SUUNNANMUUTOS

Eli uudenvuoden tarina 2013 - 2014

Jossain Itä-Karjalassa, kesällä 1944

- Pojat! Pojaat! Ne jyrää meitin!

- Ei ne mitään jyrää! Siellä on miinoitus! Pysykää paikoillanne!

Luutnantti Koskela ryömi pitkin ojaa ja pääsi lopulta siihen monttuun, mihin hän oli tähdännytkin. Monttua lähestyi venäläinen panssarivaunu, ja Koskela aikoi tuhota sen mukanaan olevalla kasapanoksella. Tilanne vaati tankin tuhoamista, sillä ainakin osa miehistöstä oli pian joutumassa pakokauhun valtaan ja karkaamassa hallitsemattomasti. Ja pakokauhulla oli tapana levitä. Koskela aikoi nousta ylös montusta ja heittää kasapanoksen, mutta silloin hän kuuli Rokan äänen:

- Koskela! Älä nouse! Hää näkköö siut! Myö tullaa auttamaa!

Jos kehenkään, niin Rokkaan Koskela luotti. Hän pysyi montussa ja montun reunoja alkoivat pyyhkiä neuvostosotilaitten luotisuihkut. Montun lähellä räjähti myös käsikranaatteja. Aivan liian lähellä. Kuolemanpelossa aika muuttuu suhteelliseksi ja jokainen sekunti kesti piinaavan pitkään. Apu oli tulossa, mutta ehtisikö se ajoissa? Koskela meni montun pohjalle niin matalaksi kuin vain pystyi ja tuumi, että tähänkö tämä kaikki loppuu. Sitten vasemmalta puolelta alkoi Määtän konekivääri naputtaa ja oikealta puolelta alkoi Rokan konepistooli päristä viimeistä tuomiota neuvostosotilaille. Pärinään liittyivät käsikranaatin räjähdykset. Sitten Koskela kuuli huudon:

- Koskela! Heitä nyt! Nyt onkii paikka!

Koskela nousi montusta ja heitti kasapanoksen. Kasapanos putosi tankin tornin juureen ja räjähti. Hetkeä myöhemmin toinen tankki ajoi miinaan, ja se alkoi vähentää vihollisen hyökkäyshaluja. Koskelan monttuun hyppäsi Rokka ja hänen apunaan käsikranaatteja heittänyt Honkajoki. Koskela totesi:

- Se pysähtyi tähän. Vastahyökkäykseen ei ruveta. Meillä ei ole siihen voimaa. Turha tapattaa taas ryhmän verran miehiä tyhjän takia. Siirrymme puoli kilometriä taaksepäin edullisempaan maastokohtaan. Siihen on Lammion lupa.

Lammio oli käynyt tapaamassa joukkuetta ennen taistelua. Viimeisen puolen vuoden aikana hän oli muuttunut ihmisenä. Hän kuunteli alaisiaan ja oli unohtanut kaiken paskantärkeyden. Aikaisemman lampikannasten kautta tapahtuneen perääntymisen, mikä oli Koskelan idea, hän oli hyväksynyt ja ottanut kaiken syyllisyyden omaan piikkiinsä. Everstiluutnatti Karjula oli haukkunut Lammion pataluhaksi, mutta Lammio oli todennut tylysti, että vaihdatteko miestä ja laitatteko minut kenttäoikeuteen? Ja jos vaihdatte, niin kehen? Lammio pysyi tehtävässään.

Koskelan joukkue ja muukin komppania perääntyi parempiin asemiin, ja Lammio oli vastassa. Hän totesi, että seuraavatkin asemat ovat vain viivytysasemia. Lopullinen toppi on tulossa vasta tuonnempana. Mutta se tulee.

*

Jossain Laatokan Karjalassa, kesällä 1944

Rokka: Miehet, syökee pois sokerit. Myö uijaa koht tuos joes. Kastuut, pahalaiset ja männööt pilal.

Joukkue oli asemissa harjanteella. Harjanteen takana oli joki, jonka reunalla oli suoaukea. Rykmentistä annetun käskyn mukaan asemat oli pidettävä viimeiseen asti, kunnes sitten peräännyttäisiin joen yli menevää siltaa pitkin.

Siltaa pitkin juoksi mies konepistooli käsissään. Hän oli kapteeni Lammio, joka juoksi asemiin ja etsi käsiinsä luutnantti Koskelan.

- Koskela! Komentakaa miehenne välittömästi menemään tuon joen yli parempiin asemiin. Jos ryssä pääsee tähän teidän perääntyessänne, niin sillä on sata metriä aukeaa ampuma-alaa. Te kuolette tähän joka ainoa. Silta on vielä olemassa, mutta se on miinoitettu ja kun siihen osuu ensimmäinenkin ryssän kranaatti, se lentää ilmaan. Ja niitä kranaatteja on tulossa aivan hetken kuluttua. Pistä Koskela toimeksi. Minä menen hoitamaan Jalovaaran joukkueen vetäytymisen. Hän on vielä melko kokematon upseeri, ja tarvitsee apua. Ja muistakaa miehet! Me olemme piakkoin siirtymässä niin sanotulle U-linjalle. Siellä pidetään huoli, että tämä juokseminen loppuu.

Lammio läksi juoksemaan Jalovaaran joukkuetta kohti ja Koskela komensi miehensä uimaan joen yli. Idästä alkoi kuulua lähtölaukausten ääni.

*

Jossain Laatokan Karjalassa, syksyllä 1944, välirauhan tultua.

Majuriksi ylennetty Lammio oli käynyt kättelemässä pataljoonansa jokaisen sotilaan. Lopuksi hän halusi erikseen tavata kapteeni Koskelan, jonka vasemman taskun alla oli nyt Mannerheim-risti ja kersantti Rokan. Lammio kätteli molempia miehiä ja totesi:

- Vilho ja Antti. En pysty sanoin kuvailemaan sitä ylpeyttä, mitä tunnen, kun olen saanut kulkea tämän armottoman kovan tien kanssanne. Minä jatkan puolustusvoimien palveluksessa ja te ymmärtääkseni siirrytte siviilielämään. Mutta uskon, että me vielä kohtaamme. Voi olla, että Isänmaa vaatii vielä palveluksiamme. Etiäinen kertoo sen minulle. Sitä en tiedä, tapahtuuko se ase kädessä vaiko muilla tavoin. Mutta silloin minä haluan apua nimenomaan teiltä. Teihin minä luotan. Viimeiseen asti.

Miehet kättelivät toisiaan. Sanoja ei enää tarvittu. Suomi alkoi pikkuhiljaa siirtyä rauhan aikaan.

*

31.12. 1969, Kokoomuksen puoluesihteeri Jussi Lammion yksityiskoti. Paikalla oli neljä miestä. He olivat kaikki sotaveteraaneja. Yksi heistä oli tietoisesti hakeutunut politiikkaan, kolme muuta olivat vain jotenkin ajautuneet siihen, oikeastaan tahtomattaan. Tähän oltiin kuitenkin päädytty, ja tuleva keskustelu tulisi muuttamaan Suomen poliittista suuntaa. Siihen oli aihettakin, sillä nämä neljä miestä olivat hyvin huolissaan maan tulevaisuudesta.

Nämä neljä miestä olivat:

Jussi Lammio:  Kansanedustaja ja Kokoomuksen puoluesihteeri

Vilho Koskela: Kansanedustaja ja SDP:n toinen varapuheenjohtaja

Antti Rokka: Kansanedustaja ja Keskustapuolueen toinen varapuheenjohtaja

Aarne Saarinen: Kansanedustaja ja Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja

Lammio:

- Hyvät aseveljet. Olen kutsunut teidät kotiini syystä, minkä tiedätte varsin hyvin itsekin. Kekkonen on menettämässä todellisuudentajunsa ja sokaistumassa vallastaan. Lisäksi hän on nostamassa valtaan hänelle mieluisia ihmisiä, niin sanottua Kekkosen nuorisoseuraa, joka jatkaa Kekkosen linjalla koko seuraavan sukupolven. Tai niin Kekkonen luulee. Tosiasiassa tämä nuorisoseura muuttaa sen linjan täydellisen alistumisen ja suomalaisuuden mitätöimisen linjaksi, joka ennen pitkää koituu tuhoksi maan itsenäisyydelle ja tulevaisuudelle. Tähän nuorisoseuraan kuuluvat muunmuassa Tuomioja, Kanerva ja Halonen.

- Me olemme sukupolvea, joka on hävityn sodan jälkeen ymmärtänyt, että Neuvostoliitolle on julkinen liturgia hyvin tärkeää. Tärkeää ei välttämättä ole se, mitä todella tapahtuu, vaan se, miltä se näyttää julkisuudessa. Siksi me olemme pitäneet yllä mahdollisimman myöntyväistä ja mahdollisimman julkista liturgiaa Neuvostoliittoa kohtaan. Nimenomaan liturgiaa. Tosiasiassa olemme toimineet kuitenkin pääosin niin kuin itse lystäämme. EFTA-jäsenyys oli hyvä esimerkki siitä, eikä Suomi ole millään lailla osana Varsovan Liiton sotilaskoneistoa.

