tullut. Ei koskaan. Siitä on nyt aikaa
kohta neljäkymmentä vuotta. Pikku-Ykä on muuttunut aikaa sitten Isoksi-Ykäksi
ja kiertänyt paljon Lappiakin. Sielläkään ei ole koskaan tullut vastaan mitään
samanlaista.
Jossain
vaiheessa mieleen juolahti, että näinköhän nuo olivat sittenkään revontulia.
Siihen aikaan Rauhanvaltiohan teki kaikenlaisia ilmakehäkokeita, eikä sille
ollut niin nokonuukaa vaikka taivaalle pumpatut aineet olivatkin vähän
myrkyllisiä. Todennäköisesti sellaista koetta katseli kymmenisen vuotta
myöhemin myös varusmies-Ykä. Elettiin
loppukesää PKarPstossa ja vedettiin viimeisiä tupakoita ennen vahvuuslaskentaa.
Se olikin kai ainoa kerta koko joukko-osaston historiassa, kun vahvuuslaskenta
myöhästyi ilmakehän ilmiöitten vuoksi.
Itäiselle
taivaalle ilmestyi suurikokoinen valoilmiö, suurin piirtein pyöreä muodoltaan
ja väriltään myrkynvihreä. Sen koko taivaalla oli noin kymmenen astetta koko horisontista
ja se näytti sykkivän. Kaikki paikalla olleet miehet jäivät tuijottamaan ilmiötä.
Kello tuli tappiin ja alikersantitkin ryntäsivät ulos karjuen että helvettiäkö
te siellä munitte. No, kohta olivat alikessutkin yhtä lailla toljottamassa
tuota myrkynvihreää idän ihmettä.
Paikalle
saapui pian myös VK-pässi, joku ylivääpeli se oli. Tavoista poiketen VK-pässi
ei huutanut mitään, vaan antoi miesten tuijottaa ja katseli sitä ihmeissään
itsekin. Tässä vaiheessa koko patteri oli jo valunut ulos äärimmäisen
epäsotilaallisena muodostelmana jota myös bordelliksi armeijassa kutsutiin.
Jonkun aikaa tuijoteltuamme VK-pässi totesi, että se on varmaankin tuo ryssä
ampunut Plesetskistä taas jotain paskaa avaruuteen. Mainittavaa oli, että
vaikka kapiaiset saattoivat kyllä sanoakin, että vihollinen tulee joka
tapauksessa idästä, ei ryssä ollut sallittua sanavarastoa. Se varmaankin vaan
lipsahti. Sitten ylivääpeli totesi, että johan tuota on tuijoteltu, vahvuuslaskenta
patterin käytävällä kahden minuutin kuluttua.
Ei
tullut koskaan selitystä nähdyille ilmiöille. Eikä valokuvia eikä videoita
tullut otettua. Kun ei ollut niitä kännykkäkameroita. Vaan jäihän kumminkin
muistot. Ja ehkä ne muistot ovat elävämpiä kuin nykyisellä sukupolvella.
Vaikuttaa nimittäin siltä, että kun se näkee jotain tapahtuvan, niin varsinainen
muistikuva asiasta on se, mitä nähtiin älypuhelimen näytöstä kun sitä
tapahtumaa kuvattiin. Ja jälkeenpäin sitten katsellaan youtubesta, että mitähän
sitä tulikaan nähdyksi.
*
Toinen
tauko:
Merkkarihan
se nuoren miehen tiellä piti. Joskus 1970-luvun loppupuolella joku urpo
onnistui tukehtumaan merirosvorahaan ja silloin luonnollisesti kyseisen
namimellin kokoa huomattavasti pienennettiin.
Ja
suuhun pantiin miehekkäästi lakritsitupakat. Kun siitä kylmällä kelillä puhalsi
läpitte, niin sehän oli jo melkein kessuttelua.
Samalla
vuosikymmenellä myyntiin tullut Slime herättää näin jälkeenpäin kysymyksen
”miksi?”.
Limpparipulloissa
oli repäisykorkit. Korkeille ominaista oli, että niitten kanssa sählätessä
peukalo aukesi huomattavasti helpommin kuin pullo.
1970-luvun
janoa sammutti myös ansiokkaasti Trip-mehu. Luonnollisesti kolmiotetrassa.
Tauon
päätteeksi pornoa 1970-luvulta. Kyseisen aikakauden eläneet jätkät kyllä
ymmärtävät.
