RÄKÄNOKKIEN UUSI VUOSI

Siinä kun elettiin sitä kekkoslovakialaisen elämää niin eihän meitä nyrkillätapettavia sen kummemmin vahdittu. Mentiin minne nenä näytti. Kunhan tultiin sovittuun – siis määrättyyn – aikaan kotiin. Nykyäänhän tilanne alkaa olla sellainen että nulikat eivät voi liikkua ulkona kuin kypärä päässä ja kahden metrin liekanarussa.

Samanlainen vahtimaton vaeltelu oli meillä ohjelmana uutena vuonnakin. Me möllit liikuttiin porukalla koska jokainen oli ostanut oman osansa uuden vuoden paukkuja ja kun porukalla liikuttiin niin paukuteltavaakin oli enemmän. Nimenomaan liikuttiin. Se jotenkin kuului asiaan. Kuljettiin aina vähän matkaa, paukuteltiin paukkuja ja sitten siirryttiin vähän matkaa eteenpäin paukuttelemaan lisää. Eli meillä räkänokilla oli hallussa myöhemmin intissä opetettu Tuli ja Liike. Tosin vähän eri mielessä. Lähes kaikilla oli tietysti päällä muodikkaat tummansiniset 1970-luvun lämpöpuvut jotka hetkeksi veivät koko 1970-luvun Suomen Mao-muotiin.

Paukuttelussa oli tietysti tietty protokolla eli se eteni miedommasta voimakkaaseen. Aivan alkuun – ja välipalana muutenkin – heiteltiin tähtisadetikkuja joiden varsi oli taivuteltu koukuksi ja niitä yritettiin saada tartumaan puun oksiin. Jos meille oltaisiin kerrottu että joskus tulevaisuudessa ei edes tähtisadetikkuja saa myydä alle 18-vuotiaille niin kertoja olisi kuullut huomattavan räkäisen pikkupoikien naurun.

Seuraavaksi oli tietysti vuorossa papatit.

Kaikkia papattimattoja ei suinkaan ammuttu kerralla vaan niitä purettiin ja ammuttiin yksi kerrallaan. Jokaisen paukauksen jälkeen tuli tietysti päästää räkäinen nauru. Silloin, kun kokonainen matto ammuttiin kerralla, alkoi nauru luonnollisesti jo paukkeen aikana. Tämän jälkeen siirryttiin noitapilleihin ja kiinanpommeihin.

Sen ajan noitapilli oli väriltään enempi punertava. Ja sen ajan kinureista ei löydy netistä ensimmäistäkään valokuvaa. Se oli sellainen harmaa, pitkulainen ja vastasi teholtaan hyvinkin 1990-luvun tykinjyskyä. Ja ne tykinjyskythän kruunasivat pikkumöllien uuden vuoden.

Nehän olivat tuolloin 1970-luvulla ihan oikeita jytkyjä. Aivan kuin intin tulenkuvauspanokset. Yhteisen tuli- ja liikesession aikana jokainen mölli natusti totta kai merkkareita ja kotiin palattiin kaikki silmät ja sormet tallella. Myöhemmin illalla sitten tietysti seurattiin kun aikuiset ampuivat varsinaisia raketteja. Niihin meillä mölleillä ei ollut oikein varaa mutta mikäs niitä oli katsellessa.

Ja mikäs meidän Kekkoslovakian möllien muutenkin oli vuotta vaihtaa seuraavaksi. Ei meitä kiinnostaneet YYA, ei ETYK, ei YK, ei EEC,ei TUPO eivätkä muutkaan kirjainyhdistelmät. Pääasia että oli kunnon räimettä. Räimettä, jota nykyiset mukulat eivät ylisuojellussa maassamme pääse kokeilemaan.

JOTAIN IHAN MUUTA CXI

Viimeisimmässä jotain ihan muuta-jutussa keskityttiin ruokaan mutta siirrytään nyt vaihteeksi takaisin sotilasrautaan jota esitellään ottiatuota-asenteella. Kas kun kyseessä ovat kakkosrähinän pikakiväärit, mutta pikakivääri on kovin suomalainen sana ja englanniksi se on light machine gun. Suomen ja englannin termit eroavat muutenkin, esmes konepistooli on englanniksi submachine gun jota on aika vaikeaa kääntää sujuvasti suomeksi ja englannissakin on termi machine pistol mutta esim. Suomi-kp ei ole machine pistol vaan submachine gun.

Eli postauksessa esitellään pikakivääreitä, kevyitä konekivääreitä ja myös muutamia konekivääreitä jotka eivät ole raskaita vesijäähdytteisiä ryhmäaseita. Tuliko sanottua tarpeeksi epäselvästi? Jälleen kerran kyseessä ei ole mikään laaja teknillinen manuaali. Niitä löytyy muualta internetistä.

Mennään vanhan kaavan mukaisesti aikajärjestyksessä joten ensiksi esitellään Tshekkoslovakia joka ei valtiona varsinaisesti osallistunut rähinään vaan se miehitettiin jo ennen rähinän alkamista. Mutta Tshekkoslovakialla oli pikakivääri jota käytettiin maailmalla laajalti ja joka oli esikuvana myös kuuluisampaan brittien Bren-pikakivääriin eli ZB vz. 26 ja sitä seuranneet mallit:

Kaliiberi: 7.92×57mm Mauser

Tulinopeus: 500 laukausta minuutissa

20 – 30 patruunan lipas

Euroopassahan kakkosrähinän aloitti Saksa jolla ei itse asiassa ollut varsinaista pikakivääriä vaan vyösyöttöinen kevyt MG-34-konekivääri:

Kaliiberi: 7,92×57 mm Mauser

Tulinopeus: 800 – 900 laukausta minuutissa

50 – 200 patruunan vyö tai 75 patruunan rumpulipas

Tälle yleiskonekiväärille saksalaiset kehittivät sitten vielä uudemman MG-42-mallin:

Kaliiberi oli sama mutta tulinopeus reippaasti yli 1.000 laukausta minuutissa

Saksalaiset kehittivät sitten sodan aikana laskuvarjojääkäreiden käyttöön aseen jota saattoi sanoa pikakivääriksi tai automaattikivääriksi tai rynnäkkökivääriksi tai jotakin eli Fallschirmjägergewehr 42:n:

Kaliiberi: 7.92×57mm Mauser

Tulinopeus: 750 – 900 laukausta minuutissa

20 patruunan lipas

Asetta valmistettiin vain 7.000 kappaletta joten sen merkitys jäi sinänsä vähäiseksi. Saksahan hyökkäsi ensiksi Puolaan. Puolalla ei omaa pikakiväärimallia ollut vaan kaikki oli tuonti- tai lisenssitavaraa. Marraskuun 30. vuonna 1939 hyökkäsi sitten Neuvostoliitto Suomeen ja suomalaisten tunnettu pikakivääri oli Lahti-Saloranta M/26:

Kaliiberi: 7,62 x 53R

Tulinopeus: 450 – 550 laukausta minuutissa

20 patruunan lipas

Asehan oli varsin huonossa maineessa epäluotettavuutensa takia. Oliko syynä sitten liian tiukaksi tehdyt osat vai aseen suunnittelijan Aimo Lahden selitys ettei aseen tukin sisässä olevaa rekyylijousta puhdistettu paksusta varastorasvasta. Tämän toimenpiteen vaatima aseen purkaminen oli tavallisilta sotilailta nimenomaan kielletty ja se olisi pitänyt suorittaa asevarikoilla ennen aseitten käyttöön jakamista.

Kuriositeettina voi mainita että Lahti suunnitteli myös Sampo L-41-konekiväärin:

Kaliiberi: 7,62 x 53R

Tulinopeus: 600 – 800 laukausta minuutissa

Vyösyöttöinen

Ase oli rintamapalvelussakin mutta sitä valmistettiin kaikkiaan vain 35 kappaletta. Lahti suunnitteli myös L-34-pikakiväärin josta netissä on vähän tietoa ja kuvia. Jaegerplatoon-sivustolta löytyy eniten:

Ase jäi prototyyppitasolle samoin kuin Lahden yksityisprojekti AL-43 jota saattoi sanoa raskaaksi konepistooliksi (kaliiberi 9x35) tai konepistooli-pikakivääriksi:

Suomalaistenkin suosiossa oli vihollisvaltio Neuvostoliiton käytössä oleva DP-27 Degtarjev:

Kaliiberi: 7,62 x 54R

Tulinopeus: 500 – 600 laukausta minuutissa

47 patruunan lautaslipas

Näitähän oli suomalaisillakin käytössä sodan edetessä enemmän kuin omia Lahti-Salorantoja. Ase oli reserviläisaseena aina 1990-luvulle saakka.

Suomen rintamalla taisteltiin mutta muuten maailmansota oli siihen aikaan sitzkriegiä. Kunnes keväällä 1940 Saksa lähti rynnimään ja ensimmäinen uhri oli Tanska. Sinänsä Tanskan puolustustaistelu jäi hyvin lyhyeksi mutta mainitaan tanskalaisten käyttämä Madsen-pikakivääri:

Useita eri kaliibereja

Tulinopeus: 600 laukausta minuutissa

25, 30 tai 45 patruunan tankolipas

Näitä aseitahan oli Suomenkin armeijalla vuosina 1921 – 1936 mutta sodassa niitä ei enää ollut. Seuraava Saksan hyökkäyksen kohde oli Norja mutta norjalaisilla ei ollut omia pikakivääreitä vaan ostotavaraa. Sen jälkeen kohteena oli Hollanti ja Belgia jotka myös olivat ostotavaran varassa. Mutta sitten kohteena oli Ranska jolla oli käytössä useita omia pika- ja konekivääreitä. Ensimmäisenä jo ykkösrähinän aikana käytössä ollut Hotchkiss Mle 1914:

Kaliiberi: 8×50R Lebel

Tulinopeus: 450 – 600 laukausta minuutissa

24 tai 30 patruunan jäykkä vyö

Ranskalaisilla oli myös käytössä yhtä lailla ykkösrähinän ajalta peräisin oleva Chauchat-pikakivääri:

Kaliiberi: 8×50R Lebel

Tulinopeus: 240 laukausta minuutissa

20 patruunan lipas

 

Kyseisellä aseella on kyseenalainen maine siitä että se on yksi kaikkien aikojen huonoimpia sarjatuliaseita. Laajemmassa käytössä ranskalaisilla oli sitten huomattavasti parempimaineisempi FM 24/29:

Kaliiberi: 7,5 x 54

Tulinopeus: 450 laukausta minuutissa

25 patruunan lipas

Kun sitzkrieg muuttui blitzkriegiksi niin mukaan tuli tietysti Iso-Britannia jonka kuuluisin ja eniten käytetty pikakivääri oli Bren:

Kaliiberi: .303

Tulinopeus: 500 laukausta minuutissa

30 patruunan lipas

Asehan oli oikeastaan kopio jo aikaisemmin esitetystä tshekkoslovakialaisesta ZB vz.26-pikakivääristä ja sen nimi tulee yhdistelmästä Brno / Endfield. Briteillä oli sodassa käytössä vielä jonkun verran ykkösrähinän aikaisia Lewis-pikakivääreitä:

Useita kaliibereita

Tulinopeus: 500 – 600 laukausta minuutissa

47 patruunan lipas

Ase oli pääosin brittiläisten kodinturvajoukkojen käytössä. Mainittakoon brittiaseistuksesta vielä Vickers K. Tulinopeaa asetta käytettiin lentokoneissa mutta myös maajoukoissa, erityisesti brittiläisissä SAS-erikoisjoukoissa:

Kaliiberi: .303

Tulinopeus: 950 – 1.200 laukausta minuutissa

60 ja 100 patruunan lipas

Samaan aikaan kun saksalaiset kesällä 1940 antoivat selkään ranskalaisia ja brittejä niin Italia pyrki saamaan osansa kakusta ts. kävi puolestaan saamassa selkäänsä ranskalaisilta. Mutta olihan aseita italialaisillakin. Niin kuin tämä Breda 30-pikakivääri:

6,5x52 Carcano

Tulinopeus: 500 laukausta minuutissa

Ase oli siitä epätavallinen että siinä oli kiinteä lipas joka ladattiin 20 patruunan patruunakammoilla ja tämä teki siitä epäluotettavan.

