Kuusen juurella
Kuusi aisti, että sen juurelle tuli kaksi miestä. Molemmilla oli päällään haalarit, heillä oli mukanaan myös köysiä ja moottorisaha. Kuusi muisti, kun viikkoa aikaisemmin samat kaksi miestä olivat olleet sen juurella, ja ymmärsi heidän puheistaan väistämättömän tuomion.
… onhan se komea, ja vanha… yli sata vuotta varmasti…
… eikö lie… äiti osti tään tontin jo 1940-luvun lopulla ja tää oli silloin jo ihan täysimittainen…
… vaan tyvilaho siinä on… ei auta… seuraava myrsky voi kaataa tään ton talon päälle…
…mitenkähän sitä tottuu siihen… kun tää ei enää pihaa vartioi…
Kuusi oli alkanut kasvaa vuonna 1882, kun pieni orava oli järsinyt käpyä ja siemen oli pudonnut otolliseen maahan. Silloin oli kesä, eikä pientä oravaa vituttanut ollenkaan, niin kuin sitä sanonnan mukaan vituttaa, sillä käpy ei ollut jäässä. Niin oravalla kuin juuri elämäntaipaleensa aloittavalla kuusella ei ollut muutenkaan pahemmin huolta, sillä paikka oli syrjäisessä metsässä, jossa elämäänsä aloittava kuusi saattoi olla varsin rauhassa. Tosin pienen oravan loppuelämä sinänsä kesti vain muutaman minuutin siemenen pudottamisen jälkeen, sillä sen nappasi lounaakseen kanahaukka, joka sekin oli varsin tyytyväinen rauhalliseen ympäristöön, jossa ei pahemmin kulkenut niitä outoja kahdella jalalla kulkevia rätteihin verhoutuneita otuksia, jotka aina tuntuivat saavan jotain hankaluutta aikaiseksi.
Ensimmäiset vuosikymmenensä kuusi uinui. Toki siitä kasvoi siinä ajan kuluessa suuri kuusi, ja se vietti uneliasta arkipäiväänsä synkässä kuusikossa. Sillä oli, niin kuin luontokappaleilla yleensä, käsitys siitä, että oli olemassa ympäröivä maailma. Eräänlainen luonnon internet. Asioista saattoi välittää kuuselle tietoa sen runkoa pitkin kulkeva kusiainen. Tai talitiainen, joka lepuutti itseään sen oksalla. Tai valkoselkätikka, jolle kuusi tosin totesi, että suksi helvettiin, ei minussa mitään lahoa ole nokittavaksi.
Luonnon tietojärjestelmä kertoi kuuselle ihmisistä, jonka olemassaolosta se toki oli tietoinen muutenkin. Jokunen metsämies kulki aika ajoin alueella, mutta muuten ei ihminen kuusen rauhaa häirinnyt. Olivathan ihmiset käyneet vuonna 1918 heille niin kovin merkityksellisen sisällissodankin, mutta kuusta ei edes kiinnostanut kysellä oksallaan istuvalta kiurulta, että kumpikohan osapuoli mahdollisesti voitti. Ja minkähän takia sitä rähinää yleensä oli käyty.
1930-luvulla kaikki sitten muuttui. Luonnon tietojärjestelmä kertoi kuuselle, että se asui paikkakunnalla nimeltä Nyhtänköljä. Ja Nyhtänköljä oli kasvava paikkakunta, jossa toimi Oy Firma Ab. Oy Firma Ab tarvitsi ihmisiä työntekijöikseen. Ja koska ihmiset olivat paljon hauraampia kuin kuusi, ne tarvitsivat suojakseen asuntoja. Ja niihin uuneja ja sen sellaista. Hauraat ihmiset eivät kestäneet pakkasta niin kuin kuusi.
Niinpä myös kuusen elämä mullistui. Alueelle ilmestyi ihmisiä. Heillä oli sahoja ja kirveitä. He kaatoivat metsän pois ja rakensivat alueelle talon. Kuusi säästyi tuhotyöltä. Metsän kaataneet ihmiset totesivat, että kuusesta tulee komea pihavahti. Kuusi oli varsin hidas reagoimaan asioihin, ja sillä meni toistakymmentä vuotta edes jollain lailla hahmottaa, että se oli nyt avoimeksi hakatulla alueella, jota kutsuttiin nimellä tontti. Ja myös piha. Ja että parikymmentä metriä siitä etelään päin oli joku outo viivasuora asia, jota kutsuttiin nimellä tie. Kuusen oksalle kavunnut orava, joka oli ties monennenko sukupolven jälkeläinen sille vuoden 1882 oravalle kertoi kuuselle, että tie on nimeltään Tuskanmäentie.
Ja sitten kuusen tiluksille ilmestyi myös talo. Ja siihen ihmisiä. Kuusella kesti myös toistakymmentä vuotta hahmottaa, että nuo otukset, jotka eivät millään malta pysyä paikoillaan taitavat ihan oikeasti jäädä näille tiluksille. Näitten vuosien aikana talon asukkaat vaihtuivat useamman kerran, eikä kuusi ehtinyt oikein tottua heihin. Hyvä kun se ehti tottua edes taloon itseensä, mutta sen kanssa se sai pikkuhiljaa aikaan ihan mukavat puhevälit. Älysihän talokin olla arvokkaasti paikallaan, eikä huidellut koko ajan siellä täällä. Talo kertoi kuuselle, että sitä pidettiin ihmisten keskuudessa suuressa arvossa. Se oli pihan vartija ja hyvän onnen tuoja.
Ehkäpä jotain hyvää onnea kuusi tontille toikin, sillä ihmiset taas siinä välissä intoutuivat sotimaan. Se oli jotenkin niitten luonteessa, eivät malttaneet olla hiljaa paikallaan kuin puut. Oy Firma Ab:n tiloja kytänneet neuvostolentäjät pommittivat Nyhtänköljää muutamaan otteeseen, mutta varsin huonolla menestyksellä. Vauriot olivat vähäisiä. Yhteen huoltorakennukseen tuli täysosuma, mutta pommi jäi suutariksi. Puhuttiin, että huoltomies oli ollut talon sisällä, ja pommi oli pudonnut hänen eteensä. Näin kertoi kuuselle räkättirastas, mutta nehän olivat tunnetusti kovia valehtelemaan, ja minkä niistä ihmistenkään jutuista tietää.
