Radanvarsikaupunki,
hieman tuonnempana…
Lämmin
kesäinen keli oli hellinyt Radanvarsikaupunkia jo pari viikkoa. Eräässä
rivitalokolmiossa tunnelma ei kuitenkaan ollut kesäisen leppeä vaan asunnon
sisällä oli jatkuva ukkosta enteilevä ilmapiiri jossa oli myös häilähdys
jostain Siperiaa kylmemmästä ja siitä hetkestä ennen ukkosen alkua kun
linnutkin lakkaavat laulamasta. Ilma ei liikkunut eikä aika kulkenut. Kello
raksutti paikallaan pysyvää tyhjyyttä. Asunnon olohuoneessa istuivat katseet
vihaa täynnä eräs keski-ikäinen aviopari, Mauno ja Mirja Miettinen. Asunnossa
asui normaalisti myös heidän 15-vuotias tyttärensä Minna mutta hän oli tällä
hetkellä Radanvarsikaupungin mielisairaalassa.
Minna
oli joutunut kolmen etnisesti edistyksellisen seksirikollisen
joukkoraiskaamaksi. Joukkoraiskauksen seurauksena Minna ei ollut kyennyt
palaamaan kouluun ja oli viime ajat vuorotellut kodin ja mielisairaalan
välillä. Kyseinen mielisairaalan hoito oli ollut lähinnä tarkkailu- ja
tutkimusjakso jonka jälkeen tyttö palautettiiin bumerangina kotiin. Koulunkäyntiin
Minna ei ollut pystynyt mutta onneksi asiaa käsittelevä lastensuojelun
työntekijä ei ollut alkanut uhkailla huostaanotolla vaikka ilmoitus koulun
taholta olikin tullut.
Mauno
ja Mirja olivat yrittäneet parhaansa mukaan olla tyttärensä tukena. Minna
tajusi sen itsekin mutta tapahtumat olivat olleet liikaa nuorelle ihmiselle.
Minna oli aina – murrosiässäkin – ollut varsin kiltti tyttö eikä ollut
oma-aloitteisesti hakeutunut tuohon vaaralliseen seuraan. Mutta hänen
raiskaajiaan oltiin käytetty Minnan koulussa tutustumassa paikallisiin nuoriin koska
se oli niin kovin muodikasta ja ne olivat iskeneet silmänsä tuohon kauniiseen vaaleaan
suomalaistyttöön alkaen seurata hänen kulkuaan.
Vanhempien
vihaa lisäsi se, että oikeus oli antanut hiljattain tapauksesta tuomionsa. Jos
sitä saattoi sellaiseksi sanoa. Oikeuden mukaan näyttöä varsinaisesta
raiskauksesta ei ollut koska tytön ei nähty vastustaneen tarpeeksi
painokkaasti. Niinpä nuo kyseiset tuontitavarat tuomittiin suhteellisen lyhyeen
ehdolliseen vankeuteen alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lisäksi
heidät velvoitettiin maksamaan Minnalle korvauksia postraumaattisesta
stressireaktiosta. Korvauksia joita Miettiset sitten saisivat odotella
Valtiokonttorilta.
Kyseisessä
olohuoneessa istui myös kolmas mies. Miettisten vanha perhetuttava ja Maunon
lapsuudenkaveri Asko Pöntiö. Mauno oli nimittäin ilmoittanut Askolle ottavansa
haulikkonsa ja ampuvansa ne kolme jätkänpaskiaista. Vaikutti siltä että
Mirjakaan ei vastustanut ajatusta. Mauno oli todennut Askolle että vaikka hän
joutuisikin loppuiäkseen linnaan niin jäähän Minnalle kumminkin äiti. Mutta
liika on jumalauta liikaa. Hän ei kestäisi nähdä niitä paskoja elossa. Ja vielä
riekkumassa. Olivat kuulemma kehuskelleet miten helposti saatavaa suomalainen
vääräuskoinen liha on.
Asko
oli kuunnellut hiljaa ja keskeyttämättä. Nyt hän totesi:
-
Olet tietysti oikeassa. Mutta ajattelisit kuitenkin Minnaa. Hänellä on edelleenkin
oikeus isään. Varsinkin nyt, kun elämä tuntuu olevan kaikkein vaikeimmillaan.
Yhdessä te voitte auttaa häntä eteenpäin. Nimenomaan yhdessä. Sillä jos sinä
ammut ne jätkät niin saat ilman muuta elinkautisen. Rasistisin perustein
tuomitun elinkautisen josta et taatusti pääse ulos jonkun viidentoista vuoden
lusimisen jälkeen. Olet silloin Minnalle täysin hyödytön.
Mauno
tuijotti synkkänä nyrkkeihinsä ja vastasi hampaitaan kiristellen.
-
Meinaatko siis että ne jätkänpaskat saisivat kulkea tuolla kadulla niin kuin mitään
ei olisi tapahtunut?
Asko
oli hetken hiljaa ja vastasi:
-
En. Siitä olemme samaa mieltä että niitten tyyppien täytyy saada sitä mitä
tilasivatkin. Mutta ei niin että sillä pilataan sinun elämäsi ja vaikeutetaan
entisestään perheesi elämää. On toinenkin keino.
