JO JOUTUI ARMAS AIKA

Ollaan kesän kynnyksellä ja kouluissakin ollaan saatu pian taas yksi lukuvuosi rämmittyä. Koronan myötä tietysti touhu meni vielä huomattavasti enemmän rämpimiseksi kuin yleensä. En sinänsä puutu siihen vaan mietin kouluja edelleenkin vaivaavaa syöpää eli koulukiusaamista. Monelle koulukiusatulle oppilaalle etäopetusjakso on ollut suorastaan luojan lahja. He ovat silloin saaneet olla suhteellisen rauhassa. Termi ”kiusaaminen” on sinänsä täysin väärä ja vähättelevä. Oikea termi olisi sadistinen toiseen ihmiseen kohdistuva jatkuva terrori joka repii ihmisen sisältä kappaleiksi ja mitä enemmän ihminen kärsii sen enemmän häntä terrorisoiva sadisti saa nautintoa. Osa selviää siitä, osa ei ja heidän elämänsä on pilattu jo lapsena. Osa tekee itsemurhan.

Itse olin aikanaan koulukiusattu mutta siitä onnellisessa asemassa että kiusaaminen rajoittui nimenomaan kouluun. Vapaa-ajalla omalla asuinalueella ei ollut muita kuin hyviä kavereita ja kevätjuhlassa lauletussa ”jo joutui armas aika”-laulussa oli kiusatulle lapselle aivan erilainen ja astetta mukavampi sanoma kuin muille. Edessä olisi kaksi ja puoli kuukautta täydellisen rauhan aikaa. Jo joutui armas aika, piru vie, todellakin.

Nykyaikana tilanne on näitten hemmetin älyhärpäkkeitten myötä kiusatulle toinen ja terrori jatkuu niitten avulla kouluajan ulkopuolellakin. Yhteistä kiusatulle silloin ja kiusatulle nyt on sen tosiasian ymmärtäminen että kukaan ei auta eikä tosiasiassa edes välitä vaikka muuta selittääkin. Ei varsinkaan koulu jonka ”kiva koulu”-projektit ovat pelkkää puhetta ja opettajanhuoneen hyllylle laitettuja mappeja. Koulu on ollut ja on edelleenkin psykopaattien paratiisi. Koulun ”toimenpiteet” menevät edelleenkin samalla lailla kuin mitä kirjoitin jo vuonna 2007:

Jäljelle jääkin sitten akateemisten ammattilaistemme kehittämät menetelmät eli puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Keskustellaan kiusaajan kanssa ”avoimessa vuorovaikutuksessa”. Kerrotaan kiusaajalle, että lain mukaan ei saa kiusata. Kyselläänpä kiusaajalta itseltäänkin, että kuinka asiaan tulisi puuttua. Pyritään (edelleen keskustelemalla) siihen, että kiusaaja ”tunnistaa omat tunteensa kiusaamistilanteessa ja sitä kautta oppii oman toimintansa herättämät negatiiviset tunteet kiusatussa”. Ehkäpä (edelleen avoimesti keskustelemalla) autetaan kiusaajaa kehittämään empatian tunteitaan. Lopuksi keskustellaan sekä kiusaajan että kiusattavan kanssa yhtä aikaa, naputellaan tietokoneella hieno sopimus että nyt ei enää kiusatakaan ja sitten vielä sutaistaan nimet alle.

Tämän ”avoimessa vuorovaikutuksessa käydyn keskusteluprosessin” aikana kasv.ped.yht.kunt.tiet.selitystiet.ja.piirileikki-ylivälipedagogian maisteri Milla Liimatainen hoksaa itsekin, että tää touhuhan on pelkkää pelleilyä. Kiusattua rääkätään niin kuin ennenkin, ja sattuupa sitten sellaisia tapauksia (mm. Yrjöperskeles on näihin urallaan törmännyt lukuisasti) että nimenomaan tämä rääkätty kaveri otetaan huostaan ja sijoitetaan johonkin laitokseen, jossa on oma koulu. Jotenkin takaperoista.

Sadistinen koulukiusaaja/terroristi oppii näissä istunnoissa että hän voi tehdä aivan mitä hän lystää. Ja terrorisoitu lapsi/nuori puolestaan oppii hyvin nopeasti että järjestelmä ei ole kiinnostunut hänestä eikä hänen hyvinvoinnistaan. Se on kiinnostunut vain ylläpitämistään kulisseista ja siitä illuusiosta että se mukamas tekee jotain, tekee tehokkaasti ja tekee ammattitaitoisesti.

Vaikka alaikäiset eivät tätä blogia juuri luekaan niin hotellin respasta toivotetaan voimia ja jaksamista kaikille koulukiusatuille ja oikein hyvää kesää muillekin. Ja laitetaan uusintana vuonna 2009 kirjoitettu pätkä siitä, kuinka pikkunen poika vietti kesäänsä aikanaan Kekkoslovakiassa. Toivottavasti sellaisia pikkusen pojan kesiä on vielä tarjolla 2010-luvullakin syntyneille:

Sehän oli alkukesää jotain vuonna 1973 tai 1974. Koulut olivat taas kesäksi loppuneet ja pikkupojalle oli tullut vapauden aika, joka osattiin myös taiten käyttää. Siinä olin minä, Perskeleen Ykä ja kaverini Pöntisen Jone. Pari semmosta tavallista räkänokkaa siis. Me oltiin semmosella aukealla, lähellä Pöntisten taloa. Ojitettu se joskus oli, mutta ei siinä kasvanut kuin jonkun verran lepikkoa. Sehän oli Firman maita, niin kuin melkein kaikki kotikunnassamme. Firma oli kai sen muutaman hehtaarin läntin vallan unohtanut.

Meille nöösipojillehan se sopi. Siellä oli kiva pyöriä ja keksiä kaikenlaista puuhaa, mitä nöösipojat nyt yleensäkin tapaavat puuhailla. Kaikenlainen räjäyttäminen oli yksi mielipuuhiamme. Tykinlaukaukset ja kiinanpommit olivat siihen aikaan aivan eri tason jytkyjä kuin sitten parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin niitä kiinalaisia ylijäämämukamastykinjyskyjä sai ostaa ämpärillisen kympillä.

Siihen aikaan paukut olivat tietysti paljon kalliimpia, eikä sitä rahaakaan niin kauheasti nyrkillätapettavilla ollut. Mutta kun kimpassa kerättiin pennoset, niin paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä sai aina jonkinlaisen arsenaalin mukaansa. Jos ei muuta, niin sitten papatteja. Ei meillä Jonen kanssa sinä päivänä muuta ollutkaan mukana. Papattimatto tietysti purettiin ja jokainen paukku pamautettiin yksi kerrallaan. Sillä tavoin hupia riitti pitkäksi aikaa. Jokainen paukaus maustettiin pikkupojan räkänaurulla. Se vaan kuului asiaan.

Aukean vieressä oli rautatie. Aina kun aukealla käytiin, piti tietysti käydä myös rautatiellä. Eihän siinä loppujen lopuksi ollut kuin kivenmurikoita alla ja liipettejä ja kiskoja päällä, mutta jotakin kumman vetoavaa siinä oli. Se hajukin siinä oli pikkupojan nenään niin kovin kutsuva. Ihan niin kuin siinä olisi ollut tuulahdus siitä isojen ja vahvojen äijien maailmasta, johon mekin aikanaan mentäisiin. Joskus kiskot tuntuivat pitävän humisevaa ääntä. Me painettiin korvat kiskoa vasten ja koitettiin kuulostella, miten kaukana seuraava juna olisi. Lucky Lukessakin tehtiin niin. Tosin Lucky Lukessa ne osasivat sen jotenkin paremmin. Niillä oli Lucky Lukessa kuudestilaukeavat ja kaikki. Meillä niitä ei ollut, mutta meillä oli aseista mahtavin: pikkusen pojan mielikuvitus. Käynti aukealla ja radalla oli aina seikkailu.

