Elettiin Nyhtänköljässä erästä 1970-luvun talvea. Siinä Kekkosen valtakunnassa jossa elämän tunnussa oli syvä luottamus tulevaisuuteen. Elettiin kuin kansakunnan pitkälle edennyttä aamupäivää jossa ei osattu vielä kuvitellakaan kuinka kirkkaaksi auringonpaiste vielä joskus tulisi. Eteen- ja ylöspäinmenon tuntu oli lähes kaikkialla.
Joskaan ei aivan kaikkialla. Joissain
paikoissa aika alkoi pikkuhiljaa pysähtyä ja kello raksutti enää menneitä
vuosia. Yksi niistä paikoista oli kunnan keskustan reunamilla sijaitseva pieni
puutalo joka erottui ohimenevälle tielle hangen keskeltä ja metsän reunasta.
Talo ei ollut sodan jälkeen rakennettuja rintamamiestaloja vaan se oli tehty jo
kauan aikaisemmin. Pieni kooltaan ja vain yksikerroksinen. Talon rappusten
edessä oli vanha nainen joka oli käynyt hakemassa kolme ämpärillistä vettä tien
vieressä sijaitsevasta kunnan vesipisteestä. Ämpärit hän oli työntänyt
talolleen vesikelkalla ja nosteli niitä nyt yksi kerrallaan sisään. Aikanaan
niitä olisi noussut kaksi kerralla mutta ikä teki tehtävänsä eikä selkä
tahtonut enää suoristua itsestäänkään.
Silti nainen oli tyytyväinen. Taloa
saattoi joku pitää askeettisena. Yksi pienehkö olohuone jossa oli pieni sohva
sekä heteka johon oli vaihdettu vaneripohja. Sitten oli keittiö jossa oli pieni
ruokailupöytä, vanha rautaliesi sekä siihen kuuluva leivinuuni jonka pesä oli
keittiön puolella ja muuri puolestaan olohuoneen puolella. Olohuoneessa oli
lisäksi yksi sähköpatteri ja keittiössä kaksipisteinen sähkölevy. Vesi oli
kantovesi eikä talossa ollut viemäröintiä. Samoin kuin ei sisä-wc:tä.
Ulkohuussi oli lähellä, yhdistetyssä liiteri- ja varastorakennuksessa. Talon
toisessa päässä oli hyvälöylyinen sauna muuripatoineen ja vatipesuineen. Samassa
saunassa nainen pesi pyykkinsä vieläkin käsin. Olipa talossa luksuksena vielä
keittiössä sijaitseva jääkaappi ja olohuoneessa vanha putkiradio ja mustavalkoinen
televisio.
Kauppa-asiatkin sujuivat mukavasti sillä kilometrin
päässä sijaitsevassa lähikaupassa oli lähetyspoika. Nainen soitti kerran
viikossa kauppaan ja lähetyspoika toi pahvilaatikossa sen, mitä nainen
tarvitsi. Eikä se ollut paljoa. Aika ajoin hän kävi kaupassa maksamassa
piikkinsä. Potkurilla kulkien. Kesällä siinä oli pyörät alla. Joskus hänen
poikansa heitti hänet autollaan kaupalle. Poika käytti häntä myös keskustassa.
Lähinnä siksi että hän kävi nostamassa pankista eläkkeensä käteiseksi.
Kyseinen vanha nainen ajatteli että
talossa oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Ei se ollut askeettinen, vaan viihtyisä.
Ennen kaikkea se oli koti. Hän oli nähnyt aikanaan kapinan, tuntenut pelon ja
nälän joka pienen tauon jälkeen jatkui
sodilla jotka tekivät hänestä lesken ja köyhän yksinhuoltajan. Sota ja pelko
loppui aikanaan, nälkäkin kaikkosi mutta köyhyys ja raskas työ
teollisuussiivoojana jäi. Kunnes työn ies muuttui sairaseläkkeeksi hieman ennen
varsinaista eläkeikää. Kaiken koetun myötä nainen tiesi että mitään ei tullut
ottaa itsestäänselvyytenä ja toimeen tuleminen oli itsessään jo rikkautta.
