Berliini, huhtikuu 1938.
Valtakunnankansleri Adolf Hitler istui
työhuoneessaan työpöytänsä ääressä ja kävi läpi viime aikojen tapahtumia varsin
tyytyväisenä, vaikka hänen malttamaton mielensä ei ollut täysin tyytyväinen
koskaan. Asiat olivat kuitenkin pääosin edenneet niin kuin hän oli
suunnitellut. Valta oli vuonna 1933 betonoitu natsipuolueen eli toisin
sanottuna hänen käsiinsä. Se Sturmabteilungin Röhm oli hetken aikaa kuvitellut
itsestään liikoja mutta hänet ja järjestön muut johtajat oli hoidettu pois
päiviltä. Sen jälkeen SA:n merkitys oli kuihtunut alati kasvavan ja Hitlerille absoluuttisen
uskollisen SS:n varjossa.
Armeija oli puolestaan saatu oikeaoppiselle
kannalle ainakin ylimmän johdon osalta kun sotaministeri von Blomberg ja ja
maavoimien komentaja Fritsch juoniteltiin eroamaan ja tilalle oli tullut
natseille uskollinen Keitel ja muut kuuliaiset upseerit. Kaiken kaikkiaan
valtakunnan ote oli täydellisesti Führerin kourassa ja otetta vahvisti
kansansuosio. Olihan hän pitänyt lupauksensa ja saanut Saksan valtion talouden
ja sitä myötä myös saksalaisten henkilökohtaisen elintason selvästi paremmalle
tolalle. Henkilökohtainen taloudellinen turvallisuus oli sellainen kannustin
että se salli ihmisen hyväksyä sinänsä kovaotteisen ja julman hallinnon. Kunhan
se julmuus ei kohdistunut häneen itseensä. Juutalaisten vuonna 1933 alkanut ja
pikkuhiljaa pahentunut syrjintä jotenkin vain unohtui taka-alalle. Olihan
tavallisella saksalaisella työtä, turvaa, tarpeeksi ruokaa ja vielä upouusi
radiokin.
Hitlerillä oli kyllä täysin suunniteltuna
se, mitä hän tulisi sille juutalaisporukalle tekemään. Sen tiesi tällä hetkellä
hänen lisäkseen vain kourallinen ihmisiä. Mutta vaikka alkuun oli päästy niin
lopullinen ratkaisu sai vielä odottaa. Oli kiireellisempiä tehtäviä.
Ensimmäisenä oli oman vallan varmistaminen ja se oli nyt betonoitu. Sitten
täytyi alkaa rakentaa Saksan uutta suuruutta ja irtautumista Versaillesin
häpeärauhasta. Asevoimien kasvattaminen oli hyvässä vauhdissa ja yleinen
asevelvollisuus palautettu. Reininmaa oli remilitarisoitu eivätkä Ranska ja Iso-Britannia
tehneet silti mitään. Ne olivat pelkkää puhetta.
Ne Garmisch-Partenkirchenin ja Berliinin
olympiakisatkin olivat varsin mainio propagandavoitto. Niillä pystyttiin
kertomaan maailmalle toimivasta ja järjestäytyneestä kansakunnasta. Varsinkin
Yhdysvalloissa suhtauduttiin Saksaan ja sen hallintoon varsin suopeasti.
Oli ollut aika ottaa seuraava askel ja se
onnistui täysin Hitlerin suunnitelman mukaisesti. Itävalta liitettiin Saksaan.
Kansanäänestyksessä ja ilman sotimista. Länsimaat soittivat suutaan mutta eivät
taaskaan pystyneet mihinkään. Pelkkää puhetta. Seuraavaksi otettaisiin
kohteeksi Tshekkoslovakian sudeettialueet ja sitten tehtäisiin selvää siitä
Versaillesin häpeärauhan sekasikiöstä Puolasta. Jolloin myös Saksan häpeällinen
kahtiajako päättyisi. Danzig otettaisiin takaisin ja lopetettaisiin sekasikiön
olemassaolo kokonaan.
