Elettiinpä
ennenkin vaikk´ ojan takaa oltiin ja juuri tällä hetkellä elettiin jostain
Helsingistä katsottuna monen, monen ojan takana sijaitsevan Huitsinnevadan
Örnätjärvellä nykypäivän uudenvuoden aattopäivää. Erään omakotitalon ulko-ovi
aukesi ja pihalle astui isokokoinen ja silmiinpistävän ruma mies jolla oli
kädessään voimasavuke Boston jonka hän siinä ulko-oven edessä sytytti suojaten kämmenkupissaan
liekkiä pakkastuulelta. Eihän sitä sisällä sentään kessuja käprytelty. Ihmistavat
piti kumminkin olla. Mies oli muuan vihakirjoittaja jonka jotkut voiman
pimeälle puolelle ajautuneet ihmiset saattoivat tuntea eräänä Perskeleen Ykänä.
Ykä
oli tehnyt klassisen virheen ja seurannut internetistä – ja vieläpä valtamedian
puolelta – vallitsevaa todellisuutta
joten hän kärsi suomalaisen miehen yleisimmästä mielenterveydellisestä
syndroomasta eli akuutin ja kroonisen perusvitutuksen yhdistelmästä. Sinänsä
kyseinen vitutus oli miesväestössä sen verran yleistä ettei kyseessä ollut oikeastaan
vika vaan ominaisuus. Jos miestä ei milloinkaan vituta, niin se ei voi olla
ihan terve.
Kierona
ja neuvokkaana vihakirjoittajana Ykä tiesi kuinka vitutus saataisiin ainakin
tilapäisesti asettumaan joten hän puhalteli pihalla Bostonin savuja jotka
olivat käyneet keuhkoissa kirvelemässä niin kuin Marilyniä himoavalla Juice-vainaalla
aikanaan ja katseli kavereitaan. Kavereilla hän tarkoitti pihapihlajassa
roikkuvaa lintulautaa ja siinä pyörivää tyytyväisten siivekkäitten torikokousta.
Niitä oli nytkin paikalla varmaan kolmekymmentä ja mikseivät ne olisi olleet
tyytyväisiä kun tarjolla oli sekä kauroja, kuorittuja auringonkukan siemeniä ja
maapähkinöitä sekä sen lisäksi toisella oksalla roikkui aina pari
rasvasiemenpalloa eli meisenknödeliä. Juuttaat söivät kuin hevoset vaan
syöminenhän oli tietysti tirppiäisenkin pääelinkeino ja tehokas toiminta-aika
näinä pimeinä vuodenaikoina oli niillä varsin lyhyt. Se täytyi käyttää
tehokkaasti niin että syödyn sapuskan varmistama lämpöenergia riittäisi
seuraavaankin aamuun. Mielellään niille ne muutamat roposet upotti minkä
tirppiäisten eväs kustansi.
Laudalla
pyöri tietysti aina eniten talitiaisia joita Perskeleillä kutsuttiin
tillintallintiaisiksi. Olihan mukana aina myös muutama hömötiainen ja aika
ajoin punatulkkujakin. Sitten oli paljon varpusia ja kirveleviä henkosia
vetelevä vihakirjoittaja tuumi että taitaa noilla tirppiäisilläkin olla
jonkunlainen nokkimisjärjestys. Varpuset eivät meinaan tulleet koskaan yksin
vaan parinkymmenen kaverin porukalla eivätkä ne koskaan tulleet laudalle vaan
söivät siitä laudan alta sitä mitä maahan oli tippunut. Sitten ne taas
katosivat kaikki yhtä aikaa.
hurhh….
Sinne
ne hävisivät pihlajan yläoksille. Sitten ne taas tulivat kaikki kerralla
paikalle.
hurhh…
Se
pyrähdys kuulosti aina niin mukavalta.
Niin
tillintallintiaiset kuin hömötiaiset eivät olleet moksiskaan kun
vihakirjoittaja tuli tuomaan niille uutta evästä. Ne olivat jo tottuneet,
tiesivät että tuo häiskä oli täysin vaaraton ja itse asiassa tuon niille
tarjotun runsaudensarven lähde. Tillintallit sentään nousivat pihlajan
yläoksille odottelemaan mutta muutenkin pelottomat hömötiaiset saattoivat
katsella aivan vierestä kun vihakirjoittaja laittoi niille aimo annoksen uutta
muonaa ja totesi sitten:
-
Olkka hyvä!
Eipä
vihakirjoittaja ehtinyt montakaan askelta sen jälkeen ottaa kun lintulaudalla
kävi kuhina ja siritys:
-
Hei jätkät! Uutta evästä!
Isommat
linnut olivat varauksellisempia. Laudalla kävi aika ajoin – joskin harvoin – harakoita ja sitten enemmän närhiä joita
saattoi katsella ikkunasta mutta heti kun ulko-ovi aukesi ne ottivat
siivekkäitten ritolat, lensivät parinkymmenen metrin päässä oleviin mäntyihin
ja rääkyivät että menitkin perkeleen häiskä pilaamaan hyvän ruokailusession.
Poikkeuksena oli aika ajoin pihlajassa käyvä käpytikka joka asioi laudalla
voimasavuke Bostonia kiskovasta vihakirjoittaja Ykästä välittämättä.
Jaa,
kas… siinähän on laudan alla hiiri. Se käy härkkimässä sitä mitä laudalta on
pudonnut. Antaapa hänen härkkiä kun ei käy liian röyhkeäksi niin kuin
edellisenä talvena jolloin vihakirjoittaja oli katsellut lintulautaa – jonka
runko oli läpinäkyvää muovia – ja ihmetellyt että mikäs ihmeen jötikkä tuolla sisällä
on. Tarkemmin katsottuna siellä oli hiiri joka oli kulkenut laudalle oksia
pitkin ja nakotti jyväsäiliön sisällä ilmeellä joka kertoi että se oli päässyt
hiirien taivaaseen. Vihakirjoittaja tuumi että hiirenpaska ei kuulu lintulaudan
muonatarjontaan joten hän nosti kannen pois ja totesi hämmästyneelle sekä
pahasti yllättyneelle hiirelle että suksi helvettiin.
Hämmästyttävää
kuinka pitkälle hiiri pystyi loikkaamaan. Jos vertasi kokoa ihmiseen niin se
loikka oli ehkä 20 metriä ja siinä olis ollut maailmanennätysmiehellä Mike
Powellillakin ihmettelemistä.
