Maaliskuu
1945, jossain Leppävirran syrjäisessä korvessa…
Sissien
vartiomies huomasi kuinka nuori nainen, oikeastaan tyttö hiihti kohti sissien piilokorsua.
Vartiomies veti hälytyslangasta muutaman kerran hiljaiseen tahtiin niin että
korsussa tiedettiin ettei kyseessä ollut varsinainen hälytys. Aarno Korhonen ja
muutama muu mies saapui vartiopaikalle jonne nuori tyttö hiihti. Hän tiesi
selvästi minne tulla ja kun hän tuli lähemmäksi niin miehet tunnistivat että
kyseessä oli Savolaisen Anna, erään heitä tukeneen ja kolhoosiin pakotetun
viljelijän tytär. Anna oli vetänyt hiihtäessään ahkiota jossa oli säkki. Hän
totesi sisseille:
-
Siellä on ruisleipiä ja pikkuisen kuivattua lihaa. Muuta ei ole. Eikä jatkossa
tule valitettavasti olemaankaan.
-
Miksi? Syyhän siihen varmasti on. Eikä se voi olla se, että ryssä on taas
miehittänyt koko maan. Miehitetyllä alueellahan tässä ollaan tapeltu koko ajan.
-
No ei ole niin. Eikä se halusta olisi kiinni. Mutta koko Leppävirta pakotetaan
yhteen ainoaan sovhoosiin. Siis ryssien valtiontilaan. Siis Leppävirran
suomalaiset viljelijät. Sillä tänne tuodaan parasta aikaa ryssiä asumaan.
Suomalaiset viljelijät siirretään asumaan keskitetysti asumisparakkeihin joita
meidän miehemme ovat tällä hetkellä pakotettu rakentamaan. Ja meidän taloihimme
tulee tilalle ryssiä. Lisäksi kaikki ne pellot mitkä ovat olleet lähimpänä
teidän toiminta-aluetta muutetaan pelkälle karjanrehulle.
Tyttö
oli vähän aikaa hiljaa ja jatkoi sitten:
-
Sieltä vietiin useampi perhe pois. Paikalle tullut politrukki, suomalainen
vielä, perkele, sanoi että muutamia epäilyttävimpiä tapauksia viedään Siperiaan
ihan puhtaasti varoituksena muille. Ja jatkossa pieninkin epäily sissien
auttamisesta, toisin sanoen liikkuminen alueella mihin meillä ei ole sisäisen
passin mukaista kulkuoikeutta – minkä sallima alue on pieni – tietää välitöntä ampumista ilman mitään
oikeudenkäyntiä. Niin että on parempi alkaa opetella kuuliaiseksi
neuvostokansalaiseksi ja sovhoosin tuottavaksi jäseneksi. Näin se politrukki
totesi. Yrittäkää ymmärtää miehet, meidänkin on pakko elää.
-
Ymmärretään me. Mene äkkiä perheesi luo ettei sinua epäillä. Olet tällä
hetkellä suuressa vaarassa. Kiitos sinulle rohkeudestasi. Ja kaikkea hyvää. Voi
olla, ettemme enää koskaan tapaa.
Aarno
komensi erään miehensä viemään tiedon Vuorisen miehille joitten korsu oli parin
kilometrin päässä. Sitten hän sanoi miehilleen:
-
No niin, pojat. Nyt sitten alkaa se varsinainen mieron tie. Ruokaa ei saa kuin
mitä kalastetaan ja ammutaan joku ohimennyt teeri. Oikein hyvällä tuurilla
hirvi. Ja sitten ryssiltä ampumalla tai sovhoosista varastamalla. Parempi tehdä
jo valmiiksi vyöhön muutama reikä lisää. Vai haluaako joku lopettaa?
Kysymys
sai aikaan huvittuneita hymähdyksiä. Miehet tiesivät että varsinkin sen jälkeen
kun varsinainen rintamasota Suomessa oli loppunut, heitä vastassa olivat
lähinnä NKVD:n joukot. Ja siinä, missä tavallinen puna-armeijalainen saattoi
tuntea jonkunlaista kunnioitusta vihollistaan kohtaan ja lopettaa tämän
siististi ampumalla tai ottaa jopa vangiksi niin NKVD:n joukkojen käsiin
joutuminen tiesi joutumista sadistien käsiin. Mielummin kuolema taistelemalla.
Muutahan ei tainnut olla enää tarjolla. Jotkut kyllä jaksoivat pitää yllä
toivoa siitä että Amerikka tulisi ja jollain ihmeellisellä tavalla auttaisi.
Tosin sekin toivo hiipui päivä päivältä. Lähinnä se oli jo toive joulupukista
joka toisi lahjoja kilteille lapsille. Nyt Suomesta olivat lahjat loppuneet ja
joulupukki siirtynyt kauas pois. Jäljelle jäi vain julma ja alistava idän
Pakkasukko.
Aarno
oli luopunut siitä toivosta jo silloin kun oli nähnyt ryssillä olleita
amerikkalaisia säilykkeitä. Ja hän ymmärsi myös että sissisodasta oli tullut
heille ainoa tapa elää. Vihollinen ei antaisi heille muuta mahdollisuutta. No,
tapellaan sitten katkeraan loppuun saakka. Ja myydään nahka mahdollisimman
kalliilla.
Se, mitä tapahtui Leppävirralla tapahtui kaikkialla
Suomessa ja erityisesti niillä alueilla joilla sissit olivat toimineet
aktiivisesti. Vihollinen oli ymmärtänyt että ampumalla sissejä ei ehkä saisi
lopettamaan mutta näännyttämällä kyllä. Sissisota jatkui mutta sen merkitys käytävässä
suursodassa väheni. Kuitenkin suomalaisia sissejä vastaan suunnattu toiminta
sitoi edelleenkin useita kymmeniä tuhansia pääosin NKVD:n sotilaita.
