Joskus
tulevaisuuden Pohjois-Savossa
Pohjois-Savon
maakuntakomissaari Minni Törstendaa-Huusonen aukaisi toimistonsa oven, katsoi
vielä toimiston kokovartalopeilistä että niin hänen minimittainen jakkupukunsa kuin
hän itsekin näytti hyvältä, tai no, täydelliseltä ja istui sitten mukavalle
toimistotuolilleen. Minni oli pitkäaikaisen hymyily- ja päännyökyttelykoulutuksen
saanut poliittisen broilerikoneiston tuote jolla ei varsinaisesti ollut omia
ajatuksia eikä hän niitä juuri kaivannutkaan koska ei tiennyt, että mitä
niitten pitäisi olla joten hän keskittyi siihen minkä hallitsi eli jos vaatteet
ja meikki olivat ok, niin kaikki oli ok. Työssä tarvittavat ajatukset hänelle
sitten kyllä kerrottaisiin muitten taholta. Minni siunasi tätä uutta pestiään
virkakoneiston korkeana johtajana ja Pohjois-Savon tosiasiallisena, tosin
virkakoneiston taholta avustettuna ja kultalusikalla syötettynä yksinvaltiaana.
Eihän hän itse oikeastaan osannut tehdä mitään eikä tiennyt että mitä mieltä
hänen pitäisi olla.
Hänen puolueensa
ne tyypit, jotka asioista jotain ymmärsivät olivat sanoneet hänelle ennen
edellisiä vaaleja että hänen - sinänsä
täysin puolueen määräysten mukaan hoidettu – pestinsä edellisen hallituksen mukuloitten
mielenmuokkaus- ja aivopesuministerinä oli aiheuttanut kansalaisten ja
erityisesti lapsiperheiden taholla laajaa suuttumusta ja saisi hänelle
seuraavissa vaaleissa mitä varmimmin aikaan veret seisauttavan vaalitappion ja
putoamisen eduskunnasta. Mutta hätä ei ollut tämän näköinen sillä uuden maakuntakomissiouudistuksen
myötä hänelle olisi tarjolla varma mukava eläkevirka joka kestäisi niin kauan
kuin Euroopan Unionikin kestäisi ja sen myötä hänelle tietysti myös oli
tarjolla henkilökunta joka hoitaisi varsinaisen työnteon.
Minni ei ollut
koskaan oikein tajunnut sitä, että mitä hän oli ministerin pestissään tehnyt
väärin. Hänhän oli tehnyt niin kuin häntä oltiin käsketty tekemään ja
kuuliaisesti opettanut – tai vaatinut opettajia opettamaan – alaikäisille
nuorille niin tiukkaa rasisminvastaista epistolaa kuin vain olla voi, tarvittaessa
tosiasiatkin ohittaen. Eihän hän tosin opettamastaan itse niin hirveästi
ymmärtänyt, sillä hän oli keskittynyt esiintymään, olemaan ja elämään
ministerinpestissään niin kuin innostunut lukiolaistyttö joka oli päässyt aivan
liian aikaisin kävelemään sellaisilla kengillä, jotka olivat hänen jaloilleen
liian suuret.
Eihän hänellä
lukiovuosista itse asiassa kovin pitkä aika vielä ollutkaan ja nuoren ihmisen
innolla hän oli itsekseen ihmetellyt, että miksi hänen innokkuuttaan oltiin vielä
jäljellä olevissa vaihtoehtomedioissa niin kovasti irvailtu. Sillä olihan se
ministerinpesti tuntunut kumminkin niin hyvältä. Voi vitsi, mä oon ministeri.
Eikä ikää ole kuin kolkyt ja risat. Vähänkö mä oon huipulla. Hänelle oltiin
kyllä puoluekoneistonkin taholta huomauteltu siitä, että ehkei sitä
innostumista kannattaisi tuoda valokuvissa niin selvästi esille ja kannattaisi
ehkä olla enemmän naama näkkärillä mutta hän ei vaan ollut millään malttanut.
Mutta nyt sen
aika oli ohi. Ja tavallaan se oli Minni Törstendaa-Huusoselle helpotus. Ei enää
niitä tylsiä vaalikiertueita. Ei enää niitä keskusteluja hänelle vieraitten ja
hänelle täysin merkityksettömien ihmisten kanssa, jotka puhuivat kyllä
teknisesti ottaen samaa kieltä kuin hän itsekin mutta joitten puhetta hän ei
silti ymmärtänyt. Ihmisiä, jotka tuntuivat hänelle vastenmielisiltä.