Tämä
toistui vielä kertaalleen joten ei muuta kuin oksasakset naksumaan ja kulkutiet
poikki. Operaation jälkeen ei lentämistä lukuunottamatta päässyt laudalle enää
kuin ehkä hiirien MacGyver mutta senkin oli toiselta vihakirjoittajalta Jaska
Brownilta vuokrattu hit-cat Vösse palkkamurhannut jo aiemmin syksyllä.
Kohtuullista korvausta vastaan tietenkin.
Näitten
tirppiäiskavereitten touhuja katsellessa viha viileni ja sappi sammui.
Vihakirjoittaja Ykä sneppasi voimasavuke Bostonistaan tulipään, laittoi stumpin
tuhkakuppiin, kaivoi takkinsa taskusta hansikkaat ja käveli liiterille. Sieltä
alkoi kuulua kirveen pauke jota säestivät perinteiset suomalaiset lapsilta
kielletyt mutta heidänkin jo kovin varhain oppimat kannustussanat. Eihän se
halko muuten kunnolla halkea jos ei vähän noidu. Ensimmäinen satsi meni
saunaan. Mies palasi liiteriin ja uuden ähellyksen jälkeen toinen satsi
laitettiin talon seinän viereen. Siitä satsista vihakirjoittaja kaivoi pieniä
klapuja jotka hän asetti kahteen pihalla odottavaan jätkänkynttilän runkoon ja
peitti ne sitten muovipusseilla iltaa varten jos odotellessa lumisade sattuisi
yllättämään.
Jätkänkynttilät
sytytettäisiin illalla. Mitään uudenvuoden paukkuja eikä raketteja ei oltu
näillä manttaaleilla ammuttu vuosiin. Aikansa kutakin. Tosin ajat muuttuvat
joskus toisinkin päin. Times they are changing. Saattoihan olla, että
valvonta-, huolehtimis- ja tissin suuhuntyöntämisvaltio kieltäisi pian ilotulitteetkin
muilta kuin koulutetuilta ammattilaisilta. Eihän tähtisadetikkuakaan saanut
myydä enää kuin 18-vuotta täyttäneille. Mikähän kumma siinä on että kaikki
säännökset määritellään aina juuri sen typerimmän yksilön mukaisesti? Sen joka
teloo itsensä joka tapauksessa vaikka asuisi pumpulitalossa.
Tirppiäisiä
katseleva Ykä harmitteli itsekseen sitä että nuoret kollit eivät päässeet enää
vapaaehtoisena 17-vuotiaina suorittamaan varusmiespalvelusta. Olishan siinä
meinaten ainekset mainiolle paradoksille. Tuo 17-vuotias jantteri saisi intissä
palveluksessa räjäyttää vaikkapa telamiinan ja sen alla 20-kiloisen
hävityspanoksen. Mutta lomilla käydessään hän ei saisi ostaa tähtisadetikkuja.
Muuan
vihakirjoittaja muisteli niitä paukkuja mitä hän oli räjäytellyt
nyrkillätapettavana säilyttäen silti kaikki silmänsä ja sormensa. Ne tykärit
olivat sentään kunnon jytkyjä. Hän tuumaili vielä että jos siihen pisteeseen
mennään että raketitkin kielletään niin tarttee varmaan soitella yhdelle
tutulle kapiaiselle että saiskos hänen kauttaan uudeksi vuodeksi
tulenkuvauspanoksia. Jos ei muuten niin valvontavaltiota vastustaakseen.
Ja
pentuaikojen ruudinsavun täyttämiä uusia vuosia muistellakseen. Oli ne kumminkin
aikoja, oli ne…
Sekä tillintallintiainen että
hotellin respan henkilökunta toivottavat lukijoille onnen ja menestyksen täyttämää
uutta vuotta.
Hotellin respassa ollaan muodikkaasti
nykyaikaisia ja edistyksellisiä niin kuin ajan henki vaatii. Kannatamme
interperspirationaalista feminismiä äärimmäiseen rajaan ja mahdollisesti vielä
yli senkin. Siksipä julkaisemme interperspirationaaliseen feminismiin
pohjautuvan tyttökalenterin. Kalenteri on vastaveto kaikille seksistisille
Pirelli- yms. kalentereille ja sen ideana on osoittaa, kuinka feminismi saa
naisen muuttumaan niin, että hän löytää todellisen, kauniin itsensä. Siirrytään
pitemmittä puheitta kalenteriin.
KANSIKUVA
TAMMIKUU
2019
HELMIKUU
2019
MAALISKUU
2019
HUHTIKUU
2019
TOUKOKUU
2019
KESÄKUU
2019
HEINÄKUU
2019
ELOKUU
2019
SYYSKUU
2019
LOKAKUU
2019
MARRASKUU
2019
JOULUKUU
2019
Kiitos vakikommentoija
Taisteluvälineupseerille kalenterin pohjaideasta. Kyseiset kuvat on julkaistu
alun perin eBaumsworld-nettisivuilla. Näissä interperspirationaalisen
feminismin merkeissä siirrymme kohti vuoden vaihdetta.
Jouluaaton
ilta Helsingissä oli samanlainen kuin niin monta kertaa ennenkin. Maa oli
musta, lämpötila pari astetta plussan puolella ja tumma taivas tihuutti tylsää sumun
ja sateen sekoitusta hiljaisen kaupungin ylle. Lähes tyhjä kolmosen ratikka
ajoi keskustan suunnasta Porvoonkadun pysäkille, pudotti kyydistään yhden
matkustajan ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Kaupunki oli nukuksissa. Ihmiset olivat menneet kuka minnekin
ja osa vietti joulua kotonaan. Kaduilla ei ollut enää liikettä.
Myös
ratikkapysäkin vieressä sijaitsevassa kuppilassa vietettiin jouluaattoa
hiljaisuuden vallitessa. Joskus tässä kuppilassa saattoi olla aattona ihmisiä
paljon enemmänkin, eiväthän kaikki suinkaan paenneet Helsingistä, kotonaan kun
siellä olivat ja kyseinen kuppila oli niitä paikkoja jotka olivat monille
näillä kulmilla asuville toinen olohuone. Nyt – syystä tai toisesta – nuo
ihmiset olivat pysytelleet siinä ensimmäisessä olohuoneessaan ja kuppilassa oli
baarimikon lisäksi paikalla vain kolme henkilöä.
