Radanvarsikaupunki, itäinen lähiö, tuonnempana…
Liittovaltion ainoan
päivittäistavaraketjun Fed-Marketin käytävillä kulki hiljaisia ihmisiä jotka
tekivät ostoksensa varsin nopeasti. Kyseinen Fed-Market sijaitsi Radanvarsikaupungin
itäisessä lähiössä jossa ei asunut Nomenklaturan edustajia, joten asiakkaat
eivät varsinaisesti ostaneet sitä mitä halusivat vaan sitä, mihin oli varaa ja
sen vuoksi tarvittavat elintarvikkeet ja muu välttämätön löytyi tutuilta
paikoilta nopeasti.
Yksi asiakkaista oli Jalmari Larssonen,
28-vuotias yksikseen elävä mies joka saattoi pitää itseään edes jonkin verran
onnekkaana. Hyväosaisena jopa. Hyväosaisena siksi, että hänellä oli vakituinen
työ Radanvarsikaupungin jätehuollon lajittelukeskuksessa joten hän saattoi asua
vuokralla kaupungin viihtyisässä 12 neliön yksiössä. Yksiöön mahtui kaikki mitä
hänellä oli eikä hän oikein osannut haaveilla enemmästä. Luksuselämä oli
varattu nomenklaturan jäsenille jotka elivät omilla erillisillä ja
vartioiduilla asuinalueillaan eikä muurahaiskansalaisella ollut mitään
mahdollisuuksia kohota oman lokeronsa yläpuolelle.
Niinpä Jalmarillakin oli kärryssään tutut
ostokset eli Onnellisen kansalaisen soija-annoksia sekä kana-, nauta- että kalaesanssilla.
Sunnuntaiksi hänellä oli sitten varattu purkillinen säilykelihaa josta
tehtäisiin pyhäruoka perunoiden kanssa. Säilyke oli venäläistä Tushonkaa koska
Suomessa kaikkinainen karjatalous oli lopetettu epäeettisenä ja ilmastolle
haitallisena. Koska oli perjantai ja viikonlopun alku oli kärryssä mukana
tietysti reilu määrä Federaali-olutta. Jo aikaa sitten laillistettuja muita
huumeita ei Jalmari ollut koskaan innostunut käyttämään. Hän osti sen sijaan
sätkätarpeita jotka olivat liittovaltiokansalaiselle varsin kalliita.
Jalmari siirtyi kassalle, jonotti aikansa
ja maksoi ostoksensa heilauttamalla rannettaan lukulaitteen päällä. Ranteessa
oleva siru kuittasi laskun ja vähensi summan automaattisesti hänen tililtään.
Jalmari oli sitä ikäpolvea joka oli sirutettu jo syntyessään. Eihän sillä
sinänsä ollut merkitystä sillä kaikki kansalaiset olivat olleet jo pitkään
sirutettuja. Jos ei ollut sirua, ei ollut henkilöllisyyttä eikä pankkitiliä ja
ilman tiliä ei ollut ruokaa eikä mitään paikkaa missä asua. Nomenklaturan
jäsenillä siru lisäksi valvoi terveyttä ja hälytti tarvittaessa ambulanssin
ennen kuin ihminen itse tiesi tilansa huononneen. Ilman sirua ihmistä ei
yksinkertaisesti ollut olemassa. Poislukien omilla enklaaveillaan asuvat
etnisesti edistykselliset. Valtakoneisto oli ilmoittanut että heidän
pakkosiruttamisensa olisi ollut rasismia ja sortoa. Siksi etnot pärjäilivät
edelleenkin henkilö- ja pankkikorteilla.
Myös vaalit hoidettiin sirun välityksellä,
tosin niillä ei ollut juuri merkitystä sillä ehdokkaita oli vain federalistisen
järjestelmäpuolueen vaalilistalla. Oli kuitenkin hyvä äänestää ja äänestää
näkyvästi vaalipaikalla. Eipähän herännyt kenelläkään epäilyä väärinajattelusta.