Hitler oli voimansa tunnossa vaikka oli
sinänsä voinut muutaman päivän fyysisesti varsin huonosti. Mielessä kävi että
pitäisiköhän vaihtaa henkilääkäri. Eihän hän itsekään oikein tiennyt mitä
kaikkea se Morell hänelle syötti. Olipahan vaan luottanut häneen ja napostellut
pillerit kuuliaisesti.
Silloin se tapahtui. Hitler tunsi kuinka
rautainen ja armottoman tiukka vanne alkoi puristaa hänen rintaansa. Mieleen
nousi kaiken loppumisen pelko ja samalla ehkä tajuaminen siitä että hänkin oli sittenkin
vain ihminen. Hän yritti painaa työpöydällään olevaa summerin nappulaa mutta
kouristus kaatoi hänet taaksepäin eikä hän enää jaksanut nousta. Kaikki alkoi
hämärtyä ja Hitler tiesi lopun olevan lähellä. Viimeisenä ajatuksenaan hän
tuumi katkerana että voi helvetti, kaikki jäi kesken…
Hitlerin henkilökuntaa oli ohjeistettu
että Führeriä ei missään nimessä saanut häiritä sotaa pienemmällä syyllä silloin
kun hän työskenteli. Siksi kesti tuntikausia ennen kuin asia tajuttiin. Lääkäri
totesi Führerin kuolleeksi ja arvioi syyksi sydänkohtausta. Saksaan julistettiin
kuukauden suruaika.
Vuotta myöhemmin, Berliini, huhtikuu 1939.
Hitlerin kuoleman ja sitä seuranneen
lyhyen sekasorron jälkeen maassa tosiasiallista valtaa pitävän sotilaneuvoston
johtaja marsalkka Gerd von Rundstedt oli omalta osaltaan osallistunut Führerin
muistojuhlaan vaikka olikin pysynyt taustalla. Taustalla pysyi myös
sotilasneuvosto sillä se ei havitellut näkyvää, vaan tosiasiallista valtaa.
Kulissivalta oli edelleenkin NSDAP:llä. Käytännön syistä.
Niin kuin useat marsalkat ja kenraalit
olivat ounastelleet alkoi Hitlerin kuolemasta valtakamppailu joka muuttui
varsin nopeasti veriseksi. Führerin valtaa ja asemaa hamusivat itselleen niin
Himmler, Göring, Bormann, Hess sekä myös Streicher ja kukin heistä sai
haalittua tuekseen aseistettua väkeä niin puoluekoneistosta kuin SS:stä. Nopeasti
muodostettu sotilasneuvosto johon oli otettu ainoaksi siviilijäseneksi talousasiantuntija
Hjalmar Schacht antoi vallanhaluisten falangien tapella keskenään muutaman
päivän ja sen jälkeen se komensi Wehrmachtin puuttumaan peliin.
Ylivoimainen Wehrmacht lopetti
valtataistelun nopeasti. Virallisen ilmoituksen mukaan kaikki valtaa
tavoitelleet olivat kuolleet väkivaltaisuuksissa. Streicherin kohdalla tämä
pitikin paikkansa mutta muut teloitettiin sotilasneuvoston määräyksestä. Heidät
katsottiin liian vaarallisiksi ja sotilasneuvostolla oli hihassaan valttikortti
eli Joseph Göbbels. Göbbels oli älykkäänä miehenä haistanut tuulen suunnan ja
hakeutunut heti Hitlerin kuoleman jälkeen yhteyteen sotilasneuvoston kanssa.
Kun Wehrmacht oli varmistanut tilanteen, SS hajoitettiin ja sen sotilaat
ripoteltiin Wehrmachtin yksiköihin.