Yksi
heistä oli Aatami. Vähän päälle nelikymppinen mies joka näennäisesti silmäili
iltapäivälehteä sitä kuitenkaan tosiasiassa lukematta ja siemaili samalla
olutta tuopistaan. Oliko se jo neljäs vai viides? No, eihän sillä ollut
merkitystä. Aatami oli aikanaan tullut pienestä maaseutukunnasta tänne
Helsinkiin ja toiminut kaupungin teknisessä virastossa teknikkona. Hän hallitsi
työnsä hyvin ja oli siinä arvostettu. Se ei häntä lohduttanut, sillä hän tajusi
ettei hänellä ollut enää aikoihin juuri muuta kiinnekohtaa elämäänsä kuin työ.
Vanhemmat olivat kuolleet, sisarukset eivät pitäneet yhteyttä ja elämän
sisällön tarjosi vain työ, ajoittainen ampumaharrastus ja aina vain useammin
tämä kaljanhuuruinen olohuoneen korvike jossa hän ei enää edes etsinyt seuraa
vaan istui varjonsa kanssa itseään juovuttaen ja heräten liian usein uuteen
krapulaiseen aamuun.
Tyhjyys.
Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.
Nuo
sanat olivat pyörineet aina useammin Aatamin mielessä. Hänellä oli ollut
joitain ohimeneviä naissuhteita mutta ne olivat päättyneet aina pettymykseen.
Viime aikoina hän ei ollut enää edes miettinyt että miksi niin aina kävi. Ehkä
hänelle ei vain oltu suotu mahdollisuutta. Eikä hän viitsinyt enää edes
yrittää. Miksi olisikaan? Sillä tämä jouluaatto olisi hänen viimeisensä.
Ampumaharrastuksensa myötä hänellä oli kotonaan yhdeksänmillinen pistooli. Hän
istuisi vielä muutaman tuopin ajan tässä kuppilassa, kävelisi kotiinsa,
tyhjentäisi kotona olevan vajaan viskipullon, pistäisi pistoolinpiipun suuhunsa
ja painaisi liipaisinta. Hän oli alkanut ajatella että se pistooli oli hänen
ainoa luotettava ystävänsä ja pian se tekisi hänelle sen tarvittavan viimeisen
palveluksen.
Tyhjyys.
Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.
Miksi
elää tyhjyydessä jonka hirvittävän painon ymmärsi kun saattoi siirtyä
loputtomaan tyhjyyteen jota ei enää tajuaisi?
Toisessa
pöydässä istui nainen, nimeltään Eeva. Yhtä lailla vähän päälle nelikymppinen,
viehättävän näköinen nainen. Ei ollenkaan sellainen naistenlehdistä niin
kovasti tuttu anoreksikon näköinen missityyppi vaan oikean näköinen ja oikean
muotoinen tavallisen kaunis ja kurvikas nainen joka herkkään käänsi miesten
päät. Eevakin oli tullut Helsinkiin muualta, eräästä keskikokoisesta
kaupungista ja elänyt täällä suurinpiirtein yhtä kauan kuin Aatami.
Eeva
oli sairaanhoitaja. Myös arvostettu ammattilainen. Ja Aatamin tavoin yksinäinen
ihminen joka oli juossut viimeiset vuodet tyhjyyden, tarkoituksettomuuden ja
merkityksettömyyden oravanpyörää huomaten sen vauhdin jatkuvasti kiihtyvän.
Tietäen, ettei hän enää kauan pysyisi mukana. Satunnaiset ja jatkuvasti
epäonnistuneet miessuhteet eivät olleet hidastaneet pyörän kulkua ja Aatamin
tavoin Eeva oli lakannut yrittämästä. Elämässä ei ollut mitään kiinnekohtaa.
Eikä enää edes kiinnostusta hankkia sellaista.
Miksi
yrittää? Miksi hakea jotain, jota ei koskaan saisi? Jotain, jota ei häntä
varten ollut olemassakaan?Miksi yrittää rakentaa, kun rakentamiselle ei ollut
mitään pohjaa? Pelkkä tyhjä ja loputon yksinäisyys.
Tyhjyys.
Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.
Eeva
kävi hakemassa baarimikolta uuden lonkeron, vilkaisi pöytään mennessään
sivummalla istuvaa ihan mukiinmenevän näköistä miestä joka ohimennen katsoi
myös Eevaa. Miehen silmissä oli samanlainen tyhjä katse kuin Eevakin tiesi
itsellään olevan. Eeva keskittyi lonkeroonsa ja tulevaan aattoiltaan. Hän oli
tutkaillut kaksiotaan ja tehnyt jo aattovalmistelut. Katossa oleva palkki
kestäisi hyvin ihmisen painon. Internetistä hän puolestaan oli hakenut neuvot
kuinka tehdä oikeaoppinen hirttosilmukka. Tuolikin oli valmiina. Hän istuisi
täällä aikansa, kävelisi kotiinsa, pujottaisi köyden kaulaansa, potkaisisi
tuolin altaan ja katoaisi jonnekin olemattomuuteen joka ottaisi hänet tyhjin
käsin vastaansa. Ystävänä, jota hän oli kauan etsinyt.
Baarimikon
lisäksi kolmas kuppilassa istuva henkilö oli vanhempi mies. Hänellä oli
päällään valkoinen puku ja päässään panamahattu. Hän näytti aivan siltä Del
Monte-mieheltä joka aikanaan oli esiintynyt suomalaisissakin ananasmainoksissa.
Itse asiassa kyseessä oli vain Del Monte-miehen vartalo ja kasvot, joissa vanha
tuttavamme Epäilyksen Piru vietti jouluaattoaan. Hänen oma ulkomuotonsa kun
olisi ollut hieman liian huomiota herättävä. Vielä aatonaattona Epäilyksen Piru
oli tehnyt tunnontarkkaa kiusaamistyötään mutta oli nyt heittänyt ansaitulle
vapaalle. Ei kuitenkaan täysin vapaalle. Jouluhan oli antamisen aikaa ja
Epäilyksen Pirulla oli vielä yksi tehtävä. Mieluinen tehtävä.
Se
katseli Aatamia ja Eevaa myötätuntoinen ja hieman säälivä katse silmissään. Se
tiesi että nuo kaksi ihmistä olivat pian käyttämässä elämänsä tiimalasin
korvaamattoman hiekan loppuun vapaaehtoisesti ja oman käden kautta.
Yhtälailla se tiesi että nuo kaksi ihmistä olisivat kuin luotuja toisilleen.
Mitä haaskausta. Mitä järkyttävää haaskausta. Heillä voisi olla niin hyvä elämä
keskenään. No, sehän oli Epäilyksen Piru joten sillä oli aina keinoja ja
vippakonsteja. Asiaan saattoi vielä vaikuttaa ja sehän vaikuttaisi. Olihan
sentään joulun ja antamisen aika.
