KUN JÄLJELLÄ ON VAIN PAKKO

Sehän ei ole suurikaan salaisuus, että Suomessa ei ole aikoihin voinut asioita perustellessa vedota ns. lautamiesjärkeen, ellei lautamiesjärjen tukena ole jonkinsorttista virallista tutkimusta tai ainakin hyväksyttyjen tutkijoiden antamaa vahvistusta. Näin ollen kansalainen ei voi esim. hankeen kustessaan olla aivan varma, tuliko hankeen reikä vai onko kyseessä optinen tai jopa suorastaan päänsisäinen harha, sillä hotellin respassa ei olla varmoja, että reiän olemassaoloa todistavaa tutkimusta on tehty.

Hankeen kuseminen on sinänsä täysin harmiton ilmiö, mutta toisten ihmisten muroihin kuseminen on jo huomattavasti tuomittavampaa, erityisesti jos se tapahtuu valtiovallan taholta ja suuressa mittakaavassa. Valtiovalta on viimeiset parisenkymmentä vuotta sitoutunut monikultturismi-ideologiaan kaikkine seurauksineen, vaikka lautamiesjärjen mukaan se on totaalisen järjetöntä ja kaikinpuolin haitallista. Mutta koska lautamiesjärjen takana ei ole ollut virallista vahvistusta, on sama jenkka jatkunut eikä levyä ole ollut tarpeellista vaihtaa.

Hiljattain asia on muuttunut, ja lautamiesjärkeä tukemaan on tullut monikultturismi-ideologian kannalta varsin kiusallisia viestejä. Tuorein näistä viesteistä on hyvin selkeä:

Tutkijat tyrmäävät: Maahanmuuttajat eivät ratkaise Suomen huoltosuhteen ongelmaa

Suomen väestö ikääntyy ja huoltosuhde rapistuu. Lääkkeeksi tarjotaan usein työperäisen maahanmuuton roimaa lisäystä. ”Tutkimukset eivät osoita, että tällä voitaisiin ratkaista väestön ikääntymistä”, sanoo professori Pekka Martikainen.

On huomattavaa, että tuossa käsitellään myös ns. työperäistä maahanmuuttoa ja täällä voiman pimeällä puolella on jo aikaa sitten (kiellettyyn lautamiesjärkeen vedoten) todettu, että huoltosuhdetta ei myöskään paranna se, että otetaan parikymppisiä kehitysmaalaisia koko eliniän kattavaan elatusautomaattiin plus palkataan kantaväestön keskuudesta maahanmuuttoteollinen kompleksi, joka yhtä lailla elää toisten suomalaisten kustannuksella ja joka olemassaolonsa perustellakseen vaatii maahan lisää haittamaahanmuuttoa aikaansaaden näin eräänlaisen tolkuttoman kalliin ikiliikkujan.

Toinen, hieman aikaisemmin tullut ja kiusallisessa määrin lautamiesjärkeä tukeva viesti tuli poliisiammattikorkeakoulun selvityksessä, jossa todettiin aivan suoraan:

Maahanmuuttoon liittyy vakavia turvallisuusuhkia ja rikollisuutta, joihin Suomi on valmistautunut huonosti.

*

Pahin skenaario Suomelle olisi ”kymmenien ellei satojen tuhansien laittomien maahanmuuttajien pyrkiminen Suomeen”. Sillä olisi raportin mukaan huomattavia vaikutuksia Suomen turvallisuuteen.

*

Poliisi, Tulli ja Rajavartiolaitos hädin tuskin selviävät paikoin nykyisestäkään tilanteesta.

*

Suomi ei ole raportin mukaan onnistunut tähänkään asti kotouttamisessa. Viime vuonna vaikeassa taloustilanteessa Suomeen saapui turvapaikanhakijoita kymmenkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna.

Kas tuossahan se oli pähkinänkuoressa ja selkeästi sekä rautalangasta että ratakiskosta väännettynä. Voiman pimeälle puolelle tuossa ei sinänsä ollut mitään uutta. Siinä sanottiin ne faktat, joita me olemme sanoneet jo vuosikausia, mutta kun samat faktat sanotaankin virallisen tahon suunnasta, ollaan jälleen kiusallisessa tilanteessa.

Selvää on tietysti, että selvitys on tuomittu erittäin voimakkaasti ylipalkattujen ja yliarvostettujen akateemisten kerjäläisnunnien sisaruskunnassa, mutta sehän on ymmärrettävää, sillä heillä on tietysti pelkona sen asiantilan yleisempi hoksaaminen, että he vastaavat täysin keinotekoisesti aiheutettuun ja heitä varten räätälöityyn tarpeeseen, toisin sanoen siis tarpeeseen jota ei ole koskaan ollutkaan. Sen sijaan valtiovallan itsensä taholla ei olla pahemmin kiukuteltu ja jostain syystä valtamediakaan ei näitä nunnia komppaa sillä antaumuksella mitä olisi osannut odottaa.

On selvää, että valtiovallankin taholla löytyy järkevää ja asiallista väkeä, joka on sisälukutaitoista ja ymmärtänyt sen, mikä yllä on itse kenenkin luettavissa. Siellä ymmärretään myös se pikkuseikka, jota ei pysty salaamaan, että näitten monikultturismi-ideologian kävelevien solidaarisuuspokaaleitten tekemät niin väkivalta- kuin seksuaalirikokset ovat liki kaksikymmenkertaisia kantaväestöön nähden. Siispä he myös ymmärtävät, että jokainen VOK:n pihaan ajava bussi sisältää mahdollisuuden saada aikaan lisää tapettuja, pahoinpideltyjä, raiskattuja ja ryöstettyjä suomalaisia. Joista jokainen on myönteisen päätöksen tekijän vastuulla.

Varmasti valtiovallan ajattelevalla osastolla ymmärretään se, mitä täältä nuivalta puolelta on jo aikaa sitten sanottu, eli monikultturismi-ideologia on sekä haitallista, vahingollista että vaarallista. Ja kun ajatteleva osasto vie ajattelua vielä pidemmälle, se pohtii, että mitä valtiohallinto nyt tekee. Jatkaako se edelleen uussuomalaisen uuspettuleivän väkisinsyöttämistä kansalaisille, vaikka se tietää, ettei sillä ole siihen niin järjellä perusteltavaa kuin moraalista oikeutta? Että ainoa oikeus, mikä sillä tässä asiassa enää on, on puhdas pakko.

Hotellin respassa uskotaan, että valtiovalta jatkaa joka tapauksessa edelleenkin samalla monikultturistisella linjalla ja turvaa jatkossa puhtaaseen pakkoon. Se ajattelee pääsevänsä asiasta jopa helpolla, sillä se tietää edelleenkin hallitsevansa yhtä maailman rauhallisimmista kansakunnista jolle ruotuun asettamiseen riittää pelkkä Päätös. ”Asiasta on poliittinen päätös”. ”Asiasta on virkamiespäätös”. Onhan se riittänyt tähänkin asti. Kun on tehty päätös, liike pysähtyy ja kaikki palaa ennalleen.

Virkamiespakkoa käyttäisi varmasti asiassa mielellään myös Päivi Nerg, joka totesi itse haluavansa elää monikulttuurisessa Suomessa. Jos näin toteaisi joku Kallion punavihreässä kulttuurikuplassa elävä ituhippi, niin se hänelle sallittakoon, mutta kun monikulttuurisen Suomen perään haikailee viranhaltija, joka toimii  Suomen sisäministeriön kansliapäällikkönä, niin se herättää jopa jonkunlaisia kauhun tunteita. Vaikka Nergillä olisikin omassa päässään jonkunlainen ruusuinen utopiakuva monikulttuurisuudesta, niin hänelle on virka-asemansa puolesta varmasti selvitetty, mitä se utopia on todellisuudessa. Niin Suomessa kuin ennen kaikkea Länsi-Euroopassa. Siitä huolimatta Nerg pysyy utopiassaan ja johtaa työssään Suomen tällä hetkellä kaikkein kriittisintä sisäisen turvallisuuden osa-aluetta. 

Valtiovaltamme on hyvin tietoinen siitä, että sillä ei ole mitään perusteltua syytä eikä myöskään moraalista oikeutta jatkaa valitsemallaan tiellä. Ja sillä alkaa olla melko kiire päättää, että toimiiko se toisin, vai turvautuuko se pelkkään pakon oikeuteen. Sillä ensimmäinen aalto ei jäänyt viimeiseksi. Sen kertoi pääministerin erityisedustaja Antti Pentikäinen, joka kertoi, että Irakista ollaan pian tulossa taas:

- Jos viime vuonna päivittäin kaksi kolme tuhatta ihmistä haki passia, niin tänä päivänä 13 000 joka päivä hakee passia ja heistä merkittävä määrä kertoo haluavansa Suomeen.

Mikäli valtiovalta ei muuta linjaansa, ja jatkaa pakon oikeuden tiellä, ollaan hyvin pian siinä tilanteessa, että pakon perusteeksi ei riitäkään enää ”asiasta on päätös”. Mitä valtiovalta tekee siinä tilanteessa, että Suomeen on tullut 50.000 uutta turvapaikkahuilailijaa ja kunnassa X tulee mitta täyteen. Huomataan yllättäen, että kun bussilastillinen turvapaikkahuilailijoita lähestyy kuntaa, niin edessä onkin tiesulku. Ja sululla 80 miestä. Osalla hirvikivääri. Osalla metsästysluodikko. Osalla haulikko.