- Mutta ehkä maskirovkamme oli liiankin uskottavaa. Suhteessa omiinkin. Sillä valitettavasti jossain vaiheessa kävi niin, että suomalainen nuorempi poliittinen sukupolvi alkoi uskoa siihen liturgiaan ihan tosissaan. Ehkä heillä oli kyseessä jonkunlainen sukupolvikapina ja kateus siitä, mitä aikaisempi  sukupolvi teki, mitä heidän ei tarvinnut tehdä ja mitä heistä ei olisi koskaan ollut tekemään. Tai ehkä he ovat yksinkertaisesti nenästävedettäviä hölmöjä ja hyödyllisiä idiootteja. Joka tapauksessa menneen halveksunta ja kuvainraastaminen on tälle porukalle nyt päivän sana, itsetarkoitus ja itseisarvo. Kekkosen nuorisoseura kuuluu tähän porukkaan. Kekkonen kelluu omahyväisenä heidän ihailussaan, eikä ymmärrä, että hän on synnyttämässä hirviötä.

- Tiedämme, että KGB pyrkii vaikuttamaan suomalaiseen yhteiskuntaan sisältäpäin, hienovaraisesti ja pikkuhiljaa. Se on aloittanut yliopistoista ja kulttuurielämästä. Ja etenee pikkuhiljaa puolueisiin. Myös kokoomukseen. Se haluaa, että Suomi siirtyy ensimmäisenä Eurooppalaisena maana maailmassa vapaaehtoisesti ja väkivallattomasti osaksi neuvostoblokkia. Ja sehän olisi sille valtava PR-voitto, joka vaikuttaisi koko läntisessä Euroopassa. Mikäli tähän ei puututa, niin joskus tulevaisuudessa – eikä ehkä kovin kaukaisessakaan – se tulee onnistumaan. Seuraavan kymmenen vuoden aikana tullaan käymään kamppailu suomalaisesta sielusta. Tavallinen kansa ei lämpene Neuvostoliitolle, mutta mikäli tuleva poliittinen eliitti on valmis luovuttamaan maan pelkän sukupolvikapinansa vuoksi, ei tälle kehitykselle tulla meidän jälkeemme mahtamaan mitään.

Koskela:

- Uhkakuva on selvä. Väinö Tanner varoitti siitä useasti. On suuri harmi, että hän ei ole enää keskuudessamme. Tuo puoluesihteeriksi valittu Sorsa tulee edustamaan SDP:n uutta linjaa, samoin kuin se perkeleen pälkäneläinen, se Tuomioja. Samoin kuin tuo nousevaksi tähdeksi ajateltu Halonen. Ne onnettomat kun uskovat, että Taivas sijaitsee Itä-Berliinissä. Heidän linjansa on alistumisen ja kaiken sinisilmäisesti hyväksymisen linja. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin se, että asevelisosialistit ottavat jälleen puolueessamme vallan. Leskinen on tukenamme, samoin kuin Paasio. Hänkin on pikkuhiljaa ymmärtänyt, vaikka se paljon vaatikin, eikä helpolla tapahtunut, että kyytä povella ei kannata kasvattaa täysikasvuiseksi. Noilta tyypeiltä on kertakaikkiaan vietävä mahdollisuudet poliittiseen vaikuttamiseen. Ne ovat typeryydessään aivan liian vaarallisia.

Rokka jatkoi. Hänellä irtosi vielä tarvittaessa leveä kannakselaismurre, mutta politiikka, johon hän oli joutunut sattumalta ja tahtomattaan, niin kuin Koskelakin, oli opettanut hänellekin yleiskielen:

- Keskustapuolueen kenttäväessä tilanne nähdään myös hyvin selkeästi. Kun Maalaisliitto muuttui kepuksi, ei siitä tullut keskustapuoluetta vaan kekkospuolue, joka muuttui itseään ruokkivaksi ja itseensä keskittyväksi organisaatioksi. Puolue tulee käyttämään seuraavan vuosikymmenen ajan ulkopolitiikkaa häikäilemättömästi hyväkseen vakiinnuttaakseen ja vahvistaakseen oman valta-asemansa. Se on unohtanut sen, mistä se mandaattinsa saa, ja pitää asemaansa itsestään selvyytenä. Voin kertoa teille, että puolueen puheenjohtaja Johannes Virolainen on tukenamme. Hän pitää puolueen puhdistusta ainoana vaihtoehtona, vaikka se tarkoittaisikin välirikkoa Kekkoseen. Mutta hän haluaa, että puhdistus tapahtuu kenttäväen toimesta, alhaalta ylöspäin. Ja sen minä pystyn organisoimaan. Ja puhdistuksen jälkeen Virolainen haluaa, että minä astun puolueen johtoon. Hän haluaa jatkaa rivikansanedustajana ja ehkä ministerinä.

Aarne Saarinen oli tähän asti ollut hiljaa, mutta puhui sitten vuorostaan:

- Niin, meillähän tilanne on päällä jo tällä hetkellä. Taistolaiset ovat hamuamassa puoluetta haltuunsa, ja nehän haluaisivat Suomesta neuvostotasavallan saman tien. Siihen minä en voi suostua. Johtamani SKP pyrkii sosialistiseen, ja painotan, itsenäiseen sosialistiseen Suomeen, mutta tapahtuuko se, on äänestäjien ratkaistava. Taistolaisille kävisivät muutkin keinot. Pystyn pitämään tilanteen aisoissa, mutta joudun tekemään tiettyjä myönnytyksiä. Taistolaisille on taattava tietty määrä paikkoja puolueorganisaatiossamme. Ne ovat kuitenkin puolueessa vähemmistö, mutta Moskovan tukema sellainen. Tuen suunnitelmaanne, ja takanani oleva kenttäväki tukee sitä myös.

Rokka kysyi:

- Vaan eikö olisi helpompi heivata nuo taistolaiset kerralla helvettiin ja panna pystyyn kaksi erillistä puoluetta?

Saarinen vastasi:

- Periaatteessa kyllä. Mutta niitä on helpompi vahtia, kun ne ovat omissa nurkissa. Ja puhtaasti Moskovaan suuntautunut kommunistipuolue saisi Moskovan jakamattoman poliittisen ja taloudellisen tuen. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Näethän sinäkin, kuinka nuo taistolaiset kulttuurikommunistit riekkuvat Yleisradiossa. Sille ei tällä hetkellä mahda mitään, mutta jos saamme puoluekenttämme porukalla puhdistettua, niin seuraavan eduskunnan aikana tuolle Reporadiolle täytyy tehdä jotakin. Ennen kuin tuo kulttuuritaistolainen linja leviää uutistoimituksiinkin.

Tähän totesi Lammio:

- Tulevien eduskuntavaalien jälkeen se otetaan varmasti työn alle. Mutta ensin ne vaalit on voitettava, ja nyt ei ole välttämättä kysymys siitä, että mikä puolue voittaa, vaan että puolueilla on oikeat kansanedustajat. Meillä kokoomuksessa Rihtniemi tullaan syrjäyttämään ja Jussi Saukkonen palaa väliaikaiseksi puheenjohtajaksi. Sen jälkeen tehtävään siirryn minä. Salaliittohan tämä on, ei siitä mihinkään pääse, mutta se on myös välttämätön. Luotan, että jokainen teistä saa aikaan puolueessanne puhdistuksen. Avuksemme tulee myös Veikko Vennamo,  jonka SMP:tä meidän tulee kulissien takana tukea. Vennamo on kansallismielinen ja Kekkosvastainen, ja mikäli puolue saa ensi vaaleissa hyvän menestyksen, siitä on meille pelkkää hyötyä.

- Meille henkilökohtaisesti tämä tarkoittaa tietysti urakan pitenemistä. Se yksi urakka kesti viisi vuotta. Tämä uusi urakka kestää paljon pidempään, sillä se sukupolvi, jolle meidän kuuluisi luovuttaa valta on jo pitkälle mädäntynyttä. Meidän on jaksettava odottaa seuraavaa. Ja meidän on annettava sille mahdollisuudet kehittyä suomalaisessa, Suomea arvostavassa Suomessa. Mutta sitä ennen meillä on vielä yksi kanto kaskessa, ja siitä on päästävä eroon.

Koskela: Kekkonen

Rokka: Kekkonen

Saarinen: Kekkonen

Lammio: Niin, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Ja sitten otetaan viisi seuraavaa lappua. Kovin tuttua. Mutta me kaikki tiedämme, että Kekkonen ei edes halua jatkossa kuunnella tuota litaniaa. Hän haluaa, että seuraava eduskunta jatkaa hänen valtaansa poikkeuslailla. Ja kun se on kerran tehty, näkyykö loppua? Tässä täytyy muistaa, että Kekkonenkin vanhenee, ja Kekkosen nuorisoseura haluaa käyttää valtaansa hänen kauttaan. Mikä on tilanne vuonna 1980? Kekkonen on silloin jo kahdeksankymppinen. Ja jos hän on vallassa, virallisesti, tosiasiallinen valta on Kekkosen nuorisoseuralla. Ja sitä kautta Moskovalla.

Rokka: Kekkonen on syrjäytettävä. Ennen kaikkea tuo poikkeuslaki pitää estää.

