RAKKAUTTA VIRANOMAISPÄÄTÖKSELLÄ OSA III

Tiedostavalla vastapuolellammehan on käytössä tehokkaaksi havaittu tapa, eli mikäli todellisuus ei taivu ideologian mukaiseksi, niin sitten härskisti valehdellaan. Joskus valhetta yritetään edes vähän peitellä ja joskus siitä taas tehdään itseisarvo sinänsä, niin kuin tässä uutisessa (kiitos taas Roopelle valppaasta mediaseurannasta) hyvin osoitetaan.

Kyseessähän ovat keinot, jolla rasismin perkelettä nyhdetään pois pikkuisten pilttien hauraista sieluista. Itse asiassa törmäsin noihin keinoihin jo vuonna 2010 ja saattaa olla, että niistä jotain mainitsinkin, mutta kun ne näyttävät nyt olevan osa suurempaa virallista epistolaa, niin kannattaahan niihin palata.

Rasismiahan kitketään pienokaisistamme seuraavin tavoin:

Lasten ja nuorten ennakkoluuloihin ja rasismiin on onnistuneesti vaikutettu yksinkertaisella, mutta pitkäjänteisellä toiminnalla seuraavin askelin:

* nostetaan esille positiivisia esimerkkejä ja kertomuksia, kaikki negatiiviset kertomukset sivuutetaan ilman huomiota

* nostetaan esille esimerkkejä myönteisestä kehityksestä ja tehdään positiivisista tapahtumista näyttäviä dokumentteja ja suuria uutisia

* edellinen nostaa esille lisää positiivisia esimerkkejä, joille annetaan näyttävää julkisuutta

* näin kerätään näyttöä sille, että ilmapiirissä tai jonkin ryhmän käytöksessä muutos on mahdollista, muutoksesta on myönteisiä esimerkkejä ja että juuri minun ryhmäni jäsenillä on positiivisia kokemuksia ja he ovat muuttaneet asennettaan.

Se, että kerrotaan vain asian toinen puoli ei ole sinänsä mitään uutta, onhan esim. kunnioitettu mediamme käyttänyt sitä jo iät ajat. Tietyt asiat jätetään kertomatta, ja uutiseksi nostetaan vaikkapa menestystarina verovaroilla työllistetystä somalinkielen tulkista, jonka osaamisen tarvetta voidaan kieltämättä luokitella hieman väkisin aiheutetuksi. Median kohteena on kuitenkin yleensä aikuinen ihminen, joka voi mm. jättää halutessaan lehden ostamatta tai sulkea television.

Mutta kun selvän – ja valheisiin pohjautuvan – pakko-opetuksen kohteena ovat pienet lapset, joilla taas ei ole mahdollisuutta lähteä luokasta pois, niin asia alkaa ällöttää siinä määrin, ettei siitä oikein viitsi vitsiäkään veistää ja Hotellin respassa sellaisia aiheita on kyllä suhteellisen vähän.

Tämän tyyppinen aivoräätälöinti sisältää myös aikamoisen annoksen ihmishalveksuntaa. Aivan kuin 10 – 11-vuotias lapsi olisi pelkkä levyke, johon voidaan ohjemoida juuri sellaista ideologiaa, mitä ohjelmoija haluaa. Tuon ikäinen lapsi pystyy kyllä oikein hyvin hahmottamaan ympäristöään, ja kun hän näkee ja ja ehkä myös persnahoissaan tuntee ristiriidan hänelle jatkuvasti syötettävän propagandan ja elämänsä elämän välillä, niin ehkäpä hänestä aikanaan tulee sitten sitä kovasti mainostettua ääriainesta.

Vaan tämän oppiepistolan tekijöille Satu Honkalalle ja Ritva Tuomiselle nuo mukulathan ovat sinänsä sivuseikka. Pääasia heille on, että he pääsevät pitämään Tupperware-kestejä, joihin on pakko osallistua, joissa myydään kippojen sijasta aatteita eikä asiakkaalta kysytä, että haluaako hän tämän tuotteen.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXXIV

1. Mutta olenhan mä oppinut paidan päälläni pitämään…

…lauloi Mikko Alatalo kappaleessaan Hasardi joskus 1970-luvulla. Tämä kirjoitus ei kuitenkaan käsittele Mikko Alataloa eikä myöskään 1970-luvun suomalaista musiikkitarjontaa. Paitoihin tämä kylläkin liittyy, ja niin kuin lukija tässä vaiheessa arvaakin, on myös hotellin respassa huomioitu vasemmistoliiton kansanedustajan Anna Kontulan avautuminen äärimmäisen tärkeästä ajankohtaisesta epäkohdasta eli siitä, että vaatefirma Lindex myy sinimustia fasistipaitoja viattomille lapsille. Ensimmäisenähän asian taisi nuivalle väestönosalle saattaa tietoon Tuurinperä-konsernin tiedustelu- ja turvallisuusosasto, josta kiitos sinnepäin. Laitetaanpa nyt vielä lukijankin näkyviin tämä hirvittävä tuote:

Kontulahan oli avautunut facebook-sivuillaan tähän malliin:

"Arvoisa Lindexin johtaja: kertoisitteko, miksi vaatekaupoissanne myydään lapuan liikkeen nuorisojärjestönä pidetyn sinimustien univormua?".

Asian tiimoilta hotellin respassa tuli mieleen ihan näennäisfilosofisiakin ajatuksia (kun ei ole tarvittavaa oppiarvoa, niin varsinaiseen filosofiaan emme kykene), mutta ihan ensimmäisenä tuli mieleen muutamia käytännön kysymyksiä, jotka pitää ensiksi selvittää (ja jotka vähän hidasliikkeisempikin kansalainen älyäisi kysyä ennen asiasta julkisesti keuhkoamista, mutta tämä ei vissiin koske tiedostavia vasemmistolaisia kansanedustajia alkaen joittenkin paitojen väristä päätyen murhapolton tekijöitten selvittämiseen ennen poliisitutkinnan aloittamista) ennen kuin voi olla varma, että alun perin riikinruotsalainen ja nykyisin Stockmannin omistama vaateketju Lindex aikoo todellakin myrkyttää lastemme mielet fasistisella väriyhdistelmäpropagandalla.

Ensinnäkin:

Toimiiko Lindex vain Suomessa?

Vastaus: Lindex näemmä toimii maailmanlaajuisesti. Toimialueen pohjoisin maa on Norja, itäisin Venäjä, eteläisin Saudi-Arabia ja läntisin Islanti.

Toinen kysymys: myydäänkö kyseistä tuotetta vain Suomessa?

Vastaus: Ei. Samaa tuotetta myydään kaikkialla Euroopassa. Ruotsissa sen hinta on 179 sek, Norjassa 179 nok ja EU:n alueella yleensä hintaan 19.95€ eli on muuten pikkusen halvempi kuin Suomessa, jossa siitä saa pulittaa 22.95€.

Kolmas kysymys: Liekö paitaa suunnitellessa ajateltu yksinomaan Suomen markkinoita?

Vastaus: Hyvin epätodennäköistä, sillä Suomen markkinavolyymi on kuitenkin koko Eurooppaan nähden hyvin pieni. Oletettavaa on, että kyseinen tuote on suunniteltu yleiseurooppalaiseen myyntiin.

Neljäs kysymys: Onko mahdollista, että Lindex-vaateketjulla ei olekaan palveluksessaan osastoa, joka asiakseen etsii värejä ja niitten yhdistelmiä, jotka saattavat saada aikaan moraalisen hyperventilaatiokohtauksen jossain yli-innokkaassa kansanedustajassa whatever missätahansa maassa vaateketjun toimialueella?

Vastaus: On hyvinkin todennäköistä, että sellaista osastoa ei ole. Sillä jos sellainen osasto olisi olemassa, se ilmoittaisi vaateketjun johdolle, että ainoa turvallinen tuote, jota Lindex pystyy ilman mahdollisia väärinkäsityksiä myymään ovat nämä Ruotsin laivaston alushousut.

Johtopäätös: Anna Kontulan paatosgeneraattori pärähti toimimaan ennen kuin aivolohkot saivat jarrutettua. Eihän siinä mitään sinänsä. Sehän on inhimillistä se.

Mutta tapaus sai hotellin respassa aikaan myös näitä näennäisfilosofisia ajatuksia.

Eli oliko kyseessä vain tapaus, jossa yli-innokas kansanedustaja ajatteli saavansa aikaan mainiota vaalipropagandaa siinä myös onnistuen, tosin ehkä hieman eri laareihin kuin mitä tarkoitus oli?

Vai oliko Anna Kontula aidosti huolissaan siitä, että totalitaariset, hirmuvaltaa, kärsimystä ja miljoonien ihmisten kuoleman aiheuttaneet ideologiat eivät saa enää koskaan versoa maan päällä?

Jos Kontula oli sitä mieltä, niin respassahan kompataan häntä ihan kybällä. Ja samalla esitetään kysymys:

Miksi Anna Kontula ei sitten nosta meteliä sitä valtavaa vaatetarjonnan määrää kohtaan, jossa mainostetaan kommunismia? Eikä edes vihjaillen joillain väriyhdistelmillä vaan ihan sirpin ja vasaran kuvin sekä Che Guevaran, Leninin ja Stalinin pärstävärkeillä. Kas kommunismihan oli (ja valitettavasti on vieläkin) myös totalitaarinen ideologia, joka sai aikaan hirmuvaltaa, kärsimystä ja vielä useampien miljoonien ihmisten kuoleman kuin natsismi.

Ja tätä vaatetarjontaa riittää huomattavasti enemmän kuin jotain Lapuan Liikettä etäisesti muistuttavaa rättiä. Pannaanpa googlen kuvahaku aiheesta Che Guevara shirt (verkkohaussa 2.030.000 osumaa). Seuraavaksi Lenin shirt (verkkohaussa 920.000 osumaa). Sitten vielä Stalin shirt (verkkohaussa 2.720.000 osumaa).

Jos Anna Kontulaa kauhistuttaa nähdä jo kahta väriä keskenään, niin miksi hän ei reagoi mitenkään siihen, kun murhaajien pärstävärkeillä tehdään bisnestä? Miksi kommunismi on edelleenkin pop, vaikka tiedetään hyvin mitä se sai aikaiseksi? Yksi syy on varmaankin se, että Stalin vaan sattui voittamaan sodan. Mutta kommunismihan sitten meni ja vuorostaan hävisi kylmän sodan. Miksi se ei silloin kadonnut? Miksi meilläkin on olemassa puolue (johon Anna Kontula sattumoisin kuuluu), joka pohjaa koko olemassaolonsa Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, ja joka ei ole millään lailla tuominnut kommunismia, niin kuin taas kaikki puolueet puolestaan tuomitsevat natsismin?