Rahvaanomaisilta. Haalarinhajuisilta. Ihmisiä, joitten kieltä hän ei edes
halunnut ymmärtää. Jossain helvetin vaaliteltoilla. Teltoilla, helvetti
soikoon. Ei sivistynyt ihminen mihinkään telttaan kuulu. Hän ei halunnut enää
koskaan mielistellä persaukiselle rahvaalle saadakseen heiltä vahvistuksen
neljän vuoden pestilleen. Hän ei halunnut enää nähdäkään niitä. Hän oli
viimeisen huoraamisensa tuolle rahvaalle huorannut. Hän ansaitsisi parempaa. Nyt
hän huoraisi vain omantasoisilleen ihmisille. Ja maakuntakomissiouudistus
tarjosi sen mahdollisuuden hänelle. Hänen puolueensa nokkamies oli kertonut
hänelle:
- Näyttää siltä,
että suosiosi on niin alhainen, että sinulla ei ole mitään mahdollisuutta tulla
enää valituksi kansanedustajaksi. Mutta se ei ole ongelma. Sinusta tulee
maakuntakomissaari. Niitä virkoja ollaan maakuntauudistuksen myötä parasta
aikaa perustamassa.
- Komissaariksi
minne?
-
Pohjois-Savoon.
- Mutta enhän
minä ole koskaan siellä käynytkään.
- Joo, tiedän,
mutta oman maakuntasi paikka on varattu vasemmistoliiton Li Anderssonille. Kas
kun vasureitten rankkaa akateemista työtä tekevä kenttäväki teki puoluekokouksessaan
johtopäätöksen että Li on liian tylsä ja konservatiivinen puolueen johtoon niin
ne valitsivat uudeksi puheenjohtajaksi sen uussuomalaisen gambialaissyntyisen
jätkän joka on tehnyt elämänuransa saksalaisissa sadomasokistisissa
homopornoleffoissa. Ja eihän Litä nyt sentään ihan tyhjän päälle voi jättää,
kai sinä sen ymmärrät. Establishmenttikaveria ei jätetä, puoluekannasta
riippumatta. Samassa liigassahan hänkin on pelannut ja samoilla säännöillä kuin
me kokkaritkin. Mutta kyllä sinä siihen Savoon totut. Ja muista, että
maakuntajohtajan tehtävässä sinä voit tehdä ihan mitä vain lystäät ja erittäin
hyvällä palkalla.
- Joo… se kyllä
kuulostaa hyvältä… mutta… mitä minä sitten oikeastaan haluan tehdä? Kun en minä
itse ole siitä itse niin varma. Niin kuin en ole koskaan ollut noissa
ministerin hommissakaan. Minä tarvitsen ohjeistusta. Enhän minä muuten pärjää.
Ei kai minua puolestaan jätetä tyhjän päälle?
- No ei
tietenkään jätetä. Sinä teet tietysti sitä mitä ennenkin. Eli sitä, mitä me
kerromme sinun pitävän tehdä. Ja niin kuin ennenkin niin sinähän haluat tehdä
sitä mitä sinulle kerrotaan.
- Niin että
työni ei varsinaisesti muutu kansanedustajan eikä ministerin toimesta?
- Ei muutu niin.
Kun vaan suoritat ne käskyt, mitä sinulle annetaan, niin sen ulkopuolella sinä
olet diktaattori. Tai ainakin erittäin hyväpalkkainen virkahenkilö. Sulle on
hankittu jo oikein mainio edustusasunto Kallaveden rannalta.
- Eikä minun
tarvitse… tiedäthän… niinku… päättää mitään… siis niinku itse… kun enhän minä
osaa…
- Eihän toki.
- Mutta täähän
on just siistiä! Tätä mä haluan!
Minni oli
tottunut uuteen tehtäväänsä varsin nopeasti. Itse asiassa se oli vielä
helpompaa kuin ministerin hommat sillä hänen ei ollut koskaan tarvinnut
varsinaisesti perustella tekemisiään mediassa. Kunhan laittoi tiedotteen aika
ajoin ja senkin kirjoitti hänen kansliapäällikkönsä Göran Öristén joka itse
asiassa oli se mies joka kertoi hänelle mitä pitää tehdä. Öristén oli monissa
virastoliemissä kivenkovaksi byrokraatiksi keitetty virkamies joka oli täysin
vapaa empatian aiheuttamista rajoituksista. Hän oli käytännössä hoitanut Pohjois-Savossa
maakuntauudistuksenkin. Se oli tietyllä tavalla nerokas. Tosin eihän sitä varsinaisesti
Öristén ollut keksinyt vaan Helsinki. Öristén vaan toteutti käskyjen mukaan sen
Pohjois-Savossa niin kuin kunnon virkamiehen kuuluikin tehdä ja Minni katsoi
silmät pyöreinä vieressä. Mitä nyt löi allekirjoituksensa asiaa koskeviin
papereihin.
Kaikki vanhat
kunnat palautettiin. Ainakin tavallaan. Pohjois-Savossakin Iisalmen
Maalaiskunta, Karttula, Kuopion Maalaiskunta, Maaninka, Muuruvesi, Nilsiä,
Riistavesi, Säyneinen, Varpaisjärvi ja Vehmersalmi perustettiin uudestaan.