Saarinen: Mutta Kekkosella on mahdollisuus hajottaa eduskunta, mikäli se ei toimi hänen tahtonsa mukaan.

Koskela: Onpa hyvinkin. Mutta Kekkonen ei ole vielä seniili, ja hän tietää, että jos saamme puoluekoneistot käsiimme, silloin hajotetun eduskunnan jälkeen valittu eduskunta voi olla vieläkin enemmän Kekkosta vastaan. Niin kuin se tulee olemaankin.

Lammio: Ja tässä tullaan siihen, että tässä neuvottelussa on valittava seuraava presidentti. Minä se en voi olla. Kokoomuslainen taustani vaikuttaa siihen. Neuvostoliitto vastustaisi minua liikaa.

Rokka: Minäkään se en voi olla. Niin kuin ei Virolainenkaan. Me olemme molemmat evakkoja ja Neuvostoliitto voisi pitää meitä liian revanssihenkisinä.

Saarinen: Minua ei kommunistina valita presidentiksi kuitenkaan. Enkä ole muutenkaan halukas tehtävään. Enhän minä toimi ministerinäkään. Näen vain yhden vaihtoehdon.

Lammion, Rokan ja Saarisen katseet kääntyivät Koskelaan.

Koskela: Niin, tiedän. Ei tässä varmaan muutakaan vaihtoehtoa ole. Moskovalle on tietysti tiukka paikka hyväksyä Mannerheim-ristillä palkittu asevelisosialisti Suomen presidentiksi, mutta kun pidämme yllä virallisen tiukkaa YYA-liturgiaa, niin eiköhän se onnistu. Ehdotan, että uusi eduskunta esittää Neuvostoliitolle YYA-sopimuksen jatkamista kahdellakymmenellä vuodella jo ensi vuonna. Se voi lievittää tulevaa. Sen sopimuksen tulkinnassa tosin keskitytään siihen Y:hyn ja Y:hyn. Niitä ripaskatanssiryhmiä voidaan toki kuskata esiintymään kouluihin ja opettajia muistutetaan, että oppilaitten tulee sitten taputtaa ankarasti. Samoin keskinäistä kaupankäyntiä jatketaan ja kehitetään. Se on hyödyksi molemmille osapuolille. Mutta se A-puoli jätetään vähemmälle ja keskitytään Y:tä julistaviin julkilausumiin. Näen tarpeellisena, että alkavalla vuosikymmenellä perustetaan parlamentaarinen puolustuskomitea, joka selvittää Suomen itsenäisen puolustuksen kehittämistä. Mutta joka tapauksessa on selvää, että Neuvostoliitto tulee Kekkosen poistuttua kuvioista esittämään kulissien takana voimakasta niin poliittista kuin sotilallista painostusta.

Lammio: Poliittisen painostuksen huolehdimme me. Ja sotilaalliseen painostukseen on olemassa oikea mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän on kenraaliluutnantti Lauri Sutela, joka toimii tällä hetkellä yleisesikuntapäällikkönä. Nykyinen puolustusvoimien komentaja K.O. Leinonen on suostunut jatkamaan tehtäväänsä, vaikka hän haluaisikin jo eläkkeelle. Hän ymmärtää, että Sutelan tulee tavallaan kasvaa korkoa, ja hän siirtyy tehtäväänsä samaan aikaan kun sinä, Vilho aloitat omasi Suomen Tasavallan presidenttinä.

Saarinen: Mutta vuoden 1974 presidentinvaalit tulee kikkailla niin, että Vilhon valinta on varma. Ettei satu vahinkoa. Puoluekoneistojen kansallismielisten tahojen haltuunottaminen tietysti auttaa, mutta Viljon vastustajiksi tulee valita ehdokkaita, joilla ei ole mitään läpimenon mahdollisuuksia. SKDL tulee asettamaan ehdokkaaksi Ele Aleniuksen, joka on miellyttävä ja maltillinen sosialisti mukavine s-äänteineen, mutta ei hänellä mitään mahdollisuutta ole tulla valituksi. Ja toisella kierroksella valitsijamiehemme äänestävät Vilhoa.

Rokka: Me asetamme ehdokkaaksemme Martti Miettusen. Ahti Karjalaista ei voi ajatella, sillä ihmisille on jostain syystä tullut mieleen varmaankin Kekkosen itsensä luoma ajatus, että Karjalainen on Kekkosen luonnollinen seuraaja. Ihmiset saattavat vahingossa äänestää häntä liikaa. Miettunen on taas sopivan väritön hahmo. Tietysti riskinä on, että hän on Kekkosen näköinen kaljupää, mutta joka tapauksessa pystyn pitämään huolen, että puolueemme valitsijamiehet ovat Vilhon takana kakkoskierroksella.

Lammio: Kokoomus tulee asettamaan ehdokkaakseen Matti Virkkusen. Virkkunen on itse tietoinen suunnitelmastamme ja koska hän ei kuitenkaan tule saamaan ehdotonta enemmistöä, hän tulee itse kannattamaan kakkoskierroksella Vilhoa kansallisen eheyden nimessä. SMP:n Vennamo tulee olemaan vaaleissa ehdokkaana myös, hän on tietoinen suunnitelmastamme, ja on viisasta että hänen tulee olla loppuun asti Vilhon vastaehdokkaana, ettei vaalit ole liian itsestään selvät.

Saarinen: Mediassa tulee nostaa jatkossa esille Vilhon saavutuksia niin sodassa kuin rauhan aikana. Vilhon sukuhan on hämäläinen punakaartitaustainen torpparisuku, ja suvun historiaa voidaan nostaa esille mahdollisimman paljon. Punikkitaustainen torpparin poika, josta tuli Mannerheim-ristin ritari ja sitten kansanedustaja. Kansallinen yhdistäjä. Seuraavan eduskunnan tehtävä on puhdistaa Yle näistä kulttuurikommunisteista jotka suoraan sanottuna hävettävät minuakin. Ei niillä ole työn tekemisestä mitään tietoa, vaikka ne siitä niin laulavatkin.

Lammio käveli kirjahyllyssään olevalle baarikaapille,otti sieltä pullon saksalaista konjakkia, joka oli ollut hänellä jo vuodesta 1943. Jostain syystä hän oli säästänyt sen. Nyt hän tiesi syyn. Hän kaatoi tukevat moukut neljään konjakkilasiin, ojensi lasit miehille ja totesi:

- Ensin puolueet, sitten eduskunta, ja sitten Tamminiemi. Meillä on paljon työtä tehtävänä.

Miehet kilistivät lasejaan. Tällä kilahduksella määriteltiin Suomen poliittinen tulevaisuus kymmeniksi vuosiksi eteenpäin.

*

Kesäkuussa 1973:

Kolme nuorta poliitikkoa, joilla oli takanaan loistava tulevaisuus katseli jokainen tahollaan ihmeissään päivän lehteä, jossa oli otsikko kissankokoisin kirjaimin:

KEKKONEN EI JATKA VUODEN 1974 JÄLKEEN

Nuoret has-been poliitikot olivat nimeltään Erkki Tuomioja, Tarja Halonen ja Ilkka Kanerva. Heidän elämänsä oli viimeisen kahden vuoden aikana kääntynyt päälaelleen. Vielä muutama vuosi sitten kaikki näytti olevan kuin heitä varten tehty ja edessä oli loistava tulevaisuus suomalaisina päättäjinä.

Sitten kaikki kääntyi. Nyt heitä ei enää haluttu edes kunnallisvaaliehdokkaiksi. Tyydyttämätön, ja mitä todennäköisimmin koko heidän loppuelämäkseen tyydyttämättä jäävä vallanhimo jäyti narsistista mieltä, ja mielen taustalla jäyti vielä hirveämpi kysymys:

Onko minun etsittävä ihan oikeasti töitä?

*

Joulukuun 31. päivä vuonna 1973, Neuvostoliiton suurlähetystö:

Neuvostoliiton suurlähetystössä KGB:n kenraali Viktor Vladimirov oli päättämässä raporttiaan. Se oli enää viimeistä pistettä vaille. KGB:n suunnitelma Suomen vapaaehtoisesta sovjetisoimisesta suomalaisten nuorten poliitikkojen omasta aloitteesta oli alkanut lupaavasti ja näytti siltä, että se tulisi onnistumaan viimeistään 1990-luvulla. Suomi miehitettäisiin ja sovjetisoitaisiin laukaustakaan ampumatta.

Vuosikymmenen vaihteessa joku oli muuttunut, ja Vladimirov älykkäänä ja rehellisenä miehenä saattoi todeta, että suunnitelma oli viimeisen kolmen vuoden aikana mennyt pahasti reisille. Ei siitä mihinkään päässyt. Vaikka politbyroo halusi tuloksia, niin vuoden 1970 jälkeen hänellä ei ollut sille enää niitä esittää. Tsuhna oli ollut kuitenkin ovelampi, ja vanha, sodat käynyt kaarti oli kaapannut vallan. Vallankaappauksessa, jota ei virallisesti ollut tapahtunutkaan.