Ja miehet ilmoittavat tylysti,  että turvapaikkahuilailijoita ei vahingoiteta, jos bussi kääntyy ympäri ja jätkät häipyvät huuthelvettiin. Mutta jokainen, joka yrittää päästä tiesulun läpi ammutaan niille sijoilleen. Miehet lähettävät saman viestin viranomaisille ja ilmoittavat, että mikäli poliisi yrittää väkivalloin saada turvapaikkahuilailijat läpi, me avaamme tulen. Itsepuolustukseksi.

Kahdeksankymmentä aseistettua miestä. Kahdeksankymmentä läpeensä tympiintynyttä miestä. Kuinka monta poliisipartiota tarvitaan? Vai tarvitaanko sotilaita? Kuka viranomainen on valmis antamaan tulenavauskäskyn suomalaisia vastaan joittenkin elätettäväksi tulevien arabijätkien takia? Kuinka moni poliisi tai sotilas tottelee käskyä? Ja entäs jos se tympiintyneitten miesten määrä nousee kahdeksaan sataan? Tai kahdeksaan tuhanteen? Mitä valtiovalta silloin tekee, jos se aikoo käyttää pakon oikeuttaan? Suomalainen järjestyksenpito on aina perustunut siihen, että muutamia tapauksia lukuunottamatta suomalaisille on aina riittänyt, että ”asiasta on päätös”. Mutta entä jos se ei jatkossa enää riitäkään ja ”päätös” mielletään suomalaisille haitalliseksi, vaaralliseksi ja suorastaan rikolliseksi? Voi olla, että valtiovaltamme huomaa silloin, että se ei pystykään tekemään mitään. Ettei sillä koskaan ollutkaan muuta kuin ”päätös”.  Se on riittänyt niin pitkään, kun kansalaiset ovat uskoneet yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen ja kun se usko menetetään, menettää ”päätös” merkityksensä. Ja silloin valtiovalta huomaa sekä olevansa kädetön sekä sen, että Neuvostoliiton kaltaista väkivalta- ja alistuskoneistoa ei pystytä tekemään tyhjästä. Kahdeksantuhannen miehen kohdalla ei poliisi enää riitä, ja tavallisista miehistä koottu armeija koostuu juuri samanlaisista miehistä kuin ne kahdeksan tuhatta. He eivät ole alistamaan koulutettuja KGB:n palkkalaisia.

Joku lukijoista voi tuumia, että Ykä näkee näkyjä. Vaan katsotaan parin vuoden kuluessa. Asioilla on taipumus muuttua nopeasti, ja se, mitä pidettiin ikuisena voikin hävitä hetkessä. Ja siinä vaiheessa valtiovallan edustajille voi juolahtaa mieleen, että se voi tapahtua kahdella tavalla. On se pehmeä tshekkoslovakialainen samettivallankumous. Ja sitten on se romanialainen tapa. Jossa vaiheessa valtiovaltamme edustajat voivat alkaa keskenään pähkäillä, että kukas meistä olikaan eniten se Ceaușescu? Vai oltiinko me kaikki?

Päätöksen aika alkaa olla nyt. Pääministerin erityisedustaja Antti Pentikäinen kertoi, että kuukauden sisällä sieltä aletaan taas tulla. Valtiovallalla ei ole mitään perustetta eikä mitään moraalista oikeutusta laskea sitä aaltoa Suomeen. Sillä on vain pakon oikeus. Ja pakko ilman moraalista oikeutusta ei voi kestää loputtomiin.

PIKAKELAUS

Eli ymmärrysharjoitus 16 ½

Niin hotellin respassa kuin blogin lukijoitten keskuudessa tiedetään, että rakkaassa Suomessamme on eletty nyt noin neljännesvuosisata aina vain syvemmäksi muuttuvaa pakkosyötetyn monikultturismin aikaa eli suomeksi sanottuna maassamme on ns. hässitty asiat vituralleen. Asiat ovat tapahtuneet pikku hiljaa ja tilannetta voisi verrata siihen, että sammakkoa keitetään pikkuhiljaa aina kuumemmaksi ja lopulta kiehuvaksi muuttuvassa vedessä, eikä se ressukka tajua kiehuvansa kuoliaaksi eikä siis älyä hypätä pois kattilasta. Jossain vaiheessa Suomessakin linjaksi muuttui se, että sammakon pitää kiehua, koska se reppanan vaan täytyy olla kattilassa ja kiehua. Kukaan ei kysynyt sammakon mielipidettä.

Entäs jos tämä kahdenkymmenenviiden vuoden jakso oltaisiin kerrottu päättäjillemme etukäteen vuonna 1990 ja tylysti kertapläjäyksenä? Totuudenmukaisesti ja täysin valehtelematta? Silloin oli tietysti mahdotonta ennustaa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta lähestyn asiaa tarinan muodossa:

ADOLF BUTLER JA VALTAKUNNAN ASIOITTEN VITURALLEEN HÄSSIMINEN

Elettiin kesäkuuta vuoden 1990 Suomessa. Hallitus oli kokoontunut hätäistuntoon ja se odotti tärkeää vierasta, jonka asiantuntemusta tarvittiin, sillä hallitus näki, ettei oma tieto, taito eikä röyhkeys riitä millään siihen, mitä nyt haluttiin tehdä. Hallitus oli tajunnut, että Suomen asiat olivat suhteellisen hyvällä mallilla ja sehän ei käynyt päinsä, sillä maan asiat tuli hässiä niin kertakaikkiaan vituralleen ja siihenhän tarvittiin huippuluokan ammattilaista. Hallitus ymmärsi, että omat kyvyt eivät siihen mitenkään riittäneet.

Tärkeimpänä seikkana hallitus ymmärsi, että siltä puuttui asian vaatimaa mielikuvitusta, eikä se pystynyt omin neuvoin saamaan aikaan kuin korkeintaan taloudellisen laman, jota se oli pankkikuplan kanssa jo kovaa vauhtia järjestämässäkin. Mutta nuo vastuullisen vastuuttomat poliitikot ymmärsivät, että talouslamastakin noustaan, ja sen jälkeen edessä on nousukausi. Oltiin tietysti mietytty Suomen muuttamista puhtaasti sosialistiseksi, mutta tässä vaiheessa se tuntui jokseenkin nololta, kun se tietty itänaapurikin alkoi osoittaa selviä merkkiä siitä, että sosialismin voi tunkea jonnekin hyvin syvälle ja poikittain. Lisäksi oli pelkona se, että suht työteliäs ja hyvinä hallintoalamaisina tunnettu Suomen kansa saattaisi – piru vie – saada omasta sosialismistaan aikaan jopa DDR:ää paremmin onnistuneen version ja kun tavoitteena oli totaalinen alamäki ja sen jälkeinen äkkipysähdys ja totaalinen seinään törmääminen, niin eihän siinä sellainen kotikutoinen DDR mihinkään riittänyt. Näin ollen oli selvää, että tarvittaisiin palkattua erityisosaamista.

Ja sieltähän tämä huippuluokan ammattilainen saapuikin. Mies, jonka edessä koko hallitus nousi seisomaan. Hänhän oli Adolf Butler. Selitteläätiön, soveltavan spedestetiikan sekä akateemisen asioitten vituralleenhässimisen  moninkertainen tohtori Aintworthin yliopistosta Iso-Britanniasta. Ikuinen, iätön, ajaton mies. Butler näytti tyynesti, että hallitus voi istua, sen jälkeen istui itsekin, sanoen:

- Olette siis päättäneet turvata asiantuntemukseeni? Muistutan, että olen paras lajissani, mutta olen myös erittäin kallis mies. Ammattitaitoni ei ole ilmaista. Kokonaisen valtion asioitten vituralleen hässiminen ei ole mitään sosiaalityötä enkä minä ole mikään sosiaalitoimisto. Takaan, että saan asiat hässittyä niin kertakaikkisen perseelleen, mutta se maksaa. Minä kun en harrasta mitään persaukisten pelleilyä. Minä olen kuuluisa akateeminen vihervasemmistolainen, eikä meille vihervasemmistolaisille kuulu mikään pennin venyttäminen. Kyllä se osa tulee varata niille kansalaisille, jotka elättävät meidät. Uusaateluus velvoittaa. Meinaan, se velvoittaa duunarin raatamaan uusaatelisen edestä.

Pääministeri vastasi:

- Olemme tästä kyllä hyvin perillä. Mutta me olemme vaikean ongelman edessä, eikä raha ole tässä millään muotoa ongelma. Katsokaas, maamme tilanne on kohtuullisen hyvä, virkakoneisto toimii varsin pitkälti kansalaisten edun mukaisesti, kansalaisten luottamus yhteiskuntaan on hyvällä mallilla emmekä me poliitikotkaan oikein osaa sössiä asioita tarpeeksi syvälle suohon. Vaikka kova into ja tahto olisikin. Osaaminen ei vaan riitä. Ei maastamme mitään kuuluisia kärsimysromaaneita saa tällä menolla kirjoitettua. Me tarvitsemme apuanne ja ammattitaitoanne. Maan asiat tulee hässiä kerta kaikkiaan vituralleen! Mutta me emme oikein tiedä, että mistä ja miten aloittaisimme. Me kun olemme yrittäneet toheloida asioita perseelleen, mutta suht kuranttia jälkeä tulee siitä huolimatta. Me ei hitto vie vaan kerta kaikkiaan osata!

Adolf Butler pisti sikarin palamaan ja rauhoitteli pääministeriä:

- Älähän huoli. Jos tarvittavaa hässimiskapasiteettia ei löydy kotimaastanne, niin silloin tietysti tarvitaan ulkomaalaista ammattitaitoa ja oikeanlaista tahtotilaa. Ja sitähän löytyy Neuvostoliitosta.

