Kulunut vuosi 2017 on päättymässä ja
kyseisestä vuodesta voi todeta että suuri suomalainen syöksykierre on vain
kiihtymässä. Kyseisen vuoden mielipuolisuuden sekametelisopasta nousee esille
kaksi erityisen suurta kikkaretta.
Ensimmäisenä oli kesäkuussa näytelty
hallitusfarssi. Farssin puolellehan se kaikkine lentonäytöksineen meni
muutenkin mutta sen ohella paljastui että Suomen hallitus on täysillä
sitoutunut EU:n liittovaltiokehityksen nopeuttamiseen eli suomennettuna Suomen
itsenäisyyden viimeistenkin rippeitten hävittämiseen. Jättäen suomalaisten
tulevaisuuden sellaisen porukan päätettäväksi joka ei nakkaa suomalaisista
paskaakaan. Unelma on toteutunut ja Suomi on päässyt suuriin päättäviin pöytiin
kuulemaan mitä toiset siellä päättävät.
Toisena oli tietysti joulukuun
melodraama jolloin ensiksi Helsingin kaupunki ja sen perässä sitten eduskunta
päättivät että laittomasti maassa notkuville onnenonkijoille on taattava varma
ja pysyvä elatus. Tämän myötä Suomea voidaan hyvin perustellusti verrata
miehitettyyn maahan. Miehitetyssä maassa on miehittäjä joka ei osaa miehitetyn
maan kansalaisten kieltä, jonka elatus on miehitetyn maan kansalaisten
vastuulla ja jonka tarpeet menevät kantaväestön yli. Eli jos miehitetyssä
maassa jostain säästetään, niin säästöt eivät koske miehittäjää. Samoin
miehityksen arvosteleminen on kiellettyä ja rangaistavaa ja miehittäjän tavat
sekä kulttuuri menevät kantaväestön oman kulttuurin ohi.
Niinpä vuoden nyt vaihtuessa Suomea voi
pitää sekä siirtomaana että miehitettynä maana. Samoin sitä voi pitää
luovutettuna maana sillä kyseinen asiantila saavutettiin vapaaehtoisesti laukaustakaan
ampumatta. Nykyinen hallintomme on onnistunut siinä, mikä jäi O.W. Kuusiselta
vaiheeseen. Asian tiimoilta on niin omassa blogissani kuin monessa muussakin
paikassa mietitty että missä vaiheessa se suomalaisten pinna oikein palaa. Ehkä
vielä tälläkin hetkellä pääosa suomalaisista on – pitkälti valtamedian ansiosta
– hyviä itäsaksalaisia sillä se höyrypannun räjähdys ei näytä olevan tulossa
edes äänestämisen muodossa. Vakikommentoija Qroquius Kad totesi hiljattain
kommenttiosiossa asiasta varsin osuvasti:
Tässäkin
kommenttiketjussa on mainittu sisällissota. Jos nyt joku kertoisi minullekin,
miten se sisällissota saataisiin ihan oikeasti aikaan, keiden johdolla ja miten
sen aloitettaisiin ja millä rahkeilla? Koska minä en todellakaan kykene
näkemään tammikuun 1918 tapahtumille minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia
100-vuotisuusintaan, eikä aika myöskään näytä olevan puolellamme, vaan meitä
vastaan.
Tottahan tuo. Juuri tuo on tilanne tällä
hetkellä. Porukka joka puree hammasta ja puristaa nyrkkiä taskussa mutta siitä
huolimatta alistuu. Mietin tässä itsekseni että mitkä mahtaisivat olla ne
tekijät joitten myötä varoventtiili sitten lopulta pettää. Päädyin kahteen
tekijään.
Ensimmäinen
tekijä on se, että tarpeeksi moni ihminen toteaa, että tilanne on sietämätön.
Että tämä raja ylitetään, niin silloin tilanteen täytyy alkaa tuntua jo
ihmisten lompakoissa ja jääkaapeissa. Pelkkä kestovitutus ei siihen riitä. Mutta
kun hetken miettii, niin siihen suuntaanhan ollaan jo hyvää vauhtia menossa. Jo
nyt Suomessa on satoja tuhansia työttömiä joista hyvin suuri osa on ajautunut
peruspäivärahalle ja joitten kohdalla ruokakaupassa ei mietitä että mikä
maistuisi, vaan mihin on varaa. Hyvin moni on huomannut että heitä ei ole
suomalaiselle valtionhallinnolle olemassa kuin ikävänä menoeränä.
Sama koskee myös viisikymmentä vuotta
täyttäneitä ihmisiä jotka ovat elämänsä viimeisessä työpaikassa. Jonka
menetettyään he päätyvät pian peruspäivärahalle ja heidät pakotetaan
”työvalmennukseen” yhdeksän euron bonuksella ja karenssin uhalla. Nämä kaikki
ihmiset näkevät, että miehittäjän elatus puolestaan on varma, sitä ei uhkaa
karenssi eikä sen eteen vaadita mitään. Samat ihmiset huomaavat myös niin
valtamedian kuin poliittisen eliitin jatkuvasti julistavan että miehittäjä on
yhtä aikaa siunaus, velvollisuus sekä ennen kaikkea välttämättömyys ja
väistämättömyys.
Toinen
tekijä on se, että tarpeeksi moni ihminen havahtuu siihen tilanteeseen että valtiovalta
ei enää pysty / halua / molempia takaamaan heidän henkilökohtaista
turvallisuuttaan jolloin sen voi taata vain itse. Mikäli oman
turvallisuutensa halua taata, niin sehän on tietysti fiksuinta tehdä porukalla
ja siten että turvana on myös kättä pidempää. Aseistetun ryhmän perustaminen on
nykyisin periaatteessa helppoa verrattuna siihen, mitä tilanne oli sata vuotta
sitten. Ihmisillä on aseita huomattavasti enemmän. Myös viestiyhteydet ovat
aivan toista luokkaa eikä viestiä tarvitse kuljettaa jalan tai hevosella.
Tällaisilla mahdollisilla ryhmillä ei
olisi varmasti – ainakaan alkuun – tavoitetta kaataa hallintoa eikä edes
hyökätä miehittäjää vastaan vaan tarkoitus olisi taata oman lähipiirin (kylä,
kaupunginosa, kortteli jne.) turvallisuus. Näitten ryhmien perustamisen
kynnyksenä on siis se että tilanne mielletään sietämättömäksi ja virkavalta ei
enää välitä ihmisten turvallisuudesta. Eli ihmiset muistavat silloin että
yhteiskuntarauha on kaksipuolinen sopimus ja virkavalta on sanoutunut siitä
omalta osaltaan irti. Kun tuo kynnys ylitetään, eivät ihmiset enää puolestaan välitä
noudattaa lakiakaan joten järjestyneitten aseistettujen ryhmittymien kynnys
käyttää asetta on paljon matalampi kuin vielä tämän hetken Suomessa.
Ensi vuonna, tammikuun 27. päivä tulee
täyteen sata vuotta siitä kun Suomessa alkoi sisällissota. Siihen johtanut
kehitys oli tietysti varsin pitkä, mutta tulee muistaa että varsinaisia
aseellisia ryhmittymiä – niin suojeluskuntia kuin punakaarteja – alettiin
laajemmin perustaa vasta syksyllä 1917. Kun aseelliset ryhmät oltiin perustettu
niin silloin oltiin ylitetty tietty kynnys ja ei mennyt puoltakaan vuotta kun
aseita alettiin myös käyttää ja tuloksena oli suuren mittakaavan lahtaaminen.
Voi sanoa, että nuokin joukot
perustettiin siksi, että tilanne miellettiin sietämättömäksi (kumpikin puoli
omalla tavallaan) ja samoin miellettiin että turvallisuutta ei voi taata kuin
omin käsin ja kättä pidemmällä. Suora kaava:
1. Tilanteen ja mielialojen kiristyminen
2. Aseellisten ryhmittymien perustaminen
3. Tappaminen
En lähde ennustamaan Suomen
tulevaisuutta tuon kaavan perusteella mutta ykkösvaiheessa täällä joka
tapauksessa ollaan, samoin kuin muualla EU:n alueella ja se on varmasti
hoksattu sielläkin. Miksi muuten EU – ja omat nilkkimme täällä Suomessa –
olisivat niin innokkaita viemään tavallisilta siviileiltä heidän aseensa,
erityisesti suurilippaiset puoliautomaatit? Aseitten viemisellä hallinto ei
suinkaan pyri takaamaan kansalaisten turvallisuutta vaan turvaamaan itsensä
kansalaisilta.
Tämä blogi on omalta hyvin pieneltä
osaltaan pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että mielipuolisuus voitaisiin lopettaa
poliittisella ratkaisulla. Mutta vaikka sellainen ihme tapahtuisi ja EU:ssa
alkaisi itäeurooppalaistyyppinen ”samettivallankumous” niin tilanteemme on
silti heikompi kuin Itä-Euroopassa aikanaan oli. Siellä nimittäin miehittäjä
eli Neuvostoliiton manttelin perinyt Venäjä kotiutti miehitysarmeijan
aikataulun mukaisesti muutamassa vuodessa.
Mutta kuka kotiuttaa täällä lännen
puolella olevan miehittäjän joita on enemmän kuin neuvostosotilaita aikanaan
Itä-Euroopassa? Käskyä ei voi tulla Euroopan ulkopuolelta sillä sellaista
auktoriteettia ei ole olemassa. Miehittäjä kun tuli tänne suorastaan
kutsuttuna. Siksi on selvää, että Euroopassa ja valitettavasti Suomessakin
tulevat palamaan niin autot sekä talot ja myös aseet tulevat puhumaan.