*
Fanittaminen
on ilmiö, johon varmaankin lähes jokainen kasvava ihminen aikanaan törmää,
tutustuu ilmiön totaalisuuteen ja sitten myöhemmällä iällä ihmettelee, että
olikohan tuossa loppulaskussa mitään järkeä. Niinhän siihen törmäsi
pikku-Ykäkin, kun loppuvuodesta 1974 eräs laulu- ja soitinyhtye nimeltään Hurriganes
julkaisi levynsä Roadrunner. Ja sen jälkeenhän bändiä porukalla fanitettiin
niin että tanner ryskyi ja aitaa kaatui.
Sinänsä
huvittavaa on, että jälkeenpäin Ykä tajusi tykänneensä koko sen fanittamisen
ajan enemmän Sladesta mutta Hurriganesia oli niin mukava fanittaa, ja sitä
jotenkin vaan, no, täytyi fanittaa.
Bändi oli ensimmäinen, joka toi Suomeen, miten sen nyt sanoisi, annoksen
kotikutoista rock-Texasia. Se oli meidän suomalaisten ensimmäinen ikioma supisuomalainen
rock-hysteria, joka sitten valloitti maailmankin. Tai no, ainakin Ruotsin. Tai
no, ainakin Ruotsin Folkparkenit. Niin no, niissäkin taisi olla melkoinen osa
yleisöstä ruotsinsuomalaisia, mutta fanittamisessa on se mukava piirre, että ei
tartte takertua yksityiskohtiin.
Hurriganesin
fanittaminen oli myös jonkunlainen vastavoima 1970-luvun loppupuolella
Nyhtänköljäänkin levinneisiin muoti-ilmiöihin, eli punkkareihin ja diinareihin.
Moni jätkä ei halunnut olla kumpaakaan vaan oltiin mielummin ihan rokkareita
vaan. Tuo silloin voimistuva punk- ja uusi aalto-ilmiö vaikutti jo silloin
jotenkin vastenmieliseltä. Pelle Miljoonaa seuraten oltiinkin yhtä-äkkiä niin
kauhean angstisia ja vaadittiin suu vaahdossa niitä kuuluisia nuorisotiloja.
Miettimättä sinänsä, että mitä niillä sitten loppujen lopuksi tekisi. Sen
lisäksi oltiin kauhean kapinallisia ja yhteiskuntakriittisiä tajuamatta, että
julistettiin juuri sitä YYA-henkistä amerikkalaisvastaista rauhan ja rakkauden
sanomaa mitä yhteiskunta halusikin julistettavan.
Tuo
uudelleen eletty 1950-luku ja siihen liittyvä rockabillymusiikin buumi vaikutti
tietyllä tavalla jotenkin rehellisemmältä, sillä se julisti lähinnä että all
right, hyvä meininki. Teddy-poikien heiluttamassa Amerikan etelävaltojen
lipussa oli paljon enemmän tosiasiallista kapinaa kuin koko ns. uudessa
aallossa. Huvittavaahan siinä ilmiössä oli sinänsä se, että silloinen Suosikin
päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai lopultakin tuossa muoti-ilmiössä potkittua
läpi ikivanhan unelmansa. Olihan Suosikissa ollut suurinpiirtein joka kolmannessa kannessa Elviksen
pärstävärkki.
Käsittääkseni
Suosikin avustuksella tätä ilmiötä sitten oltiin levittämässä Ruotsiinkin. Kun
olihan siellä Hurriganeskin pärjännyt. Niinpä sitten silloinen suurnimemme
Teddy & The Tigers järkättiin keikalle Tukholmaan ja mistiinhän se meni ja
siitä Suosikki sitten jutussaan ihmetteli, että hyvä keikka, mutta missä olivat
pikku-Elvikset ja mini-Marilynit. No, siihen oli helppo vastata. Ne olivat
Suomessa.
Tietysti
suomalaisen fanittamisen kulminaatiopiste saavutettiin vasta muutama vuosi
myöhemmin Dingo-hysterian muodossa. Se oli jotain käsittämätöntä. Ykä oli
silloin armeijassa. Varusmieskavereitten kanssa tuumittiin, että sinänsä siinä hysteriassa
toteutui eräänlainen poetic justice. Me ei saatu piparia, kun oltiin nakissa
intissä eikä siellä ollut juurikaan naisia. Vaan eipä ne saaneet piparia ne
Dingonkaan jätkät, vaikka ympärillä pyöri tuhansia bändin nimeen itsensä uneen
itkeviä pimuja. Ne kun olivat sakkolihaa joka ainoa. ”Mitä yhteistä on
sormustimella ja Dingo-fanilla? No, kumpaankaan ei mahdu kuin vähäsen
sormenkärkeä sisään”.