-
Mikä?
-
Minulla on… tiettyjä yhteyksiä. Oletteko koskaan kuullut sellaisesta jutusta
kuin Harmaat Varjot?
-
Ei. Mikä se on?
-
Minäpä kerron.
Asko
alkoi kertoa. Sitä mukaa kun hän puhui alkoi niin Maunon kuin Mirjankin ilme
muuttua lamaantuneesta vihasta joksikin paljon julmemmaksi. Kasvoille tuli myös
pienehkö kireä hymy. Kuin kissalla joka katseli hiirtä. Samalla kun Asko puhui
heille valkeni myös tietyt viime aikoina tapahtuneet henkirikokset joista
valtamedia oli uutisoinut yllättävän vähän. Keskustelu päättyi nyökkäykseen ja
kädenpuristuksiin. Asiasta oli sovittu. Poistuessaan Asko sanoi:
-
Tämä voi sitten edetä yllättävänkin nopeasti. Te olette oletettavasti pääosin
kotonanne.
-
Ollaan. Meillä on molemmilla vielä sairaslomaa
jäljellä.
-
Minä voin tulla jo lähipäivinä. Ja kun tulen, tulen ennalta varoittamatta. Ei
puhelinta. Ei kirjeitä. Ei sähköpostia.
*
Kolme
päivää myöhemmin
Miettisten
ovikello soi. Mirja avasi oven ja pyysi Askoa astumaan sisään. Oven
sulkeuduttua Asko totesi:
-
En jää tähän pitkäksi aikaa. Mennäänkö käymään olohuoneessa?
Olohuoneessa
Asko raotti verhoja. Miettisille oli tullut tapa pitää verhot aina kiinni.
Eihän se ulkomaailmaa pois ajanut mutta ei sitä ainakaan tarvinnut katsella.
-
Tuo punainen Volkkarin paku tuolla tiellä parkissa. Menkää siihen. Minä en tule
mukaan. Siellä on kaveri joka vie teidät tapaamaan mahdollisen operaation
suorittajia. Teette lopullisen sopimuksen heidän kanssaan. Ja juu, tuo
Volkkarin kuski ei esittele teille itseään. Se ei ole epäkohteliaisuutta vaan,
no, vastarinta-ajattelua. Sitä mitä ei tiedä, ei voi vahingossakaan paljastaa.
-
Minne tuo kaveri sitten ajaa meidät?
-
Sitä minä en tiedä. Kas kun minun ei tarvitse tietää. Mutta ymmärtäisin, että
pärjäätte pelkillä ulkovaatteilla. Matka ei kestä päiviä.
Asko
poistui etuovesta. Mauno ja Mirja pukeutuivat nopeasti ja menivät sen kummemmin
miettimättä heitä odottavaan autoon. Kuljettaja oli hiljaa, mutta heitä
kätellessään hänen ilmeestään näki myötätunnon. Matka ei tosiaankaan ollut
kovin pitkä. Matka suuntautui etelään, entisen Heukensaaskin kunnan puolelle
jossa melkein entisen kunnanrajan jälkeen kuljettaja kääntyi pienelle
metsätielle. Noin puolen kilometrin ajon jälkeen auto saapui pienen lammen
rannalla sijaitsevalle kesämökille. Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi:
-
Menkää mökkiin niin tapaatte siellä mahdollisen operaation suorittajat. Minä en
tule sisälle. Jään odottamaan. Odotan niin pitkään kuin tarvitaan.
Mökki
oli varsin vanhanmallinen eikä siinä ollut ovikelloa. Pariskunta nousi rappuset
ja Mauno koputti oveen. Oven aukaisi sydämellisesti hymyilevä, ehkä 75-vuotias
nainen:
-
Käykää ihmeessä peremmälle.
Miettiset
istahtivat valmiiksi tehtyyn kahvipöytään ja tapasivat operaattorit. Sana operaattori
oli ehkä hieman turhan komeankalskahtava sillä kyseessä olivat juuri 75-vuotias
oven aukaissut Anna Engström sekä 72-vuotias Pertti Vehonen. Varsin nopeasti
kävi selville että noilla molemmilla jo leskeksi jääneillä vanhuksilla oli
kaksi yhteistä piirrettä. Ensimmäinen oli se, että he olivat täysin totaalisesti
kyllästyneet nykyiseen monikultturistis-feministiseen Suomeen joka heidän
mielestään oli nykyisin lähinnä diagnosoimaton sairaus. Toinen yhteinen piirre
oli se, että molemmat olivat kuolemansairaita. Diagnosoituun sairauteen.