Alistumisen asteesta riippuu se ovatko ne ainoastaan miehittäjän aseita kun se
ottaa rahoituksen jossain vaiheessa väistämättä loppuessa itselleen väkisin sen
mikä sille ennen annettiin ilmaiseksi.
Toivotan lukijoille hyvää uutta vuotta
2018. En voi toivottaa edellistä vuotta parempaa sillä vuonna 2017 suomalainen
syöksykierre saavutti jo niin jyrkän kulman että vauhti tuskin pysähtyy muuhun
kuin mäen alla odottavaan kipeään törmäykseen. Toivotaan silti että vuonna 2018
ei tulisijojen ulkopuolella palaisi muut kuin nuotiot, niin kuin tässä
vakikommentoijan Terho Hämeenkorven lähettämässä mainiossa kuvassa. Kiitos,
Terho.
Nyt kun joulunpyhät on saatu mukavasti
lusittua niin on taas tullut aika tarkastella mitä suvaitsevais-tiedostava
väestönosa on tiedostavuuden ABC-kirjasta meille lanttua jälttääville
mulliturville yrittänyt viime aikoina opettaa. Viimeisin epistola loppui
kesäkuuhun 2017 joten jatketaanpa siitä eteenpäin ja tarjotaan kansalaisille
(ei niin) sattuvia sanontoja ja (ei niin) osuvia oivalluksia
suvaitsevais-tiedostavalta väestönosaltamme. Koska vauhti jatkuvasti vain
kiihtyy, niin kuluneen puolen vuoden pläjäykset (jotka ovat vain tietysti pieni
osa tiedostavien pläjäyksien kokonaismäärästä) täytyy jakaa taas kahteen
erilliseen epistolaan. Aloitetaan:
Heinäkuu
2017:
Eräät tutkijat, nimeltään Bryan Caplan
ja Vipul Naik löysivät keinon jolla saadaan maailma ennennäkemättömään
taloudelliseen kukoistukseen:
Tutkijat ehdottavat avoimia
rajoja: Köyhyys loppuisi, jos köyhistä maista saisi muuttaa vapaasti rikkaisiin
Tutkijoiden
mukaan eräs yksinkertainen tapa kaksinkertaistaa maailman rikkaus olisi avata
rajat.
Työntekijöiden
tuottavuus kasvaa valtavasti, kun he muuttavat köyhästä maasta rikkaisiin.
Economistin mukaan joidenkin tutkijoiden mielestä työntekijöiden täysin
vapaassa globaalissa liikkuvuudessa piilisikin biljoonien eurojen ratkaisu
köyhyyteen.
Näitä avoimia rajojahan on kokeiltu jo
tommoset parikymmentä vuotta ja saatujen tulosten pohjalta kyseiset tutkijat
päättelevät että jos asia on mennyt
todistetusti vituralleen, niin yritetäänpä sitä samaa sata kertaa suuremmalla
volyymilla ja toivotaan, että jos se sitten vaikka onnistuisi. Tässä
kannattaisi muistuttaa Mikko Ellilän toteama ”yhteiskunta koostuu ihmisistä”.
Tähän mennessä avoimien rajojen ja rajoittamattoman kehitysmaalaisen muuton
myötä tarjolla ei ole ollut kukoistusta vaan persnettoa ja väkivaltaa. Joka on
levinnyt lähtömaista sieltä saapuvien mukana.
Elokuu
2017:
Aina seitsemänteen sukupolveen saakka
kunnioitettu ja onneksi entinen tasavallan presidentti Tarja Halonen veti porot
nokkaansa kun (muutamia) elintasosurffareita palautettiin sinne, minne ne
kuuluukin palauttaa:
Presidentti
Halonen ei hyväksy, että laillisuuden nimissä turvapaikanhakijoiksi saapuneita
ihmisiä karkotaan maasta. Hän vertaa pakkopalautuksia 1930-luvun Saksaan, jossa
kaikki tapahtui laillisesti, mutta ei suinkaan oikeudenmukaisesti eikä oikein.
Halosella tietysti unohtui taktisesti se
pikku seikka että 1930-luvun juutalaiset eivät tulleet yhtä-äkkiä
miljoonaporukalla Saksaan, siirtyneet saksalaisen sosiaalihuollon elätettäväksi
eivätkä myöskään loistaneet väkivalta- ja seksuaalirikosten kärkipäässä.
Samalla kuin Halonen unohtaa tämän varsin olennaisen seikan hän keksii
mielestään yhtä olennaisen seikan:
Ihmisten
liikkuminen on vähentänyt poliitikkojen puhetta ”kestävyysvajeesta” eli
julkisen talouden velkaantumisesta suurten ikäluokkien ikääntymisestä johtuen.
Kestävyysvajeesta eniten huolissaan olevien tahojen voisi kuvitella
riemuitsevan. Suomeen on saatu lisää työvoimaa maksamaan veroja ja julkisen
sektorin laskua. Riemunkiljahduksia ei tietenkään ole kuultu.
Hotellin respasta esitetään Tarjalle
kysymys: millä tavalla nimenomaan juuri julkista sektoria aina vain enemmän kuormittava
haittamaahanmuutto onkin se tekijä jolla rahoitetaan julkisen sektorin
toiminta? Onko olemassa miinusrahaa joka muuttuu jollain ihmeen kummalla
plusrahaksi? Karmeinta lienee, että Tarja ei ole kyseistä asiaa koskaan
hahmottanut tai edes miettinyt. Muistutetaan siitä, että kyseinen nainen oli
kaksitoista vuotta Suomen presidenttinä. Suomalaisten äänestämänä.
Tarja Halosen uusi, itseään
monistava valuutta joka muuttaa velat saataviksi?
*
Tunnettu (ja nyt jo entinen) demari eli
siis työväenluokan vakaumuksellinen kannattaja, joskin työväenluokkaa edustavia
ihmisiä ehkä hieman parempituloisempi Mikael Jungner osoitti hänelle ominaista
tyylitajua ja taloudellista
harkitsevuuttaan jota joku koiranleuka tosin saattaisi sanoa pilalle
hemmotellun häiskän elitismiksi sekä impulssikontrollin täydelliseksi
puutteeksi:
Hotellin respassa todetaan, että
kuviteltu maailman pelastaminen ei todellakaan ole persaukisten hommaa ja
muistutetaan että kyseinen Tesla kolmonen maksaa Suomessa yli 40.000 euroa eli
huomattavasti enemmän kuin hyvin monen tavallisen suomalaisen vuosipalkan. Ehkä
Jungnerin olisi kannattanut lahjoittaa kyseinen summa johonkin kehitysmaahan
ehkäisyneuvoloitten käyttöön.
*
Sitten muistutetaan hepusta nimeltä Jori
Eskolin. Hän on omasta mielestään jotain. Hotellin respassa ei ole vielä täysin
selvinnyt että mitä, mutta kovasti hän on vihan kostaja kansallismielisiä
ihmisiä kohtaan. Muuten hepun olisi voinut unohtaa, mutta pakkohan hänen
lupauksestaan täytyy muistuttaa:
Hotellin respassa kiitetään Eskolinia
siitä, että sinänsä jo etukäteen käytyihin presidentinvaaleihin tulee tiettyä
jännitystä.
*
Turussa sitten marokkolainen
haittamaahanmuuttaja meni ja puukotti suomalaisia ts. teki terrori-iskun.
Saldona kaksi kuollutta ja kahdeksan haavoittunutta. Mitä asiaan totesi
arkkiperkeleemme Kari Mäkinen? No, hän saarnasi tietenkin suvaitsevaisuuden
epistolaa:
Tekijä
on yksi meistä.
Ei. Tekijä ei ollut yksi meistä. Häntä
ei olisi pitänyt koskaan laskeakaan Suomeen. Jos kyseistä jätkää ei oltaisi
laskettu Suomeen, niin nuo kaksi murhattua ihmistä olisivat vielä elossa ja
muut uhrit vammautumattomia. Ja kyseisen arkkiperkele Mäkisen mielestä maahamme
pitäisi laskea jatkuvasti lisää porukkaa, jotka ovat ”yksi meistä”. Erotkaa
ihmiset porukalla kirkosta. Se kun meinaan toimii kirkollisveron varassa.
*
Keskustan presidenttiehdokas Matti
Vanhanen jatkoi sillä linjalla jolla hän jo 1980-luvulla vastusti Baltian
maitten itsenäistymispyrkimyksiä. Tällä kertaa tämä älyltään tuppeensahattu
mies totesi, että turvapaikkahuilailijoitten pitäisi saada jäädä Suomeen pelkältä
fiilispohjalta:
Hylätyn päätöksen saaneissakin on
niitä, jotka aidosti kokevat, että heillä olisi ollut oikeus turvapaikkaan.
Ei heitä voi vankeina kohdella.
Maailmassa
löytyy varmasti äkkiseltään noin 200 miljoonaa heppua jotka aidosti kokevat,
että olis kovasti hyvä jos he saisivat suomalaisilta varman, pysyvän ja
vasteettoman elatuksen. Hotellin respassakin koetaan aidosti, että rahaa
tartteis olla enemmän. Mutta täällä ymmärretään tietyt taloudelliset
realiteetit. Eikä hotellin respan henkilökunta ole koskaan tehnyt niin
väkivalta- kuin seksuaalirikoksia. Itse asiassa täällä todetaan myös että
ohrapuurokin on hyvää. Ja joo, laittomia maassaolijoita voi kohdella vankeina jos ne eivät häivy maasta
vapaaehtoisesti.
*
Elokuussa kävi
myös ilmi, että hotellin respan henkilökuntakin on osallinen rasismiin, vihapuheeseen ja naisiin
kohdistuviin raiskaus- ja tappouhkauksiin. Tieto oli sinänsä hieman yllätys,
mutta pakkohan sen on olla totta sillä se loihelausui ajatusten valkovuoto Rosa
Meriläinen:
Pistää vaan miettimään, että mitenkähän
minun oma rakas vaimoni kestää minua tämän jatkuvan piilouhan synkässä
varjossa?