Valloitetussa Suomessa – vaikka sota muualla oli
vielä käynnissä – pyrki Neuvostoliitto rauhoittamaan ja neutralisoimaan
tilanteen sekä toteuttamaan Suomen sovjetisoinnin joka oli jäänyt kesken.
Äärimmäistä valtaa niin Suomessa kuin Baltian maissa piti maitten uudelleenmiehityksen
jälkeen edelleenkin Andrei Zhdanov mutta valtaa alettiin pikku hiljaa
siirtämään paikallisille siviilielimille joita Suomessa edusti NKP:n alaosasto
Suomen Kommunistinen Puolue ja aluediktaattorin valta siirtyi vähitellen sen
ensimmäiselle sihteerille Aimo Aaltoselle.
Suomalaisten
kommunistien suurin nimi Otto Wille Kuusinen ei palannut Suomeen vaan jatkoi
uraansa Moskovassa. Hänen tyttärensä Hertta Kuusinen toimi SKP:n keskuskomitean
kakkosnimenä ja aiemmin Suomen miehityksen pääministerinä mahdollistanut Hella
Wuolijoki nimitettiin Neuvostoliiton Radion Suomen alueen pääjohtajaksi.
Wuolijoen hallituksen sisäministeri Mauri Ryömästä tuli NKVD:n Suomen alueen
päällikkö.
Tilanteen
normalisointiin kuului luonnollisesti se että kaikki Suomen alueella
saksalaisten kanssa yhteistoiminnassa
olleet pidätettiin. Pidätykset olivat usein täysin mielivaltaisia. Onnekkaimmat
heistä päätyivät montun syrjälle välittömästi ja vähemmän onnekkaat kohtasivat
nälkä- ja nääntymiskuoleman gulageilla joita Neuvosto-Suomeenkin perustettiin
nopeassa tahdissa niin Kainuuseen kuin Itä-Lappiin. Neuvostovalta vahvisti
otettaan ja teki selväksi että sen kanssa ei leikitä. Viesti meni perille.
*
Porvoo,
helmikuu 1946…
Entinen
puna-armeijan kersantti ja suomalaisissa sisseissä taistelevan Aarno Korhosen
pikkuveli Aappo Korhonen oli mukana raivausporukassa johon hänet oli komennettu
kun hän oli kotiutunut puna-armeijasta jonka palvelukseen hänet oli pakolla
värvätty kesäkuussa 1941. Raivausporukan tehtävä oli tyhjentää raunioiksi
ammuttua Porvoota kaikesta romusta jotta rakennusporukat pääsisivät tekemään
uusia asuntoja. Tällä hetkellä pääosa porvoolaisista – niin kuin Aappon
raivausporukkakin – asusti tilapäisissä ja pika pikaa rakennetuissa parakeissa.
Aappo
– niin kuin kymmenet tuhannet suomalaiset nuoret miehet jotka eivät olleet
ehtineet piiloutua – oli pakkovärvätty puna-armeijaan. Pikakoulutuksen jälkeen
hän, ja hänen aseveljensä oli komennettu taistelemaan Leningradin rintamalle.
Suomalaiset oli hyvin nopeasti huomattu hyviksi sotilaiksi joten heidät oltiin
aina komennettu hankalimpiin paikkoihin. Täysin suomalaisiin ei luotettu sillä
Aapponkin komppanianpäällikkönä oli venäjänkarjalainen kommunisti.
Joukkueenjohtajat sentään olivat suomalaisia. Aappon joukkueenjohtajaksi oli
vuoden 1942 aikana tullut kersantista luutnantiksi ylennyt Antti Mutanen joka
oli miestensä keskuudessa pidetty, luotettava ja taitava esimies.
Niin
Aappolla kuin muillakin hänen aseveljillään, tai tovereiksi heitä kai piti
sanoa oli ollut ongelmana tilanteen kaksijakoisuus. He taistelivat saksalaisia
vastaan. Saksalaiset yrittivät tappaa heidät. Niinpä he tappoivat saksalaisia
mahdollisimman tehokkaasti. Siinä ei ollut ongelmaa. Mutta ei heistä
kommunisteja ollut yksikään. Pakkovärvättyjä tsuhnia vain. Ja he tiesivät että
Saksa oli vallannut osan Suomea. Joka oli ollut vielä hetki sitten itsenäinen
maa.
Aappo
ja toverit olivat oppineet neuvostoliittolaisen pelon kulttuurin hyvin
nopeasti. Asioista ei kannattanut puhua ääneen. Koskaan ei tiennyt, laulaisiko
joku toinen ääneen lausutut ajatukset komppanianpäällikölle tai – saatana
soikoon – politrukille. Se tietäisi vähintään lähtöä rangaistuspataljoonaan tai
todennäköisimmin kuulaa otsaan. Mutta Aappo tiesi – tai ainakin arvasi – että
hän, ja lähes kaikki hänen aseveljensä toivoivat Saksan voittoa. Se antaisi
ainakin pienen toiveen siitä että joku jota voisi kutsua nimellä Suomi voisi
jatkaa olemassaoloaan.
Mutta
kyseinen ajattelu piti piilottaa aivojen syvimpään sopukkaan ja pitää asiasta
turpa totaalisesti kiinni. Eikä liikaan ajatteluun ollut aikaakaan. Sotiminen
vei kaiken ajan ja hengissä pysyminen oli hyvä kannustin sotia tehokkaasti.
Onneksi heitä ei sentään oltu komennettu SS:n riveissä sotivia suomalaisia
vastaan. Kun Leningradin piiritys oli murrettu niin suomalaiset puna-armeijan
sotilaat siirrettiin Valko-Venäjälle jossa he Operaatio Bagrationin mukana
etenivät aina vain eteenpäin länteen ja lopulta kohti Saksan ydinalueita.
Berliiniin suomalaiset eivät koskaan päässeet vaan olivat mukana valtaamassa
Itä-Preussia ja etenivät lopulta silloin Saksalle kuuluneeseen mutta myöhemmin
Puolaan liitettyyn Stettiiniin saakka. Aappo oli ylennyt sodan aikana
sotamiehestä kersantiksi sekä ryhmänjohtajaksi ja saanut itselleen Isänmaallisen
sodan kunniamerkin. Sitä hän ei koskaan pitänyt Suomessa näkyvillä.
