KULTUROINTIA VAPUN HÖYSTÖKSI

- Hyvät kuuntelijat. Täällä vastuuvapautettu Yleisradio. Vappua odotellessa jatkamme ohjelmaamme valistavalla luentosarjalla ”Plumpsis: elämän ilmiöitä ajan akanvirroissa”, jossa sertifikoidut kulturaattorit kertovat tärkeistä asioista edistyksellisestä näkökulmasta. Tällä kertaa kulturaattorina on selitteläätiön ja meitinjyräävän feministispedestetiikan ylivaginaattori Lailatuulikki Yksniitilä. Hän luennoi meille aiheesta työväenluokan lipunkantajatehtävän siirtyminen yhdeltä ryhmältä toiselle ja sen aikaansaama ajattelun positiivinen yleiskehitys, esimerkkinä muuttunut suhtautuminen 1970-luvun iskelmämusiikkiin. Ylivaginaattori Yksniitilä, olkaa hyvä.

- Kiitos. Vappuhan on perinteisesti ollut työväen juhla, ja sillä nimikkeellä sitä edelleenkin usein kutsutaan, vaikka termin todellisuuspohjan voi sinänsä nykyisin kyseenalaistaa. Onhan selvää, että vasemmistolainen ideologia ja tapa ajatella on alun perin kehitetty nimenomaan kansainvälisen solidaarisuuden lisäämiseksi, ja työväestölle tästä oheisseuraamuksena tapahtuva materiaalisen tilanteen parantuminen ei ole ollut suinkaan päätarkoitus, vaan ainoastaan sivutuote prosessissa, jonka myötä yleisinhimillinen ajattelu siirtyy vartioiduista rajoista ja oman, sekä lähipiirin ja kansallisten etujen mustasukkaisesta puolustamisesta laajempaan, hyväksyvämpään ja suvaitsevampaan ajattelumalliin.

- Ikävä kyllä varsinainen työväestö on ollut perinteisesti varsin lyhytnäköinen tässä asiassa ja keskittynyt toimimaan lähinnä kasvavien materiaalisten mahdollisuuksien näkökulmasta. Kun sosialistinen työntekijä on saanut perheelleen talon, auton ja kesämökin, hän onkin muuttunut eräänlaiseksi työläiskapitalistiksi, joka on äänestänyt vasemmistopuolueita lähinnä säilyttääkseen perheensä elintason. Varsinaiset vasemmistolaisuuteen liittyvät yhteiskunnalliset, radikaaliin muutokseen pyrkivät ajatukset eivät ole työväestöä kiinnostaneet, ja työväestö on osoittautunut ajattelutavaltaan valitettavan konservatiiviseksi, suorastaan nationalistiseksi.

- Tämä on käynyt ilmi viime aikoina suorastaan järkyttävällä tavalla, sillä nythän työväestöllä olisi ennennäkemätön mahdollisuus jakaa työllään aikaan saatua hyvää pyyteettömästi kansainvälisille veljillemme ja siskoillemme. Mutta työväestö on suhtautunut tähän historialliseen mahdollisuuteen selkeän vihamielisesti, jopa tavalla, jota ei voi kuvata millään muulla termillä kuin nurkkapatriotismi.

- Onneksi vasemmistolaisen liikkeen ideologisessa keihäänkärjessä tämä tilanne on osattu ennakoida. Näin ollen vasemmistopuolueitten johtotehtävät onkin jo aikaa sitten siirretty epäluotettavalta työväestöltä tiedostavammille, akateemisesti koulutetuille tahoille. Tällä tavoin on onnistuttu estämään vasemmistolaisen liikkeen liukuminen lyhytnäköisesti pelkkiä henkilökohtaisia ja kansallisia etuja ajavaksi ryhmittymäksi ja samoin tällä menettelyllä turvataan tulevaisuudessakin se, ettei työväestön häiritsevä vaikutus pääse estämään edistyksellisen ja kansainvälisen ajattelutavan aina suurempaa osuutta vasemmistolaisessa liikkeessä.

- Koska vasemmistolainen liike on ollut jo pitkään edistyksellisissä akateemisissa käsissä, se on saanut aikaan positiivista ajattelutavan muutosta hyvin moneen elämän ilmiöön. Keskityn luennossani positiiviseen vaikutukseen oman alani, eli meitinjyräävän feministisen spedestetiikan näkökulmasta. Tutkimustyöllämme on voitu osoittaa, että hyvin monet ilmiöt, joita on aikanaan pidetty viattomina ja hellyttävinä, ovatkin vain vastenmielisiä patriarkaalisen yhteiskunnan alistusmuotoja. Esimerkkinä ruodin rikki Anna Babitzinin vuonna 1974 julkaistun kappaleen Pitkätukka Poikafrendi, jota on usein pidetty vain hellyttävänä kuvauksena teinirakkaudesta, mutta kyseessä on jotain aivan muuta. Miettikääpäs kappaleen aloitusta:

”Oot mulle poikafrendi pitkätukkainen,
mä täytän pyyntösi jokaisen,
voin olla nukke taikka pelle taikka hevonen”

- Jo kappaleen alusta käy ilmi, että laulajalle, ja laulajan sukupuolelle yleensäkin on valittu oikeus olla ainoastaan miehisten halujen ja toiveitten täyttäjänä. Tällaista ajattelutapaa on pidetty vielä 1970-luvulla ja valitettavasti osittain myöhemminkin täysin normaalina ja luonnollisena, ja nimenomaan romantiikkaan painottunutta viihdettä on käytetty tämän patriarkaalisen ja konservatiivisen ajattelutavan levittämiskeinona.

- Erityisen vastenmieliseksi asian tekee se, että laulaja on kovin nuori, ja se tarkoittaa, että tytön on lapsesta asti oltava valmis olemaan ”nukke taikka pelle taikka hevonen”, eli pelkästään miehen ja miehisen yhteiskunnan halujen mukaan muovailtavaa muovailuvahaa, ja tytön, ja myöhemmin naisen tulisi vielä olla onnellinen tilastaan.

- On selvää, että taantumuksellisissa ja kouluttamattomissa piireissä on vihjattu, että maahamme rantautuneessa islamissa naista alistetaan vielä huomattavasti voimakkaammin, mutta tämähän on vain selvä osoitus siitä, että ei yhteiskunnallisista asioista pidä tehdä johtopäätöksiä, ellei omaa siihen tarpeeksi laajaa koulutusta ja yhteiskuntatieteellistä näkemystä.

- Suomaisen naisen tasa-arvoon liittyvät kysymykset kuuluvat luonnollisesti tasa-arvo-, sukupuolen- ja naistutkimuksen piiriin ja niitä käsitellään näitten tutkimusmuotojen lähtökohdista. Islamilaisessa kulttuurissa elävien naisten asema luonnollisesti kuuluu toisista lähtökohdista toimivan kulttuurientutkimuksen piiriin, ja nykyaikainen kulttuurientutkimus on osoittanut kiistatta, että kulttuurit ovat tasa-arvoisia keskenään. Meillä on siis oikeus kritisoida vain suomalaisen naisen asemaa. Kritisoimalla islamilaisen naisen asemaa kritisoi eri kulttuurien tasa-arvoisuutta. Yleensäkin on varsin moukkamaista sotkea kahden aivan eri tutkimuksen piiriin kuuluvaa asiaa keskenään. Mutta jatketaanpa kappaletta:

”Oot mulle poikafrendi pitkätukkainen,
mä täytän toiveesi jokaisen,
voin olla kiltti taikka tuhma taikka mahdoton,
leikkaan tukkani tai laitan naamion”

- Niin. ”Leikkaan tukkani tai laitan naamion”. Ihan miten mies vain haluaa. Ja tässä päästään aiheeseen ”läntisen naisen pakkonaamioituminen”. Mitä muuta pakollinen meikkaaminen, hiusten laittaminen ja miestä houkutteleviin asusteisiin pukeutuminen on kuin pakkonaamioitumista. Patriarkaalisen yhteiskunnan vaatimukset pakottavat länsimaisen naisen kulkemaan persoonattomana muotinukkena, ja naista itseään vielä syyllistetään tästä. Aivan kuin hän pukeutuisi ja tällääntyisi näin mukamas omasta vapaasta tahdostaan.

- Länsimainen nainen pukeutuu näkymättömään burkhaan. Islamilaisen naisen burkha on näkyvä, ja se suo mielestäni naiselle suuremman vapauden, sillä se vapauttaa naisen miesten tuijotuksesta ja luo täydellisen ulkonäöllisen tasa-arvon. Tiedän arvostelijoitteni toteavan, että nyt sorruin itse yhdistämään kaksi asiaa, jotka kuuluvat aivan eri tutkimuksen piiriin keskenään, mutta niillä ihmisillä, joilla on asiaan sopiva koulutus voivat luonnollisesti vahvistaa omia tieteellisiä näkemyksiään myös toiseen tutkimusalueeseen kuuluvilla faktoilla. If you know the rules, you can break ´em. Otetaan vielä yksi säe kappaleesta:

“Voin olla sellainen ja tällainen ja kunnollinen”

- Patriarkaalisen yhteiskunnan naista sortava järjestelmä ei ole suinkaan tyhmä. Se antaa naiselle näennäisen vapauden ja valinnan illuusion, jotka kuuluvat kohdassa ”voin olla sellainen ja tällainen”. Mutta mitä ”sellainen ja tällainen” sitten oikeastaan tarkoittavat? Sitä ei selitetä. Ehkä mies sen naiselle selittää. Ja tällöin jääkin jäljelle vain ”kunnollinen”. Ja sitä ei tarvitse selittää, sillä se on ehdoton, miehen sanelema totuus ja käyttäytymismalli. Näihin säkeisiin, jotka nostin tässä esille kiteytyy tämän laulun idea ja synkkä piilosanoma, jonka vain osaava ja koulutettu mieli voi purkaa. Muut säkeet laulussa ovat vain sidetekstiä, joilla pyritään…




…anteeksi, pieni hetki… hei valvomo! Mikä tuo oli!

- Se oli varmaankin vaan virtapiikki tai joku häiriö. Jatkakaa vaan!

- Niin, selitteläätiön ja meitinjyräävän feministispedestetiikan avulla…



- Ei, nyt sinne tuli taas joku häiriö.

- Joo, tää on sabotaasia, me ollaan paikantamassa sitä, jatkakaa vaan, olkaa hyvä.

- Selitteläätiön ja meitinjyräävän femistispedestetiikan avulla kehittynyt musiikkielämä ja erityisesti naispuolinen musiikkielämä on löytänyt nykyisin toisenlaisia lähtökohtia itseilmaisuun. Hyvänä, ja tervetulleena esimerkkinä käyttäisin Mariskan kappaletta ”Suloinen Myrkynkeittäjä”, jossa, sinänsä melko raaoin keinoin eli puoliso murhaamalla muistutetaan, että naisella on kaikki oikeus irtaantua liitosta, mikäli hänen miehensä ei kykene häntä emotionaalisesti ja muilla tavoin tyydyttämään. Naisella on oikeus ajatella itseään subjektina, ja vapautua historiallisesta objektin osasta.

- Samoin Erinin kappaleessa ”Vanha Nainen Hunningolla” on toivottua otetta. On selvää, että vuosikymmenien liitossa naisesta suorastaan ryöstetään hänen naiseutensa, ja sen uudelleen löytäminen toisen suhteen avulla ei ole edes pettämistä, vaan korvaus jostain, mikä naiselta automaattisesti vietiin hänen suostuttuaan patriarkaalisen yhteiskunnan määrittelemiin parisuhteisiin, joita voi pitää eräänlaisena seksuaalisena vankilana, joissa…



- No eihän tästä nyt tule mitään! Täällähän on häirintää jatkuvasti!

- Joo, sori, mutta me ollaan alustavasti paikallistettu se Pinnanmaalle, ja meillä on kyllä melko hyvä aavistus, mistä se tulee. Lähetystehoa on lisätty, jatkakaa vaan.

- Myös Laura Närhen kappaleessa ”Tämä On Totta” on esimerkillinen sanoma. Se on tosin jonkun verran ymmärretty väärin ja luultu, että kappaleessa nainen katuu pettämistään. Tosiasiassahan kappaleessa pyritään luomaan kuulijalle itselleen paha olo sen tajuamisesta,, että minkä ihmeen takia pikkuhiljaa polyamoriaan siirtyvässä yhteiskunnassamme naiselle tulisi tulla katumuksen tunteita seksuaalisen kokemuspiirinsä laajentamisesta. Tietysti mies on pettäessään edelleenkin sika, ja siksi…



- Ja nyt siellä nauraa jo pikkuoravatkin, voi helvetti! Tehkää nyt jotakin! Mullahan menee luento ihan pilalle!