*
Laitetaanpas sitten Turun terrori-iskun
tiimoilta hieman suomalaista oikeuskäytäntöä:
Tarvinneeko kommentoida?
Sisäministerimme Paula Risikkokin antoi asiasta loihelausuman jonka sisältö pisti
hieman miettimään:
Sisäministeri
Paula Risikon (kok.) mukaan käytävä keskustelu palautuskeskuksista keinona
estää Turun puukkosurmat vie sivuraiteelle. Keskuksista ei olisi ollut apua
Turussa.
Siis jos toi ihmisiä tappanut jätkä
olisi ollut lukkojen takana niin se puukko olisi jotenkin mystisesti
puukottanut nuo ihmiset itsekseen? Näinkö se pitäisi tulkita?
*
Elokuussa viranomaiset – taas kerran – huomasivat
että Suomeen on palaamassa terroristi-interraililla olleita tyyppejä. Mikäs oli
viranomaisten ratkaisu? No tämä:
Viranomaiset ovat pohtineet
Isisin luota Suomeen palanneille ”ohituskaistaa” asuntojonoihin ja yhteiskunnan
palveluihin.
ISISIN
alueilta Suomeen palaaviin vierastaistelijoihin ja heidän perheisiinsä liittyy
uhkia, jotka voisivat näkyä väkivaltana kaduilla ja kouluissa tai pahimmillaan
johtaa viranomaisten mukaan joukkosurmaan ja terrori-iskuun.
Sisäministeriö
julkaisi viime keväänä ehdotuksen viranomaisyhteistyöstä, jolla pyritään
vähentämään uhkia edistämällä vierastaistelijoiden ja muiden alueella olleiden
integroimista yhteiskuntaan muun muassa sosiaalipalveluiden avulla.
–
Taistelualueelta palaavan yhteiskuntaan integroitumisen kannalta on keskeistä
saada hänen elämäänsä liittyvät perusasiat, kuten asunto ja toimeentulo
kuntoon, ministeriön ehdotuksessa kerrotaan.
Hotellin respassa tuumitaan, että
olisikos ns. suksi vittuun äläkä tule koskaan takaisin-metodi sekä toimivampi
että halvempi. Muistutetaan tuosta ohituskaistasta että Suomessa on muuten huomattava
määrä kantasuomalaisiakin asunnottomia joita varten ei perustella
moniammatillisia työryhmiä eikä järjestellä ohituskaistoja.
*
Syyskuu
2017
Ja syyskuussahan tulivat sitten
nettimeemeiksi muuttuneet twitterpoliisit joitten myötä aukaisi toimintansa
myös Suomen paras parodiatwittertili Keijo Kaarisade jota virkakoneisto pyrkii
kovasti hiljentämään. Miksikö? No siksi, että hän tekee twiittinsä täsmälleen
samalla lailla kuin nuo tosissaan twiittaavat poliisit.
Suuresta ja tahattoman humoristisesta oikeitten
poliisien twittertoiminnasta voidaan esittää vaikkapa tämä Jari Taposen
pläjäys:
Eli suomalainen peruskoulu poistaa
terrorismin terroristista. Mikä ettei, sillä johan se on poistanut
opiskelurauhan koululuokista. Joku voi vielä ihmetellä, miksi Pahkasika-lehti
ei ole aloittanut toimintaansa uudestaan mutta sehän toimii koko ajan. Eri
nimellä vaan. Sen nimi on nykyisin Todellisuus. Herää tietysti kysymys, että
uskooko tuo Taponen oikeasti epistolaansa vai sanooko hän sitä, mitä hän
virkamiehenä kuvittelee olevan viisasta sanoa?
*
Ja kyseinen Taponenhan sai tukea myös
ajatusten Lievestuoreen Likaojalta eli Juhana Vartiaiselta joka on osoittanut
jo aikaisemmin ettei demarien ja kokoomuksen välillä ole eroa sillä kyseinen
jätkä on mahtunut molempiin hullujenhuoneisiin. Juhana jakoi meille
viisauttaan:
Hotellin respasta muistutetaan, että
kyseinen häiskä sai vuoden 2015 vaaleissa 11 436 ääntä.
*
Ja tähän väliinhän voisikin pistää
lyhyen tiedostavan musiikinpläjäyksen Turuust:
*
Televisiossa on tullut jo ties kuinka
monta vuotta suosittu zombiekauhusarja The Walking Dead. Reaalimaailmassa
seurataan likimain yhtä kauhistuttavaa sarjaa nimeltä The Walking Swed.
Noitten ruotsalaistyttöjen ilmeistä
näkee kysymyksen ”Mistähän tässä oikein on kysymys ja miks äiti pakotti meidät
tänne?”.
*
Puolustusvoimain pääesikunta antoi
syyskuussa ohjeistuksen, jonka mukaan sotilaspuvussa liikkumista yksin pimeän
aikaan tulee välttää. Se sotilaspuku kun saattaa ärsyttää etnisesti
edistyksellisiä maahanmuuttajia. Hotellin respassa mietitään sitä, että
kannattaisiko Suomen poliisin myös päivittää pukeutumisensa sellaiseksi, ettei
se ärsyttäisi uussuomalaisia? Tietysti varusmiehille olisi olemassa myös
israelilainen vaihtoehto joka sopisi naisvarushenkilöillekin ja takaisi heidän
turvallisuutensa. Vaikka täällä respassa ei erityisemmin tuosta naisten vapaaehtoisesta
asepalveluksesta välitetäkään:
*
Suurena humanistina tunnettu vihreitten
presidenttiehdokas Pekka Haavisto avautui vihapuheeksi tulkitsemiaan
mielipiteitä vastaan:
Haavisto tahtoisi vihapuheesta
rangaistavaa: ”Se on täysin moraalitonta”
Haavisto on valmis suitsimaan
vihapuhetta mahdollisesti lainsäädäntöä tiukentamalla.
Vihreiden
presidenttiehdokas Pekka Haavisto olisi valmis tiukentamaan lainsäädäntöä
vihapuhetta suitsiakseen.
Haavisto
osoitti huolensa lisääntyvästä vihapuheen määrästä tänään Riihimäellä alkaneen
vihreiden puoluevaltuuston kokouksen avajaispuheenvuorossaan. Hänen mukaansa
vihapuheesta tulisi tehdä nykyistä herkemmin rangaistavaa.
Haavisto
kertookin olevansa valmis suitsimaan vihapuhetta mahdollisesti lainsäädäntöä
tiukentamalla.
–
Jos sananvapautta käytetään aktiivisesti ihmisten hiljentämiseen tai
vahingoittamiseen, niin minusta se on täysin moraalitonta ja sen tulisi olla
rangaistavaa.
–
Joko niin, että yksittäiset vihapuhujat joutuvat edesvastuuseen, tai kanavat,
Haavisto sanoo.
Jos
esimerkkitapauksia olisi enemmän, uskoo Haavisto, että myös vihapuhe vähenisi
vähitellen.
Mikä hotellin respassa pantiin merkille
oli se, että taas kerran se vihapuhe jäi määrittelemättä. Ja sananvapautta ei
hotellin respan näkemyksen mukaan käytetä ihmisten hiljentämiseen tai
vahingoittamiseen vaan mielipiteitten esittämiseen. Sananvapauden rajoittamista
puolestaan käytetään sensuuriin ja sitä Haavisto kannattaa. Haaviston ongelmana
on tietysti se, että ns. vihapuhujat perustelevat mielipiteensä häntä paremmin.
Haaviston ratkaisu on luonnollisesti kieltää hänen mielestään väärät mielipiteet
joten voi todeta että nimenomaan kyseinen Haavisto käyttää omaa sananvapauttaan
aktiivisesti ihmisten hiljentämiseen tai vahingoittamiseen.
*
Lokakuu
2017:
Valtiovaltamme päätti että
LGBTQTiiTyy-porukalle ja ennen kaikkea niitten komppaajille ei oltu vieläkään
kumarrettu tarpeeksi joten se ilmoitti seuraavaa:
Henkilötunnusten
uudistamista pohtiva työryhmä aloittaa työnsä tällä viikolla. Työryhmä pohtii
myös vaihtoehtoa, jossa kaikkien henkilötunnukset vaihtuisivat.
Henkilötunnuksia
pitää uusia, koska nykyiset tunnukset alkavat käydä vähiin.
…
Henkilötunnukseen
liittyy nykyisin tietoa myös ihmisen iästä ja sukupuolesta. Esimerkiksi
transsukupuoliset ihmiset ovat kokeneet ongelmallisena sen, että vaikka he
voisivat vaihtaa hetun vastaamaan uutta sukupuoltaan, vanha sukupuoli näkyy
esimerkiksi työ- ja koulutodistuksissa.
Ja tämän vuoksi myös 82-vuotiaan
Pihtiputaan mummon tulee vaihtaa henkilötunnuksensa. Koska promillen puolikkaan
murto-osa tai se porukka, joka ei itse asiassa edes kuulu siihen promillen
puolikkaan murto-osaan mutta nostaapa egoaan asian tiimoilta on sitä mieltä.
*
Virkaatekevä valtakunnansyyttäjä Raija
Toiviainen meni ja totesi seuraavaa:
Valtakunnansyyttäjä huolissaan
Suomen tilanteesta: Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he
tekevät?
Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen
pitää selvänä, että rasistinen vihapuhe ruokkii katkeruutta ja jopa
terrorismia.
Erityisesti hän murehtii eri
kansanryhmiin kohdistuvavasta täsmäuhosta, rasismista.