Laitetaanpas
ensiksi kuppilan interiööriä hieman sopivammaksi…
Aatami
ja Eeva huomasivat ihmeekseen että kuppilaan oli ilmestynyt tarjoilijoita.
Kolme viehättävän näköistä naista joitten niin kampaus kuin tarjoilijan
vaatetus oli jotenkin vanhan mallinen. Hetkonen… hehän olivat Valtosen
sisarukset… Harmony Sisters. Jostain syystä kumpikaan ei ihmetellyt. Olisiko
syynä ollut tarjoilijoitten kaunis hymy ja pöytään tuodut drinkit joista he
totesivat samalla baaritiskille vinkaten:
-
Talo tarjoaa.
Aatami
ja Eeva katsoivat baaritiskille. Baarimikko oli vaihtunut. Vaikka kuppilassa
olikin varsin hämyinen valaistus he erottivat että baarimikko oli Leif Wager
joka hymyili, nosti peukalonsa pystyyn ja iski silmää. Samalla he kuulivat
kuinka kuppilassa istunut panamahattuinen Del Monte-miehen näköinen hahmo nousi
ja sanoi kuuluvalla äänellä viitaten samalla kuppilan nurkkausta kohden:
-
Ehkäpä on aika nauttia jouluaaton kunniaksi hieman hyvästä musiikista.
Nurkka
oli muuttunut orkesterisyvennykseksi johon saapui soittajia jostain mitä Aatami
ja Eeva eivät oikein hahmottaneet. Siinähän oli aikanaan toimineen
Dallapé-orkesterin miehiä ja myös Vili Vesterinen harmonikassa. Orkesteri
aloitti soiton ja jostain sivusta paikalle ilmestyi nuori Olavi Virta joka
tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa Kotkan Ruusua sillä taidolla ja tunteella
jonka vain hän osasi:
-
Tänä yönä… onni suosii rohkeaa… tänä yönä… lempi tarjoo hehkuaan…
Aatami
ja Eeva unohtivat hetkeksi sekä drinkkinsä että oman elämänsä ja lumoutuivat
katselemaan ja kuuntelemaan. Olavi Virta kumarsi ja Harmony Sisters tuli
vuorostaan esiintymään:
-
Nuo valot kirkkahat… kun illoin satamassa loistaa…
Harmony
Sisters niiasi kappaleen päätyttyä ja orkesteri jatkoi tunnelmallisen musiikin
soittamista. Panamahattunsa takaraivolleen nostanut Epäilyksen Piru tuumaili
että pohjatunnelma on luotu mutta jotain vielä tarvitaan. Mutta kummalle… no
joo… sehän oli selvää. Aatami oli kunnon mies ja hänestä Eeva saisi sen miehen jota
oli kauan etsinyt mutta hän oli myös naisten kanssa toivottoman ujo ja kammosi
hylkäämisen aikaansaamaa raastavaa häpeää niin paljon että jätti mieluummin
yrittämättä. Häneen eivät auttaisi edes Epäilyksen Pirun temput. Mutta Eeva
puolestaan…
…hieman
Uskalluksen Pölyä…
Eeva
näytti siltä kuin olisi havahtunut syvästä unesta. Hän katsoi uudestaan sitä
mukavan näköistä miestä ja nousi pöydästään ihmetellen itsekin että mistä hän
tämän rohkeuden itselleen oikein keräsi. Hän käveli Aatamin luo ja sanoi:
-
Me kun vietetään tätä aattoiltaa yksinämme niin voitaiskos me viettää sitä
yksinämme kaksistaan?
Aatamin
tyhjiin silmiin syttyi elämä ja hän vastasi:
-
Minusta… minusta se olis oikein mukavaa.
Tuntia
myöhemmin Porvoonkadun taksiparkissa päivysti yksinäinen taksi. Kuusikymppinen taksikuski
katsoi kuinka mies ja nainen kävelivätkäsi kädessä Viipurinkatua alaspäin. Jostain kummasta hänen mieleensä
alkoi tulla sanoja:
-
Lahja… lahjoista kaunein… aikaa suurempi… käytössä kasvava… kaiken voittava…
Tuo
kaiken nähnyt ja kokenut taksikuski pyyhkäisi silmäkulmaansa ja mietti että
mikäs hänelle nyt oikein tuli.
Ulkona
alkoi pakastua ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat maahan. Joulupäivän
aamuna Stadinkin peittäisi kaunis valkoinen vaippa.
Hotellin respasta toivotetaan lukijoille
hyvää ja rauhallista joulua.
Jatketaan sitten ajankuvilla kylmän
sodan Suomesta siitä mihin viimeksi jäätiin eli UKK totesi 27.10.1981 että mä
en viitti enää ts. Kekkoslovakia joutui taas opettelemaan olemaan pelkkä Suomi
ilman Urkkia:
Niin kuin aikaisemmassa jaksossa tuli
todettua, kansakunta pysähtyi ja järkyttyikin. Neljännesvuosisadan Suomea
johtanut maan isä Urkki väistyi. Siksi ei oikeastaan ollut yllätys että
huomattavan suuri osa kansasta halusi uuden turvallisen maan isän ja siihen
rooliin Mauno Koivisto sopi oikein hyvin. Ei oikeastaan siksi että hän olisi
ollut ehdottomasti se paras ehdokas vaan siksi että hyvin suuri osa ihmisistä
toimii puhtaasti mielikuvien mukaan ja Koivistolla oli muihin ehdokkaisiin
nähden kaksi etua:
1. Hän näytti presidentiltä.
2. Hänellä oli valmis lempinimi ”Manu”
joka saundasi samassa sävellajissa ”Urkin” kanssa.
Eikä siihen oikeastaan muuta tarvittu. Koivisto
ei sinänsä voittanut valitsijamiesvaaleja aivan totaalisin murskaluvuin vaan
sai äänistä 43,1 % mutta kun varsinaisissa presidentinvaaleissa osa SKDL:n sekä
SMP:n ainoa valitsijamies äänesti Koivistoa jo ensimmäisellä kierroksella oli
peli sillä selvä. Voisi spekuloida että suuri osa kansaa halusi turvalliseksi
koetun Kekkosen ajan jatkuvan niin että maan isän pärstä vain vaihtuisi ja
kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin.