- Se häiriölähetys on paikannettu Huitsinnevadaan, me lyödään lisää tehoja! Jatkakaa vaan!

- Yhteiskunta on itseään korjaava ja kehittävä organismi. Jos se ei suostu kehittymään, se näivettyy. Äsken kertomani oli vain hyvin pieni osa siitä yhteiskunnallisesti välttämättömästä kehityksestä ja ymmärryksen lisäämisestä, jota niin omani, kuin sitä sivuavat tutkimusalat kuten monikulttuuri-, maahanmuutto- ja rasismitutkimus ovat saaneet aikaiseksi. Jatkuva kehitystyö vaatii jatkuvan rahoituksen, ja vaikka lähestymme työväen juhlaa vappua, on hyvin todennäköistä, että mikäli puoluekentän johdossa olisi vielä konservatiivista perinteistä työväestöä, ei tätä rahoitusta olisi tullut ainakaan tässä mittakaavassa ja mahdollisesti ei ollenkaan.

- Johtopäätöksenä totean, että työväenliikkeen tulee ottaa kokonaisuudessaan askel eteenpäin, ja muuttua työväenliikkeestä puhtaasti akateemiseksi vasemmistolaiseksi liikkeeksi. Jo suojellakseen työväestöä työväestöltä itseltään. Näin ollen tulisi niin vasemmisto- kuin muitenkin puolueitten keskuudessa syntyä laaja konsensus siitä, että puolueitten johtotehtäviin jatkossakin tulisi nimittää ainoastaan…



- ETTEKÖ TE PERKELEET SAA TUOTA LOPPUMAAN!



- Hyvät kuuntelijat. Täällä vastuuvapautettu Yleisradio. Vuorossa on nyt ylimääräinen ohjelmasiirtoketjun mittaustauko.

*
*
*

Hotelli Yrjöperskeleen, Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin ja Huitsinnevadan paikallisradion henkilökunnat toivottavat hauskaa ja työväenmielistä vappua.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXVII

1. Hyi meitä & hakusessa poliittinen poliisi

Meitä voiman Pimeällä Puolella olevia nettikirjoittajia on päivitelty viime aikoina aina vaan entistä enemmän, tosin edelleenkin vain yleisellä tasolla, jossain sumussa asustavana hahmottomana pahana, jota ei saa yhtäkään nimeltä mainita, ettei niitä vaan luettaisi. Meille hirviöille annetaan aina vaan uutta paholaisgloriaa ja nythän me ryökäleet ollaan siirrytty pahuuden akselilla jo ihan uudelle tasolle, sillä nythän me jo tuotetaan sotapropagandaa.

Näin ainakin toteaa Suomen valtion, joskaan ei välttämättä kansalaisten virallinen äänitorvi Yle, joka kaivoi tällaista lausuntoa antamaan tutkija Pentti Raittilan, jonka Yle löysi, hetkinen, anskumätarkastan… no enpä olis arvannukkaan… niin, Tampereen Yliopistosta. Ylen jutun mukaan heppu toteaa:

Tutkija Pentti Raittilan mielestä netin vihapuheella luodaan pahimmillaan maaperää tekoihin ulottuvalle väkivallalle. Tästä syystä sitä ei tule vähätellä.

…

Historiallisesti merkittävintä vihapuhetta on aina ollut sotapropaganda. Sillä on ollut oma tarkoituksensa, sillä ihminen ei muuten helpolla lähde tappamaan.

- Se on ollut hyvin systemaattista vihan lietsomista toista kansaa kohtaan. Sillä on luotu maaperää sille, että ihmiset saadaan tekemään väkivaltatekoja toisia kohtaan sodassa, Raittila sanoo.
Hänen mukaansa tämän päivän aggressiivista puhetta ja vihapuhetta pitäisi ajatella samankaltaisen logiikan mukaan.

- Myös sillä voidaan pahimmillaan luoda maaperää myös tekoihin ulottuvalle väkivallalle.

Asiahan on siinä mielessä nurinkurinen, että sotapropagandaa tekevät valtiot, kun ne sotivat tai meinaavat sotia. Eivät ne onnettomat, jotka valtio laittaa sotimaan. Tässä nimenomaisessa asiassa tulee muistaa, että Raittila jättää sanomatta sen, mikä jätetään muutenkin sanomatta, ja jonka aivan hyvin voisi sanoa, eli ”vihapuhetta ei luonnollisesti ole mm. maahanmuuton- ja rasismintutkijoihin kohdistettu perusteltu kritiikki”.

Mikäli Raittila olisi sanonut näin, ei mullakaan olisi hirveästi tarvetta mutista. Mutta nyt vihapuhe pysyy edelleenkin määrittelemättömänä, ainoastaan on selvää, että sen määrittelyoikeus on penttiraittiloilla, jotka haluavat hiljentää erimieliset äänet. Näin äkkiseltään tämä kuulostaa meikäläisen korvaan omia kansalaisia kohtaan kohdistetulta sotapropagandalta, jolla valmistellaan laajempia toimia. Ai höhlä vai? Minä? Varmaankin niin, mutta tulipahan ajateltua penttiraittiloitten logiikalla.

Raittila menee Ylen jutussa pitemmälle ja löytää toisenkin ongelman, joka on minunkin mielestäni kieltämättä ongelma, mutta ehkä hieman eri vinkkelistä kuin Raittilan mielestä. Ongelmana on Raittilan mielestä myös poliisi.

- Minusta nettisivujen ylläpitäjät ovat jo aika hyvin puuttuneet siihen, mutta luulen, että ainakin Ylen esimerkkien mukaan suomalaisella poliisilla olisi kyllä kehittämistä ammattitaidossa tässä asiassa ja asian vakavuuden ymmärtämisessä, Raittila sanoo.

Ongelmahan on siis siinä, että poliisi ei löydä sitä, mikä penttiraittiloitten mukaan väijyy joka kulmalla ja on ihan hetken päästä jo latailemassa lippaitaan. Koska kuulun yksinkertaisempaan väestönosaan, oletan, että poliisin työ ei kuitenkaan ole niin pitkälle poliittisesti tarkoitushakuista kuin vaikkapa Tampereen Yliopiston tutkijan. Näin ollen mieleen tulee ajatus, että poliisi saattaa olla oikeassa ja tutkija panee omiaan.

Joka tapauksessa tutkijan mielestä poliisin menettelytavoissa on korjattavaa tutkijan poliittisten näkemysten suuntaan. Ja tämä haisee poliittisen poliisin kaipuulta. Eihän siinä sinänsä mitään, koska suon sananvapauden myös penttiraittiloille, ja voin todeta heillä olevan oikeuden haluta Suomeen vaikka ikiomaa KGB:tä.

Se, mikä tekee asian taas kimurantimmaksi on Yle. Jos lukija katsoo tarkemmin tuota Ylen juttua, niin siinä ei käsitelty Raittilan poliittista mielipideavautumista pakinana, kolumnina, mielipidekirjoituksena, sarjakuvana tai jonkunlaisena taideperformanssina, vaan asia julkaistiin kohdassa Yle: kotimaan uutiset.

Ylen mielestä kyseessä ei siis ollut poliittinen mielipideavautuminen vaan uutinen. Ja se meikäläistä pikkusen hyytää.

2. Tyvestä latvaan on pitkä matka

Kun puhutaan julkishallinnosta, niin siellä tiedon siirtymistä suorittavalta taholta (jossa actually tehdään jotakin) ylemmälle virasto- ja tutkijatasolle (jossa puhutaan tekemisestä) voi verrata puun kasvamiseen. Se kestää vuosikymmeniä. Tosin julkishallinnollisessa puussa aika ajoin sahataan koko runko poikki ja lääditään tyveen round uppia, ettei häiritsevä realismi pääse haittaamaan ylempiä kerroksia.

Tästä tuli tuoreeltaan hyvä esimerkki. Meinaan, oikeusministeriössä on valmisteilla ihan järkevä ehdotus:

Joskus oikeudessa ei ole helppoa punnita sitä, pitäisikö rikokseen syyllistyneen saada ehdollinen tuomio vai joutua vankilaan.

Oikeusministeriön työryhmä esittää ratkaisuksi yhdistelmävankeutta. Se tarkoittaisi, että rajatapauksissa ehdolliseen tuomioon tulisi lyhyt vankeusjakso.

Ainut ongelma vaan on, että mikä hitto siinä niin kauan kesti? Niin lastensuojelun, poliisin kuin epäilemättä myös alempien oikeusasteitten taholta on annettu jo jokunen kymmenen vuotta viestiä, että varsinkin nuorisorikollisille perä perään jaettavilla ehdollisilla tuomioilla ei ole a) pelotevaikutusta eikä b) kasvatuksellista vaikutusta.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta muistutetaan, että uraansa aloittelevat nuorisorikolliset eivät ole pääosin mitään rakettitieteilijöitä. Sen lisäksi on ongelmana, että heillä on oikeudessa juttuja jonossa, juttujen käsittely venyy, ja kun asenne on evvk, ei heillä ole aina edes kunnon käsitystä, että mistähän jutusta / jutuista se ehdollinen taas räpsähti. Ainoa kouriintuntuva asia heille on se, että ei napsahtaneet hilut kinttuihin tälläkään kertaa, joten ei kun ulos ja harrastamaan.

Ja sitten kun uransa alussa oleva laillisuushaasteinen henkilö aikanaan päätyy käräjille juoksukaljan hausta, katteleekin tuomari sillä kertaa kaverin cv:tä ja toteaa, että nyt tuli pojalle piikki täyteen, vanhat kuprut mukaan laskettuna 3 v 2 kk baakkelsia, olkaa hyvä. Ja heppu ihmettelee, että zwiddu mitä fasismia, kun kaljakeissin pöllimisestä saa tämmöset tuomiot.

Tätä on hoettu alhaalta ylöspäin jo iät ajat, ja tiedon kulkuun menee näköjään se muutama vuosikymmen. Nythän sen on hoksannut jopa oikeusministerimme, joka toteaa, tosin virkansa puolesta varsin varovaisesti, että:

– Tänä päivänä jotkut ehdolliseen rangaistukseen tuomitut kokevat, etteivät he saaneet rangaistusta ollenkaan, kertoo oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r.).

Juu epäilemättä näin on. Ja on ollut jo vuosikymmeniä. Anna-Majan ja hänen edeltäjiensä ei olisi tarvinnut muuta kuin kysyä alakerrasta, että mitenkä se oikein menee. Vaan ei ole kysytty. Nähtävästi nyt joku tutkija on saanut älykkyyskohtauksen ja kertonut oikeusministeriössä, että ei se systeemi mennykään niin kuin suunniteltiin.

Hyvä että on saanut, sen älykkyyskohtauksen. Suorittava taso olis kyllä tiennyt tämän jo vuosikymmeniä sitten, mutta sen antamat viestit lienevät pahasti realismin vääristämiä, joten ei niitä voi ottaa huomioon tehtäessä hallinnollisia päätöksiä.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXVI

1. Haetaan hampaattomia politrukkeja

Hotellin respassa pantiin merkille, että vihapuheen pirua ajetaan taas kansalaisten sielusta pois, tai ainakin sen ajamisesta tykätään kovasti puhua. Tuoreimpana hyökkäyksenä Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti Euroopan neuvoston vihapuheen vastaisen kampanjan, jonka Suomen toteuttajana toimii Plan Suomi yhteistyössä Ihmisoikeusliitto ry:n kanssa. Nopeasti tarkastettuna tämä Plan on ”kansainvälinen kehitysyhteistyöjärjestö, jonka tarkoituksena on kehitysmaiden lasten elinolosuhteiden parantaminen” ja meikäläistä sinänsä hieman ihmetyttää, kuinka suomalaisten puhua mälkyttämisen kyttääminen saa aikaiseksi sanotaammeko kaivoja Afrikkaan, mutta piruakos tässä takertua epäolennaisuuksiin.