- Neuvostoliitosta? Ei kai tässä nyt ryssien kanssa ruveta pelaamaan? Eikös tota olla jo kakkosrähinän jälkeen tarpeeksi harrastettu? Hitto vie, jos me oltais niitten kanssa kumarrettu vielä syvemmälle, niin se alkaisi jo näyttää, että me yritetään nostaa päätämme. Ja nythän näyttää siltä, että nekin meinaa kääntää sosialistisen kelkkansa.

- Tokihan te niittenkin kanssa rupeatte pelaamaan, mutta vasta myöhemmin. Mutta välitön apu löytyykin Moskovan Lumumba-yliopistosta. Kas kun tuo yleisneuvostolainen toveri siellä Neuvostovaltiossa, joka on pian muuttumassa Venäjäksi ei enää viitsikään elättää somalialaisia Mohammed Siad Barren nomenklaturaan kuuluvia häiskiä, jotka ovat siinä yliopistossa opiskelijoina. Pian niiltä loppuu rahoitus ja niille todetaan, että suksikaapa kansainväliset toverimme helvettiin. Pyytäkää ne tänne Suomeen. Pysyväiselatukseen. Siinä on se ensimmäinen ulkoinen apu, jolla saadaan asiat alkamaan menemään oikein kunnolla kontalleen. Vaikka teidän presidenttinne ehkä sanookin  toisin ja panee hanttiin, niin otatte ne silti vastaan ja annatte niille täydellisen ja pysyvän elatuksen. Ja hoidatte asian niin, että he menevät asuntojoista heittämällä kaikkien kantasuomalaisten ohi. Heistä te saatte tänne hyödyttömän, haitallisen, kantaväestöstä mahdollisimman paljon etnisesti eroavan ja sitä myötä erittäin näkyvän sekä kaikesta rahan syytämisestä huolimatta äärimmäisen epäkiitollisen vähemmistön. Jonka maahantulo saa luonnollisesti tietyt vääristyneen ja toisilla ihmisillä maksatettavan hoivavietin omaavat ihmiset samantien joukkolaukeamaan pöksyihinsä.

- No hemmetti! Mutta näinhän me tehdään! Vaan niin… tota noin… entäs jos ne kumminkin sopeutuu niin kuin ne chileläiset aikanaan ja sitten vietnamilaiset myöhemmin?

- Eivät sopeudu. Älä huoli. Ne tulevat etuoikeutetun miehittäjän asenteella. Ja te pidätte sitä asennetta yllä ja ruokitte sitä kaikin mahdollisin tavoin.

- Kuinka?

- Te perustatte puolestaloukkaantumiskoneiston, joka koostuu sekä toimittajista, yliopistollisista yhteiskunnallisten alojen tutkijoista että julkishallinnon palkkaamista henkilöistä, jotka ammatikseen nostavat nämä ihmiset ikoneiksi ja etsivät niille verorahoitteisia suojatöitä joita ei olisi koskaan tarvittukaan, ellei tämä porukka olisi tullut maahamme ja sen lisäksi, että tämä koneisto sekä nostaa nämä tyypit uhriutetun ikonin asemaan se pyrkii ammatikseen jatkuvasti selittämään että Suomi sekä valtiona että kansana on kertakaikkisen paskaa porukkaa. Ja tämän media- ja tutkijaeliitin täytyy myös jatkuvasti toistaa, että tämän paskan porukan täytyy sekä elättää tämä huomattavan hyödytön ja epäkiitollinen väestönosa sekä sen lisäksi pyytää jatkuvasti anteeksi siitä, ettei se pysty arvostamaan sitä sillä lailla kuin se vaatii, tai ainakin mitä puolestaloukkaantumiskoneisto vaatii. Ja te poliitikkoina komppaatte todeten, että rasismille ei anneta tuumaakaan periksi. Ja rasismiahan on se, kun asioitten vituralleenhässimisprojektia arvostellaan.

- No tuo on kyllä aika vaikeaa, sillä tämä Suomi ja Suomen kansa on kumminkin melko tolkullista väkeä, joka on saanut aikaan toimivan ja hyvinvoivan yhteiskunnan vähillä raaka-ainevaroilla ja aina välillä ylivoimaista vihollista vastaan sotien. Vaikeaa on tommonen… näinköhän Suomen kansa suostuu tollasiin itseinho-orgioihin?

- Ei sen tarvitse suostuakaan. Riittää kun media suostuu, kokonaisuudessaan ja sen tulee suoltaa päivittäin kansallista itseinhoa ja haitallisen toiseuden ylistystä. Suomalaisethan ovat kuuliaisia hallintolampaita ja uskovat – ainakin nyt vuonna 1990 – mitään kakistelematta sen, mitä paikallinen valtalehti ja Ylen uutislähetys heille syöttävät. Vastakkaista mielipidettä taas ei yksinkertaisesti lasketa julki, vaan väitetään pokkana, että kaikki suomalaiset ovat sitä mieltä, että somali- ynnä muun muualta tulleen väestön elättäminen ja pakkohyväksyminen on se meidän toinen talvisota, joka vaatii meitä uhrautumaan ja antamaan kaikkemme. Median tulee suoltaa jatkuvaa ja loputonta epistolaa, että me ollaan paska kansa jonka tulee maksaa velkaa, jota se tosin ei ole koskaan ottanut. Kai tekin muistatte Göbbelsin opit?

- No joo… kun valhe on tarpeeksi iso ja sitä toistetaan tarpeeksi paljon niin se muuttuu totuudeksi. Eli me tarvitsemme siis jatkuvasti kasvavan määrän ulkomailta hankittuja ihmisiä, jotka me elätämme, jotka eivät halua millään muotoa sopeutua kulttuuriimme ja jotka ovat meille kaikilla tavoin haitallisia ja meidän täytyy syöttää tavallisille kansalaisille epistolaa, että näin juuri pitää tehdä? Koska sillä maksetaan joitain menneitä syntejä, joita suomalaiset eivät ole tehneet.

Butler tumppasi sikarinsa ja vastasi:

- Kyllä. Mutta ei tämä riitä. Ei alkuunkaan. Onhan sinänsä selvää, että tuon porukan jäsenet tulevat tekemään sekä väkivalta- että seksuaalirikoksia huomattavasti enemmän kuin kantaväestö ja ne rikokset kohdistuvat nimenomaan kantaväestöön. Ja te hyväksytte sen.

- Se on ehkä hieman vaikeaa hyväksyä. Meillä kun on kumminkin poliisi ja oikeuslaitos. Väkivalta- ja seksuaalirikoksista joutuu tässä maassa linnaan.

- Ei joudu, kun standardeja pannaan vähän uusiksi. Ja tässä auttaa niin media kuin tutkijat, jotka selittävät rikoksentekijät uhreiksi, jotka ovat pakotettu tekoihinsa suomalaisen rakenteellisen rasismin vuoksi. Eli tässähän jatketaan ja viimeistellään jo nyttenkin maassanne vallitsevaa oikeusajattelutapaa, eli ihminen ei ole vastuussa teoistaan, vaan hän on olosuhteitten uhri. Olosuhteet pakottivat hänet tekoonsa. Varsinkin jos on tummempi pläsi ja käkkärämpi keesi. Luonnollisesti te voitte myös hieman muokata oikeuslaitostanne. Pienenä vinkkinä annan teille sanan Demla.

- Demla joo... sitä kautta se varmaan onnistuu… ainakin ajan myötä. Mutta riittääkö tämä? Saadaanko tällä hässittyä asiat tarpeeksi vituralleen?

Adolf Butler päästi röhönaurun ja sytytti toisen sikarin:

- No ei vielä sinne päinkään. Tarvitaan myös valtiomuotonne radikaali muutos. Eli te liitytte Euroopan Unioniin ja sitä myötä luovutte itsenäisyydestänne. Te varmistatte itsenäisyydestä luopumisenne sillä, että pidätte asian tiimoilta kansanäänestyksen, jota varten laitatte pystyyn valtion maksaman propagandamyllyn jossa väitätte, että mikäli Suomi ei liity Euroopan Unioniin, niin koko maa ja kansa päätyy tsuhnan helvettiin. Sitten kun olette liittyneet, niin unohdatte kaiken, minkä vuoksi suomalaiset halusivat liittyä EU:hun, eli ne reppanat kuvittelivat liittyvänsä liittovaltion sijasta valtioitten liittoon. Sen uskomuksen te heitätte jortaniin ja  muutatte maanne eurooppalaiseksi maakunnaksi, jolla ei ole mitään käytännön valtaa omiin asioihinsa, josta kukaan Euroopassa ei piittaa hevon vittuakaan, joka maksaa muitten taloussähläilyt mitään kyseenalaistamatta ja te vielä teette siitä asiantilasta itseisarvon. Aivan kuin te edelleenkin teette itseisarvon Suomeen tulevista haittamaahanmuuttajista ja niitä ihmisiä varten, jotka vielä uskaltavat sanoa jotain vallitsevaa asiantilaa vastaan te kehitätte termin ”vihapuhe”, jota viljelette äärimmäisen taajaan kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Luonnollisesti te kehitätte tässä vaiheessa julkishallintoon monikulttuuristen paskanpuhujien ja erilaisten projektityöntekijöitten jatkuvasti laajenevan ammattikunnan, joka rasittaa muutenkin yliturvonnutta julkista sektoria ja nielee aina vain suuremman osan valtion budjetista.

Pääministeri totesi tähän:

- No mutta tuo alkaa kyllä kuulostaa varsin onnistuneelta asioitten vituralleen hässimiseltä. Eiköhän tällä jo saada suht hyvinvoiva valtio kunnolla kontalleen.

- No eihän toki.

- Etteikö saada?