Aappon
joukko-osasto oli jonkun aikaa valloitetulla alueella miehitysjoukkona mutta lokakuussa
1945 se lopulta kotiutettiin. Tyhjän päälle jäänyt Aappo määrättiin
raivausprikaatiin Porvooseen ja se sopi hänelle. Oli sentään jotakin. Palkka
oli mitätön ja työ tylsää, raskasta ja tympeää mutta olihan tarjolla sentään
niukka ruoka ja katto pään päälle parakkimajoituksessa. Mieli tietysti teki
takaisin Varkauteen mutta Aappo ei oikein osannut sanoa itselleen että
uskaltaisiko hän sinne mennä. Hän oli ehtinyt nähdä sen että hänen veljensä oli
paennut ja ryhtynyt sissiksi. Hän oli tuskin enää hengissä. Isä, äiti ja sisko
oli kyyditetty Siperiaan hieman ennen kuin hänet oltiin pakkovärvätty. Aappo
oli sotareissullaan oppinut neuvostotodellisuuden erittäin hyvin eikä pitänyt
yllä mitään illuusiota siitä että joskus näkisi heidät. Lisäksi jos esitti
halun palata takaisin kotiseudulleen niin se herätti uudessa komennossa aina
epäilyksiä. Jos ihmisellä ei ollut hyvä olla siellä, mihin järjestelmä oli
määrännyt niin sehän oli selvä epäily ja arvostelu järjestelmän toimivuutta
kohtaan.
Aappolla
– niin kuin hänen muutamalla aseveljellään – ei ollut muuta vaatteita kuin
puna-armeijan sotilasvermeet joista oli vain poistettu arvomerkit ja
joukko-osastotunnukset. Kukaan heistä ei pitänyt niistä mutta palkka oli niin
pieni että uusien vaatteitten hankkiminen oli vielä pelkkää unelmaa. Jos
sellaisia olisi ollut edes myynnissä. Hän oli ajatellut että kuinka muut suomalaiset
suhtautuisivat hänen asusteisiinsa. Ehkä vihamielisesti. Mutta hän oppi
nopeasti että suomalaiset olivat oppineet nopeasti uuden taidon jota ennen
sotaa ei ollut. Taidon katsoa muualle. Liian pitkä katse ruskeaan univormuun
saattoi olla vaarallista. Eihän sitä tiennyt kuka sitä kantoi. Parempi katsoa
muualle. Olla näkymätön. Olla olematon. Olla kävelevä varjo johon kukaan ei
kiinnitä huomiota. Olla neuvostokansalainen.
Aappo
oli tekemässä normaalia raivaustyötään joka tapahtui neuvostoliittolaisen
tehottomasti ja haluttomasti. Hän huomasi että miliisin auto ajoi paikalle ja
miliisit katselivat mitä tapahtui. Normitilanne. Miliisit tarkkailivat.
Harvemmin ne puuttuivat mihinkään. Niitten kanssa tuli paljon paremmin juttuun
kuin NKVD:n miesten joita onneksi oli Porvoossa varsin vähän. Miliisienkin
kanssa tietysti haluttiin olla mahdollisimman vähän tekemisissä ja Aappo
säikähti persjuuriaan myöten kun eräs miliisikapteeni huusi hänelle:
-
Perkele! Onkos se Korhosen Aappo?
Saatana.
Sehän oli Mutasen Antti joka oli nyt miliisien luutnanttina. Miehet vaihtoivat
keskenään muutaman sanan mutta se jäi vähäiseksi sillä Mutanen sanoi:
-
Nythän on lauantai. Teilläkin on vapaata huominen. Niin sattuu olemaan
minullakin. Tule parakkiini käymään. Jutellaan. Minulla on luksusolosuhteet.
Mutasella
oli todellakin luksusolosuhteet sillä hänellä oli omassa asuinparakissaan noin kuuden
neliön oma huone jossa saattoi puhua rauhassa. Hänellä oli myös pari pulloa
votkaa, ruislimppua ja voita. Mistähän pirusta hän oli senkin saanut hankittua?
No, miliiseillä oli epäilemättä tiettyjä etuoikeuksia. Mutanen tarjosi Aappolle
votkamukin ja samalla voilla voideltua ruisleipää. Hän kohotti mukinsa ja
sanoi:
-
Niille veljillemme jotka pakotettuna vierasta kokardia kantaen ja
vieraskielisiä käskyjä totellen uupuivat armottoman kovalla matkallamme.
-
Veljillemme.
Votkan
jälkeisen ähkäyksen jälkeen Mutanen oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
-
Saatat ehkä ihmetellä ratkaisuani. Mutta tosiasia on se, että tuo perkeleen punalippu
on täällä ja se pysyy täällä. Ihmisen on pakko elää. Ja mietipä, kuka suhtautuu
suomalaisiin inhimillisemmin? Suomalainen, täällä asunut ja elänyt miliisi
vaiko jostain muualta miliisiksi tuotu jätkä joka ei edes osaa paikallista
kieltä?
-
Taidat olla oikeassa. Vaikka se kuulostaakin aika toivottomalta.
-
Sitä se on. Kaikki toivo on menetetty. Meillä se meni jo silloin kun meidät
pakotettiin lyömään lätsiimme se punatähtikokardi. Mutta miliisi haluaa värvätä
riveihinsä suomalaisia. Se haluaa normalisoida tilanteen ja Suomen
sovjetisoimisen mahdollisimman nopeasti. Miliisi haluaa mielellään juuri sotaveteraaneja.