Kampanjan nimihän on siis ”Nuoret vihapuhetta vastaan” ja siinä ” koulutetaan nuoria aktivisteja tunnistamaan ihmisoikeuksia loukkaava vihapuhe verkossa ja reagoimaan siihen”. Näiltä aktivisteilta edellytetään seuraavaa:

Olet juuri sopiva, jos olet

- 18–25-vuotias

- sitoutunut ihmisoikeuksiin

- kiinnostunut toimimaan aktivistina koko kampanjan ajan (vuosi 2013)

- aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä


Meikäläinen kun ei ole 18 – 25-vuotias eikä kovin aktivistikaan, niin mullahan tulee mieleen tietysti joittenkin mielestä typeriä kysymyksiä kuten esim. mitä tää ”sitoutunut ihmisoikeuksiin” oikein tarkoittaa? Onko olemassa joku lanketti, jonka allekirjoittamalla voi sitoutua ihmisoikeuksiin? Jos on, niin miksi mulle ei ole tuotu semmosta allekirjoitettavaksi? Minä kun kannatan ihmisoikeuksia. Vaan ehkä sellaista lankettia ei ole, ja ”sitoutuminen ihmisoikeuksiin” tarkoittaa tässä tapauksessa jotain ihan muuta, kuin mitä minä kuvittelen.

Vaan eihän siinä muuta kuin koulutus käyntiin, ja varsin komealtahan se kuulostaakin:

Kampanjassa koulutetaan 18–25-vuotiaita nuoria aktivisteja edistämään ihmisoikeuksia niin verkossa kuin sen ulkopuolella. Samalla herätellään myös suurempaa yleisöä huomaamaan ne vaarat, joita rasistinen ja syrjivä vihapuhe aiheuttaa ihmisoikeuksille, sananvapaudelle ja demokratialle.

Kampanjaan kuuluu sekä verkko- että offline-aktiviteetteja. Tarkoitus on puuttua verkon vihapuheeseen sen monissa muodoissa, keskustelupalstojen rasismista verkkokiusaamiseen. Samalla edistetään tietoisuutta ihmisoikeuksista verkossa sekä medialukutaitoa.

Koulutuksessahan tietysti tulee oppia tunnistamaan vihapuhe, ja sehän on sinänsä helppoa, sillä vihapuheeksihan riittää se, että kyseenalaistaa loistavan monikulttuurisen tulevaisuuden. Luonnollisesti koulutuksessa tietysti etsitään ja epäilemättä myös löydetään myös uusia ja ennen näkemättömiä piilevän vihapuheen muotoja. Onhan kyseessä asialleen omistautuneet opettajat ja kiistatta innokas kohderyhmä joista jokainen haluaa selviytyä kurssin priimuksena.

Ja koulutus käydään, mukavan ikäviä rupatellaan ja keskenään siunaillaan ja sitten sertifikoidut vihapuhepolitrukit lähetetään verkkoon sodan melskeeseen ja taiston tuoksinaan.

Ja tässä päädytään sitten kysymykseen, joka ainakin hotellin respasta katsottuna on koko jutun pääpointti.

Eli mitäs sitten?

Ja vastaus on että ei yhtään mitään.

Kun eiväthän nämä aktivistit mitään poliisin valtuuksia saa. Yksikään turpa ei tukkiinnu heidän käskystään. Heille ei jää muuta keinoa kuin se sama saarnaaminen, jota on jatkettu jo vuosikausia. Ja kun sanotaanko vaikka Hommaforumilla huomataan, että tännehän tulikin opettamaan ihan sertifikoitu 18 – 25 vuotias aktiivinen ja innokas vihapuhe-eksterminaattori, niin forumilla todetaan yhteen ääneen, että nyt hommanatsitkin lopultakin oppivat mitä pelko on ja sen jälkeen päästetään röhönauru.

Ainoa kouriintuntuva vaikutus saattaa olla, että nämä nuoruuden innolla toimivat aktivistit voivat kuormittaa poliisia lisääntyvillä tutkintapyynnöillä ja poliisihan on tästä illman muuta kovasti mielissään, sillä poliisilla ei tunnetusti ole juuri muutakaan tähdellistä tekemistä.

Kouriintuntuvana seurauksena voi tietysti olla tälle nuorten aktivistien porukalle mukava ryhmäytymisen ja yhteishengen tunne, mutta se saataisiin ehkä aikaiseksi halvemmallakin, esim. perustamalla pulaakijalkapallojoukkue.

Eli ns. vihapuhe ei vähene. Eikä sen ole tarkoituskaan vähentyä, sillä ilman muuta vihapuhekin on muuttumassa bisnekseksi. Epäilemättä nämä nuoret aktivistit kirjaavat havaintonsa tarkkaan, jossain ne tutkitaan ja sehän poikii tietysti pari kappaletta tohtorinväitöskirjoja. Ennen kaikkea oletettua ja aina vain laveammin määriteltyä vihapuhetta tarvitaan, jotta saadaan aikaiseksi lisää vihapuhetta vastustavaa koulutusta, ts. työpaikkoja ja siihen tarvitaan tietysti lisää resursseja elikkä rahaa. Ja on helppoa vaatia lisää rahaa vihapuheen vastaisen bisneksen tukemiseen, sillä jos tämän rahoituksen kyseenalaistaa, syyllistyy tietysti vihapuheeseen.

Kaikella tällä rahoituksella voisi vaikka hankkia niitä kaivoja Afrikkaan, mutta sehän ei käy, koska kyseessä on myös kovasti inhimilliset asiat. Kaivoja hankkimalla saa vain auttamisen ilon. Vihapuheen vastaisella kampanjalla saa tuomitsemisen, nenänpieltä pitkin katsomisen ja oikeaoppisen ylimielisyyden ilon.

2. Apukoulu – apulukio – apuyliopisto?

Edelliseen juttuuni kommentoinut Anonyymi lähetti minulle linkin (kiitos, Ano) Ylen uutiseen, jossa siunaillaan sitä, ettei maahanmuuttajia saada tarpeeksi lukioon, ja eihän se semmonen passaa ensinkään, joten asian tiimoilta on sitten valmisteilla ihan lakiin perustuva valmennusohjelma.

Meikäläinen – edelleenkin – kuuluu siihen yksinkertaiseen väestönosaan, joka ei välttämättä kerrasta ymmärrä, joten joudun kysymään, että mikä tässä asiassa itse asiassa ongelmana on? Kun suomalaisetkin nuoret alkavat pikkuhiljaa hoksaamaan, että eihän se lukio ja sitä seuraava maisterinkoulutus välttämättä enää takaakaan mukavaa pikkupomon kunnallista virkaa eikä akateemisen pätkätyöläisen hommat välttämättä kiinnosta, joten ammattikoulutus alkaa kiinnostaa entistä enemmän.

Nähtävästi kyseessä on taas kertaalleen monikulttuurinen kuvainpalvonta, sillä kun ihanaa toiseutta on väen vängällä tänne tuotu, niin sen pitää voida todistaa olevan meille hyödyksi. Ja asiasta huolissaan olevilla ihmisillä on tietysti erilainen käsitys siitä, mitä on olla hyödyksi. Hyödyksi ei välttämättä olekaan asentaja-koneistaja Pätinen, joka tahkoaa maalle riikintaalereita vientifirmassa, vaan hyödyksi on maisterin paikalle koulutettu heppu, vaikkei tietysti sitten oikein tiedetä, että mitä sillä tehtäisiin.

No, oli miten oli, meillä on nyt virallisesti ongelmana se, että lukioon ei saada tarpeeksi maahanmuuttajia ja näin ollen niitä täytyy saada sinne enemmän. Joten sitä varten täytyy kehittää tukipönkkää, johon tietysti tarvitaan rahaa. Omista lukioajoista on kovasti kauan, mutta oletan homman toimivan vieläkin niin, että lukioon pääsy ei tarkoita sitä, että voi saman tien käydä pokkaamassa ylioppilaslakin. Se täytyy ensiksi lukea.

Ja näin äkkiseltään tulee mieleen, että jos lukioon pääsy on jo niin vaikeaa, niin siihen valkolakin saamiseen tarvitaan tietysti vielä enemmän sitä tukipönkkää. Herää kysymys, että ollaankohan me menossa järjestelmään, jossa on sekä lukio että erityisetnisille ryhmille apulukio?

Ja mieleen tulee tietysti vielä se, että eihän ylioppilastutkinto itsessään ole vielä mitään. Koulutusta täytyy jatkaa vielä eteenpäin. Ehkäpä me voimme tulevaisuudessa lukea Helsingin Sanomista human interest-jutun etnisestä erityisryhmäläisestä, joka on apulukion käytyään mennyt apuyliopistoon, valmistunut sieltä avustetuksi maisteriksi ja istuu nyt Helsingin kaupungin virastossa monikulttuurisuusasiantuntijana. Ja juttuhan esitetään tietenkin suomalaisen maahanmuuttopolitiikan riemuvoittona.

Kai tää koko systeemi kuuluu siihen sarjaan että täähän on hei pakko tehdä, sillä jos sitä ei tehdä, niin se jää tekemättä ja se-ei-kertakaikkiaan-käy. Ettekä te rajoittuneet pellet edes näin yksinkertaista asiaa tajua?

3 Ei mitään nähtävää, hajaantukaa

Perussuomalainen Jussi Halla-aho sai sakkotuomion, eikä sen perusteella sitten voinut jatkaa eduskunnassa valiokunnan puheenjohtajana. Kepulainen Antti Kaikkonen sai ehdollisen vankeustuomion, mutta hän voi jatkaa eduskunnassa valiokunnan puheenjohtajana.

Hotellin respassa meinattiin kysyä että wtf ja onko tää sitä kuuluisaa pelin politiikkaa, mutta onneksi kokoomuksen Petteri Orpo totesi, että nää on kaksi ihan eri juttua, joten mieleemme laskeutui syvä rauha.

Tietysti, kun vaivanamme on epätietoisuuden piru nimeltä Ottiatuota, niin tulee mieleen, että oliskos päähallituspuolueilla pelko ilmiöstä Jytky 2.0, ja tässä aletaan alustavasti voidella seuraavaa hallituspohjaa eli KOK / SDP / KEPU. Och SFP, naturligtvis.

4. Miksi demonisoidaan, kysyy Kaisa Korhonen?

Tuli ostettua Iltalehden erikoisnumero taistolaisuudesta. Siinä nyt kukin selvittää asiaa miten selvittää. Koko lehden analysoiminen blogissa olis vähän turhan hikinen homma. Pisti vaan silmään tämä Kaisa Korhosen nimiin lehdessä esitty lausunto:

Ohjaaja Kaisa Korhosen mielestä 1970-luvun vasemmistoradikalismin mustamaalaaminen jättää varjoonsa monet sen aikaisen politiikan saavutukset, kuten peruskoulun ja terveyskeskusten tulon.

Peruskoulusta sinänsä voi olla montakin mieltä, mutta antaa sen olla tällä kertaa. Sen sijaan mietin mahdollisesti alkavaa dementiaani. Tietysti minä olin sinä aikana vielä nyrkillätapettava, ja eniten silloin kiinnosti Mustanaamio ja Tex Willer, mutta menikö se ihan tosissaan niin, että ne olivat taistolaiset, jotka saivat aikaan peruskoulun ja terveyskeskukset? Vastustivatko muut? Kuinka verisesti vastustivat? Keksivätkö taistolaiset idean terveyskeskuksista? Miten hitossa ne onnistuivat tuossa, kun ne olivat kumminkin vain vähemmistön vähemmistön vähemmistö?

Pannaas tohon vielä hieman sen ajan tunnelmaa. Che, sinä tiedät kaikki…

EI KONEKIVÄÄRIÄ EIKÄ LAHTISTA

Tässä Alppilan tapauksessa on viimeisimmät ajat erityisesti sosiaalisessa mediassa kohuttu asiaan liittyvien henkilöitten perhesuhteista ja ihmisten ammatillisista ja poliittisista kytköksistä ja niitten vaikutuksesta nyt meneillään olevassa erään opettajan oikeusmurhassa. Eikä siinä mitään, tämän tyyppistä asiaa voi tietysti selvittääkin ja julkishallinnollisen hyväsiskokoplaamisen voi mielestäni oikein mielellään lopettaa.