Tosin ne perustettiin vain niin sanottuina kunniakuntina, eli kunnan rajalle
ilmestyi jälleen vaakuna mutta tosiasiallisesti Pohjois-Savossa oli vain yksi varsinainen
kunta ja se oli Pohjois-Savon maakunta. Pohjois-Savo päätti sekä sosiaali- että
terveydenhuollosta ja teknisistä palveluista että niitten rahoituksesta ja
ennen kaikkea verotuksesta ja verorahojen käyttämisestä. Ehkä valtiohallinnossa
ajateltiin, että se niin kallis ja kaunis vaakuna näennäisellä kunnan rajalla
riitti hyväuskoisille kansalaisille.
Kunniakunnille
jäi vastulleen kulttuuritoimi sekä opetus- ja valistustoimi mikä oli sinänsä
erittäin käyttökelpoinen uudistus sillä opetus- ja valistustoimen rasismin- ja
vihapuheen vastaiseen työhön saatiin kunniakuntiin palkattua huomattava määrä
akateemisia suojatyöläisiä. Perusopetuslakihan määräsi, että perusopetuksen
avulla on edistettävä suvaitsevaisuutta ja kulttuurien välistä ymmärrystä ja
asiaa vahtivat kiertävät luokkavalvojat jotka pitivät huolen siitä, ettei
suvaitsevaisuuskasvatuksesta luisteltu missään olosuhteissa eikä millään
tekosyyllä. Näitten virkahenkilöitten palkat jäivät kunniakuntien kontolle ja asiasta
vittuuntuneena useampi kunta oli vaatinut että kun tilanne on tällainen niin
opetustoimikin joutaa siirtää maakunnan alaisuuteen. Ja ennen kaikkea
maksettavaksi. Mutta minkäs pieni isolle mahtaa. Kunniakunnissa suvaittiin kun
oli pakko suvaita. Tosin lähinnä ala-asteella sillä yläasteet oltiin keskitetty
pelkästään Kuopioon, Varkauteen ja Iisalmeen. Se tiesi myös maakunnalle silkkaa
tuloa sillä vaikka yläasteen oppilaita koski oppivelvollisuus niin maakuntaa puolestaan
ei koskenut oppilaitten majoitusvelvollisuus. Näin ollen maakunnan perustamat
oppilaskasarmit jäivät vanhempien maksettavaksi ja se toi maakunnan hupenevaan kassaan
mukavasti kahisevaa.
Sinänsä kunniakunnat
eivät merkinneet varsinaisesti mitään. Ne eivät olleet kuntia. Ne olivat vain
vaakuna tien vieressä. Tosiasiassa Pohjois-Savossa oli yksi kunta eli
Pohjois-Savo, eli käytännössä Kuopio. Siihen keskitettiin lähes kaikki
terveyspalvelut. Terveyspalveluja oli lisäksi Varkaudessa ja Iisalmessa sekä
jonkun verran perusterveyspalveluja muissakin taajamissa mutta
maakuntakomission päätöksellä (jonka vaaleilla valittu mutta komission
leimasimena toimiva maakuntaneuvosto siunasi) tehtiin päätös että pienempien taajamien
ympärille piirrettiin viiden kilometrin harppiympyrä ja sen ulkopuolisia
haja-asutusalueitten ihmisiä eivät julkiset terveyspalvelut enää koskeneet.
Heillä oli mahdollisuutena joko muuttaa taajamaan ja luovuttaa talonsa
maakuntahallinnolle korvaukseksi kuutioasunnosta tai sitten heidän
terveyspalveluistaan perittiin sama hinta kuin yksityisellä lääkäriasemalla
eikä kela-korvaus koskisi mitään heidän lääkitystään.