– Syrjään sysätty ihminen katkeroituu
helposti ja on altis kohde väkivaltaisten ääriliikkeiden värvääjille. Siitä ei
hyvää seuraa, Toiviainen sanoo.
Hotellin respassa tulkittiin tämä niin
muodikkaan epäselvästi ilmaistu termi ”täsmäuho” näin:
Täsmäuho:
Erittäin voimakkaasti käytettyä kieltä jotain todistetuksi osoitettua selkeää
epäkohtaa kohtaan, josta ei oikein pysty kommentoimaan ilman voimakkaasti
käytettyä kieltä.
Toiviainen ei siedä täsmäuhoa vaan
toteaa:
–
Rasismin kohteet ajetaan nurkkaan, ja siellä nurkassa on helppo katkeroitua.
Syntyy kasvualusta järjestäytyneelle rikollisuudelle ja jopa terrorismille.
Vihapuheella
vainotut ihmiset ovat väkivaltaisten ryhmittymien uusiutuva voimanlähde.
–
Yhteiskunnastamme ulos pelattuja ihmisiä on helppo manipuloida ja houkutella
mukaan ääriliikkeisiin. Ymmärtävätkö rasistisen vihapuheen levittäjät, mitä he
tekevät, Toiviainen kysyy.
Hotellin respasta muistutetaan että
islamilaista terrorismia toteuttaneet henkilöt ovat yleensä kovasti
opiskellutta väkeä ja suomalainen yhteiskunta tarjoaa haittamaahanmuuttajille
tukea huomattavasti enemmän kuin mitä syrjäytyneille suomalaisille. Nurkassa on
helppo katkeroitua suomalaisenkin. Mutta niistä suomalaisista vt.
valtakunnansyyttäjä ei pahemmin piittaa. Heidän osansa on vain kestää ja
hyväksyä. Tulee myös muistaa että tämä ns. täsmäuho on alkanut vasta sen
jälkeen kun nämä ”kansainväliset veljemme” alkoivat murhata, pahoinpidellä,
ryöstää ja raiskata suomalaisia. Suosittelemme Toiviaista miettimään onko
”täsmäuho” syy jollekin vaiko ehkä seuraus jostakin.
*
Sokea
piste yhdenvertaisuusasioissa on se, että ajatellaan yhdenvertaisuuden olevan
sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä
kertoi suomalaisille, kuinka asian laita on ja mihin kannattaa totutella.
*
Eräs yleläinen naistoimittaja nimeltään
Eräsyleläinen Naistoimittaja halusi kirjoittaa sekä historian että erään
historiaa kuvaavan teoksen uusiksi. Niin kirjassa Tuntematon Sotilas kuin sitä
kuvaavissa elokuvissa ei ole naisia etulinjassa johtuen siitä, että sodassa ei
ollut naisia etulinjassa mutta toimittajan oli sitä vaikeaa hyväksyä. Missä
määrin historian opiskelut muuten kuuluvat nykyiseen toimittajakoulutukseen vai
kuuluvatko ne ollenkaan?
Hoitajat maksavat suurinta
veropottia – ”Olemme Suomen selkärankaa, kaikki pienipalkkaiset naiset ovat”
Tilastossa
on yli 32 500 lähihoitajaa, joten lähihoitajien keskimääräiset maksut ovat
kerryttäneet yhteistä veropottiamme yli 220 miljoonalla joka vuosi. Kun lisäksi
lasketaan terveydenhoitajat, hoitajat ja suuhygienistit, nämä terveydenalan
ammattilaiset yhdessä kartuttavat verokirstua reilulla 307 miljoonalla eurolla.
Kaikella kunnioituksella suomalaisia
hoitajia kohtaan, mutta yksikään heistä ei ole veronmaksaja niin kuin ei ole myöskään
eräs sosiaalipiipertäjä Ykäkään. Heidän palkastaan vain kierrätetään niitä
verorahoja joita varsinaiset nettoveronmaksajat ovat tienanneet.
*
Porvoossa eräs karibialainen neekeri
meni ja puukotti kuoliaaksi oman, suomalaisen naisen kanssa tekemän lapsensa.
Kuinka asiaan reagoi ulkopoliittisen instituutin tutkija? No näin:
Tartteeks tähän enempää kommentoida? Eli
siis jätetään utopian vastaiset uutiset uutisoimatta?
*
Marraskuussa Helsingin Poliisi sitten
toimi kuten puolueettoman viranomaisen nyky-Suomessa kuuluukin toimia eli
nimitti nettipoliisiksi vihreitten aktiivin Teemu Hokkasen joka opetti rahvasta heti virkaan
päästyään:
Valtaväestö
ei kaipaa yhtä vahvaa suojelua kuin vähemmistöryhmät. Tämä johtuu siitä, että
vähemmistöllä ei yleensä ole tosiasiallisia mahdollisuuksia syrjiä enemmistöä
siten, että sillä olisi yhteiskunnan mittakaavassa vaikutusta. Toisin päin
kylläkin.
Sinänsä suomalaiset ovat niin arabeihin,
afrikkalaisiin kuin muslimeihin verrattuna hyvin pieni vähemmistö. Mutta näin
maakuntatasolla voi todeta, että miksipä vähemmistön tartteisi sortaa
suomalaisia kun suomalainen virkakoneisto tekee sen positiivisen
diskriminaation muodossa itsekin.
Vihapuhe
ja sen kylkiäisenä usein tuleva yhteydenottojen ryöpytys kaventaa myös
sananvapautta ja yhteiskunnallista keskustelua. Poliitikoilla, tutkijoilla,
toimittajilla ja kaikilla muillakin ihmisillä on edelleen oltava mahdollisuus
toimia ja julkituoda mielipiteitään eri vähemmistöistä ilman, että eri mieltä
olevat yrittävät vaientaa heitä esimerkiksi vainoamalla tai uhkailemalla,
unohtamatta vähemmistöjen itsensä kohtaaman väkivallan riskin nousua.
Toteaa poliitikko Hokkanen samalla kun
hän virkansa suomin valtuuksin on kaventamassa sananvapautta ja
yhteiskunnallista keskustelua. Monikultturismia kannattavilla ihmisillä on
kyllä erinomaiset mahdollisuudet saada sanansa julki. Kas kun eihän heidän
puolellaan ole kuin koko valtamedia. Ja jos puhutaan vähemmistöihin
kohdistuvasta väkivallan uhasta niin siinä Hokkanen toistaa samaa iskulausetta
jota on hoettu jo noin viisitoista vuotta eikä sitä vieläkään ole tapahtunut. Laitetaanpa
muutama kyseisen häiskän avautuminen:
Da Helsinki five-o
*
Suomessa kunnioitettiin kuudes
joulukuuta suomalaisia sankarivainajia siten, että kaatuneitten haudalle
laitettiin vapaaehtoiseen kunniavartioon saman ikäisiä henkilöitä kuin mitä
sotilas oli ollut kaatuessaan. Nuoria miehiä ja nuoria naisia. Hieno ele. Ja
sen myötä eräs sipoolainen kunnallispoliitikko Sami Nykter päätti saada
nostetta uralleen ilmoittamalla julkisesti pelkäävänsä että suomalaisiin
nuoriin siirretään sotasukupolven traumoja ja ”niin hienolta ja kunnioittavalta kuin se kuulostaakin, niin kuulisin
mielelläni, mitä traumoja analysoineilla psykoterapeuteilla olisi tästä
ajatuksesta sanottavaa”.
Niin notta käydään kunniavartiossa,
kunnioitetaan menneitten sukupolvien uhrauksia ja saadaan siitä itse sitten
lähtemättömät traumat? Ehkä kyseinen tyyppi vahingossa paljasti sen, kuinka
posliinia vihreät itse ovat henkisesti. Ei ihme, että siinä suunnassa osataan
se käsittämättömistä asioista loukkaantumisen äärimmäinen taito.
*
Marraskuussa myös vasemmistoliiton
presidenttiehdokas Merja Kyllönen kertoi kommunistisesta
sananvapausnäkemyksestään ja halusi rangaista eduskunnan väärinajattelijoita:
Ja luonnollisesti sen, mitä se syrjivä,
rasistinen ja tasa-arvoa loukkaava puhe eduskunnassa sitten olisi määrittelisi tietenkin
Merja Kyllönen ja merjakyllöset. Presidentinvaalikampanjassaan kyseinen
kyllönen uudisti räpin onnistuen tekemään siitä vielä entistäkin hirveämpää.
Kyseinen pläjäys kestää 3 min 9 sek ja jos joku pystyy katsomaan sen kokonaan
loppuun niin ilmoittakoon asiasta ja hänelle annetaan Hotelli Yrjöperskeleen
kunniamaininta:
Ja ehkä tämän taidepläjäyksen myötä tuli
ämpäri tällä erää täyteen joten ehkä lopetamme tällä erää ja jatkamme
tiedostavia pläjäyksiä Yhdeksännen Epistolan muodossa kunhan ollaan saatu vuosi
vaihdettua. Mutta koska välipäivinä täytyy syödä hieman kevyemmin, niin
laitetaanpa tähän loppuun vielä varsin vetokelpoinen kasvisruokaresepti:
Laitetaanpa vielä lyhyt juttu ennen
jouluun hiljentymistä. Kyseessä ei ole fiktiivinen joulutarina vaan joululahja
jonka hallitus antoi suomalaisille köyhille. Eli niille vapaaehtoisille
toimijoille jotka antavat vähävaraisille ruoka-avustusta annettu tuki putoaa
ensi vuonna nollaan. Kahtena aikaisempana vuonna se apu on ollut miljoona euroa
vuodessa. Ilman tukea jäi mm. Heikki Hursti joka sai edellisenä vuonna 80.000
euroa ja epäilemättä sille rahalle on ollut tarpeellista käyttöä.