Sinä päivänä seikkailua ei tarvinnut kuvitella. Kun me siinä poksauttelimme papatteja yksi kerrallaan, huomasimme rataa pitkin kulkevan meitä kohden sellaisen hökötyksen, jota ennen emme olleet nähneet. Se oli aivan kuin kiskoille nostettu UAZ:in pakettiauto (ainakin armeijan käyneet sällit tietävät mistä on kyse). Mehän tuijoteltiin sitä silmät teevateina ja huomattiin samalla, että sehän jarruttaa. Päissämme tapahtui nopea, pikkupojille tuttu yhtälö, jossa määriteltiin toisaalta uuden asian kiinnostavuus kontra mahdollinen tehdystä tai ainakin suunnitellusta pahanteosta kiinnijäämisen ja remmiapelin uhka. Koska papatteja järeämpää arsenaalia ei tällä kertaa ollut mukana, uteliaisuus voitti.

Häkkyrä pysähtyi ja ulos astui pari VR:n miestä, jotka moikkasivat meitä päin iloisesti ja kysyivät, että mitäs möllit. Normaalin mitästässä-vastauksen jälkeen me kysyimme, että mitä te oikein teette. No miehethän puhuivat tehtävästään, josta yli puolet meni kyllä pään ja hilseen yli, kun tommosten pikkumöllien tekninen käsitystaito tuppaa jäämään sinne polkupyörän tasolle. Sen verran ymmärrettiin, että oli tulossa joku oikein raskas kuljetus ja ne vähän mittailivat radan kestävyyttä. Niin me ainakin se ymmärrettiin.

Hoidettuaan touhunsa miehet kysyivät, että haluaakos pojat ilmaista junakyytiä. Heidän seuraava stoppinsa oli vajaan kilometrin päässä oleva tasoristeys ja he voivat heittää meidät sinne, jos vaan kyyti kelpaa. Eihän meitä kahdesti tarvinnut käskeä. Me hypättiin kyytiin ja istuttiin semmoselle pikkupenkille. Häkkyrä piti aivan tolkutonta meteliä kulkiessaan, mutta ei se meitä haitannut, koska tuo kiskopompannappi oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista mittaria, venttiiliä ja hantaakia. Oltiinhan me molemmat jo oltu junassakin, mutta ei lättähatun vaunussa istuminen tuntuisi tämän jälkeen enää miltään. Mepä pojat oltiin mukana seikkailussa. Paska jäykkänä, mutta silti riemumielin.

Vajaan kilometrin matka ei kestä kuin vajaan kilometrin, joten ilo jäi lyhköseksi. Jotenkin sitä vaan ymmärsi, että kyytiä tuli tämän verran, eikä lisää kannata pyytää. Me kiitettiin ja pokattiin VR:n miehiä ja jatkettiin matkaa jalkaisin. Lähestöllä oli pikkunen puro, jota kutsuttiin Paskaojaksi. Siellä me paukuteltiin loput papatit. Tuumailtiin siinä keskenämme, että kertoiskos kavereille ja päätettiin, että ei kerrota. Ei ne usko kuitenkaan.

Ja totta kai me niille kerrottiin. Ja eihän ne tietenkään uskonut. Mutta oli se silti hieno päivä. Ja hieno kesä. Semmonen pikkusen pojan kesä.

Toivotaan, että nykyiselläkin koulukiusatulla on kaveri. Sillä jaksaa jo pitkälle. Muistutetaan vielä että niillä pojilla jotka elivät pikkusen pojan kesää silloin 1970-luvun alkupuolella oli jotain jota oli kaikilla suomalaisilla silloin. Eli tulevaisuuden toivo. 2000-luvulla syntyneiltä se on viety pois. Ja nykyisin niitä kiusaajia hankitaan tänne jo tuontitavarana ja asiaan liittyvää ongelmaa ei saa sanoa ongelmaksi. Jos kokonaisen sukupolven tulevaisuuden toivon ryöstää typerillä ja vielä tietoisilla päätöksillä niin mitä muuta se on kuin rikos?

Tämmönen moottoriresiina kuskasi pikkusia poikia silloin joskus. Pikkusen pojan kesänä.

PAKKOLUOTTAMUSTA VIRANOMAISEN PÄÄTÖKSELLÄ

Suomessa ollaan edelleenkin tilanteessa jossa poski solisee, leuka laulaa ja turpakäräjiä käydään koronan, koronan & koronan tiimoilta. Mutta muutakin maassamme toki tapahtuu koko ajan ja yksi näistä asioista on sisäministeriön ylläpitämä turpa kiinni-missio joka etenee edelleenkin sillä kyseinen ministeriö asetti työryhmän maalittamisen vastaisten toimien tehostamiseksi. Sisäministeriö itse uutisoi asiasta ja eniten silmään pisti seuraava kappale:

Maalittaminen kohdistuu yksilöön, mutta sen tavoitteena on usein vaikuttaa laajemmin yhteiskuntaan, instituutioihin sekä viranomaisia kohtaan tunnettuun luottamukseen, oikeusvaltion toimintaan ja rajoittaa perustuslaillista oikeuttaa sananvapauteen. Maalittamisen tavoitteena on rajata julkista keskustelua ja toimintaa. Pelkkä uhka maalittamisesta saattaa johtaa siihen, että sen mahdolliset kohteet rajoittavat itse sanan- ja toiminnanvapauttaan.

Ensinnäkin kyseessä on mainiota orwellilaista kaksoispuhetta sillä ministeriöhän väittää toimivansa sitä vastaan mitä se itse pyrkii tekemään eli nimenomaan rajoittamaan julkista keskustelua ja toimintaa. Eli pyrkii itse rajoittamaan perustuslaillista oikeutta sananvapauteen. Mutta vielä tärkeämpää on pyrkimys siihen että viranomaisia kohtaan ei saa esittää epäluottamusta. Tässä virkakoneisto – samoin kuin poliittinen eliitti sekä valtamedia joita suojelemaan kyseistä maalituslakia ollaan kyhäämässä – unohtaa että luottamus on samanlainen asia kuin kunnioitus. Sitä ei saa tittelillä, sitä ei saa virka-asemalla eikä sitä varsinkaan saa vaatimalla ja ruikuttamalla. Jos puhutaan luottamuksesta niin onko kansalaisen todellakin pakko luottaa järjestelmään joka:

1. Pyrkii jatkuvasti saamaan maahamme haittamaahanmuuttajia ja määrittelee kyseisen asian kyseenalaistamattomaksi ja arvostelun yläpuolella olevaksi itseisarvoksi eikä välitä siitä mitä se saa aikaan suomalaisille sekä inhimillisenä kärsimyksenä että taloudellisena rasituksena?

2. Pyrkii ilmastohysterian myötä suorastaan lopettamaan suomalaisen talouden ja samalla elinmahdollisuudet?

Niin virkakoneisto, poliittinen eliitti kuin valtamediakin ovat tietoisesti unohtaneet että ne ovat vastuussa kansalaisille. Sen sijaan ne ovat nostamassa itsensä muurahaiskansalaisten yläpuolella olevaksi rälssiksi joka on vastuussa vain itselleen ja joka vaatii ylläpitämään luottamuksen illuusiota rangaistuksen uhalla.

Sen lisäksi kyseinen rälssi ilmoittaa että tämä, juuri tämä ja vain tämä on oikeusvaltio. Olisi ehkä sittenkin helpompaa elää vääryysvaltiossa. Jos se on kyseisen oikeusvaltion vastakohta. Sillä luottamusta ei saada aikaan pakkokeinoilla. Niillä saadaan aikaan vain pelkoa.

Jotenkin tämän YYA-ajan pahimman propagandaelokuvan juliste tuntui sopivan tähän postaukseen.

JOTAIN IHAN MUUTA LXXXI

Eli otetaas pojat huurteiset

Tuolla hieman taempana kun poltettiin kartonkikaupalla Kekkoslovakian tupakkia niin sehän pistää suun kuivamaan. Samoin kesä alkaa pian – ainakin kalenterin mukaan –  lähestyä ja sekin tietysti janottaa joten on ehkä aika korkata huurteinen Kekkoslovakian malliin. Kyseinen malli ei tietysti suosituimmilta merkeiltään eroa hyvin paljoa nykyisenkään EU:n maakunta-Suomen mallista mutta kyllähän niitä niin menneitä kuin vielä juomattomia oluita kannattaa hieman muistella.

