JOULUTARINA 2020

Majakanvartija

Suomenlahden saaristo, jouluaatto, joskus tuonnempana…

Kuluva alkutalvi oli ollut varsin leuto ja Suomenlahti vielä jäätön joten yhteysalus oli päässyt majakalle ongelmitta. Se oli tällä kertaa tuonut normaalien polttoaine-, kaasu- ja muonatäydennysten lisäksi myös hieman ylimääräistä sillä majakanvartijalla oli edessään yksinäinen joulu ja uudelleen perustettu Merenkulkulaitos halusi muistaa häntä edes jotenkin vaikka ei majakanvartija ollut varsinaisesti mitään erityistä pyytänytkään. Häntä itseään ei häirinnyt yksinäisyys eikä myöskään askeettisuus sillä hän oli oppinut ajan myötä yksinkertaisten asioitten kauneuden. Hyvinhän hän täällä majakalla pärjäsi. Ei häneltä puuttunut mitään.

Siitä oli nyt viitisen vuotta kun oli alkanut tapahtua se, mitä hän oli jo pitkään ennustanut. Yhteiskunta alkoi rapistua. Pala palalta. Ei se suinkaan ollut kerralla romahtamassa mutta hyvin moni itsestään selvänä pidetty asia alkoi muuttua epävarmaksi kun yhteiskunnan polttoaine nimeltä raha alkoi radikaalisti vähentyä eikä rahan tuhlaamista haluttu silti vähentää. Sen tuhlaamisen kohteet vain haluttiin pitää mahdollisimman utopistisina.

Sen myötä niistä epävarmoiksi muuttuneista asioista yksi oli automaatio jonka varassa yhteiskunta oli oppinut toimimaan. Se ei enää toiminutkaan niin varmasti kuin mihin oltiin totuttu ja sen vuoksi majakoitakin oltiin alettu jälleen miehittää. Mies oli tuolloin ollut nelikymppinen insinööri joka oli elänyt ja työskennellyt Helsingissä viitisentoista vuotta. Ura miehellä oli, varsin menestyksekäskin sellainen mutta mitään muuta ei paljon ollutkaan. Ei sellaista, joka tekisi elämästä elämän. Ei kotia, vaan luukku. Sitä elämän naistakaan ei ollut löytynyt ja aina vain enemmän perverssiksi ja egoistiseksi näytelmäksi muuttuva kaupunki oli miehelle päivä päivältä vastenmielisempi. Siksi hänen oli helppo hakea yksinäistä majakanvartijan tehtävää ja hänet myös valittiin sillä hän ymmärsi koneista ja tekniikasta huomattavan paljon ja majakallahan niitä taitoja tarvittiin.

Mies oli sopinut Merenkulkulaitoksen kanssa oman työrytminsä. Kahdeksan kuukautta majakalla. Yhteen putkeen. Nimenomaan ne kovimmat ja kylmimmät kuukaudet joiden tekijöiksi ei hirveästi löytynyt vapaaehtoisia. Ja sen jälkeen neljä kuukautta lomaa. Miehellä ei ollut mantereen puolella mitään vakituista osoitetta mutta hän oli rakentanut vanhasta pakettiautosta itselleen askeettisen mutta tarpeisiinsa hyvin riittävän matkailuauton ja aina loman alkaessa hän otti suunnan kohti pohjoista. Majakanvartijan palkka ei päätä sinänsä huimannut mutta kun muona ja majoitus oli osana palkkaa niin kaikki jäi säästöön ja mies saattoi kiertää lomansa pohjoisessa nauttien edelleenkin yksinäisyydestä jolla oli vain erilainen sävel kuin syrjäisellä majakkasaarella.

Helsinkiläisestä insinööristä yksinäisellä karulla majakkasaarella lähes erakoksi muuttuneella miehellä oli asemapaikallaan kaikki, minkä hän tarvitsi. Majakanvartijan mökki oli pieni mutta lämmin. Polttoöljyä oli varastoitu saarelle huomattava määrä. Aggregaatti jauhoi virtaa välttämättömiin toimintoihin ja tietysti majakanvaloon itseensä. Ruuan – joka oli pääosin säilykkeitä – sai valmistettua mukavasti kaasuliedellä. Kuuluihan majakalle radiokin ja jopa internet-yhteys joka sai signaalinsa rannikolta. Aika ajoin se tietysti katkeili mutta olihan siinä netin hölynpölyvaltakunnassa oltu aikanaan Helsingissä enemmän kuin tarpeeksi. Luonnollisesti miehellä oli radiolähetin-vastaanotin mutta sitä käytettiin vain työtarkoituksiin.