Puna-armeijan sellaisia tietysti. Saisin sinut remmiin samantien. Jos vain
haluat. Saat parin viikon pikakoulutuksen. Enempää et tarvitse. Sen jälkeen
saat säännöllisen paremman palkan ja samanlaisen muutaman neliön yksityisen
lukaalin kuin minulla. On siinä sentään oma punkka, pöytä ja kaappi. Keittiö- ja käymälätilat ovat sentään yhteisiä. Eihän
tässä yhteiskunnassa sentään kapitalistiriistäjiksi ruveta…
Viimeisen
lauseen Mutanen sanoi katkerasti naurahtaen muistaen aikaa ennen
neuvostomiehitystä. Aappo mietti hetken ja tuumi sitten että onko hänellä
oikeastaan varaa torjua tämä tarjous? Raivausprikaatin jäsenenä hänet
saatettaisiin viikon päästä komentaa jonnekin helvetin Kirgisiaan.
Kolme
viikkoa myöhemmin miliisikersantti Aappo Korhonen aloitti uransa Porvoon
miliisissä. Hän tuumi että ehkä tässä tuli myytyä sielu Saatanalle lopullisesti.
Mutta Jumala ei ollut tarjonnut missään vaiheessa apuaan eikä varsinkaan
ruokaa. Ja syöminen oli ihmisen pääelinkeino.
Leppävirta,
kesäkuu 1947
Kuinka
ihminen puhuu silloin kun hän tietää että hän kuolee muutaman hetken kuluttua?
Yleensä ihminen on silloin kauhun ja paniikin vallassa. Sen sijaan jos ihminen
on kokenut liian paljon pelätäkseen tai edes välittääkseen niin hän saattaa
olla kuoleman edessä hyvinkin rauhallinen. Niin kuin oli Vilho Vuorinen.
Sissikomppanian päällikkö. Tosin komppania oli kutistunut pitkään kestäneessä epätoivoisessa
taistelussa kahdeksaan mieheen joista yksi oli Aarno Korhonen. Vuorinen totesi
rauhallisella äänellä:
-
No niin pojat. Kierroksessa ollaan. Ryssä on joka puolella. Poispääsyä ei ole.
Veljeni, kiitän teitä yhteisestä taistelustamme. Ammutaan nyt vielä muutama
ennen kuin itse kuollaan. Me sentään yritettiin parhaamme. Ei meidän tekojamme
hävetä tarvitse. Ja ehkä ne joskus vielä muistetaankin. Vaikka nyt kaikki onkin
meidän kohdaltamme lopussa.
NKVD:n
sotilaat olivat saartaneet Vuorisen miehet erään kalliopaaden luokse jonka
edessä olevien kivien taakse sissit olivat suojautuneet. Ylös ei pystynyt
nousemaan ja kaikkialla edessä oli vain NKVD:n sotilaita. Mitään ruki vehriä ei
huudettu. Heidät haluttiin hengettömäksi. Mielellään niin että kuolema olisi
hidas. Niitä taisi olla helvetti soikoon kokonainen komppania. Niillä
perkeleillä oli kranaatinheitinkin joka alkoi tulittaa. Ensimmäinen kranaatti
osui miesten takana olevaan kallioon ja räjähdyksestä tullut sirpale puhkaisi
Vuorisen takaraivon.
Nyt
ei ollut enää kyse siitä että mitä tapahtuu vaan milloin. Ryssät etenivät
pikkuhiljaa ja napsivat sissit hengettömäksi yksi kerrallaan. Aarnolla oli
konepistoolissaan viimeinen lipas puolillaan menossa. Hän kuuli kun eräs ryssä
huusi kiven alta esimiehelleen ja esimies huusi kiivasti takaisin. Taisi nuori
jätkä olla liian innokas ja halusi tehdä sankaritöitä. Tuolla kiven takana se
on… ja tuossa lähempänä on isompi kivi… tuohon se pyrkii…
Aarno
arvasi oikein. Hän oli suunnannut konepistoolinsa piipun oikeaan suuntaan ja
kun NKVD:n sotilas pyrki eteenpäin hän joutui Aarnon ampumaan luotisuihkuun.
Sitten konepistoolin liikkuvat loksahtivat eteen. Lipas oli tyhjä. Uutta ei
enää ollut. Aarno otti vuonna 1941 kaatuneelta ryssältä takavarikoimansa
Tokarev TT33-pistoolin, totesi että hänen kanssaan nuo ryssät eivät pääse pitämään
hauskaa, työnsi piipun suuhunsa ja mietti hetken lapsuudestaan tuttua laulua:
Makeasti
oravainen… makaa sammalhuoneessansa… sinnepä ei hallin hammas… eikä metsämiehen
ansa… ehtineet milloinkaan…
Sitten
hän painoi liipaisinta, siirtyi oravan kanssa sammalhuoneeseen ja eräs
suomalainen tarina oli päättynyt. Tarina, jota ei koskaan kerrottaisi
jälkipolville.
Kaksi
päivää myöhemmin NKVD:n joukot kuljettivat paikalle suomalaisia sovhoosiin
pakotettuja viljelijöitä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun heidät
komennettiin vastaavaan tehtävään. Ensimmäisellä kerralla he olivat olleet
kauhuissaan kun heidät ”davai, davai”-huutojen myötä pakotettiin kuorma-auton
lavalle. Tähänkö tämä loppui? Ampuvatko ne meidät?
Mutta
kyseessä olikin hautausoperaatio ja niin se oli tälläkin kertaa. Yksi miehistä
oli Heikki Savolainen jonka tytär Anna oli vienyt sisseille ne viimeiset leivät
joita oli mahdollista antaa. Pieneltä metsätieltä oli vielä kaksi kilometriä
kävelymatkaa, NKVD:n sotilaat osoittivat miehille lapioita jotka he ottivat.
Matka päättyi erään kallionpaaden viereen jonka juurella oli kahdeksan
kaatunutta sissiä. Ryssät osoittivat miehille elekielellä että kaivakaa haudat.
Olisihan se viesti muutenkin ymmärretty.