Väkivaltaisuudet olivat kestäneet vain
muutaman päivän, sisällissodalta vältyttiin ja maa oli rauhallinen. Nyt
suunnattiin tulevaisuuteen. Sotilasneuvosto ymmärsi että Saksan ja saksalaisten
tämän hetkinen hyvinvointi ja vakaus miellettiin nimenomaan Hitlerin ja kansallissosialistisen
puoleen ansioksi. Toimivaa ei kannattanut muuttaa, ainakaan julkisesti. NSDAP
jatkoi toimintaansa entiseen malliin ja sen johtajaksi tuli luonnollisesti
Göbbels, joka virkaanastujaispuheessaan ilmoitti että ei ole eikä tule enää toista
Führeriä. On vain Führerin työn jatkajia ja Saksan kansan palvelijoita.
Päällisin puolin Saksassa jatkui kaikki
niin kuin ennenkin mutta tosiasiassa NSDAP piti valtaa sotilasneuvoston
käskyjen mukaisesti eikä muita puolueita edelleenkään sallittu. Se sopi sotilasneuvostolle
sillä se ei tahtonut sosialisteja, kommunisteja ja liberaaleja sotkemaan sitä,
mitä oli saatu aikaiseksi. Saksan kansa sopeutui asiaan helposti ja eihän
mitään sopeutumista oikeastaan tarvittukaan. Elämä jatkui entisellään. Mutta
sotilasneuvosto ymmärsi, että vaikka Hitler oli saanut urallaan aikaan
saksalaisten kannalta loistavia saavutuksia, niin hän olisi ennen pitkää ajanut
Saksan tielle, joka päättyisi tuhoon. Tuo tie tulisi nyt muuttaa.
Ensimmäisenä haasteena oli naapurimaiden
rauhoittaminen. Hitlerin suunnitelma elintilasta ja laajenemisesta itään olisi
johtanut Saksan ilman muuta jälleen kahden rintaman sotaan johon Yhdysvallat
tulisi jossain vaiheessa mukaan. Se tietäisi automaattisesti Saksan häviötä
eikä ollut mitään taetta että selviäisikö se häviöstään maana siinäkään
mittakaavassa kuin ensimmäisestä maailmansodasta. Sotahan oli tulossa, sen
sotilasneuvosto ymmärsi. Ja se sota tultaisiin käymään Stalinin Neuvostoliittoa
vastaan. Ja siihen sotaan tarvittaisiin liittolaisia. Sotilasneuvosto ymmärsi
tämän vaikka jaettu ja runneltu Saksa hiersi senkin mieltä. Realisteina he
kuitenkin totesivat että vallitsevaa asiantilaa ei voinut muuttaa. Oli
sopeuduttava ja alistuttava väistämättömään.
Naapurimaihin tuli ottaa yhteyttä. Niin
itään kuin länteen. Mutta sitä ei tehtäisi aluksi suurten julkilausumien ja
yleisötilaisuuksien välityksellä vaan sotilaille sopivammalla tavalla. Niinpä Wehrmacht
otti yhteyden niin Puolan, Tshekkoslovakian, Romanian, Ranskan ja
Iso-Britannian sotilastiedusteluun ja viesti oli selvä: Saksa aikoo pitää
kiinni saavuttamastaan, mutta se luopuu jatkossa kaikesta
laaajentumishalustaan. Sen sijaan se tarjoaa yhteistyötä ja liittolaisuutta
laajentumishaluista Neuvostoliittoa vastaan, jonka uhasta kenelläkään tuskin
oli minkäänlaista epäilystä.
Kaikissa maissa joihin Saksa otti yhteyden
tunnettiin voimakasta antipatiaa kommunismia kohtaan. Mutta siitä huolimatta
pelkkä ilmoittaminen ei riittäisi takuuksi. Siksi Saksa veti joukkojaan pois
niin itäiseltä kuin läntiseltä rajaltaan ja jätti vain rajavartiojoukot. Myös
saksalainen media muuttui huomattavasti neutraalimmaksi uutisoinnissaan. Vuosi
oli kulunut ja suunnanmuutos alkoi kantaa hedelmää. Tshekkoslovakian kanssa
tehtiin sopimus että Saksa antaa maan valmistaa lisenssillä nykyaikaisia
Messerschmitt Bf 109-hävittäjiä ja Tshekkoslovakia puolestaan antoi Saksalle
lisenssiluvan omalle varsin kehittyneelle panssarikalustolleen.