Annalla
oli rintasyöpä ja Pertillä eturauhassyöpä. Molempien syöpä oli pahasti
levinnyt. Koska he olivat ylittäneet julkishallinnollisen seitsemänkymmenen
vuoden terminaali-iän eivätkä he kuuluneet nomeklaturalle ja etnisesti
edistyksellisille oikeutettuun erityishoitoluokkaan ei heidän pitkälle
levinneitä syöpiä hoidettaisi liian kalliina ennen kuin kipuhoitona aivan
loppuvaiheessa. Yksityissairaalassa parempikin hoito onnistuisi mutta kummankin
ainoa omaisuus oli pieni omakotitalo joka sijaitsi syrjäseudulla. Sille ei
saisi ostajaa ja jos jostain saisi niin kaupan hinta ei kattaisi kallista hoitoa
kuitenkaan. Molemmat olivat olleet myös ennen eläkettään pitkäaikaistyöttömiä
joten hoidon vaatimaa ylimääräistä ei sukanvarressa ollut muutenkaan ja elämä
oli ollut jo pitkään kituuttamista. Mutta kummankaan järjessä ei puolestaan
ollut vielä mitään vikaa. Katse oli kirkas ja käsi vielä vakaa. Ja sitähän
tarvittaisiin. Pertti puhui vuorostaan:
-
Niin. Mennäänpä suoraan asiaan. Me olemme valmiita ampumaan ne kolme paskiaista
jotka raiskasivat tyttärenne. Heti sen jälkeen antaudumme poliisille ja otamme
murhat tunnollemme. Tilanne on win-win meille kaikille. Te saatte kostonne. Ja
me saamme vankilassa parempaa hoitoa kuin täällä siviilissä. Me emme enää
kylläkään parane, mutta ainakin siellä on kivunlievitys parempaa kuin nykyinen
lähinnä Buranaan keskittyvä lääkitys. Ja sen lisäksi me saamme varman
elatuksen. Vankilassa on katto pään päällä ja varmat ateriat. Nykyisin kun me
roikumme nälkärajoilla. Olemme kyllästyneet siihen. Ja ajattelemme että ehkä
voimme tehdä maallemme, tai sille jota se joskus oli, viimeisen palveluksen.
Samalla teemme sen teille. Parempi että me teemme sen. Teillä on vielä elämää
elettävänänne. Ja erityisesti tyttärellänne. Eläkää tekin hänen vuokseen.
Meistä ei ole enää niin väliä.
Anna
sanoi puolestaan:
-
Mutta päätös on teidän. Ja teidän pitäisi tehdä se nyt. Päätöksenne tueksi
muistutan että me emme ole koskaan tavanneet eikä teitä tulla yhdistämään
tapahtuneeseen. Me saamme tarvittavan tuen operaatioon muualta. Te ette näe
meitä tämän jälkeen enää koskaan.
Miettiset
eivät tarvinneet pitkää miettimisaikaa. Kosto oli käsissä eikä sitä laskettaisi
karkuun. Vaikka se olikin ulkoistettu. He suostuivat. Anna antoi heille vielä
paperilapun:
-
Tuossa on eräs kertakäyttöinen sähköpostiosoite. Operaatio tapahtuu muutaman
päivän sisällä. Teillä on mahdollisuus perua se lähettämällä peruutuskäsky
tuohon osoitteeseen.
Mirja
totesi kireällä äänellä:
-
Heitä se paperi tuleen. Emme me muuta mieltämme.
-
En minä sitä uskokaan. Mutta tämä kuuluu sopimukseen. Tässä kun on kyse
lopullisesta ratkaisusta jota ei saa enää tekemättömäksi.
Tapaaminen
päättyi kädenpuristuksiin. Autossa kuljettaja sanoi pariskunnalle:
-
Sain tiedon, että suostuitte operaatioon. Tässä vaiheessa voin sanoa teille
että tiedän miltä teistä tuntuu. Olen nimittäin ollut samassa tilanteessa kuin
te. Ja sen vuoksi minäkin tuen osaltani Harmaita Varjoja. Operaatiossa
avustavat miehet ja naiset ovat kaikki tavalla tai toisella samassa asemassa
kuin te. Mutta muualta päin Suomea. Niin että mikään ei viittaa teihin. Muu
kuin tietysti operaation kohde. Siihenkin teille hankitaan pitävä alibi. Ja –
mikäli haluatte – kun operaatio on
suoritettu niin teillekin tarjotaan mahdollisuutta avustaa. Tämä kerta ei jää
viimeiseksi. Syytä tuskin teille tarvitsee selittää. Tämä maa on sairas ja mieltää
sairautensa hoidon rikolliseksi.
Tyttären
– jonka toiset rikkoivat ehkä korjaamattomaksi – vanhemmat totesivat olevansa
halukkaita avustamaan. He vain kysyivät:
-
Kuka tätä pyörittää… näitä Harmaita Varjoja?
-
En tiedä. Ei minun kuulukaan tietää. Eikä teidänkään. Pääasia on, että se
toimii. Sen tiedämme että päätökset asioista tekee niin sanottu ”Komitea”. Ketä
siinä Komiteassa on ja kuinka paljon on arvoitus. Mutta sen johtopäätöksen olen
tehnyt, että Komitealla on runsaasti varoja käytössään. Kaikki operaatioissa
tapahtuva rahoitetaan sen toimesta.
