1808: KERTOMATON TARINA OSA II

Kreml, Moskova, 9. huhtikuuta vuonna 1940

Josif Stalin istui työhuoneessaan ja kävi läpi Finljandian tilannetta. Kaikki oli sujunut niin kuin pitikin. Kun neuvostoarmeija oli 15. tammikuuta murtanut ruotsalaisten pääpuolustuslinjan ja aloittanut nopean etenemisen kohti länttä oli Ruotsin hallitus ottanut yhteyden Neuvostoliiton Kööpenhaminan suurlähetystöön ja pyytänyt välitöntä rauhanneuvottelujen aloittamista. Stalin oli osannut odottaa tätä ja oli lähettänyt jo ennakolta Kööpenhaminaan  luottomiehensä Boris Rybkinin joka Kööpenhaminassa esiintyi nimellä Boris Jartsev.

Ruotsalaiset olivat pyytäneet välitöntä aselepoa ja ruotsalaisten joukkojen asteittaista vetäytymistä sille linjalle, joka varsinaisissa rauhanneuvotteluissa sovittaisiin. Ruotsalaiset olivat ehdottaneet, että Savolax ja Norra Karelet siirtyisivät Neuvostoliitolle ja puna-armeija saisi laivastotukikohdan Hangöstä. Jartsev totesi saamiensa ohjeitten mukaan tylysti että näillä ehdoilla ei neuvotteluja edes  aloiteta vaan koko ruotsalaisten Östlandiksi nimittämä alue – Åland mukaan lukien – siirtyy Neuvostoliiton haltuun. Samalla Jartsev muistutti tylysti että ruotsalainen siviiliväestö on tällä hetkellä tosiasiassa puna-armeijan panttivankina. Vielä tylymmin hän totesi, että niistä suomalaisista te ette taida edes välittää.

Muistutus toimi, ja ruotsalaiset esittivät jo samana päivänä sitä, että raja siirrettäisiin Kemijoelle. Jartsev vastasi puolestaan että raja siirtyy Kalixjoelle. Kiirunan kaivokset olisivat Ruotsin sotakorvaus Neuvostoliitolle. Seuraavana päivänä ruotsalaiset suostuivat tähän ja 23. tammikuuta allekirjoitettiin Kööpenhaminan rauhansopimus. Neuvostojoukot olivat siinä vaiheessa edenneet jo Borgån länsipuolella sijaitsevan pienen Helsingforsin kunnan tasalle jossa ne pysäyttivät hyökkäyksensä ja alkoivat sen jälkeen miehittää Östlandia rauhansopimuksen aikataulun mukaisesti.

Rauhansopimukseen kuului myös salainen lisäpöytäkirja: Ruotsin armeija vetäytyisi huhtikuun kahdeksanteen mennessä pois Östlandista ja samalla Ruotsi evakuoisi koko ruotsinkielisen väestön emä-Ruotsin puolelle. Suomalaiset jäisivät Östlandiin. Tämä esitys tuli nimenomaan ruotsalaisten aloitteesta ja he vaativat että sitä ei missään nimessä saisi laittaa julkisuuteen. Mikäs siinä. Sopihan se Stalinille. Koko eteläinen Finljandija saatetaisiin venäläistää ja ottaa haltuun tyhjät ja melko ehjät teollisuuslaitokset. Neuvostoliiton pommikoneet eivät olleet oikein hyvin onnistuneet tehtävässään ja ruotsalaiset koneet olivat ampuneet pommittajia alas yllättävän paljon. No, koneet olivat rautaa, niitä sai tehtyä lisää ja lentäjät olivat musikoita ja niitä tehtiin puolestaan naimalla. Eivät ne kesken loppuisi.

Finljandijassa tultaisiin noudattamaan Stalinin luottomiehen Andrei Ždanovin kehittämää suunnitelmaa jonka hän oli laatinut jo ennen kuin ruotsalaisten pääpuolustuslinja oli murtunut. Hän oli viisaasti ennakoinut ruotsalaisten ehdotuksen. Ruotsalaisille maa-aluetta tärkeämpää oli säilyttää emä-Ruotsin etninen puhtaus ja siihen ei kuuluisi puolentoista miljoonan suomalaisen siirtäminen pois omilta alueiltaan. Ruotsalaiset olivat vetäytyneet aikataulun mukaan ja  vieneet siviilit mennessään pohjoisen Euroopan siihen asti kaikkien aikojen suurimmassa väestönsiirto-operaatiossa jota neuvostoliittolaiset rahtilaivat olivat taistelujen tauottua omalta osaltaan tukeneet. Ruotsalaisista oli hyvä päästä eroon ja jos se onnistui ampumatta niin siihen kannatti satsata.

Suomalaisia puolestaan kohdeltaisiin hyvin. Toistaiseksi. Ždanovin suunnitelma sisälsi porkkanan ja kepin. Suomalaiset joukot riisuttaisiin aseista mutta ne kotiutettaisiin saman tien. Heitä piti kohdella ehdottoman hyvin. Sillä osoitettaisiin, että ruotsalainen propaganda olisi ollut valhetta ja suomalaiset otettaisiin lämmöllä mukaan neuvostokansojen perheeseen. Kauhusta kankeat suomalaiset olivat olleet yllättyneitä kohtelustaan sillä olivathan he juuri päättyneessä sodassa tappaneet kymmeniä tuhansia neuvostosotilaita. Mutta neuvostojoukkojen käsky oli ollut ehdoton. Suomalaisjoukkojen huono kohtelu johtaisi kuolemanrangaistukseen.

Ždanov oli perustellut suunnitelmansa Stalinille hyvin. Neuvostoliitto oli samassa tilanteessa kuin tsaari Aleksanteri I vuonna 1809. Sota Ruotsia vastaan oli ollut vähämerkityksinen konflikti maan luoteisrajalla. Tällä kertaa se tosin voitettiin. Mutta aivan niin kuin Aleksanteri I:llä oli Neuvostoliitolla uhkanaan paljon suurempi vaara. Napoleonin sijasta sen nimi oli Hitler ja Hitlerin kanssa jouduttaisiin vielä sotaan. Siksi oli turhaa vainota suomalaisia. Ne olivat osoittautuneet erinomaisiksi sotilaiksi ja jos maata alettaisiin vainota, ne ryhtyisivät käymään sissisotaa Neuvostoliittoa vastaan ja se taas sitoisi puna-armeijan resursseja. Hyvällä kohtelulla niistä saisi erittäin hyviä sotilaita puna-armeijaan.

Siksi perustettaisiin välittömästi Suomen sosialistinen neuvostotasavalta johon liitettäisiin myös niin sanottu Vanha Suomi. Siinä Suomen raja siirtyisi varsin lähelle Leningradia mutta eihän Neuvostoliitossa muilla rajoilla ollut merkitystä kuin ulkorajoilla. Suomen kieli nostettaisiin virallisen kielen asemaan yhdessä venäjän kanssa ja neuvostotasavallan pääkaupungiksi nimitettäisiin Hamina. Kaiken kaikkiaan osoitettaisiin suomalaisille, että heillä oli parempi olla osana Neuvostoliittoa kuin Ruotsia.

Samalla tietysti aloitettaisiin hyvin nopeat venäläisten väestönsiirrot tyhjentyneeseen Etelä-Suomeen. Alueella oli hyvä, ruotsalaisten rakentama infrastruktuuri ja neuvostoliittolaisten ei tarvinnut oikeastaan tehdä muuta kuin panna koneet käyntiin. Alueen neuvostotekniikkaa kehittyneempi teollisuustuotanto auttaisi osaltaan Neuvostoliittoa tulevassa sodassa Hitleriä vastaan.

Sen jälkeen kun sota Hitleriä vastaan oli käyty ja – muuta vaihtoehtoa ei voinut edes ajatella – voitettu, muuttuisivat suomalaiset puolestaan Neuvostoliiton mittakaavassa merkityksettömäksi ja silloin olisi sopiva aika rangaista heitä juuri päättyneessä sodassa tapetuista kymmenistä tuhansista neuvostosotilaista. Neuvostojärjestelmä saattaisi odottaa, mutta unohtaisi se ei koskaan. Suomalaiset upseerit likvidoitaisiin. Samoin tehtäisiin niille vähille suomenkielisen intelligentsian  edustajille, joilla ei olisi käyttöä Neuvostoliiton tieteessä, taiteessa ja teknologiassa. Aliupseerit siirrettäisiin hajalleen Siperiaan. Samoin sinne siirrettäisiin puolet Suomen väestöstä työvoimaksi. Pieninä rippeinä sinne tänne niin että ne ajan myötä sulautuisivat venäläisväestöön. Se toinen puoli jäisi Suomeen toimimaan maataloudessa sillä suomalaiset olivat osoittautuneet erittäin hyviksi maanviljelijöiksi vaikeissa pohjoisissa olosuhteissa. Pelko siirrosta Siperiaan pitäisi Suomeen jääneet suomalaiset rauhallisina ja tottelevaisina. Samalla tietysti Suomen sosialistinen tasavalta lakkautettaisiin ja koko alue liitettäisiin osaksi Leningradin piirikuntaa.