Hotellin respassa nähdään että kommunismi on edelleen pop siksi, että sitä ei hävitetty, ja että on vain yksi oikea tapa hävittää tällaiset totalitaristiset ideologiat. Natsismi hävitettiin oikein. Natsismin emämaa voitettiin sotilaallisesti, ammuttiin tuhannen paskan päreiksi, natsismin pääpesäkkeet jauhettiin pölyksi, natsismin johtajat hirtettiin ja koko ideologia nöyryytettiin niin perusteellisesti, että mikäli joku ihminen nykyisin tunnustautuu natsiksi, hänen epäillään – perustellusti – kärsivän lievää vakavammasta latvalahosta.

Kommunismille näin ei tehty. Se vain meni ja menetti valtansa Neuvostoliitossa. Mutta aate jäi elämään hyvinkin elinvoimaisena. Ja koska sitä ei jyrätty ja nöyryytetty, se elää ja voi hyvin ja muodostaa vieläkin vaaran. Sillä hotellin respan näkemys on, että kyse ei ole oikeastaan aatteista. Vaan kyse on ihmisistä. Aina löytyy ihmisiä, joitten luonteeseen kuuluu halu tunkea kärsänsä toisten ihmisten asioihin, halu määrätä heidän tekemisensä, heidän puheensa ja jopa heidän ajatuksensa.

Ja nämä ihmiset tarvitsevat halunsa oikeuttamiseksi näitä totalitaarisia aatteita. Natsismi näiltä ihmisiltä vietiin. Kommunismi jäi. Samoin kuin islam.

2. Kyllä minä maksan sen nikkelimarkan…

…jonka minä sulta olen lainannut. Vaan jos kerran en ole lainannut sulta edes rahapenniä, niin älä jätkä kyylää mun lompakkoa, tai saatat pian oppia mitä on, kun päätä särkee.

Tämmönen äkkitunnelma pälkähti päähän kun Hommaforumin kautta törmäsin Yleisradion eräästä gallupkyselystä kertovaan uutiseen, jonka otsikkona oli komeasti ”Puolet suomalaisista haluaa, että kehitysmaille annetut lupaukset on petettävä”. Kyselyhän oli sinänsä tyypillinen annetaanko lisää kehitysapua / pidetäänkö ennallaan / vähennetäänkö-kysely, mutta kysymyksenasettelut pistivät silmään. Jos kyselyssä on vaihtoehtona ”meidän ei pidä lisätä tukeamme kehitysmaille, vaikka olemme niin luvanneet”, niin on aika selvää, että kyselyä ei voi pitää aivan puolueettomana.

Nähtävästi kysymysten laatija on tuuminut, että suomalaiset ovat edelleenkin niitä perusrehellisiä tsuhnia, jotka tuumivat ”jaa, jos kerran luvattu on, niin kyllähän sana on pidettävä”. Mutta gallupin lopputulos ei ole sitten kuitenkaan miellyttänyt Ylen toimittajaa Yrjö Kokkosta, sillä hän totesi jutussaan vielä että ”yhteensä siis 48 prosenttia suomalaisista oli valmis tinkimään kehitysyhteistyölupauksista.”

Minulla vaan herää tästä kysymys, että kuka lupasi? Minä en luvannut. Kukaan tuntemani ihminen ei luvannut. Ei ole pidetty kansanäänestystä siitä, että luvataanko. Oikea sanamuoto gallup-kyselyn vaihtoehdossahan olisi ollut:

”meidän ei pidä lisätä tukeamme kehitysmaille, vaikka joku on meidän puolestamme niin luvannut”

Siitä, minkälainen panos-tuotoshyöty kehitysapuun haaskatuilla miljardeilla on kehitysapua vastaanottaville maille, on esitetty taajaan hyviä kysymyksiä, joihin ei oikein haluttaisi antaa vastauksia, sillä saahan kehitysapuun hukatuilla rahoilla ostettua viljalti hyvää tiedostavaa omaatuntoa. Mutta laitanpa vielä tilaston, jonka laittoi Hommaforumille nimimerkki Tomi [sic] ja jossa käsitellään Suomen maksamaa kehitysapua matkan varrella. Summat miljoonaa US$. Alkuperäinen OECD:n tilasto tuossa (ja kiitos Tomille).

1961: 1,9

    1962: 2,2

    1963: 2,8

    1964: 2,6

    1965: 2

    1966: 3,4

    1967: 4,1

    1968: 4,6

    1969: 13,4

    1970: 6,8

    1971: 13,3

    1972: 20,41

    1973: 28,03

    1974: 37,92

    1975: 48,17

    1976: 50,68

    1977: 48,73

    1978: 54,76

    1979: 89,85

    1980: 110,54

    1981: 134,71

    1982: 144,48

    1983: 153,29

    1984: 177,77

    1985: 210,88

    1986: 312,76

    1987: 432,73

    1988: 607,61

    1989: 706,37

    1990: 846,3

    1991: 930,1

    1992: 643,76

    1993: 355,12

    1994: 290,07

    1995: 388,32

    1996: 408,18

    1997: 378,88

    1998: 396,34

    1999: 416,49

    2000: 370,84

    2001: 389

    2002: 462,19

    2003: 558,49

    2004: 679,87

    2005: 901,94

    2006: 834,4

    2007: 981,34

    2008: 1165,73

    2009: 1290,18

    2010: 1332,95

    2011: 1406,04

    2012: 1319,64

Niin kuin Hommaforumillakin todettiin, edellisen 1990-luvun laman aikana hoksattiin, että ny ei o varaa, täytyy panna suu säkkiä myöten ja ennen kaikkea nyt ei voida luvata asioita toisten suomalaisten puolesta. Mutta katsokaapa huviksenne lukemia tämän tuoreen laman ajalta. Valtiovallan prioriteetit näyttävät olevan selvillä.

Loppulitviikkinä voisi kai todeta, että jos kansalaista tympii, että hänen puolestaan esitetään lupauksia, niin kannattaako mennä äänestämään näitä nykyisiä hallituspuolueita, jotka ihan varmasti lupailevat kansalaisen puolesta jatkossakin.

Autetaanpa vielä Ylen toimittajia, ja annetaan vastausvaihtoehdot seuraavaan kehitysapugallupiin, joka ilman muuta on jossain vaiheessa tulossa.

a) Olen hyvä ja vastuuntuntoinen ihminen, ja haluan, että kehitysapua lisätään vielä tuplasti enemmän kuin mitä meidän puolestamme sitä on luvattu lisätä

b) Mielipiteeni on nippa nappa hyväksyttävän marginaalissa, mutta haluan silti, että kehitysapua lisätään vain meidän puolestamme luvattu määrä, eikä kuitenkaan tuplaten. Tiedän kyllä, että tämä jää vähän vaivaamaan ja illalla on vaikeaa saada unta.

c) Olen täysin selvillä itsekkäästä ajattelutavastani, ja tiedän väistäväni vastuuni Afrikan nälkäisiä lapsia kohtaan, mutta haluan silti, että kehitysavun määrää ei nosteta, vaikka minä itse olen niin jonkun muun suulla luvannut tehdä. Pettäjän tie on tuskainen, käy harhaan.

d) Tarvittaessa minulla ei olisi mitään ongelmia viedä vellilautasta nälkäkuoleman partaalla olevan afrikkalaislapsen kädestä, joten olen valmis vähentämään kehitysavun määrää, enkä huoli, vaikka siitä tulisi kansakuntamme rangaistukseksi tulvat, heinäsirkat ja esikoisten kuolema, sillä minun itsekkäässä ja rajoittuneessa maailmankuvassani ei ole olemassa muuta kuin minä, minä, minä, sitten pitkä väli ja sitten vielä kerran minä.

3. No nyt en pysty enää sanomaan…

…että onko tää trolli vai onko tää tosissaan?

ANTERO LÄRVÄNEN JA JOTAIN KRITIIKKIÄ

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen tällä kertaa täältä Helsingistä. Olemme Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin yhteislähetyksessä ja asiamme koskee tällä kertaa muuttuneen muuttumatonta Vasemmistoliiton Eurooppalinjaa. Puolueen puheenjohtaja, kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki totesi, että Vasemmistoliiton yhtenä tavoitteena on ”Brysseliin päätösvaltaa siirtävän kehityksen katkaiseminen.”

- Eli Vasemmistoliitto olisi näillä näkymin ottamassa toimintaansa mukaan EU-kriittisyyden. Toisaalta Arhinmäki sitten sanoi, että Vasemmistoliiton EU-kriittisyys on aivan eri asia kuin Perussuomalaisten EU-kriittisyys, vaikka myös Perussuomalaisten yhtenä päätavoitteena on nimenomaan tämä ”Brysseliin päätösvaltaa siirtävän kehityksen katkaiseminen” ja Perussuomalaisilla se on ollut tavoitteena jo vuosikausia. Lisäksi tulee muistuttaa, että Vasemmistoliitto on edelleenkin kuuliaisesti mukana hallituksessa, joka on siirtänyt suomalaista päätösvaltaa Brysseliin enemmän kuin mikään koskaan milloinkaan. Tässä herää kieltämättä kysymys, että ollako vaiko eikö ehkä olla vaiko ehkä mitä? Ja tähänhän voi vastata vain yksi mies. Puheenjohtaja Arhinmäki, onko Vasemmistoliitto oikeasti Euroopan Liittovaltiota vastaan vaiko ei, ja kuinka kritiikkinne eroaa perusuomalaisten jo aikaa sitten esittämästä vastaavanlaisesta kritiikistä?

- Morjens, Antero, ja tervehdykseni kuuntelijoille siellä Pinnanmaalla. Mitä tulee kysymykseen, niin siihen minun täytyy vastata, että politiikka on yksi niistä elämänalueista, jossa ei välttämättä ole olemassa suoria kyllä tai ei-vastauksia. Politiikkaa on eri tasoja. On olemassa vastuullista hallituspolitiikkaa, jota me puolueena tälläkin hetkellä harjoitamme. Siinä luonnollisesti pidetään kiinni isompien sanelemasta yhteisesti sovitusta hallitusohjelmasta ja se antaa meille mahdollisuuden huseerata tietyillä alueilla, niin kuin vaikka omalla kohdallani näissä avustusasioissa. Me olemme demokraatteja, ymmärrämme yhteistyön merkityksen, emmekä pyri sanelemaan Eurooppaan liittyvissä asioissa. Se on sitä vastuun kantamista.

- Sitten on toisaalta olemassa vaalipolitiikka ja siinä on tietysti omat säännönmukaisuutensa. Perussuomalaiset ovat käyttäneet EU-vastaisuutta oman vaalipolitiikkansa keinona, ja he kuvittelevat oman tuoreen käsitykseni mukaan jotenkin omineensa tämän kriittisen linjan käytön yksinomaan itselleen. Eiväthän he EU-kriittisyyttä ole sinänsä julkisesti keltään kieltäneet, mutta niin ne kumminkin ajattelevat. Olen varma siitä. Se osoittaa persuilta selvää demokraattisen järjestelmän halveksumista ja suoranaista totalitarismia. Siihen ei mielestäni vaikuta mitenkään se, että persut ovat toimineet juuri vaalilupaustensa mukaisesti, eivätkä täten menneet mukaan voimakkaasti EU-myönteiseen hallitukseen.