Olipa majakkasaaressa pienoinen saunakin, aito puulämmitteinen jonka vieressä sijaitsevaan liiteriin yhteysalus toi halkoja. Ei tietenkään aivan joka kerta mutta tarpeeksi että mies pääsi säännöllisesti nauttimaan maukkaista löylyistä ja samalla katselemaan uskomattoman kaunista näköalaa. Joskus avoimien vesien aikana merivartioston miehet pyörähtivät saunomassa hänen kanssaan mutta muuten yhteysaluksia lukuunottamatta mies eli ja hoiti majakkaa itsekseen. Tällä majakkasaarella ei käynyt turisteja. Se sopi miehelle. Ei hän mikään turistinähtävyys välittänyt olla. Mitä vähemmän ihmisiä ympärillä, sen parempi.

Jouluaatto ei eronnut miehen muista päivästä suurestikaan. Ainakaan sen aluksi. Hän söi aamiaisen ja tarkasti majakan laitteiston toiminnan. Keittelipä hän sentään päiväkahvit jossa palanpainikkeena oli yhteysaluksen tuomia torttuja ja piparkakkuja. Kahvin jälkeen hän kävi tekemässä saunapuut ja latasi kiukaan pesän valmiiksi. Saunan aika ei tosin ollut vielä. Eikä hän tehnyt sen suurempaa jouluateriaakaan. Sen hän söisi myöhemmin kun hänelle tulisi jouluvieraat. Niitä oli tullut jo kolmena aikaisempana jouluna. Joka kerta eri vieraat, jokaiset aina omana yllätyksenään eikä hän nytkään osannut aavistaa keitä oli tulossa. Kahdeksan heitä varmaan tulisi niin kuin aina ennenkin.

Pienen osviitan vieraiden saapumisesta tänäkin jouluna hän oli saanut jo aamulla. Tälläkin kertaa – niin kuin kolmena aikaisempana jouluna – oli kylmävarastoon ilmestynyt ylimääräinen lähetys. Yhteysalus ei sitä ollut tuonut, eikä hän tiennyt kuka sen toi. Joulupukki ehkä? Tai joulun henki? Ehkä Vetehinen? Tai ehkä hänen ei ollut määrä tietääkään. Nyt siihen lähetykseen kuului valmiiksi kuorrutettu joulukinkku, muutama pullo neuvostoliittolaista votkaa sekä muutama pullo Mannerheimin leikattua konjakkia. Majakanvartija valmistautui vieraitten tuloon ja kävi valmistelemassa rannalle komeat nuotiotarpeet peittäen ne sitten pressulla ettei kostea merituuli pääsisi kastelemaan niitä. Pimeän tullen nuotiolle olisi käyttöä.

Aurinko laski klo 15.26. Puolisen tuntia myöhemmin oli jo pimeää. Mies oli kantanut tulipaikan viereen pienen pöydän johon hän toi kinkun, juomat, kahdeksan pientä lasia ja muutaman puukon jolla leikata kinkkua. Lisäksi hän toi istuimiksi kahdeksan pölliä. Sitten hän sytytti tulen joka valaisi rantaa ja näkyi kauas. Ja sieltä kaukaa alkoi näkyä vene. Soutuvene jossa oli neljä miestä. Hieman kauempaa näkyi toinen vene. Ensimmäinen vene rantautui ja siitä tuli majakanvartijan eteen neljä neuvostoliittolaista merisotilasta jotka tervehtivät häntä sotilaallisesti. Sanaakaan ei vaihdettu mutta mies pystyi tuntemaan noitten sotilaitten ajatukset ja vielä täysin ymmärrettävästi.

Kyseiset merisotilaat olivat olleet Štš-luokan sukellusveneessä ja kaatuneet 12. lokakuuta 1942 kun suomalaisen lentolaivue 6:n Tupolev SB2-pommikone oli upottanut sen syvyyspommeilla. Miehet ilmoittivat edustavansa sukellusveneen kaikkia kaatuneita 38:aa merimiestä. Samaan aikaan kun kaatuneet neuvostosotilaat olivat esitelleet itsensä tuli rantaan toinen vene. Siinä oli puolestaan neljä suomalaista merisotilasta jotka tervehtivät myös majakanvartijaa sotilaallisesti ja ilmoittivat olevansa panssarilaiva Ilmarisen miehiä jotka kaatuivat 13.9. 1941 kun Ilmarinen ajoi miinaan ja edustavansa myös kaikkia aluksensa miehiä. Tämän jälkeen sotilaat tervehtivät toisiaan, kättelivät ja majakanvartija  viittasi tarjoilupöytään päin. Sotilaat kaatoivat pienet ryypyt. Neuvostosotilaat votkaa, suomalaiset Marskin viinaa ja kaikki leikkasivat tukevat palat kinkkua. Ilmassa oli rauhallinen henki vaikka miehet olivat joskus vihollisia toisilleen olleetkin.

- за ваше здоровье!

- kippis!