Pakettiauto
katosi mökkitielle. Kun Anna ja Pertti olivat ilmoittaneet Miettisten suostumuksesta
pisti Komitea käyntiin ostoprosessit jossa eräs pöytälaatikkofirma osti heidän
asuntonsa, kierrätti kauppaa useitten samanlaisten firmojen kautta ympäriinsä
kunnes kauppahinta siirrettiin Annan ja Pertin perillisille niin, ettei
verottaja pääsisi ronkkimaan sitä. Samalla Komitean hankkimat miehet kävisivät
tyhjentämässä heidän asunnostaan kaiken arvokkaan ja luovuttivat sen
perillisille. Valtio tulisi pian vaatimaan Annalta ja Pertiltä yhtä ja toista
mutta huomaisi että nollasta ei voi vähentää.
*
Muutama
päivä myöhemmin, Radanvarsikaupungin keskustassa
Anna
Engström ja Pertti Vehonen istuivat erään huomiota herättämättömän ja väärillä
rekisterikilvillä varustetun pakettiauton takapenkillä, loksauttivat lippaat
kiinni venäläisvalmisteisiin Makarov-pistooleihinsa, vetivät liikkuvat taakse
ja pistivät vielä pari varalipasta taskuihinsa. Sen jälkeen he antoivat
kuljettajalle kännykkänsä joista olivat jo poistaneet akut. Kuljettaja oli
muuan oululainen mies joka osallistui ainoastaan operaation tähän vaiheeseen ja
sen tapahduttua hän kaasuttaisi pois paikalta ja palaisi Ouluun hävittäen sekä
heidän että oman kännykkänsä matkan varrella.
Kohteita
oltiin tarkkailtu muutaman vapaaehtoisen toimesta ja heidän liikkeensä
tiedettiin. Anna ja Pertti olivat opetelleet kohteiden ulkonäön täydellisesti.
Tällä kyseisellä kadulla ei ollut valvontakameroita joten auton kuljettajaa ei
voitaisi yhdistää siihen, mitä hetken kuluttua tapahtuisi. Kuljettajan kännykkä
soi. Hän kuunteli hiljaa, kuittasi ja katkaisi puhelun.
-
Kohteet tulossa seuraavalle kadulle noin kolmen minuutin kuluttua. Kohteitten
ulkonäössä ei ole tapahtunut muutoksia. Mukana kolme muuta. Niillä ei
tuomioita, mutta samaa porukkaa. Jos eivät älyä paeta niin tulkoon sitten
collateral damage.
Anna
ja Pertti nyökkäsivät mitään sanomatta. He nousivat pakettiautosta, ottivat
kummallekin rollaattorin joita ei sinänsä tarvittu mutta ne antoivat kuvan
vaarattomuudesta ja läksivät kulkemaan kohti edessä odottavaa kadunkulmaa.
*
Kadunkulman
vieressä olevan rakennuksen toiselta nurkalta saapui kadulle kuusi etnisesti
edistyksellistä miestä joista kolme oli osallistunut Minna Miettisen
joukkoraiskaukseen. Kadulla kulkevat kolme suomalaista siirtyivät välittömästi
tien toiselle puolelle. Näitten etnojoukkioitten röyhkeys ja rähinäherkkyys
tunnettiin. Jonkunlainen apatia oli vallannut suurimman osan ihmisistä.
Puolustautuakaan ei uskaltanut sillä nuo öykkärit olivat valtiohallinnon
lemmikkejä. Puristettiin vain nyrkkiä taskussa. Sen enempään ei kuuliainen hallintoalamainen
pystynyt.
Tilanteen
tiesivät myös hyvin nuo kuusi miestä jotka kävelivät kohti kadulla sijaitsevaa
pizzeriaa jota piti eräs heidän maanmiehensä. Tunnelma oli riehakas ja ylpeä.
He tunsivat itsensä miehiksi joille tuo kantaväestön lammaslauma ei mahtanut
mitään. Ylivoiman ja vahingoittumattomuuden tuntua lisäsi tuo suomalainen
oikeus joka oli päästänyt miehistä kolme käytännössä ilman seuraamuksia vaikka
he olivat porukalla raiskanneet suomalaisen tytön. Olihan tyttö toki otettu
väkisin mutta eivät miehet itse ajatelleet syyllistyneensä mihinkään. Se
narttuhan oli vääräuskoinen ja kulki niin paljastavissa vaatteissa että sehän
todisti kyseisen nartun suorastaan vaatineen että sitä naidaan. Sai mitä
halusikin. Ehkä lempeä suomalainen oikeuskin oli toiminut sharian mukaan
vaikkei sitä ääneen sanonut. Nuo miehet tunsivat olevansa oikeassa ja olevansa
voittajia. Susia alistuvan lammaslauman keskellä.
Pizzeriassa
heidän annoksensa ei maksaisi mitään sillä ruokailun lisäksi kyse oli bisneksestä.
