Monday, March 10, 2014

JOHN TOLVANEN, ALASKANSUOMALAINEN

Ted Stevens International Airport, Anchorage, Alaska, kesäkuussa 2001


Pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu jenkkitukka istui Anchoragen kansainvälisen lentokentän odotusaulassa ja odotti kuulutusta lennolleen New Yorkiin. Hän oli pukeutunut tavallisiin farkuihin ja hänen päällänsä oli ruskea nahkatakki. Vieressään hänellä oli suurikokoinen putkikassi. Näytti siltä, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen liikemies matkallaan jonnekin tehtäviin, missä tarvittiin attaseasalkkua. Olemukseltaan hän näytti sinänsä varsin tavalliselta perusjenkiltä, mutta hän luki sanomalehteä, jonka etusivulla olevat otsikot sisälsivät ohikulkijoille jotain käsittämätöntä kieltä. Tuota kieltähän sinänsä oltiin puhuttu Alaskassa jo vuosikymmeniä, ja sen puhujia oli melkein puolet väestöstä. Mutta sen kielen puhujat kohteliaasti puhuivat muille ihmisille virheetöntä amerikanenglantia.

Miehen nimi oli John Tolvanen. Hänen koko nimensä oli John Juhani Tolvanen. Hän kuului Alaskan yli puolimiljoonaiseen suomalaisvähemmistöön. Alaskansuomalaiset olivat säilyttäneet sukunimensä, mutta lapset ristittiin amerikkalaisilla etunimillä. Lapsen toinen nimi oli kuitenkin aina suomalainen. Suomen kieli, suomalaiset perinteet ja muisto Suomesta eli Alaskassa voimakkaana. John ei itse oikein osannut sanoa, oliko hänen äidinkielensä suomi vaiko englanti. Hän puhui kumpaakin niin täydellisesti, ettei osannut edes ajatella asiaa. Tietysti niin Johnilla kuin muillakin Alaskassa syntyneillä suomalaisilla täydellistä suomenkieltä korosti jenkkiaksentti. Mutta John ei osannut pitää asiaa mitenkään omituisena. Suomen kieli oli kehittynyt täällä omia polkujaan ja suomalaiset käyttivät myös jonkun verran eskimoitten kielistä otettuja lainasanoja.

John asusti Sisä-Alaskassa, Tananajoen laaksossa, niin kuin valtaosa Alaskan suomalaisista, jotka sinne kymmeniä vuosia sitten siirtyivät. John oli puolessa välissä neljääkymmentään, Persianlahden sotaveteraani ja pitkäaikaiselta ammatiltaan riistanvartija. Hänen kotinsa oli parinkymmenen tuhannen asukkaan Delta Junctionin kaupungissa, jossa hän asui yhdessä vaimonsa, kokonaan amerikkalaisen Samanthan ja poikiensa Tonyn ja Miken kanssa. John oli lähdössä pitkälle matkalle, ja perhe jäisi kotiin tällä kertaa. John aikoi käydä tunnustelemassa maastoa, niin kuin hän entisenä sotilaana ajatteli, ennen kuin lähtisi koko perheen kanssa uudestaan samalle matkalle.

John oli matkustamassa Suomeen. Ensimmäisenä sukunsa edustajana kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen.

Lento New Yorkiin kuulutettiin. John laskosti Alaskan Sanomat, laittoi sen putkikassiinsa, heitti raskaan kassin kevyesti olalleen ja käveli rauhallisesti kohti porttia.

*

Rovaniemen ja Tornion välinen tie, lähellä Torniota toukokuussa 1940


Hän oli yksi monista. Tie oli täynnä kulkijoita. Aika ajoin jostain kuului itkua ja valitusta, mutta pääosin ihmiset kulkivat hiljaa. He kuuluivat kansakuntaan, jolla ei ollut tapana pitää liikaa meteliä. Silloinkin, kun kansakunta teki kuolemaa. Eikä voimia kannattanut haaskata turhaan metelöintiin. Voimat oli säästettävä kulkemiseen. Oli ehdittävä Tornioon ja siitä rajan yli Ruotsiin ennen kuin ryssä tulisi. Ja se tulisi pian.

Hänen nimensä oli Kerttu Tolvanen. Hän oli 25-vuotias nainen, kotoisin Tervolasta. Hänen mukanaan kulki hänen 55-vuotias isänsä Olavi, joka toimi väestönsuojelutehtävissä käynnissä olevan, ja nyt pian katkerasti loppuvan sodan aikana. Ainoa väestönsuojelutehtävä oli enää taata mahdollisimman monen suomalaisen pääsy Ruotsiin. Sota oli jo menetetty, ja rintamilla taisteltiin enää vihollisen viivyttämiseksi että mahdollisimman moni siviili pääsisi turvaan. Pysäyttää sitä ei enää voinut.

Olavi oli tullut pari päivää sitten hakemaan Kertun kotoaan, käskenyt pakata reppuun välttämättömimmän ja lähteä niiltä sijoiltaan. Kuorma- ja linja-autoja oli vielä jonkun verran käytössä. Olavi oli kertonut tilanteen. Kaikilla rintamilla oli sovittu, että vastarintaa tekisivät enää yli kolmekymppiset miehet. Nuoremmat lähtisivät nekin evakkoon. Nuoria miehiä täytyi jäädä eloon, että suomalaiset saattaisivat jatkaa kansana elämäänsä jossain. Missä, sitä ei kukaan tiennyt. Rintamalle jääneet vanhemmat ikäluokat tiesivät kuolevansa. Viimeinen luoti säästettäisiin itselle. Tieto väistämättömästä ja siitä, että kuolemanpelolla ei ollut enää mitään merkitystä antoi heille vielä jonkun ihmeellisen kyvyn viivyttää vihollista. Siksi se ei pystynyt etenemään haluamallaan nopeudella, vaikka kaikki varsinaiset rintamalinjat olivatkin pitkän ja katkeran vastarinnan jälkeen romahtaneet.

Kerttu tiesi, että jossain tuolla luhistuneella rintamalla oli myös hänen miehensä Otto, ja kaksi omaa veljeään, Taisto ja Esko. Heistä ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan. Kenttäposti oli lakannut kulkemasta, lehdet ilmestymästä, radio oli vaiennut ja ainoa tietolähde oli aina yhtä luotettava Huhu. Viimeisin radiolähetys oli kertonut, että Helsinki oli vallattu, ja marsalkka Mannerheim oli itsekin kaatunut taistelussa. Sen jälkeen radiosta ei kuulunut enää kuin venäjää. Petroskoin Tiltukin oli vaiennut. Nähtävästi propagandalle ei nähty enää tarvetta.

Rajan yli ei päässyt enää kuin maitse. Viimeisenkin suomalaisen hävittäjän pudottua neuvostokoneet olivat pommittaneet satamat käyttökelvottomiksi, vaikka sotilaallista tarvetta siihen ei enää ollut. Samoin koneet pommittivat länttä päin eteneviä pakolaisjoukkoja. Kyse ei ollut enää muusta kuin äärimmilleen viedystä kostosta röyhkeille suomalaisille, jotka olivat uskaltautuneet panemaan hanttiin Stalinille.

Pommitus oli katkaissut myös Kertun ja Olavin autokyydin Keminmaalla. Vihollisen koneet olivat pudottaneet lastinsa pakolaiskaravaanin päälle. Koneet olivat lentäneet aina kolme rinnakkain. Keskimmäiset pudottivat pomminsa tielle ja reunimmaiset tien reunoille varmistaakseen mahdollisimman suuren tuhon metsään suojautuvien siviilien keskuudessa. Kaikki ajoneuvot tuhoutuivat ja tuho siviilien keskuudessa oli hirvittävä. Lääkäreitä ei ollut. Sidetarpeita ei ollut. Paareja ei ollut. Vakavammin haavoittuneita ei kerta kaikkiaan pystytty kantamaan. Heitä oli liikaa. Kertun isä Olavi ja muut väestönsuojelumiehet käskivät ihmisiä jatkamaan eteenpäin ja jäivät itse paikalle. Kerttu oli kulkenut muun kulkueen kanssa puolisen kilometriä, kun takaapäin alkoi kuulua vaimeita laukauksien ääniä. Kerttu tajusi kyllä, mitä tapahtui, mutta turrutti asian mielestään. Mitä muutakaan vaihtoehtoa hänellä olisi ollut? Ja mitä muutakaan vaihtoehtoa noilla miehillä olisi ollut? Hän vain alkoi hokea kulkiessaan itselleen aina uudestaan:

Tornioon… Tornioon… Tornioon…

Isä ja muut väestönsuojelumiehet saavuttivat edelläkulkijat muutaman kilometrin päästä. Tapahtuneesta ei puhuttu. Ei nyt eikä myöhemminkään. Sen sijaan isä sanoi Kertulle:

- Kerttu. Täytyy jaksaa. Tornio on lähellä. Kuuntele.

- Mitä? En minä kuule kuin ihmisten askelia ja valitusta.

- Juuri niin.

Ja silloin Kerttu ymmärsi, mitä isä tarkoitti. Jatkuvasti taustalta kuulunutta rintaman pauhua ei enää kuulunut. Viimeinenkin vastarinta oli loppunut. Erään kansakunnan joutsenlaulua ei soitettaisi konetuliaseitten sarjoina eikä kranaattien ja pommien jylinänä. Se jäisi soimaan alistuneina askeleina ja hiljaisena valituksena.

*

Jossain Atlantin yläpuolella, New Yorkin ja Frankfurtin välisellä lennolla, kesäkuussa 2001


John Tolvanen istui paikallaan ja luki John F. Kennedyn kansainväliseltä lentoasemalta ostamaansa Päivälehteä, joka oli ollut Suomen valtalehti vuoden 1991 jälkeen, jolloin maa itsenäistyi uudestaan Neuvostoliiton hajottua. Päivälehteä sai ostettua Alaskassakin ja John luki sitä usein mielellään, ei ainoastaan siksi, että se kertoi hänen sukunsa vanhan kotimaan tapahtumista kattavasti, vaan siksi, että se oli oikea sanomalehti, mitä Suomessa ei vuosien 1940 – 1991 välillä ilmestynyt. Maan, tai tarkemmin sanottuna Suomen sosialistisen neuvostotasavallan virallinen ja ainoa lehti oli Kansan Uutiset, joka oli käytännössä Pravdan päivän vanha etusivu suomennettuna.

Välillä John vilkuili mukanaan kuljettamia karttoja ja matkailuesitteitä. Kartalla katsottuna Suomi-neito näytti hyvin erilaiselta verrattuna aikaan ennen kohtalokasta sotaa. Suomi-neito oli katkaistu uumastaan. Lappi oli liitetty suoraan Murmanskin alueeseen. Maa näytti jotenkin torsolta. Tolvaset olivat kotoisin Lapin Tervolasta, ja vaikka Johnin isän puolen isovanhemmat olivat olleet hyvin mielissään Suomen vapautumisesta, oli Lapin jääminen kokonaan ja pysyvästi venäläisille heille liian katkera pala, eivätkä he suostuneet suostunut koskaan matkustamaan Suomeen, vaikka voimat olisivat siinä vaiheessa vielä antaneet myöten. Isoisä Otto kuoli vuonna 1992 ja isoäiti Kerttu vuonna 1998.