- Ei saada niin. Eihän tämä vielä mihinkään riitä. Seuraavaksi te tarvitsette sopivan presidentin.  Näkisin, että sopiva presidentti olisi naispuolinen, vasemmistodemari, monikultturisti, SETA-aktivisti ja maanpuolustukseen mahdollisimman kielteisesti suhtautuva. Näkisin myös, että tämän presidentin johdolla Suomen tulee alkaa rapauttaa maanpuolustustaan juuri samalla hetkellä kuin itänaapuri Venäjä alkaa satsaamaan siihen voimakkaasti. Maanpuolustukseen tarvittavaa rahoitusta tulee vähentää ja Suomen tulee myös ilman muuta luopua kaikista jalkaväkimiinoistaan. Lisäksi näkisin mukavana yksityiskohtana sen, että Suomi voisi ostaa raskaita raketinheittimiä, mutta se hankkii niihin vain koulutusraketteja eikä rypäleammuksia ollenkaan.

- Ei ei ei brrgele… ei tommonen voi onnistua… ei suomalaiset nyt ihan noin tyhmiä ole…

- Onnistuuhan se, kun sopiva mediamylly pannaan päälle. Eikä yksi kausi riitä, vaan tarvitaan kaksi.

- Kaksi?

- Kyllä. Molemmat kaudet varmistuvat kun suomalaisia naisia vedätetään. Naisissa on se suuri toivo. Ensimmäinen kausi varmistuu sillä, että keskitytään presidenttiehdokkaan jalkojen välissä olevaan värkkiin ja mainostetaan, että sellainen värkki tulee saada jo viimeinkin valtakunnan korkeimmalle pallille, jos pieni vitsi sallitaan. Uskokaa huviksenne, että huomattava määrä suomalaisista naisista on niin tyhmiä, että ne äänestävät sitä ämmää jo sen värkkinsä takia ja kihertävät innoissaan naisenergiasta. Ja toiselle kaudelle riittää perusteeksi se, että eihän se niin kauheasti ole tyrinyt ja onhan se kumminkin edelleenkin nainen. Ja näkisin, että kehitätte termin ”arvopresidentti” Se kuulostaa tarpeeksi hienolta hämäämään naisia tajuamasta sitä tosiasiaa, että kyseisen presidentin arvot ovat ihan vastakkaisia heidän omiin arvoihinsa nähden, mutta he äänestävät sitä tättähäärää kumminkin. Itse ehdottaisin, että kyseinen arvopresidentti voisi ottaa jonkunlaiseksi perusfanitustyypikseen jonkun puolisuomalaisen homoseksuaalin mulattijätkän. Kyllä te sellaisen jostain löydätte. Oikeastaan voisitte mediamyllyttää sen jätkän kansanedustajaksi.

Pääministeri raapi päätänsä ja totesi:

- Luulenpa, että niin sinä kuin minäkin tiedämme, että kuka se tättähäärä olisi… on kyllä vaikeaa ajatella, että näin kävisi… voisiko se olla mahdollista… siitäkö ämmästä Suomen presidentti… ja että tommonen jätkä esikuvaksi… mistä hitosta me semmonen edes löydetään… ja kansanedustajaksi vielä… ei ei brrgele… tiukalle ottaa kyllä niin…

- Ollaanko tässä hässimässä valtion asioita vituralleen vaiko ei?

- Niin joo… kai meidän tarttee… mutta olikos tää nyt tässä?

- Eihän toki. Sitten seuraa pitkä kypsytysvaihe, jonka aikana toteutetaan kaikkea, mitä olen tässä opettanut ja jauhetaan sitä jatkuvana propagandamyllynä kansalaisten päänuppeihin. Ja sitten sopivassa vaiheessa, sanotaanko vaikkapa vuonna 2015 te alatte ottaa maahanne aikaisempaan nähden kymmenkertaisen määrän tätä samaa haittamaahanmuuttoporukkaa ja pidätte edelleenkin sen porukan maahantuloa ja automaattista sekä koko loppuiän jatkuvaa elatusta kansallisena itseisarvona, josta kaikkien suomalaisten tulee olla ylpeitä. Siinä vaiheessa niin teidän politiikkojen, tai teidän seuraajienne sekä median ja tutkijoiden tulee alkaa vielä entistä armottomampi myllytys vastakkaisia mielipiteitä kohtaan. Ennen kaikkea teidän tulee etsiä aina uusia tutkijoita ja antaa heille media-aikaa. Nimenomaan sellaisia tutkijoita, jotka flirttailevat sosialistisen ääriajattelun kanssa ja juuri näitten tutkijoitten tulee turpa kuolassa vaahdota, että se tavallinen kansanosa, joka haistattaa ääriaineksille pitkät onkin itse asiassa se aines, joka puolestaan flirttailee äärioikeistolaisen ääriajattelun kanssa. Todisteista ei ole niin suurta väliä. Mahdollisimman kuolaturpainen ja toistuvasti esitetty väite riittää. Tähän voidaan vielä pikantiksi yhksityiskohdaksi lisätä se, että te alatte leikkaamaan suomalaisten peruspalveluja, eritoten vanhuksiin kohdistuvia ja samalla syydätte lisää rahaa tulijoille, aina lisäbudjettia myöten. Lisäksi käännätte poliisiviranomaiset kansalaisia vastaan ja pistätte ne sanomaan, että kansalaiset eivät saa pitää huolta omasta turvallisuudestaan ja minkäänlaista haittamahanmuuttoon liittyvää rikosongelmaa ei ole. Näillä resepteillä ollaan jo melko orwellilaisissa lukemissa, maanne asiat saadaan hässittyä niin kerta kaikkiaan vituralleen ja sanotaan että noin vuonna 2020 te – jos vielä elossa olette – näette mitä se tarkoittaa. Ehdotan tosin, että lähdette viettämään hyvin hässittyjä eläkepäiviänne mahdollisimman kauas Euroopasta.

Niin pääministeri kuin muukin hallitus nousi seisomaan ja alkoi spontaanit aplodit. Pääministeri totesi:

- On kyllä hienoa toimia ammattilaisen kanssa! Näillä resepteillä saadaan kyllä hässittyä valtakunnan asiat niin kertakaikkisen vituralleen! Emme me itse olisi pystyneet näin hienoa suunnitelmaa keksimään!

Adolf Butler kumarsi ja vastasi:

- On aina ilo palvella tyytyväistä asiakasta. Ja tässä on laskuni. Kolme miljardia markkaa.

Pääministeri otti laskun ja totesi:

- Maksu tulee tilillenne seuraavan täyden tunnin sisällä.

TARINAN LOPPU

Tarina oli huonosti kirjoitettua scifiä. Jos tarina oltaisiin annettu jonkun tyypin luettavaksi vuonna 1990 hän olisi tuuminut, että olipa paska kirjoitus. Ihan epärealistinen. Ei tommosta kukaan usko. Ei tommosta voi tapahtua. Scifissäkin pitää olla hieman totuutta mukana. Mutta tässä ei ole pätkääkään. Ei kai mikään valtio noin toimisi? Kirjoittajan kannattaisi lopettaa kirjoittajan uransa saman tien. Kirjoituksen lukenut tyyppi voisi myös todeta, että jos tällainen tulevaisuudenkuva oltaisiin esitetty suomalaisille poliitikoille vuonna 1990, he olisivat kauhistuneet ja alkaneet pyrkiä estämään sen toteutumista kaikin mahdollisin keinoin ajatellen että ei kai tässä sentään miksikään Kuusisen ja Quislingin sekoituksiksi ruveta.

Ymmärrysharjoituksissani pyrin päätymään jonkunlaisiin johtopäätöksiin, tai edes puolittaisiin sellaisiin. Nyt päädyn vain toteamaan, että tuo huonosti kirjoitettu scifi-juttu kävi toteen. Se ei ollut mitään fiktiota, vaan siitä tuli faktaa. Miksi valtiokoneistomme päätyi hässimään asiat vituralleen? Miksi se toimi noin? Miksi se teki Suomesta sammakon, joka kiehuu pikku hiljaa kuumenevassa vedessä, tajuamatta että se kiehuu elävältä? Vuoden 1990 hallituksen tarkoitus ei varmaankaan ollut sellainen, mutta jossain vaiheessa ylitettiin raja, jolloin tajuttiin että me, juuri me poliitikot olemme olleet luomassa niin suurta hirviötä, että emmehän me millään voi kantaa vastuutamme tästä teosta. Siksi meidän täytyy teeskennellä, että hirviö on sekä välttämättömyys että väistämättömyys. Ja väittää, että ne ihmiset, jotka ymmärtävät että hirviö on hirviö, ovat itse jonkun toisen, kuvitellun hirviön puolestapuhujia. Ja ne silloiset, ja sen jälkeen myös nykyiset poliitikot ovat luovuttaneet maamme moraalisen omatunnon määrittelyn ihmisille, jotka älyllisen laiskuutensa vuoksi ja omaa egoa kohottaakseen pitävät vallitsevaa tilaa tavoiteltavana ja ainoana hyväksyttävänä tilana.

Käsittämätöntä vain on se, että kukaan tai mikään ei siihen pakottanut. Silti näin tapahtui. Herää vain kysymys, että miksi ihmeessä?

JOTAIN IHAN MUUTA XXXV

Eli kun pikku-Ykä rokkasi, mutta Kekkoslovakia ei

Tällä hetkellähän tilannehan on maassamme sellainen, että elämme jokseenkin mielipuolisia aikoja jolloin hölmöläiset eivät vain neuvo, vaan myös asemansa perusteella vaativat, kuinka tolkullisten ihmisten täytyy kantaa säkillä ei edes valoa, vaan pimeyttä tupaan. Minä kuulun (no, ainakin omasta mielestäni) niihin ns. tolkullisiin (siis ei vastapuolen määrittelemiin ”uustolkullisiin”) ihmisiin ja on selvää, että niin minua kuin kaltaisiani vihataan suvaitsevais-monikulttuurisuskovaisten taholta kuin ruttoa joka sairastaa koleraa joka sairastaa tippuria, jolla on satiaiset joita vaivaa visvasyylä ja paha jalkahiki.