Kansliapäällikkö
Öristén oli todennut Minnille että helvettiäkö niitä kuusen juurella asuvia juntteja
yleensäkään vaivaudutaan enää hoitamaan. Eläkeläisiähän ne pääosin olivat. Tai
yli viisikymppisiä työttömiä. Hyödyttömiä kulueriä. Tekisivät
kansalaisvelvollisuutensa ja kuolisivat pois. Ja koko uudistus oli yleensäkin
liian lievä. Se harppiympyrä olisi kuulunut piirtää vain Kuopion, Varkauden ja
Iisalmen ympärille. Minni oli samaa mieltä. Hän oli aina ollut samaa mieltä. Hän
oli ollut eri mieltä vain sen yhden kerran kun häneltä kysyttiin, että eikö
sinua kyllästytä vastata kaikkeen ”kyllä”. Poliittinen päännyökyttäminen oli
kannattanut. Hän oli nyt maakuntakomissaari. Demokraattisen prosessin
ulkopuolelta valittu vaikutusvaltainen ja kaikesta poliittisesta vastuusta
vapaa päättäjä. Joka tosin ei tiennyt että mitä hänen pitäisi päättää mutta hän
ei ollut koskaan takertunut yksityiskohtiin ja Göran Öristén kertoi kyllä
hänelle sen, mitä mieltä hänen tuli olla. Voi vitsi, tää oli siis niin… siis
niin siistiä… siis niin…
Samaan aikaan
Vesannon kunniakunnassa
78-vuotias Matti
Penttinen ja hänen 76-vuotias vaimonsa Martta valmistivat itselleen sitä samaa
ruokaa mitä oli tullut valmistettua viime aikoina niin monta kertaa ennenkin
eli keitettyjä perunoita ja ruskeaa jauhokastiketta. Palan painikkeena oli
näkkileipää. Perunat olivat omasta penkistä jota he jaksoivat vielä nippanappa
pitää yllä ja ruskeaan kastikkeeseen tarkoitetut jauhot ja voi oltiin ostettu
paikallisesta kyläkaupasta joka oli vielä hengissä. Matti oli entinen
sähköasentaja ja Martta puolestaan entinen terveyskeskuksen
vastaanottoapulainen. Heiltä molemmilta oli loppuneet työt noin 55-vuotiaana,
liiton rahat olivat loppuneet pari vuotta myöhemmin ja sen jälkeen työvoimahallinnolle
epähenkilöiksi muuttuneina he olivat eläneet peruspäivärahalla kunnes pääsivät
lopultakin eläkkeelle. Mikä eläke ei kovin suuri luonnollisesti ollut. Mutta he
tykkäsivät elää keskenään vanhassa omakotitalossaan eivätkä halunneet muuttaa
sieltä keskustaan vanhusten kuutiokasarmiin.
Matti söi köyhää
lounastaan ja sanoi Martalle:
- Muistatkos,
muuten… aikanaan meillä oli lihaa joka ruualla ja käytiin joskus ihan ulkomaanmatkoillakin…
Sotsissa käytiin… ja Rhodoksellakin…
Martta mietti
hetken ja vastasi:
- Olihan meillä…
ja käytiinhän me… mutta eihän me enää
oikeastaan olla ihmisiä… oltu aikoihin… ainakaan hallintokoneiston mielestä… vaan
hyvä kun tuota perunaa sentään on… ja leipää… kyllä sillä pärjää… ja mitä me
enää siellä ulkomailla… tää Suomihan on itsekin jo ulkomaa… kai sen näit kun
viimeksi Kuopiossa käytiin…
Köyhään särpimeen
oli onneksi tulossa mukavaa lisää seuraavana päivänä sillä paikalliset
nuoremmat miehet olivat tuomassa heille pakastimeen hirvenlihaa, jota oltiin
ammuttu porukalla ilman lupaa. Metsästyshän oli kielletty niin Pohjois-Savon
maakuntahallinnossa kuin koko Suomen EU-maakunnassa jo aikaa sitten, mutta se
sai lähinnä aikaan sen, että entisiin virallisiin metsästysaikoihin oltiin
alettu suhtautua varsin luovasti kun niitä aseitakaan ei oltu saatu
takavarikoitua. Jonnekin ne vain olivat kadonneet. Patruunoitakin oli
hamstrattu ja lisää sai ostettua venäläisiltä. Suojelukaartiksi itseään
nimittävä nuorten ja keski-ikäisten miesten porukka sekä samanlainen
Lottakaartiksi itseään nimittävä naisporukka oli parantanut paikallisten
eläkeläisten ruokatilannetta huomattavasti. Korvausta ei kysytty. Omalta
pieneltä osaltaan Matti oli auttanut näitä nuorempia miehiä antamalla heille
käyttöön oman hirvikiväärinsä ja jäljellä olevat patruunat. Matti kun itse ei jaksanut
enää metsällä käydä vaikka joskus aikaisemmin oli itsekin ollut innokas
metsämies.
Nämä nuoret
miehet ja naiset olivat auttaneet myös Mattia ja Marttaa halkohommissa.
Kummallakaan kun ei selkä ja nivelet enää tahtoneet kestää raskaita töitä,
mutta halot olivat elintärkeitä sillä haja-asutusalueella sähkölämmitys oli
yksinkertaisesti liian kallista ja muutenkin ympäristödirektiiveillä säänneltyä.
Matti ja Martta olivat jo aikaa sitten oppineet sen, että sähkövalo oli päällä
vain siinä huoneessa missä oleskeltiin ja aamukahvit ja ruuat tehtiin
mieluummin puuliedellä. Siitä huolimatta viikottain maakunnan ympäristöviraston
toimesta etäluettavat ympäristörasituspisteet tahtoivat mennä viimeistään
lauantaisin umpeen jolloin sähköt katkesivat automaattisesti joten sunnuntaina piti pärjätä
valopetroolilampun valossa, peittää pakastin täkeillä ja vilteillä ja käydä
ulkohuussissa kun vesipumppu ei enää toiminut ennen maanantaita jolloin
ympäristörasituspisteet nollautuivat tullakseen jälleen täyteen perjantaina tai
lauantaina.