Äidin puolen isovanhemmat olivat kuolleet 1980-luvulla, eikä Johnin äiti, Mary Marjatta Tolvanen, os. Hynninen ollut itsekään halunnut matkustaa Suomeen. Hän pelkäsi sitä, mitä vuosikymmenten neuvostomiehityksen jälkeen näkisi, ja halusi mielummin säilyttää mielessään vanhempiensa kertomat kauniit muistot Kannaksen Kivennavalta, josta he puolestaan olivat kotoisin. Johnin isä, luutnantti Jack Jalmari Tolvanen oli kaatunut Vietnamissa vuonna 1970. Jack hädin tuskin muisti isäänsä, mielessä oli vain joitain hämäriä muistikuvia univormuun pukeutuneesta ryhdikkäästä miehestä joka puhui hänelle lämpimällä äänellä.  Isän kaatumisen vuoksi John oli jäänyt ainoaksi lapseksi.

Isänsä tavoin myös John oli värväytynyt aikanaan armeijaan ja taistellut oman osansa Persianlahden sodassa. Hyviksi sotilaiksi tiedetyt suomalaiset olivat haluttuja Yhdysvaltain asevoimissa, ja armeijan erikoisjoukkojen talvitaistelukoulutus oli hyvin suurelta osaltaan suomalaislähtöisten upseerien käsissä. Armeijan tärkein talvikoulutuskeskus sijaitsi juuri Alaskan suomalaisalueella, alueella jota kutsuttiin epävirallisesti, mutta laajalti nimellä New Finland. Siellä olivat olleet sotilaskoulutuksessa myös John ja hänen isänsä. Koulutuksen aikana John ajatteli, ja uskoi myös isänsä ajatelleen, että mikäli sotaan joudutaan, toivottavasti hänet lähetetään Norjaan. Ja sitä kautta mahdollisesti vapauttamaan Suomea. Kohtalo vei molemmat sotimaan paljon etelämmäs.

John ei ollut saanut aikaiseksi vielä Suomen matkaa. 1980-luvulla sodasta itsenäisenä selvinnyt, mutta siitä hintana Kiirunan kaivokset menettänyt Ruotsi oli mainostanut matkoja, jossa pääsisi Ruotsin ja Neuvostoliiton rajalle katselemaan Kalixjoen toisella puolella ollutta menetettyä maata. Vaikka silloin pidettiin varmuutena, että Suomi oli ikuisiksi ajoiksi menetetty, ei Tolvasia matka ollut kiinnostanut. Tornionjokea ei Kalixjoen länsirannalta nähnyt. Hittoako sitä entistä Ruotsin puolta asiasta tehden mennä tuijottamaan. Mutta nyt pitkä odotus oli päättymässä. John vaan ei oikein tiennyt, mitä odottaa. Sukulaisten kertomat kauniit muistot olivat 1930-luvulta. Valokuvat olivat mustavalkoisia. Muistikuvat varmasti olivat värillisiä, mutta John oli syntynyt Yhdysvaltojen Alaskassa 1960-luvulla, eikä hänellä ollut muistikuvia Suomesta.

Lentokone alkoi lähestyä Frankfurtin lentokenttää. Yhdysvalloista ei vieläkään ollut suoraa lentoa Helsinkiin, vaikka sellainen kuulemma oli jo suunniteilla. John kiinnitti turvavyönsä.

*

Luulaja, Ruotsi, toukokuu 1940


- Alaskaan?

Kerttu oli aivan pöllämystynyt. Ruotsin punaisen ristin suomenkielinen työntekijä oli juuri kertonut heille Tanana-suunnitelmasta. Yhdysvallat oli valmis asuttamaan suomalaisia Alaskaan. Ensimmäiset laivat olivat jo lähteneet Göteborgin satamasta Atlantin toiselle puolelle. Suomalaisille tarjottaisiin avustusta uuden elämän aloittamisessa ja punaisen ristin työntekijä oli myös kertonut amerikkalaisten suunnitelmista siitä, kuinka suomalaiset puolestaan pystyisivät kehittämään karun Alaskan elinkeinoelämää. Karuista oloistahan hekin olivat kotoisin. Ja olivat kotimaassaan päässeet jo hyvään alkuun. Mutta nyt kaikki näytti olevan lopussa. Alaska tarjoaisi uuden alun. Kaukana Euroopan sodasta.

Hyvin moni paikallaolijoista oli valmis lähtemään pitkälle matkalle. Ainakaan se ei olisi matka kohti täysin tuntematonta, mitä pakolaiselämä Ruotsissa tulisi olemaan. Tulevaisuus täällä oli kaikkea muuta kuin varmaa, mutta kaukaisesta Amerikasta oltiin aina puhuttu hyvinvoinnin ja mahdollisuuksien tyyssijana.

Kerttu ei ollut vielä varma. Hän päätti miettiä asiaa, kunnes tapaisi isänsä Olavin. Ehkä hän oli kuullut jotain Otosta ja veljistään. Olavi oli auttanut pakolaisia viimeiseen asti Tornion puolella, kunnes oli joutunut juoksemaan Haaparannan puolelle kirjaimellisesti kuolema kannoillaan. Olavi oli kertonut, kuinka oli Haaparannan puolelta nähnyt Tornionjoen rantaan ilmestyneet neuvostopanssarit. Hetken aikaa oli vallinnut epätietoinen kauhu. Pysähtyisivätkö ne? Kauhua oli kestänyt muutaman minuutin. Sitten rajasillalle oli ajanut kuorma-auto, joka pysähtyi juuri ennen rajaa. Autosta oli purkaantunut neuvostosotilaita, jotka ottivat sillan Suomen puolen haltuunsa.

Auton kopista nousi ulos puna-armeijan eversti, joka käveli keskelle siltaa. Ruotsin puolelta käveli vastaan venäjänkielen taitoinen kapteeni. Tähän oltiin varauduttu. Ja tätä oltiin Ruotsin puolella myös toivottu. Toisen vaihtoehdon tapahtuessa ei kielitaidolla olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä. Eversti tervehti ruotsalaista kapteenia muodollisesti. Kapteeni vastasi ja miehet puhuivat hetken aikaa keskenään. Sitten miehet kääntyivät ympäri ja poistuivat kumpikin taholleen. Kuorma-autosta tulleet sotilaat alkoivat rakentaa piikkilankaestettä sillalle. Joukot eivät enää etenisi, oli eversti sanonut. Piikkilankaestettä rakentaessaan neuvostosotilaat näyttivät samalla vetävän esirippua erään maan ylle. Esirippua, joka tulisi aukeamaan vasta vuosikymmenten päästä.

Kerttu käveli kohti kansakoulua, johon pakolaisia oli majoitettu. Koulun pihalle saapuessaan hänen polvensa notkahtivat ja sydän jätti pari lyöntiä lyömättä. Isän seurassa oli Otto! Hänen miehensä oli selvinnyt! Kerttu juoksi Oton syliin ja unohti hetkeksi kaiken. Mutta irrottauduttuaan Oton syleilystä hän näki ilmeen niin Oton kuin Olavinkin kasvoilla, hänen riemunsa vaihtui kauhuun ja silmistä alkoi valua kyyneleitä.

- Taisto… Esko… älä vaan sano…

Miesten ilmeet kertoivat kuitenkin vastauksen. Myöhemmin, Kertun rauhoituttua, Otto kertoi:

- Me olimme aivan viimeisten joukossa. Meitä oli kahdeksan miestä. Päätimme ylittää rajan Alavojakkalassa. Ryssiä oli ehtinyt jo jonkun verran sinnekin, mutta tiesimme, että Tornio sillä oli suurimman huomion kohteena. Jouduimme ampumaan tiemme läpi. Otimme rannasta kaksi venettä ja läksimme ylittämään jokea. Minä olin toisessa veneessä, Taisto ja Esko toisessa. Ryssiä saapui rannalle, kun olimme ylittämässä. Ne alkoivat ampua. Minunkin veneestä meni yksi mies, mutta selvisimme. Toisesta veneestä ei selvinnyt kukaan. Kolme miestä putosi, Taisto yhtenä niistä, mutta Esko jäi kuolleena perätuhdolle.

- Vene lähti ajelehtimaan eteenpäin. Esko oli kuolleena veneessä, ja hänen kätensä roikkui vedessä. Aivan niin kuin joskus pienenä poikana, kun isä souti, ja me leikimme veneessä veden kanssa. Eskolla oli vielä päällään lumipuku. Vaikka se oli likainen, sen valkoinen väri näkyi vielä kauas veneen kaikotessa meistä. Sitten se lopulta katosi.

- Kerttu. Sen lumipuvun myötä katosi muukin valkoinen. Tuolla ei ole enää kuin verenpunaista. Hyvin on ryssä lippunsa värin valinnut. Minäkin olen kuullut Alaskasta. Lähdetään sinne ja aloitetaan uusi elämä yhdessä. Suomessa on enää kuolemaa. Norjassa ovat saksalaiset. Eikä ole ollenkaan varmaa, pysyykö sota täältä Ruotsistakaan poissa.

Kaksi viikkoa myöhemmin Kerttu, Otto ja Olavi olivat amerikkalaisen laivan kannella ja katsoivat kaukaisuuteen jäävää Göteborgia. Se oli viimeinen kerta, kun he näkisivät Eurooppaa. Tuhansia suomalaisia oli jo lähtenyt Alaskaan. Kymmeniä tuhansia tulisi perässä. He olivat myös kuulleet uutisia, että Suomeen jäljelle jääneitä suomalaisia kuljetettiin kymmenin tuhansin Siperiaan. Ei Neuvostoliitto sitä edes kieltänyt, vaan ilmoitti julkisesti, että kymmenet tuhannet valkobandiiteista vapautetut suomalaiset ovat vapaaehtoisina lähteneet etsimään onneaan ”tuhansien mahdollisuuksien Siperiasta”.

Suomen kansan diaspora oli alkanut.

*

Jossain Itämeren yläpuolella, Frankfurtin ja Helsingin välisellä lennolla, kesäkuussa 2001


Helsinki ja Suomi lähestyi John Tolvasta nopeasti. Hän istui mietteliäänä, ja ajatteli, mitä oikein odottaisi. Tolvasten suku oli tehnyt sukututkimusta ja löytänyt vapautuneesta Suomesta elossa olevia, joskin vuosien jälkeen tietysti jo kaukaisia sukulaisia. Yksi heistä, suurinpiirtein Johnin ikäinen Heikki Tolvanen, helsinkiläinen äidinkielen opettaja odottaisi häntä Malmin lentokentällä.

Johnille oltiin pidetty yllä muistoa Suomesta ja hän vaali sitä mielellään. Hän oli oikein hyvin tietoinen juuristaan, ja Alaskan suomalaisväestön keskuudessa asuessaan tavallaan asui kuin toisessa Suomessa. Mutta hän tunsi itsensä myös amerikkalaiseksi. Aikanaan suomalaisten oli ollut pakko amerikkalaistua. Alaskaan siirtyneet suomalaiset saivat kyllä avustusta Yhdysvaltain hallitukselta, mutta elättinä oleminen ei sopinut heidän luonnolleen joten he käärivät hihansa ja alkoivat työhön.