Se käy aika ajoin väsyttämään, joten täytyy välillä kirjoittaa jotain ihan muuta. Kirjoituksessani palaan pikku-Ykän musiikilliselle 1970-luvulle. Rock´n´roll vei pienen miehen mennessään niin että perävalot vaan näkyi. Sinänsä Kekkosen Suomea ei rock´n´roll vielä vienyt läheskään sillä lailla mukanaan kuin pientä Ykää, joten laitan tähän kirjoitukseen tiettyjä videoita näiltä vuosilta jotka hahmottavat hieman tilannetta. Videoita kappaleista, jotka kolahtivat Ykälle ja sellaisista, jotka kolahtivat Kekkoslovakialle. Eli uskaltaudun siis ensimmäisen kerran upottamaan kirjoitukseeni videoita, enkä edes kuvittele, että lukija kahlaisi ne kaikki läpi. Mutta joku lukija omasta ikäpolvestani saattaa katsella muutaman videon ja tuntea tietyn muiston haikeuden.  Ja joku 1990-luvulla syntynyt saattaa katsella muutaman videon tuumien, että oliko tuo todellakin ihan tommosta. Tajuten ehkä samalla, että ilman muuta myös 2030-luvulla syntynyt suomalainen katsoo hänelle nykyisin tärkeitä kappaleita naama samanlaisella hymyn tirrillä ja päätään puistellen. 

Pikku-Ykän 1970-luku ei mene ihan kalenterin mukaan, vaan se alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 1982. Hetkestä, jolloin kaikki muuttui hetkeen, jolloin kaikki muuttui. Se ensimmäinen kerta, jolloin kaikki muuttui, oli se, kun Perskeleet muuttivat Oy Firma Ab:n kerrostaloasunnosta rivitaloasuntoon vuonna 1972 ja sen kunniaksi isä-Perskeles, ryökäle, meni ja osti taloon radionauhurin. Tämmöisen Philipsin masiinan, joka muutti kaiken:

Sehän oli tietysti nykymielessä varsin alkeellinen sillä se toimi c-kasetilla, ja kelaamisessakin sitä piti painaa jatkuvasti kelaushanikasta (se isoin hanikka tuossa kuvassa) että kelaaminen onnistui, mutta pikku-Ykälle tuo masiina edusti tekniikan uusinta huippua joka aukaisi hänelle aivan uuden maailman ja jolla saattoi äänittää rokkia niistä harvoista Yleisradion rokkia sisältävistä ohjelmista, mitä silloin oli tarjolla. Ja muuta kuin Yleisradio ei silloin tietenkään ollut. Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma. Kaksi kanavaa. Rinnakkaisohjelma oli se, jolla oli merkitystä ja tärkein ohjelma oli tietenkin lauantaisin tuleva tunnin mittainen Nuorten Sävellahja. Tuo masiina toi rock´n´rollin Perskeleittenkin huusholliin. Vaikkei isä-Perskeles siitä välttämättä niin kauhean mielissään aina ollutkaan.

Väliin sukupolvitesti: Millä lailla lyijykynä liittyy olennaisesti c-kasettiin?

Ja mitä sitten tuli äänitettyä? Mikä jäi pikku-Ykälle 1970-luvun musiikkitarjonnasta eniten mieleen? Ja mikä taas kiinnosti muuta Suomea eli silloista Kekkoslovakiaa? Maut kun eivät ihan välttämättä kohdanneet. Nykyisin ei ole mikään uutinen, että 70-vuotias häiskä menee katsomaan vaikka Deep Purplen konserttia ja iskelmämusiikin ja rock-musiikin rajakin on hämärtynyt ja muuttunut osittain olemattomaksi,  mutta silloin tilanne oli hyvinkin toinen.

Aloitetaan vuodesta 1972. Silloin pikku-Ykä nauhoitti radiolähetyksestä kappaleen Metal Guru, jonka esitti Marc Bolan & T. Rex. Kappaleen jyräävä rytmi teki vaikutuksen ja jopa tietyllä tavalla pelotti ja kuitenkin samalla hiveli pienen pojan kuuloluita. Tietysti kun pikku-Ykä ei osannut vielä englantia, niin kappaleen sanoitus ”metal guru, is it you” kuulosti että ”nevotölyy, iippitsil”. On tullut aikaisemminkin todettua, että englannin kieli oli huomattavasti mielenkiintoisempaa silloin, kun sitä ei vielä osannut.

Vuoden 1972 toinen kappale on Alice Cooper ja Schools Out. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ei pikku-Ykä loppujen lopuksi tykännyt Alice Cooperista varsinaisesti hänen musiikkinsa vuoksi, vaan siksi, että heppu oli vuoden 1972 seitsenvuotiaan nyhtänköljäläisen mistään mitään tajuamattoman pojan näkövinkkelistä niin kertakaikkisen härskin näköinen jätkä. Olihan pikku-Ykällä Alice Cooperin juliste huoneensa seinälläkin. Juliste muistaakseni tuli laitettua seinälle silloin vallankumouksellisen uudella keksinnöllä sinitarralla, ja isä-Perskeles kysäisi että piruako sinä tommosen härpäkkeen kuvaa tuohon seinälle laitat. Ei kuitenkaan käskenyt ottaa pois. Ehkä hän oli loppujen lopuksi oikeassa. Piruako niitä kaiken maailman härpäkkeitä seinälle laittamaan.

Kyseisenä vuonna 1972 taas Kekkoslovakia oli puolestaan innoissaan Sammy Babitzinin syksyn sävelen voittamasta kappaleesta Daa-da Daa-da. Kyseisestä videopätkästä on pakko myöntää, että playback oltaisiin voitu tehdä ehkä hieman paremmin ja pitää edes piuha kitarassa kiinni ja mikki laulajan edessä. Kappaleestahan tuli sittemmin legenda, sillä Sammy Babitzin kuoli seuraavana vuonna auto-onnettomuudessa, jolloin kappaleen sanoitus ”daa daa, daada daada, kiitää alla autostraada, aina kiire kiire jonnekin on” sai ihan uuden merkityksen.

”Eilen oltiin Mikkelissä, huomenna, en muista missä”. Sinänsä kyseinen kappale oli silloisessa tango-, iskelmä- ja valssivetoisessa Kekkoslovakiassa yleistä keskiarvoa huomattavasti rockimpi.

 Siirrytään vuoteen 1973 ja silloin pikku-Ykän tajuntaan iski totaalisen kybällä englantilainen, Wolverhamptonista kotoisin oleva bändi nimeltä Slade, joka oli siihen aikaan vissiinkin Euroopan suosituin yhtye. Silloin kun pikku-Ykä oli pikku-Ykä näytti siltä, että yhtyeen soolokitaristi Dave Hill oli mahdollisimman cool jätkä, mutta näin vanhana miehenä näyttää siltä, että heppu oli koko lailla pelle. Mutta toisaalta sehän oli ideakin, sillä pellenä hän osasi myydä Sladen musiikin, vaikkei sitä säveltänytkään. ”You write it, I sell it”.  Ajat ja asiat muuttuvat, mutta bändi oli todella tanakka tekijä musiikissaan ja soitti suohon suurinpiirtein koko seuraavan rock-sukupolven ja joka tapauksessa oli selvää, että bändin laulajalla Noddy Holderilla styrkkarit olivat vain lähinnä rekvisiittana. Heppu kun karjui niin kovasti, että ei se niitä tosiasiassa tarvinnut. Pikku-Ykä muistaa hyvin, kun hän pisti roposen levyautomaattiin Nyhtänköljän matkahuollossa, ja piru vie, että limpparia juodessa tämä kappale Cum On Feel The Noize kuulosti niin hyvältä.

Tulee muuten muistuttaa, että kaikki tuolla videolla joranneet herkullisen näköiset pimut ovat nykyisin joka ainoa eläkkeellä olevia mummoja. Ajan kulku on hurjaa ja nopeaa. Sladen kohdalla täytyy vielä sanoa, että elämä ei ole oikeudenmukaista. Slade ei koskaan lyönyt itseään läpi Yhdysvalloissa, mutta vuonna 1983 amerikkalainen Quiet Riot-yhtye teki amerikoissa multimiljoonia tällä samalla Sladen Cum On Feel The Noize-kappaleella ja kyseistä versiota voisi verrata alkuperäiseen melko kohteliaasti termillä ”kuin maho lehmä veteen paskantaisi”.