Köyhyyttä
syvensi myös eläkkeestä peritty kahdeksan prosentin ylimääräinen haja-asutusvero.
Mutta he eivät silti halunneet lähteä pois. Minnekäs ihminen kotoaan lähtisi?
Olihan heidän luonaan käynyt myös Pohjois-Savon maakunnan sosiaaliviranomainen.
Nuori ja innokas Pirketta Etanainen joka oli tarjonnut heille mahdollisuutta
luopua asunnostaan ja saada sen tilalle kuutioasunto kaupungista. Matti muisti
kysyneensä:
- Onkos niitä
kuutioasuntoja täällä Vesannossa?
Sosiaaliviranomainen
Etanainen oli miettinyt hieman ja vastannut:
- Niin no, onhan
niitä täälläkin… muutamia… mutta ne ovat kyllä kaikki täynnä. Jonot ovat pitkiä
eikä uusia Vesantoon muutenkaan tehdä. Vesanto kun on vähän viime vuosituhatta
muutenkin. Mutta Kuopiossa niitä olisi kyllä aivan riittävästi. Voisitte
muuttaa vaikka heti.
- Ja kontrahtiko
olisi sitten sellainen, että me luovutamme talomme ja manttaalimme maakunnalle
ja saamme siitä sitten vastineeksi asumisoikeuden yhdeksän neliön
vanhuskuutioasuntoon jossa on kerrossängyt kahdelle ja josta vielä joudumme
maksamaan vuokraa?
- Kyllä ja
kaikki yli viidentuhannen euron ylittävät säästönne ajalta vuotta ennen
mahdollisen sopimuksen solmimista kuuluvat myös siihen keinottelun estämiseksi,
mutta muistuttaisin että siinä kuutioasunnossa on kumminkin seinään upotettu pieni
televisio, minikeittiö mikrolla, keittolevyllä ja pienellä jääkaapilla sekä
pieni wc. Mukavat suihkutilat ovat sitten käytävällä. Kun täytyyhän teidän
ymmärtää että te ette ole olleet varsinaisia veronmaksajia enää yli
kahteenkymmeneen vuoteen ja niin valtio kuin maakunta tarvitsee rahaa myös
paljon muuhun. Kyllä tämä on mielestäni aivan reilu ehdotus.
- Veronmaksajia?
Niin kuin esmes sinä? Joka toimii nettoveronmaksajien elättämänä
julkishallinnon sosiaalityöntekijänä jonka tehtävänä on realisoida ihmisten
omaisuus, saada ne muuttamaan laajennettuun paskahuussiin ja vielä kiittämään
siitä?
- Niin. Minähän
olen kyllä veronmaksaja. En oikein ymmärrä irvailuanne. Enkä myöskään suuttumustanne.
- Menkää pois.
Ja niinhän se
kyseinen nainen meni. Mutisten mennessään että on se kumma kun yhteiskunnan
toiminnan kannalta täysin turhat ihmiset eivät edes ymmärrä osoittaa
kiitollisuutta siitä mitä yhteiskunta olisi halukas tekemään heidän hyväkseen.
Hän ei tullut enää koskaan häiritsemään.
Mutta Matti ja
Martta arvostivat suuresti noita paikallisia nuoria miehiä ja naisia. Saman
ikäisiä kuin kyseinen viranomainen mutta aivan eri puusta veistettyjä. He
olivat jääneet haja-asutusalueelle ja heissä oli eräänlainen
uudisraivaajahenki. Täältähän te ette meitä saa pois kuin ampumalla ja
silloinkin me ammutaan hyvin perkeleesti vastaan. Matti ajatteli että ehkä tuo
porukka saa vielä aikaiseksi sen kapinan, mitä tämä itsenäisyydestään
vapaaehtoisesti luopunut ja kantaväestön näivettämisestä ja halveksimisesta
sekä maahantunkeutujien elättämisestä itseisarvon tehnyt maa todella
tarvitsisi. Mitä Matin ja Martan sukupolvi ei ollut saanut aikaiseksi. Vaikka
tarvetta olisi ollut.
Kovin paljoahan
Matti ja Martta eivät sitä suojelukaartilaisten tuomaa lisäsärvintä enää
tarvitsisi. Itse asiassa he olivat pyytäneet noilta nuorilta miehiltä vain
yhden pienen paistin. Se syötäisiin pian. Perunaa ja kastiketta pistellessään
he välttelivät sitä aihetta joka tulisi joka tapauksessa ottaa lopulta esille.
Kuolema.