- Tämähän osoittaa vain sen, että persut eivät ole kykeneväisiä vastuulliseen hallituspolitiikkaan. Persujen totalitarismi suorastaan rehottaa. He eivät antaisi meidän käyttää heidän termejään vaalipolitiikassa ja epäilemättä he myös olisivat valmiita vaatimaan meidän pysyvän vaalipoliittisissa linjauksissamme silloin kun taas on aika siirtyä vastuulliseen hallituspolitiikkaan ja on aika etsiä toisenlaiset linjaukset. Tämä äärioikeistoa vastaan käytävä työ on Vasemmistoliiton yksi suurimpia tehtäviä. Kun ne tohelot eivät edes erota toisistaan vaali- ja hallituspolitiikkaa.

- Sen mitä tuosta nyt ymmärsin, niin persut ovat kovasti vistoa porukkaa, mutta mitenkä se nyt sitten olikaan, oletteko te Euroopan Liittovaltiota vastaan vaiko ette?

- No eihän tuohon kysymykseen voi vielä vastata.

- Milloinkas?

- No tietysti seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Kun katsotaan, mitkä valtapuolueet määrittelevät hallitusohjelman päälinjat ja kenenkä kiilapoikana me silloin ollaan. Sitten tehdään taas tilanteen mukaista vastuullista hallituspolitiikkaa. Persut siinä hallituksessa eivät tule olemaan, se tullaan torppaamaan kyllä keinolla millä hyvänsä. Jos meinaan seuraavaksi meinasit tätä kysyä.

- No sitähän minä meinasin, mutten sitten suotta kysykään. Eli Vasemmistoliitto on siis EU-kriittinen vaalipolitiikkaa tehdessään ja sitten taas vastuullista hallituspolitiikkaa toteuttaessaan ihan mitä vaan pitää olla.

- Juuri näin se menee. Demokraattisen järjestelmämme parhaita perinteitä kunnioittaen.

- Mutta siinä tapauksessahan te voisitte ottaa myös maahanmuuttokriittisyyden vaalipolitiikan keinoksi.

- Arvasitpas sanoakin! Tätä ollaan kuule suunnittelemassa. Tosin me tulemme käyttämään termiä maahanmuuttoargumentoijat, ettei meitä vain missään tapauksessa yhdistetä persuihin.

- Vaan minkäslaista se vasemmistoliittolainen maahanmuuttokriittisyys, eiku totanoin toi maahanmuuttoargumentaatio sitten on?

- Siinä pyritään osoittamaan, että vasemmistoliittolaiset ovat hyvin perillä maahanmuuton, ja erityisesti sosiaaliperäisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista.

- Ja sitten?

- Mitä niin sitten? Ei tietenkään mitään. Maahanmuuttoa on jatkettava niin kuin ennenkin, sillä monikulttuurisuus on rikkaus. Eikö se riitä, että tunnistaa ongelmat? Se on kuulkaa meiltä jo aika paljon se. Pitäiskös niille jotain vielä mukamas tehdäkin? Riittää, kun syyttää suomalaisten asenteita niin kuin aina ennenkin ja löytää rakenteellista rasismia leca-harkoistakin. Mutta tässä maahanmuuttoargumentoivassa suunnitelmassa meillä on vaan käytännön ongelma.

- Joka on?

- Kun ei löydy kirjoittajia. Sitä on moni meikäläisistä jo yrittänyt, mutta ei vaan olla pystytty väsäämään tarvittavaa tekstiä. Siis tämä monikulttuurisuuden ylistys sujuu kyllä, mutta kun pitäisi ruveta listaamaan niitä ongelmia paperille, niin kaikilla on olo alkanut tuntua niin pahuksen persulta, ettei siitä ole tullut yhtään mitään.

- Kun tuon Eurooppakritiikinkin kanssa on jo ollut vaikeuksia. Hyvänä esimerkkinä oli tuo Lapintien Annika, joka blogissaan yritti. Minä olin vahtimassa. No Annikahan kirjoitti pääosin ihan hyvän kirjoituksen sellaista umpipyöreää tuubaa, joka ei varsinaisesti tarkoittanut yhtään mitään. Mutta sitten hän laittoi siihen kirjoitukseen osion ”Meidän on pidettävä huoli siitä, etteivät EU:n minimitasot muutu maksimiksi. Suomessa on voitava jatkossakin päättää kansallisesti minimiä paremmista julkisista palveluista, ja siitä kuinka työelämän säännöt järjestetään.” Ja sittenhän se sai persupaniikkihäiriön. Kauhee horkka päälle ja verenpaine paukkui yli asteikon.

- Minä sitten ensiapuna kirjoitin siihen juttuun lisäksi, että ”siksi on joskus välttämätöntä tarkastella asioita laajemmin kuin käpertymällä kansallisvaltion edun näkökulmaan” ja näytin sitä Annikalle, ja siitähän mamma alkoi siten pikkuhiljaa toipumaan. Niin että ymmärtänet Antero, että vaikka semmonen perusrehellinen vaalikusetushalu meillä onkin, niin kykyä toteuttaa suunnitelmaa ei kerta kaikkiaan ole. Mutta sinähän tunnet aika paljon noita blogikirjoittajia. Ja niillä on aika usealla kyky pistää kieli poskeen, mikä taas meillä puuttuu ihan kokonaan. Jos jotkut niistä, vaikka maksua vastaan, kirjoittaisivat meille tämmösiä maahanmuuttoargumenttikirjoituksia?

- Jaa-a. Tunnenhan minä niitä hyvinkin. Mutta minä Paavo luulen, että ei ne teitä auta rahastakaan. Niillä on aika tiukat periaatteet ja melko kova moraali tässä asiassa.

- Periaatteet? Moraali?

- Niin juu ne on siis semmosia vähän vanhakantaisia sulle ja vasureitten nykyiselle puoluekoneistolle ehkä vähän vieraampia sanoja, mihin mulla tulee aika ajoin sorruttua. Vähän samanlaisia kuin ”potkukelkka”, ”huopatossu”, ”viikate”, ”vanikka” ja ”työ”. Mutta tarkoitin siis sitä, että te varmaan joudutte hoitamaan tämän vaaleissa niin tarpeellisen argumentittoman maahanmuuttoargumentoinnin omin päin. Mutta nyt kun olen teitä haastatellut, niin päädyn johtopäätökseen, että te olette ihan samanlaisia internatsionaalisia huuhailijoita niin kuin aina ennenkin ja te nyt haluatte hetken aikaa esittää kansallismielisiä, että voisitte jatkossakin olla samanlaisia internatsionaalisia huuhailijoita niin kuin aina ennenkin.

- Hetkonen… pitkä lause… anskumä… no joo, kyllä tuo itse asiassa pitää paikkansa. Joo, juuri noin se kyllä menee. Sinä osaat kiteyttää asiat aika hyvin.

- Mutta miksi sitten yleensäkään nähdä vaivaa? Ja ottaa vielä riski, että joku luulee teidän persuilevan? Miksi ette jatkaisi niin kuin aina ennenkin?

- No kun tota noin… siis mehän kun ei olla varsinaisesti puolue. Vaan isot ja jatkuvat bileet. Siinä mielessä me ollaan samanlaisia kuin vihreät. Ja bileet pitää jonkun maksaa. Ja kun meidän poliittisessa järjestelmässä on semmonen valuvika, että siihen tarvitaan äänestäjiä. Yleensä sitä ei meillä tule edes ajateltua, kun on jatkuvasti niin hyvä meininki päällä, mutta yhdessä kokouksessa se tuli sillai puolivahingossa tapetille.

- Jaa, kuinkas niin kävi?

- Se johtui pullasta.

- Pullasta?

- Joo, pullasta. Me kun siinä tuumittiin toimintamme kannalta äärimmäisen oleellista kysymystä eli että ollaanko hippejä vai hipstereitä vaiko ehkä molempia ja siitä oli niin mukava pulista, että kaikki oli äänessä, mut sitten jotenkin sattumalta melkein kaikki haukkasi yhtä aikaa pullaa ja silloin se yks vanha ay-taustainen änkyrä sai huudettua väliin.

- No mitäs se änkyrä sanoi?

- No se sanoi, että arvatkaapas jätkät, paljonko meillä on kannattajia? Just sen verran, kun aikanaan SKDL:ssä oli taistolaisia. Te ootte onnistuneet ajamaan kaikki muut pois. Ja ne muut ei suinkaan ole kuolleet. Ne ovat töissä. Oikeissa töissä siis. Eikä ne äänestä meitä enää. No hätähän siinä tuli koko porukalle, kun tajuttiin, että oikeassahan se on. Ja jotakin piti keksiä. Tämmöset vaalipoliitiset ratkaisut me sitten keksittiin. Mitäs luulet, Antero? Eiköhän näillä seuraaviin eduskuntavaaleihin ihan mukavasti pärjätä? EU-vaaleissa upea torjuntavoitto ja eduskuntavaaleissa sitten taas suurpuolueeksi? Ja onhan sitä mullakin jo vähän kansallismielistä teon tynkää. Minähän heilutin Moskovan stadionilla satenkaarilippua. Kyllä sillä on pakko olla oma vaikutuksensa.

- Varmasti sillä on vaikutuksensa. Ja minä uskon, että te tulette seuraavissa vaaleissa saamaan juuri niin paljon ääniä kuin te ansaitsettekin. Ja tuossa vahvistukseksi suomalaisen miehen kädenpuristus.

- Kiitos Antero noista lämpimistä sanoista. Ja tuossa vastaukseksi perinteistä suomalaista poliitikon lahnaotetta. Ettei vaan kuviteltais, että tuli sanottua jotain, mitä en voisi huomenna kiistää.

- Puoluejohtaja Arhinmäki, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Helsinki. No niin jätkät, sitten rojut ransittiin ja jäkälät Lällävedelle.

*

(autossa, matkalla Lällävedelle)

Kännykkä: blip blip… blip blip…

- Jaa, mulle tuli viesti. Viittikkö Hösse kattoa?

Hösse: Lähettäjänä on vaan numero. Ja tää on ihan ihme numero tää. 00000-19132004AAS. Mikä tää tämmönen on? Tässähän on kirjaimiakin.

- Hei, sehän tulee Taivaasta. Toimitus sai sinne tekstiviestilinjat hiljattain. Pitää laittaa numerot teidänkin kännyihin. Sehän on Saarisen Aarne. Luepa se viesti.