Kyseinen apu on ollut voimassa kaksi
vuotta ja se on aikanaan tehty perussuomalaisten aloitteesta. Selvää on, että
päätöksessä näytettiin keskisormea Halla-ahon johtamille perussuomalaisille
joka muuttui viime kesänä oikeasti kansallismieliseksi puolueeksi.
Ylen uutisen mukaan sosiaali- ja
terveysministeriö totesi että ruoka-avun
tapaisesta köyhäinavusta olisi päästävä hyvinvointivaltiossa eroon. Yksi
hallituksen kärkihankkeista keskittyykin hyvinvoinnin edistämiseen ja
eriarvoisuuden kaventamiseen.
Hotellin respassa jäädään odottamaan
hallituksen toimia. Hallituksen, jolle yli viisikymppinen työtön suomalainen ei
ole edes olemassa. Ja respasta huomautetaan että kun ottaa huomioon että
kyseinen ministeriö kantaa leijonanosan utopistisesta väestönvaihtoprojektista
jonka kustannuksiin ei riitä miljoona euroa edes yhdeksi päiväksi voi todeta
että vittuilu on taitolaji. Joululahjoja on monenlaisia. Kai se keskisormikin
sellaiseksi lasketaan.
Elettiin
jouluaattoa Reunansyrjässä. Varsin kosteat syksyiset kelit olivat jatkuneet
pitkälle joulukuuhun mutta pari viikkoa aikaisemmin ilma oli alkanut lopultakin
pakastua, maa routaantui ja leijailevat vitihiutaleet sekä matalalta paistava
talvinen aurinko olivat alkaneet maalata maastoa talven väreillään jotka
näyttivät että valkoista on niin monenlaista. Nyt lunta oli jo kolmisenkymmentä
senttiä. Reunansyrjän keskusta oli itsessään kovin pieni ja sen ympärillä sijaitsevat
omakotitalot olivat sen verran hajallaan että naapurit eivät välttämättä olleet
edes näköetäisyyden päässä toisistaan. Erään talon pihaan naapurin valot
näkyivät sentään kajastuksena mutta muuten oli hämärää, sillä jouluaaton
vähäinen päivänvalo oli pikku hiljaa kaikkoamassa eikä kyseisen talon
yksityistien varrella ollut katuvaloja.
Kyseisen
talon pihalla oli viisitoistavuotias poika joka oli rakentanut tiilistä pienen
tulisijan lähelle suurta pihakuusta. Kuusi oli tontin hallitseva hahmo, varmaankin
yli satavuotias, ellei sitten paljon vanhempikin. Poika oli tuonut paikalle
valmiiksi sopivia koivuhalkoja joista osan hän oli pilkkonut syttypuiksi.
Mukana oli myös tuohta sekä tervaspuuta. Poika oli tuonut paikalle myös kolme
pölkkyä istuimiksi. Hän istahti yhdelle niistä ja alkoi kärsivällisesti
veistellä tervaksista kiehisiä. Kärsivällisyyttä tarvittiin, sillä kiehisten
tekeminen oli pojalle varsin uusi taito eikä mukana ollut vielä ajan mukanaan
tuomaa kymmenien kertojen opettamaa varmuutta. Lopulta hän katseli
lopputulosta, nyökkäsi tyytyväisenä, laittoi tuohet ja tervakset tulisijaan,
lisäsi pilkottuja syttypuita ja kaivoi takkinsa taskusta tulitikkurasian.
Tällaisia tulia ei sytytetty millään sytkärillä. Tuli tarttui sytykkeisiin,
kiitti ja alkoi levitä tuoden pimentyvälle pihalle kauniisti lumesta
heijastuvaa ja keinuvaa valoaan.
Sisällä
talossa pojan isä ja äiti katsoivat pojan verkkaista touhuamista keittiön ikkunasta.
Äiti totesi huolestuneella äänellä:
-
Siellä se taas tuon kuusen juurella jotakin tusaa. Kyllä meidän hei ihan
oikeasti pitäisi puhua asiasta jollekin? Vaikka psykologille? Onhan tästä
puhuttu jo niin monta kertaa.
Isä
oli hetken hiljaa katsellen samalla kun poika viritteli tulen ylle pakin
kiehumaan. Sitten hän vastasi:
-
On puhuttu niin. Jaa että psykologille? Mitäs se kysyisi ensin? Kuinka pojan
koulu menee? No, paremmin kuin koskaan. Kuinka pojan elämä muutenkin menee?
Tasaisemmin kuin koskaan. Onko käytöshäiriöitä? Ei niin minkäänlaisia. Onko
päihteitten käyttöä? Ei sitten ollenkaan. Sitten se psykologi kysyisi että mikä
oikeastaan on vikana. Ja me vastattaisiin että se käy aika ajoin varttitunnin
seisoskelemassa tuon pihakuusemme juurella. Jolloin psykologi tuumisi että
ehkäpä hänen kannattaisi pitääkin istunto vanhempien kanssa. En minä sitä
kiistä etteikö tuo ole omituista. Mutta siihen se pojan omituisuus sitten
loppuukin. Pojasta on tullut vuodessa ihan uusi mies. Kun vertaa siihen mitä se
oli vuosi sitten. Kyllä minä tuon pojan kuusenjuurella kyykkimisen kestän.
Kyseinen
perhe oli muuttanut Reunansyrjään vuotta aikaisemmin. He olivat sitä ennen
asuneet Helsingin Vesalassa, viihtyisässä 90 neliön omakotitalossa. Isä toimi
Terveystalossa työpaikkalääkärinä ja äiti puolestaan Yliopiston kirjastossa.
Periaatteessa perheen puitteet olivat olleet päällisin puolin kunnossa mutta
perheen ainoa lapsi, teini-ikäinen poika oli alkanut käyttäytyä
huolestuttavasti ja muuttunut jo paria vuotta aikaisemmin ongelmanuoren
arkkityypiksi. Ensiksi oli tullut selittämättömiä koulupoissaoloja. Läksyihin
poika ei jaksanut keskittyä vaan pelaili lähinnä kotona pelejä.
Sitten
poika oli alkanut käyttää alkoholia ja mukaan oli tullut jo muitakin päihteitä.
Myös käytös vanhempia kohtaan oli muuttunut törkeäksi eikä vanhemmilla ollut enää
mitään otetta poikaansa. Rötöksiäkin oli tullut, tosin silloin alle
viisitoistavuotiaana hän ei ollut joutunut niistä edesvastuuseen. Mutta lastensuojelulle
asiasta kyllä ilmoitettiin ja se oli ottanut yhteyden vanhempiin pojan käytöksen
tiimoilta. Tämä ei ollut vanhemmille yllätys mutta kylläkin suunnaton häpeä.
Hehän olivat kuitenkin niin sanottu hyvä perhe sekä menestyneitä ja vallitsevan
käsityksen mukaan oikeamielisiä, humanistisia ja tiedostavia ihmisiä. Ainakin
he halusivat antaa kuvan hyvästä ja onnellisesta perheestä. Tosiasiassa myös
vanhemmatkin olivat muodikkaasti sanottuna kasvamassa erilleen toisistaan ja
pääosin heitä piti yhdessä vain poikansa.
Vanhemmat
olivat molemmat itsekin koko lailla vapaan kasvatuksen lapsia joten he
ymmärsivät että ei heistä olisi yleisen kurinpalautuksen tekijäksi. Millä he
olisivat sellaisen oppineetkaan? Elleivät he keksisi jotain muuta, niin
kurinpalautusta yrittäisi lastensuojelu. Ajatus pojasta laitoksessa oli
vanhemmille ja ennen kaikkea heidän maineelleen vanhempina liikaa ja he
päättivät että maiseman vaihto olisi ainoa toimiva ratkaisukeino.
He
puhuivat muutosta nimenomaan poikaansa ajatellen mutta taustalla oli toinenkin
syy jota he eivät olleet saaneet sanotuksi toiselleen ääneen. Tai lähinnä
tunnustetuksi. He olivat molemmat vihreitten kannattajia, vieläpä melko
aktiivisia sellaisia ja uskoivat syvästi monikulttuurisuuteen ideologiana.
Viimeisten vuosien aikana – vaikka he vielä suhteellisen rauhallisella
omakotitaloalueella asuivatkin – realismi oli kuitenkin jyrännyt unelman vaikka
sen ääneen tunnustaminen tuntui mahdottomalta. Mutta Kontula ja Mellunmäki olivat
aivan liian lähellä eivätkä he olleet sokeita. Heidän poikansa ei ollut jakanut
heidän utopiaansa vaan kertonut kursailematta siitä todellisuudesta missä hän
joutui Vesalan yläasteella elämään.
Vanhempien
oli vaikea hyväksyä poikansa mielipiteitä mutta silti jossain mielen
perimmäisissä sopukoissa pyöri ajatus että ehkä pojan käyttäytymiselle ja
jatkuvalle alamäelle oli joku syy. Todellinen syy. Muukin syy kuin joku
muodikkaasti esitetty esimerkiksi ADHD-diagnoosi jolla saattoi aina siirtää
vastuun sattumalle ja hakea apua lääkkeistä. Joka tapauksessa oli ollut aika
etsiä ulospääsyä. Vanhemmat olivat käyttäneet kaikki mahdolliset suhteensa ja
nykineet jokaisen tuntemansa narun. Lopputuloksena oli se, että isä sai
lääkärin viran Naakkamon terveyskeskuksesta ja äiti puolestaan Naakkamon
kirjastosta.
Vesalan
talo pantiin myyntiin ja samalla alettiin etsiä uutta taloa Naakkamon
ympäristöstä. Poika tuntui ottavan ajatuksen muutosta yllättävän rauhallisesti.