Heidän maanmiehelleen pizzeria oli vain kulissi jonka turvin hän pyöritti
varsin tuottoisaa huumekauppaa ja nuo kuusi miestä toimivat hänen muuleinaan
hyötyen kaupasta itsekin. Pizzeria sijaitsi kadun toisessa päässä rakennuksen
alimmassa kulmahuoneistossa. Kolme suomalaista oli kaikonnut kadulta mutta
kulman takaa ilmestyi kaksi vanhaa suomalaista rollaattoreita työntäen. Mies ja
nainen. He kulkivat pizzerian oven eteen, pysähtyivät ja jäivät seisomaan. Mitä
helvettiä? Kuinka röyhkeää. Pitääkö nuo tosiaan töniä pois tieltä? No, se kyllä
onnistuu…
Yhtä-äkkiä
miehet tajusivat että nuo vanhukset olivat vetäneet esille pistoolit eikä
matkaa heihin ollut kymmentäkään metriä. Miehet eivät ehtineet edes huutaa kun
vanhukset avasivat tulen. Ennen operaatiota suoritettu ampumaharjoittelu oli
tehnyt tehtävänsä ja raiskaukseen syyllistyneet miehet olivat kuolleita jo
ennen kuin ehtivät kaatua maahan. Kolme muuta jäi jähmettyneenä paikalleen.
Lippaansa tyhjäksi ampunut mies laittoi pistooliinsa uuden lippaan. Nainen
osoitti samaan aikaan henkiinjääneitä omalla aseellaan. Hän kysyi rauhallisella
äänellä:
-
Do you want some? Then come and get some. We have plenty for you.
Miehet
heräsivät lamaannuksestaan ja pakenivat täyttä vauhtia juosten. Pizzeriasta
oltiin nähty tapahtumat mutta siellä pysyttiin visusti piilossa. Ei mennyt
kahtakaan minuuttia kun ensimmäinen poliisipartio saapui paikalle. Anna ja
Pertti irroittivat lippaat pistoolistaan, poistivat patruunan piipusta ja
laittoivat aseet maahan. Sitten he nostivat kätensä ylös. Poliisit tulivat
lähemmäs nykyiseen perusvarustukseen kuuluvat konepistoolit tanassa. Anna
totesi heille:
-
Ette tarvitse aseita. Meidän aseemme ovat tuossa maassa. Muita aseita meillä ei
ole. Me surmasimme hetki sitten ampumalla nuo maassa makaavat kolme miestä.
Teimme sen tarkoituksella ja vakaasti harkiten. Olemme valmiit antautumaan
emmekä tee vastarintaa. No niin, pankaa toimeksi.
*
Muutama
päivä myöhemmin, Miettisillä
Ja
mitä ne väittävät ettei kosto muka korjaa asioita? Kun Miettiset olivat
kuulleet Minnan raiskaajien ampumisesta oli Minnankin kunto kohentunut
silminnähden. Paljon olisi vielä matkaa kuljettavana ennen kuin hän olisi ehjä
ihminen mutta niiden kolmen paskiaisen ansaittu kuolema tuntui olevan –
kirjaimellisesti – jonkinlainen lähtölaukaus. Miettisten asunto oli valoisampi
kuin vielä hetki sitten sillä verhot oltiin vedetty jälleen syrjään.
Ovikello
soi.
Ovella
oli Pöntiön Asko joka oli saattanut tapahtumat alkuun. Mirja pyysi Askon
tulemaan sisään ja istumaan kahvipöytään. Täysi pannullinen oli keitetty hetki
sitten. Minna oli omassa huoneessaan joten Asko kävi suoraan asiaan:
-
Kun oikeus ei muuten toimi niin jossain vaiheessa se väistämättä alkaa toimia korpilain
muodossa ja lupaa kysymättä. Mutta Minna ei valitettavasti ole ainoa. Noita
uhreja on niin monta muutakin. Ja sitä myötä on paljon sovitettavaa. Teille
varmaankin esitettiin mahdollisuus toimia avustajana muissa, muualla kuin
täällä tapahtuvissa operaatioissa.
-
Niin esitettiin. Ja me sanoimme kyllä.
-
Noin viikon päästä tapahtuu uusi operaatio. Tällä kertaa Lahdessa. Onko
jommallakummalla mahdollisuus osallistua? Toinen teistä riittää. Minnaa ei
tietenkään jätetä yksin.
Mauno
vastasi:
-
Minun on helpompi irrottautua.
Mirja
nyökkäsi tähän ja Asko jatkoi:
-
Olisitko valmis lähtemään ylihuomenna? Vähän tutustumaan paikkoihin etukäteen.
-
Onnistuu.
Asko
ojensi Maunolle muistitikun:
-
Tausta-aineistoa.
-
Minä opettelen.
Asko
joi kahvin loppuun, kätteli pariskuntaa, kävi toivottamassa Minnalle hyvät
voinnit ja poistui.
*
Muutama
päivä myöhemmin, Radanvarsikaupungin käräjäoikeus
Käräjäoikeuden
tuomari Marvetta Kirsketko istui huolestuneena työhuoneessaan. Hän toimi
päätuomarina siinä jutussa jossa kaksi suomalaista eläkeläistä oli
kylmäverisesti murhannut kolme uussuomalaista. Marvetta oli valittu jutun
päätuomariksi juuri siksi että hänet nähtiin ns. toiminnallisista syistä siihen
sopivimmaksi. Olihan hän aktiivijäsen sekä Järjestelmäpuolueen
viherfeministisessä osastossa sekä hyvin monessa edistyksellisessä
kansalaisjärjestössä. Hänen tiedettiin sekä syvästi että julkisesti vihaavan
sekä rasismia, maskuliinisuutta että kansallismielisyyttä.