Samalta vuodelta 1973 täytyy vielä panna soimaan The Sweetin kappale Ballroom Blitz. Silloinhan puhuttiin, että oli purkkaa ja oli jytää ja The Sweet laskettiin sille imelämmälle purkkapuolelle, mutta tosiasiahan oli, että bändi sekä soitti että lauloi suohon suurimman osan jytäbändeistä:

Samaan aikaan kun nuorempi väestönosa nautti Sladen raskaasta rockista, muu Kekkoslovakia Läähätti ja Läkähtyi Markku Karjalaisen esilaulamana. Niin kuin tuli aikaisemmin todettua, niin nykyisin iskelmä ja rock ovat lähestyneet toisiaan, niin ettei niitä oikein toisistaan erota, mutta vuonna 1973 ero oli vielä hyvin selvä:

Ja sittenhän siirrytään vuoteen 1974 jolloin Hurriganes räjäytti pankin pikku-Ykänkin kohdalla ja toi suomalaisen rock´n´rollin Suomeen. Tietysti suomalaiset progebändit eli Wigwam ja Tasavallan Presidentti, heidän lisäkseen Raittisen veljekset sekä Hullujussi ynnä muutamat muut olivat omalta osaltaan jo yrittäneet, mutta Hurriganes sitten lopulta teki sen mikä muilta oli jäänyt vähän vaiheeseen. Hurriganes oli enemmän kuin bändi. Se oli ilmiö. Remu, Cisse ja Albert olivat enemmän kuin muusikoita, he olivat hahmoja. Hahmoja, joita Suomessa ei koskaan aikaisemmin ollut. Hurriganes oli myös se bändi, jonka seurauksena muusikoitten sosiaaliset tilat keikkapaikoilla alkoivat pikkuhiljaa parantua. Tätä voidaan pitää melko pitkälle Remu Aaltosen henkilökohtaisena ansiona. Remu myös ymmärsi, että ei ole rockia ilman bisnestä ja sitä myötä bändin sponsoroijaksi hankittiin Beavers-farkut. Ja mikäs kuvaisi paremmin sen vuoden tunnelmaa kuin kappale Get On. Remu sinänsä piti sitä jämäkappaleena, joka äänitettiin studiosession viimeisillä hetkillä, että saatiin albumi täysimittaiseksi, mutta legenda siitä tuli yhtä kaikki: 

Isompi Ykä muistaa kaverinsa Herra P:n soittaneen kyseistä kappaletta eräälle irlantilaiselle tuttavalleen ja irlantilainen heppu oli todennut, että onhan jätkillä ihan mahtava meininki, mutta mitä ihmeen kieltä tuo laulaja laulaa? No tietenkin Remun rock-esperantoa. Ei sitä tarvinnut ymmärtää. Se piti tuntea.

Toinen mainittava kappale vuodelta 1974: Hullujussi ja kappale Friduna Skikuna. Hullujussi oli hetkisen aikaa Suomen suosituin rockbändi ennen kuin Hurriganes pudotti pajatsosta keskustan moneksi vuodeksi. Hullujussin suosiota lisäsi Yleisradion suosittu Merirosvoradio-ohjelma, jossa Hullujussi oli house bändinä:

Väliin kysymys, kun en itse ratkaisua keksi. Noin suurinpiirtein kesällä 1974 soi Nuorten Sävellahjassa joka lähetyksessä joku nuorisokuorolaulu, jossa laulettiin ”nuorison solidaarisuudesta”. En ole löytänyt sitä kappaletta jälkeenpäin mistään, enkä muista edes sen nimeä enkä esittäjää. Mahtaako kukaan muistaa, että mikä hitto sen kappaleen nimi oli ja ketkä sen esittivät? Esittämistapa haisi kyllä KOM-teatterilta.

Sen sijaan Kekkoslovakiassa kuuminta hottia oli eunukin äänellä ja rantarosvon pärstävärkillä  varustettu kreikkalainen Demis Roussos, jonka levyjen kuuntelun mukana tarvittiin talouspaperia, sillä pidempään kuunneltuina kaiuttimista alkoi tihkua puhdasta siirappia, joka tietysti haittasi äänen laatua ja aiheutti sekä mahdollisen oikosulun että sitä kautta tulipalon vaaran. Kun iso-Ykä on myöhemmin keskustellut rakkaan vaimonsa Ylvan kanssa, hän on saanut selville, että monet tytöt olivat silloin ihan oikeasti lääpällään tähän kreikkalaiseen ylipainoiseen karvaläjään, mikä vahvistaa Ykän käsitystä siitä, että mies ja nainen eivät koskaan voi ymmärtää toisiaan aivan täydellisesti. Vive le différence, kai tässä niin täytyy ajatella, aina positiivisuuden kautta. Tässä vuoden 1974 imelintä siirappia kaiuttimiin tarjoaa kappale My Only Fascination:

Vuoden 1974 kekkoslovakialaiseksi kotimaiseksi kappaleeksi saattaa taas sanoa Jussi & The Boys-yhtyeen kappaletta Metsämökin Tonttu, Syksyn Sävelen silloinen voittaja. Jussi Raittisen kaulassa olevista kylteistä voi sanoa, että ensimmäisessä kyltissä luki ”rock-donitsi”, toisessa ”jatkuu” ja kolmannessa, kun voitto oli varmistunut ”kiitos teille”. Tämäkin varsin merkityksetön yksityiskohta näin jälkipolville tiedoksi, mutta tulipahan välitettyä. Ei mennyt hukkaan tämänkään blogikirjoituksen lukeminen.

Ja siirrytään sitten vuoteen 1975, jolloin pikkupoikia – Ykää muitten muassa –  ja vähän isompiakin nauratti kovasti Sleepy Sleepers-orkesteri, joka nousi pinnalle kappaleellaan Kuka Mitä Häh. Kappale oli sen ajan Kekkoslovakiassa varsin rankkaa settiä,  sillä paloihan siinä Eerolta saunassa munatkin. Ihan aivan tykkänään:

Ykän serkuilla, jotka olivat Ykää vanhempia oli ihan oikea levysoitin ja hallussaan Sliippareitten silloin ilmestynyt Sinulle Äiti-albumi, jossa kyseinen kappale oli mukana ja sitähän tuli ahkerasti kuunneltua, kun kylässä käytiin. Albumin viimeinen kappale on Saaran Jaava, ja Ykällä meni pitkän aikaa miettiessä, että mitähän helevattua se jätkä siinä kappaleen lopussa oikein huutaa, mutta päätyi lopulta siihen, että se huusi ”perkele kun sattu polveen, mutta autollakaan en kyllä työhön mäne”.

Sleepy Sleepers rokkasi ja ennen kaikkea rääpi turpaansa tavalla, josta virallisessa Kekkoslovakiassa ei oikein tykätty tai ei siis ollenkaan tykätty, joten bändi onnistui jossain vaiheessa saamaan porttikiellon joka ainoaan suomalaiseen keikkamestaan. Se oli ymmärrettävää, koska silloinen Kekkoslovakia ei ollut varsinaisesti rock´n´roll ja naamat olivat nätisti näkkärillä.

Koska aikuisten Kekkoslovakia ei ollut varsinaisesti rock´n´roll, niin vuoden 1975 suosituin kappale sekä myydyin albumi oli Erkki Junkkarisen Ruusuja Hopeamaljassa, joka ensimmäisenä albumina ylitti silloisen platinalevyyn oikeuttavan sadantuhannen myydyn albumin rajan. Silloinhan nämä rajat olivat vielä nykyistä huomattavasti miehekkäämmät, eli:

- kultalevy: 25.000 kappaletta

- timanttilevy: 50.000 kappaletta

- platinalevy: 100.000 kappaletta

Ja Erkki Junkkarinen oli ensimmäinen, joka ylitti platinalevyn rajan. Repikää rokkarit siitä:

Niin että sellaista oli tosiasiassa rock´n´roll Kekkoslovakiassa vuonna 1975. Muistan, että Suosikki-lehti oli ajan hermolla ja laittoi kyseisenä vuonna Remu Aaltosen haastattelemaan Erkki Junkkarista. En muista tarkalleen, kuinka se juttu meni, mutta muistan, että jutun lopussa syntyi kuitenkin syvä yhteisymmärrys kahden viihdealan ammattilaisen välillä ja Remu läiski Junkkarista hartioille todeten, että olet sinä vaan hyvä jätkä. Niin kuin varmaan olikin. Sillä tavallisen  tanssimuusikon elämä Suomessa tuskin oli silloin kovin glamouria, kun häiskät kiersivät kerta toisensa jälkeen niitä samoja hikisiä maitolaitureita. Tuskin siinä loppujen lopuksi kovin herkkään neste päähän kohoaa.

Tähän täytyy vielä lisätä samalta vuodelta video, joka oli silloin kovasti tapetilla, eli Kivikasvojen Tankeros Love, jossa irvailtiin Ahti Karjalaisen englannin kielen taitoa ja ehkä pidettiin yllä tiettyä suomalaiskansallista uhoa, enkä ole aivan varma, julkaisisiko yksikään suurempi levy-yhtiö kappaletta nykyisin. Laulettiinhan siinä sentään, että ”verta vaatii Suomen poika ettei meitä toiset voita”.  Karjalaisen kohdallahan kyse on urbaanilegendasta, eli väitetään, että kun Ahti Karjalainen näki ulkomailla ollessaan eläintarhassa kyltin, jossa luki että ”these animals are dangerous”, hän oli suomentanut sen, että ”nämä eläimet ovat tankeroita”. Mikä tuskin pitää paikkansa, mutta eihän se hyvää urbaanilegendaa estä. Nykyisen Suomen suvaitsevaistokin tietää, ettei totuuden kannata koskaan antaa pilata hyvää läppää. Tankerovitsejä jauhettiin Suomessa koko seuraava vuosi ja Kivikasvot tekivät joka tapauksessa urbaanilegendasta mainion kappaleen:

Ja nyt keitetään välikahvit. Jos lukija on vapaa-ajallaan, hän saa laittaa väkevää sekaan, ja tehdä plöröt.

Tässähän on saatu 1970-luvun alkupuolisko käytyä läpi, ja näin jälkeenpäin ajateltuna kyseisen vuosikymmenen alkupuoli oli oikeaa musiikillista ilotulitusta, paras musiikki tehtiin juuri silloin ja sen jälkeen touhu muuttui laimeammaksi. Heavybändit haipuivat. Glamrock-bändit hävisivät ja se mitä jäi jäljelle, oli joku vesitetty Smokie. Progebändit hävisivät, joskaan eihän pikku-Ykä niitä silloin vielä osannut kaivatakaan. Tilalle tuli jatkuva tylsä diskonjytke, vuosikymmenen lopulla tullut mikäli mahdollista vieläkin tylsempi 50-luvun muoti ja sitä myötä tullut rockabillyboomi ja ennen kaikkea punk ja uusi aalto, jonka myötä kaikki osallistuivat ja angstasivat niin maan tulen perkeleesti ja unohtivat sellaiset seikat kuin sävellys-, sovitus- ja soittotaidon, eikä niissä sanoituksissakaan ollut paljon kehumista, vaikka niitä alaleuka väpättäen silloin ihan tosissaan esitettiinkin.