Maan isän pärstä vaihtui ja Suomi jatkoi
elämäänsä. Elettiin tietysti kylmän sodan aikaa ja pelko täydellisestä
ydintuhosta oli olemassa jatkuvasti. Tavallinen suomalainen ei sinänsä sitä
paljoa miettinyt vaan eli elämäänsä siitä välittämättä. Se oli kuin
taivaanrannassa häämöttävä sysimusta pilvi jonka olemassaolo tiedettiin mutta
kun se ei tullut päälle niin elettiin kuin ennenkin. Mikä tietysti järkevää
olikin. Kun piti kuitenkin käydä töissä ja elättää perheet. Sen sijaan
tiedostava ja kulttuuriväki piti asiaa innokkaasti esillä sillä ruokkihan se
heidän tiedostavaa egoaan ja kulttuuriväelle se antoi mahdollisuuden olla
julkisuudessa. Niinpä keväällä 1982 alkoi Suomen rautateillä puksutella rauhanjuna:
Virallisen ilmoituksen mukaan rauhanjunan
tarkoituksena oli rauhankasvatuksen
tukeminen ja vastustaa ydinasevarustelua. Mukana oli yhteensä satoja taiteilijoita kaikilta taiteen aloilta. Näinpä
rauhanjunan myötä tehtiin rauhanperformansseja, lausuttiin rauhanrunoja,
piirrettiin rauhankuvia, syötiin rauhanmakkaraa ja ennenkaikkea ”sadat taiteilijat kaikilta taiteen aloilta”
saivat naamansa mukavasti silloiseen mediaan koska eihän se uskaltanut olla tästä
rauhan täsmäiskusta uutisoimatta ja hehkuttamatta tätä vallan ihmeellistä
ideaa. Sinänsä niin itä- kuin länsiblokissa ei tiedetty eikä välitetty että mikä v**tu on suomalainen
rauhanjuna mutta eihän se mikään asian olennainen idea ollutkaan. Olipahan kumminkin
mainio keino päästä näkyville ja tuntea itsensä hyväksi ja tiedostavaksi
ihmiseksi.
Näinä aikoina alkoi kehittyä myös vihreä liike, joka oli tuossa vaiheessa
ihan oikea ympäristöliike mutta joka myöhemmin muokkasi puolueena itsensä
sertifikoiduksi ihmisten asioihin kärsäntyöntämispuolueeksi jossa erityisesti
vanhat taistolaiset löysivät itselleen uuden poliittisen kodin ja senhän kyllä
huomaa. Liike alkoi Koijärvi-liikkeestä:
Koijärviaktivistit kahlitsivat itsensä
kaivinkoneisiin vastustaakseen kyseisen lintujen suosiman järven kuivaamista. Asia
oli silloisessa Suomessa huomattavan suuri uutinen. Mainittakoon että
nykyisissä vihreissä ei ole enää juurikaan alkuaikojen ympäristöaktivisteja
mikä ei tietysti ole ihmekään sillä eihän vihreät ole ympäristö- vaan utopistinen
kontrolli- valvonta- ja säätelypuolue. Kuinkahan monta nettoveronmaksajaa
muuten vihreissä on koskaan ollut?
Suomessa elettiin Koiviston
ensimmäisellä kaudella vielä hyvin tiukasti YYA-aikaa. YYA-sopimusta oltiin jatkettu vuonna 1970
kahdellakymmenellä vuodella mutta jo vuonna 1983 sitä jatkettiin uudestaan.
Varmaankin kaiken varalta ettei asia vaan vahingossakaan pääsisi unohtumaan ja
ennen kaikkea ettei Moskovan olisi tarvinnut muistuttaa.
Mutta mutta. YYA-paratiisissakin oli
käärme. Ja sen käärmeen nimi oli Väiski. Nimittäin K-kaupan Väiski ja hänen lihatiskinsä. Josta Neuvostoliitossakin
vedettiin oikeaoppisen proletaariset sovhoosiporot nokkaan.
Neuvostoliiton – ja erityisesti
Neuvosto-Viron – kohdalla oli nimittäin se ongelma että nämä suomalaisesta
näkövinkkelistä katsottuna täysin viattomat lihamainokset näkyivät Suomen
television kautta myös Pohjois-Virossa ja niitähän katsottiin. Oikein urakalla.
Neuvosto-Virossa Väiskin lihatiski oli lähinnä saavuttamaton unelma joten
paikallinen valtakoneisto syytti sitä läntiseksi propagandaksi jolla
myrkytetään neuvostokansalaisen mieli ja esitetään se valheellinen väittämä
että lännessä oli lihaa tarjolla ja muutenkin parempi elintaso. Suomessa
ystävyysvierailuilla käyneille neuvostokansalaisille oli tuplasti suurempi
yllätys että Suomessa ei ollut vain yhtä Väiskin lihatiskiä vaan sellainen
löytyi joka ristuksen kunnasta ja useammasta kaupasta per kunta.
Mennäänpä sitten välillä
populaarikulttuuriin. Jos Hurriganes räjäytti 1970-luvulla rock´n´roll-pajatson
niin kyseessä ei ollut silti vielä varsinainen teinihysteria. Ensimmäinen (ja
oikeastaan ainoa) kotimainen teinihysteria Suomessa syntyi vuonna 1984 kun
yhtye Dingo tuli tapetille. Muuan
Ykä näki Dingon esiintyvän Levyraadissa vuonna 1984 kappaleellaan ”Sinä Ja
Minä”, toimi oraakkelina ja totesi: ”tuo on niin karmeaa kuraa ja jätkätkin
näyttää niin naurettavilta että tuosta tulee aivan varmasti Suomen suosituin
yhtye”. Johon sekä muuan Ykän silloinen tyttöystävä sekä hänen veljensä
sanoivat nauraen että never gonna happen. Vaan kuinkas hänessä kävi?
Dingosta tuli niin totaalinen –
nimenomaan varhaisteinityttöjen – hysteria ettei Suomessa ole ollut sellaista
sitä ennen eikä sen jälkeen. Se muuan Ykä suoritti varusmiespalvelustaan juuri
silloin kun kyseinen hysteria oli kuumimmillaan ja kasarmilla jätkien kanssa
tuli tuumittua että nuo Dingon kaverit ovat tavallaan surullisen hahmon
ritareita. Niitten ympärillä kirkuu tuhansia naarasyksilöitä jotka olisivat
valmiita tekemään niitten kanssa ihan mitä tahansa. Ja sakkolihaa joka ainoa.