Sopimukseen kuului myös se, että
Tshekkoslovakia antoi sudeettialueilleen erittäin suuren autonomian.
Saksalainen media juhlisti kyseistä asiaa hyvänä esimerkkinä maitten
lämpenevistä suhteista ja molemminpuolisesta yhteistyöstä. Puolan kanssa puolestaan
saatiin neuvoteltua sopimus jolla liikkuminen Saksasta Itä-Preussiin saatiin
mahdollisimman vaivattomaksi. Myös sotilaallista yhteistyötä aluksi esikuntien
karttaharjoitusten muodossa suunniteltiin.
Sinänsä hieman huolestutti Ranskan ja
Englannin asenne. Niissä alettiin kyllä jo uskoa Saksan vilpittömyyteen mutta jätettiin
puolustuksen kehittäminen liian vähälle. Maat luottivat liikaa Kansainliittoon ja
uskoivat että Stalin saataisiin rauhoittumaan neuvotteluilla. Sotilasneuvosto
joutui kulissien takana muistuttamaan näitä maita että myönnytysten tielle ei
kannata lähteä. Stalin ottaa ilmaiseksi niin paljon kuin saa, mutta sen jälkeen
hyökkää.
Myös Italialle kerrottiin kulissien takana
että Mussolini, joka oli saanut maansa varsin toimivaan kuntoon saisi unohtaa haaveet
uudesta Roomasta. Saksa ei tukisi sitä millään tavalla. Japanilaisille
annettiin samanlaisia viestejä mutta maa oli jo hyökännyt Kiinaan. Saksa
ilmoitti ettei se tue kyseistä hyökkäystä millään tavalla, kehotti Japania
vetäytymään ja aloittamaan kauppaneuvottelut erityisesti Yhdysvaltain kanssa.
Tavalliselle saksalaiselle asia vaikutti
varsin suurelta takinkäännöltä mutta he muistivat sinänsä vielä hyvin edellisen
sodan eivätkä kauheasti kaivanneet uutta. Ja Göbbels keksi idean Führerin
Taisteluni-kirjan lisäosioista jotka hän kirjoitti hieman ennen kuolemaansa
mutta joita ei ehditty julkaista. Niissä Führer ilmoitti että Lebensraum
tarkoittaa nimenomaan Saksan omaa aluetta jota täytyy suojella kaikin
mahdollisin keinoin. Käytännölliset saksalaiset nielivät tämän. Eniten heitä
kiinnosti ruokakomeron sisältö joka oli turvattu. Sotateollisuutta lisättiin
jatkuvasti, elintason nousun kustannuksellakin mutta koska se oli kuitenkin huomattavasti
parempi kuin lama-aikana niin Saksan kansa antoi hyväksynnän uudelle suunnalle.
Niin kuin se antaisi sille seuraavallekin muutokselle.
Ja se muutos oli juutalaiskysymys.
Sotilasneuvostossa ei ollut oikeastaan
yhtään vannoutunutta natsia ja kun he saivat tietoonsa Hitlerin juutalaisiin
kohdistuvan tuhoamissuunnitelman he olivat kauhuissaan. Useastakin syystä.
Tokihan heillä kaikilla oli ollut juutalaisia aseveljiä ensimmäisessä
maailmansodassa. Toisekseen juutalaisilla oli huomattava määrä Saksaa
hyödyttävää osaamista. Ja kolmas, se suurin syy oli ymmärrys että tuollaista
kansanmurhaa ei pystyisi tekemään salassa. Asia vuotaisi maailmalle ja tekisi
Saksasta hylkiövaltion ja samalla saattaisi tuhota suunnitelmat puolustautua Neuvostoliittoa
vastaan.