Tontille ei osunut pommeja. Muutama pommi putosi ja myös räjähti noin kolmensadan metrin päässä tontilta sijaitsevalla mäellä. Ihmiset olivat yllättävän lahjakkaita toistensa vahingoittamisessa ja viereisellä mäellä sijainnut ilmatorjuntatykki sai pommit pudottaneeseen koneeseen sen verran osumia, että kone putosi muutaman kymmenen kilometrin päässä järveen.
Sota ei paljon kuusta hetkauttanut, mutta kun siirryttiin 1940 – 1950-luvun vaihteeseen alkoi kuusikin ymmärtää sen, että ihmiset olivat tulleet tontille jäädäkseen. Ja silloin paikalle tulivatkin pysyvät asukkaat. Paikalle ilmestyi nainen, puolissavälissä viittäkymmentä. Hän oli siivooja, hänet tunnettiin nimellä Alma Perskeles. Kovan elämänkoulun käynyt nainen tutustui paikkaan tarkasti, harkitsi vielä hetken, ja päätti ottaa riskin. Talon, pienenkin sellaisen, ostaminen ei ollut köyhälle yksinhuoltajaäidille ihan riskitön homma.
Alman mies oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Raskaat sotavuodet ja Oy Firma Ab:ssa tehty rankka työ olivat vaatineet veronsa. Almalla oli neljä lasta. Kolme tyttöä ja yksi poika. Tytöt olivat poikaa huomattavasti vanhempia. Poika, nimeltään Juroperskeles oli iltatähti. Tytöt häipyivät 1950-luvulla maailmalle kuka minnekin, mutta Juroperskeles jäi kuusen vartioimalle tontille. Kuusi yllättäen tottui vilkkaaseen ja kaikenlaista puuhaavaan poikaan ja oppi pitämään hänestä. Alma ei ollut mikään lempeä äiti, eikä remmiapeli ollut vierasta. Se vähän säälitti kuusta. Tartteeko sitä ihan niin rankasti.
Talo oli jotain sen ajan Oy Firma Ab:n työntekijöille tyypillistä. Ei edes ns. rintamamiestalo, vaan aikaisemmin rakennettu. Harjakattoinen talo, jossa oli yksi asuttava kerros. Talossa oli yksi huone ja keittiö, jossa oli uuni ja liesi. Keittiön puolelta uuni jatkui muurina asuinhuoneen puolelle, ja lämmitti koko rakennuksen. Talossa oli myös sauna, johon kuljettiin ulkokautta, ja saunan yhteydessä pieni huone, jossa Juroperskeles, josta aikanaan tulisi Isä-Perskeles, asusti jo teini-iässään. Talo oli viemäröimätön, mutta sähköt siinä sentään oli, joten luksusta toi jääkaappi. Vettä ei saatu kuin läheisellä tiellä olleesta vesipumpusta ja talossa oli luonnollisesti ulkohuusi. Kuusi alkoi tottua ihmisiin ja mieltää olevansa pihakuusi. Mikä tapahtui kuusen kohdalla melko nopeasti, eihän siihen mennyt kuin jokunen vuosikymmen.
Kun vuosikymmen vaihtui 1950-luvusta 1960-luvuksi, jäi Alma taloon yksin. Juroperskeles läksi vapaaehtoisena armeijaan, silloin vielä toiminnassa olleeseen Pohjois-Savon prikaatiin Kuopioon. Muutama vuosi myöhemmin syntynyt Pikku-Ykä katseli aikanaan pikkuisena poikana isänsä sotilasmuistiota, ja pani merkille erään kirjoituksen:
”Lokakuussa 1960 katosi eräs nuori mies Nyhtänköljästä. Huhutaan hänen hukkuneen armeijan ryysyihin. Mikäli joku on tietoinen miehen olinpaikasta, olkaa ystävälliset ja palauttakaa hänet osoitteeseen Tuskanmäentie 20, Nyhtänköljä”.
Kirjoitukseen oli piirretty mustekynällä kuva talosta ja kuusesta. Kuva oli onnistunut, ja siitä välittyi kylmä ja sateinen syksy. Nähtyään kuvan Pikku-Ykä ei osannut enää ajatella tonttia ennen syntymäänsä muuten kuin lokakuisena. Tuskanmäentiellä oli silloin ennen ollut aina syksy.
Juroperskeles kotiutui kersanttina, vaikka kyvyt ja halu olisi riittänyt ylemmäksikin. Hänellä oli vaan sukunsa kautta papereissaan rasitteena ns. punainen kulma, joka esti etenemisen upseeriksi. Juro asusteli Alman kanssa vielä jonkun aikaa, kunnes läksi pariksi vuodeksi maailmalle. Hän teki töitä Helsingissä pari vuotta, mutta ei mieltynyt paikkaan ja palasi Nyhtänköljään Tuskanmäentielle ja meni töihin Oy Firma Ab:lle. Kuusi toivotti Juroperskeleen tervetulleeksi takaisin, mutta ymmärsi, että ihmisten kummallinen elämänkulku on muutoksia täynnä, ja niinpä Juroperskeles tapasi erään neidon, ja heistä tuli 1960-luvun puolivälin kieppeillä Isä-Perskeles ja Äiti-Perskeles. Pikku-Ykä rääkäisi ensimmäiset itkunsa.
Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n tarjoamassa asunnossa muualla Nyhtänköljässä kun taas tontilla vietettiin hiljaiseloa, jota sävytti erään ihmiselämän pikkuhiljaa alkava iltahämärä. Kuusi, talo ja Alma muodostivat rauhallisen kokonaisuuden, jonka rutiineja ei juuri mikään rikkonut. Alma siirtyi särkyneen selkänsä takia sairaseläkkeelle ja samoihin aikoihin tontille tuli taas lisävirtaa pienen ihmisen muodossa.