Hän
mielsi itsensä uuden ajan vaatimuksien mukaan päivitetyksi ajan hengen mukaiseksi
tuomariksi. Hänen mielestään vanha amerikkalainen termi ”blind justice” oli
vanhentunut, aikansa elänyt ja naurettava. Ei oikeuden tulisi olla sokea.
Päinvastoin, sen tuli katse valppaana suojella yhteiskunnan tärkeimpiä
osa-aloja, instituutioita ja ideologiaa. Ja Suomi, muitten liittovaltion
maakuntien tavoin oli feministinen, monikultturistinen ja federalistinen. Sellainen
sen tulisi aina olla. Näitten kivijalkojen murentamisyritykset olivat tuomiota
langetettaessa aina raskauttavia perusteita. Sillä niissä syyllistyttiin
majesteettirikokseen jota ei tosin ollut lain kirjaimessa mutta hengessä
kuitenkin.
Sinänsä
oikeudenkäynti olisi helppo. Tapaus oli niin varma kuin vain varma voisi olla.
Nuo epäillyt Anna Engström ja Pertti Vehonen olivat tunnustaneet tekonsa.
Tapauksesta oli vielä hyvälaatuinen valvontakameran tiedosto. Kuulusteluissa
nuo epäillyt olivat olleet sinänsä hyvin vähäsanaisia. Molemmat olivat vain
todenneet, kun heiltä kysyttiin murhan motiivia:
-
Piruakos se teille kuuluu? Teidän tehtävä on löytää murhaaja, te olette
löytäneet murhaajan ja nyt teidän tarvitsee vain luovuttaa juttu syyttäjälle
joka hoitaa meille elinkautisen.
Juttu
oli selvä kuin pläkki, tosin protokolla määräsi nuo epäillyt mielentilatutkimukseen.
Siihenkin he olivat suhtautuneet hyvin tyynesti:
-
On aivan sama tuomitaanko meidät loppuiäksemme vankilaan vaiko
vankimielisairaalaan. Meillä on siellä kuitenkin varma katto pään päällä, varma
ruoka ja parempi hoito sairauteemme kuin jossain vanhuskeskityslaitoksessa.
Emmekä me teidän ristinänne enää kauaa ole muutenkaan niin kuin hyvin tiedätte.
Niin.
Rikos itsessään oli selvitetty. Tuomio olisi ilman muuta elinkautinen. Täydessä
ymmärryksessä tehty kolmoismurha. Ei noitten murhaajien päässä sinänsä ollut
mitään vikaa, huomasihan sen selvästi. Mutta jutun tausta oli kaikkea muuta
kuin selvitetty. Tämä oli kolmas samanlainen tapaus Suomessa melko nopealla
aikavälillä. Suomalaisten tyttöjen raiskaukset kostettiin omavaltaisesti mutta
ei vanhempien toimesta vaan pantiin torpedot asialle. Vieläpä sellaiset
torpedot joita ei haitannut ollenkaan vaikka he jäivät kiinni. Olihan selvää,
että taustalla oli suurempi, hyvin järjestäytynyt organisaatio. Mutta
poliisilla ei ollut siitä epäilyksen lisäksi sen tarkempaa hajua. Hetken
mielijohteesta Kirsketko päätti soittaa asiasta radanvarsikaupunkilaiselle
kansanedustajalle Juhannes Vartoselle. Muutaman piippauksen jälkeen Vartonen
vastasi:
-
Vartonen… no moi, mitenkäs siellä… juu, toki tiedän, järkyttävä tapaus…
järkyttävä ja vastenmielinen… sivistysvaltio ei voi hyväksyä tällaista… sivistyksen
mitta on se, miten yhteiskunta kohtelee avun tarvitsijoita etnisyydestä ja
uskonnosta riippumatta… se on velvollisuus jota ei voi, eikä saa väistää… kolmas
samanlainen… juu, sama kaava… selvästi organisoitu… jaa media, niin… no, se
joutuu tasapainoilemaan… toisaalta nuo ovat myyviä juttuja mutta pienikin
viittaus johonkin organisoituun kansalaisvastarintaan voi toisaalta ruokkia
sitä vastarintaa lisää… niin joo, vaihtoehtomediassahan asia on jo räjähtänyt
käsiin mutta meillä ei valitettavasti ole keinoja hiljentää sitä… ellei sitten
lopeteta koko verkkoa Suomessa… aion, aion ehdottomasti korostaa asiaa… totta
kai taustalla vaikuttavat syylliset on saatava vastuuseen ja rangaistava
ankarimman jälkeen… tällaista ei voi kertakaikkiaan sietää… joo, kiitos ja sitä
samaa sullekin, soitellaan, moi…
*
Muutama
päivä myöhemmin Lahdessa
Mauno
Miettinen istui hyvin tavallisen näköisen ja väärillä rekisterikilvillä
varustetun KIA-farmariauton kuskina. Hänen kanssaan autossa oli kaksi vanhaa
syöpää sairastavaa miestä joilla kummallakaan ei olisi elinaikaa kuin
maksimissaan vuosi. Heillä oli käsissään puolalaiset Vis wz. 35-pistoolit jotka
tunnettiin yleensä väärällä nimellä Radom. He loksauttivat lippaat paikalleen,
vetivät liikkuvat taakse ja pistivät vielä pari varalipasta taskuihinsa. Sitten
he antoivat Maunolle kännykkänsä joista olivat jo poistaneet akut.