Onneksi Saksa ei ollut päässyt
juutalaisvainoissa kovin pitkälle. Oikeastaan juutalaisia ei oltu kohdeltu vielä
toistaiseksi paljonkaan huonommin kuin esimerkiksi amerikkalaiset kohtelivat samaan
aikaan neekeriväestöään. Apuun tuli jälleen Göbbels joka kirjoitti taas uusia
lukuja Hitlerin Taisteluni-kirjaan ja sanoi Hitlerin suulla että hän halusi
tuhota nimenomaan juutalaisbolshevikit jotka janosivat Moskovan johtamaa
maailmanvallankumousta. Ja siinä tuhoamisessa ja Saksan suojelemisessa oltiin jo
onnistuttu. Tavalliset juutalaiset saisivat elää Saksan kansalaisina niin kuin
ennenkin. Onneksi Hitlerin suunnittelemaa ”kristalliyötä” ei oltu ehditty
toteuttaa.
Kaikki siihen mennessä vangitut juutalaiset
– bolshevikkeja lukuunottamatta – vapautettiin keskitysleireiltä. Buchenwaldin
ja Dachaun keskitysleirit jätettiin toimintaan. Sinne saatettiin keskittää
kommunisteja ja muita saksalaista järjestystä uhkaavia tekijöitä.
Sotilasneuvosto oli realisti ja se ymmärsi että humanismilla oli rajansa. Humanismiin
liittyi myös se, että juutalaisille luonnollisesti sallittiin vapaa maasta
poistuminen mutta yllättävän harva käytti sitä kun se huomasi, että olot heidän
kohdallaan palautuivat normaaliksi. Tavallinen saksalainen uskoi tai ainakin
hyväksyi Saksan valtion päivitetyn propagandan ja totteli käskyjä. Ja eli
suhteellisen tyytyväisenä päivän kerrallaan. Sotilasneuvostossa nähtiin että
toimivaa järjestelmää ei tulisi sotkea demokratialla.
Berliini, huhtikuu 1940
Sotilasneuvosto oli aavistanut oikein.
Stalin aikoi ottaa seuraavan askeleen. Mutta hän ei vielä uskaltanut tehdä sitä
ilman lupaa. Neuvostoliitto oli ottanut yhteyden Saksan ulkoministeriöön ja
esittänyt toiveenaan että se saisi vapaat kädet hoitaa ns. Suomen ja Baltian
ongelman. Toisin sanoen miehittää kyseiset maat, liittää ne itseensä ja sovjetisoida.
Asia esitettiin huhtikuussa että varsinainen operaatio voitaisiin tehdä kesällä
hyvissä kelioloissa. Saksan ulkoministeriö esitti jyrkän kielteisen näkemyksen
ja otti yhteyttä Ranskaan ja Iso-Britanniaan.
Kyseisissä maissa tajuttiin lopultakin
Neuvostoliiton uhka ja ne alkoivat kehittää varusteluteollisuuttaan
pikavauhtia. Lisäksi muutama päivä Neuvostoliiton yhteydenoton jälkeen allekirjoitettiin
jo pitkään valmisteltu ns. Länsiliiton sopimus. Puolustusliitto joka myös antoi
turvatakuut niin Suomelle kuin Baltian maille. Muutamaa päivää myöhemmin
Italia, Puola, Tshekkoslovakia ja Romania liittyivät Länsiliittoon. Stalin
säikähti ja perääntyi. Toistaiseksi. Melko pian myös Suomi, Unkari, Viro,
Latvia ja Liettua liittyivät Länsiliittoon.
Sopimus itsessään oli vain nimiä paperilla
joten avun kohteena olevia maita tuli auttaa. Saksa tarjosi Suomelle
huomattavan määrän sekä kenttätykistö- että panssarintorjuntatykistökalustoa.