Oy Firma Ab tarvitsi myös Äiti-Perskeleen työpanosta ja kun nuorella perheellä oli rahalle tarvetta, hän siirtyi firmalle konttoristiksi. Alma otti pikku-Ykän mielellään vahdittavaksi, ja niin kuusi kuin talokin katselivat lämpimästi pientä ihmistä, jonka matka oli vasta aivan alussa ja hymyilivät huuletonta hymyään.
Alma ei sinänsä ollut mikään pullantuoksuinen lempeä mummo. Rankka elämä oli kovettanut ja katkeroittanutkin hänet, mutta jokeltava pikku-Ykä sulatti Almassa jotain ja toi hänen kasvoilleen tietyn lempeyden, joka oli uinunut hänen sisällään vuosikymmeniä ja talossa kuultiin toistuvasti vanhoja mukavia hokemia, kun hän nukutti pikku-Ykää. Souda souda Sorolaan, pitkä matka Marolaan. Tapu tapu kakkaraa, simasii, suolasii, kananmunan muotosii. Ehkä talon kello raksutti samalla kertaa nykyistä ja mennyttä aikaa.
Alman puolesta pikku-Ykä olisi saanut olla hänellä päivähoidossa vaikka maailman tappiin, ja niin kuusi kuin talokin olivat pieneen poikaan kovasti mieltyneet, mutta niin aika kuin ympäröivä maailma olivat tietysti eri mieltä. Ajan kello raksahti 1970-luvulle, Perskeleille syntyi myös pikku-Jykä, ja vanhemmat totesivat, että äiti pysyy tällä kertaa kotona pitempään, eikä päivähoitoa tarvita. Ympäröivä Suomi taas totesi tylysti, että pikku-Ykänkin oli pikkuhiljaa valmistauduttava muuttumaan tuottavaksi kansalaiseksi ja kuuliaiseksi hallintoalamaiseksi, joten pikku-Ykän oli aika mennä kansakouluun.
Tontilla aika pysähtyi, mutta ei täysin. Tokihan Perskeleet kävivät mummolassa porukalla. Vierailut toivat tontille uuden asian, jota kuusen oli vaikea sulattaa. Sitä kutsuttiin nimellä auto. Kuusen oksilla istuskeleva hifistelyyn taipuvainen harakka kertoi kuuselle, että tuo auto oli mallia Toyota Corolla. Ja se aikaisempi oli Fiat 600, jota kutsuttiin myös Pompannapiksi. Kuusi välitti vähät autojen merkeistä ja malleista, sillä sen mielestä olemisen korkein muoto oli elää arvokkaasti omalla paikallaan tiukkaan juurtuneena. Ihmisten jatkuva liikkumisen pakko ihmetytti sitä. Eläinten kohdalla se ymmärsi asian, sillä niillä liikkuminen liittyi aina ruuan hankintaan. Ihmiset säntäilivät sinne tänne ihan muuten vain, ilman mitään järkevää syytä. Tokihan se pihakuusena oli jo alkanut tottua siihenkin, mutta sen mielestä kaikki hevoskyytiä nopeampi oli jotakin täysin luonnotonta.
Perskeleet kävivät mummolassa porukalla, mutta koulunsa aloittanut pikku-Ykä kävi tontilla usein myös yksin. Hän muisti päivähoitonsa mummolassa ja mummolassa oli mukavaa käydä yökylässä. Ykä sotki mummolaan uudella Tunturi-polkupyörällään, jossa oli luonnollisesti sen ajan muodin mukainen pitkä satula.
Tontilla oli pienelle pojalle paljon kaikkea mukavaa tutkittavaa ja löydettävää. Mutta mummolavierailuille oli myös toinen syy. Pikku-Ykä ei osannut sitä vielä oikein sanoiksi hahmottaa. Siihen kuluisi vielä pitkä aika. Keski-ikäinen Ykä sen jo hahmotti. Joskus vuosikymmeniä mummolareissujen jälkeen Ykä piti blogia, jossa aika ajoin muisteli mennyttä 1970-lukua lämpimällä retroilumielialalla.
Pikku-Ykälle 1970-luku ei ollut mitään retroilua, vaan uusinta uutta. Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n rivitalossa, jossa oli kaikki sen ajan mukavuudet. Pikku-Ykä oli syntynyt sisävessasukupolveen. Mutta käydessään mummolassa hän siirtyi vuosikymmeniä taaksepäin, ja jotenkin hahmotti, että asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ulkohuusi, halkolämmitys, kantovesi ja laskiämpäri olivat mummolassa nykypäivää edelleenkin, ja pikku-Ykä tajusi, että tämä oli ollut Isä-Perskeleelle täysin normaalia arkipäivää. Eikä siitä kovinkaan kauan aikaa ollut vierähtänyt.
Ehkä juuri siitä syystä mummolassa saunominen oli aina jotenkin palkitsevaa. Liiterissä piti pilkkoa puut ja kuskata saunalle. Vettä piti kantaa pumpulta, että pata saataisiin täyteen. Sitten sekä sauna että pata piti lämmittää. Peseminen tapahtui vatipesuna, ja pesuvettä tehdessä piti olla varovainen, ettei polta itseään padasta otetulla kuumalla vedellä. Huuhtelun jälkeen oma ohjelmanumeronsa oli se, että Ykä meni puolimärkänä ulkokautta sisälle asuintiloihin, kuivasi itsensä kunnolla ja sen jälkeen nousi siellä olevan muurin päälle lämmittelemään. Tämän jälkeen ohjelmanumerona oli aina jostain syystä veikkaus, ja se oli tasapeliveikkaus, johon Alma jostain syystä oli mieltynyt. Alma kustansi pikku-Ykälle aina yhden rivin.