- Hösse: ”Morjens maan matoset. Katsoin lähetyksen livenä. Alkaa meinaan vituttaa. Joko haen Pyhältä Pietarilta uutta poikkeuslupaa? Täällä on 4000 jäkälää ihan hiilenä, vaikka tällä ylemmällä osastolla ollaankin. Vast mahd pian. Aarne.” Mitä mä sille vastaan?

- Tota noin… vastaa sille, että odottelee nyt kumminkin. Kun noitten heppujen metodit voisi olla melko rajuja. Vanhastaan tottuneet semmoseen. Ja naputtele Aarnelle, että ei ole huolissaan. Kyllä VAS eli Virkaheitot Akateemiset Suojatyöntekijät hoitaa itsensä poliittiseen hautaan ihan ominkin neuvoin.

Pertta: Vaan ylitettiin just Pinnanmaan maakuntaraja. Eiköhän noudateta mekin VAS-metodia ja  pyörähdetään Huitsinnevadan Veijo Essolla ja ostetaan Veijolta Annos Sandelsia?

- Ja annoksen koonhan määrittelemme me itse. Lyöpäs lati lattiaan. Janohan tässä alkaa jo ollakin.

KUN ALEKSANTERI I PAKAN SOTKI

Eli tarina, 21. marraskuuta

Elettiin loppuvuotta 1809. Suomen Sota oli päättynyt pari kuukautta aikaisemmin ja menossa oli rajankäynti Ruotsin ja Venäjän välillä. Rajaa käytiin Kalixjoella, jonka nimeksi tulisi pian vakiintumaan Kainuunjoki. Muodollisuudet tällä kohtaa oltiin käyty loppuun ja Ruotsin armeijan kapteeni Bo Dellenbrant tervehti venäläisiä kollegoitaan jäykän muodollisesti. Venäläiset vastasivat tervehdykseen samalla lailla. Hiljattain loppunut pitkä ja ankara sota sai aikaan molemmilla puolilla sen, että vieras univormu sai aikaan kylmiä väreitä, vaikka ampumaan ei enää tarvinnut ryhtyäkään. Ihmismieli ei vain unohda helposti. Toisaalta sotilaitten välillä tunnettiin univormusta huolimatta tiettyä yhteenkuuluvuutta. Samassa kusessa oltiin oltu molemmat, yhtä lailla.

Vaikka sota oltiin hävitty surkeasti, tunsi Dellenbrant silti helpotusta. Sota oli loppunut oikeaan aikaan, sillä Ruotsin armeijalla ei olisi ollut enää juurikaan voimaa pysäyttää eteneviä venäläisiä. Rauhanneuvotteluissa ruotsalaiset olivat ensin yrittäneet rajan siirtoa Kemi-Ounasjoen linjalle, sitten he yrittivät vielä kompromissina Tornionjokea, mutta venäläiset olivat tylysti todenneet, että jos ei vaadittu kelpaa, niin voimme me jatkaa eteenpäinkin. Näin ollen ruotsalaisten oli tyytyminen siihen, että raja siirtyi Kalixjoelle ja Tornionjoen länsipuolelta näin ollen hiljattain perustettuun autonomiseen Suomen Suuriruhtinaskuntaan tulisi kuulumaan kunnat, joita jatkossa tultaisiin kutsumaan nimillä Haaparanta, Kainuu, Ylikainuu, Ylitornio, Pajala ja Kiiruna.

Dellenbrant katseli Kalixjoen toisella puolella näkyvää maastoa, joka ei enää koskaan tulisi olemaan osa Ruotsia ja totesi että sinne meni. Ja järkevänä miehenä Dellenbrant aisti, että sen mukana meni viimeiset rippeet Ruotsista suurvaltana. Osaltaan Dellenbrant oli tyytyväinen, sillä vaikka tappio oli Ruotsille nöyryyttävä ja katkera, ei siinä menetetty kuitenkaan varsinaista ruotsalaisten asuttamaa maata. Eihän tuolla pohjoisen perukoilla asunut muita kuin suomalaisia ja saamelaisia. Ja kylmää ja karua joutomaatahan se oli muutenkin. Eihän tuolla Lapissa ollut mitään arvokasta. Pelkkiä poroja. Ei siitä mitään hyötyä olisi ollut.

Ruotsalaista sotilasseuruetta tervehtinyt venäläinen kapteeni Semjon Uljanov oli huomattavasti tyytyväisempi kuin ruotsalainen kollegansa. Olihan hän nyt palkittu sotasankari, ja onnekas sellainen, sillä hän oli vielä hengissä. Lisäksi hän sotilaan ammatistaan huolimatta oli lämminsydäminen mies, ja hän oli tyytyväinen siihen, ettei valloitetussa Suomessa alkaneet miehitysväkivallan orgiat, niin kuin täällä historian mukaan joskus oli tapahtunut. Monet taistelut kokeneena sotilaana Uljanov suhtautui sellaisiin suurella vastenmielisyydellä.

Itse asiassa hänelle oltiin kerrottu, että sodan voittanut tsaari Aleksanteri I tulisi antamaan suomalaisille autonomisen erityisaseman. Siihen nähden vaikutti luonnolliselta, että raja vedettiin tänne Kalixjoelle ja kaikki suomalaiset saatiin tsaarin vallan alle. Uljanovin mielestä oli viisasta, että suomalaisia ei rangaistu siitä sodasta, mikä johtui aikaisemman emämaan Ruotsin uppiniskaisuudesta. Ja viisasta se varmaan oli muutenkin, sillä vaikka nämä tsuhnat olivat sivistymätöntä väkeä jotka puhuivat aivan käsittämätöntä kieltä, niin sotia ne osasivat ja olivat äärimmäisen vittumaisia vihollisia. Toisaalta Uljanov oli oppinut, että tsuhnat osasivat halutessaan olla hyvin rehellisiä ja luotettavia ystäviä. Ja ehkäpä ne Venäjän vallan alla oppisivat pikkuhiljaa sivistymäänkin.

Osaltaan Uljanovia harmitti, että sota oli jäänyt tavallaan kesken. Tunsihan hän maailmankartan, ja kun sitä katsoi, niin mahtavaan Venäjään kuului puolet Euraasiasta, ja tämä onneton Fennoskandian niemimaa kuuluisi siihen ilman muuta jo maantieteellisesti. Oltaisiin vaan jatkettu  ja hankittu Venäjälle kunnollinen pääsy Atlantille. No, ehkäpä jälkikasvuni yrittää aikanaan viimeistellä työn, tuumi kapteeni Uljanov.

Elämä suureen Venäjän Imperiumiin kuuluvan Suomen Suuriruhtinaskunnan luoteisilla äärialueilla asettautui nopeasti uomilleen. Oikeastaan siellä ei ollut muuttunut juuri mikään, suomalaiset elivät elämäänsä niin kuin ennenkin, saamelaiset samoin vähän pohjoisempana ja suomalaiset ja saamelaiset keskenään siinä välissä. Tsaari Aleksanteri I ei perustanut alueelle sortovaltaa ja ihmiset alkoivat pitää luonnollisena elää osana suurta Ryssänmaata. Niin kuin kapteeni Dellenbrant oli todennut, ei alueella ollut mitään joka olisi kiinnostanut ketään alueen ulkopuolella elävää, joten alueella elettiin pitkään loppupuoleltaan rauhallisen 1800-luvun elämää kaukana kaikesta muusta ja kaiken muun mielenkiinnon ulkopuolella. Nälkävuodet tietysti tekivät täälläkin aikanaan tuhoaan, mutta niinhän oli muuallakin Suomen Suuriruhtinaskunnassa.

*

Hotelli Kämpin ravintola, Helsinki, 1800-luvun loppupuoli

Nuori geologi Otto Trüstedt istui ravintolan pöydässä kovat kaulassa niin kuin kaikki muutkin seurueen jäsenet. He olivat palanneet pitkältä komennukseltaan kaukaa Suomen Suuriruhtinaskunnan luoteisimmasta kolkasta, aina Kiirunasta saakka. Komennus oli ollut ankaraa työtä, se tiedettiin jo etukäteen, mutta Trüstedt ei ollut epäröinyt. Olihan hän osana jotain suurta, ja henkilökohtaisesti häneen teki suuren vaikutuksen nousu Suomen suurimman tunturin, yli kaksikilometrisen Kaisatunturin huipulle.

Kenttätyön jälkeen oli vuorossa ollut Helsingissä tapahtunut aineiston analysointivaihe. Sekin oli vienyt oman aikansa. Mutta jo kenttätyössä mukana olleet seurueen jäsenet olivat tajunneet, että alueessa oli jotain poikkeuksellista. Jotain sellaista, joka herättäisi tämän Suomen kaukaisimman ja karuimman perukan ruususen unesta aivan uuteen aikakauteen. Ja tarjoaisi ehkä tälle köyhälle kansakunnalle tien teollistumiseen ja vaurauteen.

Muut seurueen jäsenet olivat jo paikalla ja odottivat ravintolapöydissään. Yksi vielä puuttui. Sitten hän saapui paikalle leveästi hymyillen. Hän oli tutkimusretkikunnan päägeologi Heikki Weckman, ja hänellä oli kädessään litran lasipullo. He kaikki tiesivät, että se oli retkikunnan paikallisen oppaan Naima-Aslakin Weckmanille lahjoittama pontikkapullo. Weckman oli ilmoittanut muille geologeille, että se juodaan vasta tietyssä tilanteessa. Ja se tietty tilanne oli tullut.

Weckman aukaisi pullon, kaatoi jokaisen lasin täyteen pitkän matkan tehnyttä pontikkaa, lopuksi täytti oman lasinsa ja nosti sen käteensä. Seurue nousi seisomaan. Sitten Weckman alkoi puhua:

- Hyvät herrat. En voi sanoa, että vuosien työ olisi nyt lopussa. Työ, vuosikymmenien mittainen sellainen, on vasta alussa. Mutta nyt olemme saaneet varmuuden siitä, että se työ alkaa. Ja me olemme omalla työllämme tehneet sen mahdolliseksi. Olen saanut tiedon siitä, että Kiiruna Oy:tä ollaan pikavauhtia perustamassa ja rahoitus on kunnossa. Kiirunan malmion hyödyntäminen tullaan aloittamaan mahdollisimman pian. Malmio on niin rikas, että sen menestyminen on varmaa, ja sitä myötä työtänne malminetsinnässä tullaan tarvitsemaan jatkossakin. Kaivosteollisuus tulee olemaan tämän kansakunnan kulmakivi tulevaisuutta rakennettaessa.

- Hyvät herrat. Tänä iltana syömme ja ryyppäämme ankarasti. Aloitamme tällä Naima-Aslakin pontikalla. Ja tämän maljan nostamme tehdylle työlle ja Kiirunan kaivokselle. Hyvät herrat, olkaa hyvät!