Siru saattoi antaa myös toisen silmän verkkokalvolle hälytyksiä mahdollisista
vaaratilanteista. Lisäksi sillä oli muutaman vuoden ajan ollut toinenkin
ominaisuus johon Jalmarikin oli aika ajoin tutustunut. Niin kuin pian taas
tapahtuisi. Hän lastasi ostoksiaan reppuun, siirsi ranteensa suunsa eteen ja
sanoi ”kello”. Verkkokalvolle ilmestyi kellonaika ja hän tiesi hyvin ehtivänsä
klo 17.15 pysäkille saapuvaan johdinautoon joka veisi hänet Rakentavan
Keskustelun Kadulla sijaitsevan asuntokompleksinsa pihalle.
Kaupassa Jalmarin edellä kulki nuori äiti
ja hänen ehkä viisivuotias tyttärensä. Tytär ehti ulos ensimmäisenä, katsoi
oikealle, kääntyi äkkiä äitiinsä päin ja sanoi sormellaan osoittaen:
- Äiti! Tuolta tulee hyi!
Äiti komensi tyttärensä heti juoksemaan
vastakkaiseen suuntaan ja samaan suuntaan kiirehti Jalmarikin pitäen katseensa
maassa. Liian läheinen kontakti hyihin rekisteröityisi heti sirun kautta
valvontakoneistolle eikä liikaa merkintöjä lähikontaktista kannattanut hankkia.
Hyi oli sinänsä aivan tavallinen nainen. Ehkä nelikymppinen. Sirun ansiosta
hänen ympärillään näytti leijuvan punainen, väreilevä aura jonka vuoksi hänen
kasvojaan ei kunnolla erottanut. Kaikki
väistivät häntä ja pitivät yllä vähintään vaaditun viiden metrin etäisyyden
joka ei rekisteröityisi. Jalmari tiesi että kaupassakin hyi saisi asioida tai
lähinnä joutuisi asioimaan auransa vuoksi kaikessa rauhassa. Kaupan
henkilökunnalle kontakti ei rekisteröityisi heidän työnsä vuoksi. Ellei
kontakti tapahtuisi kaupan ulkopuolella.
Kansalaisen julistaminen hyi-asemaan oli
jo vanha rangaistuskeino mutta sirutuksen aikaan siitä oli tullut erityisen
toimiva. Hyi ei ollut oikeastaan virallinen termi vaan se oli lyhenne termistä
Hyvyyden Ideologian Vihollinen. Aseman sai väärillä – julkisesti esitetyillä
mielipiteillä – ja kyseisen tuomion langetti valtuuksillaan Liittovaltion
maakunnan sisäministeriön pikaoikeus eli lähinnä sen palveluksessa olevat
feminiitat. Hyi ei joutunut koskaan vankilaan vaan hänelle langetettiin
sakkorangaistus jolla vietiin hänen omaisuutensa ja jonka jälkeen hänelle jäi
maksimissaan viisisataa euroa. Lisäksi hän menetti työnsä ja asuntonsa.
Hänet myös määrättiin asumaan
kaupunginosassaan loppuikänsä. Hänen elämänsä itsessään muuttui vankilaksi. Hyi
ei päässyt julkisiin kulkuneuvoihin ja jos hyi ylitti hänelle määrätyn alueen
rajan hälytti hänen sirunsa heti virkavallan. Virkavallalla taas oli omat, hyvin
tehokkaat keinonsa muistuttaa hyitä asemastaan. Ehkä tehokkain oli
epätodellisuusase joka häivytti ihmisen tajun ajasta, paikasta ja minuudesta. Ja
tietysti kaikkien muiden ihmisten silmissä hyi joutui elämään punaisen väreilevän
auran ympäröimänä.