Henkilökohtaisesti vain pelkään, että tämän tapahtuman tiimoilta esille tullut laajempi valtakunnallinen ongelma eli koulujen luisuminen yleensäkin pikkuhiljaa anarkiaan jää tässä taka-alalle. Itse asiassa, julkishallintoa varsin hyvin tuntevana luulen, että julkishallinnolle sopii aivan hyvin se, että aletaan taittaa peistä siitä, kuka muutamasta ihmisestä yhdessä koulussa teki väärin vaiko eikö tehnyt vaiko jättikö ehkä tekemättä. Silloin voidaan käyttää menetelmää ”arvostella saa, mutta ei yleistää”.

Julkishallintohan eroaa esmes kersantti Hietasesta sillä tavalla, että kun Hietanen kaipasi konekivääriä ja Lahtista, niin julkishallinto ei niistä paljoa perusta, vaan julkishallinto kaipaa syyllistä. Jos julkishallinnon toiminnassa joku asia kusee, niin silloin ei missään nimessä ryhdytä selvittämään sitä, että mikä systeemissä ehkä on vialla, vaan silloin on etsittävä syyllinen, jonka vastuulle asian voi sälyttää. Kun syyllinen on löydetty ja häntä on rangaistu, niin ongelma on korjattu, eikä asiaan tarvitse enää puuttua. Mikä taas saa aikaiseksi sen, että kyseinen asia kusee jatkossakin ja vielä kahta pahemmin, mutta sehän ei haittaa, sillä silloin yksinkertaisesti etsitään uusi syyllinen.

Suomalainen koulujärjestelmä on jo aikaa sitten muutettu sellaiseksi, että opettajan arvovalta ja toimintamahdollisuudet on viety nollaan ja opettajasta on tehty laillistettu kusitolppa sekä oppilaille että aina lisääntyvässä määrin myös oppilaitten vanhemmille. Tämä saa aikaan sen, että opetus tapahtuu sen mukaan, mitä luokkien häiriköt sallivat. Niin koulu- kuin laitosjärjestelmän ratkaisu ongelmiin on jo pitkään ollut koulutus ja kurssitus jossa aikuiset ihmiset puhuvat liirumlaarumia keskenään, ja jonka lopputulemana on taas uusi ”meillä ei perseillä”-kansio, joka laitetaan opettajainhuoneen tai laitoksen johtajan hyllylle, jolla ei ole yhtään mitään merkitystä yhtään mihinkään ja jonka kansion perusteella teeskennellään, että nyt asiat ovat kunnossa 78:nnen kerran. Todellinen elämä ei osaa lukea kansioita, eikä se niitä saa luettavakseekaan, sillä ne pysyvät hyllyssä joten anarkia ei näistä kansioista vähene yhtään.

Alppilan tapauksen myötä järjestelmä on kyseenalaistettu sen verran laajalti, että julkishallinnon on pakko ruveta etsimään syyllisiä, kun se ei muutakaan osaa. Muuten se joutuisi katsomaan itseään peiliin ja sehän ei käy päinsä. Vaihtoehtoja on lähinnä kaksi:

Ensimmäinen vaihtoehto on että hirtetään opettaja. Tähän viittaa tietysti se, että vaikka poliisi totesi, että mitään rikosta ei ole tapahtunut, niin asia siirrettiin silti valtakunnansyyttäjänvirastolle. Vaikka asiaa tutkivalla poliisilla voikin olla moraali tallella, niin valtakunnansyyttäjän pulaakista löytyy väkeä, jolla moraali antaa kyllä tarvittaessa myöten. Ja kun julkishallinnon itsensä pälkähästä päästävää syyllistä etsitään, tarvetta moiseen löytyy. Jos hirtettäväksi päättyy opettaja, tapahtuu hallinnollinen hirttäminen tietysti rankemmalla tavalla eli potkut vahvistetaan, annetaan tuomio pahoinpitelystä ja muutenkin tuhotaan miehen ammatillinen ura.

Tässä tapauksessa on kuitenkin hiekkaa rattaissa eli ammattiliitto on ilmoittanut panevansa kovan kovaa vastaan. Tällöin on oltava varasuunnitelmana toinen vaihtoehto eli hirtetään rehtori. Tässä tapauksessa tehdään tietenkin hallinnollisen hirttämisen kevytversio, eli rehtorille annetaan joko suullinen huomautus tai rankimmillaan kirjallinen varoitus ja sen jälkeen rehtori jatkaa uraansa.

Toisen vaihtoehdon kohdalla on tietysti ongelmana tapaus Ritva Viljanen, koska meidän kaikkien suuresti arvostama Ritva meni tekemään sen, mitä Ritvan ei yleensäkään pitäisi koskaan milloinkaan tehdä, eli hän avasi suunsa (error) ja meni tukemaan rehtoria ja sitä kautta järjestelmää, jota ilman Ritva olisi Ritva vain eikä The Ritva Viljanen. Näin ollen jos rehtori saa näpeilleen, niin siinä saa Ritvakin näpeilleen ja Ritvan lievähkö henkinen pipi on huomattavasti suurempi tragedia kuin yhden opettajanräähkän tuhottu ura. Kun Ritvan kohdalla puhutaan jo poliittisista sidonnaisuuksista ja puoluetoveriahan ei jätetä.

Mutta joka tapauksessa joku on hirtettävä, sillä syyllinen täytyy löytyä. Muuten joudutaan toteamaan, että vika saattaa olla itse systeemissä ja asialle pitäisi ehkä tehdä jotakin, ja niinhän nyt ei vaan kerta kaikkiaan voi tehdä. Ei täydellisyyttä voi hioa.

Päädyttiin sitten vaihtoehtoon yksi tai kaksi, niin tavallisen rivityöntekijän kohdalla tilanne näyttää huonolta. Sekä kouluissa että omalla alallani alkaa pian tulla halu nostaa tassut pystyyn ja todeta, että tehkääpä mitä lystäätte. Ei kiinnosta lähteä poliisikuulusteluihin moisen asian takia, ei youtubevideon tähdeksi ilman omaa haluaan eikä yleensäkään lähteä julkisuuteen myllytettäväksi sen takia, että kantoi jotain öykkäriä pätkän matkaa niskaperseotteella. Itse asiassa OAJ voisi antaa jäsenilleen määräyksen, että riviopettajat jatkossa pidättäytyvät kaikesta kurinpidollisesta toiminnasta ja keskittävät kurinpidollisen vastuun koulujen rehtoreille, jotka kuitenkin ovat koulujen suurimpia hallinnollisia pomoja. Katsotaan, miten pitkälle rehtoreitten karisma riittää.

Ehkä siinä vaiheessa alettaisiin esittää kysymyksiä, että kannattaisiko järjestelmäkin kyseenalaistaa. Ehkä jopa palata hieman vanhempaan, konservatiivisempaan malliin. Se vanhempi mallihan, joka silloin 1970-luvun alussa hylättiin, meni suurinpiirtein näin:

- Kysymys: toimiiko se?
- check: toimii.
- Johtopäätös:älä räplää.

Ja se uudempi, edistyksellisempi malli, joka silloin otettiin käyttöön on mennyt tähän päivään saakka suurinpiirtein näin:

- Kysymys: Toimiiko se?
- check: Toimii.
- Kateellinen johtopäätös: Mutta enhän minä ole tuota systeemiä kehittänyt. Ne on ne vanhat kävyt. Tehdäänkin toisin.
- Kysymys: Toimiiko se paremmin?
- check: Ei toimi, menee huonommin.
- Johtopäätös: No tehdäänpä toisin vielä enemmän ja oikein urakalla,
- Kysymys: No kai se nyt toimii paremmin?
- check: No ei. Itse asiassa menee ihan vituralleen.
- Johtopäätös: No, väitetään ainakin, että se toimii näin paremmin. Ja jos joku väittää vastaan, annetaan potkut. Onhan ajatus kumminkin niin kaunis.

JOTAIN IHAN MUUTA X

Eli viimeinen Mustanaamio

Mustanaamio istui Pääkalloluolan keittiössä aamiaispöydässä suhteellisen kovassa krapulassa, joi kahvia, järsi meetvurstinäkkileipää ja luki tympiintyneenä Bengali Timesia, jonka nykyisen uutistarjonnan hän tiesi lähinnä aiheuttavan turhaa närästystä. Mustanaamion selkää vihloi ilkeästi, ja sydän antoi esimakua siitä, että ilkeä flimmeri oli taas tulossa.

Huokaisten Mustanaamio kaatoi appelsiinimehua lasiin, otti esiin dosetin ja huuhteli huomattavan määrän llongo-heimon terveyskeskuslääkärin määräämiä lääkkeitä alas nielustaan. Mieli teki viskipaukkua, mutta hän piti vielä hetken kiinni jo kovasti rappeutuvasta vaeltavan aaveen maineestaan ja tuumi, että jos vasta puolenpäivän jälkeen. On tää yhtä helevettiä, tuumi Mustanaamio. Ennen vanhaan tuli aamulla tarkastettua, että pistoolin lippaat on ladatut. Nyt tulee tarkistettua, että dosetti on ladattu. Sic transit gloria mundi ynnä rumia ja karvaisia sanoja, tuumasi Mustanaamio ja päätti kuitenkin kaataa itselleen viskimoukun. Jos ottais sen seuraavan vasta sitten puolenpäivän jälkeen.

Mustanaamio oli viimeisen parin vuoden aikana radikaalisti vähentänyt sankarin hommia ja puoli vuotta sitten lopettanut ne kokonaan. Ikää oli liikaa ja kroppa ei vaan enää antanut myöten. Seuraukset näkyivät, ja pitkään hyvin rauhallisena tunnetussa Bengalissa oli rikollisuus suorastaan räjähtänyt käsiin. Vanhenemisen ja rappeutuvan kropan lisäksi sankaritöitä oli haitannut Bengalin uusi hallinto. Pitkään hallinnut suosittu, järkevä ja asiallinen presidentti Lamanda Luanga oli luopunut virastaan ja jäänyt eläkkeelle jo kymmenen vuotta sitten, ja sattuman kaupalla uudeksi presidentiksi valittu ja samantien itsensä elinikäiseksi presidentiksi julistanut, pohjoismaissa koulutettu Annida Sindemanga oli päättänyt ottaa ohjenuorakseen muualta oppimansa yhteiskunnallisen järjestyksen. Jonka mukaan Bengalin oikeuslaitos heivattiin kerralla ultrahumanistiseen muottiin. Sindemangan Bengalissa ei ollut enää tilaa Mustanaamiolle.

Sehän ei varsinaisesti olisi estänyt Mustanaamiota jatkamasta oikeudenpalvelijan työtään. Hän oli sen verran suosittu. Mutta monissa taisteluissa kärsinyt kroppa ei enää antanut jälkeen. Mustanaamio oli tilanteesta katkera. Jos asiat olisivat menneet niin kuin ne olivat Mustanaamion suvussa vuosisatoja menneet, hän lepäisi nyt Mustanaamioitten sukuhaudassa, jonne hänen poikansa Kit olisi hänet kantanut. Kit olisi vannonut pääkallovalan, ja paikalle kerääntynyt viidakon väki olisi huutanut ”Mustanaamio on kuollut, eläköön Mustanaamio”. Ja sitten Kit olisi jatkanut hänen työtään oikeuden puolustajana.

Mutta ei tämä Kit. Mustanaamio tiesi, että hänen hiljattain 18 vuotta täyttänyt poikansa vieläkin kuorsasi kämpässään. Eihän se ameeba koskaan herännyt ennen puoltapäivää. Pilveäkin se oli eilen taas polttanut ja oli ollut taas aivan möyhyissä. Ei Kitiä kiinnostanut Mustanaamion ura. Se halusi menestyksekkääksi rap-tähdeksi. Voi hyvä Luoja, rap-tähdeksi. Mustanaamion poika.

Sinänsä nulkille musiikkityylinä rap sopi mainiosti, sillä eihän se koijari ollut koskaan oppinut soittamaan edes nokkahuilua ja yleensäkin se omasi kastemadon nuottikorvan. Eihän siinä paljon muuta jäänyt jäljelle kuin rap. Kit yritti kovasti olla ihailemiensa rap-artistien näköinen, ja lopputulema oli varsinaisen huvittava. Ylipainoinen valkoinen wanna be-nigger, joka roikutti housujaan niin, että normaalimpi ihminen kuvitteli hepun selkärangan jatkuvan aina polvitaipeisiin, niin että luonto oli unohtanut tehdä sille reidet väliin. Siihen lisättynä yo man-solkkausta, internetistä opeteltuja sormimerkkejä sekä kertakaikkinen saamattomuus, laiskuus ja löysyys olivat sellainen yhdistelmä, että jos kyseessä ei olisi ollut, ainakin väitetysti, hänen oma poikansa, olisi Mustanaamio ampunut tuon onnettoman räähkän niille sijoilleen ja haudannut muutamaksi vuodeksi muhimaan Pääkalloluolan kompostiin. Olisipahan tuolla ainakin käyttöä täytemaana.