Nyt Vladimirovilla ei ollut käsissään mitään muuta kuin suora sotilaallisen tunkeutumisen uhka. Ja sen riskit olivat kuitenkin liian suuret. Poliittisen ja soluttautumistoiminnan kannalta mahdollisuudet olivat olennaisesti heikentyneet. Agentti Timon kohdalta saatettiin merkitä raportteihin, että siirtymässä eläkkeelle, ei enää hyödyllinen. Nuoret lupaavat DDR:n kautta värvätyt nousevat tähdet oli vanha asevelikaarti oli pudottanut virkakoneiston alempiin kerroksiin ja piti huolen, että ne myös siellä pysyivät.

Uuden sukupolven kohdalla Vladimirov oli pistänyt merkille, että Suomessa pystyyn laitettavan peruskoulun myötä historianopetusta oltiin lisätty, ja Vladimirovin suunnitelmiin nähden ikävällä tavalla tarkistettu. Virallisesti Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat tietysti edelleenkin hyvät ja luottamukselliset.

Vladimirov löi raporttiinsa viimeisen pisteen. Johtopäätöksenä oli, että tilanne Suomen kanssa kannattaa jättää hautumaan nykyiselleen seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ilman väkivaltaa se ei tule muuttumaan. Ja Neuvostoliittohan on ikuinen. Sillä on aikaa odottaa.

Sen sijaan tulee keskittyä Ruotsiin. Siellä uusi uusi nuori pääministeri oli hyvin lupaava. Hänhän oli prototyyppiversio hyödyllisestä idiootista ja toimi KGB:n asiamiehenä vaikkei sitä itse tajunnutkaan. Hänen värväämisensä olisi turhaa. Ja Ruotsin poliittinen ilmapiiri oli muutenkin sellainen, että sitä saattaisi muokata loppujen lopuksi ihan minkälaiseksi haluaisi. Ehkäpä silloin, kun Suomi olisi vapaaehtoisesti sovjetisoidun Ruotsin ja Neuvostoliiton välissä itsepäiset tsuhnatkin osaisivat päätyä väistämättömiin johtopäätöksiin. Päättäessään raportin Vladimirov kirjoitti loppukaneetiksi, että näki välttämättömäksi siirtonsa Tukholman suurlähetystöön paikallisen KGB:n päälliköksi.

*

Kevättalvella 1974:

Eduskuntatalo oli täpösen täynnä. Oli alkamassa uuden presidentin virkaanastujaisseremonia. Paikalla oli muun muassa pääministeri Antti Rokka. Mukana oli myös sisäministeri Jussi Lammio. Samoin kuin maa- ja metsätalousministeri Johannes Virolainen sekä Suomen Kommunistisen Puolueen puheenjohtaja Aarne Saarinen. He kaikki esittivät toisilleen varsin merkityksellisen katseen, jota ulkopuolinen ei ehkä olisi pystynyt lukemaan. Mahtoivatkohan he iskeä myös toisilleen silmää.

Mukana oli myös hyvin yrmyilmeinen Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov. Samoin kuin toukokuussa Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystöön siirtyvä Viktor Vladimirov. Hänen ilmeensä oli huomattavasti Stepanovia levollisempi. You win some, you lose some. Ehkä hänen katseestaan saattoi jopa lukea tiettyä myötätuntoa ja arvostusta suomalaisia vastapelureitaan kohtaan.

Aikaisempi presidentti Urho Kekkonen oli jäänyt pois seremonioista vedoten terveydelliseen tilaansa.

Ylähyllyn puolella, yleisön seassa seisoi myös arvokkaasti harmaantunut vanha mies. Hänellä oli ikää jo 87 vuotta. Hänen vaimonsa seisoi hänen vierellään ja he katsoivat aina välillä toisiinsa lämpimästi.

Vanha mies oli ollut aikanaan torpparin poika ja torppari itsekin. Hän oli ollut myös punakaartin komppanianpäällikkö ja selvinnyt nippa nappa hengissä vankileiriltä. Hän oli kovan menneisyytensä, ja kahden sodassa kaatuneen poikansa myötä kerännyt elämäänsä aimo annoksen katkeruutta. Aikanaan näytti siltä, että katkeruus söisi hänet ennenaikaiseen hautaan.

Mutta kun hänen vanhin poikansa palasi sodasta hengissä, ja nuorin poika oli halukas ja kyvykäs jatkamaan tilaa, hänen katkeruutensa oli alkanut pikkuhiljaa sulaa, ja sitä myötä hän oli sittenkin saattanut elää pitkän ja onnellisen elämän. Vanhin poika oli luovuttanut tilan isännyyden nuorimmalle, ja halusi jatkaa vain renkinä. Ehkä hän halusi sodan jälkeen vain rauhaa itselleen. Myöhemmin pojan eno oli houkutellut vanhimman pojan mukaan kunnallispolitiikkaan. Ja pojan rauhallinen ja harkitseva tapa käsitellä asioita oli nopeasti vienyt pojan kunnanvaltuustosta eduskuntaan. Ja siitä aina ylemmäksi. Tämän ylemmäksi ei Suomessa enää voisi päästä.

Akseli Koskela pyyhkäisi silmiään ja totesi Elinalle, että on vähän liian kovalla tämä ilmastointi täällä eduskuntatalossa, kun pistää silmät vuotamaan. Elina silitti miehensä poskea, ja sen jälkeen he alkoivat kuunnella sitä, mitä kuuden vuoden välein tässä talossa kuuluikin kuulla:

- Minä, Vilho Johannes Koskela, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan…

*

Helsingin kaupungin virastotalo, Toinen Linja 4, maaliskuussa 1998:

Eräs työhönsä läpeensä kyllästynyt Helsingin kaupungin sosiaaliviraston lakimies katseli katkerana kalenteria ja laskeskeli aikaa eläkkeeseen. Lakimies oli katkera, ja ihmetteli sitä, miksi hänen täytyy tällaisen paskasakin kanssa olla tekemisissä päivästä toiseen. Hänhän oli ollut sentään aikanaan demareitten nouseva tähti. Sitten jotain oli tapahtunut ja hänen poliittinen uransa oli tyssännyt kokonaan. Häntä ei vaan kerta kaikkiaan ollut haluttu. Hän oli hetken miettinyt liittymistä kommunisteihin, mutta näytti siltä että häntä ei haluttu muualla kuin taistolaisissa ja se oli ollut hänellekin vähän turhan vierasta.

Olihan hänelle jäänyt sentään asema SAK:n lakimiehenä. Ja sen hän oli aikonut hoitaa niin mallikkaasti ja aggressiivisesti kuin pystyisi. Hän muisti eräät TUPO-neuvottelut 1970-luvulta, jolloin työnantajapuolen edustajat olivat myöhään yöllä todenneet, että eiköhän mennä välillä nukkumaan. Lakimies oli ruiskinut työnantajapuolen päälle hajuvettään ja todennut, että eipä teidän kannata tuolle haisten lähteä vaimojenne viereen. Neuvotellaanpa sopimus valmiiksi.

Hajuvettä ruiskiessaan lakimies oli kuvitellut, kuinka vuosikymmeniä myöhemmin hänestä, Suomen ensimmäisestä naispresidentistä kirjoitettaisiin tarinoita hänen aggressiivisuudestaan ja taktisesta osaamisestaan.

Mutta kuinkas kävi?

Potkut.

Heti seuraavana päivänä. Onneksi hän sai järkättyä itselleen vielä olemassa olevien suhteittensa kanssa työpaikan Helsingin kaupungin sosiaaliviraston lakimiehenä, jossa hän joutui olemaan päivittäin tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, joita hän inhosi. Mutta leipä oli pakko jostain repiä. Puoluekoneisto oli hyljännyt hänet totaalisesti. Poliittisen uran rakentamisessa ei auttanut sekään, että hän ryhtyi SETA-aktivistiksi.

Hän oli halunnut rakentaa Suomea tiettyyn suuntaan. Haluamaansa suuntaan. Mutta Suomi ei halunnut hänen suuntaansa. Ja Suomi oli voittanut. Hänellä ei ollut jäljellä kuin katkeruus, ja kalenteri, josta hän laski eläkepäiviään. Jo nuorena häneen pesiytynyt, kaiken ylitse menevä vallanhimo ei ollut hänestä koskaan häipynyt. Ja hän tiesi, ettei hän sitä koskaan pystyisi enää tyydyttämään. Hän saattoi vain ottaa vastaan seuraavan asiakkaan ja odottaa eläkettään.

Voi perkeleen perkele, miten ihmeessä tässä näin kävi…

*

*

*

*

*

*

Hotelli Yrjöperskeleen henkilökunta toivottaa lukijoille onnen ja menestyksen täyttämää vuotta 2014.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXXV

Hotellin respassa valmistellaan vielä uuden vuoden kirjoitusta, mutta sitä ennen voi hetken aikaa raapia kaljua päätä ja kommentoida hieman paria asiaa. Ensimmäisestä kiitos vinkistä Arskalle, joka lähestyi aiheesta sähköpostitse.