Stalin oli todennut Ždanovin suunnitelman luettuaan että enpä minä sinua suotta ole noin korkea-arvoiseen tehtävään nimittänyt. Stalin oli allekirjoittanut suunnitelman ja samalla ratkaissut erään pienen kansakunnan kohtalon. Ruotsinkin kohtalo oltiin ratkaistu, sillä rauhansopimuksen salaisella lisäpöytäkirjalla sekä Ruotsin kiistattomalla sotilaallisella tappiolla Ruotsin tahto olisi jatkossa Neuvostoliiton taskussa. Ruotsia ei tosin kannattaisi liikaa painostaa vielä tässä vaiheessa. Stalin oli saanut Kiirunan kaivokset jotka hän oli halunnutkin. Liika painostus voisi saada Saksassa aikaan halua Ruotsin miehitykseen. Joskus sodan jälkeen Ruotsia alettaisiin painostamaan enemmän ja siitä tehtäisiin eräänlainen propagandaikkuna jota käytettäisiin esimerkkinä siitä, kuinka sosialistinen ja kapitalistinen järjestelmä voisivat elää rinta rinnan rauhanomaisesti. Stalin oli jo mielessään miettinyt että Ruotsin kanssa solmittaisiin Договор о дружбе, сотрудничестве и взаимной помощи eli Vänskaps-, samarbets- och biståndsavtalet. Sen aika olisi joskus tuonnempana mutta se tulisi olemaan se pakollinen sielu, joka sanelisi ruotsalaisen politiikan sisällön. Sisällön, joka siis saneltaisiin Moskovasta.

Sitten Stalin totesi että oli vielä yksi, mutta tärkeä asia tehtävänä. Hän soitti sihteerilleen:

- Hei, Irina. Olisitko ystävällinen ja hankit minulle taulunkehykset. Kokoa A4. Ei tarvitse olla mitenkään koristellut. Sellaiset koruttomat riittävät kyllä. Ja tuopa minulle sitten samalla vasara ja muutamia nauloja. Sellaisia parisenttisiä.

- Kyllä, toveri Generalissimus.

Stalinin käskyt pantiin toimeen nopeasti ja varttitunnin kuluttua sihteeri Irina joka edusti venäläistä naiskauneutta uljaimmillaan toi vaaditut esineet Stalinille. Stalin kiitti hymyillen ja nautti näkymästä minkä työhuoneesta poistuvan Irinan kaunis takalisto antoi. Sitten hän otti työpöytänsä laatikosta kirjeen, jonka bolshevikit olivat löytäneet ottaessaan vallan kaupungissa jonka nimi silloin oli Pietari. Stalin luki kirjeen vielä kertaalleen:

Seuraajilleni.

Ruotsi on ollut jo pitkään ikävä paise Venäjän luoteisrajalla. Tuo pieni maa ei ymmärrä asemaansa ja se on leikkinyt suurvaltaa ennen kaikkea Venäjän kustannuksella. Mikäli minä en omalla hallinta-ajallani siinä onnistu, toivon että joku teistä aikanaan pakottaisi Ruotsin sellaiseen tottelevaisen, nöyrän ja ennen kaikkea alistuvan naapurivaltion asemaan mikä sille kuuluukin.

Tammikuun 18. vuonna 1809

Aleksanteri I

Venäjän tsaari

Stalin ruuvasi auki kalliin kynänsä ja kirjoitti kirjeen alareunaan:

Tehtävä suoritettu 9. 4. 1940.

J.V. Stalin

Sitten hän katsoi vielä kirjettä ja lisäsi hymyillen allekirjoituksensa perään:

Neuvostoliiton tsaari

Stalin laittoi kirjeen kehykseen ja sitten otti vasaran ja naulan. Käsi oli vielä vakaa ja naula asettui kohdalleen ensimmäisellä yrittämällä. Hän ripusti kehystetyn kirjeen seinälle ja katseli sitä hetken aikaa hymyillen.

Puhelin soi.

- Niin… jahah… ja molempiin maihin siis… selvä… ymmärrän… antakaa Suomessa oleville joukoille valmiuskäsky mutta sillä evästyksellä, että vältetään kaikkia vihollisuuksia ellei rajan yli pyritä. Mikäli pyritään, niin aloitetaan välittömät sotatoimet. En tosin usko, että niiden aika on vielä.

Jaahah. Saksa oli sitten hyökännyt Tanskaan ja Norjaan. Mikäs siinä. Antaa niitten hyökätä vaan. Neuvostoliitto oli jo saanut itselleen Suomen. Sen myötä erityisesti Kiirunan ja Outokummun kaivokset. Hitlerin kanssa oli kana kynimättä mutta sen aika olisi vasta myöhemmin.

Luga, Neuvostoliitto, toukokuu 1945

Härkävaunuja täynnä oleva juna saapui Lugan asemalle. Yhdessä vaunuista oli suomalainen, puna-armeijan riveissä lähes neljä vuotta taistellut kapteeni Otto Määttä. Määttä ja hänen komppaniansa olivat menossa kohti kotiaan jossa heidät täysin palvelleena kotiutettaisiin. Määttä ja hänen miehensä olivat vuosien mittaan tottuneet siihen kypärissään olevaan punaiseen tähtikokardiin jota kantaneita miehiä vastaan he olivat itse taistelleet tappioon päättyneessä Talvisodassa. Määttä oli itse sotinut silloin vänrikkinä ja hänen joukkueensa oli ollut mukana motittamassa etenevää vihollista.

Määttä miehineen oli taistellut suurimman osan sotaa Hovinkylän – Kolikkoinmäen motin alueella, johon vihollisen kärkirykmentti oltiin ankaralla vastahyökkäyksellä saatu perääntymään ja lopulta saarretuksi. Käyttöön tullut termi oli ”motti”. Vihollisrykmentti oli motitettu sodan loppuun saakka mutta sitä ei saatu tuhottua raskaan aseistuksen puuttuessa. Kun 23. tammikuuta vuonna 1940 vihollisuudet päättyivät oli vihollisia hengissä enää vajaa puolet. Samalla kun saatiin tieto rauhansopimuksesta saatiin myös käsky, että suomalaisten sotilaitten tulisi antautua eteneville neuvostojoukoille.

Määttä miehineen oli järkyttynyt käskystä. Sehän tietäisi varmaa kuolemaa. Hovinkylän – Kolikkoinmäen motissa mädäntyneistä neuvostojoukoista ei olisi sinänsä vangitsemaan ketään ja suomalaiset olivat rauhan tultua parhaansa mukaan pyrkineet muonittamaan ja lääkitsemään nääntyneitä vihollisia. Antautuminen tapahtuisi vasta perässä tuleville joukoille ja Määtän yllätys oli suuri kun hän huomasi että heitä ei ainoastaan jätetty henkiin vaan kohdeltiin hyvin. Lyhyen vankileirijakson jälkeen heille ilmoitettiin että heidät päästetään koteihinsa. Asiasta ilmoittanut suomenkieltä taitava politrukki oli pitänyt heille puheen:

- Suomalaiset toverini! Sota on loppunut ja viisainta on, että poistamme sen myös sydämistämme ja ryhdymme yhdessä rakentamaan neuvostomaatamme, johon Suomikin nyt kuuluu. Me emme syytä teitä käydystä sodasta. Te olette joutuneet taistelemaan ruotsalaisten porvareitten puolesta. Niin kuin olette historian aikana joutuneet niin monta kertaa. Mutta tämä kerta oli viimeinen. Meillä ei ole syytä pitää teitä vangittuina, sillä haluamme että palaatte koteihinne ja alatte hoitaa peltojanne ja tehtaitanne. Uusi aika on alkanut Suomelle. Nimenomaan Suomelle. Mitään Östlandia ei enää ole.