Italialla oli selkeän masokistisia taipumuksia joten se kävi seuraavaksi saamassa selkäänsä kreikkalaisilta. Kreikkalaisten aseistus oli pääosin osto- tai lisenssitavaraa mutta siellä oltiin kehittämässä sodan aikana mielenkiintoista asetta eli EPK Pyrkal:

Asetta ei tehty kuin pieni koe-erä koska saksalaisten hyökkäys lopetti tuotekehittelun. Mutta valmistuessaan asetta olisi voinut pitää ensimmäisenä rynnäkkökiväärinä sillä se käytti lyhyttä 7.92 x 36-kiväärinpatruunaa. Sen tulinopeus oli 720 laukausta minuutissa. Kaasumäntätoiminen ase oli lipassyöttöinen mutta lippaan koosta ei ole tietoa.

Vuonna 1941 myös Japani liittyi kansainväliseen ottaanlyöntikilpailuun. Tietysti se oli itse asiassa aloittanut kyseiset karkelot jo vuosia aikaisemmin hyökkäämällä Kiinaan. Japanilaisten käytössä oli 年式軽機関銃 eli Type 11-pikakivääri:

Kaliiberi: 6.5×50 Arisaka

Tulinopeus: 500 laukausta minuutissa

Aseen syöttöjärjestelmä oli varsin omalaatuinen sillä siinä oli syöttökaukalo johon mahtui kuusi tavallista kiväärin patruunasidettä. Tämä teki aseen epäluotettavaksi sillä se keräsi aseeseen ylimääräistä likaa. Kyseistä asetta korvaamaan japanilaiset kehittivät 九六式軽機関銃 eli Taisho 96-pikakiväärin:

Kaliiberi: 6.5x50 Arisaka

Tulinopeus: 550 laukausta minuutissa

30 patruunan lipas

Samoin kuin brittien Bren myös tämä ase pohjasi toiminnaltaan tshekkien ZB vz. 26-aseeseen joita japanilaiset olivat saaneet sotasaaliiksi Kiinasta.

Yhdysvalloilla ei ollut suuressa mittakaavassa valmistettuja pikakiväärejä kuin Browning M18 Automatic rifle joka oli ehtinyt olla käytössä jo ykkösrähinässäkin:

Yleisin kaliiberi: .30-06 Springfield

Tulinopeus: 500 – 650 laukausta minuutissa

20 patruunan lipas

Tämän aseen ruotsalaisia ja belgialaisia versioita oli Suomen rannikkolinnoitusjoukkojen käytössä muutamia satoja.

Ja tässähän näitä toksisen maskuliinisia tuotteita oli taas tällä kertaa. Mutta laitetaan loppuun vielä suomalaista innovaatiokykyä eli vuonna 2004 eräs 80-vuotias hämeenlinnalainen insinööri rakenteli luppoaikanaan sähköporasta vyösyöttöisen konekiväärin jonka kaliiberi oli .22 ja tulinopeus 420 laukausta minuutissa. Poliisit eivät jostain syystä arvostaneet osaamista ja veivät kotitekoisen kuularuiskun pois:

Seuraavalla kerralla jotain muuta jotain muuta. Ja toivotan onnen sekä menestyksen täyttämää seuraavaa vuotta teille kaikille.

GANGSTERIN PARATIISI JA KULTAMUNAT

No niin. Nyt kun on saatu joulunpyhät vietettyä ja ehkä jo loput kinkusta keitettyä hernesopaksi niin palataan jälleen karuun ja monikulttuuriseen suomalaiseen arkeen. Juuri ennen joulua uutisoitiin että tuontitavarana tänne hankitun Mantaqa-rikollisjengin johtajia oli tuomittu vankeusrangaistuksiin. Kyseisestä paskalössistä otsikoitiin näin:

Mantaqa-jengi uhka vankiloiden turvallisuudelle – monikulttuurinen rikollisryhmä on erittäin viranomaisvastainen: "Aggressiivisuus on ennennäkemätöntä"

Kuluneen syksyn aikana Mantaqa on aiheuttanut uhkatilanteita vankiloissa ja heikentänyt vankilaturvallisuutta.

– Kaikista vankiloista, joihin on sijoitettu Mantaqan jäseniä, tuli samanlaista viestiä. Jengin aiheuttama ongelma, aggressiivisuus ja uhka henkilökuntaa kohtaan, on ennennäkemätöntä. Heidän toimintatapansa on hyvin poikkeava muihin rikollisjengeihin nähden

Ja tästähän varmaan yliopistokoulutetut pähkäilevät että kuinka ihmeessä Suomessa voi tällaista päästä tapahtumaan? Niin kyseinen rikollislössi itsessään kuin yleensäkin jatkuvasti kasvava tuontitavarana hankittu rikollisuus ja väkivalta? Kun eihän tää mennyt julistetun teorian mukaan ensinkään? No, hotellin respasta yritetään vääntää ei-yliopistokoulutetusta rautalangasta:

Vielä 1980-luvulla Suomi oli suhteellisen rauhallinen ja turvallinen yhteiskunta. Ja sen syynä oli se, että Suomessa ei ollut juuri muita kuin suomalaisia. Suomalaisia, jotka ovat tunnetusti kilttejä ja kuuliaisia hallintoalamaisia. Valtakoneistokin ymmärsi tämän ja sen vuoksi niin laki kuin poliisin toimintatavat olivat varsin lieviä ja inhimillisiä.