Muistelu – joka ei tietenkään ole läheskään täydellinen – ei perustu henkilökohtaisiin kokemuksiin sillä sattuneesta syystä muuan Ykä korkkasi ensimmäisen olutpullonsa vasta 1980-luvulle siirryttyä. Muistelmissa auttoi omalta osaltaan mainio Olutposti-julkaisu josta antoi vinkin blogikollega Vasarahammer. Kiitokset niin Olutpostille kuin Vasaralle.

Kekkoslovakiassahan oluen suhteen elettiin vielä hyvin tiiviisti lasipullon valta-aikaa. Tölkit olivat harvinaisempia ja kalliimpia. Hyvin suosittu olutmerkki oli ja on tietysti vieläkin Karjala jota kekkoslovakialaiset yrittivät vallata takaisin pullo kerrallaan. Valtausyritys jatkuu vielä tänäkin päivänä.

Karjalan menestyksestä (ei siis menetyksestä) on suurelta osin kiittäminen Neuvostoliiton Suomen suurlähettilästä Andrei Kovalevia joka vuonna 1968 julkisesti protestoi olutmerkin etiketissä olevaa Karjalan vaakunaa. Se kun meinasi revanssihenkeä ja muita ikäviä nationalistisia sanoja. Kari Suomalainen piirsi Kovalevin mussuttamisesta pilakuvan:

Tämän jälkeen Karjalan suosio lähti hurjaan nousuun ja olutta kutsuttiin jonkin aikaa nimellä ”Kovalevin Kova”.

Ilman itänaapurin tahatonta avustusta menestyi puolestaan Koff jonka silloisen mainoslauseen Kari Suomalainen nappasi muunneltuna tuohon yläpuolella olevaan Karjala-pilakuvaan. ”Sano vaan reilusti Koff”. Koffin kolmosen tuolloinen etiketti oli omasta mielestäni äärimmäisen tyylikäs:

Mainostihan Koffia myös enempi vasemmistolaisista teatteripiireistä tunnettu Kirsti Wallasvaara ja vielä Käpy Selän Alla-elokuvan ehkä tunnetuimman kohtauksen rooliasussaan:

Toki kekkoslovakialaiset myös ymmärsivät mainoslauseen mukaisesti että ei oo Lahden voittanutta:

Tunturipurojen raikkautta puolestaan tarjosi Lapin Kulta:

Silloin aikanaan saattoi mainostaa vain ykkösolutta. Liekö koskaan mitään niin vähän ostettua tuotetta mainostettu niin paljon? Nythän Lapin Kullan mainostaminen tunturipurojen raikkaudella olisi lähinnä vitsi sillä oluen tuotanto on siirretty jo aikaa sitten Torniosta Lahteen.

Kekkoslovakialaiselle – niin kuin myös nykysuomalaiselle –  maistui tietysti myös iisalmelainen Olvi jolle täytyy antaa kunniamaininta sillä se on se viimeinen itsenäinen suurempi suomalainen panimo:

Perinteisen Olvinsa lisäksi panimo toi markkinoille nykyisinkin suositun Sandelsin. Samalla lanseerattiin merkit Döbeln ja Cool:

Vain Sandels jäi elämään mikä allekirjoittanutta hieman ihmetyttää. Olisihan Döbeln-oluen lempinimi ”Tööpeli” jotenkin sopinut suomalaisen suuhun. Cool puolestaan hävisi hyvin nopeasti. Huomatkaa muuten tuossa mainoksessa että keppanan vahvuisissa oluissa on repäisykorkit ja nelosoluessa kruunukorkki.

Tuolloin 1970-luvulla kekkoslovakialaisille maistui myös Pyynikki-panimon Amiraali:

Tämäkin olut aiheutti hieman diplomaattista kädenvääntöä Suuren ja Mahtavan välillä, tosin jo Kekkoslovakian jälkeen 1980-luvulla. Eräässä Amiraali-etiketissä oli nimittäin japanilaisen amiraalin Heihachiro Togon kuva ja sen vuoksi olut sai suosiota myös Japanissa mikä ei Rauhanvaltiota puolestaan miellyttänyt. Kyseinen Togohan laivastoineen pisti venäläisiä erittäin pahasti käkättimeen Tsushiman salmen taistelussa vuonna 1905. Ilman uutta noottikriisiä tästäkin sentään selvittiin.

Nykyisin Karhu on Suomen suosituin olut mutta Kekkoslovakiassa se oli enempi paikallinen porilainen olutmerkki:

Nykyisin ei tietysti noita mainoksen perinteisiä viikatehommia ole enää aikoihin ollut. Porin olutta myytiin tietysti muitakin merkkejä ja on varsin harmittavaista ettei interwebin ihmeellisestä maailmasta löydy enää sitä Porin oluen tv-mainosta (pikku-Ykän ihan niitä ensimmäisiä muistoja) jossa miehet poksauttivat sormella ja huulella poks-äänen ja totesivat että ”Pojat! Poks! Porilaista!” Mahtaako kukaan muistaa kyseistä mainosta?

Tässä vaiheessa tulee muistuttaa että Porin Matti ei ole olutmerkki vaan Kekkoslovakiassa ja myöhemminkin suosittu uunimalli:

Ja laitetaan tähän toinenkin välijuttu aiheenaan ”katoava kansanperinne” eli perinteinen pontikankeitto on Suomessa Kekkoslovakian ajoista vähentynyt, ettei suorastaan romahtanut:

On tehdas piilossa tuolla,

metsän laidalla turvesuolla,

siellä pontikka hiljalleen tippuu,

ja setelit painetaan nippuun…

Nykyisin kasvatellaan vaan sitä saatanan pilveä. Jos mennään Porista jonkun verran etelämpään ja pysytään edelleenkin silloisessa Turun ja Porin läänissä (mitä se alokas selittää, ettehän te voi olla kahdesta läänistä kotoisin yhtä aikaa!) niin päädytään tietysti Turkuun ja Kekkoslovakian aikaan ainakin siellä Turussa päin varsin suosittuun Aura-olueen:

Kekkoslovakialaisille tarjottiin myös hörsittäväksi Mustaa Hevosta:

Kyseistä olutta on myyty myöhemminkin eri muodoissa mutta tuolloin se oli vaaleaa lageria. Muistutetaan lukijoita (kekkoslovakialaiset kyllä muistavat) että keskiolut vapautui elintarvikekauppojen myyntiin vuonna 1969. Näinhän ei tapahtunut kaikkialla vaan ns. kuivia kuntia oli kaikkiaan noin yhdeksänkymmentä. Viimeinen kuivuudestaan luopunut oli pohjanmaalainen Luodon kunta vuonna 1995. Keskioluen vapauttamisen myötä markkinoille tuli paljon uusia, nyt jo hävinneitä merkkejä. Tässä muutama:

Seitsemän Veljestä:

Viapori:

Hakkapeliitta:

Ja Kippari:

Tämän lyhyen katsauksen myötä voidaan todeta että Kekkoslovakian puhtaasti kotimainen oluttarjonta oli tavalliselle ihmiselle varsin riittävä. Ulkomaalaisia oluita alkoi tulla elintarvikekauppoihin myyntiin muistaakseni vasta 1988 jolloin elettiin jo Koiviston Suomessa joka edelleenkin kuvitteli että Suuri ja Mahtava on Suuri ja Ikuinen. Ei mennyt kauaakaan kun huomattiin että asiaa nimeltä ikuinen ei välttämättä ole olemassakaan. Muuta kuin ehkä suomalaisen miehen pyhä perusvitutus. Ja nykyisinhän sitä pyhää perusvitutusta voi hetkeksi helpottaa maukkaalla oluella jota kekkoslovakialainen kansa ei vielä tuntenut. Ehkä Pertinlaakson Panimon ryppyilemättömän maukas Tsuhnan Kosto olisi aromillaan pelastanut Suomen niin taistolaisuudelta kuin YYA-Suomen pahimmilta ylilyönneiltä jotka hieman muunnettuna jatkuvat Suomessa vieläkin:

Jatketaan asenteellisen oluen merkeissä tätä kesän odotusta.