Pienviljelijän poika Määttä palasi kotiinsa Rantasalmelle vieläkin epäluuloisena mutta huomasi, että politrukki oli puhunut totta. Minkäänlaista miehittäjän sortoa ei ollut ja miehitysjoukot pysyivät pääosin kaupunkien kasarmeissa. Suomalaiset saivat pitää tilansakin eikä kolhooseja suomenkielisille alueille perustettu. Se oli tietysti selvää, että lähes tyhjäksi jäänyttä aiemmin ruotsinkielistä aluetta oltiin voimakkaasti venäläistämässä. Tosin sinne saattoi muuttaa suomalaisetkin jos halusivat ja tyhjentyneissä tehtaissa oli tarjolla paljon työtä.

Pääosin ihmiset ajattelivat että eipä se ryssä kai sen pahempi voisi olla kuin ruotsalainenkaan. Ajattelutapaa lisäsi sen ymmärryksen aiheuttama katkeruus että ruotsalaiset evakuoivat omansa ja jättivät suomalaiset miehittäjän armoille. Toki jo ennen sotaa tilanne oli ollut se että asumisoikeutta emä-Ruotsin puolelle ei myönnetty kuin ruotsalaisille. Mutta petoksen suuruus yllätti silti. Kerrottiin tapauksista joissa pohjoisessa osa suomalaisista olisi halunnut siirtyä Ruotsin puolelle mutta tämä estettiin nimenomaan ruotsalaisten sotilaitten toimesta ja se oltiin kuulemma tehty joskus ampumallakin. Kaiken kaikkiaan suomalaisissa ei ollut enää minkäänlaista halua jatkaa sotaa sissisotana vaan kaikki palasivat töihin. Niin sotilaat kuin käpykaartilaisetkin joita katsottiin kyllä hieman kieroon mutta tavallaan ymmärrettiinkin. Niin ymmärrettiin myös Määtän tilalla, sillä joitain heidän sukulaisiaan oli tapettu Huruslahden arpajaisissa vuonna 1918 ja osa oli kuollut sen jälkeen lavantautiin vankileirillä.

Elinkaartaan aloittelevaa neuvostosuomalaista ilmapiiriä paransi myös se tosiasia että Östland todellakin oli lakannut olemasta ja tilalle tuli Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta johon oltiin kaiken lisäksi liitety ns. Vanha Suomi aina Karjalan kannasta myöten. Neuvostotasavallan hallintoa saattoi pitää käytännössä autonomiana eikä Kreml puuttunut suomalaisten tekemiseen juuri mitenkään. Taustalla synkkänä pilvenä leijui tietysti suursodan jatkumisen uhka. Ruotsi oli saanut sinänsä selkäänsä mutta Suomi oli nyt osa Neuvostoliittoa ja sota Saksan kanssa oli mitä todennäköisimmin edessä.

Määttäkään ei yllättynyt kun hänet komennettiin puna-armeijan riveihin toukokuussa 1941. Suomalaisia joukkoja ei viety alkuun etulinjaan vaan niitä koulutettiin venäläisiin aseisiin, komentoihin ja taistelutapaan. Määttä huomasi nopeasti että talvisodassa suomalaisten joukkojen keskuudessa suosittu tietynlainen individualismi ja tilanteen mukaan toimiminen loisti poissaolollaan ja toiminta oli hyvin kankeaa ja kaavamaista. Määttä miehineen ymmärsi myös, että vaikka neuvostojärjestelmä oli näyttänyt heille hieman hymyileviä kasvoja niin ainakaan puna-armeijassa ei hymyilty eikä varsinkaan purnattu. Kuolemantuomion kynnys ei ollut korkealla. Määttä totesi miehilleen että nyt ollaankin varsin toisenlaisessa, suurvallan armeijassa. Suoritetaan määrätyt käskyt, pidetään turpamme kiinni ja pyritään selviämään mahdollisimman suurella porukalla hengissä kotio.

Kaikenkaikkiaan noin puolitoistamiljoonaisesta Suomen kansasta taisteli puna-armeijan riveissä noin 80.000 miestä. Heistä noin 40.000 taisteli pohjoisimmassa Lapissa jossa saksalaisten hyökkäys oli pysäytetty vaikeitten luonnonolosuhteitten vuoksi varsin nopeasti ja jähmettynyt asemasodaksi. Toiset 40.000 siirrettiin syksyllä 1941 Leningradin rintamalle. Suomen rannikkopuolustuksesta puolestaan vastasivat venäjänkieliset joukot sillä varsinaiseen rannikkopuolustukseenhan ennen Talvisotaa oltiin koulutettu lähinnä ruotsinkielisiä joukkoja ja ne olivat siirtyneet Ruotsiin joka ymmärsi pysyä loppusodan ajan puolueettomana. Suurimmat joukkonsa se oli keskittänyt Skåneen saksalaisten mahdollisen hyökkäyksen pelossa.

Leningradin rintamalle oli siirtynyt myös puna-armeijan vänrikki Määttä joka yleni luutnantiksi samana syksynä. Saksalaiset olivat edenneet aina Leningradin edustalle saartaen kaupungin etelästä mutta niin kaupungin kuin rintaman huolto toimi – tietysti vaikeuksia kärsien – Suomen alueen kautta. Saksalaisten linjat murrettiin vuoden 1944 alussa. Ehkä puna-armeijan johto ajatteli että suomalaisille saattaisi tuottaa ongelmia taistella virolaisia vastaan joten kapteeniksi ylenneen ja komppanian vastuulleen saaneen Määtän miehet olivat muitten suomalaisten mukana valtaamassa Latviaa ja lopulta Itä-Preussia, jonne heidän sotansa sitten toukokuussa 1945 päättyi.

Königsbergin kaupungin reunamilla Neuvostoliiton sankarin kultaisella tähdellä palkittu kapteeni Määttä kiitti miehiään. Kiitokseen oli aihettakin sillä hyvinä sotilaina suomalaiset oltiin jatkuvasti heitetty kovimpiin mahdollisiin paikkoihin murtamaan sitkeitten saksalaisten puolustusta. Tappiot olivat olleet kovat. Ehkä kiitokseksi siitä suomalaiset näyttivät pääsevän kotiin ennen venäläisiä jotka jäisivät vielä miehitysjoukoiksi vallotetuille alueille. Komppania lastattiin härkävaunuihin joka alkoi etenemään kohti Leningradia ja sitten kohti Suomea. Neuvostoarmeijan jäykkä protokolla ei toki loppunut rauhantuloonkaan sillä käskyn mukaan upseerit komennettiin omiin vaunuihinsa jotka sijaitsivat pitkän junan peräosassa, siitä eteenpäin olivat aliupseerien vaunut ja lopulta miehistön vaunut.

Venäjän Neuvostotasavallan puolella sijaitsevassa Ostrovin kaupungissa juna pysähtyi ja asemalla odottivat kenttäkeittiöt joista miehille jaettiin hirssipuuroa jota ei nälkäisille miehille tarvinnut liiemmin mainostaa. Neuvostoarmeijan tavoista poiketen puuroa oli tarjolla tarpeeksi joten miehet saivat syötyä vatsansa täyteen ja lisäksi heille jaettiin limppuja. Tämän jälkeen oli vuorossa aseitten luovutus, joka kylläisille miehille myös sopi. Se oli jonkunlainen varmistus siitä, että rauha oli todellakin tullut ja niitä helvetin torrakkoja oli tullut kanneltua muutenkin jo ihan tarpeeksi.

Ja nyt juna saapui Lugan asemalle joka näytti olevan täynnä sotilaita. Varmaan jotain kotiutuskuljetusta odottivat nekin. Mutta heti kun juna pysähtyi, nämä – puolestaan aseistetut – sotilaat löivät vaunujen ovet telkiraudoilla kiinni ja peittivät myös ikkunaluukut. Tämän jälkeen juna jatkoi välittömästi matkaa ja pysähtyi vasta kilometrin päässä ja vaunut alkoivat nytkähdellä. Selvästi osa vaunuista irroitettiin muusta junasta ja kytkettiin toiseen veturiin. Sitten heidän vaununsa lähti takaisin paluusuuntaan. Peitetyssä ikkunanluukussa oli noin senttimetrin rako ja siitä saattoi nähdä, että juna jatkoi kulkuaan Lugasta itään.

Mitä helvettiä?

Määtän mielessä alkoi hahmottua kyseisen oudon ripaskan pohjimmaiset sävelet. Juna ei kulkenut kuin muutaman kymmenen kilometrin ja alkoi taas jarruttaa. Se pysähtyi ja ohuesta raosta saattoi nähdä, että kyseessä oli vain seisake, jossa luki Bor. Mutta seisake oli täynnä kuorma-autoja. Ja konepistooleilla varustettuja sotilaita. Mikä oli merkittävintä, niin kaikilla sotilailla oli sininauhaiset koppalakit.