*

Helsinki, toukokuussa vuonna 1933

Sosiaali- ja terveysministeri Janne Kivivuori oli saanut raporttinippunsa luettua ja hymyili tyytyväisenä. Hän meni kaapilleen, kaatoi itselleen konjakin ja sytytti sikarin. Hitto vie, tämähän näyttää hyvältä, tuumi hän. Nuori valtio oli tietenkin kokenut kaikenlaisia vastoinkäymisiä heti perustamisestaan alkaen, muistihan Kivivuori vieläkin myös sisällissodassa punaisten puolella kaatunutta veljeään ja muisto hiersi mieltä aika ajoin ikävästi.

Mutta olisihan tässä voinut käydä paljon ikävämminkin. Meillä on kuitenkin käynyt tuuri. Teollisuus kasvaa huomattavaa vauhtia ja ulkomaankauppa vetää. Se tuo työpaikkoja, työpaikat tuovat turvallisuutta ja turvallisuus vähentää ääriaineksia. Vasemmiston ääriainekset olivat häipyneet Neuvosto-Venäjälle ja vasemmistolainen työväestö äänesti maltillisia sosialidemokraatteja. Oikealla oltiin yritetty jonkunlaista rettelöintiä, mutta sekään ei ottanut oikein tulta alleen ja tosiasiallista vaaraa siitä ei koskaan ollut. Väkivaltaisuuksiin syyllistynyt Lapuan Liike oli järjestänyt liikkeensä huippuhetkellä talonpoikaismarssin Helsingissä, mutta osallistujia oli vain vähän päälle kaksituhatta. Sen jälkeen liikkeen edustajat pyrkivät lähinnä menestymään puoluepolitiikassa, mutta heidän perustamansa IKL oli varsin maltillinen verrattuna sen pohjana olleeseen emojärjestöön. Ekstremismi ei vain tuntunut enää houkuttelevan suomalaisia.

Joskus käy köyhälläkin tuuri, tuumi Kivivuori. Ja suomalaisilla oli tuuri käynyt kun Kiirunan malmio löydettiin. Itse asiassa siitä alkoi suomalainen vientiteollisuus. Jo silloin tsaarin aikana. Ja malminetsintään nuori kansakunta oli satsannut voimakkaasti edelleenkin. Se oli kannattanut. Outokummusta oli löytynyt suuri kuparimalmio ja kaivos tahkosi maalle rahaa. Lisäksi oli avattu Kotalahden, Luikonlahden, Mustavaaran, Otanmäen, Petsamon ja Vihannin kaivokset.

Lisäksi löytyi puolivahingossa Kirkkoniemen malmio. Tarton rauhan jälkeen Suomi oli neuvotellut Norjan kanssa rajajärjestelyistä ja tehnyt vaihtokaupan, jossa Kirkkoniemi liitettiin Suomeen ja Suomi antoi korvaukseksi vastaavan kokoiset osat pohjoisimmasta Lapista sekä rautamalmiteollisuuteen liittyviä kauppaetuja. Tällä vaihtokaupalla Suomi oli lähinnä halunnut lisää syvyyttä Jäämeren rannikkoonsa, mutta bonuksena oli Kirkkoniemessä nyt täysillä toimiva rautakaivos.

Kivivuori tiesi, että menestys ruokkii menestystä, ja kaivosteollisuuden vientimenestyksen myötä myös muun suomalaisen teollisuuden ulkomaankauppa alkoi kasvaa huomattavaa vauhtia. Niin paperiteollisuuden kuin Crichton-Vulcanin aloittaman menestyksekkään telakkateollisuuden tuotteet kävivät kaupaksi maailmalla. Suomalaisuuteen alettiin yhdistää maailman kauppamarkkinoilla termit laatu ja luotettavuus.

Tämä sai aikaan työpaikkoja, työpaikat kerrannaisvaikutuksenaan lisää työpaikkoja, kotimainenkin kysyntä kasvoi ja yleinen hyvinvointi lisääntyi. Tämä kaikki maassa, jossa vielä muutama kymmenen vuotta sitten kuoltiin laumoittain nälkään. Ja kaiken tämän kulmakivenä oli jossain hornan perseessä sijaitseva tunturi, jonka alla oli jotain, mitä kaikki haluavat. Joskus käy köyhälläkin tuuri, toisti Kivivuori itseään.

Kun kakkua kansakunnalle kerääntyy, tulee sen jaosta tietenkin riita. Niin armeija kuin oikeistopuolueet olivat vaatineet, että maan pitää varustaa voimakas armeija, sillä idän uhka on todellinen. Kivivuori oli ollut mukana näissä riidoissa, ja hänen edustamansa kanta oli voittanut. Idän uhka on todellinen, mutta että kansa haluaa puolustautua sitä vastaan, olisi sillä oltava jotain, jota puolustaa. Tahdoton kansa on helppo nujertaa, oli sillä minkälaiset aseet hyvänsä. Sisällissodasta oli hyvin, hyvin vähän aikaa. Nyt viisainta maanpuolustusta oli rakentaa hyvinvoiva ja yhtenäinen kansakunta. Meillä on vielä aikaa. Ne viiksiniekat tuolla ulkomailla epäilemättä saavat sen haluamansa sodan aikaiseksi, mutta siihen on aikaa vielä vuosia.

Kivivuoren edustama kanta oli voittanut. Armeijaa ja suojeluskuntajärjestöä varustettiin kyllä mahdollisuuksien mukaan, mutta pääpaino oli kansakunnan hyvinvoinnin lisäämisessä. Koulutuksessa, terveydenhuollossa ja sosiaaliturvassa nuori kansakunta oli ottanut lyhyessä ajassa valtavia askeleita. Vastapuoli oli pitänyt lupauksensa. He olivat mukana tässä yhteisessä yrityksessä. Nyt Kivivuori, samoin kuin muut sosialidemokraattien edustajat olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että oli aika myös heidän pitää lupauksensa.

Neuvostoliiton uhka on todellinen. Saksan kansallissosialistien uhka on todellinen. Ne tulevat vielä aikaansaamaan sodan. Kaikissa puolueissa, IKL:ää lukuunottamatta nähtiin, että Suomen tulee suuntautua mahdollisimman paljon länteen. Kuitenkin sotilaallisesti liittoutumattomana. Ja liittoutumattomuus vaatisi omaa voimaa.

Nyt armeijan oli aika saada oma osansa kakusta.

*

Helsinki, pääesikunta, 23. marraskuuta 1939

Ilmavoimien komentaja kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist kävi vielä kertaalleen läpi ilmavoimien kalusto- ja varusteluetteloa. Hän oli kovin huolissaan. Poliitikot uskoivat, että Neuvostoliitto bluffaa, eikä halua aloittaa sotaa. Niin Englanti kuin Ranskakin olivat julkisuudessa esittäneet voimakasta kritiikkiä Baltian tapahtumien ja Neuvostoliiton Suomelle esittämien vaatimusten vuoksi ja poliitikot uskoivat tämän hillitsevän Stalinia. Lundqvist ei kuitenkaan ollut niin optimistinen. Ei se kritiikki hillinnyt Hitleriäkään ja Puola oli kuitenkin astetta isompi suupala pureksittavaksi.

Kun Neuvostoliitto oli tehnyt Saksan kanssa kuuluisan sopimuksensa elokuussa 1939, oli selvää, että nämä maat aikoivat jakaa Itä-Euroopan keskenään. Lundqvist, samoin kuin Mannerheim olivat esittäneet jo syksyllä maan poliittiselle johdolle, että apua Englannista ja Ranskasta kannattaa pyytää heti. Maassa olevat länsivaltojen joukot saattaisivat jo olemassaolollaan estää Stalinin hyökkäyksen, ja apua oltiin siltä taholta myös valmiita antamaan, sillä Kiirunan rauta haluttiin pitää länsivalloilla keinolla millä hyvänsä. Sitä ei haluttu luovuttaa Saksan kanssa liittoutuneelle Neuvostoliitolle.

Suomalaiset poliitikot olivat kuitenkin luottavaisempia, eivätkä uskoneet vielä tässäkään vaiheessa Neuvostoliiton hyökkäykseen. Lundqvistin täytyi kuitenkin sotilaana varautua siihen. Onneksi tilanne oli nyt kuitenkin huomattavasti parempi kuin muutamia vuosia aikaisemmin. Silloin puolustusvoimien osuutta budjetista oltiin kasvatettu huomattavasti. Lundqvist katsoi kalustoluetteloa:

Ensilinjan hävittäjät:

36 kpl Supermarine Spitfire

52 kpl Brewster Buffalo

74 kpl Curtiss Hawk

Ensilinjan pommikoneet:

36 kpl Bristol Blenheim

36 kpl Douglas Dauntless

Lisäksi tiedustelu- ja kuljetuskoneita sekä suhteellisen suuri määrä melko uudenaikaista ilmatorjunta-aseistusta. Tilanne voisi olla huonompikin. Ei ollut pitkä aika, kun ilmavoimien päähävittäjäksi suunniteltiin hollantilaista Fokker D.XXI-konetta, jossa ei ollut edes sisäänvedettävää laskutelinettä. Ostettiinhan niitä sinänsä, ja ne toimivat tiedustelukoneina. Onhan meillä sentään jotain, millä vastaan panna. Samoin kuin muilla aselajeilla. Jalkaväen aseistusta, tykistöä ja panssarintorjuntaa oli kohennettu. Erityisen viisaana Lundqvist piti sitä, että uutta Suomi-konepistoolia oltiin tehty jo yli 30.000 kappaletta.

Lundqvist uskoi, että sota alkaisi lähipäivinä. Suomi oli niin valmis, kuin se saattoi resursseihin nähden olla. Mutta kuinka se voisi olla tarpeeksi valmis puna-armeijaa vastaan? Sillä oli kuitenkin Suomeen nähden ehtymättömät voimavarat. Lundqvist päätti vielä keskustella Mannerheimin kanssa, ja pyytää häntä  painostamaan poliittista johtoa hyväksymään lännen ehdottaman sotilasliiton.

Lundqvist oli myöhässä. Mainilassa ammuttiin marraskuun 26. päivä. Ja Helsingissä ilmahälytyssireenit soivat marraskuun 30. päivä. Se oli alkanut.

*

Narvikin satama, 28. joulukuuta 1939

Narvikin satamaan ankkuroituneen kuninkaallisen laivaston taisteluristeilijän HMS Hoodin miehistö katseli kannelta, kun rahtialuksista purettiin englantilaisia sotilaita Norjan maaperälle. Sama purkuoperaatio oli menossa useissa norjalaisissa kaupungeissa. Norjalaiset tiesivät, että saksalaisilla oli halu vallata Norjan alue taatakseen kulkunsa Pohjanmerelle ja sitä kautta Atlantille. Samoin norjalaiset pelkäsivät, että Stalinin Neuvostoliitto tulisi heidän uudeksi ja kovasti pelottavaksi rajanaapurikseen.