EPÄILYKSEN PIRU JA KUULUSTELU

Helsinki, nykypäivä…

Järjestelmäpuolueen opportunistisen alaosaston pitkäaikainen ja menestyksekäs urapoliitikko Ruilikki Pervortten nukkui vuoteessaan levottomasti, kääntyili, ynähteli ja näki sekavaa unta. Unessa hän tunsi, että jokin Suomessa oli muuttunut mutta hän ei osannut täysin hahmottaa, että mikä. Jotain hänen kannaltaan ikävää se kuitenkin oli. Niin kuin kaikki karkaisi käsistä. Uni alkoi muuttua selkeämmäksi aivan niin kuin kakofoninen musiikki joka pikkuhiljaa muuttui selväksi melodiaksi.

Hän näytti olevan jossain huoneessa. Kyseessä oli selvästi kuulusteluun tarkoitettu pieni huone. Hän istui tuolilla, hänen edessään oli toimistopöytä ja sen takana puolestaan istui, piru vie, hänen vanha tuttavansa Epäilyksen Piru. Se sarvipää joka oli käynyt kiusaamassa häntä niin monta kertaa. Mutta tällä kertaa se vaikutti hieman toisenlaiselta. Niin, sillähän oli päällään maastopuku jonka hihassa oli sininen nauha ja rinnuksessa luki Suojelukaarti. Ne perkeleen muurahaiskansalaiset olivat tainneet tehdä sen, mitä Ruilikki oli jo jonkin aikaa pelännyt.

Epäilyksen Piru oli edelleenkin hiljaa ja katseli kädessään olevaa tuoretta tutkimusaineistoa. Siinä oli ne samat tiedot jotka Ruilikki oli lukenut valtamediasta aikaisemmin päivällä ja noitunut että perkelettäkö ne tuollaisia julkaisivat. Tutkimuksessa kerrottiin että vuonna 2019 epäillyissä raiskausrikoksissa oli 38 prosenttia tekijöistä ollut ulkomaalainen. Ja erityisesti niin Ruilikinkin välttämättöminä suitsuttamia etnisesti edistyksellisiä sellaisia. Kun otti huomioon sen porukan määrän Suomessa niin tieto oli hälyttävä. Ei Ruilikin mielestä itse aiheensa vuoksi vaan sen vuoksi minkälaisia ikäviä kysymyksiä se saattaisi herättää.

Nyt Epäilyksen Piru nosti katseensa paperista ja totesi:

- Niin. 38 prosenttia. Komea luku haittamaahanmuutolla eiks vaan? Eikä se edes riitä sillä Suomen kansalaisuuden saaneet haittamaahanmuuttajat lasketaan näissä raveissa suomalaisiksi. Kansalaisuuden, joita te olette jakaneet kuin ämpäreitä kauppakeskuksen avajaisissa. Ja kun katsoo lukemia niin huomaa, että trendi on jatkuvasti kasvava. Tiedättekös, urapoliitikko Ruilikki Pervortten, te olette vastuussa. Yhtenä kaltaisistanne.

- Miksi minä muka olen vastuussa? En minä käsittääkseni ole ketään raiskannut?

Epäilyksen Piru irvisti, joskaan ei niin pirullisesti kuin yleensä vaan lähinnä kyllästyneen tympeästi:

- Te olette vastuussa siksi, että tätä ei olisi tapahtunut ilman teitä. Te olette tienneet tämän koko ajan. Jo 1990-luvulta saakka. Mutta te olette kiistäneet ongelman olemassaolon ja pyrkineet peittämään sen. Te olette saaneet aikaan tilanteen jossa tietyn etnisesti edistyksellisen haittamaahanmuuttajaryhmittymän tekemiä rikoksia yritetään niin poliittisen koneiston, virkakoneiston ja valtamedian toimesta vähätellä ja selittää merkityksettömäksi. Raskaita, raakoja ja vielä alaikäisiin kohdistuvia rikoksia.

- Lisäksi te olette haalineet niitä Suomeen jatkuvasti lisää ja samalla pakottaneet tavalliset kansalaiset kustantamaan miljardeja vuodessa maksavan haittamaahanmuuton automaatin joka on parhaimmillaan heille puhdasta persnettoa ja pahimmillaan kipua, kärsimystä ja jopa kuolemaa. Lisäksi olette saaneet aikaan tilanteen jossa tämän järjettömän asiantilan arvostelu ollaan kriminalisoimassa. Saatana, sanon mä vaan. Olenhan minäkin jo virkani puolesta koko perkele mutta on minullakin sentään jonkinlainen moraali. Mitä teillä ei ole. Ja nyt kun komento on muuttunut, niin nämä tekemisenne otetaan aivan uudenlaiseen käsittelyyn.

Ruilikki rykäisi hieman ja sanoi sitten hiljaisella äänellä:

- Onhan… onhan se totta. Mutta minä en keksinyt enkä kehittänyt tuota. Minä halusin tehdä poliittisen uran ja kun hyppäsin mukaan politiikkaan niin tuo juna oli jo lähtenyt liikkeelle. Eihän minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin ja virallisesti kannattaa vallitsevaa linjaa. Se oli poliittista realismia vaikka se ehkä sotikin arkipäivän realismia vastaan. Mutta vain poliittinen realismi on se vallitseva totuus joka merkitsee. Niin että ei minua voi tuomita mistään. Minä olen ollut Järjestelmäpuolueen toiminnassa kuin ajopuu. Lastu laineilla.

Epäilyksen Piru otti nyt tutun pirullisen irvistyksen:

- Tiedättekös, urapoliitikko Ruilikki Pervortten. Minä olen ollut näissä hommissa jo pitkään ja olen kuullut nuo samat selitykset lukemattomia kertoja. Eikä niillä tähänkään mennessä ole ollut merkitystä. Niillä oli merkitystä täsmälleen niin pitkään kuin te olitte vallassa. Nyt tilanne on muuttunut. Eikä tämä touhu kuulkaa mene niin että me etsimme patient zeron ja rankaisemme vain häntä.

Epäilyksen Piru nyökkäsi huoneessa seisovalle kahdelle suojelukaartilaiselle. He nostivat Ruilikin ylös tuolista, löivät hänelle käsiraudat, veivät ulos huoneesta ja alkoivat kuljettaa pitkin käytävää joka unessa hävisi pyörteiseen sumuun. Jostain kaukaa Ruilikki kuuli äänen:

-  Osallisuudesta sekä törkeään maanpetokseen että valtiopetokseen. Osallisuudesta yhteiskunnallista valta-asemaa käyttäen kansalaisten turvallisuuden tietoiseen heikentämiseen ja sitä kautta avunannosta murhiin, tappoihin, ryöstöihin, raiskauksiin ja pahoinpitelyihin. Osallisuudesta yhteiskuntarauhan romuttamiseen. Osallisuudesta yhteiskunnallisen luottamuksen romuttamiseen. Osallisuudesta aktiiviseen sananvapauden tukahduttamiseen. Osallisuudesta koululaitoksen muuttamisessa poliittisen propagandan välineeksi. Osallisuudesta oikeuslaitoksen muuttamisessa poliittisen manipuloinnin sekä kansalaisten alistamisen ja hiljentämisen välineeksi. Osallisuudesta kantaväestön muuttamisessa toisen luokan kansalaisiksi. Sekä osallisuudesta ennenäkemättömän typerään ja vaaralliseen etnisen väestörakenteen muutoskokeiluun tuomitaan syytetty kärsimään…

…samaan aikaan valvemaailmassa…

Epäilyksen Piru leijaili Ruilikin makuuhuoneessa ja katsoi kun hän pyöri unissaan. Aamulla hän heräisi hikisenä ja ajattelisi että taas hänellä on edessä yksi päivä jolloin hän mainostaa että tarpeeton ja vaarallinen onkin välttämätöntä ja väistämätöntä. No, ainakin hän kärsisi huonoa omaatuntoa. Edes hiukan. Näitä Järjestelmäpuolueen opportunistiosaston edustajia saattoi sentään kiusata. Toista oli Järjestelmäpuolueen utopistiosaston edustajien kanssa. Ne kun ihan oikeasti uskoivat utopiaansa. Tavallaan se teki heistä syyntakeettomia. Yhtä kaikki, siinä vaiheessa jos tämän maan lähihistoriaa aletaan oikein kunnolla perkaamaan niin silloin sinisilmäinen typeryys ei kävisi puolustukseksi.