Häh-hää…
Jos 1970-luvun huumorihahmo oli Spede
Pasanen & kumpp. niin 1980-luvulla manttelinperijänä oli huumorisarja
Velipuolikuu joka teki Pirkka-Pekka Peteliuksesta suomalaisen supertähden. Ehkä
se kuuluisin Velipuolikuun sketsi oli ”Raivola rysäpöksyt”:
Rauhanjuna oli tuossa vaiheessa
tipahtanut raiteilta jo aikaa sitten joten jotain uutta tiedostavaa
osallistumista piti kulttuurihenkilöille keksiä. Näinpä keksittiin Etiopian
nälänhädän ja siitä seuranneen Band Aid-systeemin myötä Suomessakin
Apua-orkesteri:
Kyseinen, suomalaisista muusikoista
ynnämuista koostuva potpurri levytti kappaleen ”Maksamme Velkaa” jonka tuotto
pantiin sitten samaan Etiopia-koriin joskaan ei ole varmaa kuinka paljon niistä
alaleuanväpätysrahoista on koskaan päätynyt perille. Eihän se ollut ideakaan
vaan se antoi taas mahdollisuuden olla esillä hyvänä ja tiedostavana ihmisenä.
Hotellin respa säälii lukijan korvaa eikä linkitä kyseistä kappaletta. Ja
toteaa että suomalaisilla ei ole Afrikalle mitään velkaa.
Jos siirrytään hetkeksi 1980-luvun
suomalaiseen autokantaan niin Lada oli vielä kova nimi ja useana vuonna Suomen
myydyin auto:
1990-luvun alussa nuo Ladat sitten
hävisivät hyvin nopeassa tahdissa ja nykyisin kuvassa oleva maantiellä
vastaantuleva pallosilmä-Latukka suorastaan jo pistää silmään ja saa aikaan
myhäilevän retrohymyn. Käsitykseni mukaan niitä myytiin Venäjälle silloin
varsin suurissa määrin.
Vuonna 1985 tapahtui median alalla se
merkittävä uudistus että yksityiset radio- ja myöhemmin tv-asematkin saivat
toimiluvan. Tähän asti suomalaisille oli ollut tarjolla radiossa Ylen
yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma. Ensimmäinen yksityiset radioasemat olivat
Nivalassa toiminut Radio Lakeus ja heti sen jälkeen toimintansa Helsingissä
aloittanut Radio City. Ensimmäinen yksityinen televisiokanava oli MTV:n
Kolmoskanava josta muuan Ykälle jäi siihen maailmanaikaan parhaiten mieleen
sarja Sledge Hammer.
Trust me. I know what I´m doing.
Jos puhutaan 1980-luvun suomalaisesta
urheilusta niin yleisurheilumenestyshän hiipui mutta tarjolla oli toki muuta.
Mainitaan pari asiaa. Ensimmäisenä Matti Nykänen joka suorastaan dominoi kyseisen
vuosikymmenen mäkihyppyä:
Mattihan tuli myöhemmin kuuluisaksi ihan
muista kuvioista ja häntä voi myös pitää melkoisena surullisen hahmon ritarina.
Se toinen suomalaisia ilahduttanut urheiluasia oli sen pitkään jatkuneen
lätkäpronssin ruinaamisen päättyminen vuonna 1988 Calgaryn olympialaisissa.
Pronssia ei tosin tullut silloinkaan vaan kerralla hopeaa:
Pysytään vielä urheilussa ja otetaan
pieni takauma joka edellisestä osasta jäi pois tuotannollis-teknisistä syistä
(ts. se unohtui). Suomalaiset rakastavat voittajia mutta he rakastavat myös
urhoollisia häviäjiä. Ja kukapa olisi hävinnyt urhoollisemmin kuin Juha Mieto
Lake Placidin talviolympialaisissa jolloin hän hävisi 15 kilometrin hiihdossa
Ruotsin Thomas Wassbergille kokonaista yhden (1) sadasosasekunnin ja jäi
hopealle. Oman muistini mukaan hiihdossa ryhdyttiin sen jälkeen mittaamaan
aikaa kymmenesosien tarkkuudella. Voi myös spekuloida, että olisiko Mietaasta
tullut samanlainen legenda jos hän olisi voittanut
sen hiihdon.
Jos puhutaan 1970-luvun ihmisestä ja
hänen käytössään olevasta viihde-elektroniikasta niin silloinhan käytössä
olivat lähinnä radionauhuri ja vähän varakkaammilla stereolaitteisto sekä
sitten lähes kaikilla mustavalkoinen tv. 1980-luvulla tarjolle tuli muutakin.
Pieni, mutta sinänsä merkittävä uusi tulokas olivat korvalappustereot joitten
myötä musiikki alkoi kulkea ihmisten mukana siellä missä he vain liikkuivatkaan.
Sony Walkman, anyone?:
Liikkuvan kuvan puolella käyttöön tuli
VHS-nauhuri joka omalla tavallaan vapautti kansalaisen televisio-ohjelmien
aikataulun mukaisesta seuraamisesta ja lopetti samalla riidat siitä että mitä
ohjelmaa katsotaan. Olihan niissä (ainakin kehittynemmissä malleissa) mukana
ajastin:
VHS-nauhurin myötä Suomeen tuli myös
uutena ilmiönä videovuokraamot. Kuinkahan monta toimivaa VHS-nauhuria Suomessa
mahtaa tällä hetkellä olla? Musiikkipuolelle tuli sitten CD-soitin
(vinyylilevyssä on edelleenkin allekirjoittaneen mielestä parempi soundi) ja
kun 1970-luvulla tietokone oli jotain sellaista joita oli yliopistoissa ja
sotavaltiolla niin nyt suomalaisten koteihin tuli Commodore-64:
Keskusmuistia komeat 64 kilotavua
ja mukana kasettiasema. Hinta vuonna 1984 kolmetuhatta silloista markkaa.
Monitoriksi riitti matkatelkkari.
1980-luvun loppupuolella kuvioihin tuli
myös kännykkä jota tosin silloin mainostettiin lähinnä matkapuhelimena ja
olihan sen koko huomattavasti enemmän kuin kouran täydeltä. Tuon
kännykkätuotannon myötä aiemmin kumisaappaista ja Nokian nuoriso-ohjaajasta
tunnettu Nokia aloitti tiensä maailmanlaajuiseksi suuryritykseksi. Kyseinen
matkapuhelinkuva vuodelta 1989 jossa Neuvostoliiton silloinen johtaja Mihail
Gorbatšov puhuu Nokian matkapuhelimeen on kahdessakin mielessä merkittävä:
Ensinnäkin miehen käsissä on sekä tuote
että brändi joka tulisi tulevina vuosina tahkoamaan Suomelle huomattavat määrät
rahaa. Toiseksi kuva on otettu Gorbatšovin Suomen vierailulta jossa hän
ensimmäisenä neuvostojohtajana tunnusti Suomen aseman puolueettomana valtiona.