1. Uusi supersankari. Tai pyhimys. Tai jotakin.

Sehän ei liene kenellekään epäselvää, että aikavälillä suurinpiirtein just nyt viiva helmikuun alku on virallinen media plus Naisten Lehti täynnänsä erään kartalta hieman ulkona olevalla ilmeellä katselevan naisen pärstävärkkiä. Vihreä Lankahan ehti aloittaa ja aiheestahan on tulossa ilman muuta brändi. Liekö ensimmäiset t-paidat jo painettu:

Eli meillähän on nyt käsissä ikioma vihreä melkein James Bond ja sitähän tulee hehkuttaa. Tietysti kyseinen Bond ei onnistunut ihan niin kuin leffan käsikirjoituksessa eli pyrki venäläiselle öljynporauslautalle, epäonnistui surkeasti, jäi kiinni, sai selkäänsä ja laskettiin sitten armosta pois Venäjältä, jonka jälkeen hänen urotöistään voidaankin tehdä gloriaa tavalla, joka epäilemättä ottaa mallia egyptiläisestä sotapropagandasta vuosien 1967 ja 1973 suurista voitoista.

Saarelahan itse totesi sankarina Suomeen palattuaan, että ei häntä olisi tarvinnut armahtaa, koska  heidät oli laittomasti pidätetty kansainvälisiltä vesiltä. Koska tällainen yksinkertaisempi ihminen kuten Yrjö ei ymmärrä laajempia kokonaisuuksia, niin tyhmässä päässä voisi kuvitella kansainvälisillä vesillä tapahtuvan laittoman pidätyksen vaikkapa niin, että jos Greenpeacen alus seilaa sanotaanko kilometrin päässä venäläiseltä öljynporauslautalta ja paikalla oleva venäläinen korvetti yllättäen ajaa kiinni botskin kylkeen ja valtaa aluksen, kyseessä on laiton pidätys.

Sen sijaan kun nämä törpöt asiasta tehden pyrkivät öljynporauslautalle ja saavat selkäänsä, on kyse lähinnä tyhmyydestä. Mutta Saarela ymmärtänee ne laajemmat kokonaisuudet ja kyse lienee siitä, että nää törpöt oli niinqu oikeessa. Ja silloinhan heillä on lupa tehdä mitä lystää. Jokseenkin pelottavaa vaan on, että sen, mikä on niinqu oikein määrittelemisen yksinoikeus on luovutettu vihreille. Jos Greenpeacea edes vihreiksi voi luetella. Bisnestä mitä bisnestä.

Vaan Saarelalle on löytynyt myös oikein rotuvalioita viherymmärtäjiä. Läjän päällimmäisenä korkeasti kunnioitettu ympäristöministerimme Ville Niinistö, joka on ehtinyt innoissaan verrata Saarelaa jo Gandhiin. Erityisen kiitollinen Niinistö on siitä, että Saarela on onnistunut lisäämään ihmisten tietoisuutta ilmastonmuutoksesta ja esittää huolensa siitä, että ympäristön suojelu ei saa julkisessa keskustelussa tarpeeksi huomiota. Ja toden totta, nyt kun meikäläinen muistelee, niin kuluneen vuoden aikana saattoi olla kolmekin päivää, ettei mediassa vouhkattu ilmastonmuutoksesta ja suomalaisten vastuusta.

Niinistö jatkaa sitten blogissaan:

Olen usein kokenut riittämättömyyden tunnetta siksi että ympäristökriisien ratkaiseminen ei nouse riittävän korkealle suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Puolueet ovat hiljaa, julkisuutta ei kiinnosta. Ihmiselle ja ympäristölle kestävän talouden rakentaminen on aikamme suuri kysymys, mutta silti siitä ollaan monilla tahoilla hiljaa, välinpitämättömiä. Aivan kuin vaitiolo voisi poistaa vastuumme tai silmien sulkeminen estää ympäristön tuhoutumista.

Ympäristöriskien ratkaisemisessa on kyse ihmisen valinnasta: joko me kannamme vastuuta oman toimintamme seuraamuksista, tai sitten syystä tai toisesta jätämme sen tekemättä. Minä olen tullut politiikkaan kantamaan tätä vastuuta ja saan siihen voimaa siitä, että näen ympäröivässä yhteiskunnassa ihmisiä omalla vilpittömällä ja sydämellisellä toiminnallaan nousemassa välinpitämättömyyden yläpuolelle.

Tämä on jotenkin kuvaavaa. Niinistö kuuluu poliittiseen eliittiin, jonka toiminnan edesauttamana suomalainen teollisuus – ja sitä myötä poliittisen eliitin kipeästi kaipaamat verotulot – näivettyy, ja tavallisen ihmisen elämä varsinkin haja-asutusalueella tehdään aina vain hankalammaksi. Niinistön toiminnan vuoksi ei Suomen ulkopuolella yksikään tehdas ole lopettanut toimintaansa eikä vähentänyt päästöjään. Ja jos maailman saastumista mietitään, niin aletaanpas etsiä saastuttajia sieltä, missä saastuttajat ovat. Mutta eihän Niinistö siihen pysty. Näin ollen hän pyrkii kiusaamaan edes omaa kansaansa. Tärkeintähän on kumminkin tiedostava hyvä mieli.

Pistää vaan miettimään tuo sallitun ja kielletyn raja. Miksi se on tavallisen kansalaisen ja Greenpeacen kohdalla erilainen. Miksi tavallinen kansalainen X ei voi, vaikka mieltäisi asian tärkeänä? No siksi, että ei niin saa tehdä. Greenpeace taas saa tehdä, koska Greenpeace. Kuka antoi Greenpeacelle valtuudet olla kansainvälinen häiriköivä sirkusryhmä? Miksei Greenpeaceen tuhlattua rahaa anneta mieluummin vaikka Harlem Globetrottersille? Showtahan sekin on, mutta eivät ne väkisin kenenkään tontille tunge ja yleisölläkin on hauskaa.

Yleensäkin kysymys: voiko aktivisti olla ammatti? Ja kenellä on oikeus määritellä, mitä aatetta tukevaa aktivismia voi harjoittaa ammatikseen, ja minkä aatteen aktivistit taas ovat pelkkiä huligaaneja.

No, yhtä kaikki. Niin Saarelaa kuin V.Niinistöä ajatellessani päädyin suunnittelemaan elämäni ensimmäisen aktivisti-iskun. Tai voihan tuota luokitella terroristi-iskuksikin. Eihän meikäläisen rikinkatkuisessa päässä suunniteltuja asioita voi muuksi sanoa.

Iskuun tarvitaan 50 – 100 aktivistia. Tai koska he eivät välttämättä ole oikealla asialla, niin käytän heistä termiä passivistit. Passivistit ajavat pakettiautoilla Helsinki-Vantaan lentokentän kiitoradalle, jättävät pakut kiitoradalle ja sen jälkeen hajaantuvat, poraavat tukevat metallilenkit kiitorataan sopivin välimatkoin, kahlitsevat itsensä kiinni lenkkeihin estäen lentoliikenteen täysin ja sen jälkeen rullaavat auki banderollit, joissa lukee ”PYSÄYTTÄKÄÄ HUMANITAARINEN MAAHANMUUTTO”.

No tämähän saa aikaan tietysti totaalisen yleishälytyksen, jonka seurauksena Helsinki-Vantaalle tulee kaikki mahdolliset poliisipartiot, Karhu-ryhmä ja kaksi komppaniaa jalkaväkeä Santahaminasta. Siinä vaiheessa kun Pasi-Sisujen jyrinä alkaa kuulumaan kiitoradalle, passivistit rullaavat banderollit kiinni ja avaavat uudet, joissa lukee ”PYSÄYTTÄKÄÄ HUMANITAARINEN MAAHANMUUTTO. SE KASVATTAA HIILIJALANJÄLKEÄ JA KIIHDYTTÄÄ IHMISEN AIKAANSAAMAA ILMASTOMUUTOSTA. GREENPEACE! KUULITTEKO JÄTKÄT? GREENPEACE”.

Tämä taas saa aikaan päättävillä tahoilla niin ankaran akateemisen painetilan, että eräskin verisuoni katkeilee päänupeista. Ja lentoliikenne Helsinki-Vantaalla seisoo sitten päiväkaudet.

No, joka tapauksessa meillä on nyt sitten ikioma vihreä supersankari. Toteaa nimimerkki ”saako toisen tontille tunkeutua, jos mieltää olevansa oikealla asialla”.

2. Vihavitsejä. Tai peukkubassoa. Tai jotakin.

Hommaforumilla tuli törmättyä juttuun, joka on julkaistu Ruotsin Television nettisivuilla. Jutussahan henkilö nimeltä Maria Lindahl on pahalla päällä ja toteaa, että se rasististen vitsien kertominen kahvipöydissä saa ensi vuonna sitten luvan loppua. Tämmösessähän ei sinänsä ole mitään uutta, myös Suomesta löytyy ihmisiä, joitten elämä kulkee koko ajan silmänräpäyksen päässä loukkaantuneesta itkupotkuraivarista. Kahvipöydissä tällaiset ihmiset tunnistaa sinänsä varsin helposti, jolloin vähänkin ajattelukykyinen ihminen natustaa nopeasti korvapuustin poskeensa ja häipyy paikalta.