Samaan aikaan valtakoneisto ymmärsi että rauhan ja turvallisuuden tae ovat nimenomaan ne kiltit ja kuuliaiset suomalaiset, joten valtakoneisto suojeli Suomen rajoja varsin mustasukkaisesti. Koska se tajusi vielä silloin sen, että kaikki kansat eivät ole samanlaisia kuin suomalaiset ja esmes muut pohjoismaalaiset.

Sitten tuli 1990-luku ja sen seurauksena osaan kansakuntaa levinnyt yhteiskunnallinen ja aivoja rapauttava sieni-infektio nimeltä monikultturismi. Jonka seurauksena alettiin julistaa että rotuja ei ole ensinkään ja kaikki kansat ovat samanlaisia. Ja muutenkin monikulttuurisuus on rikkaus. Niinpä Suomeen alettiin haalia kehitysmaalaisia ja julistettiin että hekin ovat samanlaisia kilttejä ja kuuliaisia hallintoalamaisia. Pohjoismaalaisia lällydemareita suorastaan. Joten niin laki kuin poliisin toimintatavat tulee heillekin olla lieviä ja inhimillisiä. Ja hehän kiittivät. Omalla tavallaan.

Varsin nopeasti moni vihervasemmistolainenkin tajusi että nyt meni arvio pahemman kerran vituralleen mutta kasvojen menettämisen pelko oli niin suuri ettei omaa typeryyttä voinut tunnustaa. Joten sopiva selityshän keksittiin. Syynä perseilyyn onkin suomalaisten nuiva suhtautuminen kyseisiin kehitysmaalaisiin. Ilman sitä ei perseiltäisi ollenkaan vaikka kyseisten tyyppien lähtömaissa perseily ei ole vika, vaan vallitseva ominaisuus. Tämä suomalainen rasismi kelpaa selitykseksi loputtomiin saakka joten sitähän viljellään omien kasvojen säilyttämiseksi. Kerrasta toiseen.

Jonka seurauksena nyt lähestytään samaa tilannetta kuin Ruotsissa. Jossa tilanne on se, että jos tämä tuontitavararikollisuus haluttaisiin saada kuriin niin se vaatisi sekä poliisille että puolustusvoimille rajoittamattoman ”tuli vapaa”-käskyn.

Jota tietenkään ei anneta. Ei Ruotsissa. Eikä Suomessa. Sillä järjestelmämme ei suojele suomalaisten turvallisuutta. Vaan se suojelee niitä ihmisiä kasvojen ja asemansa menettämiseltä jotka ovat tietoisesti romuttaneet suomalaisten turvallisuuden.

Mistähän saisi Eila Kännön takaisin?

1980-luvulla rikollisia nimeltä Jafar al-Maseudi, Hussein al-Maseudi ja Ahmad al-Maseudi ei oltaisi koskaan laskettu Suomeen. Nyt he ja heidän ”kollegansa” elävät gangsterin paratiisissa. Jonka saivat aikaan suomalaiset hyödylliset idiootit.

Ja muistutetaanpa, millä tätä tuontitavaraa on mainostettu meille tavallisille suomalaisille jo 15 vuotta sitten:

No, kultamunat ovat kuoriutuneet. Ei voi sanoa, etteikö olisi varoitettu. Yhteiskunta koostuu ihmisistä ja te idiootit menitte muuttamaan yhteiskunnan tahallanne. Vaikka siinä ei ollut mitään korjaamista.

JOULUTARINA 2021

Ranta

Keskussairaala, syöpäosasto, jouluaattona…

Pian eläkkeelle siirtyvä kokenut ja kaiken nähnyt sairaanhoitaja tarkisti vuoteessa makaavan vanhan miehen tilanteen. Mies oli ollut viimeiset kaksi vuorokautta  tajuton. Vuorokautta ennen tajuttomuutta lääkäri oli antanut viimeisen tuomion joka oli muutenkin ollut jo selvä. Syöpä oli ollut voimakas ja aggressiivinen ja se oli levinnyt kaikkialle elimistöön. Mitään hoitomuotoja ei voinut harkita sillä miehen kunto oli mennyt niin huonoksi että hän ei kestäisi niitä. Jäljellä oli vain saattohoito ja oireitten lievittäminen. Mies oli ollut jo viimeisen viikon kipupumpussa joka pumppasi häneen jatkuvasti morfiinia.

Mies ei näyttänyt olleen masentunut tilanteen vakavuudesta huolimatta. Ei häntä voinut iloiseksikaan sanoa mutta hän oli puhunut hoitajalle rauhallisella, kaiken kokeneen ihmisen äänellä:

- En minä kuolemaa pelkää. Otan sen vastaan kauan kaivattuna ystävänä. Ehkä se tuo minulle takaisin hänet, jonka kauan sitten menetin ja jota olen joka ainoa elämäni päivä kaivannut. Ja jos ei tuo, niin ainakin se tuo tyhjyyden joka vie kivun ja ikävän pois. Mutta kiitos teille. Olette yrittäneet parhaanne. Mutta tekään ette mahda mitään väistämättömälle.

Muutenkin mies oli ollut koko ajan kohtelias eikä valittanut turhasta. Kun hoitaja oli tullut seuraavaan vuoroon, niin hänelle kerrottiin että vanhan miehen kunto oli yön aikana romahtanut eikä hän ollut enää tajuissaan. Hoitaja katsoi miestä jonka jokainen hengenveto kuulosti siltä kuin se olisi viimeinen ja arvioi että miehellä tuskin oli jäljellä enää vuorokauttakaan. Se oli suuri sääli mukavalle ihmiselle mutta hoitaja oli oppinut siihen että elämän julmin asia oli elämä itse.