Sittenhän ei mennyt kuin pari vuotta kun koko Suuri ja Mahtava romahti.
Tapahtumien nopeus oli loppujen lopuksi valtava mikä tietysti herättää toivoa
siitä että myös nykyinen läntinen Suuri ja Mahtava jossain vaiheessa
romahtaisi. Mielellään yhtä nopeasti.
1980-luvulla Suomessa oltiin saatu
aikaan melkoinen hyvinvointi ja se sitten omalla tavallaan läksi lapasesta.
Seurauksena oli niin sanottu kasinotalous. Kasinotaloudessa ihmisille
tyrkytettiin lainoja heikkoja takuita vastaan ja helposti saatuja lainoja
käytettiin usein nollapohjalle perustuvaan luksuselämään. Maassa oli olemassa
sekä sijoitus- että asuntokupla joka puhkesi muutamaa vuotta myöhemmin. Ajan
ilmiö olivat ns. jupit. Tuona aikana elänyt ymmärtää mitä Lacosten tuotemerkki silloin
tarkoitti:
Yksi 1980-luvun valitettavista ilmiöistä
joka alkoi kyllä jo 1970-luvulla oli pakkilaatikkorakentaminen jossa
erityisesti kaupunkien ja kuntien keskustoista purettiin vanhat hyvännäköiset
puurakennukset, rakennettiin tilalle elementtikolosseja ja saatiin lähes
jokainen kuntakeskus näyttämään samalta eli ei miltään. Laitetaan esimerkkinä
näkymä Raision keskustasta:
Niinhän sitä sanotaan että
Neuvostoliiton pommikoneet eivät saaneet Helsingin keskustassa aikaan
samanlaista tuhoa kuin sodan jälkeinen suomalainen rakennussuunnittelu.
Nykyisinhän suomalaiseen mediaan kuuluu
olennaiselta osalta ns. mediateloittaminen – erityisesti Yleisradiossa – eli
toimittajat rakentavat ennakkoasetelman ”yksi väärinajattelija ja monta
oikeinajattelijaa” ja koko touhu on keskeyttämistä ja päällerääkymistä. Mistä
tämä perinne on oikein lähtöisin? Kuinka se alkoi? Muuan Ykä muistelee että
kyseinen tapa tuli esille ensimmäisenä 1980-luvulla Ylen vaalitenteissä joissa
Pekka Oksala ja erityisesti Leif Salmén keskittyivät siihen että haastateltava
ts. hiillostettava saatiin vaikuttamaan mahdollisimman typerältä:
Linja on jatkunut ja jalostunut ja
nykyisin toimittajat ihan oikeasti uskovat että heidän oma mielipiteensä
kiinnostaa katsojia enemmän kuin haastateltavan mielipide. Ja toisaalta
toimittajathan ovat erikoistuneet nykyisin haastattelemaan toisiaan.
1980-luvulla Suomen maanpuolustus voimistui
pikkuhiljaa ja sai itselleen lisää uutta ja siihen aikaan suhteellisen
nykyaikaista kalustoa. Esimerkkinä voi mainita esim:
- TOW panssarintorjuntaohjukset
- AT-5 panssarintorjuntaohjukset
- APILAS kertasingot
- Lisää kenttätykistöä (155 K 83, 152 H
88 plus lisää 122 H 63 ja 130 K 54)
- Pasi-sisut
- BMP-2 rynnäkkövaunut
- T-72 panssarivaunut
- 9K38 Igla-olkapääohjus
- Crotale-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä
Ilmavoimat olivat silloin vielä Saab
Draken- ja MiG-21 bis-kannassa. Jos mennään hieman asioiden edelle niin
puolustusvoimat saivat Neuvostoliiton hajottua oman aikansa lottovoiton kun
yhdistynyt Saksa möi Itä-Saksan asemateriaalia halpaan hintaan ja suomalaiset
kävivät ostoksilla. Erityisen tärkeää tämä oli sen vuoksi että Hornet-hankinta
söi silloin huomattavan määrän puolustusvoimien hankintamenoista ja ilman
itäsaksalaista kalustoa maavoimat olisivat olleet pahasti orpopojan asemassa.
On vieläkin hieman epäselvää että kuinka paljon kalustoa silloin hankittiin
mutta muuan Ykän tietojen mukaan ainakin:
- Noin 100 T-72-panssarivaunua
- Noin 100 kuljetus- ja rynnäkköpanssarivaunua
- Noin 500 putkea tykistöä
- Noin 800 ilmatorjunta-asetta.
- Noin 100.000 rynnäkkökivääriä
- Noin 50.000 tonnia ampumatarvikkeita
1980-luvun loppupuolella suomalaiseen
politiikkaan tarttui sitten syöpä jonka seuraukset näkyivät erityisesti
seuraavalla vuosituhannella. Syövän nimi oli konsensuspolitiikka. Käytännössä
politiikka näkyi siten että politiikka katosi politiikasta, poliitikot
muuttuivat ammattilaisiksi ja elettiin tilanteessa jossa kolme suurta puoluetta
(SDP, KEPU ja Kokoomus) vuorottelivat hallituksessa niin että kaksi oli
hallituksessa ja yksi lepovuorossa ja pienemmät puolueet olivat kuuliaisina
kiilapoikina. Konsensuspolitiikan myötä nykyiset järjestelmäpuolueet vihreistä
kokoomukseen ovat kaikki sekä monikultturismin ja federalismin kannattajia eli
yhden The Järjestelmäpuolueen edustajia. Nykyisin Järjestelmäpuolueen ohjelmaan
on tullut mukaan myös ilmastouskovaisuus jolla suomalaisia rangaistaan siitä
mitä muualla maailmassa tehdään sekä kaikkialle kärsänsä työntävä pakkofeminismi.
Tästä Holkerin hallituksestahan
sen voi sanoa alkaneen
Se oli sitten – muistaakseni – vuonna
1989 kun suomalaisissa kaupoissa sai alkaa myydä ulkomaalaisia oluita.