Olihan mummolla televisiokin, mutta sen käyttö oli varsin säännösteltyä. Enemmän oli äänessä radio, yleensä Yleisradion yleisohjelma, ja radio oli tietenkin vanha putkiradio, jossa oli kylmien taajuusnumeroitten sijasta nimiä, kuten Hilversum, Sottens, Stuttgart, Sundsvall, Morava ja Budapest. Radio lämpeni pikkuhiljaa ja samalla siinä oleva vihreä valo alkoi muuttua kirkkaammaksi. Jotenkin tuntui, että mummolassa radiota saattoi kuunnella vain ja ainoastaan vanhalla putkiradiolla. Transistoriradio ei olisi sopinut tunnelmaan.
Radion lisäksi ääntä tuli mummon hiljaisesta laulusta, kun hän teki käsitöitä. Mummo lauloi vanhalle naiselle tyypillisellä korkealla äänellä joitain pikku-Ykälle vieraita vanhoja lauluja ja välillä myös virsiä. Pikku-Ykä ymmärsi, että Alma-mummo oli jonkun verran uskonnollinen,mutta hänen kirjahyllyssään olevat punaiset viirit kertoivat myös, että Alma oli vakaumuksellinen vasemmistolainen. Jo pienenä historiasta kiinnostunut Ykä kyseli kerran Almalta sisällissodan ajoista, mutta Alma hiljeni, hänen silmänsä näyttivät kosteilta ja hän sanoi, että älä lapsi rakas tommosia kysele. Myöhemmin Ykä sai selville, että kapinan aika ei ollut Perskeleille mitään herkun leipää, mutta hän ei Almalta asiasta sen enempää kysellyt.
Jotenkin pikku-Ykä ymmärsi, että mummolassa käynti on kovin mukavaa, mutta tällä tavalla asuminen olisi pidemmän päälle kovin työlästä. Ykän mielestä mummo tosin pärjäsi hyvin, mutta pihaansa vartioiva kuusi tiesi asian laidan paremmin. Kun Ykä kävi kylässä, sai Alma pienen pojan käynnistä lisävoimia ja ponnisteli tuplasti enemmän. Mutta kuusi näki Alman myös yksinään. Liiteristä tuli mukaan aina vain pienempi sylys puita ja vettä hakiessa sankoa piti lepuuttaa maassa aina vain useammin. Kovassa teollisuussiivoustyössä särkynyt selkä ei enää oikein jaksanut, ja voimat olivat muutenkin vähentyneet. Tuolloin Alma tuijotti taloa silmissään epätoivoinen ilme. Mieltä jäytävä kiukku etsi kohdettaan, mutta tajusi sen että kohteena olisi ollut vain vesiämpäri, jonka nurin potkaiseminen olisi saanut aikaiseksi vain lisää vaivaa. Kuusi kuuli, kuinka hangessa hissukseen etenevien saappaitten ääneen yhtyi hiljainen nyyhkytys. Ihmismieli on jääräpäinen, eikä halua antaa periksi. Ihmisruumis vain valitettavasti kulkee vanhetessaan aina vain kauempana mielen perässä.
Ja talokin alkoi olla huonokuntoinen ja kovin vetoisa. Isä-Perskeles oli pannut kaikki nämä asiat merkille ja kävi äitinsä kanssa kovia keskusteluita. Isä-Perskeles tiesi Alman vähenevät voimat ja totesi, että tästä talonrähjästähän alkaa lentää kaikki teertä pienempi läpi. Jos Alma haluaisi itselleen vielä elinvuosia, olisi aika muuttaa. Muuten Almalle rakas talo koituisi ennen pitkää hänelle kuolemaksi.
Olihan Alma tajunnut asian jo aikaa siten itsekin, mutta sen ääneen sanominen ja julkitunnustaminen oli perin vaikeaa ja kesti aikansa. Mutta ratkaisu oli joka tapauksessa tehtävä. Näin ollen 1970-luvun kääntyessä loppupuoliskolleen tontin elämä mullistui perusteellisesti. Isä-Perskeles osti tontin ja alkoi rakentaa tontille omakotitaloa. Aikanaan neuvostolentäjien pommit eivät olleet kuusta paljon hätkäyttäneet, mutta nyt tontilla rakentamiseen liittyvät räjäytystyöt järkyttivät sitä perin pohjin. Samoin kuin koneitten ja uuden tekniikan määrä. Sen oli niin vaikea hahmottaa sitä. Tontilla oleva vanha talo oltiin tehty ilman sähköä. Sähkö tuli sinne vasta myöhemmin.
Koska niin tontin vanha, kuin uudetkaan asukkaat eivät halunneet yhteistaloutta, Alma muutti vanhuksille tarkoitettuun rivitaloon lähemmäksi Nyhtänköljän keskustaa. Alman yksiö oli varustettu kaikilla nykyajan mukavuuksilla ja teki elämän paljon helpommaksi. Vaikeahan hänen toisaalta oli tottua tähän helppouteen. Ja minnekä ihminen kotoaan lähtisi. Kotikuusen juurelta. Vanha talo jätettiin Alman mieliksi pystyyn.
Asiaa tietysti auttoi, että Ykä kävi silloin tällöin vierailulla uudessakin asunnossa. Pikku hiljaa vierailujen sävy alkoi kuitenkin muuttua. Ykäkin oli pikkuhiljaa muuttumassa pikku-Ykästä nuoreksi mieheksi. Tämä sai aikaan ennen pitkää sen, että soudut Sorolaan oli soudettu, ja Alman elämän aikana kertynyt katkeruus pyrki pikkuhiljaa aina enemmän pinnalle Ykänkin läsnäollessa. Ei Alma osannut varmaan itsekään täysin hahmottaa, mistä katkeruus kaikkiaan johtui, mutta joku ihminen kerää vaan asioita mielensä ämpäriin enemmän kuin joku toinen. Ykän vierailukerrat alkoivat harventua.