Matti oli käynyt
yksityisellä lääkäriasemalla Kuopiossa koska hän ei ollut haja-asutusalueella sen
kuuluisan harppiympyrän ulkopuolella asuvana oikeutettu kunnalliseen
terveydenhuoltoon. Tai olihan hän, mutta maksu olisi ollut sama kuin
yksityisellä ja kohtelu olisi ollut tylyä joten helpompaa oli mennä suoraan
yksityiselle. Käynti oli vienyt ikävän suuren osan jäljellä olevista säästöistä
ja sen tulos oli tyly. Matilla oli keuhkosyöpä joka oli levinnyt koko
elimistöön. Elinaikaa maksimissaan vuosi. Hyvällä tuurilla. Yksityisen lääkäriaseman
lääkäri oli todennut osaa ottaen:
- Mikäli hoitoja
ei aloiteta, niin sinä kuolet viimeistään vuoden kuluessa. Tässä
lääkäriasemassa hoidot ovat kalliita ja on selvää ettei teillä siihen ole
varaa. Eikä Vesannossa pystytä hoitamaan sairauttanne vaikka muuttaisitte
asumaan sen keskustaan. Ainoa mahdollisuus on että muutatte Kuopioon,
luovutatte asuntonne maakuntahallinnolle, siirrytte asumaan kuutioasuntoon. ja
sitä kautta saatte tarvittavaa julkisen sektorin hoitoa. Muuten olette
omillanne. Tämä on valitettava tosiasia. Olen todella pahoillani. Minä en ole
keksinyt tätä systeemiä enkä sitä hyväksy, mutten myöskään voi sille mitään.
Matti kysyi
puolestaan:
- Ja oliko se
niin että niillä hoidoilla minä elän ehkä vuoden sijasta kolme vuotta ja
lopulta katsotaan että tappoiko minut tauti vai hoito?
Lääkäri totesi:
- Se on
mahdollista. Todennäköistäkin. Tauti on jo niin pitkällä. En viitsi selvässä
asiassa valehdellakaan… ja sitten minun on pakko sanoa se mitä en haluaisi
sanoa. Syöpä aiheuttaa kovia kipuja. Hyvin kovia kipuja. Kipuun tarvitaan
morfiinia. Ja sinä et ole oikeutettu siihen koska asut harppiympyrän
ulkopuolella. Sinä joudut maksamaan siitä. Ja se on kallista. Kela ei sitä
sinulle korvaa.
Matti mietti
hetken ja totesi:
- Niin… vaan
onhan se kolmaskin vaihtoehto… mutta se ei sinänsä kuulu lääkärille… kiitokset
rehellisestä diagnoosista… jos me tästä lähdetäänkin… kotiin kuolemaan…
Maakuntakomissaari
Minni Törpstendaa-Huusonen aloitti jälleen uuden työpäivänsä ja katsoi totuttuun
tapaan toimistonsa kokovartalopeiliä todeten taas kertaalleen, että vaatteet
hyvin, tukka hyvin, meikki hyvin, kaikki hyvin. Aamupäivän rutiinien jälkeen
olisi aika siirtyä itse asiaan. Tämä olisi tärkeä päivä. EU:n uusi taakanjakodirektiivi
astuisi voimaan lähimmän kuukauden sisällä. Suomalaiset olivat onnistuneet hieman
viivyttämään väistämätöntä mutta nyt sen aika olisi tullut. Ja se koskisi myös
Pohjois-Savoa. Hän katsoi muistiota jonka kansliapäällikkö Öristén oli hänelle
antanut luettavaksi.
- Olenko siis ymmärtänyt
oikein? Kymmenen prosenttia?
- Kyllä.
Pohjois-Savon tuore taakanjakovastuu on kymmenen prosenttia maakunnan
väkiluvusta. Eli siis noin 25.000 turvapaikanhakijaa siis toisin sanoen
pysyvästi asutettavaa ja elätettävää afrikkalaista ja lähi-itäläistä. Eiväthän
ne täältä koskaan minnekään lähde kun kerran ovat tänne päässeet.
- Mutta miten
ihmeessä me tästä selvitään? Miten tuo saadaan menemään läpi?
- Jaa mitenkö?
No käskemällä niin kuin aina ennenkin. Maakunta päättää sosiaalipuolen asioista
eikä kunniakunnilla ole siihen nokan koputtamista. Koko lössi sijoitetaan
maakuntaan ja jaetaan suhteellisesti väkiluvun mukaan. Helppoa jakolaskua. Ei
se sen monimutkaisempaa ole.
- Niin mutta…
entä jos ne kunniakunnat panevat hanttiin…
- Hanttiin? Millä?
Laki on selvä. Kunniakunnat eivät päätä maakunnan eivätkä siis omankaan
alueensa sosiaali- ja terveyspalveluista. Maakunta päättää. Ei niillä ole muuta
mahdollisuutta kuin suostua. Kun tosiasiassahan ne ovat vain kaupunginosia
joilla ei ole enää muuta kuin oma vaakuna.