Aluksi se tuntui vain siltä, että ylöspidosta kuuluu maksaa, ja mielessä eli vielä toivo, että Suomi voisi jotenkin vapautua. Olihan Yhdysvallatkin liittynyt sotaan. Tosin olosuhteitten pakosta Stalinin liittolaisena, mutta toivottiin, että Yhdysvaltojen mahti olisi jotenkin saanut Stalininkin alistumaan ja vetäytymään Suomesta. Kun lopulta kävi, niin kuin kävi, ja toivo oli menetetty, alkoivat suomalaiset rakentaa amerikkalaista versiota Suomesta. Suomalaiset alkoivat kehittää voimakkaasti paikallista metsäteollisuutta, ja myös maanviljelys saatiin käyntiin, mikä auttoi huomattavasti pääosin tuontiruuan varassa olevaa Alaskaa.

Öljykenttien löydyttyä suomalaiset löysivät tiensä myös sinne, ja noin kolmasosa öljykentillä työskentelevillä oli suomalaisia. Suomalaiset tunnettiin öljykentillä sekä kovina työntekijöinä että vapaa-ajalla retevinä ryyppyveikkoina. Muualta tulleet työntekijät omaksuivat nopeasti rikkaan suomalaisen kirosanaperinteen, joka kieltämättä oli kuvailevampaa kuin amerikanenglannin vastaava, eikä ollut mitenkään tavatonta, että öljykentällä hankalan työtilanteen tullessa noituivat yhdessä perisuomalaista saatapeetä niin suomalainen, paikallinen eskimo, Teksasista tullut punaniska ja Louisianasta tullut musta työntekijä.

Tietysti sopeutuminen otti aikansa, samoin kuin paikallisen väestön hyväksyntä. Intohimoisia tappelukokouksia pidettiin aikanaan niin amerikkalaisten kuin paikallisen eskimoväestönkin kanssa. Elämä asettui kuitenkin vuosien mittaan uomilleen, varsinkin kun suomalaiset pyrkivät opettelemaan kielen mahdollisimman nopeasti. Amerikkalaiset alkoivat arvostaa suomalaisia, koska nämä olivat vielä kovempia työmiehiä kuin he. Eskimot oppivat arvostamaan suomalaisia, koska suomalaiset näyttivät olevan omalla tavallaan vielä hullumpia kuin he. Heillä oli niitä pieniä mökkejäkin, jotka ne lämmittivät haloilla sataan asteeseen, hikoilivat siellä ja juoksivat sieltä Tanana-jokeen. Tai talvella hankeen. Hulluja mitä hulluja.

Pikku hiljaa Alaskaan kehittyi New Finland, ja suomalaiset olivat jo olennainen osa amerikkalaista Alaskaa. Suomalaisia perinteitä, suomen kieltä ja muistoa Suomesta pidettiin edelleenkin yllä, mutta se alkoi vaikuttaa ajan myötä unelta, jota vanhemmat sukupolvet eivät halunneet unohtaa. Nuoremmille sukupolville se oli kaunis uni, jota he eivät olleet nähneet, ja siksi kuvittelivat, minkälaista se olisi nähdä. Suomea itsessään pidettiin menetettynä. Vanhassa Suomessa, niin kuin New Finlandissa sanottiin, eli kyllä edelleenkin suomalaisia, liki kolme miljoonaa, mutta sinne ei saatu yhteyttä. Se oli kiellettyä aluetta.

Kunnes vuonna 1991 kaikki muuttui, ja Alaskan suomalaiset alkoivat rakentaa Vanhaan Suomeen yhteyttä, joka oli ollut vuosikymmeniä poikki.

Fasten belts-valo syttyi, ja John Tolvanen noudatti käskyä. Kone oli laskeutumassa Helsinkiin, isien maahan.

*

Ravintola Oiva, Kolmas linja, Helsinki, kesäkuussa 2001


John ja Heikki Tolvanen istuivat ravintola Oivassa ja keskustelivat. Tai no, he olivat rehellisesti ryyppäämässä, mutta tulihan siinä pulistua samalla mukavia. John oli nyt ollut Helsingissä Heikin vieraana kolme päivää, ja Heikki oli näyttänyt neuvostokomennosta pikku hiljaa jaloilleen nousevaa kaupunkia. Myöhemmin oli tarkoitus ajaa Suomen läpi pohjoiseen ja käydä Venäjän Lapin puolella Tervolassa. Heikki oli hankkinut viisumit. Niitä sai nykyisin melko vähällä odottelulla.

Helsinki oli kaksijakoinen. Hyvin paljon näkyi vielä ränsistynyttä neuvostorakentamista. Mutta keskustaan oli alkanut nousta uusia liikerakennuksia, hotelleja ja tavarataloja. Moni niistä oli rakennettu niin, että vanhan rakennuksen kivijalan päälle oltiin tehty uusi moderni rakennus. Vanhaa ja uutta päällekkäin. Kaupungin keskustan tyyli oli hyvin vanhahtava. Aivan kuin kaikki oltaisiin tehty ennen vuotta 1940. Niin kuin itse asiassa pääosin olikin.

Mutta ihmisissä oli mukavaa intoa. Kymmenen vuotta vapautta oli antanut uuden toivon ja halun yrittää. Pelkkänä raaka-ainevarastona ja sotilaallisena suoja-alueena toiminut Suomi oli alkanut kehittää teollisuuttaan ja myös palvelujaan. Apuna oli ollut myös amerikansuomalainen yhteisö, ja sen suurimpana kärkenä alaskansuomalaisten perustama Almoto-yhtiö, maailman suurin metsäkoneitten valmistaja, joka oli perustanut tehtaat sekä Turkuun että Uuteenkaupunkiin.

Ihmisten kanssa puhuessaan John oli tajunnut, kuinka kauas kahden suomalaisryhmän kielet olivat kaikonneet toisistaan vuosikymmenten kuluessa. John ymmärsi, että hänen puhumansa suomi kuulosti paikallisten korvissa todellakin amerikkalaiselta, vaikka se sinänsä aivan täydellistä suomea olikin. Paikallisten puhetta kuunnellessaan hän taas tunsi astuneensa aikakoneeseen. Vanha Suomi oli ollut vuosikymmeniä eristyksissä, ja niin oli ollut sen kielikin. Johnin ja paikallisten kielen välillä oli vuosikymmenten ja tuhansien kilometrien ero. Silti paikalliset puhuivat hänen kanssaan mielellään. He totesivat, että kun pakkovenäjää oli kuunneltu kymmeniä vuosia, oli Johnin jenkkisuomi hunajaa korville.

Heikin kanssa Johnilla synkkasi heti. Johtuiko tuo sukulaisuudesta tai samantyyppisestä luonteesta. Saattoihan se johtua siitäkin, että heillä oli molemmilla sotakokemusta. Heikki oli joutunut palvelemaan Afganistanissa 1980-luvun lopulla. Heikki oli kertonut, että suomalaisia pidettiin 1960-luvulle asti lähinnä rakennuspataljoonissa, mutta sen jälkeen heitä oltiin alettu kouluttaa niin kuin muitakin. Lähinnä siksi, että neuvostosotilaat olivat huomanneet suomalaisten sotilasaineksen, aivan niin kuin amerikkalaiset kollegansa. Heikki kertoi, että suomalaiset oltiin lähetetty sinne, mihin venäläiset eivät olleet halunneet mennä. Ja he olivat tehneet sen, mihin venäläiset eivät olleet pystyneet.

Nyt istuttiin ravintola Oivassa. John ei enää tiennyt, monesko olut oli menossa, eikä välittänytkään. Hän puhui Heikille siitä ilosta, mitä tunsi, kun oli päässyt käymään tänne, ja siitä, että maa ja ihmiset olivat todellisia, eikä vain vanhojen sukupolvien hiipuvaa unta. Hän sanoi tulevansa tänne uudestaankin, perheensä kanssa ja myös vastavuoroisesti hommaavansa Heikin käymään Alaskaan.

Heikki oli kiitollinen, mutta totesi:

- Ei tämä maa pelkkää toivoa ja tulevaisuutta ole. Venäläisvähemmistö on eristäytynyt omille alueilleen. Me ajoimme tänne voimaan varsin kapitalistisen järjestelmän, joka antaa mahdollisuuden niille, jotka haluavat yrittää. Venäläiset eivät oikein koskaan päässeet siihen mukaan. Ne asuvat omissa porukoissaan, täällä Helsingissä ne ovat keskittyneet Itä-Helsinkiin. Muistatko, kun ajeltiin Kontulassa ja Myllypurossa? Siellä ei tule suomen kielellä toimeen.

- Muistanhan minä ne hirvittävät kerrostalokompleksit. Jotka näyttävät siltä, kuin rappingin lisäksi seinistä tippuvat pian parvekkeetkin. Ja sen vuoksi ymmärrän sen ratkaisun, minkä teitte kymmenen vuotta sitten. Vaikka silloin minun oli sitä vaikeaa sulattaa.

John muisti hämmästyksensä ja katkeruutensa, kun hän helmikuussa 1992 luki uutisen Alaskan Sanomista. Uutinen kertoi Suomen ja Venäjän Federaation uudesta rajasopimuksesta. John ei voinut ymmärtää. Suomi-neitoa oltiin pilkottu miehityksen myötä jo ennenkin. Koko Lappi oltiin viety. Ja samalla rajaa oltiin muutettu Kannaksella niin, että Suomen Neuvostotasavallan ja Venäjän Neuvostotasavallan välinen raja vedettiin viivasuorasti niin, että raja alkoi viisi kilometriä Viipurista itään ja päättyi Laatokkaan viisi kilometriä Käkisalmesta länteen. Sitä ylempi Laatokan Karjala jäi sentään Suomen Neuvostotasavaltaan.

Ja mitä ne Vanhan Suomen pölvästit menivät tekemään? Lahjoittivat vapaaehtoisesti lisää maata Venäjän Federaatiolle. Vuoden 1992 sopimuksen mukaan raja siirtyi Kymijoelle, kääntyi siitä itään, eteni Saimaan etelärantaa ja jatkui sitten Laatokalle hieman Lahdenpohjan eteläpuolelle. Kotka, Kouvola, Lappeenranta, Imatra, Käkisalmi ja ennen kaikkea Viipuri. Kaikki menetetty.

- Ymmärrät paremmin, kun kävit venäläislähiöissä, totesi Heikki. Tuolla menetetyllä tai siis vapaasti luovutetulla alueella ei ollut venäläislähiöitä. Se oli venäläislähiö. Nuo alueet olivat sataprosenttisesti venäläistettyjä. Ne ehkä virallisesti kuuluivat Suomeen, mutta eivät ne olleet vuosikymmeniin olleet Suomea. Pääsimme paljon helpommalla näin. Venäläisten osuus Suomessa oli viisikymmentä prosenttia, mutta tällä ratkaisulla se tipahti kerralla kahteenkymmeneen prosenttiin, mikä on jo hankala luku sinänsä. Lännempänä ja pohjoisempana maata ei ollut sellaista venäläisinvaasiota. Venäläiset eivät olleet oikein innostuneita. Ne halusivat mielummin Baltian maihin.