Keppanavahvuisina tietysti. Alkuun myyntiin tulivat ainakin Tuborg, Carlsberg,
Heineken, tsekkiläinen Pilsner Urquell ja amerikkalainen Budweiser. Se, onko
Budweiser olutta on sinänsä olutfilosofinen kysymys johon ei tässä sen
kummemmin puututa. Tuohon aikaan Suomessa oli vielä paljon ns. kuivia kuntia
joissa keskiolutta ei saanut myydä kaupoissa ollenkaan. Niitä oli enimmillään
yhdeksänkymmentä ja viimeisenä gepardikiellosta luopui vuonna 1995 Luoto.
Universumin parasta olutta eli Tsuhnan
Kostoa ei silloin vielä ollut mutta sitä kannattaa mainostaa joka tapauksessa.
Jos muistellaan sen ajan törpöttelykulttuuria niin silloin ei vielä läheskään
kaikki Alkot olleet itsepalvelualkoja. Melkoinen – ehkä suurin osa – oli vielä
tiskialkoja joissa jonottaessa tunnelma oli hartaampi kuin kirkossa. Liiasta puheliaisuudesta
ja varsinkin nauramisesta saattoi nimittäin tulla Alkon myyjän tuomio että
huomenna sitten uudestaan. Kuppiloissa puolestaan oli se tapa että tilattiin
aina A-olutta. Keskioluen ryntäys kapakoihin alkoi vasta 1990-luvulla.
Vuonna 1990 Suomi sai sitten ensimmäisen
kerran maistella monikultturismin hedelmiä. Silloin Suomeen alkoi saapua
somaleita. Kyseiset somalit eivät tulleet Somaliasta vaan Moskovasta jossa
oltiin lopetettu rauhan- ja solidaarisuudenrahoitus jonka turvin kyseiset
somalit siellä elivät eivätkä halunneet palata kotimaahansa. Tarvittavat hyödylliset
idiootit löytyivät Suomesta:
Presidentti Mauno Koivisto teki uransa
aikana monia pahoja virheitä. Pahimmat virheensä hän teki 1990-luvun laman
aikana. Mutta tuossa tilanteessa hän oli oikeassa vastustaessaan somalien tuloa
ja todetessaan:
-
Somalialaiset on syytä pysäyttää rajalle. Otetaan nimet ylös ja luvataan
harkita. Todetaan, että Neuvostoliitto on turvallinen maa. Jos joku on eri
mieltä, niin sitten riidellään. Sanoin, että ellei näitä pysäytetä, miten
sitten muitakaan.
Valitettavasti hallitus ei uskonut
Koivistoa, laski somalit maahan ja aukaisi Pandoran lippaan jonka sisällöstä
nykyisin joudumme nauttimaan. Suvaitsevais-tiedostavan väen keskuudessa somalit
olivat kuin taivaan lahja heidän vääristyneelle hoivavietilleen sekä julkiselle
hyvän ihmisen egolle joten somalit muuttuivat hyvin nopeasti käveleviksi
solidaarisuuspokaaleiksi joitten arvosteleminen oli kaikkia mahdollisia
saatanallis-perkeleellisiä ismejä.
Kylmän sodan loppuminen ja itäblokin
luhistuminen oli näin jälkeenpäin uskomattoman nopea – ja tavalliselle
suomalaiselle täysin yllätyksellinen – prosessi joka sai viimeisen pisteensä
kun Neuvostoliitto totesi 26.12. 1991 jo edesmennyttä Urkkia siteeraten että me
ei viitsitä enää ja hajoitti itsensä. Se lopullinen tekijä joka hajoitti
Neuvostoliiton oli vanhoillisen kommunistiklikin epäonnistunut vallankaappausyritys
elokuussa 1991. Tuolloin klikki komensi erikoisjoukot ampumaan vallankaappausta
vastustavia mielenosoittajia mutta ne kieltäytyivät. Klikin ja
kaappausyrityksen lopun alkua oli Boris Jeltsinin panssarivaunun päällä pitämä
puhe:
Samassa kaplakassa Baltian maat (niin
kuin muutkin neuvostotasavallat) julistautuivat itsenäisiksi. Suomellakin olisi
ollut nyt mahdollisuus alkaa todella itsenäiseksi valtioksi. Merkkejä ja
yritystä siitä nähtiin jo vuonna 1990 Saksojen yhdistyessä jolloin Suomi
julisti yksipuolisella päätöksellään Pariisin rauhansopimuksen
aserajoitusartiklat mitättömiksi ydinasekieltoa lukuun ottamatta. Uusi aika oli
periaatteessa alkamassa. Mutta 1990-luvun Suomea kohtasi kaksi katastrofia.
Ensimmäinen oli 1990-luvun suuri lama,
jonka likapyykki on vieläkin pesemättä ja sen valtavat inhimilliset kärsimykset
laskematta.
Ja toinen oli EU-kansanäänestys, jossa
EU myytiin suomalaisille pelkkänä vapaakauppaliittona joka samalla olisi tuonut
turvaa itää vastaan. Valtamedia oli EU:n puolella ja propagandan sisältö oli
selkeä: joko liitymme Euroopan Unioniin tai sitten joudumme tsuhnan helvettiin.
Ehkä poliitikoilla oli jo tiedossa että EU:n suunnitelmana oli muuttua
kansallisvaltioitten itsenäisyyden lopettavaksi totalitaristiseksi valtioksi
mutta äänestäjillä tätä tietoa ei ollut. Niinpä EU:n kannattajat voittivat
asiaa koskevan kansanäänestyksen.
Suomella oli Neuvostoliiton hajoamisen
jälkeen muutama vuosi etsikkoaikaa opetella jälleen olemaan täysin itsenäinen
valtio. Jota Suomi koko kylmän sodankin aikana ja Neuvostoliiton varjossa pyrki
mahdollisimman pitkälle olemaan. Nyt poliittinen eliitti käänsi suunnan täysin
toiseksi ja teki itsenäisyyden menettämisestä itseisarvon. Seuraukset nähdään
vuonna 2018.
Mutta sehän onkin jo toinen tarina joka
on vielä pahasti kesken eikä sen loppua osaa kukaan vielä sanoa. Mutta ehkä
tähän lopuksi kävisi suuresti arvostamani Pauli Vahteran kommentti jonka hän
laittoi kirjoituksen ykkösosaan:
Köyhä
Suomi perusti Rautaruukin, Kemiran, Postipankin, Partekin, Outokummun,
Veitsiluodon, telelaitoksen (Soneran), Imatran voiman (Fortum), Nesteen,
paikallispankit, ja paljon muuta. Maailmaa halaava Suomi on nuo kaikki myynyt
ja silti velkaantunut.