Ehkä hän oli siitä jopa mielissään. Itse asiassa juuri hän älysi etsiä taloja
hieman Naakkamoa kauempaa ja oli löytänyt 120 neliön omakotitalon
Reunansyrjästä. 1960-luvun alussa rakennettu yksikerroksinen talo suurella
tontilla ja hyvin rauhallisella paikalla. Talosta olisi Naakkamoon hieman
päälle 30 kilometrin ajomatka. Ei se olisi liian kaukana työmatkaa ajatellen. Vaikka
vanhemmat vihreitä kannattivatkin niin toki heillä molemmilla oli oma auto. Poika
voisi käydä pientä Reunansyrjän yläastetta. Muuttopäätös tehtiin, vaikka
vanhempia hieman hämmästytti se suhteellisen pieni hinta mitä he olivat Vesalan
talostaan saaneet. Taisi olla niin, että moni muukin oli herännyt realismiin
eikä monikulttuurisen unelman vieressä asuminen viehättänyt.
Muutto
oli tapahtunut heti koulun syyslukukauden päätyttyä ja ensimmäinen joulu meni
muuttolaatikoitten seassa. Muuttomatkalla poikaa ei ollut kiinnostanut katsella
maisemien vaihtuminen Itä-Helsingistä maaseutumaisemaksi vaan hän keskittyi
räpläämään jotain peliä älypuhelimellaan. Samalla lailla meni joulu. Poika oli
jotenkin ajautunut niin kovin kauas vanhemmistaan. Joskus tapaninpäivän
tienoilla poika meni ulos tupakoimaan – vanhemmat olivat sallineet sen jo aikaa
sitten vaikkeivat siitä pitäneetkään – tapansa mukaan ja alkoi kierrellä hetken
mielijohteesta suurta tonttia ympäri tutustuen samalla uusiin paikkoihin.
Kierros päättyi suuren pihakuusen luokse.
Joululoman
aikana poika meni aina uudestaan tupakoimaan kuusen juurelle. Isä huomasi
ikkunasta että poika seisoi paikallaan tupakan sammutettuaankin. Milloin viisi,
milloin kymmenen, milloin viisitoista minuuttia. Poika näytti olevan kuin
hypnotisoitu. Mutta sisään palatessaan hänen kasvoillaan ei ollut enää
sellainen velton välinpitämätön ilme johon vanhemmat olivat tottuneet. Siinä
ilmeessä näkyi olevan elämää. Vuosi vaihtui ja poika aloitti koulun
Reunansyrjän yläasteella. Vanhemmat antoivat ajan kulua ja ottivat muutaman
viikon kuluttua yhteyden pojan luokanvalvojaan kysellen kuinka pojan koulu oli
lähtenyt käyntiin tässä paljon pienemmässä koulussa kuin mihin hän oli ennen
tottunut. Opettaja oli vastannut:
-
Hän on kyllä ihan miellyttävä ja hyväkäytöksinen nuori mies. Näyttää tulevan
ihan hyvin toimeen muun oppilasryhmän kanssa. Mutta… no, tiesinhän minä kun
kuulin että mistä suunnasta hän tulee että hänen osaamisensa on noin vuotta
jäljessä muun ryhmän tasosta. Mutta luulen hänen ottavan eron kiinni, sillä
hänellä on yllättävän hyvä asenne koulutyötä kohtaan. Hän on pyytänyt
tukiopetusta ja ylimääräisiä tehtäviä. Ja mitä olen muilta opettajilta kuullut,
nämä tehtävät ovat tulleet aina suoritettuna ja aikataulussa takaisin. Tuntuu
siltä kuin hän haluaisi innokkaasti ottaa siellä Helsingissä menettämäänsä
aikaa kiinni.
Vanhemmat
miettivät asiaa keskenään ja huomasivat että poikahan vietti kyllä paljon aikaa
huoneessaan ovi suljettuna. He olivat olettaneet että hän vain pelailisi
siellä. Niin kuin aina ennenkin, vähät välittäen läksyistä tai tehden ne
lähinnä hutaisemalla. Kumpikin kehitti aika ajoin tikusta asiaa käydäkseen pojan
huoneessa. Huomatakseen että älypuhelin lojui sängyllä ja pojalla oli nenä
kiinni kirjassa. Poika ei ollut edes tiuskinut vanhempien huonevierailuja
vaikka aikaisemmin olisi asiasta huomauttanut hyvinkin karkeaan sävyyn.
Läksyjen teon jälkeen poika meni aina hetkeksi
seisomaan pihakuusen viereen. Vanhempien teki mieli kysyä mitä poika siinä
kuusessa näki mutta kumpikaan ei saanut sitä aikaiseksi.
Poika
alkoi myös kohentaa kuntoaan. Mitään kuntosalia siihen ei tarvittu vaan hän
teki vapaaehtoisesti kaikki lumityöt ja piti myös huolen talon sekä pönttöuunin
että saunan puuhuollosta. Poika alkoi herätä itse aamuisin hyvissä ajoin ennen
koulupäivää että ehtisi tehdä lumityöt. Tämä ihmetytti myös vanhempia sillä
poika oli ollut koko ikänsä hyvin veltto eikä millään muotoa liikunnallinen.
Talvi
vaihtui kevääksi. Pojan hyvä vaihe jatkui. Ja joka ilta hän kävi pihalla
seisomassa ja tuijottamassa kuusta. Joskus huhtikuun alussa isä uskaltautui
kysymään:
-
Tuota… mitä sinä oikeastaan tuossa kuusessa näet? Kun sinä käyt sen luona joka
ilta.
Poika
katsoi isäänsä rauhallisesti ja hymyillen:
-
Se kertoo minulle asioita. Näyttää asioita. Antaa minun tuntea asioita. Tärkeitä
asioita. Asioita joita en ole aikaisemmin tajunnut.
-
Mutta… eikös tuo ole vähän… no… omituista.
Poika
hymyili edelleen. Pahinta oli että se hymy oli juuri sellainen mitä vanhemmat
olivat jo pitkään toivoneet näkevänsä ja mikä oli ollut pitkään kadoksissa.
-
Onko koulunkäynnissäni tai käytöksessäni ollut huomauttamista?
-
Ei, ei missään nimessä. Sehän on parempi kuin koskaan ennen.
-
Eli ei kai asiassa ole mitään ongelmaa?
Isän
oli pakko vastata että ei ole. Mutta vanhemmat olivat silti huolissaan. Poika
oli paremmalla tolalla kuin koskaan ennen. Mutta entä jos hän oli kuitenkin
sekoamassa? Kun poika oli poissa kotoaan niin vanhemmat kävivät itsekin kuusen
juurella seisomassa. Mutta se oli vain kuusi. Ei se mitään kertonut. Eikä
näyttänyt. Vain pelkkä puu. Komea sellainen toki. Ikivanha. Vanhempien mielessä
kävi ajatus että pitäisikö tuo puu kaadattaa. Mutta se jäi vain ajatukseksi
sillä takana oli pelko että puun kaataminen toisi sen vanhan pojan takaisin.
Järki voitti muutenkin. Jos pojan elämä oli asettumassa raiteilleen niin ei se jokailtainen
kuusen tuijottaminen voinut olla niin merkityksellistä.
Saattoi
olla niin, että kevään aikana poika vähensi kuusen luona käymistä. Tai sitten
vanhemmat vain blokkasivat asian mielestään. Ehkä he ajattelivat pojan vain
käyvän tupakalla. Vaikka he tiesivät pojan lopettaneen tupakoinnin. Toukokuun
lopulla opettaja soitti vanhemmille:
-
Muistan sen tammikuisen keskustelun pojastanne. Hän on suorittanut koulutyönsä
edelleenkin esimerkillisesti mutta ajattelin ilmoittaa teille, että siitä
huolimatta hänen kasiluokan kevättodistuksensa numerot eivät nouse yhtään
joulutodistuksesta.
-
Mutta miksi? Juurihan sanoitte että hän on tehnyt ahkerasti työtä.
-
Kyllä. Mutta meidän koulussamme annataan numerot sen mukaan mikä on oppilaan
osaamisen taso. Toisin kuin, kuinka sen sanoisi, edistyksellisemmillä alueilla
sijaitsevissa kouluissa. Hän on ottanut paljon kiinni sitä, missä on jäänyt
jälkeen ja nyt hänen osaamisensa taso alkaa olla juuri sellainen, mitä
joulutodistus valheellisesti kertoi. Tällä vauhdilla seuraavalla lukukaudella
numerot alkavat varmasti nousta. Hän tietää sen itsekin eikä ole pettynyt
kevättodistukseensa.
Ennen
kevätjuhlaa poika kertoi vanhemmilleen:
-
Minä sain kesätöitä.
-
Mutta sehän on hienoa. Mutta mistä? Kesätyöt ovat täälläkin kiven alla.
-
Naapurilta. Minä menen sinne pariksi kuukaudeksi semmoseksi apumieheksi. Se
sanoi että kyllä yhdelle yritteliäälle nuorelle miehelle sen verran hommia
löytyy.
Heidän
parinsadan metrin päässä asuva naapuri oli kuusikymppinen kuljetus- ja
maansiirtoyrittäjä jonka omat lapset olivat jo lähteneet maailmalle ja joka
asui taloaan vaimonsa ja parin koiransa kanssa. Poika oli tullut naapurin
pariskunnan kanssa tosi hyvin juttuun vaikka vanhempien mielestä he olivat
jotenkin… liian rahvaanomaisia. Liian maanläheisiä. Liian maalaisia. Suorastaan
juntteja. Liian… kansallismielisiä. Varmaan äänestivät persujakin. Mutta he,
niin kuin paikalliset ihmiset muutenkin olivat kyllä kovin kohteliaita. Silti
pojan vanhemmat halusivat pitää pienen hajuraon heihin. Olivathan vanhemmat
kuitenkin kovasti suvaitsevia, tiedostavia ja kansainvälisiä ihmisiä. Kun
Itä-Helsingin realismi oli jäänyt taakse oli vanhaan unelmoivaan utopiaan
helppo palata. Sitä utopiaa kolhi heidän poikansa vielä samassa keskustelussa:
-
Niin joo, ja sitten minä haluaisin lähteä heinäkuussa Metso-leirille. Se kestää
kolme päivää ja se on täällä Reunansyrjässä.