- Lisäksi sopimukseen kuului, että venäläiset joukot vedettiin Suomesta nopeutetulla aikataululla ja ne jättivät meille huomattavan osan raskaasta kalustostaan. Ilma- ja merivoimiakin. Se on ollut Suomen omien puolustusvoimien pohjana ja sen varaan on hyvä rakentaa. Me ollaan muuten saatu melko paljon aseapua Saksasta. Vanhaa Harppi-Saksan kalustoa ja jonkun verran uudempaakin. Ehkä niksmanni haluaa korvata hieman sitä, että se möi meidät aikanaan Stalinille. Ja on tässä sekin pointti, että raja siirtyi sen verran kauas Pietarista, että uskon meidän pääsevän Naton jäseneksi. Hakemus on sisällä niin meiltä kuin Baltian mailta.

- Mutta Ahvenanmaa jäi venäläisille, totesi John.

- Niin jäi, vahvisti Heikki. Ja niillä se pysyykin. Sitä on mahdotonta enää saada takaisin. Ei ryssä siitä luovu. Ja se on Kaliningradin kaltainen huume- ja aids-helvetti.

- Ja sielläkö ei ole enää ruotsalaisia? Tai ruotsinkielisiä? Tai no, whatever. Kyllä sinä ymmärrät.

- Ei ensimmäistäkään. Ne siirrettiin Ruotsiin 1940-luvun lopulla. Se on venäläinen ja venäjänkielinen Zhdanovgrad. Itämeren lukko, niin kuin sanovat.

John meni tiskille ja haki uudet tuopit. Suomalaista olutta, Karjala nimeltään. Lageria. Itse asiassa hemmetin paljon parempaa kuin se periamerikkalainen Budweiser. John laittoi tuopit pöytään. Miehet kopsauttivat tuopit yhteen ja Heikki sanoi:

- Ylihuomenna lähdetään sitten Lappiin. Hankitaanpa sen kunniaksi huono olo huomiseksi. Näyttäisin sinulle kyllä oikein mielelläni ihan oikeaa Suomen Lappia, mutta Venäjän Lapiksihan se jäi. Sille ei mahda mitään. Olen hankkinut meille oppaan, hän on nimeltään Anatoli. Tuttu mies minulle ennestään. Hän tekee matkailubisnestä molemmin puolin rajaa. Häneen voi luottaa ja hän tuntee paikat sielläpäin. Kohtaamme hänet rajalla.

*

Suomen ja Venäjän välinen raja, kesäkuu 2001


John ja Heikki kävelivät kohti raja-asemaa. Auton he olivat jättäneet maksulliseen parkkiin. Matka oli kestänyt kaksi vuorokautta, sillä John ei halunnut pitää kiirettä. Heikki ymmärsi tämän selittämättäkin ja oli varannut heille puolimatkan krouvin Viitasaarelta, jossa he yöpyivät mökkikylässä pienessä ja vaatimattomassa kahden hengen mökissä. Se riitti heille mainiosti, ja John nautti mielettömästi ateriastaan joka sisälsi irtolevyllä lämmitettyä suomalaista purkkihernekeittoa johon oli sotkettu sekaan makkaraa, nimeltään HK:n sininen ja sen lisänä ruisleipää.

Matkan varrella he olivat pysähtyneet usein. John halusi katsella, kuunnella ja haistella. Hän halusi tutustua Vanhaan Suomeen kaikilla aisteillaan. Lisäksi Johnilla oli outo tapa. Aina kun he pysähtyivät, John halusi kävellä lähimmälle mäelle. Mäen päällä hän laskeutui oikean polvensa varaan maahan, laittoi oikean kämmenensä maahan kiinni ja oli hiljaa paikallaan. Kun tätä oli tapahtunut pari kertaa eli toisin sanoen jo ennen Heinolaa, Heikki ei malttanut olla kysymättä mitä John teki. Oliko se jokin rituaali? John vastasi:

- Niin kuin tiedät, minä olen erämiehiä ja olen ammatiltani riistanvartija. Metsät ja vuoret Alaskassa ovat minulle toinen koti. Minulle on jo aikaa sitten tullut tavaksi tehdä noin. Sillä tavalla minä jotenkin tunnen maan, maaston ja ehkä luonnon hengen. Tunnen olevani tervetullut. Maa muistaa minut. Tai jotain minusta tai kaltaisistani. Se kertoo minulle, että olen kotona. Se rauhoittaa minua, tuo turvallisuuden tunteen ja saa minut hyvälle mielelle. Voi olla, että pidät minua hieman hulluna, mutta en minä siitä välitä. Minä vaan tunnen niin.

- Itse asiassa en pidä. Afganistanissa minulla oli se tunne, että irtokivetkin vihasivat meitä. Mutta mitä maa kertoi sinulle täällä? Kun et ole täällä koskaan ennen käynyt?

- Se toivotti minut tervetulleeksi. Se ei ehkä muista minua, mutta muistaa kaltaiseni.

Rajamuodollisuudet olivat tiukat, mutta Heikki sanoi Johnille, että tämä on nykyisin kevyttä keittoa. Aikanaan Lappiin olisi ollut mahdotonta päästä. Nyt rajamies vain tarkisti paperit, pyysi miehiä aukaisemaan kassinsa ja tönki ne päällisin puolin ja vinkkasi kyllästyneen näköisenä miehet eteenpäin. Miehet kävelivät eteenpäin ja Venäjän puoleisella parkkipaikalla heitä tuli vastaan suurikokoinen kaljupäinen mies, joka otti Heikin karhunhalaukseen. Sitten hän kätteli Johnia. Miehellä oli ystävällinen ilme, ja hän esitteli itsensä lyhyesti Anatoliksi. Kolmikko käveli parkkipaikalla odottavaan Lada Nivaan. John istui repsikan paikalle ja Heikki taakse.

Anatoli aukaisi hanskalokeron ja otti sieltä suurikokoisen pistoolin, jonka John sotilastaustastaan johtuen tunnisti Stetshkin-pistooliksi. Toimii myös sarjatulella. Anatoli laittoi aseen kainalokoteloon, kääntyi Johniin päin ja totesi rauhallisella äänellä:

- Ole huoletta. Tämä ei ole sinua varten. Heikki ei tainnut kertoa, että sen lisäksi että olen oppaanne, olen turvamiehenne. Täälläpäin sellaista saattaa tarvita. Tuohon aseeseen on muuten lupa.

- Sinähän puhut hyvin suomea.

- Totta kai puhun. Minä olen karjalainen. Kotoisin Prääsästä. Sukunimeltäni Kurkinen. Asuin pitkään Suomen neuvostotasavallassa, ja kun Neuvostoliitto romahti, olen pyrkinyt tekemään muutaman kaverini kanssa eräopas- ja matkailubisnestä. Suomen puolella se toimii paremmin. Täällä Venäjän Lapissakin olisi mahdollisuutensa, mutta kaikki on vielä niin alussa, eikä mitään oikein tahdo tapahtua. Se on jotain niin perusvenäläistä. Täällä olisi mahtavia tuntureita, joihin voisi tehdä laskettelukeskuksia. Mutta rikastuneet venäläiset menevät mieluummin Suomen puolelle Rukalle ja Tahkolle. Vaikka ne ovat semmoisia onnettomia nyppylöitä. Mutta tsuhna saa homman toimimaan. Sen takia meidän täytyy tehdä myös näitä turvamieskeikkoja. Molemmin puolin rajaa. Enemmän kyllä täällä Venäjän puolella.

- Ymmärrän, sanoi John, ja kääntyi Heikkiä kohti.

- Heikki. Sinä olet palkannut turvamiehenkin. Tämä on kallis keikka. Minä olen valmis maksamaan tämän kaiken. Olisit voinut kertoa etukäteen. Ei se olisi minulle ollut mikään ongelma. Halusin vain nähdä Tervolan, josta sukuni on lähtöisin.

Heikki ei ehtinyt vastata, sillä Anatoli ehti ensin:

- Tämä keikka ei maksa Heikille mitään. Eikä sinullekaan. Heikki pelasti henkeni Afganistanissa. Minä vien teidät vaikka Inariin, jos haluatte. Mutta varoitan sinua John. Et ehkä pidä siitä, mitä tulet näkemään. Suomen Lappi oli kymmeniä vuosia sotilasaluetta. Jonka ainoa tarkoitus oli toimia lähtöalustana hyökkäykseen Norjaan ja Ruotsiin. Ja se on sen näköinen.

- Täällä ei siis ole enää suomalaisia?

- Ei ensimmäistäkään. Ne siirrettiin Suomen Neuvostotasavallan puolelle. Ne, joilla oli tuuria. Eikä täällä on sen puoleen saamelaisiakaan. Osa pakeni Norjaan ja loput siirrettiin Kuolaan.

Anatoli käynnisti auton ja matka kohti Tervolaa alkoi.

*

Tervola, Venäjän Lappi, kesäkuu 2001


John Tolvanen astui ulos Anatolin autosta. Oltiin perillä Tervolassa. Vaikka Anatoli oli Johnia varoittanut, oli hänen mielensä hämmentynyt, järkyttynyt ja syvä katkeruus kumpusi pintaan. Matkan aikana Lappia katsellessaan hän tunsi, että Lappi, joka joskus kuului Suomelle, oli vain esine, jonka joku vahvempi oli voiman ja väkivallan oikeudella vienyt. Ei siksi, että se olisi sillä jotain tehnyt. Ei siksi, että se olisi halunnut sitä kehittää. Ainoastaan siksi, että sitä ei olisi kellään muullakaan. Ja että sitä kautta se vahvempi voisi tehdä rajan takana sijaitsevia alueita samanlaisiksi.

Aivan kuin joku öykkäri olisi vienyt lapselta rakkaan lelun, repinyt sen kappaleiksi, heittänyt palaset katuojaan ja nauranut ilkeää naurua pois mennessään. Kun John oli ylittänyt rajan, hän tuntui matkan aikana siirtyneensä toivoa täynnä olevasta värikkäästä Suomesta pysähtyneeseen mustavalkoiseen valokuvaan. Mutta se valokuva ei esittänyt niitä mustavalkoisia maisemia, joita hänen isovanhempansa olivat hänelle suurella kaipauksella esittäneet. Tämäkin maisema oli mustavalkoinen, mutta täysin vieras.

John läksi kävelemään läheistä kukkulaa kohti. Heikki ja Anatoli seurasivat perässä. Kukkulan päälle päästyään John laskeutui oikean polvensa varaan ja painoi oikean kämmenensä maata vasten. Hän kuunteli.

Ei mitään. Maa oli vieras. Se ei muistanut häntä. Se ei muistanut hänen sukuaan. Se ei muistanut hänen kaltaisiaan. Kaikki oli unohtunut. Ehkä jossain kaukana tuntureilla maa vielä muistaisi. Mutta Tervolan maaperä ei tunnistanut häntä. Vaikutti siltä, ettei se tunnistanut enää ketään. Se ei ollut enää alusta ihmisille, perheille, unelmille ja tulevaisuudelle. Se oli vain ryöstettyä ja tarpeetonta omaisuutta. John painoi päänsä ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella. Heikki tarttui hänen vasempaan olkapäähänsä ja puristi kovasti. Anatoli teki samoin oikealle olkapäälle. John ei ollut sanonut kukkulan huipulla sanaakaan, mutta he ymmärsivät.