Sillä, joka piti hänen elämäänsä köyhänä oli vielä hyvin monta askelta omassa
elämässään otettavana ja opittavana.
Kaiken tarvittavan lisäksi hänellä oli
ystävänsä. Oli hänellä tietysti sukuakin mutta pääosa oli kaikonnut muualle
eikä paikkakunnalle jäänyt poika voinut jatkuvasti täällä hypätä. Heillä oli
oma elämänsä. Mutta ne ystävät, joita hän aikoi taas pian katsella olivat aina uskollisesti
paikalla. Samalla kun nainen haki vettä oli liedessä ollut valmis tuli
palamassa ja sillä hän keitteli maittavat kahvit vanhalla kuparipannulla. Kahvipannun
hän asetti keittiön pöydälle joka sijaitsi ikkunan vieressä ja laittoi
kahvimyssyn sen päälle. Pöydällä oli jo valmiiksi pienessä astiassa
sokerikorppuja jotka löytyivät kuivatavaraa sisältävästä pienestä komerosta.
Hiirethän siellä tuppasivat aika ajoin mellastamaan mutta kun kaiken pakkasi
matkan varrella kertyneisiin peltirasioihin niin juhlat jäivät hiiriltä
pitämättä. Siinähän tyhjää rapistelivat.
Oli vedenhakureissulta tullut mukaan myös
Maakuntalehti mutta se sai odottaa olohuoneessa. Nainen aikoi keskittyä
ystäviinsä. Hän kaatoi kahvia vanhaan posliinikuppiin, kastoi siinä
sokerikorppua, haukkasi palasen ja katsoi ikkunasta ulos. Kahden metrin päässä
keittiön ikkunasta oli lintulauta. Siellä näyteltiin näytelmää joka oli aina
samanlainen mutta silti alati elävä ja muuttuva.
Vanha talo sijaitsi kahden maailman
rajalla. Ihmisten maailma, asuttu kyläalue päättyi taloon ja talon vierestä
alkoi synkkä, kauas ulottuva metsä. Niinpä lintulaudalla oli monen tyyppisiä
visertäjiä. Talitiaisia, varpusia, hömötiaisia, sinitiaisia ja välillä
harvinaisempiakin vieraita. Vanhan naisen suurimpia suosikkeja olivat
talvipakkasien aikaan pihalle tulevat punatulkut. Välillä talon viereisessä
pihlajassa niitä saattoi olla hyvinkin viisitoista kappaletta ja silloin näytti
siltä kuin pihlaja olisi kasvattanut itselleen paksut ja pörröiset talvimarjat.
Kävi laudalla tietysti harakoita ja närhiäkin mutta kopautus ikkunaan ajoi ne
pois. Pienemmät tirriäiset eivät kopautuksia säikähtäneet. Ne tiesivät että
seisova pöytä oli niitä varten.
Aika unohtui lintulaudan ja sen vieressä
olevan lyhteen luona käytävää näytelmää katsellessa. Kesällä pikkulinnut
pyörivät muualla koska ruokaa oli luonnon puolesta yllin kyllin mutta tilalle
tulisivat toiset vieraat. Liiterirakennuksen päässä saattoi pyöriä parhaimmillaan
toistakymmentä siiliä. Niitten mukavien tuhisijoitten puuhailuja katsellessa
aika unohtui yhtä lailla. Mutta ei sen ollut väliä. Hänellä kun ei ollut enää
kiire minnekään.
Aika ajoin hänellä oli kaveri katsomassa
ystäviään. Tulevana viikonloppuna hän tulisi taas. Pojanpoika. Sellainen
kymmenvuotias vessukka joka jaksoi yhtä lailla seurata pihan elävää näytelmää.