Jutun tiimoilta vaan meikäläiselle tuli mukava väärinymmärrys. Siellä kun oli tyypillisten fobioitten lisäksi termi ”funkofobi”. Ja minäkös sitä ihmettelin. Onko olemassa ihmisiä, joita vaivaa jonkunlainen totaali-inho funk-musiikkia kohtaan? En minäkään sitä niin suuresti fanita, mutta täytyy sanoa, että siinä musiikinlajissa löytyy kyllä uskomattoman taitavia peukkubasisteja. Vaan eihän tässä nyt funkista ollut tietoakaan, sillä asiaa hieman tönkimällä se selvisi:

Eli justiinsa. Tässähän olikin kyse tästä vammaisten halveksunnasta. Mikä ei sinänsä henkilökohtaista hämmennystilaani vähennä yhtään, sillä en minä kyllä mihinkään vammaishalveksuntaan ole ikänäpäivänä törmännyt. Sen sijaan suomalaisessa keskustelussa olen kyllä törmännyt useammankin kerran siihen logiikkaan, että mikäli arvostelet humanitaarista maahanmuuttoa, niin jonkun ihmeen ajattelusilmukan kautta haluat kyykyttää vammaisia.

Kyseisen mamman ns. punainen lankahan selvisi sitten jutun myötä, eli hän haluaa Ruotsidemokraatit pois paikallisesta eduskunnasta. No, Ruotsihan kulkee valitsemallaan tiellä, myös suhteessa vitseihin ja sen tien päässä ollaan sitten varmaankin tilanteessa, jossa suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen menevät porukalla baariin nauttiakseen oluen, ja tähän baarimikko toteaa, että onko tää joku vitsi vai? Ei rasisteille mitään tarjoilla. Suksikaa helvettiin.

Saunakulttuuriin mieltyneessä Suomessa asian voisi panna vielä paremmaksi, eli mikäli Perskeles, Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen ja Pätinen haluaisivat viettää keskenään oluella ja makkaralla höystetyn saunaillan, sitä ei voisi pitää, ellei lauteille istumaan tilattaisi saunavihapuhevalvojaa, joka vahtisi, että kerrotut vitsit eivät ylitä loukkaavuuden rajaa ts. niitä ei kerrota ollenkaan.

Kokemuksen pohjalta voi todeta, että tällaisia ääriloukkaantujia on enemmän naissukupuolessa, joten oletettavaa on, että kyseinen saunavihapuhevalvoja olisi myös nainen. Tämän seurauksena saunailta täytyisi pitää shortsit jalassa, sillä mikäli saunavihapuhevalvoja näkisi viidet suomalaiset vitjamunat yhtä aikaa, niin asiahan muuttuisi vihavitsinkerronnasta sukupuoliseksi ahdisteluksi ja hepuille heilahtaisi häkki ennen kuin ensimmäistäkään löylyä olisi heitetty. Tällainen saunominen ei tosin olisi kovin hygieenistä, ja sen seurauksena olisi miehillä pian ns. majavan kokoinen vaahto munissa, mutta sillä tavoin tietysti vältettäisiin vihavitsit ja kaikilla olisi mukavaa.

Paitsi ehkä Perskeleellä, Lötjösellä, Kutvosella, Pöntisellä ja Pätisellä.

3. Ilmastomuutos. Totanoin. Ottiatuota. Ämmätentiijjä. Tai jotakin.

Huitsinnevadassakin lumi otti ja suli jouluna ja maa on mustalla muralla. Ilmastonmuutos M.O.T.

Viime talvena oli tolkuttomasti lunta ja paljon pakkasta. Silloinkin ilmastonmuutos M.O.T.

Siinä vaiheessa, kun osaatte lopullisesti päättää, kertokaa. Lähettäkää sähke. Osoite Poste Restante.

JOULUTARINA 2013

Vartiossa Helvetin porteilla

Sotilaspastori makaili taivaassa sijaitsevassa luksuskorsussaan ja havahtui siihen, että joku oli pyrkimässä sisään. Sotilaspastori oli kaatunut Ihantalassa vuonna 1944 ja viettänyt leppoisaa aikaa taivaassa sen jälkeen. Korsun ovi aukesi, ja sotilaspastori huomasi tutun miehen astelevan sisään.

- Morjens, Pyhä Pietari, mitäs taivaallisella esimiehellä mielessä?

- No morjens, sotilaspastori. Minulla kun olisi sulle kuule hommia tiedossa.

- Jaa, minkäslaisia hommia?

- Niin kuin tiedät, niin se tuomiopäivä tuossa viikko sitten sitten tuli ja mehän pistettiin Perkeleen porukoita oikein kunnolla kuokkaan. Tiedätkös, Helvetti on tyhjennetty ja Vanhan Vihtahousun joukot tuhottu melkein viimeiseen demoniin. Pirua itse ei pystytty vielä kokonaan hiljentämään ja hän on jäljelle jääneine joukkoineen siirtynyt terroristitaktiikkaan.

- Vaan mitäs tämä minuun liittyy?

- No siten, että me etsimme taivaasta kovapintaisia sotilaspastoreita, jotka voisivat alkaa vahtia Helvetin Porttia, ettei sinne eksyisi kukaan sinne kuulumaton. Tai niin no, eihän sinne nykyisellään kuulu enää kukaan. Vahtivuorot olisivat viikon mittaiset ja se säästäisi enkelipartioitten voimaa. Niitä tarvitaan Pirun joukkojen lopulliseksi nirhaamiseksi. Olisitkos valmis ottamaan tehtävän vastaan?

- Jaa, no mikä ettei. Johan tässä on ikuisessa onnessa ja rauhassa maattu ja mädännyttykin. Onhan se jo aika tehdä jotain vastineeksikin.

Pyhä  Pietari naksautti sormiaan ja sotilaspastori huomasi olevansa aivan uudessa paikassa. Ja hän huomasi myös, että hänellä oli päällään hänelle aikanaan niin tuttu harmaa univormu, selässään reppu ja hihnasta olalla hänellä oli vanha tuttu Suomi-konepistooli. Hän katseli kauluksiaan ja totesi Pyhälle Pietarille:

- Jaa mutta hemmetti, minuthan on ylennetty. Mullahan on kenttärovastin arvomerkit.

Pyhä Pietari totesi, että kova tehtävä vaatii kovan arvon. Hän selitti nyt ylennetylle kenttärovastille tehtävän kuvan. Hän antoi miehelle listan, lyhyen sellaisen, joka sisälsi niitten henkiolentojen ja ihmisten nimet, jotka saisivat alueelle tulla. Kaikki muut hän saisi ampua kyselemättä. Pyhä Pietari näytti vielä Helvetin Portin viereen kaivettua korsua ja totesi, että kenttärovasti saattoi majoittua siinä.

- Se on ihan yhtä lailla luksuskorsu kuin omasi taivaassa. Taivaalliset taivaskanavat toimivat, ja hälytysjärjestelmä pitää huolen siitä, ettei sinun tarvitse täällä koko aikaa kyttäillä periskoopin kanssa. Ehdit kyllä reagoida.

- Vaan mitenkäs muona- ja ampumatarvikehuolto? Eihän minulla ole tähän Suomi-konepistooliin kuin yksi lipas ja minulla on vain tuo reppu?

Pyhä Pietari totesi, että tuon Suomi-konepistoolin lipas ei tyhjene koskaan, vaikka kuinka ampuisi, ja a-tarvike on ehkä hiukka tehokkaampi kuin mitä kenttärovasti maan päältä muistaa. Ja vinosyöttöä ei tähän konepislariin koskaan tule. Samoin ei reppu tyhjene koskaan, vaikka sieltä kuinka säilykkeitä ja leipää kaivelisi. Ja korsussa on ehtymätön vesikanisteri ja kamiina nakkaa itse itseensä halkoja sen minkä tarvitsee.

- Vahtivuoro on siis viikon mittainen. Tämän jälkeen tilallesi tulee edesmennyt uusseelantilainen ANZAC-joukkojen kenttäpappi. Piru miehekseen, niin kuin sinäkin, jos vertauksen tässä sallii. Vaan hoituuko sulta hommat?

- No ilman muuta. Vanhaa tuttuahan tämä. Piruntorjuntaupseerihan minä siellä maan päälläkin olin.

Pyhä Pietari häipyi toimittamaan muita asioita ja juuri ylennetty kenttärovasti alkoi tarkistella vartioaluettaan. Helvetin Portti ei loppujen lopuksi näyttänyt kovin kummoiselta. Mikä nyt kallioon louhittu ja kivillä vuorattu portti oli. Kenttärovasti kiersi vartioaluettaan ja yllättäin hän haistoi rikinkatkua. Ja kas, sieltähän tuli demoni, joka pyrki kotiinsa, johon hänellä ei enää ollut asiaa. Demoni oli kovasti pahalla päällä ja ärhenteli minkä ennätti, mutta se oli itsessään varsin mitätön otus, tommonen hirvenvasan kokoinen ehkä. Kenttärovasti laski demoniin pitkän sarjan, ehkä parisataa laukausta. Demoni räjähti tuliseen pilveen ja siitä pöllähti ylöspäin tietty valkea häilähdys. Se mitä jäi jäljelle, oli vain rikinhajuinen läjä.