NKVD

Määttä tajusi, kuinka julmasti ja törkeästi heidät oltiin petetty ja alkoi valmistautua vastaanottamaan sitä ainoaa kiitosta mitä NKVD osasi tarjota. Samaan aikaan petos alettiin huomata kaikkien Stalinille tarpeettomaksi ylijäämäksi muuttuneitten suomalaisten keskuudessa. Ei ollut enää Suomen Neuvostotasavaltaa, vaan pelkkä Leningradin oblastin syrjäkolkka. Kolkka, jossa pantiin parhaillaan toteen Ždanovin suunnitelmaa ja josta täydet junat alkoivat kulkea kohti itää.

Tukholma, Ruotsi, heinäkuu 1987

23-vuotias Anders Östmansson joka opiskeli toista vuotta toimittajaksi Tukholman yliopistossa istui Ruotsin Genealogiska Föreningenin arkistossa, katseli muistiinpanojaan ja tunsi istuvansa pimeän kuilun reunalla. Kuilu oli tällä hetkellä olemassa pääosin hänen mielikuvituksessaan eikä hän ollut varma olisiko pudotus vain puoli metriä vai jatkuisiko se pohjattomaan syvyyteen. Tuo sukututkimuksesta kiinnostunut nuori mies oli ylioppilaaksi tultuaan suorittanut ensin varusmiespalveluksensa Gotlannin prikaatissa ja aloittaessaan toimittajakoulutuksensa oli myös aloittanut aktiivisen sukututkimusharrastuksensa.

Merkille pantavaa Andersin kohdalla oli se, että tiedot hänen suvustaan loppuivat lyhyeen. Hän oli  ennestään tiennyt, että hänen vanhempansa olivat syntyneet Gotlannissa Vinterkrigetin jälkeen. Pitkään hän oli luullut, että myös hänen isovanhempansa olivat samalta saarelta tai ainakin Ruotsista kotoisin. Jostain syystä hänen läsnäollessaan eivät isovanhemmat muistelleet menneitä aikoja eikä Anders ollut itse älynnyt kysyä. Teini-iässä alkoi uteliaisuus kasvaa ja hän sai yllättäen kuulla olevansa – ainakin tavallaan – östlandilainen.

Molemmat isovanhemmat olivat olleet kotoisin nykyisin Neuvostoliitossa, Leningradin oblastissa sijaitsevan Östlandin Karislojon kunnasta ja Vinterkrigetin loputtua heidät oltiin evakuoitu ja asutettu Gotlantiin. Isovanhemmat osasivat kertoa omista vanhemmistaan ja isovanhemmistaan sen verran, että he olivat olleet maanviljelijöitä ja Andersin isoisoisoisovanhemmat olivat osanneet puhua suomenkieltä joka oli puolestaan ollut heidän vanhempiensa äidinkieli mutta he olivat vaihtaneet joskus 1850-luvun tienoilla alkuperäiset sukunimensä ruotsinkieliseksi ja alkaneet muutenkin tietoisesti ruotsalaistua. Anders oli tajunnut tästä varsin yllättyneenä että hänessä itsessäänhän oli sitten myös etnisesti suomalaista, ehkä enemmän kuin ruotsalaista ja hän oli kysynyt ihmeissään:

- Mutta miksi he olivat sitten tietoisesti ruotsalaistaneet itsensä? Kyllä historiassa aikanaan opetettiin että Östland ajan myötä ruotsalaistui aina vain enemmän mutta eihän kai kukaan pakottanut luopumaan kielestään ja kansallisuudestaan?

Andersin isoäiti oli miettinyt asiaa hetken aikaa ja näytti siltä, ettei hänkään oikein tiennyt vastausta:

- Niin… en minä oikein osaa sanoa… ehkä ihmiset siihen aikaan vaan ajattelivat että on enemmän etuja siitä jos on ruotsalainen… kun sinnehän muutti silloin aikanaan paljon ihmisiä emä-Ruotsista… siellä oli paljon tyhjää viljelytilaa ja kruunu suosi uusia tiloja… kai se ruotsalaistuminen yksinkertaisesti vain tapahtui… sen kunnan nimi muuten joskus aikanaan oli ollut Karjalohja… joskus kauan aikaa sitten… minä en muista kuulleeni siellä suomen sanaa oikeastaan koskaan…

- En minäkään ole kyllä kuullut suomenkieltä. Ainakaan täällä Visbyssä. Mutta täytyyhän ruotsissa olla suomalaisia. Olihan niitä siellä Östlandissa. Eikö lie yhtä paljon kuin ruotsalaisia.

- Ei niitä mahda Ruotsissa olla. Kai sullekin on koulussa opetettu että silloin 1940 evakuoitiin koko väestö. Stalin suostui siihen. Tai annettiin ainakin mahdollisuus lähteä. Mutta suomalaiset päättivät jäädä. Ehkä ne mielsivät olevansa enemmän venäläisiä kuin ruotsalaisia. Jotain ugrilaisiahan ne ovat. En minä tiedä.

Jäljet Andersin oman suvun kohdalla päättyivät tähän. Sattuneesta ja perustellusta syystä alkuvuoden 1940 kaaoksessa ei kirkonkirjojen pelastaminen ollut ensimmäisenä prioriteettinä ja Neuvostoliitolta oli turha kysellä lupaa päästä tutkimaan arkistoja. Tosin olihan siellä Gorbatšovin myötä jonkunlainen suojakeli. Ehkä joskus tulevaisuudessa sitten. Mutta Anders oli Tukholmassa aloittanut varsinaisen tutkimustyön ja tutkinut ensiksi omaa sukunimeään. Ajan myötä hän huomasi, että sukunimeä Östmansson ei ollut juurikaan esiintynyt emä-Ruotsin puolella ennen Vinterkrigetin päättymistä. Hän keskusteli asiasta sukututkimusseuran työntekijän kanssa joka ei ollut mitenkään yllättynyt aiheesta ja vastasi:

- Itse asiassa pari muutakin heppua on ajan varrella huomannut tuon. Sama koskee myös nimiä Östlandsson, Östlander sekä Östman. Luulen, että kaikki tuon sukunimen omaavat ovat niitten jälkeläisiä jotka ovat olleet alun perin kieleltään ja etnisesti suomalaisia. Ehkä nuo Östlandia kuvaavat sukunimet ovat olleet jonkunlainen tietoinen tarkoitus jättää jäljelle edes jotain vanhasta identiteetistä kun se oltiin tietoisesti vaihdettu suomalaisesta ruotsalaiseen niin kuin silloin 1800-luvun Östlandissa tehtiin. Tiedä hänessä vaikka kyseessä olisi ollut pieni protesti. Joka tapauksessa voin sanoa, että yllättävän monella ruotsalaisella on nytkin itsessään suomalaisia geenejä.

- Mutta miksi protestoida? Ei kai heitä kukaan ollut pakottanut rupeamaan ruotsalaisiksi? Olihan Östlandissa paljon suomalaisiakin.

Sukututkija oli hetken hiljaa ja tuumasi sitten:

- Nii-in. Niitä oli vuonna 1939 puolitoista miljoonaa. Saman verran kuin ruotsalaisia Östlandissa. Tai ainakin ruotsalaiseksi ilmoittautuneita. Tuo onkin metka kysymys minkä esitit… voihan se olla vaan sitä, että kannatti ehkä taloudellisesti paremmin olla ruotsalainen… tai voi se olla jotain muutakin… sen ajan Östlandin historiaa ei olla juurikaan tutkittu kun alue ei ole ruotsalaisille enää oleellisen merkittävä. Se on, ja pysyy Neuvostoliiton luoteiskolkkana. Nythän siellä suurin osa väestöä on ihan puhtaasti venäläistä. Suomalaisten määrä on Vinterkriegin tasolta romahtanut täysin.

Anders jatkoi tutkimuksiaan harrastuspohjalta ja kiinnostuksen pääpainoksi tuli Östmanssonin suvun sijasta Östlandin suomalaiset. Tutkiessaan asiaa loppujen lopuksi varsin vähäisistä lähteistä hänen eteensä tuli jatkuvasti samat kysymykset:

1. Miksi Östlandin väestörakenne muuttui niin nopeasti? Vuonna 1810 alueella oli noin 850.000 asukasta joista ruotsalaisia noin 130.000. Vuonna 1880 asukkaita oli noin 1,7 miljoonaa joista ruotsalaisia 600.000. Tuollainen muutos oli luonnottoman nopea. Oltiinko sitä jotenkin avitettu? Miten? Ei Östland mikään ruotsalaisten Amerikka kuitenkaan ollut.