MUUAN NYRKKIPAJA

Eli jotain ihan muuta eli pieni ja täysin epäpoliittinen nyrkkipajojen ylistys

Siirrytään masentavasta nykypäivästä taas hetkeksi kaukaiseen Kekkoslovakiaan ja pyörähdetään rutiossa. Tai siis studiossa niin kuin maalikylissä sanotaan. Nykyisinhän äänitysmahdollisuudet ovat täysin toisenlaiset kellaribändeillekin mutta tuolloin kunnon jälkeä varten tarvittiin jonkunlainen studio. Tuolloinhan elettiin vielä täysin analogitekniikan aikaa.

Suomessa studiot olivat keskittyneet pitkälle Helsinkiin ja ne olivat kehittäneet sekä äänitys- että efektointikalustoaan moniraitakaluston suuntaan. Tietysti Ruotsin tasosta oltiin vielä varsin kaukana. Mutta studiokentässä oli mukana ruma ankanpoikanen joka oli yllättävän suosittu. Kyseessä oli Lahdessa sijaitseva Microvox-studio jota isännöi itseoppinut äänivelho Pekka Nurmikallio. Studio oli lahtelaisen kerrostalon kellaritiloissa, pinta-alaa oli 60 neliömetriä ja katto oli sen verran matalalla että vähänkin pidempi muusikko joutui soittamaan istualtaan.

Microvox-studiota.

Toisin kuin Helsingin moniraitastudioissa, oli Microvoxissa vain kaksi Revoxin kaksiraitanauhuria. Lisäksi studiossa oli itse rakennettu miksauspöytä sekä jousikaiku ynnä kolmas kelanauhuri jota käytettiin nauhakaikuna. Ylimääräisenä efektinä oli sitten Pekka Nurmikallion äidin studion käyttäjille tarjoamat pullakahvit.

Tässä nyrkkipajassa riitti askeettisuudestaan huolimatta asiakkaita. Muun muassa:

- Eppu Normaali

- Juice Leskinen

- Hassisen Kone

- Pelle Miljoona

- Teddy And The Tigers

- Junnu Vainio

- Jukka Kuoppamäki

- Popeda

- Kari Peitsamo

- Wigwam

Ja käyttihän Microvoxia myös suosionsa huipulla ollut Hurriganes. Yhtye oli äänittänyt kaksi aikaisempaa albumia huippunykyaikaisessa Marcus Music-studiossa Tukholmassa mutta nyt bändin johtaja Remu päätti ottaa aivan toisen suunnan ja vuonna 1976 Hot Wheels-albumi äänitettiin Microvoxissa. Ile Kallio on kommentoinut valintaa:

Mä muistan, kun kävelin sinne ekan kerran. (...) Kyllä se oli niin karun näköistä. Remu halus kokeilla jotain käsittämätöntä ja mä olin ensin tyrmistynyt, et minkä takia me mennään tämmöseen studioon kun me oltais voitu valita mikä tahansa studio Euroopasta.

Ja Remu puolestaan kommentoi:

Ajattelin, että nyt me tullaan niin hirveään paikkaan, ettei erkkikään uskalla lähteä tonne äänittämään levyä. Sanoin kundeille, että nyt rapataan täysillä! Kun leikkiin on lähdetty, niin se viedään loppuun asti.

Cisse Häkkinen ja Pekka Nurmikallio. Syntymässä Hot Wheels.

Sehän sitten vietiin loppuun asti ja Hot Wheels möi Suomessa timanttilevyn verran jonka myyntiraja oli tuolloin 50.000 kappaletta. Ruotsissakin albumi nousi listoilla sijalle 18. Ohessa pieni pätkä historiaa eli Hurriganes työstää Hot Wheelsiä Microvoxissa.

Toki Microvoxissa äänitti myös lahtelainen Sleepy Sleepers, jolla oli tarinan mukaan jossain vaiheessa kunnia omata porttikielto kaikille suomalaisille tanssipaikoille. Sliippareitten The Mopott Show-albumin kannessa on mukana myös Pekka Nurmikallio joka levyn krediiteissä mainittiin nimellä Mopo Nurmikallio.

Muuan Ykä aikanaan ihmetteli että mikä heppu toi on toi O-kirjaimen ympäröimä heppu? Eihän se oo Sliippari. Myöhemmin tuli tajuttua että se oli Pekka ”Mopo” Nurmikallio.

Vaikka Microvoxia saattoi sanoa varsin totaaliseksi nyrkkipajaksi niin siellä äänitettiin kumminkin viisitoista kultalevyä (silloin 25.000 kappaletta) ja yksi timanttilevy. Ei huonosti nyrkkipajalle. Microvox toimi vuosina 1968 – 1982. Myöhemmin Nurmikallio siirtyi televisio- ja videotuotantoon. Hän kuoli pitkäaikaiseen sairauteen 65-vuotiaana vuonna 2008.

No entäs se soundi? Erosiko se kalliimmissa studioissa tehdystä? No emmää vaan tiedä. Kas kun tulee muistaa että niin pikku-Ykä kuin valtaosa sen ajan kekkoslovakialaisista rock-musiikin ystävistä kuuntelivat musiikkinsa monoradionauhurista c-kasetilta johon musiikki oli äänitetty Nuorten Sävellahjasta. Ei siinä oikein ollut suurta väliä oliko musiikki äänitetty Microvoxissa vaiko Abbey Road-studioilla.

Ehkä hifistit osaavat selvittää asiaa paremmin.

Nykyisinhän kellaribändeillä on käytössään aivan ilmaisia ohjelmia jotka vastaavat Kekkoslovakian ajan huippustudioita. Toisaalta nykyisessä formatoidussa musiikkimaailmassa bändien on vaikeaa saada levytyssopimuksia. Saisivatko Juice Leskisen tai Eppu Normaalin näköiset sällit nykyisin minkäänlaista mahdollisuutta levyttää?

No, tässä tämä pikkuinen nyrkkipajakatsaus Kekkoslovakiasta. Jolloin vielä ymmärrettiin että mitä rumempi jätkä niin sen paremmin rock´n´roll skulaa. Hyvää viikonloppua kaikille.

Ja tuetaan porukalla kaikenlaisia nyrkkipajoja.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CXXIII

1. Biologia uusiksi

Aikaisemmissa uutishavainnoissa pantiin fysiikkaa uusiksi ja nykyisessä koululaitoksessamme puolestaan – nähtävästi ilmastohysterian nimissä – laitetaan uusiksi biologia. Tässä on sivu kolmannen luokan ympäristöopin kirjasta. Klikkaa isommaksi:

Mitäs siinä on kummallista? No, ehkä se että ennenvanhaan kasvit tarvitsivat sitä nykyisin niin demonisoitua hiilidioksidia mutta eivät näköjään enää. Ja ainakin seuraavan mukaan tätä sovelletaan käytännössä:

Ja opettajan oppaassa puolestaan kehotetaan opettamaan ilmastoahdistusta:

Silloin Kekkoslovakian aikaan nulikkana oli kuitenkin helpompaa olla koulussa. Toki silloin peloteltiin ydinsodalla ja mahdollisella Neuvostoliiton miehityksellä mutta ainakaan ei tarvinnut ryhmäkeskusteluissa fundeerata että kuinkahan oma elämäntapa nämä mahdollisesti saa aikaiseksi.