Kun
isoksi Ykäksi kasvanut pikku-Ykä sitten aikanaan alkoi miettiä sitä ankaraa
Hurriganesin fanittamista, niin hän funtsaili, että tuliko siitä musiikista
oikeastaan tykättyä, vai tuliko fanitettua fanittamista itseään? No,
Rock´n´roll All Night Long oli raakile, mutta sympaattinen sellainen.
Roadrunner oli omassa lajissaan vielä tänäkin päivänä ylittämätön. Hanger taas
oli yhtyeen tuotannosta varsin poikkeava, positiivisella tavalla ja se toimii
vielä tänäkin päivänä. 10/80-levyllä yhtye piristyi ja sai aikaan varsin
mukavan kokonaisuuden.
Rehellisesti
sanottuna muut levyt olivat tylsiä. Ja kun vuonna 1981 Albert sai potkut ja
tilalle tuli studiomuusikko Janne Louhivuori, niin mielenkiinto asiaan lopahti.
Samana vuonna oli tietysti tullut kuultua myös erään kanadalaisen yhtyeen
kappale Tom Sawyer ja käsitys musiikista heitti häränpyllyä muutenkin.
Vaan
lienee epäreilua pikku-Ykää kohtaan arvostella jotain 1970-luvulla tapahtunutta
fanittamista ison Ykän näkövinkkelistä. Harmitontahan se oli. Ja siitä kasvoi
ulos. Vaarallisempi fanittamisen muoto lienee se, jota harrastavat jo
aikuisikään ehtineet ihmiset. Joittenkin ideologioitten fanittamisesta kun ei
eräät kasva ulos vielä eläkeiässäkään. Siinä fanittamisessa kun ei riitä se,
että laittelee julisteita omalle seinälleen. Siinä tungetaan niitä väkipakolla
toistenkin koteihin.
*
Kolmas
tauko: kun autot näyttivät vielä autoilta
Toyota
Corolla
Datsun
100 eli Amppeeri
Saab
96 eli Läskinpala
Volvo
Amazon
Fiat
600 eli Pompannappi
Moskvitsh
Elite eli tovereitten kesken Mosse vaan
Renault
R4 eli Tipparellu
Sekä
luonnollisesti kaikkien aikojen tyylikkäin pakettiauto eli Citroen Van
Rautateitä
pitkin vei tietysti perille luotettava Lättähattu
Tauon
päätteeksi ulkomailta tuotettua pornoa joka kansainvälisenkin uutisoinnin
mukaan aiheutti Suomessa vuonna 1978 suurta närkästystä. Kyseisen aikakauden eläneet
jätkät muistavat kyllä.
*
Vaikka
nykyisillä pikkujätkillä on elämä monelta osaltaan varsin toisenlaista kuin
pikku-Ykällä oli 1970-luvulla, niin yhteisiä piirteitäkin elämässä on, enkä
usko niitten muuttuneen millään muotoa. Nykyisille pikkunulikoille tulee käymään
niin kuin kävi Ykällekin, eli he kasvavat nuoriksi miehiksi ja sehän tuokin
tullessaan armottoman mielenkiinnon vastakkaiseen sukupuoleen. Ja he oppivat
sen, mitä oppi aikanaan Ykäkin, että vaikka mielenkiinto oli niin suurta, että
se lyö polvet velliksi ja ihastuksen tunne on armoton, niin ihastuksen ääneen
tunnustaminen sen ihastuksen kohteelle ei sitten ollutkaan niin helppoa.
Pelkona
oli tytön pilkallinen nauru, asian mahdollisimman julkinen esiin tuominen ja
suuri häpeä. Niin Ykän kuin hyvin, hyvin monen sen ikäisen pojan tilannetta
asian tiimoilta olisi voinut kuvata seuraavalla tavalla:
Haluatkos
Ykä valita jonkun seuraavista vaihtoehdoista:
A)
Kynnät kyisen pellon
B)
Otat nyrkkeilymatsin Muhammed Alin kanssa
C)
Lähdet panssarinyrkin kanssa Ihantalaan sihtaamaan venäläistä Sotkaa
D)
Otat itseäsi niskasta kiinni ja kerrot tuolle tytölle, mitä häntä kohtaan
tunnet
Ja
Ykähän tuumaisi että valitsen sekä vaihtoehdot A, B ja C, ja tarvittaessa
kahteen kertaan, kun emmää vaan kehtaa.
Ja
siinähän sitä sitten kuihtui useampikin romanssi pois ennen kuin oli
alkanutkaan. Kappaleen ”Viisitoista kesää” sanoittajalla lienee myös
omakohtaista kokemusta. Kun ei jätkä saanut viiteentoista vuoteen suutaan
avattua, niin jossain vaiheessa Alicenkin vei pois mustalla limusiinilla se
joku toinen mies. Niin Ykästä kuin monesta muusta hepusta tuntui, että muitten
jätkien kokemukset liikkuivat akselilla kylän kravattisonni / John Holmes,
vaikka ihan yhtä avuttomiahan ne olivat ne toisetkin.