Lisäksi Suomelle myytiin hyvin kohtuulliseen hintaan 60 kappaletta
Messerschmitt bf 109-hävittäjää. Kauppaan kuului se, että Saksa sai puolestaan
rajattoman lisenssioikeuden suomalaisten kehittämään Suomi-konepistooliin joka
nähtiin painostaan huolimatta parempana kuin saksalaisten oma Erma
MP38-konepistooli. Myös Ranska möi halvalla suomalaisille tykistökalustoa sekä
vielä 60 Dewoitine 520-hävittäjää. Iso-Britannia puolestaan toimitti
suomalaisille laivastokalustoa sekä ampumatarvikkeita.
Baltian maita autettiin myös mutta maat
nähtiin vaikeana puolustusmaastona neuvostoliittolaisia panssaridivisioonia
vastaan joten maat tekivät puolustussuunnitelman erityisesti Saksan kanssa.
Mukana oli myös Ranska ja Iso-Britannia joitten osaksi tulisi mahdollisen sodan
alkaessa laivaston lähettäminen Itämerelle ja neuvostolaivaston sulkeminen sen
pohjukkaan Leningradiin.
Saksassa itsessään tilanne oli vakaa.
Elintaso oltiin pystytty varustelun lisäämisestä huolimatta pitämään
entisellään. Natsipuolue oli yksinvallassa mutta se oli jättänyt kaikki ne suuret
kansanjuhlat joita Hitler rakasti. Oikeastaan se oli vain toimitusministeriö
joka toteutti sotilasneuvoston määräykset. Natsipuolue halllitsi Saksaa ja
sotilasneuvosto natsipuoluetta. Ja von Rundstedt näki että määräykset olivat
olleet oikeita. Saksa oli jotenkuten onnistunut pitämään tasapainon
välttämättömän varusteluteollisuuden ja saksalaisten elintason välillä. Kansa
oli suhteellisen tyytyväinen. Se ei ollut unohtanut lamaa ja puutetta.
Lisäksi välit entisiin vihollismaihin lännessä
alkoivat oikeasti lämmetä. Termistössä niin Saksassa kuin muissakin maissa
alkoi yleistyä Göbbelsin keksimä termi ”Entspannung” eli liennytys. Poislukien
Neuvostoliitto. Sen uhka oli olemassa. Mutta saattoi olla, että varautumiseen
oli vielä aikaa. Ehkä vuosiakin. Saksa ja Länsiliitto tarvitsisi jokaisen
vuoden. Saksan talous- ja teollisuusasiantuntijat olivat aikanaan sanoneet
Hitlerille että Saksa ei ole valmis sotimaan ennen kuin 1944 tai 1945. Mutta
Hitler ei uskonut vaan vaati sotaa aloitettavaksi jo 1939. Sotilasneuvosto
puolestaan uskoi varoituksia.
Berliini, huhtikuu 1944
Se alkaisi pian.
Neuvostoliitto oli aloittanut
liikekannallepanon. Niin Saksa kuin muut Länsiliiton maat olivat aloittaneet
omansa. Neuvotteluja yritettiin epäilemättä käydä mutta sotaa tuskin
pystyttäisiin välttämään. Stalinista oli tullut liian ahne ja hän halusi jättää
merkkinsä historiaan. Lisäksi Stalin oli saanut itseluottamusta ja uskoa
asevoimiinsa kun Neuvostoliitto oli vuonna 1939 voittanut Khalgin Golissa
muutaman kuukauden kestäneen rajasodan Japania vastaan.
Sinänsä Stalin oli Länsiliiton
liittolainen, tajuamattaan. Hän oli suurissa puhdistuksissaan tapattanut
osaavimman kenraalikuntansa, erityisesti marsalkka Tuhatsevskin ja
sotilastiedustelun mukaan puna-armeija luottaisi ensimmäisen maailmansodan
tyyliseen yksinkertaiseen ja mielikuvituksettomaan rintamahyökkäykseen.