Olihan sillä vuosikymmenen loppupuoliskolla tietysti jotain, joka miellytti pikku-Ykääkin, joten siirrytään vuoteen 1976, jolloin pikku-Ykä huomasi, että on olemassa myös hieman melodisempaa ja etten sanoisi progressiivisempaa tavaraa, vaikkei Ykästä vielä silloin vielä varsinaisesti progemiestä tullutkaan. Eihän sellainen yksitoistavuotias nulikka oikein miehen kirjoihin muutenkaan mahtunut, mutta ei toisaalta pahemmin halunnutkaan. Nulikkana oli mukavaa olla, kun isä- ja äiti Perskeles hoitivat nämä elämän hankalammat puolet niin kuin elatuksen. Perusevästä oli tarjolla ihan mukavasti ja välillä jotain ekstraakin. Mutta tulipahan Ykällä kyseisenä vuonna tutustuttua erääseen Matti Järvinen-nimiseen heppuun, jonka levytysura jäi valitettavasti vain yhteen albumiin, mutta joka teki hyvin kaunista musiikkia, josta tässä esimerkkinä kappale Katselen Kaunista Iltaa. Harmi, että heppu lopetti musiikillisen uransa ensimmäiseen albumiinsa. Mitähän miehestä olisi tullut, jos hän olisi jatkanut?:

Huomattavasti suurempaa kaupallista menestystä kyseisenä vuonna saavutti Freeman kappaleellaan Ajetaan Tandemilla joka sekin herätti tiettyä närää, sillä siinä kumminkin meluttiin ja syljeskeltiin:

Samaan aikaan kun Ykä kuunteli Matti Järvisen kaunista melodista kappaletta ja Freemania (sekä tietysti Hurriganesia) kuunteli Kekkoslovakia korvat ruvella saksalaista neekeridiskoa (juu, ihan totta, mitähän eräs Hitlerin Aatu olisi ajatellut, jos etiäinen olisi hänelle aikanaan tämän kyseisen videon näyttänyt) jota edusti Boney M, jonka kappale Daddy Cool möi maassamme montakytviistuhatta kappaletta. Kappaleen sanoitus on ehkä typerin koskaan ja se menee suomennettuna suurinpiirtein näin:

Hän on hullu niin kuin höpelö

Näkemiin isä viileä!

Olen hullu niin kuin höpelö

Näkemiin isä viileä!

Isä! Isä viileä!

Näkemiin  isä viileä!

Toisaalta sanoitus on kappaletta ajatellen erinomaisen onnistunut. Ykäkään ei kuuntele musiikkia saadakseen itselleen sanoituksista uusia yhteiskunnallisia ajatuksia eikä esittääkseen kauhean kultturellia, vaan biisin sanat kannattaa tehdä sillä mallilla, että ne sopivat ja saundaavat kappaleeseen ja kyseiseen kappaleeseenhan ne kävivät vallan mainiosti. Ja pannaanpas sitten tämä saksalainen neekeridiskokappale soimaan. Tulee vielä huomauttaa, että se musta jätkä joka heiluttaa itseään sillä videolla ei varsinaisesti laulanut koskaan kappaleeseen mitään, vaan hänellä oli lauluosioissa saksalainen stuntman. Vähän samanlainen ajatus kuin toimintaelokuvien näyttelijällä olisi stuntti puhekohtauksissa. Saksalaiset ovat kekseliästä kansaa, joten ne ovat keksineet stuntlaulajankin. Ja voi todeta, että noitten naislaulajien tanssiesityksen olisi voinut suoriltaan poimia liikennepoliisin opetusvideoon. Ajat tonne. Ja nyt tonne. Ja nyt käännyt taas. No, toisaalta, hittoako minä näistä valitan, kun en tansimisesta mitään kumminkaan ymmärrä.

Siirrymme sitten vuoteeen 1977, jolloin Ykä (niin kuin jo myös edellisenä vuonna) tutustui Royals-yhtyeeseen, jonka perusti Hurriganesista eronnut Albert Järvinen ja jota Suosikin sivuilla pidettiin jonkunlaisena Hurriganesin kilpailijana, mikä oli tietysti täysin keinotekoinen asetelma, sillä Royals edusti täysin toisenlaista rockin suuntausta kuin perusrokkiin keskittynyt Hurriganes. Mutta bändi teki pari varsin mainiota levyä ja tässä yhtyeen musiikista esimerkkinä kappale Out:

Pikku-Ykä alkoi niin Matti Järvisen kuin Royalsin myötä ymmärtää, että oli muitakin musiikillisen ilmaisun muotoja kuin puhdas ränttätänttä, mutta varsinainen progeen siirtyminen antoi odottaa vielä itseään muutaman vuoden. Sen sijaan Kekkoslovakiassa puolestaan siirryttiin saksalaisesta neekeridiskosta espanjalaiseen pimudiskoon ja sitähän tarjosi meille duo Baccara, joka teki huonosti lausutusta englannista tietynlaisen tavaramerkin. Baccara esiintyi Suomessakin useamman kerran ja Ykä muistaa lukeneensa aikanaan duon ihmetelleen, kun he esiintyivät jossain Köyliössä ja naisille oltiin varattu hotellista yksi ainoa huone siskonpetillä. Ehkä se kuvaa jotenkin  sen ajan suomalaista totaalista viattomuutta. Kas tässäpä vuoden 1977 kuuminta hottia. Yes, Sir I Can Boogie:

Mutta osattiin sitä Kekkoslovakiassakin vuonna 1977, eli silloin oltiin maassamme niin perskeleen helliä ja senhän sai aikaiseksi Danny, joka otti laulupartnerikseen tuoreen miss Suomen Armi Aavikon, jonka kanssa hän levytti superhitin Tahdon Olla Sulle Hellä. Kappaleesta tehtiin myös englanninkielinen versio ja siitä jopa video ja näin muutaman kymmentä vuotta jälkeenpäin (vaikkei Ykä tanssista edelleenkään yhtään mitään ymmärrä) voi olla melko varma siitä, että videon koreografian suunnitellut henkilö ei pidä sitä välttämättä yhtenä suurimmista onnistumisistaan. Internet maailmalla tuntee videon vieläkin ja se on aina kärkisijoilla, kun kilpaillaan kaikkien aikojen kauheimmasta videosta:

Ja sitten mennäänkin vuoteen 1978. Silloin pikku-Ykä törmäsi kaikin puolin ihastuttavaan englantilaiseen naiseen nimeltä Kate Bush, jonka kappale Wuthering Heights kolahti kovasti ja laajensi taas omalta osaltaan Ykän musiikillista kokemusta tai millä sanoilla sitä nyt pitää sanoakaan. Niitä aikojahan pikku-Ykäkin alkoi hoksata, että tytöt taisi olla muutakin kuin yäk, mutta ei oikein vielä osannut panna asiassa ns. toimeksi. Sen aika oli vasta paljon myöhemmin.

Ja ettei sentään liian taiteelliseksi mentäisi, niin soitetaanpa kyseiseltä vuodelta myös Kontran suosittu kappale Jerry Cotton, joka miellytti niin pikku-Ykää kuin monta muutakin jätkännulikkaa:

Ja Jerry Cottonhan oli musiikkikappaleen lisäksi luonnollisesti myös suomalaisten miesten suosimaa korkeatasoista ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa psykologis-filosofista kirjallisuutta, jossa ongelmat ratkaistiin puhumalla ja jota ei voi koskaan liikaa arvostaa.

Kekkoslovakiassa taas ei pahemmin rokattu, vaan siellä jyräsi humppa, jonka suosio maksimoitui Lappeenrannan humppafestivaaleilla, jossa vuonna 1978 kävi ennätysmäärä yleisöä eli kaikkiaan noin 60.000 ihmistä. Festivaaleihin kuului myös ”maratonhumppa-kilpailu”, jonka ennätys tehtiin vuonna 1980, jolloin voittajapariskunta humppasi yhteen menoon (viiden minuutin tauko per tunti) 65 tuntia ja 15 minuuttia. Ykälle ei ole vieläkään oikein selvinnyt, kuinka humppaa tanssitaan, mutta Ykälle tanssiminen on muutenkin jotain äärimmäisen epäluonnollista, mikä on jo ehkä aikaisemminkin lukijalle selvinnyt. Piruako sitä täysjärkinen ihminen itseään sillä lailla vetkuttamaan? Sen ajan suurin ja menestyksekkäin humppakappalehan oli Mutkattomien ”Jätkän Humppa”.

Eihän toki vuonna 1978 jätkät enää olleet viikkokunnissa tukkikämpällä kirveen ja pokasahan kanssa, mutta Hotellin respasta nostetaan lätsää niille jätkille, jotka joskus aikaisemmilla vuosikymmenillä siellä olivat. Nuo savottahommat ovat nimittäin varsin mukavia harrastaa, mutta aika pirunmoista urakkaa tehdä leipätyöksi.