Juha
Watt Vainio lauloi aikanaan kauheasta kankkusesta ja tuumasi että
painonnostajakin kynsissä sen vaikeroi. Mutta painonnostaja tiesi, että
kankkusesta selviää jo seuraavana päivänä mutta rakkauden puremasta taas ei niin
millään. Niinpä leveäharteinen painonostajapoikakin katseli sitä siroa ja
hentoa tyttöä silmänurkastaan ja manasi itseään kun ei saanut mitään
aikaiseksi. Kavereitten kesken tuli heitettyä varsin mainiota läppää, mutta
tuon unelmien enkelin edessä ei suuvärkistä tahtonut tulla mitään tolkullista
ja itsensä pelleksi tekemisen kynnys vaikutti olevan pelottavan alhaalla.
Ehkäpä saamattomuuttaan manaileva heppu lauleskeli mielessään erästä
1970-luvulla suosittua kappaletta Läähätän ja läkähdyn:
”Voit
panna tankoon sä kylmää rautaa
sataan
ja piikkiin, sen kyllä ilmaan saan
mut
silti sai minut tyttö kiikkiin,
en
osaa tempaista ollenkaan”
No,
kun se tarpeeksi suuri ihastus sitten aikanaan tuli kohdalle, niin saihan
Ykäkin otettua itseään niskasta kiinni. Ja kun tyttö sitten yllättäen
vastasikin että kyllä, niin sitä nuoren miehen onnen tunnetta ei sitten saa
oikein minkäänlainen sanaseppo kuvailtua, sillä paraskin kuvailuyritys olisi
asian kokeneen mielestä vaisu, valju, mitätön ja pelkkä varjon varjo koetusta
tunteesta.
Se
ensirakkaus kesti sitten pari vuotta, ja päättyi pettymykseen, pettämiseen ja
ankaraan vihaan. Kun viha muuttuu vihaksi suoraan rakkaudesta, ei sen
valkohehkuisempaa tunnetta voi kuvitellakaan. Myöhemmissä elämänvaiheissa Ykä
hoksasi, niin kuin moni samanlainen sälli ajallaan, että ihastuminenkin on
usein itselleen valehtelua. Jos ihastuu toisesta ihmisestä omassa päässään
luomaan ihannekuvaan, niin voiko sitä toista ihmistäkään oikeastaan syyttää
siitä, ettei hän ollutkaan kuvitelman mukainen. Ehkä minä en todellakaan ollut
hänelle se oikea mies. Sen tajutessa moni demoni haihtuu mielestä pois.
Jossain
vaiheessa sitten Ykä löysi Ylvan. Se tosin vaati monia pitkiä vuosia, paljon
kuljettuja kilometrejä, paljon vääriä valintoja ja paljon pettymyksiä. Ennen
kaikkea se vaati oppimista. Oppia sen, että osaa ottaa ihmisen ihmisenä eikä
haavekuvana. Ja rehellisyyttä itselleen ja toiselle. Ettei esitä toiselle
olevansa enempää kuin on. Sillä jossain vaiheessa kortit kuitenkin katsotaan ja
on tympeää, kun huomaa olleensa pelkkää katteetonta myyntipuhetta. Kaipa
jokaisen sukupolven tulee oppia nämä asiat vuorollaan. Siinä mielessä maailma
on kuitenkin samanlainen kuin joskus vuonna 1974. Jotkut asiat eivät koskaan
muutu.
*
Loppulitviikki
eli mystinen pommikone
Niin
pikku-Ykä kuin moni muukin harrasti aikanaan lentokoneitten pienoismalleja.
Kaipa tuota harrastetaan jonkun verran nykyisinkin, mutta luultavasti vähemmän
kuin joskus ennen. Pelit lienevät syrjäyttäneet mukavan pikkunäpertämisen. Myös
Ykän vanha kaveri Herra X harrasti pienoismalleja. Siitä ei ole kovinkaan monta
vuotta kun Herra X:n luona käydessäni ja viinaa tupakoidessamme hän esitteli
minulle erään vuosien yli säilyneen venäläisen pommikoneen pienoismallin. Se
oli kovasti kulahtanut ja kärsinyt kolmimoottorinen pommikone. Minulla kesti
hemmetin pitkään, ennen kuin hoksasin, mistä on kysymys. Pyysin myöhemmin häntä
lähettämään kuvan tuosta koneesta ja laitan sen tähän loppuun. Tunnistaako
kukaan?
Ja joo, tässä on mukana kompa.