Tontilla kuusi alkoi totuttautua uuteen komentoon. Hämmästyksekseen se tajusi tottuvansa siihen nopeasti, vaikka tontin sisäinen aika tuntui kerralla hypänneen 1940-luvun lopusta kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Sitä miellytti tontilla kolttosiaan tekevät ja pikku hiljaa kasvavat Ykä ja Jykä. He toivat tontille energiaa. Isä- ja Äiti-Perskeles taas puolestaan toivat tasaisuutta ja varmuutta. Se tajusi eläneensä ihmisten kanssa niin pitkään, ettei halunnut enää luopua niistä. Siitä oli tullut kesy kuusi. Uutena ilmiönä kuuselle tuli Perskeleillä aina olleet kissat ja koirat. Se oppi pitämään niistä nopeasti, vaikka Perskeleitten suosimat pystykorvat tuntuivat – luonteensa mukaisesti – välillä haukkuvan lehdetkin puista.
Erityisesti kuusta huvitti eräs Perskeleitten kissa, jolla oli harrastuksena jumiin joutuminen. Kissa oli kiivennyt melkein kuusen latvaan ja päätti sitten jäädä siihen jumiin. Se oli kuusessa yön yli, ja mourusi surkeasti. Elettiin kevättalvea, ja tontilla oli lähes metrinen hanki. Ykä sai sankaruuskohtauksen ja kiipesi hakemaan kissaa. Ja hakikin sen alas. Ainakin osittain. Ykä lähti soitellen sotaan ja joutui siirtämään sähisevää ja raapivaa karvapakettia alas oksa kerrallaan ja niinhän siinä kävi, että molemmat putosivat hankeen noin rungon puolesta välistä. Kuusi näki, ettei Ykälle käynyt kuinkaan paksun hangen ansiosta ja kissa käveli arvokkaasti pois paikalta häntä pystyssä.
Eihän mennyt pariakaan viikkoa, kun kissa uusi ohjelmanumeronsa. Tällä kertaa Ykä käytti hieman aikaa ajatteluun, ennen kuin kiipesi taas puuhun. Hän otti mukaansa repun, jonka laittoi avonaisena mahapuolelle. Sitten hän kiipesi puuhun, jossa kissa oli valmistautumassa uuteen showhun, mutta Ykä nappasi kissaa kiinni niskasta, nosti ilmaan kuin äitikissa konsanaan, laittoi velttona roikkuvan mirrin reppuun ja nykäisi narun kiinni. Kissa huomasi tulleensa höynäytetyksi, mutta mihinkäs se repusta pääsi. Repusta pois päästyään kissa oli selvästi suivaantunut, kun pelastaja onnistui tehtävässään aivan liian helposti. Sen jälkeen kissa ei enää uusinut numeroaan. Tosin ehkä se myös ymmärsi Ykän toteamuksen, että seuraava puustapoistamissessio tapahtuukin sitten haulikolla. Kuusta huvitti kovasti karvaisen draamakuningattaren harmitus. Hukkaan meni hyvät mouruamiset.
Kuusellahan ei ollut varsinaisesti korvia, mutta se kuuli omalla tavallaan toki vallan hyvin, mitä tontilla tapahtui. Ja uudessa rakennuksessakin. Alman mökistä oli kuulunut vain hiljaista hyräilyä ja radion yleisohjelmaa, mutta Ykällä oli Garrardin monolevysoitin, joka kytkettiin DIN-piuhalla Philipsin radionauhuriin ja kuusenkin oli totuttava kuuntelemaan Sladen ja Hurriganesin rockia. Siihen kuusi tottui, mutta autostereo oli keksintö, mitä se ei koskaan oppinut sietämään. Tuskanmäentiellä ajavat aikuisten kirjoilla olevat nulikat huudattivat kuusen ohi ajaessaan autostereoita, jotka vuosi vuodelta muuttuivat aina tehokkaammiksi, ja kuusi inhosi ohiajavasta autosta kuuluvaa bassonjumputusta.
Vaikka kuusi oli jo kovasti mieltynyt tontin uuteen elämänmalliin ja sillä asuviin ihmisiin ja eläimiin, sitä kävi kovasti sääliksi vanha talo, joka oli ollut sen kumppanina jo kymmeniä vuosia. Siitä oltiin katkaistu sähköt, se toimi jonkunlaisena romuvarastona, ja alkoi hyvää vauhtia ränsistyä. Talo tuntui elävän horroksessa, josta se aika ajoin hetkeksi havahtui, kun Ykä tai Jykä puuhasivat sen sisässä mitä nyt sattuivat puuhaamaankaan. Harvoin talo enää edes viitsi muistella menneitä kuusen kanssa. Kerran talo sentään naureskeli kuusen kanssa Ykän toljailuille, kun Ykä vuonna 1981 löysi talosta jostain laatikon pohjalta Isä-Perskeleeltä sinne aikaa sitten unohtuneen Vaarin Vartti-sätkätupakkapussin, joka oli päivätty vuonna 1961. Ykällä uteliaisuus voitti terveen järjen, niin kuin nuorilla ihmisillä yleensäkin, hän väänsi sätkän ja poltteli pois. Kun polvet notkahtivat, Ykä totesi että kannattais ehkä miettiä ensin, ennen kuin kaikenlaista kokeilee, ja talo ja kuusi olivat samaa mieltä. Eivät ne toisaalta osanneet olla vihaisiakaan Ykälle, joka tunki Sisu-pastilleja suuhunsa, ettei tupakka haisisi. Tai tupakan muumioksi sitä Vaarin Varttia kai silloin saattoi jo sanoa.
1980-luvun alkupuolella talo sai hieman uutta kipinää itseensä, kun Ykä remontoi saunan yhteydessä olevan huoneen. Sen saman huoneen, jossa Isä-Perskeles oli aikanaan asustellut. Ykä maalasi seinät, veti roikalla huoneeseen sähköt omakotitalon seinästä ja teki huoneesta itselleen jonkunlaisen kesämökin. Siellä hän sitten asusteli kesät ja syksyt. Huoneeseen oli tietysti mukava tuoda tyttöystäviäkin, Ykä kun oli jo siinä iässä. Itsekseen huoneessa ollessaan taas tuntui jotenkin asiaan kuuluvalta lukea Jerry Cottoneita ja Yöjuttu-lehtiä, joissa John Sinclair ja Suko taistelivat kaikenlaisia helvetillisiä voimia vastaan.