Ennen siruttamisen aikakautta hyit olivat
saaneet huomattavissa määrin apua ystäviltään ja samanmielisiltä. Osa oli
autettu pakenemaan liittovaltio-Suomesta Viron puolelle. Mutta siru valvoi
nykyisin ihmisten liikkeitä reaaliajassa ja kaikki lähikontaktit hyihin –
lähempänä kuin se viisi metriä – tallentui keskustietokoneelle jota valvoivat
Feminiittajärjestön kouluttamat vihantutkijat ja -tulkitsijat. Siksi kukaan ei
enää uskaltanut ottaa riskiä. Hyi saattoi kyllä käyttää viestitintään mutta
vain valtion virallisen ohjelmatuotannon seuraamiseen. Yhteydenpito tavallisiin
kansalaisiin oli mahdotonta. Luonnollisesti keskustietokone poisti verkosta
kaiken sen tuotannon mitä hyi oli tehnyt joten kukaan ei varsinaisesti tiennyt,
mikä oli se raja jonka ylittämisen jälkeen ihmisestä saattoi tulla hyi. Pelko
oli tehokas ase valvonnassa, varsinkin tuntemattoman pelko. Siksi ihmiset
pelkäsivät toisiaan eivätkä juuri puhuneet keskenään kuin korkeintaan aivan
läheisimpien kanssa.
Kun ihminen joutui hyin asemaan se
tarkoitti hänelle sekä työn, asunnon että vähäisen omaisuuden menettämistä. Itäisen
lähiön hyit asuivat lähiön reunalla sijaitsevassa hyitten asuntolassa.
Minkälaista elämä siellä oli ei Jalmarilla eikä muillakaan ollut tietoa. Hyitä
ei suinkaan kielletty liikkumasta heille sallitulla alueella. Päinvastoin.
Muitten kansalaisten verkkokalvoille punahehkuisena ja väreilevänä kulkeva hyi
oli paljon tehokkaampi pelote kuin mikään valtion propaganda.
Jalmari ehti pysäkille huomattavan
etuajassa sillä johdinauto oli tapansa mukaan myöhässä. Ekologisen vastuullisuuden
kestävää energiaa kun ei aina tupannut riittämään kaikkiin vaadittaviin
suuntiin ja muurahaiskansalaisten asuttama itäinen lähiö ei ollut virran
jakelussa pääprioriteetti. Lopulta auto tuli, Jalmari nousi kyytiin, heilautti rannetta
lukulaitteen päällä ja löysi jopa istumapaikan. Pian hän olisi pienessä
yksiössään, aukaisisi tölkin Federaalia ja aloittaisi viikonloppunsa katsellen
välillä typerää viihdettä ja välillä keskustellen nettikavereittensa kanssa.
Kavereitten, joista hän ei tiennyt kuin nimimerkit ja joita hän ei ollut
koskaan varsinaisesti tavannut. Mutta silti he tuntuivat ystäviltä. Hän oli
varsin tyytyväinen. Olihan hän merkityksetön ja näkymätön muurahaiskansalainen
joka ei kiinnostanut ketään ja joka siis toisin sanoen saattoi olla rauhassa.
Niin oli ollut lukemattomat viikonloput
tätä ennenkin. Mutta tänä viikonloppuna Jalmari oli väärässä.
Helsinki, samaan aikaan…
Sisäministeriön Äidiksi kutsuttua keskustietokonetta
oli käyttämässä suuri määrä datavalvojia. Osa heistä – vihantutkijat ja -tulkitsijat
– olivat erikoistuneet pelkästään liittovaltion
Hyvyyden Ideologian vastaisten ajatusten ja ennen kaikkea sellaisten esittäjien
löytämiseen. Yksi heistä oli 43-vuotias Niitta Ilviö joka oli saanut
koulutuksensa tehtävään Tampereen Yliopiston yhteiskunnallisen
valvontatekniikan laitoksella.
Niitan työ oli periaatteessa helppoa sillä
suurimman työn teki Äidin valvonta-algoritmi joka seuloi euroverkkoa ja antoi epäilyttävän
materiaalin Niitan arvioitavaksi. Materiaalia oli paljon vähemmän kuin silloin
aikanaan kun Niitta aloitti valvontatehtävänsä. Hyi-rangaistus ja ennen kaikkea
sen sirun myötä tullut kaikille näkyvä versio oli erittäin tehokas pelote.