Illanvietto tulilla alkoi. Sanoja ei tarvittu mutta ajatukset vaihtuivat puolin ja toisin. Majakanvartija kuuli, näki ja aisti ne kaikki. Nuo ammoin kaatuneet sotilaat eivät vaihtaneet ajatustakaan sodasta, tappamisesta ja kuolemasta. Sen sijaan he näkivät toistensa elämän ennen kuin utopistit päättivät että täydellisyys toteutetaan, maksoi mitä maksoi ja uhrasivat heidätkin utopiansa nimissä. Sotilaat kaatoivat lisää ryyppyjä, tällä kertaa pulloja vaihdettiin ja tutustuttiin toisten juomien makuihin. Kinkun maku oli yhteinen ja sitä leikattiin ahkerasti. Ja kohtaamisen edetessä majakanvartija sai nähdä muutakin.

Hän näki edessään noitten miesten sen elämän joka heillä olisi ollut jos maailman mahtavia ei oltaisi koskaan päästetty mahtaviksi. Elämää Suomessa, rannikolla, saaristossa ja sisämaassa. Elämää Neuvostoliitossa, Leningradissa, Vienanmeren rannalla, Volgan kupeessa tai syvillä aroilla. Ennen kaikkea elämää löydetyn rakkauden kanssa. Elämää aviomiehenä ja isänä. Kypsää ja tasaista vanhenemista. Ei ollut enää sotaa. Ei ollut enää vihaa. Ei ollut enää pelkoa. Ei ollut enää kauhua. Oli vain se elämä, jonka nuo nuorena kuolleet miehet olisivat ansainneet elää. Samalla kun miehet nauttivat ryyppyjä ja zakuskaa sekä vaihtoivat elettyä ja elämätöntä elämää keskenään he myös vanhenivat. Keritty pää muuttui siviilitukaksi, kasvot parroittuivat, merisotilaan palveluspuku vaihtui siviilipukuun.

Viimeinen ryyppy skoolattiin kaikkien kesken. Sitten sotilaat, joista oli tullut vanhoja, hyvän elämän eläneitä miehiä kättelivät toisiaan ja halasivat päälle. Suomalainenhan ei halaa helposti mutta ehkä kuoleman rajan ylittäminen oli siihen suotava kynnys. Lopuksi vanhat ja arvokkaat miehet kättelivät majakanvartijaa ja läksivät veneillään takaisin siihen ajan virtaan mistä olivat tulleetkin. Vene ja miehet katosivat tuuleen. Majakanvartija näki kaukana merellä kajastusta. Siellä jossain kaukaisuudessa erottui panssarilaivan ja sukellusveneen hämärät silhuetit. Ensin sukellusveneen vilkku alkoi välähdellä ja heti perään sotalaivan.

- с-п-а-с-и-б-о

- k-i-i-t-o-s

Sitten alukset katosivat. Ehkä kummankin aluksen miehet olivat päässeet lopultakin kotiin joka heiltä oltiin aikanaan toisten toimesta riistetty. Majakanvartija laittoi puolestaan pienen mutta viihtyisän saunansa lämpiämään. Saunan lämpiämistä odotellessa hän tarkasti vielä majakan toiminnan. Kaikki oli kunnossa. Nyt hänkin soisi itselleen muutaman oluen joulusaunassa.

Saunan ovi nirskahti, kiuas humisi ja rätisi. Vieraitten aikaan tasoittunut tuuli alkoi jälleen yltyä naristaen saunan nurkkia tuoden äänellään kotoisan tunteen kuumissa löylyissä. Kylmästä, kosteasta ja tuulesta nautti parhaiten lämmössä ja suojassa. Tarpeellisen valon toi öljylamppu. Majakanvartija heitti löylyä ja muisteli. Vuotta aikaisemmin tulilla oli istunut kahdeksan alas ammuttua ja kaatunutta lentäjää. Neljä suomalaista, neljä neuvostoliittolaista. Sitä ennen tulilla istui neljä ruotsalaista ja neljä venäläistä matruusia jotka olivat kaatuneet Ruotsinsalmen taistelussa vuonna 1790. Ja ensimmäisellä kerralla tulilla istui kahdeksan miestä joiden tie päättyi Viipurinlahden taistelussa kesällä 1944.

Majakanvartija heitti lisää löylyä ja aukaisi oluen. Kiuas piti edelleenkin mukavaa rätinää ja narinaa. Suomenlahden tuuli antoi edelleenkin mukavan huminansa. Hän ei tiennyt kuka hänet oli valinnut tähän tehtävään ja miksi. Mutta hän otti sen joka kerran vastaan mielellään. Ei kai olisi suurempaa joululahjaa kuin saada olla rauhantekijä?

Aikaisemmat joulutarinat:

2019:Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017:Kuusen kertomaa

2016:Yksinäisen miehen korsujoulu

2015:Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla 

2013:Vartiossa Helvetin porteilla