Radanvarsikaupunki, vuonna 43 jjp eli
jälkeen järjen palautumisen
Noin kilometrin päässä Radanvarsikaupungin
keskustasta sijaitseva pieni antikvariaatti näytti äkkikatsomalta melko
rähjäiseltä ja uinuvalta paikalta niin kuin samanlaiset paikat yleensäkin mutta
se tuli itse asiassa nykyisin toimeen varsin hyvin. Syitä oli useitakin.
Ensimmäinen oli se että valmiiksi pureskellulla ja valmiiksi ohjelmoidulla älypuhelinmaailmalla
täysin kyllästetyt ja kyllästyneet ihmiset olivat löytäneet uudestaan kirjat.
Ehkä se toi osaltaan ihmisille mielikuvituksen takaisin. Kirjassahan oli vain
teksti ja lukija mielessään joutui rakentamaan ja ennen kaikkea sai rakentaa
mielessään siihen liittyvän maailman. Kaikkine kuvine ja vivahteineen. Toinen menestyksen
syy oli se, että nimenomaan ne vanhat, mielettömyyden aikana kielletyt kirjat
kiinnostivat. Olihan niistä toki tehty nykyisin lukuisia uusintapainoksia mutta
alkuperäinen viehätti ja oli arvossaan.
Antikvariaatin omistaja Juuso Koskelo
katseli aikansa kuluksi keräämäänsä listaa siitä kuinka paljon niitä kirjoja ja
sähköisiä julkaisuja oikein olikaan silloin aikanaan kielletty ja puisteli
päätänsä. Ehkä ihmiset olivat silloin sinänsä tajunneet ajan mielettömyyden
mutta kun hirviö oli laskettu valloilleen niin kukaan ei uskaltanut sitä enää
pysäyttää. Vaikka sitä hirviötä kannatti loppujen lopuksi varsin pieni osa
ihmisistä.
Kolmas syy siihen, miksi antikvariaatti
menestyi oli se, että Koskelo oli yksi Suomen parhaimmista woketuksien
jälleenmyyjistä. Termi woketus tarkoitti järkensä palauttaneessa maailmassa
kaikkia mahdollisia mielettömyyden aikana umpitosissaan lausuttuja
järjettömyyksiä. Oli ne lausuttu sitten monikultturismin, feminismin,
interperspirationaalisuuden, BLM-nöyristelyn tai minkä tahansa muun
järjettömyyden nimissä. Woketuksesta oli tullut kaiken kattava yleistermi.
Mielettömyyden ajan lopettaneessa
kaaoksessa internet kaatui pitkäksi aikaa ja suuri osa sen sisällöstä katosi.
Kieltämättä sitä myös tarkoituksella hävitettiin. Vastuun pelossa. Jäljelle
jääneet ja löydetyt woketukset olivat nykyisin arvokkaita keräilykohteita
joista maksettiin paljon rahaa. Ne olivat nykyisin jotain, jota ihmiset
laittoivat kehyksissä seinälleen ja katsoivat kuin jotain friikkisirkusta tai
dadaistista taideteosta. Kertoen ehkä lapsilleen, että tuollaista silloin
joskus oli. Uskokaa tai älkää. Mutta totta se oli silti. Luonnollisesti
vastuulliset jälleenmyyjät ottivat haltuunsa saamista woketuksista kopiot ja
lähettivät ne yliopiston historiantutkijoille jotka nykyisin yrittivät kovasti selvittää
ensinnäkin sitä että kuinka tuo kaikki oli ollut yleensä mahdollista ja
toisekseen sitä että kuinka sellaisen tapahtuminen voitaisiin jatkossa estää.
Mitkä ovat ne varoitusmerkit?
Antikvariaatin ovi aukesi, ovessa kiinni
ollut vanhanaikainen kilikello kilahti ja sisälle astui Koskelon vanha tuttava
ja erinomainen asiakas joka oli tullut sovitusti Helsingistä saakka. Hän oli
erittäin menestyksekkään Korsubaari-ketjun perustanut viisikymppinen Eino Räinestö
joka varakkaana miehenä keräsi woketuksia ja laittoi ne kehyksissä baariensa
seinille sekä ihmisiä huvittamaan että myyntiä edistämään. Räinestö oli
kertonut Koskelolle että kun asiakas katseli jotain oikein hyvää woketusta seinällä
niin hän meni yleensä päätään puistellen samantien tiskille tilaamaan tuplat.