Tietysti oli niin että jatkuvasti vähenevät Hyvyyden Ideologian julkiset vastustajat
olivat oppineet käyttämään erilaisia kiertoteitä joilla saattoi hämätä valtavan
tehokasta mutta ei kuitenkaan kaikkivoipaista Äitiä. Niitta vertasi tilannetta
panssarivaunun ja
panssarintorjunta-aseen väliseen loputtomaan kilpavarusteluun.
Yksi erilaisten kiertoverkkojen lisäksi
käytetty keino oli perustaa sellaisia sivustoja joiden nimi ei kiinnittäisi
valvontajärjestelmän huomiota. Nyt oli löytynyt taas yksi, nimeltään
”Vastuulliset kuntokävelijät”. Sivustolla oli muutama sata lukijaa ja kahdeksan
pääkeskustelijaa. Sivuston keskusteluaiheissa selkeästi vastustettiin sekä liittovaltiota,
monikultturismia, äärimmäisen tärkeitä ilmastotoimia ja feminismiä. Erityisen
loukkaavana Niitta mielsi sen, että sivustolla pidettiin transideologiaa
suorastaan naurettavana. Se oli henkilökohtainen loukkaus sillä olihan Niitan
sirutiedostoon merkitty hänen gender-merkinnäkseen genderfluid-demiagender and
demigirl-butchgenderfluid. Kaikki noitten ”kuntokävelijöiden” pääkeskustelijat
olivat nimimerkiltään cis-miehiä jotka avoimesti naureskelivat cis-termille ja
oikeastaan kaikelle mitä Niitta piti arvokkaana.
No, pianpa jätkien nauru loppuisi.
Algoritmi oli tehnyt työnsä noitten saastojen kanssa ja saanut lopulta heidän
henkilöllisyytensä selville. Kolme Helsingistä, kaksi Lahdesta, yksi Turusta,
yksi Vaasasta ja yksi Radanvarsikaupungista. Yksi helsinkiläisistä näytti olevan
nomenklaturan jäsen ja vielä infrastruktuurin kannalta olennaisen tärkeissä
tehtävissä. Hyvyyden Ideologian ylläpitäminen vaati luonnollisesti koulutuksen
keskittämistä yliopistojen yhteiskunnallis-uskonnolliseen suuntaan minkä
seurauksena käytännön taitajia oli varsin vähän. Joten kyseisen miehen
osaamista – valitettavasti – tarvittaisiin jatkossakin ja se pelastaisi hänet.
Kyseinen häiskä vietäisiin sisäministeriöön jossa hänelle annettaisiin
mahdollisuus ottaa itselleen siruunsa lisäys joka eristäisi hänet euroverkosta
kokonaan ja lopullisesti. Samalla hän antaisi sitoumuksen kaikenlaisen poliittisen
keskustelemisen lopettamiseen. Vaihtoehtona olisi hyin asema, avioero ja
perheensä menettäminen.
Mies suostuisi. Kaikki samassa asemassa
olleet olivat suostuneet. Mutta nuo seitsemän muuta. Mitenkäs se ikivanha
iskelmä vähän muunneltuna menikään… hyi hyi vain, huusit ain, muille kättäs
heilauttain…
Datavalvoja Niitta Ilviö oli
järjestelmälle uskollinen ja hyödyllinen palvelija joka tunsi olevansa
unelma-ammatissaan. Yksi hänen elämänsä olennaisista piirteistä jo kauan oli
ollut viha. Viha hänen kanssaan eri mieltä olevia ja erityisesti eri mieltä
olevia miehiä kohtaan. Se, että hänen virkansa antoi hänelle mahdollisuuden
osallistua noiden ihmisten elämän täydelliseen tuhoamiseen toi hänelle joka
kerta valtavan nautinnon. Täydellisen empatiakyvyttömänä hänelle tuhotut elämät
merkitsivät vain henkilökohtaista voittoa. Siksi hän oli loistava työkalu
järjestelmälle.