2. Miksi suurten nälkävuosien kuolleitten lukemia esitetään kyllä, mutta ei koskaan kuolleitten etnistä jakaumaa? Ja miksi isorokkoa oli vain suomalaisten alueella? Oliko sitä ollut ollenkaan vai oliko kyse jostain muusta?

3. Miksi suomalaisia ei evakuoitu Vinterkriegin jälkeen? Oliko totta, että suomalaiset yksituumaisesti jäivät Östlandiin? Vai estettiinkö heitä lähtemästä? Ja ennen kaikkea, kenen toiveesta se tapahtui? Stalinin? Vai Ruotsin?

Anders muisti vielä sen, kuinka ylimalkaisesti koko Östland oltiin käsitelty kouluhistoriassa. Yhdellä ainoalla aukealla. Alue oli kuitenkin ollut osa Ruotsia satoja vuosia. Anders oli varma siitä, että kuilu johon hän katsoi oli hyvin, hyvin syvä ja sen pohjalla oli suuri salaisuus. Hän ottaisi sen salaisuuden selvittämisen elämäntehtäväkseen. Mutta onnistuakseen siinä, hänen oli ensin luotava menestyksekäs ura toimittajana. Sen kautta hän saisi hankittua rahoitusta ja ennen kaikkea suhteita. Vain siten aukeaisivat niitten arkistojen ovet joita hän tarvitsisi. Siihen menisi vuosia. Ehkä kymmeniä vuosia. Mutta se olisi sen arvoista. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin varmaksi ja itsepäiseksi. Olisiko se sitä suomalaista sisua josta hän oli joskus kuullut kerrottavan. Olihan hän itsekin osaltaan suomalainen.

Ilomantsi, Leningradin oblasti, Neuvostoliitto, heinäkuu 1987

Samalla kun eräs nuori ruotsalainen mies oli löytämässä elämäntehtäväänsä oli eräs vielä nuorempi venäläinen nainen löytämässä omaansa. Hänen nimensä oli Galina Anisipova, iältään 17 vuotta ja hän oli viettämässä lomamatkaa vanhempiensa ja veljensä kanssa Leningradin alueen syrjäisillä suomalaisseuduilla. Matka taittui uudella VAZ-2121-maastoautolla mikä puolestaan kertoi, että perhe kuului hyvin toimeentulevaan nomenklaturaan. Galinan isä oli historian professori Leningradin yliopistossa. Itse asiassa hän ei uskonut läheskään kaikkeen mitä joutui opettamaan ja häntä saattoi pitää hyvinkin toisinajattelijana, tietysti tuppisuisena sellaisena. Vieläkin, vaikka  Gorbatšovin kauden suojasäätä elettiin. Mutta historia oli isälle intohimo ja työnsä puolesta hän sai mahdollisuuden tietää siitä paljon enemmän kuin tavallinen neuvostokansalainen. Tiedon eteenpäin välittäminen täytyi sitten tietysti tehdä tiukan suodattimen läpi.

Varsinaisen nomenklatura-aseman perheelle toi äiti joka oli GRU:n majuri. Galina nimitteli äitiään aika ajoin kiusallaan agentiksi vaikka olihan äiti hänelle kertonut että skandinaavisia kieliä opiskelleena hän toimi pelkästään aineiston purku- ja analysointitehtävissä jotka olivat pääosin äärimmäisen tylsää rutiinityötä. Aineiston sisällöstä hän ei tietenkään puhunut koskaan. Gorbatšovin kaudella neuvostokansalaisten omaehtoinen automatkailu oli paljon helpompaa kuin ennen, ainakin jos kuului nomenklaturaan. Aikaisempana vuonna he olivat ajelleet Vologdan alueella mutta nyt, oikeastaan ihan improvisoiden päätettiin lähteä katsastamaan niitä tsuhnien alueita Leningradin oblastin syrjäkolkilla. Sehän olisi vähän niin kuin lähtisi vieraaseen maahan. Tsuhnia pidettiin sellaisina vähän yksinkertaisina mutta venäläisiin nähden suorastaan tyhmänrehellisinä ja luotettavina ihmisinä joitten oma kieli oli jotain aivan käsittämätöntä siansaksaa. Erityisesti isä oli innostunut tämänkertaisesta matkakohteen valinnasta.

Matka oli edennyt ensin Vyborgiin, sitten Svetogorskin ja Zaitzevin (isä kertoi noitten paikkojen ollaan kauan sitten nimiltään Enso ja Imatra) kautta pohjoiseen päin. Alue oli täysin tyypillistä venäläistä kerrostalokompleksien ja sovhoosimaaseudun välillä vaihtelevaa aluetta. Matka jatkui koti pohjoista tyypillisessä venäläisessä maisemassa. Ensimmäinen muutos näkyi kun VAZ, jota perhe kutsui Vazhjuskaksi ylitti kunnanrajan ja kyltti olikin kaksilla aakkosilla:

Париккала / Parikkala

Tällä kertaa äiti selitti:

- Tämä on murrosaluetta. Taajama on kokolailla venäläinen mutta sovhoosin työläiset puolestaan suurelta osin suomalaisia. Vuonna 1945 kun lyhytaikainen Suomen Neuvostotasavalta lopetettiin teki puolue päätöksen että suomeakin aletaan kirjoittaa kyrillisillä kirjaimilla. Suomen kieli on vaan sellainen, että se ei tahdo oikein toimia ja  Hruštševin aikaan siitä käytännöstä luovuttiin. Ehkä se oli myös jonkunlainen hyvän tahdon osoitus. Tuo pieni kansa on kokenut kovia. Niin meidän kuin ruotsalaisten toimesta. Yövymme täällä ja jatkamme huomenna eteenpäin. Meille on varattu majoitus sovhoosin tiloissa ja sen jälkeen vietämme seuraavat viisi vuorokautta hieman toisenlaisessa majoituksessa.

- Minkälaisessa?

- Tiedätkö miten pidetään hullua jännityksessä? Niin tiedän minäkin.

Galina arvasi äidin tekevän kiusaa agenttikuittailuista ja antavan samalla mitalla takaisin. Hän nimittäin tiesi Galinan olevan äärettömän utelias ja Galina puolestaan tiesi äidin olevan itsepäinen. Kauhun tasapaino säilyisi seuraavaan päivään ja Galina päätti odottaa sen kummemmin mumisematta. Sovhoosin majoitus oli varsin vaatimaton mutta palvelu pelasi ja sen takasi äidin GRU:n henkilökortti. Seuraavana päivänä matka jatkui ja kun Париккала jäi taakse tapahtui myös maisemassa yllättävän suuri muutos. Ajettiin maaseudulla, sen näki toki pelloista mutta tyypilliset sovhoosien majoituskompleksit muuttuivat erillisiksi taloiksi. Pieniksi ja selkeästi köyhiksi, mutta hyvin hoidetuiksi. Samanlaisessa maisemassa ajettiin sellaisten paikkakuntien kuin  Китеэ / Kitee ja Тохмаярви / Tohmajärvi ohitse. Galinan veli Ivan ihmetteli:

- Ollaanko me tultu jollekin kulakkialueelle vai vaihtuiko valtakunta vahingossa? Näähän on yksityisiä tiloja? Eihän semmosia olekaan.

Isä vuorostaan vastasi tähän:

- Ne ei oikeastaan ole yksityistiloja. Ne kuuluu kaikki kolhooseihin. Suurin osa pelloista on kolhoosien peltoja. Mutta noilla suomalaisilla on noitten talojensa ympärillä kahdesta neljään hehtaaria omia maita.

Galina puolestaan ihmetteli:

- Mutta eihän tämmöistä systeemiä ole missään muualla Neuvostoliitossa.

- Ei ole niin. Mutta toisaalta missään muualla Neuvostoliitossa ei viljelläkään yhtä pohjoisessa kuin täällä. Joskus 1950-luvulla, Hruštševin aikaan täällä käytettiin kerrankin järkeä. Sovhoosikokeilu suomalaisten keskuudessa epäonnistui surkeasti mutta oli tiedossa että suomalaiset olisivat halutessaan hyviä viljelijöitä. Suomen alueen venäläistyneellä puolellakaan sovhoosit eivät tuottaneet tarpeeksi. Suomalaisille tarjottiin sellaista kolhoosin ja yksittäisen viljelijän välimuotoa. Heistä tuli tavallaan kolhoosin torppareita.