Metsäläisen aikeita pojassa oli, niin kuin isässäänkin. Isänsä opettaisi pojan
aikanaan metsälle ja kehuipa poika ampuneensa jo haulikolla. Poika oli myös
kovin utelias ja kyseli kaikenlaista menneistä ajoista. Sellaisiakin kysymyksiä
joihin nainen ei halunnut vastata eikä oikeastaan edes muistella. Silti hän nautti
pojan vierailusta sillä – toisin kuin poika – hän tiesi ajan nopean kulun ja
ymmärsi että kasvaessaan pojalle tulisi muutakin kiinnostusta kuin
mummolakäynnit. Paljon, paljon muuta ja niin kovin, kovin pian. Toivottavasti
isoäiti ei unohtuisi mielestä kokonaan.
Vanha nainen huokasi, kastoi korppua kahvikupissa
ja haukkasi palan. Pian nämä ikkunan ääressä näyteltävät näytelmät loppuisivat.
Ainakin hänen osaltaan. Olihan hän sen tiennyt jo hyvän aikaa mutta hänen
poikansa oli tehnyt sen hiljattain selväksi. Sanoen lopulta ääneen sen, mitä
hän ei itse saanut itselleen sanottua. Vaikka talo olikin hänelle rakas, se
tappaisi hänet ennenaikaisesti. Voimat eivät vaan kerta kaikkiaan riittäisi. Jo
vedenhaku oli nykyisin kovasti työlästä. Ja harvaa puutaloa piti lämmittää
usein eikä talo tehnyt sitä suinkaan itse. Puut oli pilkottava ja kannettava eikä
hänen elämän kuluttama vartensa sitä enää kauaa kestäisi. Nuorena kovakuntoisen
naisen vartalo oli aikanaan kuin raudasta tehty mutta rautakaan ei kestä
loputtomasti vuosien kirousta. Ja se lähikauppakin lopettaisi pian. Omistaja
oli liian vanha eikä kannattavuuden rajalla vuosia keikkuneelle kaupalle ollut
halukasta jatkajaa. Jäljelle jäi vain keskustan suuremmat kaupat. Joilla ei
lähetyspoikia ollut enää ollut aikoihin.
Olihan hänelle jo esitelty vanhustentalo. Eikä
se ollut mikään punkka vuodeosaston nurkassa vaan kyseessä olivat ihan oikeat
rivitalot joissa oli tarjolla yksiö. Ensimmäisen kerran hänellä olisi asunto
jossa hanasta tulisi vesi. Lämminkin vesi. Olisi sisävessa ja suihku. Kaikki
tarvittava. Kunnan apua sai tarvittaessa mutta jos ei tarvinnut niin sitä ei
väkisin tuputettu eikä tekemisiä vahdittu. Hän olisi asukas, ei potilas eikä
vanki. Hulluhan hän olisi jos ei muuttaisi. Mutta silti ajatus riipi sielua.
Milloin hän oli muuttanut tähän taloon? Ennen sotia. Hän oli yhtä talon kanssa
ja hänen lähdettyään talo olisi vain sieluton hajoava runko josta muistot ajan
myötä haipuisivat ja lopulta unohtuisivat kokonaan.
Mutta… ikä oli ehkä särkenyt vanhan naisen
ruumiin mutta jättänyt järjen. Pakkohan hänen olisi muuttaa. Ja olihan se jo päätetty.
Keväällä se tapahtuisi. Hän oli pyytänyt ja saanut hieman aikaa tehdä
surutyötä. Että tottuisi ajatukseen ja voisi muuttaa sielultaan yhtenä
kappaleena. Vaikeaa se silti olisi. Jättää talo, talon muistot ja ystävät
keittiön ikkunan äärellä.