2. Edistyksellisiä namimellejä

Kansan syvien rivien harras toive on sitten toteutunut. Eli Aakkoset-makeispussissa on nyt sitten mukana myös suomalaisten suuresti kaipaamia arabiankielisiä kirjaimia. Sinänsä kun makeista natustelee suussaan niin siinä tuntee vain maun eikä muuta mutta silti hotellin respassa herää pari kysymystä:

1. Kuinka moni ihminen on tällaista makeisfirmalta vaatinut?

2. Pitääkö kyseinen makeisfirma tätä todellakin jonkinlaisena myyntivalttina vai uhraako se jotain Tuntemattomalle Jumalalle kun se mieltää että sen on pakko uhrata?

3. Tilannetajua

17.5. vietettiin kaatuneitten muistopäivää. Sisäministeriö muisti twiitata asiasta ja siihen liittyvästä liputuksesta niin kuin asiaan kuuluukin. Sisäministeri itse puolestaan twiittasi muusta:

Toki hän jälleentwiittasi pari kaatuneiden muistopäivään liittyvää twiittiä. Mutta tämä oli hänelle pääasia. Kuinka suurta muuten tämä Ohisalon mainostama syrjintä Suomessa on ja kuinka pitkälle täytyy mennä ennen kuin sitä ei enää Ohisalon & kumppaneiden mielestä enää ole? No, joka tapauksessa hotellin respassa veikataan että toukokuussa 2021 suomalaiset muistelevat nykyistä korona-aikaa lämmöllä. Silloin, meinaten, huulipunahallitus joutui vielä jonkin verran tilanteen vuoksi jarruttelemaan utopiaansa. Vuoden päästä se on lyönyt jo vaihdetta isompaan läpeen. Kirjaimellisesti.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CXXII

1. Punavihreää piirakkaa päin näköä

Eräs Rakel Liekki on aikaisemmalla urallaan laajemmin tunnettu nätisti sanottuna ”ruumiillisen työn tekijänä”. Ei siinä sinänsä mitään eikä hänen aikaisempaan uraansa tarvitse keskittyä. Onhan niitä uranvaihtoja tehty ennenkin. Sillä puolestaan on merkitystä että tämä feministi- ja vasemmistoaktiivi on nykyisin Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksessa kolumnituottajana ja sitä myötä hän omaa Suomessa harvinaisen suuren mediavallan. Otetaanpa suorana kopiona Suomen Uutisista minkälaista tämä rakeloitu tiedonvälitys sitten on:

”Ensimmäinen Liekin rekrytoima uusi kolumnisti oli Feministisen puolueen perustajajäsen ja ex-varapuheenjohtaja Maryan Abdulkarim. Lokakuussa 2018 aloitti feministiaktivisti Emmi Nuorgam, joka on pitkäaikainen vihreän puolueen aktiivipoliitikko. Marraskuussa kirjailija ja transaktivisti Susi Nousiainen, joka kertoo olevansa sukupuolentutkimusta lukenut feministi. Taiteilija Aiju Salminen, joka vaikuttaa vasemmistolaisessa kulttuuriyhdistys Kiilassa ja on tuottanut feministiselle puolueelle vaalitaidetta. Tohtori Saara Särmä, feministisen ajatushautomo Hatun perustaja. Kirjailija Sisko Savonlahti, joka luonnehtii itseään punavihreäksi feministiksi. Sekä päätoimittaja Tuukka Tervonen, tuhokapitalistisista talousliberaaleista kirjoittava vasemmistoliiton entinen kuntavaaliehdokas.”

Monet ovat ihmetelleet että mikä se Rakel Liekin varsinainen pätevyys tähän tehtäväänsä oikein on mutta nykyisessä Suomessa ja varsinkin nykyisessä Ylessä hän on täysin pätevä. Sillä onhan hän feministi- ja vasemmistoaktiivi. Se Ylelle riittääkin. Kyseistä tapausta voidaan pitää yhtenä monista samanlaisista joissa Yle hieroo punavihreää ideologiaa vasten kansalaisen pärstää. Kansalaisen, joka joutuu rahoittamaan tuon pärstänhieromisen vastoin omaa haluaan.

2. Fysiikka = sosiaalinen konstruktio

Sisäministeriö (muistaakos kukaan että kukas se sisäministeri mahtoikaan olla) on kovasti huolissaan palo- ja pelastusalan tasa-arvosta. Kun asiaan liittyvää Ylen uutista lukee niin huomaa, että alalla ei ole tarpeeksi ”naisia, toimintarajoitteisia henkilöitä ja erityisryhmiä”. Ja ongelmaksi nähdään myös pelastusalan koulujen pääsykokeiden fyysiset testit.

Meillä on tiedossa eri lähteistä, että fyysisen suorituskyvyn testaamisen tapa on vaikuttanut jopa niin, ettei ole edes lähdetty hakemaan alalle, koska jo ennalta on pidetty valintakoetta ja etenkin fyysisiä testejä niin haastavina.

Hotellin respassa on myös ”tiedossa eri lähteistä” että palomiehen varusteet painavat parhaimmillaan useita kymmeniä kiloja ja niitten kanssa joudutaan tarvittaessa nousemaan ties kuinka monenteen kerrokseen ja ehkä tullaan vielä tollainen satakiloinen potilas mukana alas. Tämä asia on fysiikkaa eikä se siitä selittämällä miksikään muutu. Se, että amerikkalaisissa tv-sarjoissa hentoiset pimut pistävät neljää jätkää turpaan ilman että menee edes kampaus sekaisin on fiktiota. Fysiikka on faktaa. Jos ei läpäise tarvittavia fyysisiä testejä on töissä lähinnä turvallisuusriski.

Pelastusylijohtaja Kimmo Kohvakka puhuu asiasta uutisen mukaan niin kuin kunnon virkakyösti ainakin:

Fyysisen kunnon kriteerejä ei ole tarkoitus löyhentää, sillä se olisi Kohvakan mukaan jo työturvallisuuskysymys. Kyse on hänen mukaansa ennemmin siitä, onko testaustapa oikea.

Suomentaisiko joku tuon lauseen ymmärrettäväksi? Vai oliko niin, että sitä ei ollut tarkoituskaan ymmärtää. Kysehän oli suomen kolmannesta virallisesta kielestä eli byrokraatista.

Pelastusopiston päivitetty vaakuna.

3. Kansanliike tai jotakin

Ilta-Sanomat uutisoi:

Helsinki aikoo jättää mies-loppuiset ammattinimikkeet historiaan: 45 on sellaisia, joihin liittyy ”neutralisointitarve”.

Mm. esimiehestä tulee sitten esihenkilö. No, tämähän on se kuuluisa ajan henki mutta hotellin respasta esitetään kysymys:

Kuinka suuret kansanjoukot ovat nähneet vanhoissa ammattinimikkeissä jotain vikaa? Koko pataljoona? Komppania ehkä? Oliko joukkue? Ettei ryhmä? No mikä siellä pusikossa sitten risahti? Johan me saatiin ne sukupuolineutraalit liikennemerkitkin. Mitä seuraavaksi? Kyllä feministit aivan varmasti jotakin keksivät.

Ketään loukkaamatonta tekstiä.

4. Lisää akateemisia suojatyöläisiä

Palataanpa taas Ylen uutisointiin. Noin ensi alkuun voisi tuntua hyvinkin järkevältä otsikolta seuraava:

EK: Suomi kouluttaa nuoria väärille aloille

Niin hotellin respankin mielestä. Mutta juttu jatkuu:

Ilmastonmuutoksen käytännön osaajia tarvitaan nopeasti: neljän vuoden rahat jaetaan nyt.

Ja sitten mukaan tulee muuan Paula Karhunen joka komppaa:

Maailmanparantamisen pitää onnistua opiskelipa mitä alaa tahansa.