-
Jaa Metso-leirille? Mikäs leiri se semmonen on?
-
Siellä opetellaan erätaitoja, riistanhoitoa, aseenkäsittelyä ja ammuntaa. Minä
meinaan suorittaa siellä metsästäjäntutkinnon. Jos te ette kustanna sitä niin
minä voin maksaa sen itse niistä kesätyörahoistani.
Vanhemmille
nousi pala kurkkuun muttei suinkaan liikutuksesta. Isä oli siviilipalvelusmies
sekä vakaumuksellinen pasifisti ja kummatkin vanhemmat vastustivat aseita.
Samoin metsästystä joka oli heidän mielestään sekä tarpeetonta että
barbaarista. Mutta oliko heillä tässä vaiheessa enää mahdollisuus kieltää tätä
pojaltaan? Hän oli ollut Reunansyrjään muuton jälkeen kuin ihmisen ajatus eikä
ollut oikeastaan pyytänyt yhtään mitään. Toisin kuin vielä se Helsingissä
asunut samanniminen ja -näköinen poika. Joka ei pyytänyt vaan vaati. Ja sai
raivarin jos ei vaatimaansa saanut.
-
Ketkäs sitä leiriä muuten vetää?
-
Ne on Suomen Metsästäjäliiton alaisia leirejä ja niitä vetää paikalliset
metsästäjät. Täällä sitä vetää Reunansyrjän metsästysyhdistys. Toi naapuri –
joka palkkas minut kesätöihin – on yksi vetäjistä.
-
Häneltäkös sinä tämän idean sait?
-
En. Sain sen ihan itse. Mutta hän kannusti sitä kun kuuli. Hän tulee
juttelemaan teidän kanssanne varmaan piankin. Hän nimittäin ajatteli, että
hankittais mulle rinnakkaisluvat hänen aseisiinsa ja hän voisi viedä minut
kanssaan syksyllä metsälle. Teidän – anteeks vaan – maailmanparantajien takia
kun minulla ei ole lupaa hankkia omaa asetta kuin vasta
kahdeksantoistavuotiaana.
Minkäpä
vanhemmat mahtoivat, vaikka huomasivat poikansa lauseessa aika ankaran
kuittailun heidän maailmankatsomustaan kohtaan ja se kieltämättä sattui. Niin
kuin sattui myös ajatus aseesta heidän poikansa kädessä. Samalla kun poika
paransi otetta omasta elämästään hän alkoi jatkuvasti kaikota yhä kauemmas
niistä periaatteista jotka taas vanhemmille olivat tärkeitä. Niinpä syksyllä
naapuri haki pojan aikaisin viikonloppuaamuisin maastoautollaan. Ensin
sorsametsälle, sitten pienriista- ja jänisjahtiin. Ja poika sai saalistakin.
Naapuri sanoi, että poika on erämiehenä luonnonlahjakkuus.
Ja
se luonnonlahjakkuus nosti maastoautosta noustessaan joka kerta saaliinsa
näytille. Ei vanhemmille vaan sille kuuselle. Vanhemmat olivat kateellisia.
Mutta voiko ihminen olla kateellinen puulle? Vanhemmat blokkasivat kuusen
jälleen ajatuksistaan mahdollisimman kauas. Yrittivät ainakin.
Ja
nyt elettiin jouluaattoa. Poika oli tehnyt tulipaikan ja nuotion lähelle
kuusta, tietysti varoen etteivät liekit vain vahingoita vanhaa puuta. Vanhemmat
seurasivat pojan puuhailuja huolissaan. Äiti totesi äänellä jossa oli jo huolen
lisäksi suuttumusta:
-
Mutta jotain tuolle on kyllä tehtävä. Olkoon vaikka kuinka mallioppilas. Ei se
nyt helvetti soikoon voi loputtomiin tuota kuusta tuijottaa.
Ovi
kävi. Poika oli tullut sisälle. Hän sanoi vanhemmilleen hymyillen:
-
Tulkaa tulille. Minä olen keittänyt siellä teetä.
Vanhemmat
katsoivat toisiaan ja kohauttivat olkapäitään. He pukivat talvivaatteet
päällensä, kävelivät pihalle ja istahtivat pojan tuomien pöllien päälle. Poika
oli vielä suojannut pöllien päät hirventaljan palasilla. Oli saanut ne varmaan
tuolta naapurilta. Seuraavana syksynä poika lähtisi itsekin hirvimetsälle. Jos
vanhemmat antaisivat luvan. He eivät olleet enää varmoja siitä. Itse asiassa
heidän mielessään oli ollut jo palaaminen Helsinkiin. Poika antoi heille
höyryävät mukilliset kuumaa teetä. Äiti kysyi:
-
Mitä me täällä oikeastaan tehdään?
-
Katsellaan tulia tietysti. Haukataan raikasta happea. Ja odotellaan.
-
Odotellaan mitä.
-
Huomaatte kyllä.
Poika
lisäsi nuotioon reilusti kuivaa koivupuuta. Liekit nousivat korkeammalle ja
valaisivat sekä pihan että kuusen. Vanhemmat kuuntelivat lähestyvää suhinaa.
Jotakin oli tulossa. Suhina voimistui ja puuhun lennähti parinkymmenen korpin
parvi. Poika nousi seisaalleen ja kertoi:
-
Tuo kuusi on näitten seutujen kuningas. Se on ikivanha. Nuo korpit ovat sen
silmiä. Voi se toki halutessaan katsella muittenkin eläinten silmillä mutta
korpit ovat sen parhaita ystäviä.
Vanhemmat
hoksasivat että aina kun he olivat olleet ulkona niin tontilla näkyi joka kerta
pari kolme korppia. Ja jälkeenpäin ajatellen ne olivat tainneet aina katsella
heitä. Sitten he huomasivat, että lähistöllä oli paljon muitakin metsän
eläimiä. Ja tuollahan oli… voiko se olla…
-
Ei kai tuo ole karhu?
-
On. Ja tuolla sivummalla on pari sutta, tuolla vasemmalla. Mutta ne tulivat
vain käymään. Kuusen pyynnöstä. Ne eivät
tee teille mitään pahaa. Ovat vain pieni osoitus kuusen voimasta. Jonka te ehkä
alatte pikku hiljaa tajuta. Mutta nuo eläimet eivät ole se pääasia minkä kuusi
halusi teille näyttää. Katsokaa taaksenne.
Vanhemmat
kääntyivät ympäri ja kauhistuivat. Talo oli kadonnut. Paikalla oli pelkkä
aarniometsä jossa hankea oli melkein metrin verran. Maastossa hiihti miehiä.
Vanhemmat tajusivat että nuo ovat joitain muinaissuomalaisia. Puhekin heillä
oli sellainen jonka suomeksi tunnisti mutta jota ei ymmärtänyt.
-
Ne ovat hirvimetsällä. Hanki kantaa hiihtäjän mutta ei hirveä. Noilla miehillä
on kova urakka hankkia ruokaa perheilleen. Metsästystä ja kalastusta. Keräilyä.
Ei vielä edes viljelyä.
Miehet
katosivat metsän kaukaisuuteen ja maisema muuttui. Nyt heidän edessään oli
savupirtti. Elettiin kesää. Pirtistä asteli ulos ihmisiä kuluneissa vaatteissa.
Näytti siltä, että elettiin jotain 1700-lukua.
-
He ovat lähdössä kaskenpolttoon. Viljely antoi mahdollisuuden jäädä paikalleen.
Mutta leipä oli tiukassa ja vaati kovaa työtä. Tuo vuosi on muuten 1694.
Seuraavana vuonna alkoivat Suuret Kuolonvuodet. Osa heistäkin kuoli. Mutta osa
jäi henkiin ja jatkoi työtään joka ei suuresti palkinnut mutta antoi ainakin
osalle lapsista mahdollisuuden selviytyä ja tehdä aikanaan oma osansa niin
itselleen kuin sitä kautta tuleville sukupolville.
Savupirtti
katosi tuulen mukana jonnekin kaukaisuuteen ja tilalle oli tullut paritupa joka
oli tulessa. Pihalla oli suuri joukko sotilaita vanhanmallisissa univormuissa.
Siviilejä ei näkynyt missään.
-
Talon asukkaat ovat piilopirtissä. Eletään Isonvihan aikaa. Vuotta 1713. Nuo
ovat venäläisiä sotilaita. Talon asukkaat ovat heitä jotka näitte äsken
lapsina. He joutuivat pakenemaan venäläisten terroria ja etelästä päin tulevaa
ruttoa. Yksikään heistä ei selvinnyt kovasta talvesta.
Paritupa
haipui näkymättömiin ja tilalle tuli melko hyväkuntoisen näköinen joskin pieni
hirsimökki. Mökin ovi aukesi ja miehiä lähti kävelemään pois pihapiiristä.
-
He ovat Isonvihan aikana täällä asuneitten ja menehtyneitten ihmisten kaukaisia
sukulaisia ja menossa taksvärkkiin. He olivat aikanaan ison tilan palkollisia
mutta isojaon jälkeen heistä tuli torppareita. He tekivät pitkiä ja raskaita
taksvärkkipäiviä isännälle että voisivat tehdä sitten työtä itselleen kotonaan.