Kymmeniä vuosia myöhemmin, samalla
tontilla…
Muuan harmaapartainen mies käveli tontilla
ja katseli ympärilleen. Mies oli se pikkuinen poika joka oli joskus kauan
sitten kastellut mummin keittiössä sokerikorppua kahviin ja katsellut hänen
kanssaan lintujen vilskettä. Nyt hän alkoi olla jo vanha mies itsekin. Tontilla
ei näkynyt enää jälkeäkään jo aikaa sitten puretusta talosta. Ei edes
kivijalkaa. Mies mittaili muistinsa metrejä ja hahmotti mielessään menneitä paikkoja.
Joo, tuossa ne oli ne raput… ja se ikkuna oli tuon verran vasemmalle ja
eteenpäin… lintulauta oli tuossa…
Mies katseli lintulaudan paikkaa mutta
eihän maassa ollut enää edes tolpan kuoppaa jäljellä. Tontilla pörräili muutama
talitiainen mutta niittenkin titityy oli ajan myötä kadonnut ja nyt ne
vislailivat mitä vislailivat. Se pihlaja oli vielä sentään tallella. Varsin
huonossa kunnossa jo sekin. Kuinkahan vanha se oikein mahtoikaan olla? Liiterirakennus
sen vierestä oli myös kadonnut jo kauan sitten. Mies laski edelleen muistinsa
metrejä ja kiersi talonpaikkaa… tuolla kohdalla oli liesi ja muuri… ja tällä
kohdalla sauna… siinä se kylmä avovintti sitten kaiken päällä… olohuone… näinkö
pieni se talo lopulta olikin… no, pikkupojasta kaikki tuntui aina suuremmalta…
Mies muisti sen kuinka pikkupoikana
ajatteli ihmiselämän olevan hirvittävän pitkän. Nyt hän tajusi – oli tajunnut
jo kauan – että kuinka lyhyt se tosiasiassa olikaan. Matka lapsuudesta
aikuisuuteen ja siitä kohti vanhuutta oli kuin ohimenevä huokaus jota ihminen
ei ollut edes tajunnut huokaisseensa. Hänkin oli elänyt jo paljon kauemmin kuin
mitä hänellä olisi enää jäljellä. Kai se oli hyvä ettei etukäteen tiennyt
päiviensä määrää.
Vaikka kyseessä ei ollutkaan mikään hautapaikka
otti mies lippalakin päästänsä ja oli hetken paikallaan katsoen jotain, jonka
muisti mutta jota ei ollut enää. Hän tuumasi että oli sentään hyvä että isoäiti
ehti elää vanhuutensa ja lopulta kuolla inhimillisesti. Toisena aikakautena. Toisessa
maailmassa. Arvokkaana ihmisenä jonka elämällä oli merkitys vielä sen
lopussakin. Aikana, ennen kuin vanhuksista tuli vain pelkkä menoerä ja
hengittävää ongelmajätettä jotka ahdettiin vanhuskeskityslaitoksiin jossa
heidän kuolemaansa toivoivat sekä vanhukset itse että se yhteiskunta jota he
aikanaan olivat rakentamassa. Miettien ehkä että oliko se sittenkään vaivan
arvoista. Kun kiitos oli tällainen.
Mies pani lätsän takaisin päähänsä,
sytytti tupakan ja ajatteli katkerana että hänen sukupolvellaan sitä arvokkaan
vanhuuden etuoikeutta ei enää olisi. Ainoa vaihtoehto päätymisestä eläväksi
säilykepurkiksi varastohyllylle taisi olla pistää tarpeeksi aikaisessa
vaiheessa haulikonpiipun suuhunsa ja painaa liipaisinta. Autolleen kävellessä
mies ihmetteli itsekseen että mikä muutti maan sellaiseksi että se unohti itsensä
ja kansalaisensa? Ja miksi? Hänellä ei ollut vastausta. Hän käynnisti autonsa
ja poistui jonnekin. Kauniiden muistojen maailmasta lohduttomaan nykyhetkeen joka
ei luvannut toivoa paremmasta.