Se oli tiedossa että noita hyökkäyksiä
tuettaisiin massiivisella tykistötulella ja sen vuoksi päähyökkäyssuunnissa
joita olisivat Puola, Baltian maat ja Suomi ei ryhdyttäisi kiinteään
puolustukseen jonka tykistö ilman muuta jauhaisi kappaleiksi. Sen sijaan
suoritettaisiin viivytystaisteluja joissa kulutettaisiin vihollista ja
tehtäisiin sitten vastahyökkäyksiä kaksipuolisella saarrostuksella. Tässä
auttaisi saksalaisten kehittämät panssarintorjunta-aseet panssarinyrkki ja
panssarikauhu sekä edellisenä vuonna sarjatuotantoon tullut Sturmgewehr joka
nostaisi jalkaväkiryhmän tulivoiman ylivoimaiseksi puna-armeijaan verrattuna.
Näitä pst-aseita ja rynnäkkökiväärejä tehtiin myös lisenssillä muissa
Länsiliiton maissa.
Länsiliittoa auttoi myös tieto siitä että
sen – erityisesti Saksan – ilmavoimat olisivat laadullisesti ylivoimaisia
neuvostokoneisiin nähden eivätkä jäisi jälkeen määrässäkään. Neuvostoliiton
päähävittäjänä oli edelleenkin vanhentunut Polikarpov I-16 vaikka se oli
alkanut kehittää ajanmukaisempaakin kalustoa. Mutta vasta alkanut. Saksalla oli
sen sijaan käytössä Messerschmitt bf 109:n uusimmat versiot, Focke-Wulf 190 ja pikavauhtia
sarjatuotantoon otettu suihkuhävittäjä Messerschmitt Me 262. Lisäksi Saksalla
oli omaa hyvää pommituskalustoa sekä eräänlainen lottovoitto. Britit olivat
nimittäin keskittyneet edelleenkin kevyisiin pommikoneisiin ja Avro-tehtaalle
suunniteltu raskas pommikone ei tullut hyväksytyksi. Saksalaiset saivat
ostettua koneen lisenssioikeudet ja kone, jota oltiin suunniteltu brittiläiseksi
Avro Lancasteriksi olikin nyt saksalainen Heinkel He 200 jota oli valmistettu
jo yli 2.000 kappaletta:
Britit eivät olleet saaneet aikaiseksi
kuin keskiraskaan Vickers Wellington-koneen. Päävastuu oli vieläkin kevyillä
Blenheimeillä. Onneksi britit olivat kehittäneet hävittäjäilmavoimiaan
kiitettävästi ja heidän suurissa määrin tuotettu Spitfire-koneensa vastasi
laadultaan saksalaisia hävittäjiä. Britit olivat kuitenkin aloittaneet He
200-konetta muistuttavan Short Stirling-koneen tuotannon mutta niitä oli vasta
muutama sata. Sekin oli tietysti tyhjää parempi. Ranskalaiset olivat laadussa
jäljessä mutta korvasivat sen koneiden varsin suuressa määrässä.
Sovitun suunnitelman mukaisesti niin
brittiläinen kuin ranskalainen laivasto oli siirtymässä Itämerelle ja sen
mukana kuljetettaisiin alkuun kymmenen ranskalaista divisioonaa Baltiaan ja
kuusi brittiläistä divisioonaa Suomeen. Brittiläisiä ja ranskalaisia joukkoja
siirtyisi myös Puolaan ja Tshekkoslovakiaan. Italialaisia ja unkarilaisia
divisioonia oli siirtymässä Romaniaan ja sinne siirtyisi myös saksalaisten
panssariarmeijan terävin ja voimakkain kärki.
Sille kärjelle olisi käyttöä sillä se
tekisi sodan ratkaisevimman iskun. Sodan alkuvaiheessa Puolassa, Baltiassa ja
Suomessa ei pyrittäisi vihollisalueen valloitukseen vaan puolustukseen ja mahdollisimman
suurien tappioiden tuottamiseen. Romania puolestaan olisi puna-armeijalle
sivustasuunta ja siellä kokeiltaisiin marsalkka von Mansteinin kehittämää ja
kenraali Heinz Guderianin viimeistelemää ns. salamasotasuunnitelmaa.