Miehet
kävivät lapiotyöhön ja Heikki tunnisti suuren osan kaatuneista sisseistä. Hän
päätti panna mieleensä nimet ja paikan ja kertoa nimet lapsilleenkin. Joskus
tulevaisuutta varten. Ehkä joskus… ehkä jollain ihmeellä… ehkä kaikki vielä
muuttuisi… vaikka kaikki tuntuikin nyt niin epätoivoiselta ja Heikki oli varma
että hän itse ei sitä muutosta näkisi.
Mutta
ehkä joskus. Ja sitä päivää odottaessa oli hyvä kertoa tuleville sukupolville
ettei maata annettu sentään vieraalle ilmaiseksi. Kymmenet tuhannet sissit
olivat panneet hanttiin. Ehkä se tällä hetkellä turhalta tuntunut toivoton
taistelu kylväisi tulevaisuudessa siemenen uuteen toivoon. Uuteen aikaan.
Pihtipudas,
vuonna 1955
NKVD:stä
KGB:ksi muuttuneen organisaation kapteeni Jevgeni Vinogradov tiesi että hänen
urakkansa alkoi pian olla lopussa ja edessä oli siirto muihin tehtäviin. Hän ei
pannut sitä pahakseen sillä viimeiset vuodet hän oli ollut komppaniansa kanssa
metsästämässä suomalaisia sissejä joitten määrä pakkokollektivisoimisen jälkeen
oli romahtanut kaikenlaisen huollon puutteessa murto-osaan. Nyt hänen joukkonsa
oli saartanut ja pidättänyt niistä kolme. Varmasti yksiä viimeisiä.
Itse
asiassa Vinogradov – joka oli ollut koko sodan ajan rintamasotilas ja siirtynyt
NKVD:n palvelukseen vasta paljon myöhemmin – arvosti noita sitkeitä
suomalaisia. Ne olivat täisiä, likaisia ja nälkiintyneitä mutta olivat silti
pystyneet pysymään piilossa ja tekemään nopeita sissi-iskuja toivottomassa
taistelussaan. Nyt heidän taistelunsa oli ohi. Miehet olisivat epäilemättä
ampuneet itsensä mutta heillä ei ollut enää ensimmäistäkään patruunaa.
Rintamasotilaan
taustan omaava Vinogradov oli pitänyt komppaniansa tiukassa kurissa. Myös
vihollisen kohtelun suhteen. Hän tiesi että monet NKVD:n ja vielä KGB:nkin yksiköt
olivat pitäneet sadistista hauskaa vangittujen sissien kustannuksella.
Vinogradovin komppaniassa sellaista ei tapahtunut vaikka sisseille ei
annettukaan armoa. Käsky oli selvä. Virallisen totuuden mukaan Suomi oli
vapaaehtoisesti liittynyt neuvostokansojen perheeseen vuonna 1940 ja vähäinen
sekä merkityksetön vastarinta oli loppunut kun Neuvostoarmeija oli vapauttanut saksalaisten
Neuvosto-Suomesta valloittamat alueet. Todistuskappaleita muusta
todellisuudesta ei kaivattu ja neuvostojärjestelmällä oli tehokkaat keinot
hävittää todistuskappaleet.
Vinogradov
katsoi vielä sissejä jotka olivat iältään maksimissaan nelikymppisiä mutta
jotka näyttivät seitsenkymppisiltä vanhuksilta. Hän antoi käskyn miehilleen
jotka nopeilla konepistoolisarjoilla päästivät sissit kärsimyksistään.
Kolme
päivää myöhemmin Vinogradov luki esikunnasta tullutta tiedotetta ja kirosi.
Yleinen armahdus niin suomalaisille sisseille kuin Baltian maitten
metsäveljille. Vinogradov ei nauttinut tappamisesta ja harmitteli että käsky
tuli kolme päivää liian myöhään. Mukana oli myös toinen käsky jossa hänet
ylennettiin majuriksi ja siirrettiin takaisin neuvostoarmeijan palvelukseen. Hänet
komennettiin Zhdanovgradiin joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Ahvenanmaa. Vinogradov
oli komennuksesta mielissään. Mieluummin säännöllisessä kasarmipalveluksessa
kuin teloittajana. Tappaminen saisi luvan loppua. Toivottavasti koko
loppuelämäksi.
Niin
Suomessa kuin Baltiassa oli yksittäisiä sissejä vielä 1970-luvulle saakka mutta
he olivat lähinnä erakkoja jotka halusivat elää itsekseen ja jotka eivät
käyneet enää minkäänlaista varsinaista sissisotaa. Kunhan pyrkivät säilymään
hengissä.
*
Marquette,
Michiganin yläniemimaa, Yhdysvallat, sodan jälkeen...
Toisen
maailmansodan aikana alkoi vielä yksi suomalaisten muuttoliike joka suuntautui
pääosin Yhdysvaltoihin. Erityisen paljon suomalaisia oli jo aikaisemmin asunut
Michiganin yläniemimaalla mutta nyt sinne ilmestyi ainakin 50.000 suomalaista
lisää muuttaen mm. Hancockin, Houghtonin, Copper Harborin, Ontonagonin ja
Ironwoodin suomalaisenemmistöisiksi. Yksi muuttajista oli Antti Korhonen
perheineen. He olivat paenneet jo kesällä 1941 ennen saksalaisten hyökkäystä.
Ruotsi oli heille vain välietappi ja monen muun suomalaisperheen tavoin he
olivat menneet Göteborgista ruotsalaisella rahtialuksella ensin New Yorkiin ja
sieltä Hancockiin jossa asui Antin vaimon Mirjan sukulaisia. Heidän toinen
lapsensa Voitto syntyi laivamatkan aikana.
Hancockissa
Antti toimi aluksi maa- ja metsätöissä mutta pääsi varsin nopeasti omaan
ammattiinsa opettajaksi sillä alueella oli paljon suomalaistaustaisia lapsia.
Tehtävä oli omalla laillaan vaativa sillä normaalin opetuksen lisäksi lapsille
piti opettaa tietenkin välttämätöntä englantia ja Antti puolestaan oli oppinut koulussa
saksan joka sattuneesta syystä oli uudessa ympäristössä varsin hyödytön.