Jonkun ajan päästä John nousi ja pyyhki silmänsä. Sitten hän puhui:

- Tulen aikanaan palaamaan Suomeen. Ja tuon perheenikin mukana. Haluan, että sinä Heikki tulet käymään luonamme Alaskassa. Ja sinäkin Anatoli olet tervetullut. Mutta täällä ei ole minulle mitään. En palaa enää koskaan. Tämän maan sielu on ryöstetty. Sitä ei ole enää. Nyt on aika lähteä takaisin Suomeen. Ja sieltä minä palaan Alaskaan. Kotiin.

Miehet kävelivät autolle. Anatoli käynnisti sen, ja miehet poistuivat maasta, jota ei enää ollut.

37 comments:

Yrjöperskeles said...

Lukijalle: sain idean kirjoitukseen pari vuotta sitten tulleesta uutisesta, jonka mukaan Yhdysvalloissa suunniteltiin suomalaisten pakolaisten asuttamista Alaskaan, mikäli maa olisi talvisodassa miehitetty. Onneksi suunnitelmalle ei sitten ollut tarvetta.

http://yle.fi/uutiset/usa_talvisodan_suomalaispakolaisia_alaskaan/5656839

Anonymous said...

Erittäin osuvasti sanottu se "aivan kuin joku öykkäri.. ..Ainoastaan siksi, ettei sitä olisi kellään muullakaan." -kohta. Se kuvaa tietynlaista "ajattelu"tyyliä, asennemaailmaa, persoonallisuustyyppiä ja kulttuuria erittäin hyvin.

Mitähän Karjalasta, Baltian maista, Puolasta, Itä-Saksasta jne. olisi aikanaan tullut jos Neuvosto-Venäjä olisi antanut niiden kehittää talouttaan, kulttuuriaan, sivistystään, koululaitostaan, maanviljelystään sun muuta ihan vapaasti ja tyytynyt lokaanpainamisen, väestönsiirtojen ja kurjistamisen sijaan pitämään niitä sotilaspoliittisena puskurina jonka ulkopolitiikkaa se ohjaa jättäen samalla sisäpolitiikan rauhaan?

Sitten asian sivuun...

Mietipä Ykä sitä, että Putinin apulaisena Venäjän Euroopanpolitiikkaa kehittämässä oleva Dugin edustaa National Bolshevism -nimistä aatetta/puoluetta/toimintaryhmää. Tuosta kun käännät nuo sanat niin sehän on ihan suoraan sama asia kuin kansallissosialismi.

Kyseisen liikkeen lippu on punainen, jossa valkoinen ympyrä jossa mustalla sirppi ja vasara ristissä.

http://en.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Dugin

Ja kaikki nämä ikävät Venäjän naapurustoon kuuluville maille tehdyt operaatiot samoin kuin vahvan siteen rakentaminen Ranska-Saksa -parivaljakon kanssa on suoraan Duginin oppikirjasta.

Voiskohan tässä jo ihan vakavalla naamalla väittää että itäinen naapurimme on Kansallissosialistinen Venäjä tai ellei jo ole niin on ainakin matkalla siihen suuntaan?

vieras said...

Tarinalla on varmaan vaarana turvota ja lopulta pamahtaa kuin ilmapallo. Miten tuossa sotatapahtumissa kävi Ruotsin ja Norjan. Siis toukokuussa 1940 ja sen jälkeen?

Oliko Ruotsilla jossain vaiheessa jokin rähinä vanjan kanssa kun se menetti Kiirunan? Oliko Ruotsi millään tavoin kova vastus? Oliko Ruotsin riveissä tsuhnia? Jällivaaran Ruotsi nähtävästi sai pidettyä.

Entäs Norja? Pystyykö se pitämään omat maansa? Jos englantilaiset ja amerikkalaiset vapauttavat sen niin puna-armeija ei tällöin saa sitä.

Entä Saksa, yrittääkö se vallata vanjan hallussa pitämää Suomea, samalla kun se on vallannut Baltian? Siis silloin kun se päättää hyökätä vanjan päälle? Yrittääkö niksmannit värvätä suomalaisia riveihin?

Miten menee muut sotatapahtumat muutoin Euroopan alueilla? Missä vaiheessa Englanti ja USA rähinöivät Saksan kanssa? Ehtiikö ne vallata Saksasta isompia osia ennen kuin puna-armeija ehtii paikalle? Amerikan riveissä sotivien suomalaisten kannatti varmaan mainita amerikkalaisille ja englantilaisille että vanjaa ei kannata päästä kauaksi omista rajoistaan, siis niitä jotka olivat elokuussa 1939. Jos vanja jonkin valtaa, niin se ei lähde kotiin. Tsaarin aikana se lähti jollain aikataululla kun ulkoisti valvonnan paikallisille, mutta kommarit toimivat toisin.

Mustalla huumorilla voi tietysti tähän loppuun todeta että Suomessa ei tuossa tarinassa ei ole sosiaalimamuja. Neuvostoaikana ei päässyt eikä kukaan halunnutkaan sinne. Kommunismin romahduksen jälkeen otettiin käyttöön oikean aikajanan Viroa muistuttava talousoikeistolainen talous ja hallinto. Tästä syystä ei ole sosiaalimamuja vaikka teknisesti maahan pääsy on helpompaa kuin ennen.

Entäs julkishallinto? Kommunismin romahduksen jälkeen se on varmaan aika lailla laihdutettu. Neuvosto-Suomessa oli varmaan inhottava julkishallinto. Uudesti itsenäistyneessä Suomessa arvatenkin virolaistyyppinen niukempi hallinto jonka tehtävät, valta ja vastuu ovat rajatummat.

Ironmistress said...

Niilo Lauttamuskin on näemmä päässyt mukaan ;-)

Tuollainen suunnitelma suomalaisten asuttamisesta Alaskaan todella oli olemassa: ja se olisi pantu toimeen, jos Suomi olisi romahtanut. Erinomainen spekulaatio, miten olisi käynyt.

Imulippo said...

Hyvä kirjoitus siitä ajatusleikistä, että mitä jos näin olisi käynyt. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen osa olisi muuttanut takaisin, minkälainen olisi Suomi nyt? Miten olisi sujunut ruotsalaisten yhteiselo ryssien kanssa? Olisi varmasti tullu suomalaisia ikävä. Suomalaiset olisivat aivan varmasti menestyneet niin Alaskassa kuin missä tahansa muuallakin.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Anolle, Vieraalle, Ruukinmatruunalle ja Imulipolle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Minä olen siinä ymmärryksessä että Viron talous oli ehtinyt ylittää Suomen talouden juuri ennen talvisotaa. Sitten tulikin se viidenkymmenen vuoden takapakki. Ja asian sivusta: kyllähän sanomasi voi väittää ihan vakavalla naamalla. Mitäs muutakaan tuo meininki siellä on?

Vieras: Ruotsin kohdalla ajattelin samanlaista tapahtumakehitystä kuin eräässä aiemmassa vaihtoehtohistoriassani. Eli Stalin antoi vaihtoehdoksi vapaaehtoisen alueluovutuksen tai täysimittaisen hyökkäyksen. Norjan ehti saksalaiset miehittää. Saksalla ja Neuvostoliitolla oli sittemmin Lapissa kahinaa, mutta Saksan menestys vaikeassa maastossa jäi vaisuksi niin kuin se jäi oikeassa aikajanassakin. Etelämpänä saksalaiset eivät koskaan päässeet Suomeen asti.

Noin muuten historia eteni pääosin samalla lailla kuin oikeastikin.
Uskoisin, että vapautunut Neuvosto-Suomi olisi pyrkinyt karsimaan julkishallintoa juuri niin kuin tuumailitkin.
Ruukinmatruuna: Joo, ”Anatoli Kurkisen sota”.
Imulippo: Veikkaan, että varsinainen Ruotsi olisi ”ruotsittunut” vielä oikean aikajanan Suomeakin pahemmin. Ruotsinkielisen väestöosan etuoikeuksista Suomessa ei olisi tietoakaan. Venäjän kieli olisi ottanut sen paikan.

Anonymous said...

Sinänsä outoa että Viro, Latvia, Liettua, Puola, Ruotsi, Suomi, Norja... eivät tainneet edes yrittää varustautua puolustamaan itseään viimeisinä vuosian ennen toista maailmansotaa.

Vaikka samanlainenhan se tilanne on nytkin. Sen sijaan että panostettaisiin maanpuolustuskykyyn ja -haluun, panostetaan siihen että voidaan lahjoittaa täällä tarvittavat rahat sinne mistä löytyvät huonoimmat valehtelijat, eniten korruptiota, väkivaltaisimmat rikolliset ja hyödyttömimmät kohteet.

vieras said...

Hieman aiheesta sivuun. DDR:n perustuslaissa luki että "Die Deutsche Demokratische Republik ist ein sozialistischer Staat der Arbeiter und Bauern". Saksan demokraattinen tasavalta on työläisten ja talonpoikien sosialistinen valtio.

Tästä kävi mielessä että jos joku valtio olisikin "työläisten, talonpoikien ja porvareiden valtio" niin se kuullostaisi sopivalta. Työläiset, talonpojat ja porvarit muodostavat kansakunnan peruspilarit. Tällä olisi sellainen vaakuna johon on yhdistetty hammaspyörä ja vasara (työläiset), tähkä ja viikate (talonpojat), leijona ja ruusut (porvarit).

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Anolle ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Johtuisko liiasta luottamuksesta Kansainliittoon ja yleensäkin sokeasta uskosta siihen, ettei moiseen hulluuteen enää ruveta. Kieltämättä yhtymäkohtia nykypäivään löytyy.

Vieras: Suomen kohdalla pitäis kyllä saada ensin perustuslaista pois se merkintä Eusta.

Becker said...

Mielenkiintoinen bloggaus, jossa mukana aitoa asiaa tuon Alaskan suunnitelman suhteen.
Bloggaaja saa taas tehtyä paketin juonesta niin sujuvan, että se oli taasen luettava laakista loppuun asti. Hyvässä tarinassa jännite säilyy koko ajan, ja tässä se säilyi.

Tuo 30-luku oli silleen mielenkiintoinen, että vaikka sodan merkit nähtiin ilmassa, niin niihin ei suhtauduttu vakavasti. Mannerheimikin hikeentyi poliitikoille kun eivät hänen asiantuntijalausuntojaan ottaneet vakavasti. Siinä suhteessa ei siis mitään uutta. Jollen aivan väärin muista, niin kaikissa pohjoismaissa ja ehkä Baltiassakin oli sosiaalidemokraattiset hallitukset vallassa. "Ei työmies työmiestä tapa". oli vallalla oleva naivi uskomus. Aseita alettiin hankkia vasta kun rähinä oli päällä, ja se kuten tunnettua oli jo siinä vaiheessa myöhäistä. Tanskan ja Norjan miehitys oli miehitettävien maiden suhteen farssiin verrattavaa. Tanskassa olivat konekivääreiden piiput niin paksussa varastorasvassa, että ne olivat ampumakelvottomia. Norjaan oltiin ostettu yksi kappale panssarivaunu ihan vaan sen takia, että voitiin näyttä sotilaille, että "Tuon näköinen se nytten on."
Puhumattakaan siitä että saksalaisten jo tehdessä maihinnousua Norjaan, niin palvelukseen astumismääräykset lähetettiin kirjeitse.