Mutta 1980-luvun puoleenväliin mennessä ajan pyörä oli pyörähtänyt taas kerran täyden kierroksen, Ykä läksi vuorostaan armeijaan, ja sen jälkeen maailmalle, sinne jäädäkseen. Oy Firma Ab ei enää tarjonnut varmaa elantoa isoisältä pojanpojalle ja sen mukaan oli elettävä. Muutaman vuoden nuorempi Jykä otti puolestaan huoneen itselleen kesämökiksi, mutta kun asuinhuoneen puolella välikatosta romahti itsekseen pari hirttä alas, totesi Isä-Perskeles että valitettavasti majoitus tässä torpassa loppuu tähän. Alkaa olla turhan riskaabelia tämä touhu. Sen jälkeen talossa pitivät majaa enää hiiret ja vintillä pikkulinnut. Talo oli kuitenkin talo, eikä se tyytynyt olemaan pesä, joten se vajosi pettyneenä taas horrokseen.
Ei kulunut kauaa, kun oli Jykänkin vuoro lähteä armeijaan. Ja armeijan jälkeen hänkin häipyi maailmalle. Tontilla kello alkoi raksuttaa hieman enemmän mennyttä aikaa, vaikkeivat Isä- ja Äiti-Perskeles vielä mitään vanhuksia olleetkaan. Toki molemmat veljekset kävivät siellä lomillaan. Perskeleillä ei ollut tapana hylätä ihmisiä, ja aikamiehiksi kasvaneet pojat osasivat ottaa vanhempansa jo myös ihmisinä ja pariskuntana, eikä pelkästään ikonimaisina vanhempina.
Kaikista suurista ja voimakkaista suurin ja voimakkain on aika. Aika otti tehtäväkseen murtaa Mummo-Alman katkeruuden linnakkeen, ja minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta se onnistui tehtävässään. Hissukseen, vähän kerrallaan, mutta väistämättä. Alma teki rauhan maailman kanssa. Hän teki rauhan menneisyyden kanssa. Ehkä tärkeintä oli, että hän teki rauhan itsensä kanssa. Hän kuoli 88-vuotiaana. Rauhallisena ja tasapainoisena vanhuksena.
Tontilla tämä ei varsinaisesti vaikuttanut. Kuusi tiesi, että ihmiset eivät pura taloa heti, kunnioittaakseen sen pitkäaikaisen asukkaan muistoa. Kuusi tiesi, että Isä-Perskeles katseli myös talossa omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan eikä olisi välttämättä halunnut luopua siitä. Mutta kuusi tiesi, että talon aika oli lopulta tuleva. Se ei enää puhunut kuusen kanssa. Jos siinä oli enää henkeä, se uinui jossain syvällä muurin sisällä.
Kun 2000-luku lähestyi, alkoi Isä-Perskeles purkaa taloa pikkuhiljaa. Käsivoimin, lauta kerrallaan. Usein hän pysähtyi, ja jäi hiljaa katselemaan. Ulkopuolinen olisi ajatellut, että mies olisi unohtanut, mitä hän oli tekemässä, mutta kuusi tiesi, että Isä-Perskeles muisteli. Jokaisessa paikassa talossa oli muistoja, ja hän tiesi ettei jäljelle jäisi kuin muistin kuvia, joitten kehyksiä hän nyt repi irti yksi kerrallaan. Hän alkoi purkaa ensin talon sisustuksia, irrotti ikkunat ja siirtyi sitten muuriin. Muurin purkaminen kesti aikansa, mutta lopulta talosta oli jäljellä enää ulkorunko. Se oltiin sovittu purettavaksi yhdessä Ykän kanssa, kun Ykä tulisi lomillaan käymään.
Isä-Perskeles oli ollut työssään perusteellinen. ”Ajatuksellako tää pystyssä pysyy, vai olekkonää tehny trikkikuvan”, totesi Ykä katsellessaan taloa, joka oli lähinnä viimeistä voiteluaan vailla. Kuusi huomasi yllättäen talossa olevan jotain eloa. Talo yritti vastustaa väistämätöntä, vaikka tunsi häpeää siitä, että siitä oli jäljellä enää pelkkä kuori. Ensimmäisen kerran vuosiin talo puhui kuuselle, koska tiesi, että sen aika oli vähissä. Se halusi jättää jäähyväiset, kun vielä pystyi. Pian se olisi enää kasa jätettä ja muisto.
Isä-Perskeles ja Ykä tekivät viimeistelevää työtä, ja lopulta etsivät painopisteen talon läntiseltä seinältä, joka oli kaikkein rähjäisin. Seinällä olevaan tukiparruun kiinnitettiin köysi, ja parrun irti nykäiseminen kaataisi koko rakennelman. Siihen tuskin tarvittaisiin konevoimaa. Kaikki oli viimeisestä nykäisystä kiinni. Sen jälkeen oli jäljellä vain jätteen korjaamista.
Köysi lojui maassa kummankin miehen välissä. Mutta kumpikaan ei saanut tartutuksi siihen. ”Poltakkos rönstetin ensiks?”, totesi Isä-Perskeles Ykälle. Mikä oli kiistatta varsin harvinainen kysymys, sillä Isä-Perskeles oli päässyt eroon tupakoinnin pahasta tavasta jo ennen Ykän syntymää ja jaksoi muistuttaa Ykälle joka kerta tupakoinnin lopettamisesta, kun Ykä kävi kylässä. ”Jaa, jos tässä käpryttelis kessun ensiksi”, totesi Ykä, ja pani palamaan. Ykä poltteli tupakin kuin aikanaan teinipoikana ja väistämättömän viivästyttämisen takia kaikki teiniaikaiset jämänjättövaiheet tuli käsiteltyä, eli ensiksi jämiin, sitten kuumiin, sitten hikisiin, sitten henkosiin, sitten kansainvälisiin, sitten pupusiin ja lopulta Ykän näpit meinasivat palaa, ja hän tumppasi tupakan saappaallaan maahan. ”Ei kai tässä sitten muuta”, tuumasi Ykä, ja miehet tarttuivat köyteen.