Hoitaja poistui jatkamaan vuoroaan ja mies heräsi ensimmäiseen kertaan kahteen vuorokauteen. Hän avasi silmänsä ja oli täysin tajuissaan vaikkei jaksanutkaan enää liikkua. Hän tunsi että nyt se tapahtuu, sulki uudelleen silmänsä ja tunsi kuinka pitkään rääkätty elimistö antoi periksi ja sydän pysähtyi.

Hän ei mennyt pimeyteen. Hänen tietoisuutensa ei lakannut. Hän tajusi olevansa jossain olemattomuudessa. Kuinka kauan? Ei hän osannut sanoa. Aikaa ei tuntunut enää olevan. Mutta sitten hän alkoi jälleen hahmottaa ja nähdä. Hän oli jossain järven rannalla. Keskellä järven selkää oli paksu sumuseinämä. Järven rannassa oli kaislikko ja siinä vene. Oli lämmin kesäpäivä.

Ja veneen vieressä oli hän. Hän, kauan kaivattu. Mutta nyt hän oli nuori. Ja vanha mies huomasi itsekin olevansa nuori. Nuori ja voimakas. Niin kuin silloin kauan sitten. Hän tuli miehen luo. Hänen ilmeensä oli juuri sellainen kuin mies muisti. Kaunis, hieman surumielinen ja täynnä rakkautta. He halasivat ja suutelivat ujosti. Aivan niin kuin joskus kauan sitten, ensimmäisellä kerralla.

- Sinä odotit minua… vaikka se kesti niin kauan…

- Täällä aika on toisenlainen. Ja enhän minä omaani hylkäisi. Mennäänkö veneeseen?

- Mennään. Mutta siinä ei ole airoja.

- Niitä ei tarvita.

Mies astui vaimonsa kanssa veneeseen ja se nytkähti liikkeelle. Lempeä tuuli vei sitä kohti sumuseinämää. Ja samalla hän tunsi kuinka se tuuli vei hänestä pois pitkien vuosien tuskan, kaipauksen ja katkeruuden. Mies oli saanut elämänsä viimeisen mutta varmasti parhaan joululahjan.

*

Sairaalassa hoitaja kävi miehen huoneessa ja huomasi hänen taistelunsa päättyneen. Mies oli antanut elvytyskiellon. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvojen ilme oli rauhallinen. Suorastaan iloinen. Hoitaja ajatteli että ehkä mies oli lopultakin löytänyt sen, minkä kauan sitten häneltä otettiin pois.

Mies oli päässyt kotiin.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2020: Majakanvartija

2019: Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa Helvetin porteilla

KAKSI HYSTERIAA SAMASSA PAKETISSA

Laitetaan tähän vielä yksi pläjäys aikamme ilmiöistä ennen joulutarinaa ja joulunpyhiä. Taustaksi voi kertoa että maassamme on vallalla tiettyjä hysterioita joita ei saa sanoa hysterioiksi vaan ne pitäisi ottaa mahdollisimman vakavasti. Yksi niistä on tietysti monikulttuurihysteria mutta tämä postaus ei tällä kerralla liity siihen. Kaksi muuta ovat ilmastohysteria ja ihmisiä naamalle interpiereskelevä feminismi.

Hallituksemme on onnistunut yhdistämään nämä kaksi jälkimmäistä hysteriaa yhdeksi paketiksi. Mitä uutinen asiasta kertoo? No, seuraavaa:

Hallituksen suunnitelma nostaa esiin veroidean, jossa naisten sähköautoilua tuettaisiin enemmän kuin miesten

”Merkittävä havainto ilmasto- ja energiastrategian sukupuolivaikutusten arvioinnista on, että miesten osuus sähköautojen omistamisesta on suurempi kuin naisten oletettavasti tuloerosyistä”.

Näin todetaan nyt pääministeri Sanna Marinin (sd) hallituksen uudessa Keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmassa, jossa nostetaan kyseisen havainnon ohella myös esille idea siitä, että naisten käyttöön päätyvien sähköautojen verotusta voitaisiin jollain tavalla pienentää suhteessa miehiin.

Käytännössä kyse voisi olla esimerkiksi naisille maksettavasta miehiä suuremmasta sähköauton hankintatuesta tai esimerkiksi määräaikaisesta ajoneuvoverovapaudesta. Näin miehet maksaisivat sähköautoilustaan enemmän kuin naiset.

Eli tässä yhdistetään se, että Suomeen pitää saada mahdollisimman paljon sähköautoja jotka täällä eivät ole käyttökelpoisia sekä toteuttaa muokattua orwellilaista tasa-arvoa jonka mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia mutta naiset ovat tasa-arvoisempia kuin miehet.

Mitäs perustuslakimme muuten sanoo asiasta? No, katsotaas:

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Mutta onhan niin, että kun utopiaa toteutetaan niin perustuslaki ei ole este, eikä edes hidaste. Se hyväksyttävä peruste kyllä löytyy. Kyseisen uutisen julkaissut toimittelija muuten pani vielä hallitustamme paremmaksi ja uutisoi. Boldaukset omia:

Muunsukupuolisten autohankintojen tukemisesta dokumentissa ei ole mainintaa.

Muunsukupuolisille rekisteröidyistä kaasu- ja sähköautoista ei Traficomilla eikä Tilastokeskuksellakaan ole selvityksen mukaan minkäänlaista tietoa.

Sukupuoliselvityksen mukaan sähköautojen nykyiset hankintatuet hyödyttävät naisten ja muunsukupuolisten sijasta lähinnä hyvätuloisia miehiä, ”joilla on kiinnostusta, tietotaitoa ja varallisuutta tehdä tarvittavat hankinnat”.

Nykypäivänä on vaan vaikeaa sanoa että oliko toimittelija tosissaan vai harrastiko hän kategorisesti kiistettävää keijoilua.