Kyseinen Karhunen on politiikan ja viestinnän opiskelija Helsingin yliopistosta sekä vihreitten nuorten jäsen joten epäilemättä kyseessä on taas eräs nouseva tähti. Uutisessa mainitaan:

Suomi aikoo olla hiilineutraali viidentoista vuoden kuluttua, ja siksi nyt on jo kiire kouluttaa ihmisiä, jotka pystyvät johdattamaan taloutta hiilettömyyteen.

Näin sanoo Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja Riikka Heikinheimo. Hänen mukaansa Suomen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen aloituspaikat on laitettava kunnon remonttiin.

Kyseinen hiilineutraalisuus on kylläkin vielä vain utopistisen huulipunahallituksemme haave. Tämä mainittu maailmanparannus Suomen kohdalla puolestaan  tarkoittaa lähinnä suomalaisen elinkeinoelämän romuttamista ilmastohysterian ja vihreän egonruokkimisen nimissä. Siihen tarvitaan sitten lisää palkattuja ammattilaisia. Mitä muuten ammattilaisuuteen tulee niin siitä kertoo uutinen lisää. Aalto-yliopistosta todetaan:

Suomen koulutusvision mukaan korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus ikäluokasta pitäisi nostaa 50 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Urakkaa riittää, sillä nyt osuus hiukan yli 40 prosenttia.

Eikös jonkun pitäisi tehdä niitä töitäkin?

Uutisessa muuten mainittiin tämä Riikka Heikinheimo joka mainittiin tittelillä Elinkeinoelämän keskusliiton johtaja. EK:n toimitusjohtaja on Jyri Häkämies ja kyseinen Heikinheimo taas äkkikatsomalla EK:n johtaja osaamisen ja koulutuksen alalla. Mistä herää kysymys että onko uutisessa esitetty näkemys EK:n näkemys vai kyseisen Heikinheimon oma näkemys? Luulisi nimittäin EK:ssa ymmärrettävän että pelkät ilmastoinnovaatiot eivät Suomea elätä. Ja se maailmakin jää suomalaisilta pelastamatta.

KAHDEN MINUUTIN RAKKAUS

Radanvarsikaupunki, toukokuussa, joskus tuonnempana…

Radanvarsikaupungin Yhtenäistämiskoulun itäisessä oppikeskuksessa vietettiin normaalia ja rauhallista Liittovaltio-Suomen koulupäivää. Sitä vietettiin myös luokassa 8 C jossa 14-vuotias Karri löntysti kieliluokkaan yhdessä hyvän koulukaverinsa Jessen ja muun luokan kanssa. Vuorossa olisi pakollinen yhtenäistämisopetussuunnitelman mukainen kielen oppitunti jossa opeteltiin viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa kehittynyttä pidgin-kieltä joka oli muotoutunut suomen ja eri maahanmuuttajakielten kielistä. Kielellä ei ollut vielä virallista nimeä mutta sen työnimenä oli finadsat.

Niin Karri, Jesse kuin moni muukin olivat keskenään tuumineet että tuo pidgin-kieli taisi olla pelkkää feminiittajärjestön paskapuhetta ja koko kieli järjestön itsensä kehittämä. Sillä haluttiin osoittaa omalta osaltaan Suomen monikulttuuristumisen onnistumista, jos sitä sellaiseksi saattoi sanoa. Tosiasiassa eri maahanmuuttajaryhmät olivat toisilleen vihamielisiä eivätkä juurikaan opetelleet toistensa sanoja vaan jokainen oman kielensä lisäksi mongersi suomea kukin tyylillään. Julkisesti koulussa kukaan ei tietenkään kyseenalaistanut tämän kyseisen kielen olemassaoloa sillä feminiittajärjestö oli Suomessa hyvin vaikutusvaltainen taustavaikuttaja. Hallituskaan ei tehnyt mitään sen linjasta poikkeavaa. Olihan hallituksessa ollut jo pitkään feminiittaministeri. Ja olihan tämäkin koulu feminiittajärjestön opillisessa valvonnassa.

Niinpä Karri ja Jesse alkoivat papukaijoina toistaa keskustelua kyseisellä todennäköisesti keksityllä kielellä opettajan ohjeistuksen mukaisesti. Vaikka tiesivät ettei maahanmuuttajaväestölle kyseistä kieltä edes opetettu. Ne olivat muutenkin jo aikaa sitten jaettu omiin kouluihinsa kansallisuus-, kieli-, ja uskonnollisilla perusteilla. Tämä siksi että sekakoulut olivat käytännössä jatkuvasti jonkunlaisessa sisällissodan tilassa:

- No niin, oppilaat, nyt toistetaan Alin ja Mehmetin keskustelu:

- Haye!

- Haye haye!

- Iska warran, jätkä?

- Cisaaro, kiitos, cisaaro, wallah wallah.

- Onks mitä karkabad tietoo, hä?

- Olur, olur! Isot bailu maanta Vuosaari. Bir sürü khat, pilvi ja kossu. Montasataa rafiiq. Badan hulina, holack mestat, wallah wallah!

- Päästäkö myös Abdelkader jidee bailu?

- Lää. Abdelkader balanbal. Mzungut poliisi, najaasee doofar, viedä Abdelkader putka. Balanbal pidättää, najaasee khanis.

- Miksi Abdelkader balanbal putka?

- No vähän hoosh pari tyhmä mzungu. Tutulan fyrkka ja känny, mutta lää edes pahasti dharbaax, wallah wallah. Finski mzungu nazipoliisi doofar.

- Abdelkader ei jidee bailu. Se pahat asiat, pahat asiat. Mutta onko bailu çend cusub finski sharmuto tulla jidee?

- Lää, üzüntülü. Bailu pahat asiat maine. Lää ma agaanno miksi. Lää tulla kuin shuluk finski aktivisti sharmuto. Ne, çend kasta beri aina ennenkin.

- Vai pelkkä shuluk finski aktivisti? Vittu joo… no, gorom-saa täytyy muquunso, mitä gorom-saa täytyy muquunso, Allahu akbar.

- Allahu akbar. Mitä jos me çûn khat-baari ja calali parit oksat?

- No çûn ilman muuta, wallah wallah!

Kello soi, ja luokka siirtyi hyvässä järjestyksessä ruokailuun. Itse asiassa kantaväestön kouluissa ei ollut juuri ollenkaan järjestyshäiriöitä. Siitä pitivät huolen feminiittajärjestön vartijat joilla oli käytössään tainnutusaseet. Ne eivät aiheuttaneet kipua mutta veivät kohteeltaan ajan, paikan ja minuuden tajun. Kokemus oli hyvin epämiellyttävä. Tainnuttimia myös käytettiin herkästi sillä niskurointihan tarkoitti sitä että oppilas kyseenalaisti koulun järjestyssääntöjen lisäksi koko feministis-utopistisen yhteiskunnan. Karren ja Jessen Suomessa yksityinen oli todellakin poliittista.

Ruokana oli – niin kuin joka ainoa päivä – jotain kasvishöystöä. Nälkäähän se ei juuri vienyt ja Karren kävi sääliksi vähäosaisempia oppilastovereitaan. Heillä oli kotona luvassa sitä samaa mössöä. Muuhun kun ei ollut varaa. Lihansyönti kouluissa oli lopetettu ilmastosyistä jo aikaa sitten ja omaa lihatuotantoa ei ollut maassa ollenkaan. Tuontiliha – lähinnä säilykkeet – olivat tolkuttoman kalliita. Onnekseen Karrin isä oli insinööri ja äiti lääkäri ja heillä oli varaa ostaa sekä laillista Corned Beefiä että mustassa pörssissä myytävää venäläistä Tushonka-säilykettä. Törkeän kovaan hintaan.

Ruuasta ei sinänsä kukaan purnannut. Siitä pitivät huolen paikalla olevat feminiittavartijat. Ruuastakin valittaminen olisi ollut selvä syytös yhteiskunnan toimimattomuudesta joka olisi johtanut välittömään tainnutusaseen käyttöön. Ruokailu ei tuntunut sinänsä niin vastenmieliseltä kuin heti sen jälkeen joka koulupäivä seuraava pakollinen velvollisuus. Kahden Minuutin Rakkaus. Karren ikäluokka oli kolmas joka oli ns. täyssirutettu eli heille oltiin asennettu heti syntymän jälkeen kansalaisen tunniste- ja toimeenpanosiru niskaan. Siru korvasi kaikki aikaisemmat henkilödokumentit.