Heikko varustautuminen maksetaan aina ihmisverellä, ja niin kävi kyllä Suomenkin suhteen. Ihme että pärjättiin niinkin hyvin, mutta monessa pirtissä surtiin sankarivainajaa syynä edesvastuuttomat poliitikot.

Virosta vielä senverran, siellä tosiaan luettiin ehkä eniten sanomalehtia Euroopassa ja Tarton Yliopisto oli erittäin korkealuokkainen tasoltaan. Tämä siis ennen sotia.
Ja luulenpa olevani oikeassa siinä, että Virolaiset mennä pyyhältävät Suomen ohi monessa asiassa. Sen verran tunnen virolaisia, että ovat sen jo muuten tehneetkin. Ovat selväjärkistä porukkaa, ja mistähän syystä?
Näin jokin aika sitten Euroopan kartan, jonne oli listattu eri maiden hyysäämät pakolaismäärät. Viron kohdalla oli valkoinen pläntti.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Becker ja kiitokset. 1930-luku pohjoismaitten näkökulmasta muistuttaa nykypäivää. Meillä kuvitellaan, että kun järkevästi keskustellaan ja kun Erkki Tuomioja laitetaan asialle, niin kyllähän asiat suttaantuvat. Heikko varustautuminen maksetaan todellakin aina ihmisverellä.

Virosta kehottaisin kaikkia lukijoita etsimään käsiinsä Ants Oraksen kirjan ”Viron kohtalonvuodet”. Ja virolaiset ovat huomattavasti meitä fiksumpia tähän ”yleismaailmalliseen velvollisuutensa” nähden.

vieras said...

Ruotsi oli ollut sotien ulkopuolella 1809 jälkeen joten se pystyi rauhassa pyörittämään kansantaloutta mikä loi paremmin edellytyksiä sille että budjetista pystyi jakamaan myös asevoimille. Sillä ei kuitenkaan ollut käytössä runsauden sarvea mikä ilmenee täällä:

http://www.kysy.fi/kysymys/sveitsi-ja-ruotsi-olivat-puolueettomia-seka-1maailmansodan-etta-2

Suomi, Baltian maat ja Puola olivat ilmestyneet näyttämölle vähän niin kuin sienet sateella, ehkä noille itselleenkin yllätyksenä. Silloin ei heti ekana päivänä saada aikaan vakaata ja vahvaa kansantaloutta jollainen mahdollistaisi sellaisen valtion budjetin jolla pystyisi pyörittämään tasokkaampia asevoimia. Oli Suomella ja noilla muilla kuitenkin ollut elinkeinotoimintaa silloinkin kun ne olivat Venäjän vasalleina tai tavallisina kuvernementteina, ja oikeastaan myös ennen joutumistaan Venäjälle. Kuitenkin pitempiaikainen toiminta omana valtiona ja rauhan aikana, on edellytys sille millaista sotalaitosta aikoo pyörittää.

Suomella oli Mannerheim ja jokunen muu upseeri jotka olivat palvelleet tsaarin asevoimissa. Baltian mailla ja Puolalla oli vastaaavat, jotka sittemmin jatkoivat palvelusta omissa valtioissaan.

Aleksanteri I-tarinan aikajanalla Ykä arveli että vaikka Suomella olisi mineraaliesiintymiä ja mineraalinjalostusta, niin massiivista aseteollisuutta ei millään ilveellä pysty pikaisesti pystyttämään jos maa on yhtäkkiä itsenäistynyt eikä ole ehtinyt kauaa toimia omanaan.

Becker said...

Tuo vieraan antama linkki oli ihan mielenkiintoinen.
Minulla on jostain sellainen mielikuva, että Ruotsin virallinen status ei ollut puolueeton, vaan "Ei sotaakäyvä valtio,"joka antoi huomattavasti suuremman liikumatilan eri sotaakäyvien maiden välillä. Esim. Kiirunen rautamalmin myynnin saksalaisille, saksalaisten joukkojen kuljetus Ruotsin alueen läpi. Samalla pidettiin yhteyttä liittoutuneisiin, mm. palauttamalla pakkolaskun tehneitä lentäjiä ym. Saksalaisten kiinnostus ruotsalaiseen rautamalmiin väheni, kun he saivat valloitettua rautakaivoksia muualla.
Mikäli saksalaiset olisivat halunneet hyökätä Ruotsiin, niin luultavasti maan valloitus olisi sujunut suht vaivattomasti.
Toisaalta sodan sattuessa jokaisen maan hallituksen pitää yrittää pitää kansa poissa sodasta ja katsoa että ihmisillä on leipää syötävänä, ja näinhän Ruotsissa toimittiin. Ruotsissa eräät piirit ovat näin jälkikäteen harrastamassa itseruoskintaa ja syyllistämistä sodan ajan toimien johdosta, mikä on ah niin naurettavaa ja ruotsalaista.

Korppi On Oikeus said...

Oh voe, olipa surullinen tarina. Kaikki kaunis loppuu aikanaan, mutta toivottavasti ei tämä visio muutu lähitulevaisuudessa profetiaksi. Eli tämä:

Mutta täällä ei ole minulle mitään. En palaa enää koskaan. Tämän maan sielu on ryöstetty. Sitä ei ole enää.

vieras said...

Missä mahdoin törmätä johonkin kommenttiin jossa luki että suomalaiset ovat usein olleet hyviä sotimaan. Siis oikeasti pyssyllä. Sen sijaan henkinen sota, aatteellinen sota, poliittinen sota ja diplomaattinen sota sekä propagandasota ei onnistu suomalaisilta.

Se kommentti liittyi siihen kun strategian laitoksen tutkijan tekemä julkaisu, liittyen Iranin ydinaseohjelmaan, vedettiin netistä pois koska Iranin suurlähettiläs alkoi mäkättämään siitä. Mahtoiko suurlähettiläs saada määräyksen Teheranista vai toimiko oma-aloitteisesti? Tietääkseni hän ei edes osaa suomea ja julkaisussa on englanniksi vain pätkät alussa ja lopussa. Mahdettiinko se palauttaa nettiin ettei anneta kuvaa pelkurista. En muista miten kävi.

Miten se on Ykä, luetaanko poliittinen sota ja diplomaattinen sota ja propagandasota henkisen tai aatteellisen sodan ryhmään...

Tällaisessa sodassa suomalaiset ovat pahimmillaan selkärangattomia pelkureita. Toinen on se vaihtoehto että he ovat kieroja opportunisteja jotka tilanteen vaihtuessa vaihtavat puolta jos siten saa henkilökohtaisia etuja tai jos voi käyttää sitä sisäpoliittista vastustajaa vastaan. Mitä Ykä arvelee tästä tuumailusta?

Mikäli suomalaisilla olisi edes keskitasoinen taito käydä henkistä sotaa, aatteellista sotaa, poliittista sotaa ja diplomaattista sotaa sekä propagandasota, niin tuota julkaisua ei oltaisi missään vaiheessa otettu pois netistä. Suurlähettiläs olisi kutsuttu puhutteluun ulkoministeriöön. Lähettiläälle oltaisiin sanottu että diplomaatin ei tule julkisesti arvostella asemamaataan eikä sitä millaista politiikkaa asemamaa tekee. Lähettiläälle oltaisiin sanottu että jos hän jatkaa tuollaista toimintaa jatkuu niin hänet karkotetaan maasta ja hänelle annetaan maahantulokielto.

Propagandasota hoitaisi sen miltä asia näyttäisi ulospäin, siis miten "yleisö" näkisi tai lukisi sen tiivistetyssä uutisessa. Näytöksen kohtaukset menevät seuraavasti.
Kohtaus 1. Iranin suurlähettiläällä on prinsessamaisen herkkä hipiä kun hän vaatii julkaisun poistoa netistä. Media kiristää foliohattua siitä toimiiko lähettiläs yksin vai saiko hän ohjeet Teheranista.
Kohtaus 2. Isäntämaa närkästyy lähettilään käytöksestä todeten että isännän vieraanvaraisuutta on loukattu pahasti. Ulkoministeriö kutsuu lähettilään ankaraan nuhteluun. "Ankara" on joko tulenpalavaa tai jäätävää.
Kohtaus 3. Myöhemmin lähettiläälle annetaan kolme vaihtoehtoa joista hänen tulee valita. Lähettiläs a: karkotetaan, b: saa jäädä maahan toistaiseksi, mutta ulkoministeriö ja vastavakoilu valvoo koko ajan häntä normaalia tarkemmin, c: Iran kutsuu hänet Teheraniin ja vapauttaa hänet tehtävästä. Näin Iran omana diplomaattisena manööverinä yrittää pelastaa sen mitä pelastettavissa on, ettei skandaali pahene. Myöhemmin Iran nimittää uuden lähettilään.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Vieraalle, Beckerille ja Korppi on oikeudelle & kiitos kommenteistanne.

Vieras:

Viesti 1: Kiitos linkistä. Ja noinhan tuo on. Suomi oli ennen sotia pääosin maatalousmaa. Ja pelkät resurssitkaan eivät riitä oman aseteollisuuden luomiseen. Tarvitaan osaamista ja kokemusta.

Viesti 2: Hyvä kysymys ja pohdinta. Hyvin vaikeaa vastata. Ehkä me ei vaan osata. Tai se voi liittyä siihen, ettei vaan haluta suututtaa ketään. Poislukien tietysti omat kansalaiset.

Becker: Just, turha ruotsalaisten on uikuttaa ja ruoskia itseään. Ruotsin johto sai maan pidettyä sodan ulkopuolella. Eli onnistui suorastaan loistavasti. Totta kai siinä joutui huoraamaan, mutta ehkä parempi niin kuin vaikka 200.000 tapettua ruotsalaista.

Korppi on oikeus: Toivotaan niin. Toisaalta kun kattelee maailman menoa, niin ikävätkin loput ovat vielä mahdollisia.

korpisoturi said...

Tästä John Tolvasesta tuli mieleen vaan jotenkin intiaanit. Käsittääkseni suomalaisesta ja intiaaneista vois löytää samoja piirteitä. En tarkota lökäpöksyjä enkä sivareita. Monilla inkkareilla oli saunakulttuuri, tuliliemi maistui, eikä olleet suupaltteja. Antti Tuurin kirjojen mukaan pilvenpiirtäjiä oli rakentamassa suomalaiset ja inkkarit etunenässä. Sotilaina kyvykkäitä sissejä. Jäljittäjinä intiaanit pysty lukemaan jäljistä paljon tietoa, näkivät oliko kulkija esim. vetäny "kellonsa" illalla.

Becker said...