- Entä
yksittäiset ihmiset? Kun noitten turvapaikanhakijoitten kohdalla on niin paljon
niitä väkivalta- ja seksuaalirikoksiakin? Valtamedia tietysti kantaa vastuunsa
eikä kerro niistä juurikaan mutta kun on tuo vaihtoehtomedia… joku voi
hermostua…
- Siitä, joka
ensimmäisenä nostaa kätensä vastarintaan tehdään varoittava esimerkki. Ja mikä
vaihtoehtomedia? Niin MV-lehti kuin Hommaforum on saatu oikeuden päätöksellä
hiljennettyä ja lopetettua. On enää yksittäisiä blogeja ja muita viritelmiä ja
jos niitten pitäjiä ei saada selville ja tuomittavaksi niin ne saadaan
palvelunestohyökkäyksillä kyllä hiljennettyä. Meillä on enää Yle, Helsingin
Sanomat ja maakuntalehdet. Ja sinun tulee muistaa se, että vihakirjoittamiseen suhtaudutaan nykyisin
hyvin ankarasti. Meillähän laki sallii itse asiassa varsin ankaratkin tuomiot.
Niitä vaan on tupattu aikaisemmin antaa sieltä lievemmästä päästä mutta onneksi
linja on muuttunut. Kuopion käräjäoikeus ja Itä-Suomen hovioikeus on sen verran
demlalainen että se ei tuota ongelmaa. Ole huoletta. Kyllä hallintolampaat ovat
edelleenkin hallintolampaita. Mitä ne muka tekisivät? Räjäyttelisivät pommeja
vai, häh häh?
Maakuntakomissaari
Minni Törstendaa-Huusonen katseli hetken ajan edessään olevaa muistiota ja
sanoi sitten:
- Niin… tiedän
että olen poliittinen broileri enkä myöskään ole mikään järjen jättiläinen. En
minä sitä kiistä. Ja se kai lienee menestykseni salaisuuskin. Olen vain aina mennyt
junan mukana ja nyökytellyt päätäni kun sitä on vaadittu. Kun enhän minä muuhunkaan
pysty enkä muuta osaa. Mutta nyt minun on pakko kysyä, että millä nuo 25.000
elätettävää varsinaisesti elätetään?
Öristén hymyili
tavalla jota rahvaanomaisempi ihminen olisi saattanut sanoa vittumaiseksi,
kohenteli hieman kravattinsa asentoa ja vastasi:
- No, ei se niin
vaikea homma ole. Ensiksi me pienennämme sitä pienempien taajamien sosiaali- ja
terveysharppiympyrää viidestä kilometristä kahteen kilometriin. Sitten me
lopetamme kouluruokailun kokonaisuudessaan. Keittäjiä tarvitaan kumminkin
tekemään ruokaa uussuomalaisille tulijoille. Ja sitten nostamme maakuntaveroa
kolme prosenttiyksikköä ja haja-asutusalueen rangaistusveroa vielä kaksi
yksikköä. Luonnollisesti keskeytämme kaikki tietyöt. Autot ovat nykyisin sen
verran hyviä että kyllä ne pärjää vähän kuoppaisemmallakin tiellä. Näin minä
ainakin omien kokemusteni perusteella kuvittelisin. Tosin en minä paljon
muualla ajele kuin Kuopiossa eikä minua muu niin kinnostakaan. Eli me siirretään
rahaa momentilta toiselle. Ei se sen vaikeampaa ole.
- Mutta mihin ne
me uussuomalaiset ihmiset sitten sijoitamme? Niissä kunniakunnissa?
- Siellähän on
tyhjiä omakotitaloja vapaana vaikka huru mykke. Ja varsinkin maakunnan
pakkolunastamia sellaisia kun niitten aikaisemmat asukkaat ovat muuttaneet
kuutioasuntoihin sosiaali- ja terveysharppiympyrän sisälle. Eihän tässä ole
mitään ongelmaa.
- Niin mutta
eikös ne lunastetut omakotitalot ole sen harppiympyrän ulkopuolella?
- Entäs sitten?
Eihän se harppiympyrä uussuomalaisia turvapaikanhakijoita koske. Itse asiassa
näytänkin sinulle tämän suunnitelman –
joka on lähtöisin Helsingistä – eli Maakunnallinen Sosiaalilähettipalvelu.
Sillä kuskataan uussuomalaisia sosiaalitoimistoon, lääkärille, kaupalle ja
harrastamaan. Ja sillähän työllistetään ihmisiä uussuomalaisia palvelemaan. Se
nostaa bruttokansantuotetta.
-
Bruttokansantuotetta… niin, eikös se ollut niin että mitä isompi
bruttokansantuote niin sen paremmin meillä menee?
- No juuri
niinhän se oli.
- No… ehkä me
sitten selviämme tästä. Ja ehkä siitä on hyötyäkin. Laitetaan rattaat pyörimään
ja toivotetaan 25.000 uussuomalaista tervetulleeksi Pohjois-Savoon. Wippajei!