- Ja systeemi alkoi toimia. Neuvostojärjestelmään nähden oikeastaan erinomaisesti. Suomalaiset saivat viljellä omia peltojaan ja pitää rajoitettua eläinmäärää halunsa mukaan. Vastineeksi tästä he pitivät myös hyvän huolen kolhoosien pelloista. Se on jonkunlainen suomalaisten luonteenpiirre. Asiat hoidetaan kohdalleen eikä venäläisittäin mitenkuten sinnepäin. Näiltä suomalaisten yksityispalstoilta viedään huomattava määrä elintarvikkeita aina Leningradiin saakka.

- Mutta eikös tuollaista systeemiä voisi yrittää muuallakin Neuvostoliitossa?

Sekä isä että äiti naurahtivat ja äiti sanoi:

- Galina kulta, nythän sinä puhut kuin kapitalisti ja kansanvihollinen. Menit ja kampitit koko sosialistisen maatalouden. No, vakavasti sanoen sinä olet oikeassa. Mutta järjestelmässämme käytäntö voi mennä teorian edelle vain äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Meidän kanssamme voit puhua radiojerevania ihan rauhassa mutta muista, että muualla kannattaa varoa sanojaan.

Ilomantsissa perhe majoittui suomalaiseen yksityismajoitukseen. Sellaiseen tilan ja torpan välimuotoon. Kolhoosin torppariperhe oli nikkaroinut aittarakennuksen asuttavaan kuntoon ja ruokailu tapahtui perheen kanssa. Vanhemmat maksoivat suomalaisille Neuvostoliitossa erittäin käyttökelpoisilla D-markoilla ja se osaltaan takasi että palvelu pelasi. Ruoka oli erinomaista maalaisruokaa ja Galina sai ensimmäistä kertaa elämässään maistaa sekä hirven että metson lihaa joka oli peräisin alueella toimivilta suomalaisilta valtion hodnikeilta. Toki suomalaisetkin käyttivät Neuvostoliitossa kaikkialle levinnyttä ”tuhtaata” mutta tavallaan toisinpäin. Vajaita kiintiöitä ei kirjanpidollisesti valehdeltu täysiksi vaan se, mikä kiintiön ylitti pantiin omiin liiveihin. Niin olivat toimineet hodnikitkin.

Suomalaisperheen pojat olivat jo aikamiehiä ja hoitivat pakollisen kolhoosityön jolloin perheen isä toimi oppaana ja näytti heille paikallisia luonnonnähtävyyksiä. Oikein mukavan oleskelun loppupuolella perhe ajoi suomalaisen opastamana aivan Ilomantsin itäisimmille seuduille, paikkaan jolla oli hauska nimi Möhkö. Galinan isä, historian professori kun oli kertoi lapsilleen:

- Te olette kuulleet, mitä tsuhnista on puhuttu. Typeränrehellisiä lampaita. No, te olette jo nähneet että se suomalaisten rehellisyys ei olekaan ehkä ihan niin tyhmää. Kaikki on täällä jotenkin jämptimpää kuin muualla. Eivätkä ne suomalaisetkaan ole aina olleet lampaita. Päinvastoin. Tällä alueella vuoden 1939 – 1940 Ruotsia vastaan käydyssä sodassa pelkät suomalaisjoukot pysäyttivät tänne hyökänneet neuvostojoukot vaikka suomalaisilla oli viisinkertainen alivoima. Suomalaisten rintama kesti sodan loppuun saakka. Täällä kuoli tuhansia neuvostosotilaita. Suomalaisten linjat kestivät yleensäkin. Niitä ei saatu murrettua. Vihollinen lyötiin etelässä, jossa vastassa oli vain ruotsalaisia. Tämä kannattaa muistaa ja kunnioittaa noita suomalaisia. Vaikka ne häviävän pieni kansansirpale ovatkin. Henkilökohtaisesti säälin heitä ja luulen, että tuolla kansalla olisi ollut mahdollisuus suureen kukoistukseen. Se ei vaan saanut koskaan mahdollisuutta.

Galina kuunteli ja katseli tätä korpimaastoa. Hän saattoi hyvin kuvitella, että nuo jurot ja vaikeasti lähestyttävät suomalaiset olivat olleet täällä ase kädessä tappelemassa hullun lailla. Mutta tietyllä tavalla hän oli jo ehtinyt ihastua. Ei varsinaisesti suomalaisiin vaan heidän kieleensä. Galinalle oli käynyt niin kuin eräälle J.R.R. Tolkienille kymmeniä vuosia aikaisemmin. Tuo suomalaisten kieli poikkesi niin täysin kaikista muista. Galinasta kuulosti että tuon omituisen kielen sanat olivat kuin kielen päällä pyörivä karamelli joka oli välillä makea, välillä hapan ja välillä karvas mutta joka saapui kuulijan korvaan jonkunlaisena puheen ja laulun välimuotona.

Tämän kielen ja sitä puhuvan kulttuurin hän haluaisi oppia. Perinpohjaisesti. Eräs nuori neuvostonainen oli läytänyt elämäntehtävänsä. Ei ehkä suuressa neuvostomaassa niin muodikasta sellaista mutta eihän neuvostoihmisenkään tarvitse aina juosta toisten mielipiteitten perässä. Kotiin Leningradiin palattua hän sai selville, että ainoa paikka jossa saattoi opiskella suomalais-ugrilaisia kieliä oli Petroskoin yliopisto. Galinan vanhemmat eivät olleet tyttärensä ratkaisusta kovin innoissaan mutta tiesivät hänen olevan yhtä itsepintainen kuin äitinsä ja kun kyseessä ei näyttänyt olevan mikään hetken kestävä päähänpisto he päättivät tukea häntä. Urasuunnitelmissa auttoi aina kun käytti hieman suhteita ja hieman blatia, palvelusta palveluksesta joka oli neuvostojärjestelmän toinen virallinen valuutta.

Tukholma, helmikuu 2018

Pääministerin virka-asuntoon oli kokoontunut kaikkiaan neljä miestä. Pääministeri itse, puolustusvoimien komentaja, sotilastiedustelun päällikkö sekä säkerhetspolisenin johtaja. Sotilastiedustelun miehet olivat hetkeä aikaisemmin lakaisseet asunnon jokaisen nurkan ja niitin varmistaakseen ettei paikalla ollut kuuntelulaitteistoa. Tapaaminen koski ruotsalaisen tähtireportterin Anders Östmanssonin ennenaikaista kuolemaa ja ennen kaikkea niitä asioita jotka olivat tulleet esille sen myötä. Pääministeri aloitti:

- Tiedän toistavani itseäni, mutta kysyn vielä kerran. Oliko sillä toimittajanretkulla todella hallussaan se tieto, joka pitäisi olla hallussaan vain jokaisella virassaan olevalla pääministerillä ja yhteensä puolella tusinaa henkilöä koko maassa?

Säpon johtaja vastasi:

- Kyllä, herra pääministeri. Östmanssonin tietokoneesta ja tallennusmateriaalista löytyi kaikki tuo tieto. Siitä huolimatta että se pitikin paikkansa, se olisi sinänsä ollut arvotonta ja oltaisiin voitu tulkita huonoksi scifiksi mutta koneelta löytyi myös kuvatiedostot jotka sisälsivät valokuvat sekä kuninkaan salaisesta käskykirjeestä vuodelta 1809, siihen sisältyvät soveltamisohjeet samalta vuodelta sekä vuoden 1940 Kööpenhaminan rauhan salainen lisäpöytäkirja. Tarkat valokuvat. Teksti erottuu niissä selkeästi eikä dokumenttien sisällöstä jää mitään epäselvää.

- Mutta miten helvetissä se jätkä on voinut saada tuon aineiston käsiinsä?

Tähän vastasi puolestaan puolustusvoimien komentaja:

- Tuon salaisen lisäpöytäkirjan mies on voinut saada Venäjältä silloin Jeltsinin aikaan. Silloin arkistot olivat siellä avoimemmat ja rahalla sai tietoa jos vain tiesi mitä etsiä. Mutta nuo ruotsalaiset asiakirjat tai siis niitten kopiot ovat joka tapauksessa peräisin kuninkaallisesta arkistosta. Sen suljetusta osastosta.

Sotilastiedustelun päällikkö jatkoi:

- Suljetusta osastosta jonne pääsy on ollut avoin ainakin kahdellekymmenelle ihmiselle. Turvallisuusjärjestelyt on hoidettu toivottoman löperösti. Luojan lykky että silloisten suurten nälkävuosien suomalaisväestöön kohdistuva suoranainen tappokäsky ja lavastettu isorokko on suoritettu aikanaan pääosin suullisilla käskyillä ja niihin liittyvät dokumentit on ymmärretty hävittää. En muuten ymmärrä, että miksi noita Östmanssonin löytämiä dokumentteja ei ole hävitetty arkistosta jo aikaa sitten. Nehän ovat kuitenkin se smoking gun Ruotsin valtion kädessä.