Tää on ehkä vähän aiheen sivusta, tai ehkä ei sittenkään. Jaksoin nimittäin eilen tunnin verran seurata tuota TV-1:n maanpuolustus höpinää, mutta sitten loppui mielenkiinto. Ruotsin täysin pihalla oleva puolustusministeri hehkutti heidän huipputehokasta 50.000 hengen armeijaansa, joka on suunniteltu taistelemaan Ruotsin rajojen ulkopuolella, ei sisäpuolella, sillä siihen ei tuo porukka riitä. No sattumalta tiedän ,että se tehokkuus ja moraali on vähän sitä sun tätä.
Sitten eri puolueiden maanpuolustus spesiaalistit istuivat kuin kanat orrella kaakattamassa. Tällöin kyllä ajattelin, että herra paratkoon mitä asiantuntijoita. Persujen edustaja ei usein puhunut, mutta sekin vähä oli pelkkää asiaa.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Korpisoturille ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Korpisoturi: No joo, varmaan näin, yhtymäkohtia on. Samoin eskimot tulee osittain mieleen. Tosin onhan se tunnustettava, että hyvin suuri osa suomalaisista on jo täysin urbanisoitunut ja kokonaan vieraantunut luonnosta. Sääli. Perinteet katkeaa.

Becker: Ei nyt niinkään aiheen sivusta. Ruotsalaisethan nyt muutenkin hehkuttavat meininkiään maailman parhaana ja kun kuva maailmasta rakentuu lausujan omien korvien välissä niin varmaan se siltä tuntuukin. Mutta tuosta Nato-keskustelusta tuumin, että sen sijaan että hoettaisiin vain kyllä natoon / ei natoon alettaisiin mieluummin miettiä, että mitä se nykyinen Nato tarjoaa Suomen puolustamiseksi. Minä en sano kyllä enkä ei, mutta totean vaan, että Naton, varsinkin sen eurooppalaisen osion syömähammas on tynkä verrattuna 1980-lukuun.

Karmein tilannehan olisi se, että Suomi hakisi Naton jäsenyyttä ja saisi pakit. Sitten venäläinen voi ajatella, että tsuhna valitsi puolensa, mutta jäikin yksin.

Ainoa, mistä olen aivan varma on se, että Suomen maanpuolustukseen on satsattava. Minä en muista, että venäläiset mutisivat siitä silloinkaan n. vuonna 2000, kun Suomen maanpuolustus oli siihen astisessa huipussaan. Venäläiset kun tietävät, että eivät suomalaiset pysty venäläisiä hävittämään sukupuuttoon vaikka kuinka arsenaalia ostaisivat.

Ghettomaksaja said...

Hieno tarina Ykältä jälleen kerran, kiitokset.

Tämä olisi ehkä sopinut paremmin edellisen kirjoituksen kommentteihin mutta menköön nyt tähän: Venäläiset ovat aina olleet mielestäni asiallista, mutta todella opportunistista porukkaa. Jos jotain voi saada, niin sehän otetaan, ja jos kenelläkään ei riitä meisseliä sanomaan "njet" niin ryssähän nauraa partaansa ja vie pois. Mutta jos joku uskaltaa sanoa oikeasti vastaan, niin kyllä ne sitä kunnioittavat. Tässä vaiheessa ei liene tarvis mainita, kenen presidentin aikana Kremlin Suomi-kunnioitus oli vielä jotenkuten voimissaan - eikä varsinkaan sitä, kenen presidentin aikana se romahti niin alas että Niinistöllä on kova homma päästä edes sinne tasolle, missä ne kuuluisat naurismaan aidat edes olisivat hiljaa kun Suomi esittää Venäjälle "vaatimuksia".

Asiasta tuli mieleeni erittäin mainio ja todella ajankohtainen Spede-sketsi, jonka löysinkin Youtubesta:

https://www.youtube.com/watch?v=gjKxsoHPoUE

Tämä on ollut itänaapurin suhtautumistapa kaikkiin asioihin niin kauan kuin jokainen rajanaapuri muistaa. Vastaavaa tapaa voitaisiin minun puolestani alkaa soveltaa tämänkin maan politiikassa, esim. eduskunnan keskusteluissa. Mikäli asian X takia loukkaantuvalla/tyrmistyvällä/mielensäpahoittavalla kansanedustajalla ei ole asiaan mitään realistista tai faktojen valossa edes teoriassa parempaa/yleisesti minkäänlaista ehdotusta, hänet voisi keltaisella "mitä sitten"-kortilla liputtaa ulos. Nykyinen keskustelu kun vaikuttaa lähinnä siltä, että hölmöläiset pelaisivat keskenään valepaskaa ja mätkisivät vain kortteja pinoon ilman että kukaan kehtaisi katsoa kenenkään bluffia. Jonkun persun huomauttaessa, että mitä helvettiä jätkät, joku löi juuri pakkaan kerralla muka viisi rouvaa ja niitä on pakassa vain neljä, hölmöläiset vain käskisivät persua pysymään poissa heidän pelistään eikä huutelemaan puskista muka nasevia kommentteja.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Ghettomaksajalle ja kiitokset. Presidenttejä et nimennyt, mutta voisi todeta, että presidentinvirkansa kautta isoja YK-pestejä tavoitellut ja ilman niitä jäänyt Tarja Halonen peri vuonna 2000 puolustusvoimat, jotka olivat ehkä parhaassa mahdollisessa iskussa kuin mitä Suomessa koskaan, varsinkin verrattuna siihen, mitä tilanne naapurissa oli. Halosen idea puolustusvoimistahan oli, että naisvarushenkilöistä eräässä yksikössä erääseen vihkoon kirjoitetut rumat jutut saivat aikaan totaalisen yleishälytyksen. Kun naisille tuli henkinen pipi. Miespuoliset varushenkilöt sitten taas saivat kuolla ja vammautua palveluksessa ja se oli ihan yksi lysti. Muutenkin Halonen on hyvä esimerkki siitä, että maailman tilanne muokataan päässä ihan oman mallin mukaiseksi ja väitetään, että näin se menee ja Venäjä ajattelee just niin kuin me ajatellaan. Tämä Tuomioja on hyvä esimerkki samanlaisesta ajattelusta.

Venäjä ei usko mitään muuta kuin voimaa. Jos se tietää, että vastapuoli ei ole halukas / kykenevä käyttämään voimaa, niin sehän käyttää sitä. Tuosta eduskunnan asiaan liittyvästä keskustelusta olen pitkälti samaa mieltä. Aiheellinen kysymys lienee se, että ovatko venäläiset edes kuunnelleet sitä keskustelua, vai tuumivatko että tsuhna puhuu lämpimikseen, kun sillä ei puhetta kovempaa keinoa kohta enää olekaan.

Anonymous said...

Ruotsi näyttää vihdoin tajunneen että Gotlanti on ilmaiseksi tyrkyllä kelle tahansa halukkaalle ottajalle ellei Ruotsi tee asialle mitään. Tajuamisesta menee tietenkin vielä se 5-10 vuotta diskuteeraamiseen ja silloinhan Gotlanti jo kuuluukin Venäjälle.

Kuinkakohan monta vuotta niillä menee sen tajuamiseen, että jos Venäjä koskaan pyrkii katkaisemaan Suomea Salla-Kemi -linjalta niin Venäjähän ottaa saman tien koko pohjoisen Ruotsin rautamalmeineen ja metsävarantoineen kun sen kerran ilmaiseksi saa. Veikkaan nimittäin että Ruotsin pohjoisimpien osien aluepuolustuksen kyky estää alle neljässä tunnissa suoritettavaa haltuunottoa on aika tasan nolla.

Ruottalaisilla on kyllä maavoimillakin erinomaisen upeita ja huippumoderneja aseita, mutta jos niitä on yhteensä kolme niin se ei paljon auta. Ja jos Veli Venäläinen pääsee kaivautumaan vaikkapa 3 000 laskuvarjojääkärin ja yhdenkin moottoroidun prikaatin voimin Ruottin pohjoisiin maastoihin odottamaan huomenna tai viimeistään ylihuomenna saapuvia huomattavia vahvistuksia niin siinäpä on sitten Ruotsin Diskuteeraamisvoimille hulppeeta urakkaa pohdittavaksi.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Ano. Minun nähdäkseni ja rajallisen käsitykseni mukaan Venäjällä ei vielä ole välttämättä voimaa eikä uskallusta tuohon operaatioon. Mutta Venäjä on jatkuvasti kehittämässä puolustus/hyökkäysvoimiaan. Ja se varmasti seuraa tilannetta länsimaissa. Länsimaissa poski solisee ja leuka laulaa, mutta mitään ei tapahdu. Ja sehän antaa intoa jatkaa eteenpäinkin. Ruotsin armeijan alasajo on sinänsä maalle häpeäpilkku. Vielä kaksikymmentä vuotta sitten maalla oli sellaiset asevoimat, että ne olivat ihan oikeasti pelote kaikille, jotka miettivät hyökkäystä. Nyt siellä on joitakin kansainvälisiin tehtäviin koulutettuja heppuja ja Hemvärnet. Eli maanpuolustuksen kannalta ei mitään.

Ekku said...

Gotlannissa olen käynyt nyt parina kesänä, kun sinne on yksi suomalainen rakennuttanut pirun hyvän moottoriradan.

Kaverini kanssa kun pohdittiin, että mitenkä se saaren pohjois-osa on niin harvaan rakennettu, niin tultiin siihen tulokseen, että se on ilmeisesti ollut pitkään sotilas-aluetta.

Jokin isompi bunkkeri-virityskin siellä on, mutta nykyisin se on museona.

Kaverini, joka on sotilas-asioista minua paremmin perillä muisti jostain lukeneensa, että aikoinaan Ruotsilla oli Gotlannnissa aika vahvat varustukset, mm. paljon ajanmukaisia panssarivaunuja.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja said...

Tulin KVG:oineeksi tällaisen, kun pähkäilin tuota Ano:n mainitsemaan höökimistä suoraan pohjoisen Ruotsin malmikentille.

http://www.khru.net/esitelmat/Venajan_asevoimain_reformi_Peltoniemi_0413.pdf

Laskeskelin samalla, että "läntisten" taisteluhävittäjien määrä pohjoisessa on ehkä suunnilleen 40(N)+20(R)+30(S). (Olettaen että Satakunnan Lennoston kohtaloksi tulee tasajako.)

Anonymous said...

Ymmärtääkseni Venäjällä on Suomen tavoin menossa täyskattava taistelutapauudistus, jossa erikoisjoukot johtojärjestelmineen koulutetaan uuteen systeemiin ensin. (Korjatkaa toki jos olen väärässä.) Ja kun niiden tapa hyökätä ei ole se amerikkalainen "tuli ja rauta edellä" vaan "liha ja pelti edellä" niin se tarkoittaa käytännössä sitä, että kyllä heillä on sekä voimaa että uskallusta. Ratkaisevaksi jääkin sitten hyöty- ja haittalaskelmien mukainen kannattavuus.

Krimillä ja Ukrainassahan ne juuri testaavat uusitun systeeminsä toimivuutta ja pakko sanoa että aika harva läntinen järjestelmä saa edes päätöksenteon proseduurit valmiiksi siinä ajassa jossa noilla on jo koko kenttä saappaan alla.

Niitten systeemi on ymmärtääkseni sellainen että touhu etenee nopeasti vaihtuvin vaihein ja eri vaiheille on eri joukot.

1. Vaihe: 3 000 erikoisjoukkojen äijää menee paikalle ja ottaa sen haltuunsa. Nämä käyttävät kaikkia mahdollisia havaitsematta tulemisen keinoja. Kaksi tehokkainta ovat tietenkin: merkitsemättömät tai väärin merkityt asepuvut tai asepuvuttomuus sekä tulen avaamisen välttäminen viimeiseen asti.