Ei muuta kuin pullahalaamaan!
Vesannossa Matin
ja Martan pihalle oli tullut kaksi autoa ja niitä olivat kuskanneet
kolmikymppiset vakavailmeiset miehet. Jouko Jääskiä ja Pertti Grönstrand. Toinen
autoista oli Nissanin pick-up ja toinen melko vanha Volkswagen Transporter. Miehet
poistuisivat paikalta Nissanilla ja Transporter jäisi Matille ja Martalle. Miehet
kättelivät pariskuntaa ja kysyivät sitten vakavana:
- Oletteko aivan
varmoja? Teidän ei ole pakko tehdä tätä.
Matti vastasi:
- Ei varmaankaan
ole. Mutta jonkunhan se on tehtävä. Jossain vaiheessa edes. Jonkunlaiseksi
aloitussignaaliksi. Kun muukaan ei auta. Kai se puhumisen aika on sitten kumminkin
ohi. Vaikka sitä niin pitkään yritettiin. Ja parempi että me kuin te. Teillä on
nuoret perheet ja teillä on vielä elämä edessänne. Meillä tilanne on toinen.
Minähän olen jo itse asiassa kuollut. Kroppa vaan ei ole ymmärtänyt tajuta sitä
vielä. Parempi kertarytinä kuin pitkä kituminen.
- Mutta entäs
Martta? Sinulla ei ole syöpää. Me auttaisimme sinua kyllä.
- Ei ole syöpää
niin. Mutta ei ole myöskään kykyä pitää yllä tätä taloa ilman Mattia. Ettekä te
joka hetki ehdi olla täällä auttamassa vaikka uskon vilpittömään auttamisen
haluunne. Ja me olemme olleet viisikymmentä vuotta naimisissa. En minä osaa
elää ilman häntä. Varsinkaan jossain helvetin yhdeksän neliön eläkeläiskuutiossa.
Päätös on tehty ja eilen se varmistettiin niin kuin hyvin tiedätte. Eihän
täällä ole enää muuta kuin seinät.
Edellisenä
päivänä kyläläiset olivat käyneet Matin ja Martan kotona sillä evästyksellä
että viekää täältä kaikki mistä teille suinkin on hyötyä. Me emme sitä enää
tarvitse. Maksua ei oteta sillä sille ei ole enää käyttöä. Melko tyhjäksi
asunto oltiin saatukin. Pääosan vei kylätoimikunta joka otti tavaroita talteen
sen vuoksi että sillä voitaisiin auttaa sekä kylän kiertokoulua että
taloudellisesti hankalaan asemaan joutuneita kyläläisiä. Sekä televisio että
tietokone oltiin viety kiertokoulun käyttöön. Varsinaista peruskoulua kun
kylällä ei enää ollut aikoihin.
Matti vinkkasi Transporteria
kohti peukalollaan ja kysyi:
- Paljonkos
siellä on?
Jouko vastasi:
- Neljäsataa
kiloa. Ja sytyttimenä kahdenkymmenen kilon hävityspanos. Ja niitten ympärillä
on melkoinen määrä rautaromua.
Matti oli hetken
hiljaa ja sanoi sitten:
- Hyvä.
Teettehän te meille sen viimeisen palveluksen josta sovittiin?
- Tulee
tapahtumaan.
Kun Jouko ja
Pertti kuulisivat sen, minkä uutisista epäilemättä tulisivat kuulemaan, he
polttaisivat Matin ja Martan talon. Sitä ei annettaisi maakuntahallinnolle eikä
siinä tulisi asumaan ensimmäistäkään uussuomalaista.
- No niin.
Kiitos sitten kaikesta. Ja hyvästi.
Matti ja Martta
kättelivät Joukoa ja Perttiä. Sen kummempia seremonioita ei tarvittu. Matti
ajoi ensiksi Vesannon keskustaan jossa hän tankkasi auton. Hän vilkaisi samalla
iltapäivälehtien lööppejä. Ilta-Sanomissa joku wanna be-julkkistyrkky näytti
olevan pahoillaan kun häntä ei otettu vakavasti. Ja Iltalehdessä lööppinä näkyi
olevan lista viidestätoista tavasta jolla selviäisi kun oli pettänyt
puolisoaan. Matti ja Martta tiesivät, että paras tapa selvitä oli se kun ei
pettänyt ollenkaan.
Sitten he
jatkoivat matkaansa. Ja he tiesivät myös että huomenna lööppeihin olisi tarjolla
ihan oikeaa uutisaihetta.
Kiitokset kaverilleni Lötjöselle kirjoituksen pohjaideasta jota hieman laajensin. Miesten metsästysreissujen saunaillat ovat ehkä maailman mahtavinta korpifilosofian polttoainetta. Samoista istunnoista on kehitetty myös d´Lötjösen vaalimenetelmä jonka käyttöönottoa voisi harkita vakavasti.