Miehet alkoivat kiskoa rytmikkäästi täydellä voimallaan. Kuusi huomasi, että talo heräsi viimeisen kerran täyteen eloon. Se ei halunnut antaa periksi. Se pani vastaan vielä sillä pienellä voimalla mitä sillä oli, mutta miehet olivat laskeneet painopisteen armottoman tarkasti, ja lopulta talo joutui antamaan periksi, sen selkäranka napsahti poikki, katto putosi alas raivaten kaiken muunkin mennessään, ja jäljellä oli enää läjä romua. ”Morjens, muista minua”, totesi talon henki kuuselle ja katosi jonnekin kaukaisuuteen.
Molemmat miehet katsoivat toisiaan. Työ oli tältä päivältä tehty. Nyt oli pitkän kaavan mukaan tehdyn saunomisen aika. Isä-Perskeles meni sytyttämään valmiiksi lataamansa saunan kiukaan. Ykä meni sisälle, kaivoi esiin pullon viskiä, ja Oy Firma Ab:n logolla varustetut viskilasit. Ykä täytti lasit, miehet skoolasivat ja ottivat tukevat hömpsyt.
Kuusi katseli miehiä, ja heidän pitkäksi venyvää saunailtaansa, kun miehet aina saunasta vilvoittelemaan tullessaan istuivat takapihan tuolille ja katselivat jätekasaksi muuttunutta taloa. Välillä miesten puhe oli leppoisaa, he muistelivat tontilla tapahtuneita mukavia asioita. Välillä puhe tuntui vakavoituvan, ja miesten ääni hiljeni. Oli tapahtunut myös kaikkea ikävää. Välillä myös miehet nauraa höksöttivät ja paksauttivat olutpullojaan vastakkain. Äiti-Perskeles puuhaili omiaan, sillä hän tiesi, että nyt oli kyseessä isän ja pojan saunailta. Ja kuusi, joka oli jo aikaa sitten oppinut ymmärtämään ihmisiä, tajusi, että kyseessä ei ollut enää vain isä ja poika, vaan myös kaksi aikuista miestä. Heitä sitoi vain keskenään muistojen sidos, jota mikään ei pystyisi rikkomaan.
”Vaihtui vuosikymmen ja vuosi”, totesi Hector aikanaan laulussaan, mutta tontilla vaihtui sen lisäksi vuosisata ja vuosituhat. Kuusi oli nyt elänyt kahden vuosituhannen aikana. Mikä ei ollut sinänsä sen suurempi saavutus, sillä siihenhän pystyi kaikki vuonna 1999 syntyneet nulikatkin. Sen sijaan se, että kuusi oli elänyt kolmen vuosisadan aikana, oli taas ihan erilainen saavutus. Muutama ihminen siihen pystyi, mutta vähissä nekin olivat.
Vuosituhannen vaihduttua tontille ja myös kuusen elämään tuli kriisitilanne, sillä tontilla syttyi sota. Ei sellainen sota, mitä ihmiset keskenään aika ajoin käyvät, vaan sellainen, joka vaikutti kuusen elämään ihan oikeasti. Tontille tuli maahantunkeutuja. Jättiputki. Kasvimaailman röyhkeä lentojätkä, joka tuli tontille lupaa kysymättä ja totesi kylmästi, että näähän ovat mun tiluksia nämä. Kuusi oli kovasti mieltynyt elämäänsä kuusena, mutta nyt se ajatteli, että kunpa sillä olisi kädet ja jalat niin kuin ihmisillä, niin se kävisi hölväsemässä turpaan tuota röyhkeää tunkeilijaa.
Myös Isä-Perskeles huomasi tilanteen. Hän oli hetken aikaa kuin Tolkienin kääpiöt vuorillaan vihaspäissään, raastoi partaansa ja totesi ”tällaista ei voi sietää”. Hän kääri hihansa (tai tässä nimenomaisessa tapauksessa piti ne ihon suojana) ja aloitti ilman virallista sodanjulistusta armottoman mekaanisen ja kemiallisen sodan tunkeilijaa vastaan. Sodassa ei armoa aneltu eikä annettu eikä vankeja otettu. Kuusi koitti auttaa parhaansa mukaan ja imi vahvoilla juurillaan mahdollisimman paljon vettä, ettei sitä riittäisi röyhkeälle hyökkääjälle. Puolentoista vuoden kuluttua kuusi sai todeta, että Isä-Perskeleen manööveri oli päättynyt lopulliseen voittoon. Maahantunkeutuja oli karkoitettu, tai tarkemmin sanottuna tapettu viimeiseen kasviin. Ihmisen julmuus on sanoinkuvaamaton, mutta tässä tapauksessa kuusi siunasi sitä. Kai sitä sentään kuusi saa asua kotonaan, ilman että lentojätkät tulee tontille räyhäämään.
Yhtä kaikki, käyty sota otti jotenkin kuusen voimille. Ja olihan se huomannut jo ennen sotaa, että se ei ollut entisellään. Se tuntui jotenkin aina haipuvan jonnekin kauas, eikä se enää jaksanut seurata tontin tapahtumia niin kuin aina ennen. Vuosikasvuja ei enää tullut, ja aina vain useampi alaoksa alkoi muuttua kuolleeksi ja kuivaksi. Runko puski ulos pihkaa aina vain entistä enemmän. Käpyjä sentään vielä tuli, mutta kovin vähän. Syynä oli armoton tyvilaho, joka teki tuhojaan sen sisuksissa. Kuusi ei jaksanut enää olla edes raivoissaan. Sisäinen vihollinen oli uuvuttanut sen, ja kuusi ymmärsi, että sen aika oli pian lopussa. Sitten tulivat miehet. Isä-Perskeles ja hänen tuntemansa metsuri.