Niitta ymmärsi myös olevansa pelkuri ja
siksi juuri tämä työ sopisi hänelle. Hän laittoi mielellään alulle prosessin
jossa ihmisen elämä tuhottiin mutta hänestä ei olisi koskaan tekemään asian
vaatimaa likaista työtä itse. Hän tiesi olevansa niitä ihmisiä jotka aikanaan
jossain Neuvostoliitossa olisivat tehneet ihmisistä nimettömiä ilmiantoja ja
katsellut sitten verhonraosta kun mustat pakettiautot hakisivat heidät pois
kotoaan. Yhtä kaikki, hän saisi jälleen yhden voiton lisää. Ja yksi niistä
voitetuista käveli tällä hetkellä asuntoonsa Radanvarsikaupungissa. Tietämättä
vielä että hänen elämänsä oli hetki sitten loppunut.
Radanvarsikaupunki, Rakentavan Keskustelun
Katu, Asuntokompleksi 3, huoneisto 1468
Jalmari aukaisi yksiönsä oven, laittoi
ostokset paikalleen, aukaisi seinällä olevan taitettavan kirjoitustason,
laittoi viestittimensä sen päälle ja aukaisi samalla tölkin Federaaliolutta.
Oluen lisäksi luksusta toi pieni pussi Fed-Marketista ostettuja perunalastuja.
Kun viestitin aukesi, se saman tien tunnisti hänen sirunsa ja rekisteröi hänet Euroverkon
luvalliseksi käyttäjäksi. Jalmari otti oluthörpyn, pläräsi läpi hieman
urheilu-uutisia ja napsautti sitten osoitteeksi erään yhdentekevän osoitteen jossa kaikenlaisen
turhan seassa oli pieni linkki-ikoni joka vei toiselle samanlaiselle sivustolle.
Kaikkiaan viiden välisivuston jälkeen hän
pääsi lopulta klikkaamaan linkkiä joka vei hänet Vastuulliset Kuntokävelijät-sivustolle.
Sivustoon hänet oli tutustuttanut eräs hänen kaverinsa joka sattuman
onnenpotkun kautta oli muuttanut Vaasaan koska hän sai siellä paremman
työpaikan. Jalmari oli osallistunut sivulla keskusteluun nimimerkillä Lokaluuta.
Kaikki sivun vaki- ja ajoittaiset kommentoijat olivat samaa mieltä siitä että
vaikka heillä ei oikeastaan ole tietoa paremmasta niin Liittovaltio on joka
tapauksessa hirviö.
Eräs helsinkiläinen vakikeskustelija oli
ladannut sivustolle kiellettyä kuva- ja videomateriaalia Baltian maista ja Itä-Euroopasta.
Ero Liittovaltio-Suomeen oli järkyttävä. Eniten Jalmaria mietitytti se, kuinka
ihmiset kulkivat iloisen näköisinä ja katse luotuna suoraan eteen. Ei maahan,
niin kuin täällä yleensä. Joka tapauksessa Jalmari ajatteli että vaikka
Liittovaltio ei hyväksynyt väärinajattelua ja hyvin harva uskalsi edes seurata
tällaisia keskustelusivuja niin tuskin se oli kiinnostunut tällaisista pienistä
ja tosiasiassa varsin alistuneista avautumisista jossa ei edes vaadittu väkivaltaa
kenellekään. Siinä hän oli väärässä. Hän klikkasi viimeistä, keskustelusivulle
lopulta vievää linkkiä ja… mitä helvettiä…
Miksi hän ei pääse tuonne sisään? Hän
yritti uudestaan ja uudestaan. Pääsy kielletty. Sitten hän hoksasi yrittää
muita sivustoja jotka eivät olleet virallisen Liittovaltion sivustoja. Pääsy
kielletty. Eingang verboten. Hän mietti hetken ja kävi sitten virallisilla
sivuilla joissa ei tietenkään ollut mitään kommentointimahdollisuutta. Yhteys