Kenttärovasti irroitti lippaan taivaallisesta Suomi-konepistoolistaan ja aukaisi sen etulevyn. Hemmetti soikoon, hän oli ampunut parisataa laukausta, ja silti lipas oli aivan täynnä. Totta se Pyhä Pietari oli puhunut. Yläpihan Äijä siunatkoon enkeli-insinöörejä. Tämän jälkeen hän meni korsuunsa, ja otti yhteyden taivasradiollaan:

- Yläportti. Alaportti.

- Yläportti.

- Yksi demoni tuhottu. Vaan mikä se oli se valkea pöllähdys, mikä siitä tuhotessa lähti?

- No se meinaa sitä, että demonitkin ovat alun perin näitä yläkerran jätkiä. Hairahtuneita enkeleitä, katsos. Ootas hetki kun mä katon tosta koneelta, joo, just, tuo sun ampumasi demoni tuli tänne viisitoista sekuntia sitten rehabilitoitavaksi. Siitä tulee vielä ihan kunnon enkeli, kun siitä on kaikki ryönä hoidettu pois, ja sinähän sen hoitelit suurimmaksi osaksi.

- Alaportti kuittaa.

Päivystys muuttui kenttärovastilla rutiiniksi. Korsun hälytysjärjestelmä toimi niin kuin taivaalliset vehkeet vain toimivat ja kenttärovasti kävi ampumassa pois kuleksimasta pari onnetonta demoninräähkää, jotka kaipasivat kotiinsa, ja ilmoitti sitten Yläportille, että sinne olis rehabilitoitavia taas tulossa. Kolmantena päivänä kenttärovasti havahtui korsussaan torkuiltaan siihen, että hälytysjärjestelmä reagoi. Hän katsoi näyttöruutua, viritti konepistoolinsa ja läksi tarkastamaan.

Helvetin Porttia kulki mies, jolla oli päällään puna-armeijan univormu ja olallaan kenttärovastille kovin tuttu PPSh-41 konepistooli. Mies moikkasi kenttärovastille:

- Morjens, olen politrukki Ivan Lopanov, kaaduin Syvärillä vuonna 1942 ja sain Pyhältä Pietarilta määräyksen vapauttaa sinut tehtävästäsi ja ottaa vartion.

- No näin varmaan on juu, totesi kenttärovasti ja laski politrukkiin kuusisataa laukausta. Politrukki alkoi muuttua tulen ja rikin seokseksi ja päästi demonisen huudon kuollessaan. Tulimyrskystä irtautui pieni ylöspäin kohoava valonsäie. Kenttärovasti meni korsulleen ja otti yhteyden ylöspäin:

- Yläportti. Alaportti.

- Yläportti.

- Täältä olis yksi taas tulossa. Voi olla, että sillä on tähtikokardi ottassa.

- Yläportti. Sain. Kyllä veikkonen hoidellaan.

Kenttärovastin vahtivuoro lähenteli loppuaan ja hänen katsellessaan Taivaallisia Taivaskanavia korsussaan hälytysjärjestelmä hälytti taasen. Kenttärovasti siirti konepistoolinsa kanssa korsusta ulos, ja huomasi, että Helvetin Portille päin oli tulossa kaksi heppua, jotka mahtuivat Pyhän Pietarin antamaan listaan. Toinen oli vanha kunnon Joulupukki ja toinen oli uusseelantilainen kenttäpappi. jolla oli päässään niille joukoille tyypillinen vellilautasta muistuttava kypärä ja olallaan Sten-konepistooli. Kenttärovasti moikkasi miehille ja Joulupukki vastasi.

- Morjesta kenttärovasti, se on vartion vaihto sitten. Toin tälle uudelle vartiomiehelle lahjat mukanani, kun heppu viettää korsujoulua, omasi odottavat sinua sitten Taivaassa.

- Kenttärovasti kätteli uusseelantilaista kenttäpappia, joka vaikutti varsin kovapintaiselta hepulta ja kertoi lyhyesti vartiopaikan tilanteen. Näytti siltä, että kenttärovasti saattoi rauhassa siirtää Helvetin Portin uuden miehen vartioitavaksi. Joulupukki totesi, että eiköhän palata Taivaaseen ja napsautti sormiaan. Kenttärovasti havahtui tutussa korsussaan, jossa Pyhä Pietari jo odottelikin. Kentärovasti otti asennon ja luovutti kirjallisen vartioraportin. Pyhä Pietari luki raportin tarkasti ja myhäili tyytyväisenä. Sitten hän totesi:

- Kerrassaan esimerkillisesti hoidettu tehtävä. Kyllä se on niin, että ammattimiesten työt tulee jättää ammattimiehille. Vaan oliskos sitä Joulupukilla jotakin kenttärovastille annettavaksi.

Joulupukki antoi kenttärovastille suuren korillisen lahjapaketteja. Hän totesi, että kannattaa aukaista se kirjekuori vasta viimeisenä ja iski silmää. Tämän jälkeen molemmat läimäisivät kenttärovastia hartioille ja toivottivat hyvää joulua.

Kenttärovasti keitteli ensiksi pannullisen herkullista siirtomaatavarakaupan kahvia ja alkoi sitten aukaista lahjojaan. Jaahah, uudet jalkarätit, hyvää flanellia. Amerikkalaista lihasäilykettä, ai että tää on hyvää vanikan päällä. Kas, kolmesataa vuotta vanhaa konjakkia, no tästä kelpaa ottaa hörppyjä. Kaksi kartonkia Työmiestä, mainiota. No mutta, värillinen 3D-esitys Hurriganesin ensimmäisestä keikasta, kyllä rokkia vallan kuuntelee, vaikkei sitä silloin eläessäni tunnettukaan. Ja hei, se toivomani kielikurssi ”opi kaikki suomalais-ugrilaiset kielet kolmessa tunnissa”.

Kenttärovasti oli oikein tyytyväinen lahjoihinsa. Joulupukin neuvon mukaan hän oli jättänyt kirjekuoren viimeiseksi. Kuoressa oli kirjoitettu käsin omistuskirjoitus: ”Uskolliselle palvelijalleni ja valppaalle vartijalle. Hyvää joulua toivottaa Äijä”. Kenttärovasti aukaisi kuoren ja hänen kasvoilleen levisi leveä hymy. Taivas oli kyllä runsauden ja hyvinvoinnin tyysija, mutta sielläkin jotkut asiat olivat kortilla. Ja tämä kyseinen ei irronnut ilman Äijän henkilökohtaista allekirjoitusta. Joka tässä tapauksessa tapahtui hyvin harvoin. Kyseessä oli taivaallisen aika- ja paikkamatkustusfirman Tempus Quod Posituksen matkalippu. Lippu oli keskeltä reijitetty ja kenttärovasti repäisi lipun kahteen kappaleeseen. Lipusta alkoi nousta kultaisia kipinöitä, korsu alkoi muuttua sumuiseksi ja kaikki katosi hetkeksi…

…kunnes näkymä alkoi selkeytyä ja kenttärovasti käveli kadulla kovassa pakkasessa. Hän vilkaisi kauluslaattojaan ja huomasi olevansa taas sotilaspastori. No, niinhän se kuuluu tässä tapauksessa ollakin, tuumi hän. Hän tiesi olevansa Laatokan rannalla kotikaupungissaan Lahdenpohjassa, oli jouluaatto vuonna 1938 ja hän oli kulkemassa kotiinsa.

Hän aukaisi kotiovensa. Herkullinen kinkun tuoksu täytti ilman. Mukulat näyttivät jo koristelleen joulukuusen Suomen lipuilla ja pienillä palloilla. Hänen vaimonsa ryntäsi hänen syliinsä, suuteli ja toivotti miehelleen hyvää joulua.

*

*

*

*

Suuret kiitokset Anolle kirjoituksen pohjaideasta. Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

TAATUSTI MAAILMAN EHKÄ PIENIN RADIO

Eli onko asiasta hyötyä ja kuinka se tulee myydä

Koska Hotellin respan henkilökunnan yleissivistys on keskimääräistä heikompi, olemme siitä onnellisessa tilanteessa, että jokainen päivä tuo uutta opittavaa. Tuoreeltaan tuli opittua se, että eilen, 18. joulukuuta vietettiin kansainvälistä siirtolaisuuden päivää. Äkkiseltään respassa mietitään siirtolaisuudesta suurin piirtein niin, kuin siitä on ainakin vielä joku aika sitten yleisemminkin mietitty eli suurin piirtein näin:

- Tietyssä maassa, sanotaammeko vaikka Ruotsissa tai Yhdysvalloissa on menossa huomattavan voimakas talouskasvu.

- Talouskasvun myötä päädytään tilanteeseen, että maassa onkin yllättäen enemmän työtä kuin on tekijöitä.

- On olemassa toisia maita, joissa tilanne ei ole yhtä hyvä, ja siellä taas on työttömyyttä.

- Näissä toisissa maissa ihmiset kuulevat, että esim. Ruotsissa tai Yhdysvalloissa on työtä tarjolla, ja he muuttavat näihin maihin siirtolaisiksi. Siirtolaisina he työllistyvät sitten kasvaville teollisuusaloille, tienaavat leipänsä sekä itselleen että perheelleen ja yleensäkin päätyvät maan bruttoveronmaksajiksi ynnä parantavat maan huoltosuhdetta.