Paikalliset amerikkalaiset olivat tietysti olleet varsin epäileväisiä suuren
suomalaismäärän vuoksi mutta he olivat oppineet jo ennestään että suomalaiset
olivat sopeutuvaisia ja hyviä työntekijöitä ja niin näkyi olevan tässä
uudessakin suomalaisaallossa. Siinä mielessä uusi aalto erosi vanhasta että
vasemmistolaiset aatteet eivät saaneet heidän keskuudessaan suurta kannatusta.
Syyn saattoi arvata. Suomalaisista saattoi aistia valtavan katkeruuden
menetetyn kotimaansa johdosta.
Aikaa
myöten Antillekin alkoi muodostua suhteita paikallisiin ihmisiin ja erään
suhteen ansiosta Korhosen perhe muutti Hancockista Marquetteen jossa Antti
aloitti toimittajana yläniemimaan The Mining Journal-valtalehdessä. Hänen
vaimonsa Mirja oli opiskellut sairaanhoitajaksi ja työskenteli paikallisessa
sairaalassa. Toimittajan työnsä ohella Antti avusti Hancockissa toimitettua
Kotimaa-lehteä joka ilmestyi kaksi kertaa kuussa ja jota piti yllä Hancockissa
toimiva Suomen pakolaishallitus. Pakolaishallituksen johtajana oli entinen
suomalainen kansanedustaja ja professori Edwin Linkomies joka oli välttänyt
niukasti NKVD:n pidätyksen ja paennut maasta hieman ennen kuin saksalaiset
olivat hyökänneet.
Pakolaishallituksen
toiminnassa olivat myös tiiviisti mukana sissisotaan osallistuneet ja lopulta
Suomesta paenneet Valo K. Nihtilä, Alpo
Marttinen, Olavi Alakulppi ja Aito Keravuori jotka palvelivat Suomesta
paettuaan Yhdysvaltain armeijassa. He olivat aikanaan yrittäneet saada YK:n
sotarikoksia tutkivan komission käsiteltäväksi Neuvostoliiton Suomessa suorittamat
murhat, pakkosiirrot ja siviiliväestön terrorisoinnin mutta komissio ei ottanut
asiaa edes käsittelyyn Neuvostoliiton painostuksesta. Sen sijaan Neuvostoliitto
vaati miehiä sotarikollisina tuomittavaksi Neuvostoliittoon mutta koska kylmä
sota oli jo alkanut niin Yhdysvallat jätti vaatimuksen omaan arvoonsa.
Antti
Korhonen piti kaksi kertaa kuussa ilmestyvän Kotimaa-lehden toimittamista
erittäin tärkeänä vaikka siinä oli uutisia lähinnä amerikansuomalaisista ja
heidän ylläpitämästään perinteestä sekä muisteluja menetetystä Suomesta. Uusia
uutisia siinä ei ollut sillä Suomi oli muuttunut mustaksi aukoksi. Maa oli
täysin suljettu sotilaallinen suoja-alue josta ei tullut mitään uutisia.
Tiedettiin ainoastaan että maassa oli huomattava määrä Neuvostoliiton sotilastukikohtia
ja maa oli neuvostotaloudessa lähinnä sellun sekä paperin tuotantoon sekä karjatalouden
rehuntuotantoon määrätty alue. Antti oli jopa tilannut Ruotsissa ilmestyvän
neuvostoliittolaisen Valittujen Palojen vastineen eli Världen och Vi-lehden mutta
sekin kertoi lähinnä muista Neuvostoliiton alueista. Suomi oli lakannut
olemasta.
Vuodet
kuluivat. Vuonna 1970 kuultiin uutinen että Suomessa valtaa pitävän NKP:n
alaosaston Suomen kommunistisen puolueen pitkäaikainen ensimmäinen sihteeri Aimo
Aaltonen jäi eläkkeelle ja hänen seuraajakseen valittiin yhtä lailla tiukan
linjan stalinisti Markus Kainulainen.
1970-luvulla
tietoon tuli myös suomalaisten – tietysti Neuvostoliiton riveissä urheilleitten
– urheilijoitten menestys. Kotimaa-lehdessä kerrottiin Juha Väätäisestä, Lasse
Virenistä, Pekka Vasalasta, Hannu Siitosesta, Jorma Kinnusesta, Antti
Kalliomäestä, Martti Vainiosta ja muista jotka saavuttivat säännöllisesti
arvokisoissa kultamitaleita Neuvostoliitolle. Myös jääkiekkoa dominoineen
Neuvostoliiton maajoukkueen ykköspakkipari Timo Nummelin – Seppo Lindström tuli
tunnetuksi.
Ehkä
suomalaisten menestys oli Moskovan näkökulmasta liian suurta ja herätti
ei-toivottuja kansallisia tuntoja joten suomalaisten urheilijoitten määrä
Neuvostoliiton maajoukkueessa alkoi 1980-luvulla radikaalisti vähentyä.
Uutiseksi nousi vielä jääkiekon nuorten MM-kisoissa länteen loikannut Jari
Kurri joka teki menestyksekkään uran NHL:ssä. Antti Korhonen jäi varsinaisesta
työstään eläkkeelle vuonna 1980 mutta jatkoi Kotimaa-lehden toimittajana.
Vuonna 1982 hän otti itselleen päätoimittajan pestin ja muutti vaimoineen
Hancockiin. Heillä oli kaikkiaan kolme lasta, kaksi tytärtä ja poika Voitto joka
oli kaatunut Vietnamissa vuonna 1968. Voitto ehti saada amerikkalaisen vaimonsa
kanssa yhden pojan jonka nimeksi tuli William mutta jota Antti kutsui aina
Villeksi.
Suomesta
tulleet tiedot olivat aina masentavia. Ne vähät mitä niitä oli. Venäläisiä oli
aina lisääntyvässä määrin siirretty Suomeen, tosin ei suhteessa yhtä paljon
kuin Baltiaan joka oli venäläisten suosikki. Itse asiassa Hruštšovin aikana
varsin paljon Suomeen siirrettyjä venäläisiä ja muita kansoja muutti Suomesta
pois kun sai siihen luvan. Paikka oli heidän makuunsa liian karu ja kylmä.