Maunon
kännykkä soi. Hän kuunteli hiljaa, kuittasi ja katkaisi puhelun.
-
Kohteet tulossa seuraavalle kadulle noin kolmen minuutin kuluttua. Kohteitten
ulkonäössä ei ole tapahtunut muutoksia. Kohteitten lisäksi ei ryhmässä ole
muita.
Miehet
nyökkäsivät mitään sanomatta. He nousivat autosta, ottivat kummallekin kävelykepin
vaikkeivat niitä tarvinneet ja kääntyivät kadunkulmasta pois Maunon
näköpiiristä. Hetken kuluttua alkoi kuulua kiivasta tulitusta. Mauno nosti
kytkintä ja poistui takaisin kohti Radanvarsikaupunkia. Matkan varrella hän
hävittäisi miesten kännykät ja omansa.
*
Pari
päivää myöhemmin Helsingissä
Kulosaaressa
sijaitseva kerrostalokaksio oli kansanedustajalle sinänsä varsin vaatimaton
mutta tälle tietokonettaan katselevalle miehelle se riitti oikein hyvin sillä
hänellä ei ollut perhettä. Kyseinen mies otti salatun verkon kautta vastaan
viestin Komitealta joka johti, organisoi ja rahoitti Harmaitten Varjojen
toimintaa. Komiteaan kuului kaikkiaan kaksitoista miestä. Yksi korkea-arvoinen
poliisivirkamies suojelupoliisissa, kaksi everstin arvoista sotilasta
puolustusvoimissa, yksi korkea viranomainen sosiaali- ja terveysministeriössä,
seitsemän liike-elämän edustajaa, lähinnä keskisuurten, varsin hyvin
menestyvien firmojen omistajia sekä yksi järjestelmäpuolueen kansanedustaja.
Tämä
kansanedustaja oli se sama Juhannes Vartonen joka oli aikaisemmin päivitellyt
tuomari Marvetta Kirsketkolle järkyttyneenä Radanvarsikaupungin tapahtumia.
Valehtelu oli Vartoselle helppoa sillä hän oli ollut kansallismielisten myyrä
poliittisessa järjestelmässä koko poliittisen uransa ajan. Se ura oli aikanaan
meinannut jäädä kokonaan alkamatta sillä Vartonen oli suunnitellut pyrkivänsä
politiikkaan nimenomaan perussuomalaisten riveistä mutta puolue – niin kuin muutkin
kansallismieliset puolueet – oltiin kielletty koko liittovaltiossa
nationalistisina ja siten rikollisina.
Vartosen
silloinen kaveriporukka – josta muotoutui aikanaan Komitean ydin – suostutteli
Vartosen kuitenkin lähtemään politiikkaan järjestelmäpuolueen demariosaston
riveissä. Vartonen oli komea, erittäin hyvä puhuja ja ennen kaikkea hän
läpipäästyään pystyisi dokumentoimaan valtakoneiston maanpetoksellisen
toiminnan aivan eri tavoin kuin mitä koneiston ulkopuolella voisi tehdä. Se oli
ollut hänen päätehtävänsä koko hänen jo kolme kautta jatkuneen kansanedustajan
uransa aikana. Uudelleenvalinnat olivat olleet itsestään selvyyksiä sillä
vaikka Vartonen säännöllisin väliajoin ja olosuhteitten pakosta julisti ääneen
feministis-monikultturistis-federalistista epistolaa niin hän oli silti
erittäin pätevä ja innokas ajamaan juuri Radanvarsikaupungin alueen paikallisia
asioita ja etuja.
Vartosen
Komitealle välittämä aineisto täyttäisi paperille painettuna jo muutaman
hyllymetrin mutta sitä ei pystyisi käyttämään ennen kuin varsinaiseen
kansannousuun olisi mahdollisuus. Eikä siitä vielä ollut tietoakaan. Maailman
yksi itäsaksalaisimmista kansoista totteli edelleen nöyrästi. Ei ollut vielä
tarpeeksi ihmisiä joilla ei ollut enää mitään menetettävää. Vaikka kansalaisten
vihan vallitsevaa tilannetta kohtaan saattoi aistia.
Se
oli nimenomaan Vartonen joka keksi että maasta kyllä löytyy juuri sellaisia
ihmisiä joilla ei ollut enää mitään menetettävää. Noita kuolemansairaita –
nimenomaan kantasuomalaisia – ihmisiä hyvin raadolliseksi muuttunut
terveydenhoitojärjestelmä ei noteerannut kuin korkeintaan loppusuoran
kivunlievityksen muodossa ja nimenomaan pitkäaikaistyöttömyydestä eläkkeelle
siirtyneet ihmiset elivät suoranaisessa kurjuudessa. Vankila tarkoittaisi
asianmukaista hoitoa ja muutenkin varmaa elatusta. Tarjolla oli ollut myös
terveitä pitkäaikaistyöttömyydestä laihalle eläkkeelle siirtyneitä miehiä ja
naisia joitten elämä oli pelkkää kituuttamista. Köyhyys ja suoranainen nälkä
olivat muuttuneet Suomessa hyvin monen ihmisen arkipäiväksi samalla kun
elintasosiirtolaisille siirretyt jatkuvasti kasvavat rahasummat olivat
keskustelun ja varsinkin arvostelun ulkopuolella.