Siksi Norja oli salaisella sopimuksella päättänyt luopua puolueettomuudestaan ja tehnyt liittosopimuksen länsiliittoutuneitten kanssa. Englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat ottamassa maassa avainasemia haltuunsa yhdessä liikekannalle asetettujen norjalaisjoukkojen kanssa. Berliinissä puisteltiin päätä, sillä Saksa oli hävinnyt kilpapurjehduksen Norjaan ennen kuin se oli alkanutkaan. Saksalaiset oltiin yllätetty housut kintuissa.

Niin englantilaiset kuin ranskalaiset joukot olivat valmiina siirtymään Suomeen, mikäli kutsu tulisi. Suomalaisten hallussa olevaa Kiirunan malmia ei haluttu missään nimessä antaa akselivalloille, joihin myös Neuvostoliiton laskettiin nyt lännessä kuuluvan. Sotaa Neuvostoliiton kanssa haluttiin sinänsä välttää, ja elätettiin vielä toivoa, että Saksa ja Neuvostoliitto ajautuisivat sotaan keskenään, mutta mitään merkkejä tästä ei näkynyt. Saksa oli valloittanut Puolan yhdessä Neuvostoliiton kanssa, ja tuki virallisesti Neuvostoliittoa Suomea vastaan käytävässä sodassa. Saksalaiset keskittivät joukkojaan läntiselle rajalleen.

Stalinille oli annettu diplomaattikanavia pitkin varoitus, että jos puna-armeija etenee Viipuria pidemmälle etelässä ja Rovaniemeä pidemmälle pohjoisessa, se aikaansaa sotilaallisia seuraamuksia lännen taholta. Stalin ei ollut vastannut uhkaukseen. Englantilaiset ja ranskalaiset sotilaat purkivat varustuksiaan, pystyttivät telttojaan ja odottivat avunpyyntöä suomalaisilta. Tähän mennessä suomalaiset olivat vaan pärjänneet yllättävän hyvin omin voimin.

*

Helsinki, presidentinlinna, 15. tammikuuta 1940

Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon terävin kärki kokoontui presidentinlinnassa synkissä merkeissä. Oli aika tehdä ratkaisevia päätöksiä. Maailmalla ihmeteltiin suomalaisten loistavaa menestystä Neuvostoliittoa vastaan käytävässä sodassa. Tilanne näyttikin äkkikatsomalla hyvältä. Kannaksella suomalaiset olivat onnistuneet pysäyttämään puna-armeijan hyökkäyksen Mannerheim-linjalle. Läpimurtoyritykset oltiin kerta toisensa jälkeen torjuttu, ja nyt linjalla käytiin asemasotaa. Vihollinen veti henkeä, koska se oli ymmärtänyt, että käytettävissä olevat voimat eivät riitä suomalaisten linjojen murtamiseen.

Laatokan Karjalassa ja pohjoisempana oli puna-armeijan hyökkäys myös pysäytetty. Suomussalmi oli tullut maailmankuuluksi paikaksi. Siellä suomalaiset olivat motittaneet kaksi divisioonaa ja tuhonneet ne sinne. Voitossa Suomussalmella auttoi suomalaisten ennen sotaa hankkima tykistökalusto, jota keskitettiin rintamanosalle. Suomalaisille tulenjohtajille tarjottiin lihavia ja paikalleen juuttuneita maaleja, joita suomalainen tykistö murjoi mielin määrin. Tykistön pehmittämien mottien tuhoamisen viimeisteli suomalainen hiihtäen liikkuva konepistoolein aseistettu jalkaväki. Suomi-konepistooli oli nopeasti osoittanut korvaamattomuutensa. Sama tapahtui sen jälkeen Kuhmossa, missä tuhottiin motitettu divisioona. Laatokan Karjalassa neuvostojoukkojen motit olivat osittain kestäneet, erityisesti ns. kenraalimotti Pitkärannassa, mutta niitten tilanne oli kriittinen. Kauempana pohjoisessa vihollisen hyökkäys Sallassa oli pysäytetty. Petsamo oli menetetty, mutta Kirkkoniemi oltiin pystytty pitämään.

Suomalaisten ilmavoimat olivat pystyneet huikaiseviin suorituksiin, ja Englannista oltiin saatu lisää Spitfire-hävittäjiä. Myös juuri sodan alussa Ranskasta saapuneet Morane-Saulnier M.S.406-hävittäjät lisäsivät suomalaisten ilmapuolustuskykyä. Rintaman yllä ilmaherruus oli silti vihollisella. Niitä oli yksinkertaisesti liian paljon. Voimia keskittämällä suomalaiset pystyivät tukemaan aika ajoin maajoukkoja, ja tuolloin suomalaisista pommikoneista oli suuri paikallinen hyöty.

Mieliala kotirintamalla oli korkea. Mutta sotilaallinen ja poliittinen johto tiesivät, että tilanne ei ollut läheskään niin hyvä, kuin miltä näytti. Suomalaiset olivat onnistuneet pysäyttämään vihollisen hyökkäyksen, mutta omat tappiot olivat hirvittävät. Lisäksi sotilastiedustelu oli saanut, lännen avustuksella, tietoonsa että vihollinen oli siirtämässä uusia joukkoja rintamalle. Se oli tuplaamassa voimansa. Vaikka lännestä tuli aseapua, se ei riittäisi. Suomalaiset haalivat rintamalle kaikki mahdolliset miehet, jotka asetta pystyivät käsissään pitämään, mutta se oli vain pisara meressä. Vihollisen uusi suurhyökkäys oli tulossa. Ja se tulisi onnistumaan.

Se tulisi onnistumaan, jos apua ei saataisi. Englanti ja Ranska olivat jo aikaa sitten esittäneet yhteensä kymmenen divisioonan siirtämistä rintamalle. Eiväthän he toki sitä hyvää hyvyyttään olleet tehneet. He halusivat turvata Kiirunan raudan. Ja vaativat, että Suomi lopettaisi samalla sen myymisen Saksalle. Jos Suomi ottaisi avun vastaan, se merkitsisi pahimmassa tapauksessa myös sotaa Saksaa vastaan.  Mutta Saksa oli Itämeren eteläpuolella. Ja Neuvostoliitto oli kurkussa kiinni. Päätös oli tehtävä mahdollisimman nopeasti.

Pitkän keskustelun jälkeen päätös tehtiin. Presidentti Kallio vahvisti sen. Seuraavana aamuna  Iso-Britannian Suomen suurlähettiläs lähetti Lontooseen koodatun sähkeen. Kolme englantilaista ja kaksi ranskalaista divisioonaa alkoi välittömästi siirtyä Norjasta Suomeen. Muut divisioonat valmistautuivat lähtöön. Kuninkaallinen Laivasto alkoi lähestyä Neuvostoliiton aluevesiä. Englantilaiset ja ranskalaiset lentokoneet ylittivät rajan, ja alkoivat lähestyä suomalaisia lentokenttiä, joissa heitä odotettiin. Niin Englannissa kuin Ranskassa toivottiin, että rintamaa lähestyvät länsivaltojen divisioonat saisivat Stalinin luopumaan aikeistaan ja aloittavan rauhanneuvottelut.

Stalin piti näitä liikkeitä bluffina. Hän oli valmis katsomaan sen. Hän uskoi, ettei länsi ota riskiä sodasta Neuvostoliiton kanssa. Hän oli varma, että kun Neuvostoliiton 15. helmikuuta aloitettavaksi suunniteltu suurhyökkäys alkaisi, joukot vedettäisiin takaisin.

Bluffia ei koskaan tarvinnut katsoa, sillä sattuma astui peliin.

*

Kuopio, 13. helmikuuta 1940

Englantilainen Hawker Hurricane-hävittäjälaivue oli lähestymässä Kuopion lentokenttää. Koneita oli kaikkiaan 18 kappaletta. Koneet olivat lähteneet Narvikista, tankanneet Oulussa ja saivat suomalaiselta lennonjohdolta, jota avusti englantilainen lennonjohtoupseeri ohjeita lähestymistä varten.

Samaan aikaan Kuopion ylle hyökkäsi 24 kappaletta neuvostoliittolaista Tupolev SB-2 pommikonetta. Pommittajat pudottivat lastinsa Kuopion keskustaan. Pommit putosivat siviiliasumuksiin saaden aikaan suurta tuhoa. Englantilainen ilmavoimien upseeri huusi radioon, että tehkää nyt helvetissä jotakin. Huuto oli sinänsä turha, sillä englantilaiset hävittäjälentäjät näkivät pommituksen aiheuttamat tuhot ja poispäin lentävät pommikoneet.

Sotaa ei oltu vielä julistettu. Sille ei ollut tarvetta. Laivueen komentaja antoi käskyn, eikä yksikään lentäjä protestoinut. Hurricanet lensivät moottorit täysillä ja saivat laivueen kiinni. Käydyssä ilmataistelussa britit ampuivat alas kahdeksantoista pommikonetta. Hurricanet laskeutuivat viimeisillä polttoainehöyryillään Kuopion lentokentälle, jossa suomalainen kenttähenkilökunta otti heidät riemuiten vastaan.

Tieto tapahtuneesta tuli Stalinille nopeasti. Häntä ei sinänsä kiinnostanut muutaman lentäjän henki, mutta hän päätti antaa varoituksen. Kouvolassa oli englantilainen jalkaväkidivisioona, joka odotti kuljetustaan Kannakselle. Stalin lähetti sinne ilmaiskun ja kaikkiaan 74 Iljushin DB-3 konetta hyökkäsi sen kimppuun. Hyökkäys ei ollut kovin suuri menestys, sillä suomalaiset Brewsterit ja paikalle sijoitetut ranskalaiset Dewoitine 520-hävittäjät ampuivat niistä alas 22 kappaletta, samoin kuin kahdeksan kappaletta niitä saattaneita Polikarpov I – 16-hävittäjiä. Pommituksessa kaatui kuitenkin muutamia kymmeniä brittiläisiä sotilaita.

Niin Englanti kuin Ranska lähettivät Stalinille uhkavaatimuksen. Neuvostoliiton tuli lopettaa välittömästi sotatoimet Suomea vastaan ja vetäytyä sotaa edeltäville rajoille. Muuten Englanti ja Ranska katsoisivat Neuvostoliiton olevan sodassa heitä vastaan.

Stalin oli tehnyt päätöksensä. Puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella alkoi 15. helmikuuta 1940.