Jokaisessa woketuksessa oli luonnollisesti sertifikaatti että kyseessä oli aito
ja alkuperäinen woketus eikä jälkeenpäin tehty replika.
Siinä tuttavat löivät kouraa kouraan ja
sen jälkeen Räinestö kysyi innoissaan:
- Sinä siis sait sen?
- Niinpä sain. Alkuperäinen. Vuodelta
2015. Invaasion vuosi. Kun se syöksykierre Suomessa meni kerralla jyrkempään
suuntaan. Kas tässä. Kehystettynä:
- Tätä minä olen metsästänyt pitkään! Ajattele…
toi jätkä oli ihan oikeasti aikanaan Suomen pääministeri. Tästä tulee nähtävyys
Korsubaarin Kallion korsussa. Mitä se olikaan se hinta?
- Sen verran harvinainen tää on että
kaksituhatta riikintaaleria minä siitä pyydän.
- Ja minähän maksan. Laaduttomuudella on
hintansa. Sulla oli jotain muutakin?
- Joo. Stockmannin
tiernapoika-anteeksipyyntö vuodelta 2017:
- Häh-hää, minä muistan kun isäni puhui
minulle aikanaan tästä. Silloin pyydettiin urakalla anteeksi kaikkea
mahdollista. Ja mahdotonta. Ja vielä enemmän mahdotonta. Siitä anteeksi
pyytämisestä tuli sellainen itseään ruokkiva hirviö. Joku laulaja jopa pyyteli
anteeksi lettejään. Mikähän sen nimi oli?
- Joku Shishu tai Khishu tai Shushi tai
jotain se oli. Ja joku näyttelijä… oliko se joku Sukka-Pekka Rupelius tai
jotain sinnepäin pyyteli anteeksi koko elämänuraansa. Mutta mulla olis sulle
vielä pari muuta. Tässä on ensinnäkin se kadonnut klassikko jossa silloisen
Helsingin Pravdan toimittelija Matti Huuskonen pani Suomen historian vuonna
2010 kerralla uusiksi:
- Hä-hää! Siis tuo on oikeasti joskus
kirjoitettu. Suomesta kolonialistinen roistovaltio ajalla kun Suomi oli itse
siirtomaa jossa kuoltiin nälkään. Tuostahan ei puutu enää kuin se
orjalaivaterva. Eikös Helsingin Pravda aikanaan deletoinut tuon jutun?
- Deletoi joo. Häpeämätönkin häpesi vähän.
Tosin sitten myöhemmin se ei enää hävennyt vaan juopui vallastaan eikä hävennyt
enää mistään mitään. Mutta tässä olis vielä yksi. Muistatkos kun melkoinen
määrä suomalaisia kouluja muuttui monikulttuurihelveteiksi?
- Itse asiassa en. Olen liian nuori. Mutta
isäni muisti. Ja hän kertoi. Sitä helvettiähän pidettiin ihan tavoiteltavana,
välttämättömänä ja väistämättömänä olotilana.
- Kyllä pidettiin. Ja tässä olisi siihen
liittyvä woketus vuodelta vuodelta 2009. Silloinen opetusministeri –
kokoomuslainen muuten – Henna Virkkunen lausui pakollista epistolaa. Taisi itse
muuten jopa uskoa siihen. Ja minä olen saanut sen talteen:
- Useat rehtorit joo… kuinkahan useat? Piru
vie… mikä sulla olis pyynti näistä?
- No tuhannenkaksisataa riikintaaleria.
- Hjuu… kyllä minä otan ne. Mietin vaan
että tajusivatko nuo ihmiset aikanaan ihan oikeasti mitä ne puhuivat vai
olivatko ne vaan ajatuksettomia papukaijoja?
- Kyllä minä siihen papukaijaselitykseen
kallistun. Politiikkahan kun oli silloin pelkkää ammattipolitiikkaa jossa
elettiin ns. yleisten syiden ja vallitsevan tilanteen mukaan. Täysin
miettimättä mitä se sai ihmisille aikaiseksi. Ja sittenhän se vallitseva
tilanne vain pahentui juuri noiden papukaijojen toimesta. Ehkä niistä joku
tajusi mitä on tekemässä mutta nostivat oman uransa ihmisten hyvinvoinnin ja
turvallisuuden ohi. Mutta mulla olis vielä yksi. Tosin tätä en myy suoraan
sinulle. Tää menee nettihuutokauppaan. Hinta saattaa nousta hyvinkin korkeaksi.