Tiedusteluvaiheen
jälkeen vapaaehtoisia oli löytynyt jonoksi saakka. Varsinkin kun vapaaehtoiset
saivat kuulla että ketkä olivat kohteena. Tosin hyvin moni totesi olevansa
valmiita ampumaan myös valtakoneiston edustajia mutta siihen todettiin että sen
aika ei ole. Vielä. Hankkeen – runsaskätinen – rahoitus tuli Komitean
yrittäjäjäseniltä jotka noituivat sitä ettei PK-sektori ollut aikanaan älynnyt
rahoittaa kansallismielisten poliittista toimintaa. Suuret pörssiyhtiöthän
olivat sinänsä itsessään osa järjestelmää, sen aktiivisia tukijoita ja sitä
myötä osa ongelmaa. Toiminta olisi pitänyt aloittaa aikaisemmin. Nyt
kaikenlaisen poliittisen ratkaisun mahdollisuus oli mennyt ja ainoa vaihtoehto
oli alkaa muu toiminta.
Toiminnan
ensimmäinen kohde oli tietenkin tuontirikollisiin kohdistuva sekä kosto että
varoitus. Nuo kyseiset rikolliset olivat tottuneet siihen tilanteeseen että ne
saivat tehdä lähes mitä tahansa. Valtiovallan siunauksella. Koko liittovaltio
oli omaksunut sen linjan minkä Iso-Britannia omaksui jo 2000-luvulla eli
islamilaisten väkivaltaisten mellakoitten pelossa siihen kohdistuivat eri
säännöt kuin muihin kansanryhmiin. Poliisilla ei ollut valtuuksia toimia noissa
mellakoissa niin kuin niissä olisi pitänyt toimia. Vaikka kyky olisi toki ollut.
Seksuaalirikoksista annetut toistuvat ehdolliset – siis tekijän näkökulmasta
vapauttavat – tuomiot olivat yksi räikeimmistä esimerkeistä täällä Suomessakin.
Nyt
Harmaitten Varjojen myötä myös tuontirikolliset alkoivat ymmärtää että
tuomioita saatettiin sittenkin jakaa. Epävirallisina ja aina lopullisina.
Lahden isku oli ollut neljäs ja kaksi muuta oli suunnitteilla. Valtamedia
puolestaan oli kiusallisessa valinkauhassa. Se toki halusi tehdä valtavia
lööppejä suomalaisesta rasistisesta äärioikeistolaisesta rikollisuudesta. Mutta
sillä oli kaksi ongelmaa.
1.
Nuo rikolliset olivat kuolemansairaita vanhuksia.
2.
Asian laajempi uutisointi kertoisi organisoituneesta vastarinnasta ja
valtamedia halusi – ja sen täytyi – pitää yllä kuvaa kansasta joka seisoi
sataprosenttisesti feministis-monikultturistis-federalistisen yhteiskunnan
takana.
Siksi
se hukutti nuo sinänsä suuret uutiset muuhun uutistulvaan. Asian teki
helpommaksi se, että maassa tuontitavaran edustajat lahtasivat toisiaan
muutenkin siinä määrin ettei murhauutinen ollut enää aikoihin ollut
lööppitavaraa.
Mutta
vaihtoehtomediassa tieto levisi. Räjähdysmäisesti. Harmaat Varjot ja niitten
toiminta oli tullut laajaan tietoon ja ennen kaikkea sen toiminta hyväksyttiin
täysin. Oli myös pantu merkille että tuontitavaran seksuaalirikokset olivat
huomattavasti vähentyneet. Harmaat Varjot saattaisivat poikia tulevaisuudessa
alun jollekin suuremmalle mutta sen tähänastinen tehtävä oli onnistunut sataprosenttisesti.
Kosto ja varoitus.
Kosto
ja varoitus.
Ja
ehkä myöhemmin se seuraava askel. Kun tarpeeksi moni ihminen uskaltaisi ottaa
sen. Ilman sitä ei enää selvittäisi. Vartonen muisti puhuneensa tuomari
Kirsketkolle sivistysvaltiosta. Komiteassa ajateltiin että todellinen sivistysvaltio
ei jätä vanhuksiaan kitumaan ja nälkiintymään. Kuin heikot lampaat susille. Niin
kuin nykyinen maakunta-Suomi oli jo kauan aikaa tehnyt. Samalla kun se ruokki avokätisesti jatkuvasti
kasvavaa elintasosiirtolaisten laumaa joka kiitti elatuksestaan väkivallalla. Siksi
oli jotenkin soveliasta että juuri nuo kyseiset hylätyt vanhukset ampuisivat ne
ensimmäiset laukaukset.