TEORIAA JA KÄYTÄNTÖÄ

Alppilan tapaus pyörii yhä monilla huulilla ja niin tietysti pitää pyöriäkin. Hotellin respasta katsottuna tämän tapauksen jälkipuinnissa ovat vastakkain teoria ja käytäntö. Asiaan liittyvä teoriahan menee niin, että 1970-luvulta alkaen päätettiin, että opettaja ei ole enää autoritäärinen kurinpitäjä, vaan hänestä tulee oppilaitten kaveri ja ohjaaja, joka opastaa oppilaita niin sanoakseni samalta viivalta, ei yläpuolelta sanellen.

Tämän teorian mukaan tietysti myös eteen tulevat ristiriidat ratkaistaan keskustellen, tasapuolisesti molempia osapuolia kuunnellen ja yhteisen, toimivan kompromissin löytäen. Ja näinhän tietysti koulutetaan nuorista neuvottelu- ja sovittelutaitoisia kansalaisia. Ei kuulosta hassummalta, ei yhtään.

Yhtälössä vaan on pieni vika. Siinä on oletusasetuksena se, että kusipäitä ei ole olemassa. Ja siihenhän se kaatuukin. Kun aikanaan ns. nuorisokuria löystettiin, alkoi samaan aikaan ns. nuoriso-ongelma. Vastauksena kuria löystettiin lisää, ja nuoriso-ongelma paheni. Jolloin luonnollisesti päätettiin löysätä lisää, ja ongelma ei kun paheni vaan. Ongelmaa on tutkittu monelta kantilta alkaen maaltamuutosta päätyen viimeisimpään lamaan, mutta en muista, olisiko kurin löystymisen ja ongelman pahenemisen yhteyttä tutkittu koskaan. Ehkä sitä ei halutakaan tutkia, sillä silloin kyseenalaistettaisiin teorian toimivuus.

Niitä ihmisiä, joitten mielestä teoria sanelee käytännön, ja jos käytäntö ei vastaa teoriaa, vika on käytännössä löytyy tietysti paljon. Yleistä heissä on, että käytännön kanssa he eivät välttämättä ole kovinkaan paljon tekemisissä. Yksi voimakkaasti teoriaa puolustava henkilö on Iltalehden toimittaja Mari Pudas, ja hän onkin avannut asian tiimoilta sanaisen arkkunsa.

Pudas aloittaa:

Nettiadresseissa yli 150 000 ihmistä toivoo opettajan saavan työnsä takaisin. Sen samaisen opettajan, joka ei kestänyt lapsen suunsoittoa vaan kävi häneen käsiksi. Onhan se maan tapa.

"Se kerjäsi sitä" pätee niin nakkikioskitappeluihin kuin meidän suomalaisten mielestä myös kouluihin. Että kun joku tarpeeksi aukoo päätänsä, niin väkivaltaan saa turvautua.

Ihan ensittäin täytyy todeta (itsellä kun tämän tyyppisistä asioista on nimenomaan sitä käytännön kokemusta), että toimittajalla menee sekaisin voimankäyttö ja väkivalta. Olenhan minäkin tuon videon nähnyt, ja opettaja harjoitti siinä voimankäyttöä. Vielä täysin oikein. Henkilö A siirrettiin paikasta B paikkaan C nopeasti ja tehokkaasti niin että jalat eivät maata tavanneet ja henkilö A:lle ei tullut minkäänlaisia vammoja. Tämä on voimankäyttöä. Jos opettaja olisi käyttänyt väkivaltaa, henkilö A söisi huomattavan pitkään vain vellejä ja puuroja, jotka taas toimittajalla ovat hieman sekaisin.

Koska oma ammattini sivuaa opettajan ammattia varsin voimakkaasti, tulee tuosta Pudaksen avautumisesta myös mieleen kysymys, että mikä ihmeellinen oletusasetus on, että opettajan tulisi sietää lapsen suunsoittoa? Kyseessä kun ei ole mikään kerran vuodessa tapahtuva poikkeustapaus vaan hyvin ikävää koulujen arkipäivää. Ymmärtääkseni koululla on myös kasvatuksellinen tehtävä, ja sellaiseen kuuluu myös ihmistapojen opetus, mikäli oppilaalla niitä ei vielä satu olemaan hallussa.

Ja noin kasvatuksellisessa mielessä on tietysti vielä varsin typerää opettaa nuorelle, että hän voi käyttäytyä toisia ihmisiä, myös päätä pitempiä ja 40 kiloa painavampia kohtaan kuin pullopersesika. Meinaten, siellä elämän nakkikioskeilla tällainen heppu löytää hyvin nopeasti suunsoitolleen kaverin ja oppii mitä on, kun päätä särkee.