Panssaridivisioonat tekisivät ilmavoimien tukemana läpimurron. Operaation
alussa mahdollisimman paljon vihollisen ilmavoimia tuhottaisiin kentille. Panssarikiilat
etenisivät nopeasti aina Kaukasukselle Azerbaizaniin jossa sijaitsivat
Neuvostoliitolle välttämättömät öljykentät. Hitaammat saksalaiset
jalkaväkidivisioonat sekä romanialaiset, unkarilaiset ja italialaiset joukot
suojaisivat etenemisen sivustoja ja Puolassa, Tshekkoslovakiassa, Baltiassa ja Suomessa
olevat Länsiliiton joukot sitoisivat vihollisen voimia.
Kun Stalinin sotakoneelta loppuisi
polttoaine, niin se tukehtuisi. Varsinkin, kun se ei saisi apua mistään. Sen
sijaan diplomaattilähteistä oltiin saatu varma tieto, että mikäli Stalin
hyökkää länteen, niin tähän asti puolueeton Yhdysvallat laittaisi voimaan Lend
– Lease-lain joka takaisi Länsiliitolle käytännössä loppumattomat
tarviketäydennykset.
Myös Japani oli onnistunut lopettamaan
sotansa Kiinan kanssa. Rauhanteossa se sai Mantsurian. Porkkanana oli
kauppasopimus Yhdysvaltain kanssa. Japani oli tulevassa sodassa vielä villi
kortti mutta jos se aloittaisi sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan, se sitoisi
valtavan määrän puna-armeijan taisteluvoimaa. Japanilaiset todennäköisesti
odottaisivat ja katsoisivat mihin sota Euroopassa kehittyisi.
Salamasotahyökkäykseen osallistuville
joukoille painotettaisiin ankarasti että kun hyökkäys kulkisi Ukrainan läpi
niin ukrainalaisiin tulisi suhtautua kunnioituksella ja liittolaisina. Mitä ne
todennäköisesti olisivatkin sillä ukrainalaisten mielessä oli hyvin vuosien
1932-1933 holodomor jossa kommunistit tappoivat nälkään miljoonia
ukrainalaisia. Asenteen muutos slaavilaisia kansoja kohtaan oli vaatinut taas
Göbbelsiltä Mein Kampfin päivittämistä ja keskittymistä siihen että vihollinen
oli nimenomaan kommunismi, ei slaavit. Asenteenmuutosta oli opetettu jo Saksan
mediassa hyvän aikaa ja NSDAP:lla ja sitä kautta sotilasneuvostollahan oli
yksinoikeus mediaan.
Viimeisenä lukkona sekä Saksan että
Länsiliiton puolustukseen olisi Saksan ydinaseohjelma. Se ei ollut vielä valmis
mutta tiedemiehet olivat luvanneet että vuonna 1945 Saksa pystyisi räjäyttämään
ydinlatauksen. Luonnollisesti von Rundtstedt toivoi ettei sitä koskaan
tarvittaisi mutta se oli se viimeinen keino joka kannatti olla varalla. Amerikkalaisilla
oli oma ohjelmansa menossa mutta se oli saksalaisia selvästi jäljessä.
Sota alkaisi pian. Saksa olisi valmis
siihen. Niin valmis kuin se voisi olla. Niin kuin olivat muutkin Länsiliiton
maat. Tietysti jokainen sotasuunnitelma muuttuisi vanhentuneeksi sillä hetkellä
kun ensimmäinen laukaus ammutaan. Vain aika näyttäisi ja sattumalla olisi
asioissa suuri osuus. Niin kuin oli ollut huhtikuussa 1938 jolloin sattuma
muutti Saksan ja koko Euroopan tulevaisuuden. Marsalkka von Rundstedtin
seinällä oli Hitlerin kuva. Se oli välttämätöntä sillä Hitler oli Saksassa
ikoni. Myös von Rundstedt kunnioitti Hitleriä. Erityisesti hän arvosti miestä
sen vuoksi että hän sai Saksalle aikaan paljon hyvää mutta ymmärsi kuolla
ajoissa.