*

Johannes, Kannaksen rintama, 18. maaliskuuta 1940

Kenraalimajuri Aleksandr Belov oli lopettanut käskynjaon alemmille upseereilleen. Käskynjaon pääidea oli selvä: pitäkää asemanne, muuhun tuskin pystytte. Suomalaisten linjoja ei tällä miehityksellä pysty enää murtamaan. Belovin jalkaväkidivisioona koostui enää puolestatoista rykmentistä, ja armeijakunnan esikunta oli hyväksynyt hänen esityksensä siirtyä pysyvään puolustukseen. Johannes tulisi jäämään toistaiseksi suomalaisille. Mitä varmimmin myös pysyvästi, sillä tämä nopeaksi valloitusretkeksi suunniteltu reissu oli syönyt puna-armeijan varoja jo siihen tahtiin, että jopa Kremlissäkin alettiin miettiä keinoja päästä tästä irti kasvot edes jotenkin säilyttäen. Kaiken kukkuraksi Neuvostoliitto oli nyt sotatilassa myös Englantia ja Ranskaa vastaan, eikä sitä suuri surminkaan olisi haluttu. Kaikki tiesivät, että Stalin oli hävinnyt uhkapelinsä, mutta kukapa sitä hänelle päin naamaa uskaltaisi sanoa.

Puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut Summan lohkolla 15. helmikuuta. Evästyksenä hyökkäystä johtaneille upseereille oli ollut, että rintamaa kohti etenevät länsiliittoutuneitten joukot eivät tule loppulaskussa osallistumaan sotaan, vaan ne ovat vain poliittinen painostuskeino. Huolimatta siitä, että erillisiä ilmataisteluja oltiinkin käyty jo kaksi päivää aikaisemmin. Muutama pudotettu lentokone olisi kuitenkin aivan eri asia kuin taisteluun siirtyvä divisioona. Ne eivät uskaltaisi ottaa riskiä.

Neuvostoliiton tykistö ja ilmavoimat jyräsivät suomalaisten etulinjaa kaikkiaan kahdeksan tuntia, ja sitten alkoi hyökkäys, jossa tällä kertaa oltiin aselajit koulutettu toimimaan yhteistyössä. Oli selvää, että niin valtavan keskityksen jälkeen ei suomalaisten asemissa olisi enää yhtään elävää sielua. Ja sehän pitikin paikkansa. Ainakin osittain. Kävi ilmi, että suomalaisten asemissa ei ollut yhtään elävää sielua edes silloin, kun keskitys alkoi. Joka ainoa kranaatti oli mennyt hukkaan. Tykistö oli ampunut tyhjiä asemia. Suomalaiset aloittivat viivytysvastarinnan pari kilometriä linjojen takana ja vuodattivat jatkuvasti etenevän vihollisen verta.

Viimeinen illuusio lännen bluffista hävisi silloin, kun etenevien neuvostojoukkojen päälle oli tullut Spitfire-hävittäjien suojaamat englantilaiset Blenheim-pommikoneet, jotka olivat pudottaneet lastinsa etenevien joukkojen niskaan.

Niin englantilaisia kuin ranskalaisia joukkoja saapui rintamalle, ja yhdessä väsyneitten mutta  karaistuneitten suomalaisten kanssa he pysäyttivät hyökkäyksen hieman ennen Viipuria, ja samaan aikaan rintamalle saapuneitten kolmen uuden divisioonan tukemana aloittaneet vastahyökkäyksen. Nyt oli neuvostojoukkojen vuoro oppia, mitä on viivyttäminen ja puolustus. Hyökkäys ja vastahyökkäys olivat seuranneet toisiaan ja rintamalinja aaltoili eestaas. Lopulta linjat olivat asettuneet tasalle Johannes – Muolaanjärvi – Äyräpää – Taipale.

Belov tiesi, että näillä joukoilla ei vihollisen linjoja murreta, mutta ei vihollinenkaan suureen läpimurtoon pystyisi. Tilanne Kannaksella oli muodostunut pattitilanteeksi. Ja suomalaisillehan se tiesi voittoa.

Belov tiesi myös, että pohjoisempana tilanne oli vielä huolestuttavampi. Laatokan Karjalassa suomalaiset olivat onnistuneet napsimaan motteja pois pelistä yksi kerrallaan, ja kun alueelle saapui avuksi ranskalainen alppidivisioona, oli Pitkärannan kenraalimotinkin kohtalo selvä. Kollaalle tuli lisäksi apuun skottilainen prikaati, ja yhdessä nämä joukot saivat heitettyä väsyneet puna-armeijan taistelijat lähelle rajaa. Myöskään pohjoisempana ei ollut edellytyksiä suurhyökkäykselle. Kannaksen lihamylly oli vaatinut liikaa voimavaroja. Ja kuninkaallinen laivasto oli aiheuttanut neuvostolaivastolle Jäämerellä ankaria tappioita. Jos britit jotain osaavat, niin sodan merellä. Stalinin olisi aika ottaa järki käteen. Mutta, jälleen kerran, kuka uskaltaisi sen hänelle sanoa?

Asemasota Suomen rintamalla jatkui.

*

New York, Yhdysvallat, 3. huhtikuuta 1940

Louisianasta kotoisin oleva merijalkaväen kersantti John Weathers vilkutti muitten sotilaitten kanssa joukkojenkuljetusaluksen kannelta satamassa heitä saattaville siviileille. Weathers uskoi nähneensä tyttöystävänsä väkijoukossa. Ehkä se oli toiveajattelua, sillä satama oli täynnä vilkuttavia ihmisiä. Weathersia kuljettava alus oli yksi monista, jotka lähtivät samaan aikaan liikkeelle New Yorkin satamasta. Ja lisää olisi tulossa. Weathers ei tiennyt tarkkaa määränpäätään, mutta Eurooppaan he olivat kuitenkin menossa.

Asiat Yhdysvalloissa olivat edenneet nopeasti. Eihän siitä ollut kuin viikko, kun presidentti Roosevelt oli pitänyt kuuluisan ”two is too much”-puheensa, ja saanut sillä vakuutettua niin senaatin kuin edustajainhuoneen siitä, että Yhdysvallat ei voi jäädä puolueettomaksi silloin, kun kaksi totalitaarista hirmuvaltaa sotii läntisen Euroopan demokraattisia valtioita vastaan. Roosevelt oli saanut edustajat ymmärtämään, että Puola ja Suomi olisivat vasta alkusoittoa, ja mikäli Natsi-Saksa ja kommunistinen Neuvostoliitto hyökkäisivät yhteisin voimin kohti länttä, alkaisi siellä pimeyden aikakausi.

Yhdysvalloilla oli mahdollisuus estää tämä. Mikäli Yhdysvallat sijoittaisi joukkojaan Eurooppaan ja suuntaisi valtavan teollisen voimansa sotavarusteluun, voisi niin Saksa kuin Neuvostoliitto ymmärtää, että sota ei voisi päättyä muuhun kuin heidän häviöönsä. Päätös oli tehty niin senaatissa kuin edustajainhuoneessa ja siihen oltiin saatu hyväksyntä länsieurooppalaisilta hallituksilta. Amerikkalaisia odotettiin. Euroopassa toivottiin, että amerikkalaisten läsnäolo saisi suursodan loppumaan, ennen kuin se olisi kunnolla alkanutkaan. Eihän varsinaista sotaa oltu vielä käyty muualla kuin Puolassa ja Suomessa.

Laivat saapuivat perille. Saksalaiset sukellusveneet eivät häirinneet niitä. Siitä oli annettu Berliinistä ehdoton kielto. Neuvostolaivasto oli jumissa Murmanskin tienoilla. Heistäkään ei ollut estämään joukkojen siirtoa. Ja laivoja tulisi koko ajan lisää. Kersantti Weathers lastattiin laivasta Southamptonin satamassa. Amerikkalaisia sotilaita siirrettiin myös Ranskaan, Alankomaihin ja Belgiaan. Euroopassa elettiin toivossa, että mantereelle saapuneitten amerikkalaissotilaitten myötä alkanut suursota jäisi suutariksi.

*

Berliini, Saksa, 17. toukokuuta 1940

Valtakunnankansleri Adolf Hitler istui työhuoneessaan ajatuksissaan. Hieman aikaisemmin hänen luotaan oli poistunut korkeinta Saksan sotilaallista ja taloudellista johtoa. Neuvonpito oli kestänyt pitkään. Neuvonpidon päällimmäinen kysymys oli ollut: kannattaako meidän hyökätä länteen? Niin sotilaat kuin talouden tuntijat olivat vastanneet, että ei kannata. Saksan armeija saattaa ehkä pystyä etenemään Englannin kanaalille. Amerikkalaisia joukkoja ei vielä ole niin paljon. Mutta hyökkäys tietää automaattisesti Yhdysvaltain sodanjulistusta, ja vaikka Saksa siirtäisi teollisuutensa täysin sotakannalle, ei sillä ole mahdollisuutta vastata Yhdysvaltain teolliseen voimaan.  Ja koska maihinnousu Brittein saarille tuskin tulisi onnistumaan, jäisi amerikkalaisille astinlauta, josta hyökätä takaisin mantereelle. Sodan aloittamista olisi tullut viivyttää vähintäänkin vuoteen 1945.

Hitler ymmärsi tämän itsekin. Ja manasi huonoa tuuriaan. Stalinin kanssa tehdyt valekihlat oltiinkin vahvistettu oikeaksi avioliitoksi Valkoisessa Talossa. Ja siinä avioliitossa puolisot nukkuivat pistooli tyynyn alla. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Stalinin kanssa tehdyn sopimuksen piti ostaa aikaa, että Saksan armeija olisi tehnyt selvää Ranskasta ja Englannista. Sitten oltaisiin kerätty voimia, ja tehty selvää Stalinista. Toteutettu Hitlerin unelma. Kun hakaristilippu olisi liehunut niin Moskovassa, Lontoossa kuin Dublinissa, eivät amerikkalaisetkaan olisi pystyneet Atlantin takaa tekemään mitään.

Ja nyt niin Norja kuin Suomikin on lännen käsissä. Pääsyä Atlantille ei ole. Hitler päätyi vaikeaan päätökseen. Idän uhka oli suurin, näennäisestä liittosuhteesta huolimatta. Lännen kanssa on tunnusteltava rauhaa mahdollisimman pian. Ennen kuin Yhdysvallat virallisesti julistaa sodan. Ja sen jälkeen teollisuus ja elinkeinoelämä yleensäkin on asetettava palvelemaan sotavarustelua. Totaalisesti ja täydellisesti. Jos länsi jättää meidät rauhaan, on meillä vielä mahdollisuus selvittää välimme Stalinin kanssa. Mutta siihen tarvitsemme aikaa. Sota lännessä tuhoaisi meidät.

Hitler otti käsiinsä puhelimen ja soitti Saksan Tukholman suurlähettiläälle. Hän saisi välittää viestin. Nyt oli ostettava aikaa. Hakaristilippu tulee vielä liehumaan kaikkialla Euroopassa. Mutta sen aika ei olisi vielä. Oli pakko olla kärsivällinen ja odottaa.