Suomalaisia – hyviksi todettuja – sotilaita oli myös ollut tuhansittain
sotimassa Afganistanissa. Kaiken kaikkiaan näytti siltä että niin Suomen kuin
Baltian maitten tilanne oli toivoton.
Suomessa
Antti ei päässyt käymään eikä oikeastaan halunnutkaan mutta hän oli käynyt
vuonna 1977 Ruotsissa. Ruotsissa oli tapahtunut ns. ruotsittuminen, maa oli jo
vuonna 1949 solminut Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen ja Ruotsia pidettiin
de facto Neuvostoliiton liittolaisena vaikka se oli virallisesti jyrkän
puolueeton. Antti oli käynyt Haaparannassa joka kuului Ruotsin ja
Neuvostoliiton väliseen rajavyöhykkeeseen. Kaikki valokuvaaminen oli kielletty
ja Antille tehtiin jopa ruumiintarkastus ettei hänellä vain ollut mukanaan
kameraa. Mutta hän pääsi erikoisluvalla aivan Ruotsin ja Neuvostoliiton
rajalle.
Käynti
oli järkytys. Torniota ei ollut enää olemassakaan. Tornionjoen itäpuolella oli
vain muutama bunkkeri ja sotilasparakkeja. Samalla matkalla hänelle tarjottiin
mahdollisuutta lähteä risteilylle laivalla joka oli nimetty tunnetun
neuvostosuomalaisen taiteilijan Kristiina Halkolan mukaan. Risteily menisi
Tukholmasta Helsinkiin ja siellä olisi ollut mahdollisuus osallistua valvottuun
bussimatkaan Helsingissä. Antti oli todennut että mielipahaa tällä reissulla on
tullut jo tarpeeksi, jätti risteilyn väliin ja palasi Yhdysvaltoihin. Tilanne
näytti toivottomalta.
Sitten
tuli Gorbatšov. Tuli perestroika. Ja tuli Glasnost. Ja tuli liikehdintää. Ensin
se alkoi Itä-Saksassa, Itä-Euroopassa ja Baltian maissa. Hitaat suomalaiset
tulivat perässä mutta vuonna 1990, joulukuun kuudentena eli vanhana Suomen
itsenäisyyspäivänä pidettiin soihtumarssi johon osallistui satatuhatta
suomalaista. Neuvostomiliisit vahtivat mielenosoitusta mutta eivät puuttuneet
siihen. Ennen kaikkea neuvostoarmeija pysyi kasarmeissaan. Samaan aikaan hyvin
epäsuositun Markus Kainulaisen tilalle SKP:n ensimmäiseksi sihteeriksi
valittiin maltillinen kommunisti Kalevi Kivistö.
Vuosi
vaihtui, tuli Neuvostoliiton vallankaappausyritys joka epäonnistui ja nyt
Antillakin heräsi toivo. Baltian maat julistautuivat itsenäiseksi 6. syyskuuta
1991. Suomi teki samoin 11. syyskuuta. Neuvostoliitto tunnusti Suomen
itsenäisyyden melko pian ja lopetti oman olemassaolonsa 21. joulukuuta 1991.
Antti tuumasi että jokohan oli aika käydä vanhassa kotimaassa. Valitettavasti
Mirjalle se ei onnistuisi. Hän kuoli syöpään kesällä 1992. Onneksi hänkin ehti
nähdä että hänen vanha kotimaansa sai vapautensa takaisin.
Leppävirta,
heinäkuu 1993
Metsätieltä
noin kilometrin päähän, erään kalliopaaden eteen oli kivestä tehty muistomerkki
jossa oli laatta joka sisälsi kahdeksan miehen nimen ja muiston. Oli menossa
siunaustilaisuus johon osallistui noin sata Leppävirran ja Varkauden asukasta.
Itsenäistymisen jälkeen sissien muistoa oltiin alettu vaalia suurella
hartaudella. Olihan heidän taistelunsa sentään merkki siitä että ei Suomea kuitenkaan
ihan ilmaiseksi oltu ryssälle annettu. Tilaisuudessa oli mukana myös 78-vuotias
Antti Korhonen sekä hänen 25-vuotias pojanpoikansa William Korhonen joka oli
lupautunut kuskiksi koska Antin näkö oli huono. Hän myös halusi kovasti nähdä
maan josta hänen sukunsa oli kotoisin. Hän oli jopa onnistunut pitämään
itsellään jonkinlaisen suomen kielen taidon vaikka sinänsä täysin amerikkalainen
olikin.
Korhosten
road trip oli alkanut Helsingistä. Antti oli heti Suomen itsenäistyttyä ottanut
yhteyden suomalaiseen hallintoon ja alkanut tiedustella sukulaistensa kohtaloa.
KGB:n arkistot haltuunsa ottanut väestörekisteri otti kyselyn vastaan ja
pahoitteli että asia etenee hitaasti koska kyselyjä on tullut kymmeniä tuhansia
ja samalla pitäisi jonkinlainen suomalainenkin hallinto saada aikaiseksi.
Yllättävän nopeasti – noin puolessa vuodessa – hän sai tietoja. Hänen isänsä,
äitinsä ja siskonsa oli viety Siperiaan vuonna 1941 ja heistä ei ollut sen
enempää tietoja. Todennäköisesti he eivät olleet enää hengissä koska Hrustsevin
aikaan suomalaisten sallittiin palata takaisin Suomeen eikä heidän paluustaan
ollut tietoja.