Kouluhan Kitillä oli jäänyt peruskouluun, josta siitäkin se oli saanut päästötodistuksen lähinnä säälistä ja siitä ilosta, ettei nulikkaa tarvinnut koulussa katsella yhtään vuotta ylimääräistä. Koulun alussa pojallahan meni varsin mukavasti, sillä poika oli Pääkalloluolassa kotiopetuksessa ja kotiopettajana toiminut Mustanaamion uskollinen kumppani kääpiöheimon päällikkö Guran osasi kyllä pitää nulikat kurissa ja hoitaa opetuksen niin kuin se kuuluikin tehdä. Poikahan veti todistukseensa pelkkiä kymppejä ja ysejä ja oli silloin vielä kovasti liikunnallinenkin, mikä tietysti tulevalle Mustanaamiolle oli varsin luontaista.

Sitten tuli Annida Sindemangan Bengali, yksityisopetus kiellettiin, ja poika, niin kuin kaksoissisarensa Heloise siirrettiin llongo-heimon yhteiskouluun, josta vanhat ja tiukat opettajat siirrettiin eläkkeelle ja nuoremmille annettiin epäpätevinä kenkää. Opettajien tilalle palkattiin opetus- ja yleishöpedäätiöministeriön hyväksymällä koulutuksella varustettuja opettajia, joista suurin osa oli käynyt viimeistelemässä opiskelunsa Pohjoismaissa.

Kitistähän tuli hyvin nopeassa ajassa riiviö ja koulukiusaaja eli yleensä ottaen ihan pirunmoinen riesa. Koulu otti yhteyttä Mustanaamioon asian tiimoilta ja Mustanaamio luonnollisesti antoi nulikkaa kunnolla selkään. Poika kertoi asiasta koulussa ja Mustanaamion kimppuun hyökkäsi koko Bengalin sosiaalihöpedätiviinen ministeriö. Vankeustuomiolta Mustanaamio säästyi lähinä kansansuosionsa vuoksi, mutta Kit Walker saattoi tämän jälkeen jatkaa öykkärin uraa kaikessa rauhassa. Yo, man, varmasti mäkin pärjäisin Harlemissa. Mulla on niinqu rispektiä. Ja skillsejä, tiätsä.

Mustanaamio oli hetken ajan tuuminut, että Kitin kaksoissisar Heloise ottaisi itselleen Mustanaamion tehtävän jatkamisen, mutta tyttö oli kokenut feministisen herätyksen, hankkinut itselleen rastatukan, muuttanut naamansa Rapalan uistinten mainokseksi ja asui Bengalin pääkaupungissa Mawitaanissa jossain hippikommuunissa ja pyrki yliopistoon lukemaan selitteläätiötä ja telaketjufeminististä jyräävää spedestetiikkaa.

Anti ollakseen, tuumi Mustanaamio jälkikasvustaan. Ei paska punniten parane. Katkerana hän ajatteli, että näinköhän nämä minun kupeistani edes ovat. Diana Palmer-Walkerin YK-komennukset aina vaan venyivät ja venyivät. Mitähän se ämmän räähkä siellä New Yorkissa tälläkin hetkellä puuhaa?

Mustanaamio tuumi, että kyllä jossain päin maailmaa on jo puolipäivä ja kaatoi itselleen toisen, varsin tukevan viskin. Sitten hän meni tietokoneelleen ja katsoi sähköpostin. Tarzan oli lähettänyt hänelle kiitokset viimeisestä. Niin, muutama päivä aikaisemmin oikeutta puolustavien suursankareitten yhteinen kerho eli Helvatun Kovien Mutta Reilujen Miesten Klubi oli pitänyt vuosittaisen tapaamisensa.

Tapaamisessa Mustanaamiosta alkoi tuntua, että hän alkaa olla viimeinen mohikaani. Varsinkin kun klubiin kuuluva Viimeinen Mohikaani oli kasvattanut itselleen kokopitkän tukan ja soitti bassoa detroitilaisessa speedmetal-yhtyeessä.

Eihän Tarzankaan ollut enää aikoihin ollut Tarzan. Heppu oli heivannut apinoitten kuninkaan hommat jo aikaa sitten ja asusteli Englannissa upporikkaana sukunsa tiluksilla ja käytti nimeä Lordi Greystoke. Kartanossaan hän ryyppäsi päivät pitkät Lagavulinia ja kuksi aikansa kuluksi palvelustyttöjä. Muuta liikuntaa ei Tarzan ollut aikoihin harrastanutkaan ja se näkyi kyllä vyötäröllä.

Jerry Cotton oli sentään hyvässä kunnossa, mutta se johtui siitä, että hän teki ahkerasti hommia kanafarmillaan Connecticutissa. Tehtävät FBI:ssä hän oli heivannut jo aikaa sitten, kun ei jatkuvasti lisääntyneet paperihommat enää kerta kaikkiaan huvittaneet. Sen sijaan Tex Willer ja Kit Carson olivat vielä tukevasti järjestelmän palveluksessa. He olivat isoja kihoja FBI:ssä. No, heputhan olivat olleet virkamiehiä jo Texas Ranger-ajoistaan lähtien. Battler Britton taas oli jo vuosikausia lentänyt jumbojettejä, eikä jaksanut puhua muusta kuin hyvännäköisistä lentoemännistä.

Mikki Hiiri oli ollut tapaamisessa varsin vaisu. Hän oli painostuksen alla lopultakin lopettanut yksityisetsivän hommansa ja siirtynyt Ankkalinnan rikospoliisiin. Mikki oli alkanut tehdä töitä rikostutkijana ohjesäännön ja protokollan mukaisesti, ja siitä olivat hänen esimiehensä olleet mielissään. Olihan loistavaa pr:ää saada oman alansa ikoni järjestelmän rulliin. Se ei haitannut, että Mikki ei enää ollut ratkaissut juurikaan rikoksia, koska paperityöt veivät ajan varsinaiselta poliisityöltä.

Mikki kertoi Karhukoplan huomanneen markkinaraon ja ottaneen tilanteesta vaarin. Mukavista ja harmittomista kilikalimiehistä oli nopeasti tullut kovaotteisia gangsteripäälliköitä. Karhukopla oli ammuttanut sekä Mustan Pekan, Mustakaavun että Jopi Jalkapuolen ja nykyään he kontrolloivat koko Ankkalinnan räjähdysmäisesti levinnyttä huumekauppaa. Itse kopla hoiti nykyään lähinnä mafiansa hallinnollisia puolia ja pyrkivät olemaan vähän julkisuudessa. Viimeksi Mikki oli nähnyt koplan jäseniä kyttäyskeikallaan kun limusiinin takapenkille menevä 176-167 oli hoksannut Mikin, laulanut ”been spending most their lives living in the Gangsta's Paradise” ja nauranut räkäisen naurun päälle. Mustanaamion mielestä Mikki oli vanhentunut silmissä.

Superhessu oli viettänyt suurimman osan tapaamisesta tolkuttomassa humalassa. Eikä se ollut ihmekään. Hessulla oli aihettakin olla katkera. Ankkalinnan sosiaalihöpedätiivinen virasto oli viisi vuotta aiemmin todennut, että pelkät pitkät alusvaatteet päällä tehty laillistamaton – joskin toimiva ja suosittu – oikeudenvalvonta saa loppua ja lähetti Ankkalinnan kansalliskaartin pioneerit tuhoamaan superpähkinäpensaat liekinheittimillä.

Tämän jälkeen Superhessu, josta oli tullut nyt Hessu vaan, oltiin viety muutamaksi vuodeksi mielisairaalan suljetulle osastolle. Lopulta pois päästyään Hessu asui surkeassa kerrostaloyksiössä ja hankki leipänsä McDuckDonaldsilla jauhelihapihvejä kääntelemällä. Mikki oli avittanut kaveriaan minkä pystyi, mutta ei virkamiespoliisin varat ihmeisiin riittäneet. Helvatun Kovien Mutta Reilujen Miesten Klubi oli sopinut, että Hessulle perustetaan avustustili, mutta ylpeänä miehenä Hessu oli kieltäytynyt.

Kalle-Kustaa Korkki ja Pekka Lipponen olivat vaihtaneet alaa niin kertakaikkiaan ja tekivät nykyisin filosofisia tulevaisuusskenaarioita Suomen hallitukselle. Rahaa tuli kuulemma niin, että saattoi saunan pesässä polttaa, mutta eivät heput kovin ylpeiltä itsestään vaikuttaneet. Vaikeaa tuntui olevan myös Slemmyllä. Slemmy oli lopettanut Shokki-lehden juontajan hommat ja kääntynyt körttiläiseksi. Slemmy totesi, että nykyisten byrokraattisten pirujen rinnalla hänen tarjoamansa demonit olivat niin kevyttä kamaa, että alan ja ajatusmaailman vaihto ei edes kirpaissut.

Nätti-Jussi ei ollut päässyt tapaamiseen. Hän lähetti sähköpostin Ivalon vanhainkodin vuodeosastolta. Oli todennut, että mukavasti muuten menee, mutta vaipat saisivat vaihtaa vähän useammin kuin joka toinen päivä. Lopuksi klubi oli viettänyt hetken hiljaisuuden Batmanin, Teräsmiehen ja Pecos Billin muistoksi. Kukaan heistä ei ollut halunnut siirtyä julkiselle lainvalvontasektorille ja he olivat tehneet omat johtopäätöksensä. Batman oli ajanut Batmobilellaan alas Grand Canyonista. Robin oli vaihtanut alaa kokonaan ja toimi baarimikkona homobaarissa Gotham Cityssä. Hän ei ollut suostunut enää aikoihin osallistumaan klubin tapaamisiin. Teräsmies oli syönyt satsin punaista kryptoniittia. Pecos Bill sitoi narun oksaan, pujotti sen kaulaansa ja sanoi uskolliselle hevoselleen Myrskytuulelle että yee-haw. Sankareitten aika taisi vaan olla kertakaikkiaan ohi.

Mustanaamio sulki sähköpostin ja totesi että tähän on tultu. Heput ovat joko virkamiehiä, luovuttaneet, pakotettu luovuttamaan tai menneet jojoon. Minun pitäisi jatkaa perinnettä. Aikaisemmat Mustanaamiosukupolvet ovat aina saaneet aikaan uuden Mustanaamion, joka jatkaa vuosisataista työtä. Mitä minä olen saanut aikaiseksi? Prototyyppi-Jonnen ja Akuliinan. Voi helvetti tätä häpeän määrää. Ei ole enää paljon mitään. No, onhan uskollinen ja ammattitaitoinen Guran, mutta ei hänkään osaansa enempään pysty.

Mustanaamio kaatoi itselleen kolmannen viskimoukun ja katsoi samalla ulos Pääkalloluolan ikkunasta. Pääkalloluolaa kohti ajoi parikymmentä panssaroitua miehistönkuljetusajoneuvoa. Jaahah, nyt se sitten tapahtuu, tuumi Mustanaamio, otti viskipullon kouraansa ja läksi ulos. Pääkalloluolan hallintotiloista ilmestyi myös Guran ja seurasi häntä.

Panssariautot ajoivat Pääkalloluolan eteen ja niistä purkautui ulos huomattava määrä hampaisiin asti aseistettuja Viidakkopartion sotilaita. Heidän lisäkseen yhdestä ajoneuvosta tuli ulos jakkupukuinen virkanainen. Hän oli jo kulkemassa kohti Mustaamiota, mutta samalla paikalle tuli vielä maastoauto, josta tuli ulos kolme miestä. Jakkupukuinen virkanainen kääntyi heitä kohti ja aukaisi suunsa.

- Keitäs te olette, ja millä oikeudella te olette täällä?

- Olen Huitsibanebuban Paikallisdemokraatin toimittaja Andeba Lärdäbä ja nämä ovat äänimiehet Hössbäbä ja Perttbulu. Tämähän on ymmärtääkseni julkishallinnon suorittama julkinen tilaisuus, joten meillä on oikeus raportoida tästä lukijoillemme Huitsibanebubassa.