… onhan se komea, ja vanha… yli sata vuotta varmasti…
… eikö lie… äiti osti tään tontin jo 1940-luvun lopulla ja tää oli silloin jo ihan täysimittainen…
… vaan tyvilaho siinä on… ei auta… seuraava myrsky voi kaataa tään ton talon päälle…
…mitenkähän sitä tottuu siihen… kun tää ei enää pihaa vartioi…
…huomennako?
…joo, mitäs tuota suotta lykkäämään…
Kuusi oli pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään ihmisten aikakäsityksen, ja ymmärsi, että aikaa oli vähän. Se alkoi valmistautua poismenoon. Tontilla oli uusi puu. Omenapuu, jonka Isä-Perskeles oli istuttanut pihalle vuotta aikaisemmin. Nuoren puun alla uinui viimeistä untaan talon uskollinen ystävä, vartija ja metsästyskaveri, pystykorva Vuppe, joka oli tullut tiensä päähän vuotta aikaisemmin. Isä-Perskeles oli tehnyt Vupelle puusta viimeisen leposijan, jonka pohjalle hän laittoi paksusti heiniä. Siinä Vupen kelpasi nukkua ikuista untaan. Haudan päälle istutettiin omenapuu.
Kuusi totesi omenapuulle, että pihan vartijan tehtävä kuuluu jatkossa sinulle. Olet vielä kovin nuori, mutta kun apunasi on Vupen henki, tulet onnistumaan tehtävässäsi. Ja nämä tontin ihmiset ovat hyviä ihmisiä. He auttavat sinua. Vuosien myötä kasvat tehtävässäsi. Omenapuu oli puuksi vielä kovin nuori, mutta se otti tehtävän vastaan. Olihan sen alla lepäämässä jotain, joka oli ollut olennainen osa tonttia lähes kaksikymmentä vuotta.
Huominen tuli nopeasti, aivan liian nopeasti. Isä-Perskeles ja metsuri tulivat kuusen juurelle, metsuri kiipesi puuhun ja kiinnitti siihen köyden. Metsurin noustessa puuhun, sieltä hyppäsi pois pieni orava, jota vitutti niin kuin pientä oravaa kuuluu vituttaakin. Ei siksi, että käpy olisi ollut jäässä, vaan siksi, että ihminen meni keskeyttämään sen sapuskointihetken. Orava juoksi tontin reunalle ja suutuspäissään sylkäisi suustaan ulos muutaman siemenen, joista yksi tulisi aikanaan juurtumaan maahan ja aloittamaan oman kuusen elämänsä. Orava oli ties kuinka monennen polven jälkeläinen sille pienelle oravalle, jonka ansiosta nyt tiensä päässä oleva kuusi oli aloittanut taipaleensa vuonna 1882. Nyt tiensä aloittavalla kuusella olisi vuonna 2126 kerrottavanaan oma, hyvin pitkä, mutta ehkä varsin erilainen tarina, kuin mikä pian kaatuvalla kuusella olisi.
Metsuri oli työssään ammattitaitoinen ja armottoman tarkka. Kuusi tajusi sen itsekin, eikä edes yrittänyt panna hanttiin. Moottorisahan terä puri puuta, naru oli vedetty oikeaan kohtaan, suunta oltiin katsottu tarkkaan, ja pihan vartija kaatui juuri siihen kohtaan kuin metsuri oli suunnitellutkin. Kaatuessaan kuusi tuumi, että mieluummin näin, juuret alla ja havut oksissa kuin lahonneena runkona. Saappaat jalassa, niin kuin ihmiset sanoisivat. Sitten se jätti hyvästit tontille ja häipyi jonnekin kauas, paikkaan jonka vain kuolleet puut tietävät.
Muistoissa se tulisi silti säilymään kauan. Isä-Perskeles katsoi kaatunutta runkoa, ja tuumi, että jos hän vielä tupakkia polttaisi, niin nyt varmaan olisi sen paikka. Moottorisaha ja kirves viimeistelivät työn, ja ennen pitkää kuusi oli muuttunut komeaksi pinoksi halkoja. Perskeleille oli luvassa rätisevää näretulta.
Yksi aikakausi tontilla oli päättynyt. Elämä jatkoi kulkuaan.
Jälkinäytös, Huitsinnevada, kesäkuu 2013:
Ykä ja Ylva istuivat talonsa takapihalla Huitsinnevadassa. He pitivät löylyjen välistä saunataukoa. Talo oli ostettu kuolinpesästä vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin. Ykä aukaisi oluttölkin, ja unohtui katselemaan pihakuusta. Ylvalle Ykän pysähtyneen tuntuinen ilme oli entisestään jo kovin tuttua. Heppu oli jossain kaukana. Ylva kysäisi:
- Mitäs äijä tuumailee? Kun tuota kuusta tuijotat. Et sinä puusilmä sieltä kuitenkaan mitään näe, kun unohdit silmälasit sisälle.
- Tuota kuustahan minä. Sillä olis varmaan pitkä tarina meille kerrottavana. Vaan harmi kun ei sen kieltä osaa. Oikeastaan sitä minä mietin, että jokohan tuo kuusi on hyväksynyt meidät osaksi tarinaansa. Kun eihän me olla oltu tässä vielä kymmentäkään vuotta.
- Jaahah, heppu haaveilee taas. Vaan minkäs noista kuusista tietää. Kai niillä on vähän hidas tuo rytmi. Laitoikkos sinä muuten puita pesään, kun tauolle lähdettiin?
- Joo, pari isoa. Närettä. Paukkuuhan se, mutta palavaa puutahan se on.
Joulukalenteri 2024 Yhdeksastoista luukku
1 minuutti sitten