Hänen
pikkuveljensä Aarno oli taistellut suomalaisten sissien riveissä ja
todennäköisesti kaatunut taistelussa. Hänen vangitsemisestaan ei ollut tietoa. Sen
sijaan hänen pikkuveljestään Aapposta oli tietoa. Hän oli taistellut
puna-armeijassa ja toiminut sodan jälkeen Porvoon miliisissä kuolemaansa saakka
vuoteen 1983. Hän oli kuollut varsin nuorena ja Antti kysyi oliko hänen
läheisiään elossa. Vastaukseksi Antti sai Porvoossa asuvan Aappon lesken Martan
osoitteen ja puhelinnumeron. Road trip alkoi matkalla Helsingistä Porvooseen.
Suomessa ei ollut vieläkään muuta matkatoimistoa kuin Inturist joka sentään
toimi suomalaisin voimin ja sieltä Korhoset saivat vuokrattua itselleen Lada
2105-auton. Puikkoihin hypännyt ja kotonaan Michiganissa autoja harrastava
William totesi autoa opetellessaan:
-
Siis ajaako nää tosiaankin täällä tällaisella?
Antti
oli todennut tähän:
-
Veikkaanpa että täällä tiet ei ole läheskään yhtä hyvässä kunnossa kuin kotona
Valloissa joten tämä saattaa olla jotain Camaroa huomattavasti
käyttökelpoisempi työkalu.
Porvoossa
he tapasivat Martan. Hän kahvitti vieraat ja kertoi:
-
Niin… Aappohan kuoli viinaan… ei hän silti mikään huono mies ollut… hyvä
aviomies, hyvä isä eikä hän koskaan juonut rähinäviinaa… kunhan joi… liikaa… aivan
liikaa… siihenhän hän kuoli… meillä oli neljä lasta ja kun heistä nuorin joutui
Afganistaniin ja kaatui siellä niin juominen lisääntyi… tuntui siltä niin kuin
Aappo kantoi syyllisyyttä koko ikänsä… hän sanoi olleensa väärän kokardin alla
koko ikänsä… vaikka pirunkos hän sille mahtoi… tälle kaikelle… ei meistä kukaan
sille mitään mahtanut… pakkohan meidän oli elää…
Matka
jatkui Varkauteen. Matka oli masentava sillä se Suomi mihin Antti oli tottunut
oli enää tyhjän autiuden välissä olevia neuvostotyyppisiä massiivisia
asuntokomplekseja. Samanlainen oli Varkaus jossa toimi edelleenkin ikivanhalla
tekniikalla toimiva sellutehdas jonka haju sai varsinkin Williamin pään
pyörälle.
- How in hell can they live here… in this smell…
- Yes they can… and they must… do you think they have
any choice… this is not Michigan, you know…
Varkaudessa
he yöpyivät vaatimattomassa hotellissa ja heidän vierailulleen oli muutakin
syytä kuin tutustuminen vanhaan, nyt pahasti neuvostokuosissa olevaan
kotikaupunkiin. Juuri ennen matkaa Antti oli saanut kirjeen Varkaudesta eräältä
Anna Savolaiselta, ikäihminen jo hänkin. Anna oli saanut tiedon siitä että
Antti etsi sukulaisiaan. He tapasivat Varkaudessa ja Anna antoi Antille
katsottavaksi kymmeniä vuosia vanhan lapun:
-
Isäni kirjoitti tämän. Hän oli hautaamassa suomalaisia sissejä vuonna 1947. Ja
hän tunnisti miehet.
Listassa
oli kahdeksan miestä. Yksi heistä oli Aarno Korhonen.
-
Oliko isäsi aivan varma.
-
Aivan varma. Hän tunsi ne kaikki miehet. Ja huomenna osallistumme tilaisuuteen
jossa veljesi ja ne muut miehet siunataan. Muistomerkki sinne on jo tehty.
Siunaustilaisuus
meni hartaasti ja koruttomasti. Se oli Antille tuttua siitä Suomesta jonka hän
tunsi. Kun Antti ja William palasivat hotelliin William selasi Suomen
historiasta kertovaa vihkosta:
SUOMEN MENETYKSET TOISESSA MAAILMANSODASSA:
Rintamasodassa kaatuneet niin Saksan kuin
Neuvostoliiton armeijassa yhteensä n. 120.000.
Sissisodassa kaatuneet n. 40.000
Neuvostoliiton murhaamia suomalaisia sotilaita ja
poliiseja n. 40.000.
Sotavankeina kuolleet n. 60.000.
Sodassa kuolleita siviileitä n. 70.000.
Suomesta Neuvostoliittoon karkoitettuja n. 350.000.
Näistä palasi aikanaan Suomeen noin 60.000.
Suomesta länteen paenneita n. 250.000.
Suomen väkiluku 1993: 3,9 miljoonaa joista
venäläisiä 1,2 miljoonaa.
William
katseli vihkosta aikansa, kääntyi sitten isoisäänsä päin ja kysyi:
-
Grandpa… olisiko tämän kaiken voinut välttää… entäs jos… entäs jos suomalaiset
olisivatkin sanoneet että ei, me emme suostu… mobilisoineet voimansa… ja
panneet hanttiin…
Antti
oli hetken aikaa hiljaa. Aika pitkänkin hetken. Sitten hän vastasi:
-
Niin… mikäs on mielenkiintoisempaa kuin jossittelu… olen minä sitä itsekin
ajatellut… se on niin vaikea sanoa… olisiko se onnistunut… no, sitä me emme saa
koskaan tietää… toivotaan että Suomi nousee niistä raunioista jonka saivat
aikaan jotkut toiset…
TÄMÄN TARINAN
LOPPU
Aikaisempia kertomattomia
tarinoita:
2002: Suomi
Itä-Euroopan suursodassa
1986:
Tornionjokilaakso ydinsodan jälkeen
1977:
Miehitetty Suomi kolmannessa maailmansodassa
1944: Saksan ja
länsiliittoutuneitten ikävä ylläri Stalinille
1940: Italian
takinkäännös kakkosrähinässä
1939: John
Tolvanen, alaskansuomalainen
1808, 1808:
Ruotsin voitto Suomen sodassa ja sen seuraukset Suomelle
1808: Kun
Aleksanteri I talvisodan voitti