- Hmmh, no, hyvä on, mutta pysykää kauempana.

Virkanainen käveli Mustanaamion eteen ja alkoi puhua:

- Christopher Walker, alias Mustanaamio, alias Fantom, alias Vaeltava Aave alias Urja. Olen täällä Bengalin oikeushöpedätiivisen ministeriön edustajana ja tehtävänäni on tehdä loppu laittomasta oikeusvalvontatoiminnastanne. Olette syyllistyneet huomattavaan määrään rikollisten kiinniottoja ja vapaudenriistoja ilman laillista oikeutta, vaikka rikolliset onkin kyllä todettu oikeudessa jälkeenpäin syyllisiksi. Lisäksi te olette syyllistyneet huomattavaan määrään törkeitä pahoinpitelyitä, joista meillä on todisteena noin tuhat valokuvaa rikollisten leukapielistä, joihin olette iskeneet nyrkillä Pahan Merkkinne.

- Lisäksi asutte alueella, johon ei ole tehty voimassaolevaa asemakaavoitusta, ja olette rakentaneet, tai sukunne jossain vaiheessa on rakentanut tänne asuinrakennuksia, joihin ei ole koskaan anottu minkäänlaista rakennuslupaa. Lisäksi te ette ole koskaan ole tehneet veroilmoitusta, vaikka tiedämme, että teillä on Pääkalloluolassa hallussanne huomattava omaisuus, ja sen lisäksi vielä maaomaisuutta ulkomailla, mm. Walkerin Kieleke Yhdysvalloissa.

- Vaadin, että tulette mukaamme vapaaehtoisesti, tai mukanani olevat Viidakkopartion sotilaat ovat pakotettuja käyttämään äärimmäisiä voimakeinoja.

Guran käveli Mustanaamion viereen ja sanoi:

- Ei helvetti Mustis. Ei suostuta. Pannaan hanttiin.

Mustanaamio laittoi kätensä Guranin olkapäälle ja totesi väsyneesti:

- Ei Guran. Sinulla on vielä elämä heimosi luona. Minun aikani on ohi. Sankareitten aika on yleensäkin ohi. Minä olen sammuttanut monta tulipaloa, mutta olen sammuttanut ne väärin. Nyt on Järjestelmän aika. Se ei kylläkään sammuta yhtään tulipaloa, mutta sytyttää monta oikein. No, mitenkäs on, virkanainen? Hilut kinttuihin ja vankilaan? Vai tuleeko nappituomio?

- Eihän toki. Teillä on kuitenkin, syistä, joita minä en kylläkään ymmärrä, melkoinen kansansuosio. Teidät viedään erityisvartioituun vanhainkotiin. Teistä pidetään hyvä huoli, ja siellä on virikkeellistä toimintaa. Siellä mm. harrastetaan pitsinnypläystä, halinallenheittoa, naurujoogaa sekä opetellaan puhumaan horinmummoa.

- No eihän siinä mitään sitten. Ei muuta kun mennään.

Mustanaamio riisui pistoolivyönsä ja ojensi sen Viidakkopartion upseerille. Sen jälkeen hän siirtyi saatettuna panssaroituun ajoneuvoon. Guran jäi katselemaan poistuvien ajoneuvojen nostattamaa pölypilveä. Samassa Mustanaamion poika Kit löntysteli vastaheränneenä ulos pääkalloluolasta. Hän kysyi:

- Hä? Mitä noi oli? Missä äijä on? Mulla on nälkä. Ei kai mun itte tartte ruveta syömistä väsäämään?

Guran ei viitsinyt kiinnittää huomiota päänsisäistä rap-unelmaansa elävään kävelevään turhuuteen. Hän siirtyi Pääkalloluolan kirjastoon ja kirjoitti viimeisen Mustanaamion päiväkirjaan viimeisen luvun:

”Viimeisen Mustanaamion psta kirjoittanut Guran: Mustanaamioitten satoja vuosia kestänyt suku eli, kukoisti ja palveli ihmiskuntaa, mutta ihmiskunnalla ei ollut hyvä olla, jos sillä ei ollut paha olla”.

Sitten Guran sulki kirjan ja käveli pois Pääkalloluolasta. Hän antoi paikalle jääneelle Andeba Lärdäbälle muistitikun, joka sisälsi kopiot kaikkien Mustanaamioitten päiväkirjoista ja totesi, että teepä hänellä mitä lystäät. Sen jälkeen hän poistui paikalta taakseen katsomatta. Sankareitten aika oli lopullisesti ohi, ja virkamiesten aika oli alkanut.

TEORIAA JA KÄYTÄNTÖÄ

Alppilan tapaus pyörii yhä monilla huulilla ja niin tietysti pitää pyöriäkin. Hotellin respasta katsottuna tämän tapauksen jälkipuinnissa ovat vastakkain teoria ja käytäntö. Asiaan liittyvä teoriahan menee niin, että 1970-luvulta alkaen päätettiin, että opettaja ei ole enää autoritäärinen kurinpitäjä, vaan hänestä tulee oppilaitten kaveri ja ohjaaja, joka opastaa oppilaita niin sanoakseni samalta viivalta, ei yläpuolelta sanellen.

Tämän teorian mukaan tietysti myös eteen tulevat ristiriidat ratkaistaan keskustellen, tasapuolisesti molempia osapuolia kuunnellen ja yhteisen, toimivan kompromissin löytäen. Ja näinhän tietysti koulutetaan nuorista neuvottelu- ja sovittelutaitoisia kansalaisia. Ei kuulosta hassummalta, ei yhtään.

Yhtälössä vaan on pieni vika. Siinä on oletusasetuksena se, että kusipäitä ei ole olemassa. Ja siihenhän se kaatuukin. Kun aikanaan ns. nuorisokuria löystettiin, alkoi samaan aikaan ns. nuoriso-ongelma. Vastauksena kuria löystettiin lisää, ja nuoriso-ongelma paheni. Jolloin luonnollisesti päätettiin löysätä lisää, ja ongelma ei kun paheni vaan. Ongelmaa on tutkittu monelta kantilta alkaen maaltamuutosta päätyen viimeisimpään lamaan, mutta en muista, olisiko kurin löystymisen ja ongelman pahenemisen yhteyttä tutkittu koskaan. Ehkä sitä ei halutakaan tutkia, sillä silloin kyseenalaistettaisiin teorian toimivuus.

Niitä ihmisiä, joitten mielestä teoria sanelee käytännön, ja jos käytäntö ei vastaa teoriaa, vika on käytännössä löytyy tietysti paljon. Yleistä heissä on, että käytännön kanssa he eivät välttämättä ole kovinkaan paljon tekemisissä. Yksi voimakkaasti teoriaa puolustava henkilö on Iltalehden toimittaja Mari Pudas, ja hän onkin avannut asian tiimoilta sanaisen arkkunsa.

Pudas aloittaa:

Nettiadresseissa yli 150 000 ihmistä toivoo opettajan saavan työnsä takaisin. Sen samaisen opettajan, joka ei kestänyt lapsen suunsoittoa vaan kävi häneen käsiksi. Onhan se maan tapa.

"Se kerjäsi sitä" pätee niin nakkikioskitappeluihin kuin meidän suomalaisten mielestä myös kouluihin. Että kun joku tarpeeksi aukoo päätänsä, niin väkivaltaan saa turvautua.

Ihan ensittäin täytyy todeta (itsellä kun tämän tyyppisistä asioista on nimenomaan sitä käytännön kokemusta), että toimittajalla menee sekaisin voimankäyttö ja väkivalta. Olenhan minäkin tuon videon nähnyt, ja opettaja harjoitti siinä voimankäyttöä. Vielä täysin oikein. Henkilö A siirrettiin paikasta B paikkaan C nopeasti ja tehokkaasti niin että jalat eivät maata tavanneet ja henkilö A:lle ei tullut minkäänlaisia vammoja. Tämä on voimankäyttöä. Jos opettaja olisi käyttänyt väkivaltaa, henkilö A söisi huomattavan pitkään vain vellejä ja puuroja, jotka taas toimittajalla ovat hieman sekaisin.

Koska oma ammattini sivuaa opettajan ammattia varsin voimakkaasti, tulee tuosta Pudaksen avautumisesta myös mieleen kysymys, että mikä ihmeellinen oletusasetus on, että opettajan tulisi sietää lapsen suunsoittoa? Kyseessä kun ei ole mikään kerran vuodessa tapahtuva poikkeustapaus vaan hyvin ikävää koulujen arkipäivää. Ymmärtääkseni koululla on myös kasvatuksellinen tehtävä, ja sellaiseen kuuluu myös ihmistapojen opetus, mikäli oppilaalla niitä ei vielä satu olemaan hallussa.

Ja noin kasvatuksellisessa mielessä on tietysti vielä varsin typerää opettaa nuorelle, että hän voi käyttäytyä toisia ihmisiä, myös päätä pitempiä ja 40 kiloa painavampia kohtaan kuin pullopersesika. Meinaten, siellä elämän nakkikioskeilla tällainen heppu löytää hyvin nopeasti suunsoitolleen kaverin ja oppii mitä on, kun päätä särkee.

Pudas jatkaa:

Opettaja on auktoriteetti, mutta ei auktoriteettia pitäisi hankkia hauista näyttämällä. Jos opettajakoulutuksessa ei osata kertoa, miten se auktoriteetti ja kunnioitus hankitaan, pitää koulutuksen sisältöön puuttua.

Ja tämähän osoittaa Teoriaan Uskovan ihmisen syvää luottamusta yliopistokoulutukseen. Mutta yliopistokoulutuksessa ei ole osiota ”opintoviikot 40 – 52: auktoriteettia paperista” eikä osiota ”opintoviikot 88 – 96: lukemalla kunnioitusta”. Opettajaksi opiskeleva voi toki hankkia itselleen yhdeksännen danin mansikanväriset aurinkolasit puhejudossa, mutta kun roikkuperseinen jätkänryökäle sanoo hänelle silti koulussa että haista sinä vittu, minä teen mitä lystään, niin mitäs sitten.

Mikäli oppilaan häiriökäyttäytyminen koulussa menee siihen malliin, että sen kanssa ei kertakaikkiaan tulla toimeen, niin hänet voidaan sijoittaa laitokseen. Mutta, yllätys yllätys, laitoksissa ei olla yhtään sen fiksumpia eikä verbaalisesti taitavampia kuin opettajakunnassakaan. Laitoksella on yksinkertaisesti kovemmat valtuudet, ja niihin kuuluu myös voimankäyttö. Tosin meiltäkin sitä ollaan viemässä eli mekin ollaan siirtymässä pelkkään puhejudoon, mutta se on jo eri tarina.

Annetaanpa Pudaksen jatkaa:

Mutta jos jo lapsuudessa nähdään roolimallin turvautuvan väkivaltaan ongelmatilanteissa, niin miten nämä lapset toimivat aikuisina? Ainakaan kynnys vetää sitä ärsyttävää tyyppiä turpaan ei nouse. Oli se sitten nalkuttava puoliso tai taksijonossa etuilija.

Ensinnäkin voi todeta, että uraansa aloittelevalle kouluterroristille opettaja ei ole roolimalli. Hän etsii roolimallinsa muualta. Ja väkivallan käyttöä ongelmatilanteissa hän ei suinkaan opi opettajalta, vaan se on hänellä kyllä hallussa ihan ominkin neuvoin. Vaan aika mahtavia aasinsiltoja toimittaja osaa kehittää, kun opettaja saa aikaan yhdellä niskaperseotteella tulevia vaimonhakkaajia.

Tietysti toivoisin tavallani, että Pudas olisi vuodatuksessaan oikeassa. Silloin meidän vaan tulisi asua ”jos ois”-maailmassa, ja siellä ei olisi perseilijöitä. Ehkä Pudas elää siinä maailmassa, mutta hänellekin tekisi välillä hyvää laskeutua tänne reaalimaailmaan. Joka toimii käytännössä. Ei teoriassa.

Tässä Alppilatapauksessa mukana olleen opettajan poliittista kantaa emme tiedä. Ja hyvä niin, koska eihän sillä ole mitään tekemistä asian kansssa. Se ei estä toimittaja Pudasta tekemästä avautumisensa loppuun poliittisia johtopäätöksiä:

Ei olekaan mikään ihme, että kaikista puolueista juuri perussuomalaiset ovat pitäneet asiasta isointa ääntä. Käteen puristettu nyrkki on sitä suomalaisuutta, jota täytyy vaalia. Perkele.