Mutta hotellin respassa muistutetaan että ratkaisu tähän nimenomaiseen verotusongelmaan on se, että ostakaa autoja, joissa on polttomoottori. Ja suhtautukaa intersektionaaliseen feminismiin sairautena. Mitä se onkin.

Tämäkin vitsi on vanhentunut koska se ei naurata enää ollenkaan.

Mitähän interpiereskelevä hallituksemme keksii meille miehille ensi vuonna? Joko olisi miesveron paikka? Viisi pinnaa kovempi verotus miehille koska ne perkeleet ovat miehiä.

WOKEVALVOTTU JA WOKERANGAISTU

Radanvarsikaupungin itäisen uudistetun totuuden lukio, lähitulevaisuudessa…

 

Historianopettaja Jouko Jöös käveli miettiväisenä lukion rehtorin kansliaan johon rehtori Pertti Hersnääk oli hänet kutsunut. Ja oli puhelussaan myös suoraan sanonut että kyse oli puhuttelusta. Mistähän helvetistä nyt oli kyse? Olihan hänen luokallaan hyvät numerot eivätkä ne olleet mitään säälinumeroita niin kuin peruskoulussa oli ollut jo pitkän aikaa. Ei opetuksessa voinut olla vikaa. Jouko koputti ovea ja astui sisään. Rehtori Hersnääk totesi että istu, ole hyvä johon Jouko totesi:

- Kuulusteltava seisoo.

- Jaa… no… ihan miten… vaan… totanoin, tämä puhuttelu ei tule siitä että minä olisin huomannut työssäsi mitään valitettavaa. Sinä olet erittäin hyvä historian opettaja hyvillä oppimistuloksilla. Pääosa oppilaista pitää sinusta kovin. Mutta sinusta on oppilaitten… no, tiettyjen oppilaitten taholta esitetty valituksia.

- Jaa. No, minkälaisia valituksia? Käydään ne läpi ja katsotaan voiko asialle tehdä jotakin.

- Tuota noin… ei nyt takerruta yksityiskohtiin… kun ei voi takertua… kas kun kyse ei ole oikeastaan siitä, että mistä valitetaan vaan siitä, ketkä valittavat.

- Hä? Meinaatko että…

- Joo. Sinusta on tehty valitus woke-valvojien toimesta.

Niin. Woke-valvojat. Joka hemmetin luokalla niitä oli vähintään kaksi. Pahimmilla viisi. Lähes kaikki tyttöjä. Jotka oli koulutettu kesällä kuukauden mittaisella Feminiitta-järjestön pitämällä kurssilla. Huomaamaan, löytämään ja ilmiantamaan intersektionaalisen feminismin vastaista puhetta. Niillä oli rinnassaan woke-valvojan pinssi. Ja niillä perkeleillä oli virallinen asema. Jokainen valitus, jonka ne tekivät tuli käsitellä lukion toimesta. Käsitellä vakavasti.

Jouko totesi vielä:

- Mutta pitäähän minun sentään saada tietää, mistä minua syytetään.

Rehtori ryki vähän vaivautunutta virkayskää ja vastasi:

- No kun ei. Katsos kun ideana on se, että jos sinä et itse hoksaa, mitä olet tehnyt väärin ja kuinka ynnä ketä olet loukannut niin silloin sinä et myöskään voi aidosti katua ja parantaa tapojasi.

- Naisellista. Perin naisellista, etten sanoisi. Mutta katua silti pitäisi? Eli tämähän menee sitten tuolle intersektionaalisen telepatian puolelle mitä minä en valitettavasti hallitse. No mitäs sitten nyt tehdään ja mitä tapahtuu?

- Minä annan sinulle suullisen huomautuksen epäasiallisesta käytöksestä. Olen pakotettu siihen.

- No, eihän siinä mitään. Huomautellaan sitten vaan. Vaikka ei tiedetä, että mistä huomautellaan. Jumala siunakkoon intersektionaalista nykypäiväämme. Voinko poistua?

- Ole ystävällinen. Ja… tota noin… olen pahoillani.

- Epäilemättä joo. Mutta heität minut susille siitä huolimatta.

Historianopettaja Jouko Jöös poistui rehtorin kansliasta ja mietti että mistähän merkeleestä ne nuoret wokenoidat olivat suivaantuneet? Voisiko se olla sitä kun hän mainitsi sen, mitä maahanmuuttoteollinen kompleksi veronmaksajille kokonaisuudessaan kustantaa? Vai olisiko se ollut sitä kun hän totesi erään wokenoidan fanittamasta Handmaids Tale-sarjasta että islamilaisissa maissahan se ei ole fiktiota vaan dokumentti? Voisiko se olla sitä että hän oli kyseenalaistanut miehen kuukautiset ja tuuminut vielä että mistähän aukosta ne mahtavat valua? Vai voisiko… äh, perkele, täytyy vaan vissiin olla kieli keskellä suuta jatkossa.

*

Viikkoa myöhemmin, jälleen rehtorin kansliassa…

- No taasko ne hermoherkät henkilöoletetut ovat valittaneet?

- Tota noin… taas… mutta kun ne ovat wokevalvojia niin minun on otettava asia vakavasti… ei ole muuta mahdollisuutta… katsos kun onhan mulla tässä omakin ura vaakalaudalla… en minä voi katsoa sormien läpi intersektionaalisuuden vastaista toimintaa… tai muuten ne ilmoittavat minusta Feminiitoille.

- Ja mulle ei taaskaan kerrota, että mistä actually on kysymys?

- Niin no… ei niin… mutta sen minä saatan sanoa, että ongelmasi on se, että sinulla on huumorintajua… ja noilla wokevalvojilla ei. Niin että niitä vitsejä ei paranis kertoa. Ei niin minkäänlaisia.

- Niin. Huumori on totalitarismin pahin vihollinen. Ja totalitarismin parhaita liittolaisia ovat aivopestyt nulikat jotka eivät tajua mitä tekevät mutta kylläkin nauttivat siitä, mitä tekevät.