Kovan työn ansiosta heille kertyi kokoon sen verran että nälkä ei ollut enää
uhkana. Viimeiset Suuret Nälkävuodetkin olivat jo menneet. Ollaan vuodessa
1890. Talon lapset saivat käydä kouluakin. Ei paljon, mutta sen verran että
oppivat lukemaan. Elättäen kasvaessaan toivetta että jos vaikka joskus pääsisi
torpparista talolliseksi.
Näkymä
pihalla pimeni, mutta sama talo oli edelleenkin paikallaan. Tosin siihen oltiin
tehty melkein talon itsensä kokoinen lisävinkkeli. Elettiin yötä. Tuvan ovi
aukesi, ulos juoksi nuori mies joka meni suksilleen ja läksi hiihtämään
pimeyteen. Hetken kuluttua kaksi muutakin miestä tuli ulos ja katseli pimeään
metsään katoavaa latua.
-
Eletään helmikuuta 1918. Tuo karkuun hiihtänyt mies oli torpan pojista nuorin.
Hän ei halunnut osallistua punakaartin toimintaan, pelkäsi turvallisuutensa
puolesta ja hiihti valkoisten puolelle. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta
kuin liittyä valkoisten joukkoihin. Kaksi muuta veljestä laittoivat punaisen
nauhan käteensä. Toinen kuoli Tampereen taistelussa ja toisen valkoiset teloittivat.
Valkoisten puolelle menneestä nuorimmasta veljeksestä tuli torpparivapautuksen
jälkeen talon isäntä. Hänen ensimmäinen lapsensa, poika syntyi vuonna 1920.
Talo
katosi hämärään ja ilmestyi hetken kuluttua takaisin kirkkaassa talvisessa
pakkaspäivässä. Nyt talon ulko-ovella oli pappi ja se sama veljeksistä nuorin,
nyt jo kovan kahdenkymmenen vuoden työn vanhentamana. Pappi puhui miehelle joka
peitti kasvonsa käsiinsä ja astui sitten sisälle tupaan.
-
Edelleen helmikuussa. Mutta vuonna 1940. Miehelle oli syntynyt vielä pojan
lisäksi kolme tytärtä. Ja hän sai juuri kuulla sen, että hänen ainoa poikansa
oli kaatunut Summassa. Tyttäristä ei olisi tilan jatkajiksi. Elleivät he naisi
itselleen sopivaa miestä. Joita samaan aikaan niitettiin rintamalla.
Talon
ympäristö muuttui talvisesta kesäiseksi. Vanhemmat tunnistivat hetki sitten
poikansa kaatumista surreen miehen mutta hän oli nyt selvästi vanhempi. Hänen
kanssaan pihalla oli nuori pariskunta. Ehkä vähän päälle kaksikymppisiä.
Vanhentunut mies puristi kummankin kättä.
-
Eletään vuotta 1960. Koska miehelle ei tullut työn jatkajaa ja tyttäret olivat
muuttaneet maailmalle hän päätti myydä manttaalinsa muille viljelijöille ja
muuttaa vaimonsa kanssa viettämään eläkepäiviään rivitaloon Naakkamoon. Tuo
nuori pariskunta tuossa osti talon ja asuintontin. He purkivat vanhan ja huonokuntoisen
talon ja rakensivat tilalle uuden. Tämän saman talon jonka te ostitte.
Pariskunta perustaisi myös kuljetusyrityksen joka vaikeitten alkuvuosien
jälkeen työllistäisi puolen tusinaa miestä. Heistä tuli paikkakunnalla
tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä ja aktiivisia kansalaistoimijoita.
Vanhempana he myivät yrityksensä tuolle naapurillemme joka asuu tuossa meidän
vieressämme. Hän jatkaa heidän työtään.
Näkymä
hämärtyi jälleen. Oli syksyisen hämärää ja pihalla talon edustalla oli vanha
mies joka oli kaatunut maahan, puristi rintaansa ja katsoi taloa. Mies näytti tekevän
kuolemaa. Talo pimeni eikä savupiipusta tullut enää savua.
-
Tuo mies oli se nuori mies joka rakensi talon. Hän kuoli muutama vuosi sitten
sydänkohtaukseen. Hänen vaimonsa kuoli vuotta aikaisemmin syöpään. Heidän
lapsensa asuvat muualla eikä taloa saatu myytyä. Niinpä siinä oli vain
peruslämpö pitkän aikaa. Kunnes me muutimme tänne. Mutta jotain puuttui.
Jotain, mitä talossa oli aina ollut. Niin tässä kuin niissä aikaisemmissa.
Talo
haihtui pois ja edessä oli paljas hanki. Hangella oli niitä hirviä metsästäviä
muinaissuomalaisia. Heidän ympärillään hohti kirkas valo. Valo siirtyi aukion
toiselle puolelle jossa oli niitä savupirtissä olleita ihmisiä. Sitten se
siirtyi eteenpäin aina uuden tontilla asuneen sukupolven edustajien ympärille.
Kunnes se loisti sydänkohtaukseen kuolleen kuljetusyrittäjän ja hänen vaimonsa
ympärillä. Lopulta näkyviin tulivat nykyisin talossa asuvat isä, äiti ja poika.
He katsoivat itseään. Valo siirtyi heitä kohti mutta ei koskaan saavuttanut
heitä vaan vaimeni ja katosi jättäen jäljelle vain kolme hämärässä seisovaa
ihmistä jotka hävisivät pimeyteen. Tämäkin näky katosi ja he näkivät jälleen edessään
talonsa jonka olivat ostaneet vuosi takaperin. Poika alkoi puhua vanhemmilleen:
-
Tämän kaiken kuusi näytti minulle heti kun olimme muuttaneet tänne. Se on
kertonut minulle paljon muutakin mutta tämä jonka näitte oli sen viesteistä
tärkein. Jokainen täällä asunut sukupolvi on toiminut sen vuoksi että
seuraavalla sukupolvella olisi hieman helpompaa. Ei ehkä aina edes tietoisesti
mutta olosuhteitten pakosta. Valo on siirtynyt sukupolvesta seuraavaan ja
vahvistunut. Mutta meidän kohdallamme se on sammumassa. Sillä kuusi sai minut
ymmärtämään että me olemme olleet itsekkäitä omaan napaamme tuijottavia paskoja
emmekä ymmärrä sitä mitä uhrauksia juuri meidän vuoksemme on tehty. Uhrauksia, joista
me olemme kiittäneet sylkemällä niitten sukupolvien päälle joitten ansiosta me
olemme voineet elää yltäkylläisyydessä.
-
Minä itse olin tuhoamassa menneitten sukupolvien työn omalta osaltani siten
että olin itsekkäästi tuhoamassa omaa elämääni. Mutta te olette halunneet
osaltanne tuhota muittenkin elämän. Omassa suvaitsevaisuudessanne ja
kuvittelemassanne erinomaisuudessanne te olette mitätöineet ja halveksuneet
sitä kaikkea mitä menneet sukupolvet ovat tehneet hyväksenne. Ilman heidän
työtään te ette olisi mitään. Ja sairaaksi kiitokseksi te haluatte omahyväisyydessänne
jakaa kaikki heidän työnsä tulokset muualta tuleville heinäsirkkaparville
ainoastaan siksi että siten te voitte siten kuvitella olevanne muita parempia
ihmisiä. Kuusi sai minut ymmärtämään että olen osa pitkää ketjua eikä minulla
ole oikeutta katkaista sitä vaan minulla on velvollisuus jatkaa sitä eteenpäin.
Koska ymmärrän nyt, että minunkin jälkeeni on joku, joka asuu tätä taloa. Minun
täytyy ajatella häntäkin eikä vain itseäni. Olen ymmärtänyt hävetä sitä, mitä ennen
tänne muuttoa olin. Joko tekin ymmärrätte?
Talo
katosi jälleen ja edessä oli lumen peittämä aukio. Sillä aukiolla olivat ne
kaikki ihmiset mitä heille oli näytetty. Yhtä aikaa. Isä pyyhki kyyneliään,
meni ja halasi poikaa. Äiti tuli mukaan halaukseen. Poika vastasi halaukseen ja
totesi:
-
Totuus koskee. Mutta tässä tapauksessa kipu myös parantaa.
Isä
kysyi:
-
Mennäänkö viettämään joulua? Perheenä?
Poika
vastasi:
-
Mennään vaan. Minäs muunakaan? Oli jo korkea aika.
Talo
palasi taas näkyville mutta yksi hahmo jäi jäljelle. Se mies, joka oli asunut
tässä ennen heitä ja kuollut sydänkohtaukseen tälle pihalle. Hän heilautti
heille kättään ja hymyili. Näytti siltä, että hänen muistonsa oli odottanut
tällä tontilla monta vuotta mutta nyt se sai rauhan. Mies haipui ja katosi
jonnekin ikuisuuteen. Isä, äiti ja poika katsoivat vielä hetken kuusta ja
menivät sisään viettämään joulua.
Tulisijassa
tuli paloi vielä hetken aikaa ja lopulta jäljelle jäi vain hehku. Senkin
sammutti pikkuhiljaa alkanut hiljainen lumisade, joka näytti siltä kuin
hiutaleet olisivat hetken ajan katselleet ympärilleen ennen kuin asettivat
sijoilleen jo aikaisemmin sataneen lumen päälle. Niin kuusi kuin talo
huokaisivat tyytyväisenä. Tyhjä, perheetön talo oli vain varasto eikä
sellaisessa varastossa ollut mitään, mitä pihakuusen tulisi suojella. Vuosi
sitten tähän taloon oli muuttanut kolme irrallista ja itsekästä ihmistä. Mutta
huomenna, joulupäivänä tässä talossa heräisi perhe. Valo siirtyisi jälleen
eteenpäin.