Tästä saa tietysti jokainen tehdä ihan omat johtopäätöksensä. Ette te siihen apua hotellin respasta tarvitse. Aikuiset ihmiset.

Mutta laitetaan loppuun vielä toinen asiaan liittyvä uutinen eli Poliisi ei epäile Helsingin Alppilan yläkoulun opettajaa pahoinpitelystä.

Poliisi toteaa:

Opettaja ei ole aiheuttanut tässä kipua, ei vahingoittanut terveyttä eli tässä ei täyty pahoinpitelyn tunnusmerkistö.

Ja juttu viedään silti syyttäjälle.

Työni puolesta tiedän, että mikäli jossain asiassa selvitään ilman kallista oikeusprosessia, eikä aihetta viedä juttua syyttäjälle ole, niin juttua ei sitten todellakaan viedä syyttäjälle, sillä oikeuslaitos on muutenkin niin kertakaikkisen ruuhkautunut.

Jos rikosta kerran ei ole tapahtunut ja sen poliisikin toteaa, niin herää kysymys että miksi ihmeessä?

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XXXV

1. Taustamöly ja pikkuoravat

Hotellin respassa tuli törmättyä varsin mainioon tiedostavaan avautumiseen, jossa Aamulehden toimittaja Tuomas Rimpiläinen kouluttaa suvaitsematonta kansanosaa. Kirjoitus on nimeltään Internetin Rasistinen Taustamöly ja se kannattaa ehdottomasti lukea.

Kirjoituksesta voi päätellä, että toimittaja on toimittajan työssään niin sanottu maahanmuuttovalistaja, ja hän on saanut työstään varsin kyistä palautetta. Näyttää vaan siltä, että palaute ei ole ollut kunnollista niin sanottua vihapalautetta eikä esmes henkilöön kohdistuvaa uhkailua. Kyllä toimittaja olisi muistanut ne mainita.

Sen sijaan kyseessä lienee jotain vielä pahempaa, eli toimittajaa ei ole otettu vakavasti. Hän ei voi vedota edes mihinkään marttyyriasemaan. Hänen maahanmuuttovalistukseen on vastattu kommenteilla, jotka toimittajan korvissa kuulostavat pirullisen ilkeältä pikkuoravien naurulta.

Hei, kuu-ukko! Ei pidä sinun sureman!
Tämä utopia hetkessä valmistuu
ja sen määränpää on kuu!

Mikäli toimittaja valitsee itselleen maahanmuuttovalistajan roolin, etenkin turboahdetun mitään kyseenalaistamattoman sellaisen, niin hän saattaa aika ajoin saada ikävää palautetta. Erityisesti tahoilta, jotka eivät varsinaisesti sulata maahanmuuttovalistusta vaan käyvät maahanmuuttokeskustelua. Toimittaja kyllä tietää nämä tahot. Näitähän ovat esmes Hommaforumi, blogirintama sekä jopa muutama kansanedustaja, mutta näitten kansanedustajien maahanmuuttokeskustelun esteenä on vielä hallituskoalition kokoinen sussiunakkoo ja voihyväisäkuitennii.

Joka tapauksessa näillä tahoilla esitetään kysymyksiä, joihin valistajan roolin ottaneella toimittajalla tulisi luonnollisesti olla vastaus. Mikäs valistaja hän muuten olisi? Kysymyksiä ihan yksinkertaisimmillaan ovat vaikkapa seuraavat:

- Ihanko oikeasti se Suomen heikentyvä huoltosuhde paranee sillä, että maahan köijätään ulkomailta luku-, kieli- ja ammattitaidotonta väkeä sosiaalihuollon elätettäväksi?

- Mikä tässä tänne köijätyssä porukassa on niin ihmeellistä, että heidän väkimääräänsä nähden suhteeton osa erityisesti väkivalta- ja seksuaalirikoksista yritetään jatkuvasti selittää merkityksettömäksi, ja miksi näitä rikoksentekijöitä ei voi karkoittaa maasta?

- Oliko Suomella ihan oikeasti velvollisuus olla yleismaailmallinen sosiaalitoimisto?

- Mikäli tämä velvollisuus on, niin kuka sen antoi, ja mikä on piikin raja? 50.000? 100.000? Puoli miljoonaa? Miljoona? Kaikki? Määrittelemätön piikki on avoin piikki.

Toimittajalla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin. Eikä hän edes halua keskustella näistä kysymyksistä. Sillä tietäähän hän vallan hyvin, että jos hän vastaa noihin kysymyksiin maahanmuuttovalistuksen mukaisen epistolan mukaan, ei reaktio ole edes mitään kunnon vihaa. Vaan huvittuneisuutta. Häntä ei oteta tosissaan. Reaktio kuulostaa toimittajan korvissa taas pirullisen ilkeältä pikkuoravien naurulta.

Hei, kuu-ukko! Ei pidä sinun sureman!
Tämä utopia hetkessä valmistuu
ja sen määränpää on kuu!

Näin ollen toimittajan on helpompi tehdä katkeroitunut kirjoitus päässään kehittämistä katkeroituneista ihmisistä, joille hänen on helppo vuodattaa omaa katkeruuttaan siitä, että häntä ei ole otettu vakavasti. Eihän hotellin respassa oikeastaan olisi tähän vuodatukseen edes viitsitty puuttua, mutta siinä on kumminkin jotain hyvin positiivista. Heppuhan heittää pyyhkeen kehään. Hän toteaa, että ei meistä piruista eroon valistamalla pääse. Niin pitkällä hän ei vielä tosin ole, että siirtyisi valistamisen sijasta keskusteluun ja yrittäisi vaikkapa löytää vastauksia ylempänä esitettyihin kysymyksiin, jotka ovat esitetty hyvin, hyvin monta kertaa. Toteaapahan vaan että ollaanpa me paskaa porukkaa.

Toimittaja tietää työnsä olevan vaikean. Hän voi toki todeta, kerta toisensa jälkeen, että Ne ovat olemassa, Ne ovat vastenmielisiä, Ne ovat putkinäköisiä ahdasmielisiä luiskaotsia ja Ne vaahtoavat turpa kuolassa rasistista ihmisvihaa.

Mutta hän en voi oikein sanoa, että keitä Ne ovat, mistä Ne löytyy, ja missä Niitten kirjoituksia lukemalla voi todeta nämä toimittajan väitteet todeksi.

Sillä toimittaja tietää, että silloinhan aina useampi ihminen innostuisi lukemaan Niitä. Ja sillä toimittaja edesauttaisi sitä, että hän pikkuhiljaa muuttuu itse internetin taustamölyksi. Ja toimittajan korviin tulisi aina vain lisää jotain, joka kuulostaa niin pirullisen ilkeältä pikkuoravien naurulta.

Hei, kuu-ukko! Ei pidä sinun sureman!
Tämä utopia hetkessä valmistuu
ja sen määränpää on kuu!

2. No enpä olis arvannukkaan

Sehän ei sitten suuri yllätys ollut, että Alppilan yläasteella niskaperseotetta käyttänyt opettaja sai potkut. Ja hepun toimia tutkii poliisi. Tosin poliisihan tutkii olosuhteitten pakosta, kun kerran tutkintapyyntö on jätetty. Jos yhdestä niskaperseotteesta tulee ihan oikeasti syyte, niin oman urani aikana tekemäni voimankäyttö antaa perusteen ainakin kolmeen peräkkäiseen teloitukseen.

Tätä asiaa on käsitelty esim. Hommaforumilla varsin kattavasti. Totean vain omalta osaltani, että joka anarkiaa tilaa, se anarkiaa saa. Niin luokkahuoneessa kuin laitoksen osastolla on faktana se, että kummassakaan ei ole valtatyhjiötä. Jos valta ei ole henkilökunnalla, niin se on paikan röyhkeimmällä kusipäällä. Joittenkin mielestä se lienee tavoiteltava tila.

Jos lukija luulee, että vaikka koulu on ehkä sekaisin, niin kyllä perseilyn sentään lastensuojelulaitoksissa saa loppumaan, niin valittaen ilmoitan, että uuden lastensuojelulain ja erityisesti sen tulkinnan ja ennakkotapauksien pelon vuoksi laitokset ovat enää muutaman piirun päässä koulujen tilanteesta. Pian voidaan todeta niin, että mikäli perseilevä koulun oppilas siirretään koulun anarkiasta laitokseen, hän siirtyy vain yhdestä anarkiasta toiseen. Sillä erotuksella että se toinen anarkia maksaa veronmaksajille vähintään 300€ per vuorokausi. Milloin voi tietysti kysyä, että maksaako tää enää vaivan.

Jussi Halla-aho on tehnyt asian tiimoilta kirjallisen kyselyn, ja nyt odottaisin muilta poliittisilta ryhmiltä kerrankin lautamiesjärkeä, että he eivät panisi asiassa hanttiin vain siksi, että asian toi esille perussuomalainen. Tietysti koko kyseinen Alppilan farssi on lopputulemaa tietystä ajattelutavasta, jota vanhat valtapuolueet edustavat. Vanhojen valtapuolueitten täytyisi pystyä ottamaan itseään niskasta kiinni ja kerrankin tunnustaa, että ei se systeemi ehkä ihan toiminutkaan niin kuin ajateltiin ja ”ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme”-metodi ei sittenkään aina riitä.

Irtisanotulle opettajalle voi antaa henkistä tukea adressin muodossa. Eihän adresseilla mitään muuteta, mutta näkeepä heppu, että ei ole ihan yksin. Tätä kirjoittaessani siihen on tullut parituhatta nimeä lisää.

Varsinaisen tuen hepulle sitten saa antaa ammattiliitto. Nyt olisi aika etsiä käsiin ne liiton lakimiehet, jotka syövät aamiaisekseen puoli kiloa raakaa lihaa. Ja ne varmaan ensimmäisenä katsovat irtisanomismenettelyä, ja kysyvät, että onko opettajalle annettu menettelyn mukaiset suullinen huomautus ja kirjallinen varoitus. Ja huomaavat että ei ole. Ja siitä onkin hyvä aloittaa. OAJ:llä on nyt näytön paikka, sillä jos se ei toimi nyt, niin se vahvistaa opettajille lainsuojattoman aseman.

VÄÄRISTYMÄVYÖHYKE

Tulipa törmättyä pääsiäisenä uutiseen, jossa helsinkiläinen opettaja oli kantanut turpaansa rääpineen teinin pois koulun ruokalasta ts. tehnyt työnsä, ja opettajan esimiehenä toimiva koulun rehtori kiitti työnsä tehnyttä opettajaa tekemällä hänen toiminnastaan tutkintapyynnön poliisille ja aikomalla irtisanoa opettajan.

Tämänkertainen kirjoitus ei varsinaisesti koske tätä tapahtumaa, mutta todetaan nyt pari asiaa, mitkä on tullut todettua ennenkin. Eli tapahtuman tiimoilta on tullut kovasti vaatimuksia siitä, että opettajille pitää palauttaa vanhat valtuudet. En pane hanttiin ollenkaan, mutta muistutan, että valtaosa opettajista on kylläkin naisia, miesopettajatkaan eivät kaikki ole välttämättä chucknorriseja ja perseilevät teinit ovat likimain aikuisen kokoisia. Toisin sanoen, jos opettaja toteaa teinille, että nyt mulla on valtuudet, niin teini kysyy että mitähän meinasit niillä tehdä. Jolloin opettaja toteaa että olipahan pirun hyvä kysymys.

On myös esitetty vaatimuksia, että kouluihin pitää palkata vartijoita. Hyvä pointti tämäkin, en kiistä. Nyt on vaan niin, että ensimmäisen kerran kun vartiopari lyö jonkun räyhäävän roikkuperseen nippusiteisiin rauhoittumaan muutamaksi tunniksi (kouluissamme kun ei ole vuosikymmeniin ollut enää karsseria), niin iltalehtien lööpit hoilaavat hoosiannaa, koulun rehtori erottaa vartijat ja toteaa lehdille, että puhejudoa me kyllä tarkoitimme.