Siirrymme vuoteen 1979 ja sehän oli pikku-Ykälle mopoilun vuosi, vaikkei mopolla pahemmin tullut ajeltuakaan. Kävi meinaan niin, että Perskeleet ja eräs tuttavaperhe meni Oy Firma Ab:n omistamalle mökille Hornanperseen kuntaan Lappiin. Siellä oli mukana pieni matkaradio, josta niin Ykä, broidinsa Jykä ja pari tuttavaperheen kaveria kuulivat ensimmäistä kertaa Sleepy Sleepers-yhtyeen kappaleen ”Kesämopo”, joka aiheutti kaikissa hillittömän repeämisen. Ykä jopa myöhemmin osti kyseisen kappaleen sisältävän ”The Mopott Show”-albumin ja siihen aikaanhan levyjä ei ostettu kuin suuren harkinnan ja pennien ynnäämisen jälkeen, ainakin nuorilla nulikoilla. Ei sitä rahan paskaa niin paljon ollut eikä ollut nettiä, josta olisi voinut ladata tuotteita ilmaiseksi. Vinyylilevyn käsittelyssä oli muutenkin tiettyä hartautta, se otettiin pussista niin, että ei koskettu sormilla kuin levyn reunoihin, asetettiin nätisti levylautaselle, pyyhitiin miljoonaharjalla ja sen jälkeen laitettiin neula paikalleen. Niin kuin on todettu, niin Ykä ei ole sinänsä koskaan erityisemmin välittänyt sanoituksista, riittää kun ne soundaavat kappaleeseen, mutta kyseisen kappaleen sanoitus kertoo tarinan kaaren kauneimmillaan, alkaen optimistisesta kesätunnelmasta päättyen hikeen ja kyyneliin. Taidetta parhaimmillaan, vaikkei sitä sellaiseksi ehkä oltu tarkoitettukaan eikä sitä vuoden 1979 Kekkoslovakiassa sellaiseksi tunnustettu. Netistä ei valitettavasti löydy tätä kappaletta kuin yksi versio, jossa on kappaleen mainio intro, ja sitä ei jostain syystä voi upottaa blogiin, joten pannaan pelkkänä linkkinä:

Kekkoslovakiassahan ei vieläkään pahemmin rokattu, joten siellä nykäistiin kyseisenä vuonna 1979 melankoliavaihdetta isompaan läpeen ja maassa alkoi pari vuotta kestänyt ns. ruikutus- ja itsesääli-iskelmän aika. Tietysti nuorempikin sukupolvi yritti uuden aallon viritelmillään kertoa kuinka vituttaa ja asiat menee perseelleen ja kokoontumistiloja tarvitaan vaikkei oikein tiedetäkään, että mitä niillä tehdään, mutta vaaditaan kun muutkin niitä kerran vaatii ja muutenkin vituttaa niin kuin pientä oravaa jolla on käpy jäässä, mutta kyllähän se on niin, että kunnon ruikutus on sentään aikamiesten hommaa, josta tarjoaa esimerkin Reijo Kallio suositulla kappaleellaan ”Yksinäinen”, jolla hän ruikuttaa nuoremman sukupolven suohon varsin suvereenisti:

Käännyttiin seuraavalle vuosikymmenelle ja pikku-Ykälle jäi kyseisen vuoden musiikkikuvioista mieleen Hurriganesin parin laihemman vuoden jälkeinen comeback, jota edusti huolellisesti valmisteltu ja toteutettu sekä Tukholmassa Abban studiossa äänitetty 10/80-albumi. Albumin viimeisenä kappaleena on äärimmäisen kaunis instrumentaalikappale ”Just For You”, mikä muuten kasettiversiossa oltiin kirjattu itse kasettiin nimellä ”Just For Me”. Mikähän tarina senkin takana oli?

Sen sijaan Kekkoslovakiassa luotettiin vielä vahvasti humppaan ja ruikutusiskelmään, mutta tämä niin sanottu nuorisokulttuurikin alkoi nousta enemmän esille. Yksi esimerkki siitä oli elokuva ”Täältä Tullaan Elämä”, jota silloin aikanaan mainostettiin voimakkaana, ellei suorastaan shokeeravana ajankohtaisen nuoriso-ongelman kuvaajana ja jota viisikymppinen Ykä saattaa katsella nykyisin ajatuksella, että olittepa te silloin vielä lutusia, eikä täällä ongelmista silloin vielä tiedetty mitään.

Ykä kuunteli vuonna 1980 edelleen Hurriganesia. Ehkä se oli myös jonkunlainen protesti. Oli meinaan tarjolla tötteröpäärockabillyä, joka ei millään muotoa miellyttänyt niin musiikkina kuin siihen liittyvänä uhoamisenakaan. Sitten oli tarjolla Pelle Miljoonaa, jonka nuori Ykäkin ymmärsi olevan äärimmäisen pateettista paskaa, jonka suosiota hän ei koskaan ymmärtänyt. Eppu Normaaliakin kuului inhota, sillä olihan sekin ns. uutta aaltoa, tosin näin jälkeenpäin on tullut tajuttua, että eihän se mitään uutta aaltoa ollut, vaan ainoastaan Eppuja, jotka heittivät juttunsa kieli poskessa ja tekivät loppujen lopuksi varsin maukasta musiikkia. Maukkaasta musiikista siirrymme tietenkin Maukka Perusjätkään, joka oli, no, Maukka Perusjätkä. Eräänlainen Ralf Örnin suunnittelema Disneyland. Ykän ikäiset jätkät muistavat kyllä ”kaupassamme tarjolla maukasta makkaraa”-vitsin. Laitamme soimaan silloisen Maukka Perusjätkän kappaleen Säpinää, mutta emme suinkaan Maukka Perusjätkän tulkitsemana, vaan nyt viemme punkin antipunkkina toiseen potenssiin ja kappaleen esittää vuonna 1980 lähetetyssä Ylen Hepskukkuu-ohjelmassa mieskuoro Aikamiehet. Tässä on meinaan munaa. Aikamiesten sellaista:

Ja siirrymme sitten vuoteen 1981. Silloinhan pikku-Ykä löysi Motörheadin, jonka pääheppu Lemmy Kilminster siirtyi hiljattain soittamaan Rickenbackeriaan yläkerran orkesteriin. Näin viisikymppisenä isona Ykänä voisin todeta listan niistä livelevyistä, jotka ovat olleet (täysin subjektiivisen näkökulmani mukaan) maailmanhistorian parhaita. Yksi on Rushin ”Exit… Stage Left”. Toinen on Kansasin ”Two For The Show”. Kolmas on Gentle Giantin “Live: Playing The Fool”. Neljäs on Yesin “Yessongs”.

Ja viides on Motörheadin “No Sleep Til´ Hammersmith”, josta seuraavaksi kappale Ace Of Spades:

R.I.P. Lemmy. Vuoden 1981 Kekkoslovakialainen kappale ilmestyi itse asiassa jo edellisen vuoden puolella, mutta koska itsesääli-iskelmä oli vielä voimissaan, niin se kannattaa soittaa. Kyseessähän on Rami Rannan kappale Itkuliina, jonka myötä kyseinen ruikutusmusiikki saavutti äärimmäisen taiteellisen huippunsa ja muuttui sitä myötä jo parodiaksi itsestään. Kappale ei saavuttanut juurikaan kaupallista menestystä, sillä ehkä ihmiset tajusivat sen menneen jo sen maagisen parodiahorisontin rajan yli (niin kuin 1960-luvulla Tango Pelargonia) ja pikkuhiljaa kyseinen musiikkityyli alkoi haipua. Kyllähän nykyisessäkin iskelmässä edelleenkin tiettyjä melankolisia piirteitä on, mutta silloin aikaansaatua ”rintaan pistää ja vituttaa, niin että veri kiertää väärinpäin”-efektiä ei olla siinä mitassa saavutettu. Annamme esiintymisvuoron Rami Rannalle.

Ja sitten siirrymmekin vuoteen 1982, se taisi olla huhtikuuta, ja Iltatähti-ohjelma julkaisi televisiossa tunnin mittaisen Heavy rock-spesiaaliohjelman, jollaiset olivat silloin peräti harvinaisia. Tottahan Ykäkin sen katsoi, ja sen ohjelman myötä kaikki muuttui taas kertaalleen. Ohjelmassa esiintyi nimittäin kanadalainen trio nimeltä Rush. Yhtye soitti kappaleen Limelight ja Ykän päässä naksahti muutamat liitokset kohdalleen, aikaansaaden ahaa-elämyksen, jota voisi määritellä sanoilla ”ai jumalauta, voiks tään tehdä näinkin?”. Sitten alkoikin niin Rushin kuin muunkin progetuotannon kerääminen. Silloin 1970-luvulla kun Ykä oli todellakin vielä pikku-Ykä, proge oli ollut jopa jonkunlaista muotia, mutta oli mennyt Ykältä ohi. Näinpä yhtyeet Rush, Kansas, Yes, Jethro Tull, Gentle Giant ynnä muut kokivat revivalin eräässä nyhtänköljäläisessä asunnossa. Ja tämä biisihän oli se, joka muutti kaiken:

Ja sitä myötähän pikku-Ykäkin alkoi lopullisesti muuttua joksikin, joka kuvitteli olevansa iso-Ykä, mutta siihenhän tosiasiassa oli vielä kauan, kauan aikaa. Alle kaksikymppisenähän ihminen on omasta mielestään maailman viisain. Kaksvitosena sitä on enää Euroopan viisain, kolmekymppisenä Suomen viisain ja siitä eteenpäin sitä alkaa ihmetellä, että näinköhän tässä on viisas ollenkaan. Viisikymppisenähän sitä tunnustaa olevansa jo ihan höhlä, mutta toisaalta dumbs have for fun, ja tulihan tässä ainakin käsiteltyä kymmenen vuotta niin erään häiskän, kuin erään kansakunnan musiikillista historiaa. Veikkaan, että kirjoitus sivusi muutaman lukijankin henkilökohtaista musiikillista historiaa.