toimi aivan normaalisti. Hetken hän ihmetteli että miksi hän ei pääse minnekään
muualle kuin virallisille sivuille. Sitten hän hätkähti, muisti jonkun
kaverinsa joskus sanoneen että ”hyi ei kuulemma itse näe auraansa, mutta kone
näkee”. Hän klikkasi läppärinsä kameran päälle ja katsoi näyttöruutua. Voi helvetin
helvetti…
Samalla kun Jalmari katsoi läppäristään
juuri tuhottua elämäänsä repäistiin yksiön ulko-ovi auki. Olivatko ne
huoltomiehiä? Eihän muilla pitänyt yleisavainta olla? Eivät olleet. Se, minkä
hän hoksasi läppärinsä näyttöruudulta realisoitui nyt muutenkin. Yksiön sisään
marssi neljä jääkaappi-pakastimen kokoista Sisäministeriön erikoisjoukkojen
miestä. Jalmarille ei tullut mieleenkään yrittää minkäänlaista vastarintaa vaan
hän nosti kätensä ylös. Erikoisjoukkojen miehet antoivat tilaa heidän takanaan
tulleelle valtakoneiston olennaisena osana olevan Feminiittajärjestön
upseerille:
Feminiitta katsoi Jalmaria hetken ajan
kuin jotain lattialle pudonnutta näljää joka piti siivota pois. Sitten hän
sanoi:
- Liittovaltiokansalainen Jalmari
Larssonen. Edustan pikaoikeutta. Painotan että tämä ei ole kuulustelu. Eikä
tämä ole oikeudenkäynti. Tämä on tuomion julistaminen. Te olette Hyvyyden
Ideologian vihollinen joten deletoimme elämämme ja jätämme siitä jäljelle vain varjon
jotta voitte toimia elävänä varoitusmerkkinä muille kansalaisille siitä, mitä
väärinajattelusta seuraa. Painotan, että kaikenlainen vastarinta ja
mielenilmaisu on turhaa, tarpeetonta ja merkityksetöntä. Ja tässä teille on
siitä muistutus.
Feminiitta otti taskustaan jotain, joka
näytti lähinnä kynälampulta, osositti sillä Jalmaria ja painoi katkaisinta.
Jalmarin minuus katosi. Hän ei tiennyt, missä hän oli, milloin hän oli ja kuka
tai mikä hän oli. Hän putosi vain loputtomassa olemattomuuden pahoinvoivassa kuilussa
jossa ainoa hänen tajuntansa merkki oli tietoisuus olemattomuudestaan. Kaikki
muu ajattelu katosi ja jäljelle jäi vain jatkuvasti kasvava kauhu. Kuinka kauan
se kesti? Sekunnin? Tunnin? Päivän? Viikon? Jalmari ei osannut sanoa.
Ei se kai ollut kestänyt kuin muutaman
sekunnin. Feminiitta sammutti epätodellisuusaseen ja totesi:
- Niin kuin sanoin, tässä oli pieni muistutus
siitä mitä meillä on teille tarjolla. On viisainta alistua väistämättömään. Alatte
nyt maksaa loppuikänne kestävää velkaa niistä ajatusrikoksista joita olette
tehneet Liittovaltiota kohtaan. Noudattakaa sisäministeriön joukkojen antamia
määräyksiä.
Sisäministeriön mies antoi Jalmarille
kaksi standardikokoista muuttolaatikkoa ja sanoi:
- Pakatkaa noihin se, mitä kuvittelette
tarvitsevanne. Suosittelisin, että suurin osa olisi vaatteita.
- Entä viestitin? Se ei vie paljoa tilaa.
- Sen voitte pitää. Tosin teillä on oikeus
jatkossa päästä vain Euroverkon virallisesti hyväksytyille sivuille. Siru estää
pääsynne muualle. Asuntonne ja työpaikkanne voitte unohtaa. Niitä teillä ei
enää ole.