- Sovitaan etten kuullut tuota. Vaikka kyllähän se… no joo… minun on nyt annettava sinulle ensimmäinen kirjallinen varoitus. Ja jospa ottaisit tämän mukaasi. Oppisit ja omaksuisit.

Rehtori antoi Joukolle Feminiittajärjestön tekemän ja Opetushallituksen julkaiseman kirjasen ”Opettajalle: Kuinka opetat intersektionaalisen oikein ja loukkaamatta”. Jouko otti kirjasen ja tuumasi kansliasta poistuessaan että siinä meni saatana viikonloppu ihan vituralleen. Tarkoitus kun olisi ollut lähteä kavereitten kanssa pilkille ja sitten saunoa mökillä sen jälkeen. Nyt viikonloppu menisi tutustuessa intersektionaaliseen totuuteen ja sitä päntätessä. Voihan oletettu sukupuolielin ja sen terävähampaiset ikenet.

*

Jälleen viikkoa myöhemmin, rehtorin kansliassa…

Jostain syystä Jouko Jöös ei ollut millään muotoa yllättynyt saadessaan taas kutsun puhutteluun. Vaikka hän oli viimeisen viikon toiminut sataprosenttisen varmasti opettelemansa intersektionaalisen protokollan mukaisesti. Pilkulleen. Tosin opetuksen taso siinä oli alkanut kärsiä. Hän sanoi rehtorille:

- No, kerropas. Mikä mättää tällä kertaa? Vai tartteeko minun hoksata tämä keskenäni tälläkin kertaa?

- No ei tarvitse. Tällä kertaa. Katsos kun woke-valvojat ovat kiinnittäneet huomionsa siihen että sinä opetat korostetun kirjaimellisesti Feminiittajärjestön ohjeitten mukaisesti. He painottavat sanaa korostetun. He mieltävät että kirjaimellisen oikeaoppinen opetuksesi ei ole aidosti intersektionaalista eikä osoita aitoa katumusta vaan se on nimenomaan heihin kohdistuvaa passiivis-aggressiivista mielenosoitusta ja mikroaggressiota joten he ovat loukkaantuneet. Loukkaantuneet syvästi.

- Eli tein minä niin tai näin niin aina menee vituralleen?

- No suurinpiirtein näin. He ovat ottaneet sinut hampaisiinsa ja niistä on kyllä vaikeaa päästä pois.

- Mitä minä sitten voin tehdä? Lepyttääkseni tuota, no, ansaitsemattomasta vallastaan juopunutta pikkupimperolaumaa?

- En minä vaan tiedä. Sinut on leimattu ja vaikeaa minun on siihen puuttua. Käteni ovat sidotut. Ja he haluavat sen paunan veristä lihaa. Joten joudun antamaan sinulle toisen kirjallisen varoituksen. Niin kuin tiedät, niin kolmattahan ei enää tule vaan sitten seuraa potkut. Olen todella pahoillani.

- Onko siis näin että hysteeristen feministien aivopesemät hysteeriset teinit määräävät että mitä tässä lukiossa tehdään?

- Valitettavasti juuri näin on.

- No mitäs minä sitten teen? Kun teen väärin joka tapauksessa.

- Ala etsimään jotain muuta työpaikkaa.

Lähiaikoina mitä varmimmin irtisanottava historianopettaja Jouko Jöös poistui rehtorin kansliasta tuumien että oliskohan niitä postinkantajien paikkoja vapaana. Rehtori Pertti Hersnääk taas puolestaan tuumi että huoran hommia on monenlaisia mutta ne, jotka tekivät sitä pelkästään jalkovälillään olivat kaikkein rehellisimpiä sellaisia. Tässä intersektuaalisessa nykypäivässä. Joskus aikanaan todellisuutta muokkasivat ideologian mukaiseksi vain raskaan sarjan poliitikot mutta nykyisin sitä saattoi tehdä hysteeriset pikkutytötkin. Sitä rehtori Hersnääk vielä mietti että kuka kehitti aikakoneen ja vei Suomen Kiinan kulttuurivallankumoukseen?

JOTAIN IHAN MUUTA CX

Koska elämme maassa joka on jatkuvassa interpiereskelevän feminismin vapaapudotuksessa on jo oman mielenrauhan vuoksi välillä keskityttävä aiheisiin joissa on jotain järkeä. Järkevän määritelmiä on monenlaisia mutta ainakin voi sanoa että jos jotain voi syödä ja se maistuu vielä hyvälle niin siinä on järkeä.

Käydään siis läpi hieman suomalaisia perinne- tai muuten yleisiä ruokia. Joita kyllä syödään vieläkin. Ei tämä doubleshitburger-foodorakulttuuri ole sentään vanhoja ruokia hävittänyt. Jotkut, me vanhempi väestö ainakin vielä ihan oikeasti laitamme ruokaa. Lista ei ole täydellinen eikä mitenkään paremmuusjärjestyksessä. Herättääpähän hieman makumuistoja.

Karjalanpiirakat ja munavoi

Tämä alun perin – niin kuin nimikin kertoo – karjalainen eväs on levinnyt kaikkialle Suomeen. Ahvenanmaasta en osaa sanoa. Alun perin täytteenä oli riisin sijasta ohraa tai perunaa, tosin voihan niitä käyttää vieläkin. Munavoista voi sanoa että siihen käytetään voita. Margariini ja muut kevytlevitteet ovat tässä tapauksessa törkeää pilaa.

Hernekeitto

Kun puhutaan hernekeitosta niin ilman muuta kuvaan kuuluu myös soppatykki. Onhan tuota herkkua tietysti tullut syötyä intistä päästyäkin paljon, usein ja taajaan. Luonnollisesti hernekeittoon kuuluu possunliha. Hernesoppasäilykkeet muuten ovat niitä harvoja säilykkeitä jotka ovat säilyttäneet laatunsa suht mukavasti.