Pääministeri vastasi hiljaisella äänellä:

- Ehkä ne on jätetty jonkunlaiseksi perinnöksi… muistutukseksi… että emme tekisi enää mitään sellaista… en minä tiedä… sen tiedän, että kun Olof Palme näki ne ensimmäistä kertaa pääministerin virkaan tullessaan niin hän jotenkin sekosi… päätti siltä istumalta tehdä Ruotsista humanismin supervaltion… no, sehän meistä on tullutkin… eikä me oikein voida tunnustaa että koko systeemi alkoi siitä kun eräs demari luki muutaman suomalaisten sorrosta kertovan asiakirjan ja alkoi nähdä näkyjä… ja päätti että Ruotsiin voi tulla kuka tahansa mistä tahansa ja me elätämme ne… iänkaikkisesta iänkaikkiseen… järkyttävä virhe mutta eihän sitä voi ääneen tunnustaa… för helvete… mutta pitäisikö meidän sitten panna kuulusteluun ne kaikki henkilöt joilla on pääsy niihin suljettuihin arkistoihin?

 Tähän vastasi puolestaan puolustusvoimien komentaja:

- Ei se kannata. Se kiinnittäisi vain turhaa huomiota. Ja jos niitä ihmisiä alettaisiin syyttämään, niin silloin olisi pakko kertoa se, minkä vuoksi heitä syytetään ja silloin saisimme naamallemme sen saman paskan mitä olemme nyt piilottamassa.

- No mitä me sitten teemme?

Sotilastiedustelun päällikkö ryki hieman kuivaa virkayskää, kohensi univormunsa kravattia ja totesi:

- Varsinaisesti emme tee mitään. Voimme tietysti yrittää selvittää hieman Östmansson-vainaan liikkeitä ja onko hän mahdollisesti jakanut tietonsa jollekin. Tai onko hän laittanut tietonsa jonnekin pilvipalvelimeen niin sanotun kuolleen miehen kytkimen taakse. Mutta… no, varsin pian hänen tietonsa muuttuvat merkityksettömiksi. Hänen itsensä takia. Olemme pitäneet siitä huolen.

- Tarkoitatteko että Östmansson kuoli sen jälkeen kun me saimme tiedon hänen tutkimuksistaan? Ja että kuolema oli… autettu.

- Nimenomaan sitä minä tarkoitan.

Pääministeri oli hetken hiljaa ja oli helppo nähdä kuinka hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla. Sitten hän jatkoi:

- Niin… ymmärrän ratkaisunne. Ja senkin, ettei minulta kysytty. Eihän minulla olisi ollut kanttia antaa selkeää murhakäskyä. Mutta en tiennytkään, että Ruotsin puolustusvoimien henkilöstöstä löytyy tuollaisia, mitä ne nyt olivatkaan, märkien tehtävien asiantuntijoita.

- Ei meiltä löydykään. Se oli tilattu juttu. Eräs bosnialainen rikollisryhmä. Joka hoiti asian niin, että Östmansson löytyi hirttäytyneenä ilman housuja ja edessään taulutelevisio jossa oli lapsipornoa. Niin julmaa kuin se onkin niin asia tullaan vuotamaan lähipäivinä lehdistölle. Tuo toimittaja tulee jäämään historiaan sairaana perverssinä jolle sattui vähähappista vemputtamista harrastaessaan vahinko. Tällä tavoin Östmanssonin aineistoa ei tulla uskomaan vaikka se tulisikin julki.

- Jahah… mikä oli tuon operaation hinta?

- Kymmenen miljoonaa kruunua. Operaatiosta sopiminen hoidettiin sellaisten välikäsien kautta, että sitä ei pystytä millään yhdistämään meihin.

Pääministeri oli jälleen hetken hiljaa. Sitten hän aukaisi työpöydän laatikkonsa ja otti sieltä esille muutaman vanhan paperin jotka sotilastiedustelun päällikkö oli antanut hänelle tapaamisen alussa.

- Niin, tässä ne nyt ovat. Ne salaisen historiamme salatuimmat dokumentit. Kuninkaan kirje, sovellusohjeet ja se kirottu lisäpöytäkirja. Henkilökohtaisesti päätän tässä ja nyt, että tätä tietoa ei jaeta enää eteenpäin. Venäläisillä tietysti on oma dokumenttinsa lisäpöytäkirjasta mutta jos ne tuovat sen julki, me kiistämme sen sisällön kategorisesti ja väitämme väärennökseksi.

Tämän jälkeen pääministeri heitti asiakirjat virka-asuntonsa takkaan.

- Ruotsi on humanismin supervaltio ja tulee pysymään sellaisena jatkossakin. Hinnalla millä hyvänsä. Me olemme olleet ja tulemme olemaan esimerkki kaikille muille valtioille. Menneisyydessämme ei ole olemassa luurankoja. Ei ainakaan sellaisia, jotka voitaisiin todistaa. Hyvät herrat, kiitän teitä tästä keskustelusta jota ei koskaan käyty. Asioista, joita ei koskaan tapahtunut.

Heinäkuu 2018, Ilomantsi, Leningradin oblasti, Venäjän Federaatio

Kielitieteen tohtori ja Petroskoin yliopiston professori Galina Anisipova lastasi avustajansa Aleksein kanssa VAZ-maastoautoaan joka oli tosin uudempaa mallia kuin silloin vuonna 1987 kun Galina kävi täällä ensimmäisen kerran ja ihastui kieleen. Ajan myötä hän oli myös ihastunut tähän kansaan ja valinnut sen kielen sekä kulttuurin tutkimuksen elämänurakseen. Hän oli vieraillut suomalaisalueilla säännöllisesti. Palatessaan taas kerran kotiin Petroskoihin häntä vieläkin hykerrytti hieman kun suomalaiset miehet olivat opettaneet hänelle tällä kertaa tuhmia lauluja.

Lähetään poijjaat karhujahtiin Reisijärven rantaan

hippula kippula hyssyn tyssyn Reisijärven rantaan

Siellä se karhu asustaa ja ampua se antaa

hippula kippula hyssyn tyssyn, antaa ampua

Karhun suu on karvainen mut pyssymies ei pelkää

hippula kippula hyssyn tyssyn, pyssymies ei pelkää

Piippu suuhun työnnetään ja haulipussit selkään

hippula kippula hyssyn tyssyn, antaa ampua

Suomalaiset olivat juroja ja vaikeasti lähestyttäviä ihmisiä mutta kun heidän ystäväkseen lopulta pääsi ei heitä sydämellisempiä ja ennen kaikkea luotettavampia ihmisiä ollutkaan. Galina saattoi jättää Ilomantsissa autonsa pihalle lukitsematta ja avaimet virtalukossa eikä se katoaisi mihinkään. Tämä oli mahdotonta muualla Venäjällä. Ajan myötä Galina oli oppinut kielen ja kulttuurin lisäksi tuntemaan tuon pienen kansan historiaa entistä enemmän ja oli samaa mieltä siitä, mitä hänen isänsä oli sanonut Möhkön vanhalla taistelupaikalla vuonna 1987. Tällä kansalla olisi ollut mahdollisuus suureen kukoistukseen. Mutta sen estivät toiset. Tuon kansan kohtelu oli ollut rikollista. Eikä siitä rikoksesta koskaan oltu tuomittu ketään.

Ajan myötä Galinalle oli tullut usko siihen, että suomalaisten mahdollisuudet oli tuhottu tarkoituksella. Jo kauan aikaa sitten. Lisävahvistusta hän sai jo vuonna 2008, kun hän oli suomalais-ugrilaisessa Maailmankongressissa Hanti-Mansiskijissa ensimmäistä kertaa tavannut ruotsalaisen, mutta kaukaisia suomalaisia sukujuuria omaavan toimittajan Anders Östmanssonin. Galina oli ystävystynyt nopeasti Östmanssonin kanssa ja tutustunut miehen aineistoon suomalaisten historiasta. Joku muu olisi nopeasti tyrmännyt aineiston puhtaana foliopipomateriaalina mutta Galinalla oli samanlaisia, joskin paljon epämääräisempiä havaintoja asiasta.