- Luonnollisesti nämä siirtolaiset pyrkivät mahdollisimman nopeasti opettelemaan uuden maansa kielen. Tässä kannustaa heitä se, että maassa ei siirtolaisille juurikaan ylimääräisiä tulkkipalveluja järjestetä, ja jos kieltä ei huvita opetella, niin jonossa on kyllä porukkaa joka on sen halukas opettelemaan.

- Myös uuden maan tavat pyritään opettelemaan varsin nopeasti. Asiassa tietysti auttaa se, jos siirtolaisen lähtö- ja uuden maan tavat eivät merkittävästi eroa toisistaan. Esimerkkinä voisi käyttää vaikkapa Suomea ja Ruotsia.

- Lopputulema: Maa X tarvitsee kipeästi työvoimaa nimenomaan kasvavaan teollisuuteen. Maasta Y tuleva siirtolainen taas tarvitsee kipeästi työpaikkaa ja saa sen. Erään sortin win-win tilanne.

Tämän kaltainen, kiistatta vanhentunut, taantumuksellinen ja epäilemättä törkeään ihmisten hyväksikäyttöön perustuva siirtolaisuusajattelu on luonnollisesti nykyisin vaihtunut mm. Suomessa edistyksellisempään siirtolaisajatteluun, jossa ihmisiä ei arvoteta pelkän rahan perusteella eikä ajatella pelkkänä työvoimana, joten meillähän siirtolaisia ovat myös turvapaikanhakijat. Ai eivät ole vai? Suomessa on asumisperäinen sosiaaliturva eli täyden ylläpidon saat kun onnistut vain itsesi Suomen kamaralle hilaamaan. Lisäksi Suomesta ei enää poisteta ketään, jos ei huvita lähteä. Eli tänne tulleista elätetettävistä ei pääse eroon vaikka ampuisi naulapyssyllä kämmenestään läpi. Jossain muualla siirtolainen saattaa vaihtaa maisemaa jos työt loppuvat, mutta täällähän siihen ei ole mitään syytä.

Vanhanaikaisessa siirtolaisuudessa siirtolainen toi uuteen maahan työpanoksensa. Uudessa, edistyksellisessä siirtolaisuudessa siirtolainen taas tuo elatusvelvollisuuden vastaanottavalle maalle. Kun uusi, edistyksellinen siirtolainen ei omaa työtaitoja ja toisaalta vastaanottavassa maassa ei ole edes työpaikkoja tarjota, ei jäljelle jää kuin elatusvelvollisuus ilman mitään vastinetta. Tässä tapauksessa kyseessä on win-lose tilanne, eikä epäselväksi varmaankaan jää, kummalle osapuolelle jäi Musta Pekka käteen.

Näin äkkiseltään tietysti tulee mieleen, että tämän tyyppistä uudenaikaista, edistyksellistä siirtolaisuutta ei välttämättä pidetä kovin järkevänä, joten asiaahan täytyy mainostaa, ja mainostajana on toiminut tällä kertaa vasemm… hä… mitä… mitä mutiset… ai että lue se lappu uusiks… no mikä tässä ny sitten… ai jaa, juu… no huomasin huomasin…

…siis korjaan kokoomuksen kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Anne-Mari Virolainen, joka valittaa (kiitos taas mediavalppaudesta Roopelle) sitä, että ”siirtolaiset ovat Suomessa alihyödynnetty voimavara.”

Noin ihan ensimmäisenä tulee mieleen, että kun kyseessä on nyt sitten kokoomuksen yksi pääpampuista, niin hänenhän tulisi tietysti – kapitalistisen järjestelmän kannattajana ja osaajana – ymmärtää sen päälle, miten joku asia myydään. Ja jos kyseessä on asia, jota ei mielletä oikein järkeväksi, niin sehän pitää osata myydä vielä kierommin. Esimerkiksi konditionaaleja pitää välttää ihan viimeisen jälkeen, nehän saavat ostajan tuumimaan, että näinköhän myyjä oikein itsekään uskoo tuotteeseensa. Vaan kuinkas Anne-Mari asia myy?

- Tänään keskiviikkona 18. joulukuuta vietetään kansainvälistä siirtolaisuuden päivää. Päivä on juhlimisen arvoinen, sillä koko yhteiskunta voi parhaimmillaan hyötyä siirtolaisista.

- Ihmisten jokapäiväiset kokemukset siirtolaisista ystävinä, naapureina ja kollegoina voivat olla hyvinkin myönteisiä.

Voi parhaimmillaan hyötyä? Voivat olla hyvinkin myönteisiä? Mitä asian myymistä tää tämmönen on? Myyntipuhehan pitää tehdä niin, että jo puolessa välissä litaniaa asiakas ottaa myyjää kraivelista kiinni ja huutaa että ”shut up and take my money”. Tästä viritelmästä taas tulee mieleen eräs krääsämainoslehtinen joskus parinkymmenen vuoden takaa, jossa mainostettiin radiota iskulauseella ”taatusti maailman ehkä pienin radio”, joka sai minut ja kaverini harrastamaan suoranaista filosofista pohdintaa. Voiko joku asia olla taatusti ja ehkä yhtä aikaa?

Siirtolaiset ovat taatusti meille ehkä hyödyksi?

Vai liekö sitten niin, että Virolaisen piti vaan sanoa asiasta jotain epämääräisen positiivista, kun oli sellainen päivä, että jotain epämääräisen positiivista kerta kaikkiaan piti sanoa. Vähän samanlaista, kuin omalla alallani on termi ”vuorovaikukselliset menetelmät”, jota viljellään, kun tulee sanoa jotain hienon kuuloista, vaikka kukaan ei ole kertonut, että mitä se käytännössä tarkoittaa.

Ja Virolainenhan on aikaisemminkin erikoistunut tuomitsemaan jotakin, mitä ei viitsi tarkemmin määritellä. Totesihan hän tuossa lokakuussa, että ”Parlamentaarikoilla on velvollisuus aistia yhteiskunnan ilmapiiriä, torjua vihapuhetta ja tehdä kaikkensa suvaitsevaisuuden lisäämiseksi.”

Se jäi tietty häneltä selittämättä, että mitä tämä vihapuhe taas kertaalleen on ja mistä sen löytää.

Yhtä kaikki, vaikka Virolaisella on perusteenaan pelkkä konditionaali ja taatusti/ehkä, niin hän silti antaa meille ohjeistustaan:

Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen maahanmuuttokomitean puheenjohtaja Anne-Mari Virolainen (kok.) kannustaa kaikkia suomalaisia tutustumaan siirtolaisiin ja auttamaan heitä juurtumaan Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin.

Tällaisen merkityksettömän väestönosan edustajana tulee mieleen pari kysymystä:

1. Saako ihminen vielä itse määritellä tuttavapiirinsä ja kehen haluaa tutustua?

2. Jos kyseinen siirtolainen kuuluu ihmisryhmään, joka tulee koko ikänsä elämään suomalaisten elättämänä ja vielä jatkaa perinnettä seuraavalle sukupolvelle, miksi ihmeessä suomalaisen tulisi kannustaa häntä juurtumaan Suomeen?

Ehkäpä Virolainen selittää syyn:

- Siirtolaiset tuovat lisää dynamiikkaa ja elinvoimaa ikääntyvään Eurooppaan.

Kieltämättä kun ihminen siirtyy käytännössä eläkkeelle 18-vuotiaana, siinä on eletty muutama vuosikymmen etukäteen varsin dynaamisesti ja elinvoimaisesti. Ja onhan esim. Umayya Abu-Hanna hyvin dynaamisesti onnistunut haistattelemaan maalle, joka on hänet elättänyt ja saanut vastineeksi pelkkää haistattelua. Dynaamisuutta ja elinvoimaa, sano.

Tässä vaiheessa joku voi tietysti todeta, että onhan niitä työtäkin tekeviä siirtolaisia, ja siihen voi todeta että jep, epäilemättä on suuri järki käyttää puolihintaista virolaista työvoimaa ja samaan aikaan makuuttaa suomalaisia rakennusmiehiä kortistossa. Varmaankin siitä hyötyy Oyj, ja Oyj:lle samoin kuin kokoomuksellehan ei tavallinen suomalainen ole enää kuin jossain tapauksissa välttämätöntä maanparannusainetta plus tarvitaanhan heitä kerran neljässä vuodessa äänestämään valtiollisen tason koulukiusaajat seuraavallekin kaudelle.

Yhtä kaikki, tuosta Virolaisesta tulee kiistatta mieleen se, että mamma lukee tiettyä epistolaa, koska hänen kuuluu lukea sitä epistolaa, eikä hän usko itsekään siihen, mitä lukee. Vaan kuka hänet siihen velvoitti? Kasvojen menetyksen pelko? Pelko oman kuolemattoman sielun puolesta? Ettei vain vahingossakaan sanoisi ääneen jotain sellaista, josta joku perussuomalainen saattaisi olla samaa mieltä?

Tai mene ja tiedä. Ehkä hän luottaa konditionaaliin niin vahvasti, että on valmis sijoittamaan siihen. Ainakin toisten rahoja. Lähtisiköhän hän mukaan pyramidirahastoon?

Yhtä kaikki, Hotellin respa toivottaa lukijoille mukavaa joulun odotusta. Palaamme vielä Joulutarinan merkeissä.