Pudas jatkaa:

Opettaja on auktoriteetti, mutta ei auktoriteettia pitäisi hankkia hauista näyttämällä. Jos opettajakoulutuksessa ei osata kertoa, miten se auktoriteetti ja kunnioitus hankitaan, pitää koulutuksen sisältöön puuttua.

Ja tämähän osoittaa Teoriaan Uskovan ihmisen syvää luottamusta yliopistokoulutukseen. Mutta yliopistokoulutuksessa ei ole osiota ”opintoviikot 40 – 52: auktoriteettia paperista” eikä osiota ”opintoviikot 88 – 96: lukemalla kunnioitusta”. Opettajaksi opiskeleva voi toki hankkia itselleen yhdeksännen danin mansikanväriset aurinkolasit puhejudossa, mutta kun roikkuperseinen jätkänryökäle sanoo hänelle silti koulussa että haista sinä vittu, minä teen mitä lystään, niin mitäs sitten.

Mikäli oppilaan häiriökäyttäytyminen koulussa menee siihen malliin, että sen kanssa ei kertakaikkiaan tulla toimeen, niin hänet voidaan sijoittaa laitokseen. Mutta, yllätys yllätys, laitoksissa ei olla yhtään sen fiksumpia eikä verbaalisesti taitavampia kuin opettajakunnassakaan. Laitoksella on yksinkertaisesti kovemmat valtuudet, ja niihin kuuluu myös voimankäyttö. Tosin meiltäkin sitä ollaan viemässä eli mekin ollaan siirtymässä pelkkään puhejudoon, mutta se on jo eri tarina.

Annetaanpa Pudaksen jatkaa:

Mutta jos jo lapsuudessa nähdään roolimallin turvautuvan väkivaltaan ongelmatilanteissa, niin miten nämä lapset toimivat aikuisina? Ainakaan kynnys vetää sitä ärsyttävää tyyppiä turpaan ei nouse. Oli se sitten nalkuttava puoliso tai taksijonossa etuilija.

Ensinnäkin voi todeta, että uraansa aloittelevalle kouluterroristille opettaja ei ole roolimalli. Hän etsii roolimallinsa muualta. Ja väkivallan käyttöä ongelmatilanteissa hän ei suinkaan opi opettajalta, vaan se on hänellä kyllä hallussa ihan ominkin neuvoin. Vaan aika mahtavia aasinsiltoja toimittaja osaa kehittää, kun opettaja saa aikaan yhdellä niskaperseotteella tulevia vaimonhakkaajia.

Tietysti toivoisin tavallani, että Pudas olisi vuodatuksessaan oikeassa. Silloin meidän vaan tulisi asua ”jos ois”-maailmassa, ja siellä ei olisi perseilijöitä. Ehkä Pudas elää siinä maailmassa, mutta hänellekin tekisi välillä hyvää laskeutua tänne reaalimaailmaan. Joka toimii käytännössä. Ei teoriassa.

Tässä Alppilatapauksessa mukana olleen opettajan poliittista kantaa emme tiedä. Ja hyvä niin, koska eihän sillä ole mitään tekemistä asian kansssa. Se ei estä toimittaja Pudasta tekemästä avautumisensa loppuun poliittisia johtopäätöksiä:

Ei olekaan mikään ihme, että kaikista puolueista juuri perussuomalaiset ovat pitäneet asiasta isointa ääntä. Käteen puristettu nyrkki on sitä suomalaisuutta, jota täytyy vaalia. Perkele.

Tästä saa tietysti jokainen tehdä ihan omat johtopäätöksensä. Ette te siihen apua hotellin respasta tarvitse. Aikuiset ihmiset.

Mutta laitetaan loppuun vielä toinen asiaan liittyvä uutinen eli Poliisi ei epäile Helsingin Alppilan yläkoulun opettajaa pahoinpitelystä.

Poliisi toteaa:

Opettaja ei ole aiheuttanut tässä kipua, ei vahingoittanut terveyttä eli tässä ei täyty pahoinpitelyn tunnusmerkistö.

Ja juttu viedään silti syyttäjälle.

Työni puolesta tiedän, että mikäli jossain asiassa selvitään ilman kallista oikeusprosessia, eikä aihetta viedä juttua syyttäjälle ole, niin juttua ei sitten todellakaan viedä syyttäjälle, sillä oikeuslaitos on muutenkin niin kertakaikkisen ruuhkautunut.

Jos rikosta kerran ei ole tapahtunut ja sen poliisikin toteaa, niin herää kysymys että miksi ihmeessä?