Vanhemmilla ikäluokilla oli vastaavanlainen mutta ominaisuuksiltaan vähäisempi siru ranteessa mutta uudempi, niskaan asetettu siru kasvatti ensimmäisen ikävuoden aikana yhteyden myös aivoihin ja sen kautta virkakoneisto saattoi lähettää ihmiselle lyhyitä viestejä esim. vaaratilanteiden varalta. Viestit näkyivät ihmiselle jonkinlaisina kuvan, tekstin ja ajatuksen sekoituksina. Ennen niitä aivot tunnistivat lyhyen piip piip piip-signaalin jolloin ihminen tiesi varautua signaalin saapumiseen ja pysähtyä paikoilleen. Sirua voitiin käyttää muuhunkin ja nyt sitä taas käytettäisiin. Ruokalan kaiuttimista kuului koulun rehtorin ääni:

- Aloitamme kahden minuutin rakkauden.

Ruokalassa oleva lähetin alkoi syöttää sirun kautta oppilaiden aivoihin mielikuvia Liittovaltiosta, Järjestelmäpuolueesta, monikultturismista, feminismistä ja ilmastofundamentalismista. Samalla siru aktivoi keskushermoston tuottamaan endorfiinia ja oppilaat tunsivat erittäin voimakasta mielihyvän tunnetta sirun lähettämistä mielikuvista. Tätä vaihetta kesti minuutin.

Toinen vaihe kesti puoli minuuttia ja sen aikana siru syötti oppilaille mielikuvia nationalismista, kansallisvaltioista, rasismista, patriarkaalisuudesta ja militarismista. Mielikuvissa välähteli myös hämähäkkejä, skorpioneja ja käärmeitä. Samaan aikaan siru sai elimistön erittämään adrenaliinia saaden oppilaat tuntemaan pelkoa ja inhoa.

Viimeinen puoli minuuttia oli ensimmäisen minuutin toisinto vapauttaen oppilaat pelosta ja tarjoten oikeaoppisten mielikuvien myötä endorfiinin tarjoamaa nautintoa.

Kahden minuutin rakkauden vaikutus kesti vain niin pitkään kun siru stimuloi hermoston toimintaa. Se loppui välittömästi sen jälkeen. Silti se tuntui hyvin monesta vastenmieliseltä, niin kuin oma mieli olisi hetkeksi varastettu ja ihminen muutettu tahdottomaksi robotiksi. Siitähän itse asiassa oli kysekin ja niin Karri, Jesse kuin moni muukin oli yrittänyt omilla mielikuvillaan estää ulkopuolelta tuotetut mielikuvat. Yritys oli kuitenkin osoittautunut turhaksi ja oppilaitten ei auttanut muu kuin mennä lastuna laineilla sen kahden minuutin ajan ollen onnellisia ettei se kestänyt enempää. Kahden minuutin rakkaus päättyi ja kovaäänisistä kuului jälleen rehtorin ääni:

- Kiitämme teitä kahden minuutin rakkaudesta. Muistakaa rakastaa oikeita asioita ja vihata vihaa. Liittovaltio ja Järjestelmäpuolue taistelevat vihaa vastaan. Vihattoman maailman puolesta.

Karri poistui ruokalasta tuumien että onneksi kesälomalla sentään ei ole tätä paskaa. Osa oppilaista meni suoraan koulun vessaan. Herkemmät oppilaat se puolen minuutin pelkojakso sekä hormonivyöry sai laskemaan alleen ja moni käyttikin vaippoja. Ruokalan valvontaikkunan takana kaksi naista katseli oppilaitten poistumista. Toinen heistä oli koulun rehtori, 58-vuotias nainen joka oli aivan oikeasti kiinnostunut oppilaistaan, halusi heidän parastaan ja pyrki tarjoamaan heille mahdollisimman tasokasta opetusta.

Mutta hänen kätensä olivat sidotut. Ne oli sitonut Järjestelmäpuolue ja sen henkinen äitipuoli Feminiittajärjestö jonka edustaja Valvojafeminiitta seisoi hänen vierellään. Feminiitan punainen virka-asu muistutti varsin paljon sen ikivanhan feministinaisille tehdyn amerikkalaisen alistuspornosarjan Handmaid´s Talen asustetta. Feminiitta katseli poistuvia oppilaita ja totesi pohtivalla äänellä:

- Kahden Minuutin Rakkauden vaikutus ei ole toivottavan hyvä. Emme ole päässeet tavoitteeseemme. Kun katsoo oppilaita ne eivät odota sitä innolla ja onnellisina vaan pääosin joko pelokkaina tai tympiintyneinä.

Rehtori vastasi:

- Näin on, Valvojafeminiitta. Koululla on vielä paljon työtä tehtävänä.

Valvojafeminiitta jatkoi:

- Ikävä kyllä tuota aivostimuloinnin aikaa ei voi pidentää kahdesta minuutista. Eikä myöskään ulottaa vapaa-ajalle. Unijakso olisi erinomainen aika oikean ajattelutavan opettamiseen. Mutta on todettu että pidemmät jaksot olisivat oppilaille vaarallisia. Asiat eivät onnistu yhtä helposti kuin Huxleyn tai Orwellin yhteiskunnassa. Tekniikka ei ole vielä tarpeeksi pitkällä.

Rehtori totesi tähän:

- Mutta on ilahduttavaa tietää että niin Liittovaltio, Järjestelmäpuolue ja Feminiittajärjestö kantavat huolen kansalaistensa hyvinvoinnista eivätkä riskeeraa heidän terveyttään. Vaikka se tapahtuisi ainoan oikean asian nimissä. Mutta suonette anteeksi, joudun poistumaan. Minulla on rästissä olevia hallinnollisia tehtäviä.

Rehtori poistui. Valvojafeminiitta ajatteli että tuon ämmän esitys oli selvästi pelkkää näyttelyä ja hän pyrkii välttelemään feminiittojen seuraa niin paljon kuin mahdollista. No, pääasia että tottelee. Vihatkoot, kunhan pelkäävät. Rehtori ei tiennyt sitä että järjestelmä ei ollut läheskään niin huolissaan noitten muurahaiskansalaisten hyvinvoinnista kuin hän kuvitteli. Uniehdollistamista oli jo yritetty. Kokeilu oli tehty Pirkkalassa, joka oli valittu koepaikaksi historiallisista syistä ja kokeilun nimi oli ollut Pirkkalan Toinen Kokeilu. Oppilaille oltiin syötetty suuret määrät stimulaatiota unirytmin aikana. Tarkoituksena oli ollut saada aikaan oikeaoppisia ehdollistettuja ja oikein ajattelevia muurahaiskansalaisia.

Kokeilu oli ollut katastrofi. Kahdestasadasta oppilaasta 68 oli kuollut aivoinfarktiin ja 78 joutunut pysyvään psykoosiin. Vain harvat selvisivät ilman vaurioita. Epäonnistuminen peitettiin sillä että valtamedia uutisoi nationalististen terroristien tehneen bioterrori-iskun viattomia oppilaita kohtaan. Seuraavaa kokeilua suunniteltiin jo, epäonnistuneesta kokeesta kerätyn ja tarkasti analysoidun datan perustella.

Valvontafeministiä ei surettanut vaikka uudessakin kokeessa kuolisi ihmisiä. Olihan tavoitteena kuitenkin luoda lopullinen feministinen muurahaispesäyhteiskunta. Siinä yksilö olisi merkityksetön, kuningattaren asemassa olevaa luokkaa lukuunottamatta. Ja rehtori oli muutenkin väärässä. Kyllä ainoan oikean asian eteen saattoi tehdä mitä tahansa. Aivan mitä tahansa.

Vapaus ei ollut vapautta johonkin. Se oli vapautta jostakin. Ennen kaikkea vapautta väärästä ajattelusta.