Karjalanpaisti

Tämäkin eväs saapui muualle Suomeen evakkojen mukana, tosin saman tyyppisiä pataruokia tietysti on valmistettu muuallakin Suomessa. Reseptejä on tietty monenlaisia mutta yhteistä niillä kaikilla on että hissukseen hauduttamalla hyvä tulee. Seuraava – aikanaan hyvin yleinen – ruoka sitten alkaa olla jo katoavaa kansanperinnettä:

Perunat ja kastike

Kyseinen eväs alkaa olla niin harvinaista että netistä ei tahdo löytää kuvaa missä on perunat ja ruskea jauhokastike samassa kuvassa. Vaan kyllä tuota vielä Kekkoslovakian aikaan säännöllisesti pisteltiin ja mikäs sitä oli syödessä. Kyllä se nälkää siirsi varsin mukavasti kun kyytipoikana oli vielä:

Ruisleipä

Perinteinen ruisleipä on tainnut menettää paljon asemiaan ranskanpullalle ja muulle sellaiselle mutta suomalaiset ovat vieläkin suhteessa maailman suurimpia rukiin kuluttajia. Itä- ja Länsi-Suomen ruisleiväthän eroavat hieman toisistaan. Jos perunoitten ja kastikkeen kanssa pisteltiin menemään ruisleipää niin toki se oli kyytipoikana myös tuhdimmassa kastikkeessa joka on tietysti:

Läskisoosi

Ja tässähän perussääntö on se, että mitä enemmän pläskiä, sen parempi sillä pläski miehen tiellä pitää. Siksipä tämä olikin suosittua ruokaa siihen aikaan kun maa- ja metsätöitä tehtiin muutenkin kuin konevoimalla. Se ei antanut nykyisin suosittua synergiaa mutta energiaa kylläkin. Yhtä lailla tuhti työmiehen eväs on nykyisinkin varsin suosittu savolaislähtöinen:

Kalakukko

Kalakukkoahan tehdään joko ahvenesta tai muikusta. Kyseinen eväs on ollut aikanaan sissimuonaa ennen kuin sissimuona on keksittykään. Vakikommentoija Taisteluvälineupseeri osasi kertoa asian talvisodan ajalta:

Minulla oli kunnia tuntea ja haastatella erästä Mantsinsaaren sissiosaston veteraania.

Eipä ollut tuolloin vielä sissimuonista tietoakaan vaan osaston tärkein eväs oli kalakukko.
Oli kuulemma hyvää mutta sen suolaisuus aiheutti aivan julmettua janoa.

Siirrytäänpä sitten Lappiin ja sieltähän on ilman muuta tuotava esille:

Poronkäristys

Lapin lahja maailman ruokakulttuurille. Reseptihän on varsin yksinkertainen – niin kuin monet hyvät asiat ovat –  ja käryä voi tehdä periaatteessa mistä tahansa jäisestä lihasta. Itse olen tehnyt myös hirvikäristystä. Olenpa syönyt jopa strutsikäristystä ja se maistui vallan mainiolta.

Poronliha on mainiota mutta niin on myös lammas ja ehkä paras tapa nauttia lampaasta on:

Lemin särä

Kerrotaan, että särän resepti on tuhat vuotta vanha ja se valmistetaan hissukseen uunissa puisessa kaukalossa. Särään ei sitten kuulu lihan lisäksi kuin perunat ja Säräpirtti Kippurasarven isäntä Esko Hietaranta on todennut että jos särälautasella on vihreää niin silloin sen on oltava hometta.

Siirrytään lihasta kalaan ja totta kai täytyy muistaa:

Muikku/silakkapihvit ja muusi

Tämähän oli silloin 1990-luvulla hyvin suositun Hyvät Herrat-sarjan kauppaneuvos Paukun jokaisessa jaksossa nauttima herkku. Onhan sitä nauttinut moni muukin suomalainen ja nauttii edelleenkin.

Siirrytään Tampereelle ja kun Tampereesta on kyse niin ruokana on tietysti:

Mustamakkara

Kyseiselle eväälle synonyyminä on tietysti Tapola:

Aivan länsisuomalaista ruokaperinnettä edustaa sitten:

Klimppisoppa

Itselläni ei ole tästä ruokalajista minkäänlaista kokemusta joten jos jollain lukijalla niitä on niin kokemuksia otetaan mielenkiinnolla vastaan. Laitetaanpa vielä hieman yksinkertaisempaa perinne- tai ainakin yleistä ruokaa. Tätä toki syödään paljon nykyisinkin, lähinnä aamuisin mutta aikanaan tämä oli kouluruokailussa se yleisin sapuska:

Kaurapuuro

Ja onhan meinaan niin että aterialla kaurapuuro on paljon parempi sapuska kuin ei sapuskaa ollenkaan. Laitetaan vielä pari ei niinkään perinne- vaan välttämättömyysruokaa joihin suomalaisten ei ole enää onneksi tarvinnut aikoihin turvautua.

Vesivelli

Tätä reseptiä voi jokainen kokeilla helposti kotonaan. Litra vettä, desi ruisjauhoja sekä suolaa. Keitetään tunti. Ja se toinen aikanaan olosuhteitten pakosta syöty ja nykyään harrastusmielessä tehty eväs oli:

Pettuleipä

Nykyisiä perinneruokia taitavat olla kaikenlaiset valmispizzat, nuudelit ja mitä niitä onkaan mutta kyllähän hyvä kotiruoka on kuitenkin vielä kunniassaan. Mutta pannaan silti vielä näytille se uusi suomalainen perinneruoka eli Saarioisten roiskeläppä:

Ja tässähän näitä tällä erää. Muistakaa syödä aina aika ajoin. Se on kuitenkin ihmisen pääelinkeino. Ei ole läheskään niin nälkä kun välillä syö.