Kun itselläni on työhöni noin neljännesvuosisadan ajan liittynyt myös kurin ja järjestyksen ylläpitäminen, voisin nykytilanteesta todeta, että kansa on nyt saanut sitä, mitä joku muu on tilannut, eli melkoisesta osasta peruskoululaisista tulee nykymeiningillä itseään täynnä olevia, ihmisille haistattelua koskemattomana ja loukkaamattomana ihmisoikeutena pitäviä ja elämäntaidoiltaan onnettomia kermaperseitä. Jos tilannetta halutaan muuttaa, se vaatii lakimuutosten lisäksi myös tyypit, jotka pystyvät pistämään ne muutokset voimaan. Se vaatii myös, että oikeus käyttäytyä kuin pullopersesika ei ole loukkaamaton ihmisoikeus. Yhtä kaikki, jos muutos tehdään virallisesti tänään, se alkaa lopullisesti toimia vasta sukupolven kuluttua. Hajottaminen on nopeaa, rakentaminen hidasta. Mitäs tilasit, sanoi artisti.

Tuo tapahtuma koulussa toimi lähinnä herätteenä muutamille ajatuksille aiheesta ”vääristymävyöhyke julkishallinnollisen johtotason ja suorittavan tason välissä”. Yllä mainitussa tapauksessa johtaja eli rehtori on toiminut suhteessa suorittavan tason työntekijään eli opettajaan juuri niin kuin kelpo julkishallinnollisen johtajan kuuluukin toimia eli heittänyt tyypin surutta susille. Tällä hän tietysti pyrkii suojelemaan omaa ahteriaan.

Lisäksi tulee muistaa, että rehtori on työssään järjestelmän edustajana. Toimintasuuntana ylhäältä alaspäin. Hän ei kyseenalaista järjestelmää. Epäilemättä hänenkin koulustaan löytyy järjestelmän vaatimat ”meillä ei kiusata-”, ”meillä ei perseillä-”, ”meillä ei haistatella- ” ja ”meillä ei edelleenkään kiusata osat 2, 3 ja 4”-kansiot. Varmaankin siinä koulussa, niin kuin monessa muussakin koulussa, on tehty järjestelmän vaatima työ oppilaitten ja opettajien työrauhan turvaamiseksi. Ja järjestelmässä tehty työ tarkoittaa kirjoitettua ja mapitettua tekstiä. Niskaperse-otetta käyttänyt opettaja on osoittanut, että järjestelmän riittävänä pitämä kirjoitettu ja mapitettu teksti ei riitäkään, joten hän on silloin kyseenalaistanut järjestelmän toiminnan.

Oman pitkäaikaisen julkishallintokokemukseni aikana olen huomannut, että julkishallinto ei ole enää pitkään aikaan halunnut palkata johtotehtäviin voimakkaita persoonia, vaan mieluummin mahdollisimman värittömiä byrokraatteja, joilta ei loppujen lopuksi vaadita muuta kuin sen, että hän ei kyseenalaista järjestelmän erehtymättömyyttä ja hän noudattaa järjestelmän ylhäältä päin saneltua toimintaepistolaa kirjaimellisesti ja vaatii sen ehdotonta noudattamista myös muilta. Ja kun tämän epistolan ovat kirjoittaneet ihmiset, joilla taas ei ole minkäänlaista kosketuspintaa varsinaiseen suorittavan tason työhön, niin on selvää, että johdon ja suorittavan tason välille jää melko laaja vääristymävyöhyke.

On olemassa terveitä työyhteisöjä, joissa tätä vääristymävyöhykettä ei ole. Erityisesti yksityisellä sektorilla. Tällaisissa työyhteisössä yleensä ollaan oikeasti riippuvaisia työn tuloksista, joten jotain kouraantuntuvaa ja eteenpäin myytävää on saatava aikaan ihan oikeasti. Pelkkä ympyrän selittäminen neliöksi ei riitä.

Mikäli terveessä työyhteisössä suorittava taho viestittää johdolle, että käytetyillä työmenetelmillä ei saada aikaan haluttua tulosta, johto ottaa asian vakavasti, sillä johto tietää, että ellei homma toimi, se tulee pahimmillaan ajamaan pulaakin pankrottiin. Johto selvittää työntekijöitten kanssa, missä homma kusee, ja antaa työntekijöille tarpeelliset työvälineet ja valtuudet.

Julkishallinnossa taas vastaavassa tilanteessa asia ei mene aivan näin. Kun julkishallinnossa suorittava taho ilmoittaa johdolle, että ylhäältä käsin annetuilla ohjeistuksilla ja valtuuksilla ei kerta kaikkiaan saada aikaan sitä tulosta mitä vaaditaan, ja suorittavan tason näkemystä yleensäkin kannattaisi ihan oikeasti kuunnella, menee johtaja ymmälleen.

Hän toteaa toki henkilökunnalle että niin, niin, kyllä, niin, epäilemättä, niin, kyllä ja ilman muuta, mutta itsekseen hän miettii, että työpaikassahan on tehty kaikki nimenomaan niin kuin ylemmän viraston ohjeistukset ovat määränneet. Näin ollen ongelmaakaan ei voi olla. Hän ihmettelee kyllä hieman sitä, että mikä sitä suorittavaa tasoa oikein jurppii. Hommanhan pitäisi pelittää kuin junan vessa, sillä siihenhän on saatu koulutetuilta ihmisiltä valmiit nuotit. Johtaja päättää tehdä sen, mitä hänen kuuluukin tehdä, eli ei yhtään mitään.

Suorittavalla taholla tietysti työ ei helpotu millään muotoa ja työntekijät joutuvat edelleenkin ohjeistuksen mukaan kokoamaan kuvaannollista Mossen moottoria työkaluinaan yksi tasapääruuvimeisseli, purukumia ja jekkulankaa, käyttäen ainoastaan vasempaa kättä ja toinen silmä suljettuna.

Valmista ei tietenkään synny ja työ alkaa muistuttamaan irvikuvaa itsestään. Työilmapiiri heikkenee ja ihmisten sairaslomamäärä kasvaa, mikä tietysti rasittaa töissä olevaa väkeä entisestään. Suorittava taho alkaa avautua johtoporrasta kohti jo huomattavan voimakkain sanakääntein.

Johtaja havahtuu horroksestaan ja koodipurettuaan vääristymävyöhykkeen läpi tulleen suorittavan tahon palautteen hän huomaa järkytyksekseen, että tässähän aivan selvästi kyseenalaistetaan järjestelmä ja sen määräämä työepistola, mikä on jo kerettiläistä touhua sinänsä. Lisäksi johtaja tajuaa, että tässähän arvostellaan häntä itseäänkin, mikä on todellakin epäreilua, sillä hänhän on toiminut juuri niin kuin epistola on vaatinutkin häntä toimimaan. Suorittava taso, nilkit, ei suoriudu tehtävästään, joten se yrittää vierittää syyn johtajan niskoille. Johtajalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin vetää Juhlamokkapaketillinen henkilökohtaisia poroja nokkaansa.

Johtaja tekee suorittavalle tasolle niin suullisessa kuin kirjallisessa muodossa selväksi, että jos työpaikalla on joku ongelma, niin se ei ole ongelma, vaan ongelma ovat ne ihmiset, jotka puhuvat ongelmasta ääneen. Jos ongelmasta ei puhuta, niin sitä ei ole. Ja virallisen epistolan mukaan kun toimitaan niin kuin virallinen epistola vaatii, ei ongelmia voi edes olla. Siitä on virkamiespäätös. Ymmärrättekö, saatanan tunarit, virkamiespäätös! Lopuksi johtaja muistuttaa, että ei työpaikalle ole ketään väkivalloin raahattu. Ei täällä ole pakko olla. Tässä tilanteessa vääristymävyöhyke hetkellisesti häviää, sillä johtaja esittää asiat aivan suoraan.

Suorittava taso yrittää vielä jonkun aikaa yrittää saada järkeä kansantalouteen, mutta toteaa jossain vaiheessa että turha on potkia tutkainta vastaan joten anti ollakseen ja paskaaks tässä. Osa työntekijöistä vaihtaa johonkin toiseen saman alan yksikköön huomatakseen vain, että sama säätäminen jatkuu sielläkin, huonolla tuurilla vielä turboahdettuna versiona. Osa, varsinkin nuoremmat työntekijät tuumivat että hetkinen, vieläkö neljäkymmentäkin vuotta tätä settiä, ei kiitos, ottavat riskin ja hakeutuvat muihin töihin.

Suurin osa sitten yksinkertaisesti vain sopeutuu. Eli he kehittävät itselleen olosuhteitten pakosta oman vääristymävyöhykkeen. Sillä he eivät yritä perustella itselleen, että touhussa olisi järkeä, mutta he kertovat johdolle, mitä johto haluaa kuulla, koska pääsevät itse helpommalla.

Tässä muodostuu sitten tietysti se ongelma, että kun työhön ja työolosuhteisiin liityvä valitus alakerrasta vähenee tai suorastaan loppuu, voi johtaja todeta itselleen, että kun suorittava taho on palautettu järjestelmän vaatiman epistolan mukaiseen ruotuun, niin hehän itsekin huomavat, että näin työ sujuu paremmin ja maailma on kuin silkkiä vaan. Jatkuvat sairaslomat voi tietysti kuitata kevät-, kesä-, syys- ja talviflunssalla.

Julkishallinnossahan käydään viestintää muuallakin kuin välillä suorittava taso – yksikön johto. Yksiköstä käydään tietenkin viestintää ylempiin virastoihin ja siellähän pomo-, suunnittelu- ja projektiporrasta miehittää porukka, jolla ei ole enää minkäänlaista kosketuspintaa niin suorittavan tahon työhön kuin sitä tekeviin ihmisiin. Näin ollen heillä on luonnollisesti myös oma vääristymävyöhyke suhteessa komentoketjuun alaspäin.

Kun tämä porukka lukee ja tulkitsee kahden vääristymävyöhykkeen läpi tulleet viestit, ne kuulostaisivat suorittavan tason työntekijöitten korviin jo jonkinlaiselta toispuoleishalvauksesta kärsivän eskimon solkkaamalta retoromanialta, mutta ylempien virastojen henkilökunnalle viesti on selkeä ja ymmärrettävä: hommahan pelittää kuin lättähatun vessa ennen muinoin. Tätä on saatava lisää.

Kun ylempi virasto on saanut palautetta, jonka mieltää erittäin positiiviseksi, se päättää tehdä mämmistä vielä makiampaa ja aloittaa useita uusia kehitysprojekteja kuten ”I type it, you think it: turvallista ja normien mukaista työhyvinvointia viranomaispäätöksellä”, ”Ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme: yllätysiskelmäterapiamenetelmä ennakoituihin ristiriitatilanteisiin”, ”Kehitysprojektivastaisuuden kasvun kehitysprojektimyönteisyyden myönteistä kasvua haittaavana uhkatekijänä selvittävä tutkimus- ja kehittämisprojekti”, ”Juorut ja klikkiytyminen voimavarana työyhteisön rasististen mielialojen karsimisessa” sekä montakytviis erilaista monikulttuurisuusprojektia.

Projekteihin liittyy luonnollisesti pakolliset kurssitusjaksot suorittavalle taholle sekä seurantajakso, jossa projektien tuloksista tehtävät johtopäätökset muutetaan suorittavalla taholla pakollisiksi käyttöön otettaviksi työmenetelmiksi. Tähän seurantajaksoon taas suorittava taho ei osallistu.

Suorittavalla taholla asia alkaa olla sinänsä ihan se ja sama, sillä sen miehittämät työpaikat alkavat olla jo muutenkin täydessä anarkiassa, eikä lisäryönä sitä enää sen kummemmaksi muuta. Muutenkin he ymmärtävät sen, että heidän monumentiksi monumentin vuoksi muuttunut julkishallinnon palvelusala tarvitsee heitä enää ainoastaan sen vuoksi, että se voisi virallisesti sanoa tarjoavansa veronmaksajille jonkinlaista palvelua, vaikka kyse on enää monumentista itsestään.

Toisaalta työntekijät tietävät, että tämän kautta heille on varma työpaikka, sillä vaikka julkishallinnon pääprioriteetti onkin akateeminen suojatyöllistäminen, sen täytyy ainakin näytellä veronmaksajille, että sen päätehtävä olisi antaa jonkunlaisia välttämättömiä palveluja. Näin ollen työntekijät laskevat päiviä eläkkeeseen ja tuumivat, että piru kaiken periköön. Ja epäilemättä se aikanaan sen tekeekin. Vaan sillähän ei tunnetusti ole kiire. Älä laakase, naatitaan.

Hyvää alkanutta huhtikuuta kaikille tämän blogin lukijoille.