*

Johannes, Kannaksen rintama, 25. toukokuuta 1940

Kenraalimajuri Aleksandr Belov oli saapunut etulinjaan. Hiljaisuus tuntui käsittämättömältä korviin, jotka olivat kuukausia tottuneet jatkuvaan räjähdysten pauhuun. Beloville etulinjaa esittelevä kersantti totesi, että pään voi nostaa juoksuhaudasta ylöskin. Tsuhnien kukushkat eivät enää ammu. Belov nosti päänsä juoksuhaudasta, ja katsoi suomalaisten asemia. Hän oli kuulevinaan jonkun pikkulinnun laulavan. Koska hän oli viimeksi kuullut sellaista? Vastapuolella olevissa taisteluhaudoissa katseli suomalaisia sotilaita neuvostosotilaitten asemiin päin. He eivät vilkuttaneet, mutta pääasia oli, että heillä ei ollut aseita käsissään.

Rauha oli tullut kolme tuntia aikaisemmin.

Asiat olivat tapahtuneet melko nopeasti. Johanneksen lohkolla, niin kuin koko Kannaksella oltiin käyty veristä asemasotaa. Päivät olivat toistensa kopioita ja taisteluväsymys alkoi vaivata neuvostosotilaita. Varmaan niin oli vastapuolellakin. Päivää aikaisemmin, 24 toukokuuta oli Belovillekin tullut tieto, että Generalissimus Stalin oli kuollut äkilliseen sairaskohtaukseen. Stalin oli testamentissaan määrännyt seuraajakseen Lavrenti Berijan, joka liikuttuneena kertoi jatkavansa Stalinin viitoittamalla tiellä.

Berijan näkemys Stalinin viitoittamasta tiestä ei välttämättä vastannut Stalinin omaa näkemystä, sillä hän neuvotteli aselevon Suomen rintamalle mahdollisimman nopeasti. Tehdyn välirauhansopimuksen mukaan neuvostojoukot vetäytyivät Kannaksella takaisin Rajajoelle. Laatokan Karjalassa raja siirtyisi. Suomalaiset saisivat alueen Aunuksen kannakselta,  aina Syvärille saakka, tosin niin, että Kirovin rata jäisi Neuvostoliitolle.

Belov tuumasi, että Stalinin äkillisessä sairaskohtauksessa saattoi olla mukana ns. ulkoisia tekijöitä, mutta asia ei häntä pahemmin huolettanut. Loppuisipa tämä nuorten miesten mieletön teurastaminen puolin ja toisin. Belov katseli vielä hetkisen aikaa vastapuolella olevia sotilaita, jotka vielä kolme tuntia sitten olivat vihollisia. Sitten hän läksi takaisin komentopaikalleen. Hänen tehtävänsä oli hoitaa divisioonan vetäytyminen rauhansopimuksen mukaisesti. Ensimmäinen vetäytymispiste ja sovittu tapaaminen suomalaisten upseerien kanssa olisi Kuolemajärvellä. Belovin tiedon mukaan suurin osa englantilaista ja ranskalaisista joukoista aloittaisi pian vetäytymisen. Muutama divisioona jäisi Suomeen. Vetäytymisen jälkeen Belovinkin pitäisi varustaa divisioonansa uudelleen ja siirtää se Valko-Venäjälle.

Komentopaikkaansa purkava Belov mietti, mitä järkeä tässä hirvittävän kalliissa ja tappiolliseksi päätyneessä sotaseikkailussa oikein oli. Sotaahan perusteltiin Leningradin turvallisuudella. Sanottiin, että sotilaallisesti heikko ja ideologisesti epäilyttävä Suomi saattoi toimia länsivaltojen astinlautana hyökkäyksessä Leningradiin. Mutta kun puna-armeija hyökkäsi, ei vastassa ollut kuin suomalaisia. Eivätkä he todellakaan vaikuttaneet heikoilta. Ja hyökkäyksellään Neuvostoliitto sai vain aikaiseksi sen, että länsivallat tulivat mukaan. Ne länsivallat, jotka Stalin halusi pitää poissa näiltä kulmilta. Lopputuloksena oli lukematon määrä kaatuneita ja hävitty sota. Ei mitään järkeä. Mutta, totesi Belov, minähän olen neuvostoarmeijan upseeri. Minulle ei makseta ajattelusta, vaan siitä, että teen mitä käsketään.

Belov sulki komentopaikkansa oven ja tuumi kulkiessaan, että minkähänlaiseksi elämä muuttuu tässä Berijan Neuvostoliitossa. Äkkiä hän tunsi kovaa kaipausta kotikaupunkiinsa Sverdlovskiin.

*

Kenraali Rommelin yksityisasunto, Heidenheim, Saksa, 27. toukokuuta 1940

Kenraali Erwin Rommelin yksityisasuntoon oli kokoontunut tusinan verran Saksan armeijan upseereita. He olivat kaikki kenraaleja tai everstejä. He olivat melko varmoja siitä, miksi suuresti arvostettu kenraali Rommel oli kutsunut heidät luokseen. Rommel aloitti kokouksen:

- Hyvät upseeriveljeni! Puhun lyhyesti, sillä korulauseisiin ei ole nyt aikaa. Rauha Englannin ja Ranskan kanssa astui voimaan eilen. Se, mitä valtakunnankansleri Hitler suunnitteli uudeksi suursodaksi jäi suutariksi. Ja kiitän Jumalaa siitä, että niin kävi.

- Mutta maatamme uhkaa edelleenkin vaara. Vaara idästä. Berijan johtama Neuvostoliitto voi muuttua vieläkin aggressiivisemmaksi kuin Stalinin johtama. Sillä on tarkoitus ottaa valtansa alle vähintäänkin koko Itä-Eurooppa. Ja sekään ei välttämättä riitä. Kun katsomme karttaa, koko maailman mittakaavassa, on koko Eurooppa vain pieni niemimaa Neuvostoliiton mahtavassa maamassiivissa. Berija ajattelee niin. Neuvostoliiton kommunistinen puolue ajattelee niin. Siellä ajatellaan, että Neuvostoliiton luonnolliset maantieteelliset rajat ovat Atlantin rannikolla.

- Upseeriveljeni! Olemme saksalaisia sotilaita. Olemme omistaneet elämämme Saksan ja saksalaisten elämän ja olemassaolon puolustamiseen. Suurin ulkoinen uhka meihin kohdistuu idästä, mutta puolustustehtäväämme estää sisäinen vihollinen. Natsipuolueen johdossa oleva Hitler on suuruudenhullu sekopää, joka haaveilee Saksan hegemoniasta Euroopassa. Ehkä laajemminkin. Hän otti aikalisän, kun amerikkalaiset tulivat Euroopan maaperälle, mutta hän ei ole luopunut suuruudenhulluista valloitushaaveistaan.

- Suurin uhka meitä kohtaan tulee idästä. Ja sitä uhkaa varten tarvitsemme länttä. Myös Yhdysvaltoja. Meidän on korjattava Saksa. Ja meillä on paljon korjattavaa. Olen saanut tietooni myös sen, että maassamme suunnitellaan ja on jo osittain pantu toimeen juutalaisten totaalinen kansanmurha. Edessänne on dokumentit, jotka todistavat asian. Mikäli tätä kansanmurhaa ei saada estettyä, maamme muuttuu maailman silmissä sadistiseksi hylkiövaltioksi, ja meidät tullaan jyräämään niin idästä kuin lännestä. Saksan kansalla ei silloin ole enää tulevaisuutta.

- Upseeriveljeni! Oletteko valmiit tulemaan mukaan? Riskit ovat suuret, mutta näen, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa.

Kaikki paikalla olevat upseerit nyökkäsivät hyväksyvästi.

- Kiitän teitä. Ensiksi meidän on päästävä eroon Hitleristä. Ja sen jälkeen meidän on otettava valtiokoneisto haltuumme, kunnes se voidaan aikanaan siirtää takaisin siviileille. Suunnitelmani on seuraavanlainen…

*

Liinahamari, Petsamo, 5. kesäkuuta 1940

Luutnantti Oula Näkkäläjärven joukkue lähestyi Liinahamarin satamaa. Neuvostojoukot olivat vetäytyneet sieltä rauhansopimuksen mukaisesti ja Petsamon – Kirkkoniemen rintamalla taistellut Näkkäläjärven joukkue oli osa suomalaisten miehitysjoukoista. Reservin luutnantti Näkkäläjärvi oli sen Naima-Aslakin jälkeläinen, jonka tiputtelemalla pontikalla geologit olivat aloittaneet Kiirunan kaivoksen juhlistamisen joskus vuosikymmeniä aikaisemmin.

Toisin kuin sukulaisensa yleensä, ei luutnantti Näkkäläjärvi ollut hankkinut leipäänsä poromiehenä, vaan hän oli kouluttautunut historianopettajaksi, jota tointa hän oli hoitanut Kainuun kunnassa, kunnes pilliin vihellettiin ja kutsu kävi. Hän oli kunnostautunut jalkaväkijoukkueen johtajana taisteluissa äärimmäisessä pohjoisessa. Nyt hän oli – josta hän oli hyvin kiitollinen – enää miehitysjoukkojen upseeri. Eikä toimenpidettä voinut oikein kutsua miehitykseksikään, sillä hänen joukkueensa, muitten muassa, oli ottamassa haltuunsa vain tyhjiä rakennuksia. Suomalaiset siviilit oltiin evakuoitu jo ennen sotaa ja neuvostosotilaat vetäytyivät heidän tieltään.

Historianopettajana Näkkäläjärvi näki koko käydyssä sodassa tietyn ironian. Vuonna 1809 oli Venäjän tsaari Aleksanteri I määrännyt rajan sinne minne oli määrännyt. Sen määräyksen seurauksena oli aikanaan perustetun Suomen Tasavallan alueelle jäänyt maailman suurin rautakaivos, jonka arvo sotaa käyvässä maailmassa oli strategisesti mittaamaton. Siksi me saimme apua niin paljon kuin saimme. Jos raja olisikin vedetty vaikkapa Tornionjoelle, eivät länsivallat olisi nakanneet paskaakaan.

Näkkäläjärvi pisti holkkiin Työmies-tupakan, sytytti, ja veti nautinnolliset sauhut. Sauhuja vedellessään hän tuumi, että taisi käydä niin, että Aleksanteri I meni ja Suomen Sodan voittaessaan  voitti suomalaisten puolesta tämän tuoreeltaan käydyn sodan, jota oltiin talvisodaksi alettu kutsua. Niin kai se elämä menee. Kun yhden sodan voitat, sillä varmistat häviön seuraavassa. Jaahah, soppatykki näyttää saapuvan. Nälkähän tässä jo olikin…