Jalmari pakkasi kaksi laatikkoa ja siirtyi
sisäministeriön erikoisjoukkojen saattamana itäisen lähiön aivan reunalla
sijaitsevaan rakennukseen joka oli hyitten asuntola. Siellä hänelle osoitettiin
kuuden neliön koppi jossa oli sänky ja hylly johon saattoi laittaa tavaransa. Kun
viranomaiset olivat poistuneet paikalta muut hyit tulivat tervehtimään häntä. Ensimmäisenä
oli hyvin vanha hyi. Hän sanoi:
- Morjens. Minä olen Pörnämön Paavo. En
tiedä, olenko Suomen vanhin hyi koska meillä ei ole yhteyttä muihin hyihin.
Mutta olen 76-vuotias joten ainakin siellä kärkipaikoilla olen. Tervetuloa
tähän asuntolaan, vaikka et varmaan tänne halunnut. Ei meistä kukaan halunnut
mutta vaihtoehtoahan ei ole. Täällä on ruokintapalvelut eli meille tarjotaan
kaksi kertaa päivässä soijasapuskaa. Sinulle annetaan 100 euroa käyttörahaa kuussa
jolla voit ostaa muuta haluamaasi. Niin kuin saippuaa ja sellaista. Tuolta Fed-Marketista.
Suihkuautomaattiin pääset sirun kautta joka kolmas päivä ja pyykkiä voit pestä
samoin sirun kautta kerran kahdessa viikossa.
Vanha hyi nimeltä Paavo oli hetken hiljaa
ja sanoi sitten:
- Jossain vaiheessa, kun tilanteesi
toivottomuus on sinulle lopullisesti realisoitunut tulee mieleesi itsemurha.
Sanon suoraan että se ei onnistu. Niin minä kuin moni muu on yrittänyt sitä.
Siru ei salli sitä. Jos me aletaan viritellä hirttoköyttä tai aletaan työntää
rautalankaa sähkötöpseliin niin siru lyö meiltä älyn ämpäriin ja sen jälkeen
paikalle tulevat feminiitat epätodellisuusaseineen. Järjestelmä ei halua meidän
kuolevan. Se haluaa pitää meidät elävinä varoitusmerkkeinä.
Jalmari pani merkille että hyit eivät
nähneet ympärillään leijuvaa liekehtivää auraa. Paavo hoksasi asian ja totesi:
- Jep. Me emme näe auraamme. Vain toiset
näkevät. Se on pelote. Pelote toisille. Meitähän ei tarvitse enää pelotella.
Meidät on jo murskattu. Mutta tulet huomaamaan, varsinkin kun tuolla kaupalla
käyt että vain me emme ole hyitä. Kaikki muutkin ovat. Saatat tuumia, että
vanha ja katkera hyi puhuu omiaan. Mutta tulet huomaamaan sen. Jätän
hoksaaminsen sinulle. Mutta joka tapauksessa tervetuloa seuraamme. Elämä täällä
ei ole kovin luksusta mutta me sentään keskenämme voimme puhua mitä haluamme.
Sitä järjestelmä ei ole meiltä vienyt.
Muutama viikko myöhemmin…
Jalmari, joka oli pikkuhiljaa alkanut
tottua hyin asemaansa käveli kohti Fed-Markettia. Kävelymatka asuntolasta oli
pari kilometriä. Kun hän lähestyi kaupan ovea, sieltä tuli ulos nuori tyttö joka
huusi:
- Äiti! Tuolta tulee hyi!
Äiti komensi lapsen menemään Jalmarista
nähden toiseen suuntaan. Molemat painoivat päänsä alas ja katsoivat maahan.
Samoin oli kaupassa. Ihmiset kaikkosivat hänestä ja katsoivat maahan. Silloin
Jalmari ymmärsi. He tekivät täysin samoin kun hänkin oli tehnyt hyin
nähdessään. He pelkäsivät. He kaikki olivat hyitä. Ainoastaan Jalmarilla oli
hyin väreilevä aura. Muut eivät sitä tarvinneet. Maa ei tarvinnut vankiloita
sillä koko maa oli yksi suuri vankila.
Silloin Jalmari ymmärsi että järjestelmä oli
voittanut. Se oli voittanut jo aikaa sitten. Mitään toivoa ei enää ollut.