2. 6 000 - 12 000 tavallisempaa solttupulliaista tulee tunneissa tai päivissä paikalle. Todennäköisimmin joku moottoroitu prikaati + jalkaväkeä. Erikoisjoukot luovuttavat halutuunsa ottaman alueen näille ja siirtyvät saman tien seuraaviin tehtäviin tai sellaisen valmisteluun.

3. Sisäministeriön erikoisjoukot (OMON) tulevat paikalle ja ottavat siviilihallinnon komentoonsa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että he liikkuvat siviilien kanssa, siviilien parissa ja saavat myös tietoa alueen tärkeimmistä mielipide- ja muista vastustajista. (Tässä esimerkissä näitä tarvittaisiin alkuun noin 3 000 ja luku pienenee kun toiminta vakiintuu.)

4. Vastustajien eliminointi. Pelolla hallitseminen.

Käytännössä tämä kaava tarkoittaa sitä, että jos kolme erikoisjoukkojen noin 3 000 äijän porukkaa on koulutettu uuteen taistelutapaan niin Venäjällä on mahdollisuus ottaa ja jättää haltuunsa aika valtavia alueita hyvin nopeasti. Sillä ei ole väliä, että onko se tavallinen armeija huonosti koulutettua tai varustettua. Se lähinnä pitää hallussaan erikoisjoukkojen haltuunsa ottamaa aluetta tai ottaa vailla kovaa vastarintaa olevia alueita haltuunsa - lähinnä siviileiltä.

Eli 9 000 huippukoulutettua ja -varustettua äijää tarkoittaa käytännössä (9 000 eliittisolttua + 30 000 tavallista solttua + 9 000 omonia≈ ) lähes 50 000 sotilaan erittäin, erittäin tehokas ilma- ja merivoimien sekä helikoptereiden tukema järjestelmä joka saattaa olla perillä ja kaivautuneena ennen kuin kohdemaa on ehtinyt edes päättää että mitä sen pitäisi tehdä.

Tuohon sitten päälle ne ihan silkalla massalla toimivat yksiköt.

Ekku: Gotlannissa taisi olla joskus Ruotsin suurin sotilaallinen keskittymä. Päättivät kuitenkin jossain välissä että kun kerran heidän omin sanoin "se joka hallitsee Gotlantia, hallitsee Itämerta" niin vaihtavat sen Gotlannin jättiläistukikohdan kolmeen vanhaan rantapyykillä olevaan mummoon. Eikä niilä ole edes kuljetuskoptereita niin paljon että kykenisivät ottamaan saaren takaisin haltuunsa jos joku käy nappaamassa sen.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Ekulle, Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Ekku: Ruotsillahan oli muutenkin aika hulppeat sotilasvoimat. Yli puolen miljoonan reservi, 600 taistelukonetta ja erinomainen aseistus. Yksi mielenkiintoisimmista oli varsin omalaatuisesti muotoiltu S-vaunu:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Stridsvagn_103

Jos svedut alkaisuvat nyt rakentaa uskottavaa puolustusta, niin eiköhän se tommosen parikymmentä vuotta veisi. Varsinkin, kun siihen palkka-armeijaan ei ollutkaan niitä tulijoita niin paljon kuin kuviteltiin.

VNV: Kiitos tuosta linkistä. Sinänsä huojentavaa huomata, että venäläisten joukkojen kirjavahvuus ja todellinen vahvuus eivät ole välttämättä ollenkaan sama asia. Huomasin muuten, että venäläisen jalkaväkipataljoonan kirjavahvuus on 450 miestä. Eikös se suomalaisilla ole tuhannen pinnassa? Sitä en kylläkään tiedä, että onko venäläisessä prikaatissa pataljoonia enemmän kuin neljä.

Ano: Ihan hyvin pähkäilty tuosta venäläisestä systeemistä. Krimillähän se varsinkin toimii, kun väestö on suurimmaksi osaksi jo valmiiksi venäläistä ja Krimin saa tarvittaessa tulpattua niin, ettei sinne mantereelta ole oikein tulemista.

Suomessa se ei ihan yksi yhteen vissiin toimisi, sillä kyllähän suomalaiset ymmärtääkseni ampuisivat tänne ilmestyneitä vieraskielisiä asemiehiä oli niillä kokardit lätsässä eli ei. Edellyttäen tietysti, että liikekannallepano on edes jossain mitassa tehty. Kysymyksenähän on, että kuinka pitkään se ns. harmaa vaihe kestää, ja onko päättäjillämme palleja reagoida uhkaa vastaan.

vieras said...

Jostain 1000- tai 1100-luvulta alkaen ovat täällä olevat tsuhnat käyneet rähinää idässä olevan osapuolen kanssa. Välillä on ollut rähinää, välillä rauhan jakso. Periaatteessa pitäisi olla pitkä ja korkoa kasvanut kokemus ja sen tuoma viisaus ja realismi.

vieras said...

Tämä unohtui sanoa. Tuolta 1000- tai 1100-luvulta alkaen olisi ollut aikaa ja mahiksia tutkia ja kehittää sitä miten käydä henkistä sotaa, aatteellista sotaa, poliittista sotaa, diplomaattista sotaa ja propagandasotaa. Ja sitten miten korkoa kasvanut kokemus näkyisi siinä miten noita hoidettaisiin. Jotenkin tuntuu että kaikki tuo taito on hukattu tai sitä ei ole ollutkaan.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja said...

Suomalaisessa komppaniassa on 110-260 miestä, eli pataljoonassa lienee sitten ehkä välillä n. 450-1200 miestä.

Ainakin tämän lähteen mukaan:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Komppania
Jaa olihan sielä pataljoonankin vahfuudesta: http://fi.wikipedia.org/wiki/Pataljoona

PS.
Minä jo mielessäni kehittelin suunnitelman, miten tuolta hönkästään Alakurtista Kemiin. Ruotsin malmikentät jäi vielä valtaamatta, niillä kun lienee vähän enemmän varautumisaikaa. ;)

Yrjöperskeles said...

Tervehdys Vieraalle ja Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle & kiitos kommenteistanne.

Vieras: Voi olla, että sitä ei ole ollutkaan. Tavallaanhan Suomessa käydään tällä hetkellä erittäin ankaraa propagandasotaa, mutta se kohdistuu tavallisiin kansallismielisiin suomalaisiin. Ja se propaganda on kyllä todella köykästä samojen hokemien toistamista.

VNV: Kiitos täsmennyksestä. Ruotsalaisilla olisi tietysti enemmän aikaa, mutta onko ukkoa ja amitsioonia onkin jo toinen kysymys.

DuPont said...

Kamala tarina Yrjöltä, se lähentelee niin paljon todellisuutta, että kauhistaa. Ehkä ymmärrämme noita baltteja enemmän, he kun saivat sen Mustan Pekan käteensä.

Kiitokset tästä vaihtoehtohistoriallisesta tekstistä. Taidan viedä kukan sankarivainajien haudalle...

vieras said...

Puolustusvoimat on tarkoituksellisesti paradoksi. Sen päätarkoitus on olemassaolollaan varmistaa se ettei jouduta tilanteeseen jossa sitä tarvittaisiin. Mitä paremmin puolustuvoimat on rahoitettu ja varustettu, sitä pienempi todennäköisyys on sille että sitä tarvittaisiin tositilanteessa.

Muistan että eräs (silloin) nuori yliluutnantti sanoi luokkaluennolla että hän toivoo ettei ikinä jouduta tosipaikkaan. Todellisuudessa kantahenkilökunta on hyvin rauhantahtoista porukkaa.

Norjasta vielä. Tässä tarinassa ilmeisesti käy just niin että Englannin ja Amerikan joukot ajavat Saksan joukot pois Norjasta. Onnistuu kaiketi niin ettei puna-armeija astu Norjan kamaralle. Kai Norja nyt älyää tässäkin tarinassa sen että jos pirun ajaa pois, niin täytyy varmistaa ettei belsebuubi tule tilalle.

Mites Ykä tietää Norjan sotahistoriasta? Miksi minä tuijotan Norjaan...Se on jollain tavoin fyysisesti Suomeen verrattavissa, sijaitsee melkein samoilla paikoilla, on suunnilleen saman kokoinen paikka ja kansakunta. Sen asevoimien budjetti näyttää olevan isompi kuin Suomella, wikipedian mukaan tälle vuodella 7,2 miljadia USD, eli Forexin perjantaisella kurssilla olisi 5,440 miljardia euroa. Isommalta budjetilta se kuullostaa kuin Suomella. Onko öljy-ja kaasutulot miten paikkansa pitävä selitys, ja onko se puhkikulunut väite. Tuo se tietysti lisää tuloja mutta selittääkö sekään kaikkea. Kuitenkin joskus 1960-luvulla Norja taisi olla suunnilleen yhtä "köyhä" kuin Suomikin, ei ainakaan merkittävää eroa ollut.

http://en.wikipedia.org/wiki/Norwegian_Armed_Forces

Mitä Ykä veikkaa pitäisikö Sauli Niinistön palkata Tapion Pomo tai IDA:n kissa ulkopoliittiseksi neuvontajajaksi esim. idänsuhteisiin liittyvissä asioissa? Tai vaikka ulkoministeriksi ja heivata puna-Eki ulos. Pomo osaisi ainakin neuvotella vanjan kanssa jos vanja laittaa neuvottelijaksi jonkin oman kissan.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, DuPont ja kiitokset. Kukka kannattaa viedä ja muutenkin muistaa. Se sukupolvi pelasti meidän Baltian tieltä.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, Vieras. Erityisesti tuo koskee tämmöisten pienien maitten kuten Suomen puolustusvoimia. Joku Venäjä ja USA on toinen juttu. Siellä armeija on myös ihan puhtaasti valtapolitiikan väline.

Norjan kohdalla tarina eteni niin kuin arvelitkin. Tai kaipa Puna-armeija eteni Finnmarkiin niin kuin oikeastikin, mutta luovutti sitten alueen.

Kaipa Norja on yksinkertaisesti satsannut puolustukseen enemmän kuin Suomi. Jo Nato-jäsenyyshän sitä aikanaan edellytti. En sitten tiedä, että olisiko Norja saanut perusaseistusta jonkunlaiseen asevelintaan. Käsittääkseni muuten norjalaisia erikoisjoukkoja pidetään yhtenä maailman parhaimmista.

Pomohan hoitelisi ulkoministerin pestin ihan mallikkaasti. Niin kuin varmaan kissat yleensäkin. Poislukien ehkä se Tarja Haloselle Venäjältä lahjoitettu kissa. Se on selvä desantti.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja said...

Mulla tuli ekana Tolvasten suku mieleen, muttei ny sentään:

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288684397312.html

http://www.adn.com/2014/05/02/3451145/two-alaska-state-troopers-killed.html

Kaippa tästä(kin) kotimainen lehdistö vääntää juttuja "Miksi suomalainen mies on niin väkivaltainen?" -tyyliin.

Yrjöperskeles said...

Tervehdys, VNV. Nostanpa kommenttisi tuohon tuoreimpaan kirjoitukseeni, niin näkevät muutkin.