Östmanssonille asia oli muodostunut elämäntehtäväksi ja pakkomielteeksi. Hän oli tehnyt valtavan määrän työtä. Galina oli kysynyt, että miksi hän ei julkaissut aineistoaan mutta Östmansson oli todennut, että aineisto on saatava niin vedenpitäväksi että sitä ei voi kiistää. Ja julkaisu täytyy tapahtua useassa maassa yhtä aikaa. Viimeisen kerran he olivat tavanneet tammikuussa 2018 kun Anders oli käymässä Pietarissa. Silloin hän antoi Galinalle muistitikun.

- Tässä on kaikki materiaalini. Siltä varalta jos minulle käy jotain. Ei koskaan tiedä.

Muistitikussa oli myös valokuvat kuninkaan salaisesta käskykirjeestä, siihen liittyvistä soveltamisohjeista ja vuoden 1940 Kööpenhaminan rauhan salaisesta lisäpöytäkirjasta. Suomen kansan hiljainen hävittäminen oltiin päätetty Ruotsin kuninkaan hovissa yli kaksisataa vuotta sitten ja Neuvostoliiton hyvällä avustuksella siinä oltiin varsin hyvin onnistuttu. Kyseinen kansa oli enää kolmen ja puolensadan tuhannen ihmisen kansansirpale. Amerikansuomalaisia saattoi olla ehkä satatuhatta, mutta suuri osa heistäkin oli täysin amerikkalaistunut. Tosin siellä tunnuttiin pitävän tiettyä perinnettä yllä.  Jopa kovia kokeneita virolaisiakin oli sentään toista miljoonaa.

Helmikuussa 2018 Galina oli saanut tiedon Andersin kuolemasta ja siihen liittyvästä skandaalista. Skandaaliin, joka häpäisi Andersin muiston hän ei uskonut pätkääkään. Oli vain ihmetellyt, että olipa Ruotsin valtio toiminut varsin, no, venäläisellä tavalla. Hän päätti pitää aineiston vielä toistaiseksi salassa ja eihän hänellä ollut oikein toimivaa julkaisukanavaakaan. Ehkä niitten amerikansuomalaisten avulla väylä saattaisi löytyä.

Oli toinenkin syy, miksi hän ei ottanut riskiä Andersin aineiston kanssa. Hän oli vuonna 2012 tavannut Ilomantsissa erään Iisakki Arhippaisen joka oli suomalaisen kulttuurin eräänlainen itseoppinut puuhamies ja ylläpitäjä. Tuo vanha, seitsenkymppinen mies oli tyypillinen suomalainen ja kesti oman aikansa, että Galina saavutti hänen ehdottoman luottamuksensa. Se aika oli tullut vuonna 2015 jolloin Iisakki pyysi asiakseen Galinaa käymään luonaan Ilomantsin Hattuvaarassa. Hän alkoi kertoa:

- Me suomalaiset olemme olleet hyviä ja uskollisia alamaisia. Mielestämme me ansaitsisimme enemmän. Tosiasia on, että vaikka meitä ei enää varsinaisesti vainota, niin tällä menolla kansamme venäläistyy sadassa vuodessa kokonaan. Meitä oli parhaillaan yli puolitoista miljoonaa. Nyt ei enää neljäsosaa siitä. Me haluaisimme laajemman itsehallinnon, mielellään jossain vaiheessa autonomian ja – jos olot Venäjällä joskus sen sallivat – sitten täyden itsenäisyyden. Ei se olisi teknisestikään mahdotonta. Suomalaisalue on yhtenäinen. Siihen kuuluvat suurin osa Pohjois-Karjalaa, osa Pohjois-Savoa, koko Kainuu ja osa Pohjois- ja Keski-Pohjanmaata Pohjanlahden rannikolla. Yhtään venäläisten aluetta ei jäisi eksklaaviksi. Katsopas piruuttasi tuota karttaa:

- Näen ilmeestäsi että säikähdit. Älä huoli, emme me aio ryhtyä kapinaan. Vaikka aika hyviä me siinä vielä olisimmekin. Päätellen siitä, että Moskovan johtajat – olivat ne keitä milloinkin – käyttävät mielellään nuoria miehiämme sodissaan. Joitten kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Aiomme toimia pikku hiljaa kieltämme ja kulttuuriamme säilyttäen. Omassa keskuudessamme. Ja herättäen vähän mielenkiintoa ulkomaillakin.

- Ymmärrän tämän ja olen halukas auttamaan. Mutta en vain tiedä miten.

- Mutta minä tiedän. Sinulla on yhteyksiä Venäjällä. Myös erilaisiin kustannusyhtiöihin. Joilla on paljon suuremmat resurssit kuin meillä. Ei meillä ilmesty jokapäiväistä sanomalehteäkään muualla kuin Kajaanissa joka on suurin puhtaasti suomenkielinen kaupunki. Katsos, me haluaisimme oman kansalliseepoksemme. Olemme kovasti kateellisia virolaisille kun niillä on se Kalevipoeg. Meillä ei ole mitään.

- Mutta enhän minä sellaista pysty tekemään.

- Ei sinun tarvitsekaan. Katsos, täälläpäin vaikutti 1820 – ja 1830-lukujen vaihteessa muuan mies. Hän kiersi silloisen rajan niin länsi- kuin itäpuoltakin. Vuosia. Keräten kansantaruja. Hän teki itse asiassa valtavan työn. Yksi kopio hänen aineistostaan jäi meille ja on ollut täällä lähes kaksisataa vuotta. Alkuperäinen kappale on tallessa ja siitä on tehty kopioita jälkeenpäin lisää. Tuossa on sinulle muistitikku. Tutustu aineistoon ja kerro jos olet kiinnostunut.

- Mitä sille muuan miehelle kävi?

- Kukaan ei tiedä. Ehkä hän uumoili, ettei saakaan aineistoaan julkaistua ja hänelle käy huonosti. Suomalaisuus kun ei ollut Ruotsin valtakunnassa kovinkaan kovassa kurssissa.

Galina oli ottanut Arhippaisen muistitikun ja tutustunut aineistoon. Jo aineiston alkuvaiheessa hän ymmärsi, että Arhippaisen kysymys ”jos olet kiinnostunut” oli hänen siihen astisen elämänsä turhin kysymys. Tämä oli kielitieteilijälle kerran elämässä-tilaisuus. Tilaisuus olla luomassa jotain todella suurta, vaikka se vain pientä vähemmistökansaa koskisikin. Mutta tässä oli suomalaisille tarjolla oma Kalevipoeg tai Nibelungenlied. Edessä oli tietysti pitkä toimitustyö että kirja saataisiin julkaistavaan muotoon. Oma ongelmansa oli myös kustannusyhtiön löytäminen, mutta Galina uskoi että ainakin joku pienempi kustantaja olisi valmis julkaisemaan teoksen.

Vuoden 2017 syksyllä Galinan suureksi yllätykseksi yksi Venäjän suurimmista kustannusyhtiöistä Eksmo tarttui täkyyn. Kustannusyhtiö tosin vaati, että julkaisua viivytetään sen verran, että pystyttäisiin yhtä aikaa julkaisemaan niin suomen- kuin venäjänkielinen versio. Kun Galina oli nyt heinäkuussa lähdössä jälleen Ilomantsista Reisijärven karhujahtia rallatellen kotiinsa hänen kännykkänsä piippasi. Näkyi olevan Eksmosta. Galina aukaisi viestin:

Julkaisupäivä maanantai, 17. syyskuuta 2018.

- Tiedätkös mitä Aleksei. Petroskoissa korkataan pullo kuohuviiniä. Ettei kaksikin.

Nyt se tapahtuisi.

Ilonsa keskellä Galina tunsi suurta surua siitä ettei hänen hyvä ystävänsä Anders Östmansson ehtinyt nähdä tätä. Mutta hän päätti ottaa yhteyden amerikansuomalaiseen yhteisöön ja toimittaa Andersin aineiston heille. Heillä oli kuitenkin parempi mahdollisuus saada se julkistettua. Eksmon kustannustoimittaja oli sanonut, että Kalevala julkaistaisiin ilman muuta myös Yhdysvalloissa. Käännöstyö oli jo käynnissä. Andersin aineiston julkaisun voisi pyrkiä ajoittamaan samaan aikaan. Eihän niin Kalevala kuin suomalaisten synkän kohtelun ja suoranaisen kansanmurhan paljastaminen heistä vielä itsenäistä tekisi mutta antaisi kuitenkin heille oman, pienen mahdollisuutensa.

Ja sen tuo kansa todella ansaitsisi. Korvaukseksi niistä toteutumattomista mahdollisuuksista jotka heiltä ryöstivät toiset.