- Mikäs se sitten on?
- No, voisi ehkä sanoa että patient zero.
- Et kai meinaa että…
- Meinaan:
- No voi juma örtsy… klassikkojen
klassikko… mistä sinä tämän löysit?
- Liikesalaisuus.
- Minä kyllä ostaisin tämän. Maksaisin
reilusti.
- Joo, mutta tämä menee avoimeen
nettihuutokauppaan. Lähtöhinta on viisituhatta riikintaaleria. Loppuhinta voi moninkertaistua.
Sinähän voit toki osallistua siihen. Mutta kun sinä olet ollut niin hyvä
asiakas niin minä annan sinulle ilmaiseksi pari ekstraa. Ensinnäkin tässä on
vuonna 2021 julkaistu uusintapainos Carl Barksin Aku Ankka-joulutarinoista.
- Hitto vie, onks se se, missä on…
- On. Se kuuluisa. ”Tarinoissa esiintyy
välillä asenteita ja näkemyksiä esim. perhe-elämästä, tieliikenteestä ja
siipikarjan hoidosta, jotka saattavat vaikuttaa auttamattoman vanhanaikaisilta
ja jopa vastuuttomilta. Uskomme lukijoiden osaavan tulkita ne ajankuvaksi, ei
elämänohjeiksi. Toimitus”.
- Siipikarjan hoidosta mpähähähää… huikeeta.
Kiitos. Täähän on itsessään varmaan kahdeksansadan riikintaalerin arvoinen.
Mutta sinä puhuit parista ekstrasta? Mikä on se toinen?
- Leippä.
- Leippä?
- Niin. Ku herrat kulkeva ohitte niin
vatast kuuluu ”leippä”. Tätä vaan ei voi enää syödä. Se on vuosikymmeniä
vanhaa. Mutta leipäpussit ovat alkuperäisiä. Vuodelta 2021.
- Siis onko se se…
- Onhan se:
- Ja ilmaiseksi?
- Ilmaiseksi. Hyvälle asiakkaalle. Kuinkas
sulla muuten ahväärit sujuu sen Korsu-baariketjun kanssa?
- No oikein hyvin, kiitos kysymästä. Ensi
kuussa avataan uudet korsut Joensuuhun ja Rovaniemelle. Ja meillä on
ohjelmanumerona uusi vetonaula. Eli ”erota woketus keijotuksesta”-tietokilpailu.
Tiedäkkös, se on huippusuosittu mutta yksikään osallistuja ei ole saanut täysiä
pisteitä. Se kun tuntuu olevan aivan mahdotonta. Minun tarttee nyt lähteä
takaisin Helsinkiin mutta viitsitkö laittaa mulle etsintään sen kuvan jossa
suomalaiset pimut ja miehimykset ryömivät Helsingissa maassa sen BLM-hysterian
edessä? Ja joo, jos löytäisit sen vaginapainonnosto- ja vitunvirkkausjutun
jostakin. Ja niitä transfobiajuttuja? Niitä kun aikanaan valitettiin siitä että
heteromies ei suostu naimaan niitä transhärpäkkeitä. Ja että on väärin kun
lesbo ei suostu naimaan naiseksi itsensä mieltävää heppua jolla on meisseli.
- Pannaan hakuun. Tehtävä on haastava
mutta minä pidän haasteista. Som´moro.
- Som´ sitäpä justiinkin niin. Nähdään
taas.
Eino Räinestö poistui antikvariaatista,
käynnisti diesel-autonsa ja läksi ajamaan Helsinkiin päin. Juuso Koskelo
tuumasi että tämä työ on bisnestä eikä sosiaalityötä mutta bisnekseen kuului
että hyvät asiakkaat kannatti pitää tyytyväisinä. Sinänsä häntä huvitti ja
hieman kammoksuttikin se ajatus että menneitten aikojen mielettömyys oli
hänelle nykyisin leipää ja voita. Tavallaan hän tunsi olevansa jonkinlainen
paskakuski. Välttämätön sinänsä. Muistuttamaan että ei koskaan enää.
Lämmin
kiitos Seppo Oikkoselle inspiraatiosta. Ja se aikaisempi jjp-juttuhan oli Kaupunkiluontoon Palautetut.