KIRJOITUSTA KIRJOITTAMISESTA

Eli sottailua sottailusta, toiston toistosta ja ajoittaisesta kyllästymisestä

Juhannus on vietetty, kansa juotettu ja koko Suomi siirtyy kesälomamoodiin. Samoin noin puolentoista kuukauden lepotilaan siirtyy niin poliittinen maailma kuin blogirintama, aktivoituakseen pikkuhiljaa taas joskus elokuun puolessa välissä. Luonnollisesti heinäkuun aikana ahkerat toimittajat löytävät pari poliittista Ruokolahden leijonaa ihan vaan muistuttaakseen, että vihapuhetta täytyy kesälläkin porukalla kauhistella, muttei sen määrittelemisestä ole niin väliä juu.

Koska tässä eletään sitä jokavuotista hiljaisempaa jaksoa, saatan uhrata hieman lukijan aikaa sottaillakseni tätä blogikirjoittamista yleensä. Idea tuumailuun tuli alun perin siitä, että suuresti arvostamani Kumitonttu omassa blogissaan ilmoitti, että alun perin suunniteltujen kirjoitusten määrä on täysi. Mies on selvästi tuuminut, että laittaiskos blogin telakalle, mutta on näemmä päätynyt jatkamaan ja sehän on hyvä se.

Tämän tyyppisten blogien kirjoittajilla – varmaan kaikilla – tulee aika ajoin kyllästymisen tunne, ja mielessä pyörii, että antaiskos tään homman olla vallan. Ainakin omalla kohdallani kyllästymisen syynä on tietynlainen toiston toisto, tosin voin sanoa, että toistaminen on reaktio, kun vastapuoli jauhaa jatkuvasti samaa epistolaa. Ja nythän se on tunnustettu myös hyvin yllättävältä taholta, eli Helsingin Sanomien vt. vastaava päätoimittaja Riikka Venäläinen kirjoitti (kiitos Närpes Vargille vinkistä) asiaa koskevan kirjoituksen ”Toimittajat kohisevat keskenään”. Venäläisen tapa kirjoittaa on varsin kiltti, eikä tietysti ihmekään, sillä ovathan kohteena hänen kollegansa, mutta idea on kyllä hyvin selvä:

Perinteisesti riippumattomuus on tarkoittanut journalistien itsenäisyyttä poliittis-taloudellisista päätöksentekijöistä. Tämä on yhä vapaan lehdistön elinehto. Mutta osaavatko toimittajat ottaa riittävästi etäisyyttä omiin arvoihinsa?

Pystynkö minä, neljää puoluetta äänestänyt korkeakoulutettu perusliberaali uusperheellinen kaupunkilainen, näkemään asiat, jotka puhuttelevat arvokonservatiivia nurmijärveläistä ravintoloitsijaa, yläsavolaista maata viljelevää isoisää tai lentokentillä elävää ison rahoitusyhtiön sinkkua toimitusjohtajaa?

Väitän, että me toimittajat emme ole riittävästi haastaneet arvojamme läpivalaisuun vaan sen sijaan aika ajoin juosseet samojen teemojen perässä omaa viestiämme toistaen.

Sosiaalisessa mediassa ympärille kertyy helposti samanmielisten joukko, jossa mielipiteet vahvistavat toisiaan. Kun toimittajien mielestä "koko Suomi kiistelee" kuumasta teemasta, oikeasti saattaa olla niin, että me toimittajat kohisemme sosiaalisessa mediassa keskenämme ja muu Suomi kohauttelee olkiaan.

Kirjoitammeko entistä enemmän toimittajien yhteisölle – vahvojen mielipidevaikuttajien kritiikin pelossa ja peukutusten toivossa?

Journalismissa tärkeintä on pyrkimys itsenäiseen ajatteluun ja totuuteen. Riippumattomuus tarkoittaa itsenäistä näkökulmien valintaa, ei sitä, että me journalistit umpioidumme omaan erinomaisuuteemme ja lakkaamme kuuntelemasta ja näkemästä ympäröivää maailmaa.

Venäläinen kiteyttää sen, mitä niin blogirintamalla kuin Hommaforumilla on vuosia toistettu. Suomalainen media on umpioitunut omaan erinomaisuuteensa ja lakannut kuuntelemasta ja näkemästä ympäröivää maailmaa. Sen sijaan se vaatii, että ympäröivän maailman tulee elää ja siihen kuuluvien ihmisten tulee ajatella heidän luomansa sabluunan mukaisesti.

Ja keinonahan sillä on jatkuva toisto. Maahanmuutosta, ja eritoten etnisesti edistyksellisestä suunnasta tulevasta maahanmuutosta media kirjoittaa jatkuvasti että se on sekä siunaus että väistämättömyys, eikä perusteena ole muuta kuin se, että toimittaja sen lukijalle korkealta norsunluutornistaan ilmoittaa. Jos asian kyseenalaistaa on sekä rasisti, äärioikeistolainen ja vielä kaiken lisäksi vihakirjoittaja eli olento, jonka rinnalla Sauronin örkit vaikuttavat ihan sympaattisilta veikoilta.

Toinen jatkuva toiston aihe on se, että suomalaisuus on pelkkä myytti, jota joko ei ole olemassakaan tai silloin jos se tunnustetaan olemassaolevaksi, niin päivitellään sitä, kuinka /c:stä se on verrattuna, no, ihan kaikkeen muuhun. Tuorein avautuminen tällä rintamalla tuli Virpi ”kiitos, sotaveteraanit, että saamme rauhassa sotkea suomen kieleen englannin sanoja venäjän sanojen sijaan” Salmelta, joka otti tällä kertaa asiakseen lytätä suomalaisen ruokakulttuurin. Mikä sinänsä on varsin typerä epistolan aihe, sillä joku tykkää hernesopasta ja joku toinen taas ei ja molemmat ovat tahollaan ihan oikeassa. Piruako tuosta sen enempää märehtimään.

En ole tosin kovin varma siitä, että kuinka paljon Salmi on tutustunut suomalaiseen ruokakulttuuriin tai yleensäkään Suomeen kehä kolmosen pohjoispuolella. Mamma nimittäin toteaa, että ”onko joku alle satavuotias nähnyt Suomessa elävän lampaan?”. No, minä näin viimeksi eilen, enkä ole iältäni vielä ihan täyttä viittäkymmentäkään.

Mutta kai Salmen piti vaan etsiä taas yksi aihe lisää todistaakseen suomalaisuuden naurettavuutta ja kaltaistensa tavoin korostaa sitä, kuinka loistava poikkeama hän tästä tsuhnakansan valtavirrasta on. Vaikka eihän hänkään avautumisillaan miksikään pariisilaiseksi muutu, vaan on edelleenkin ihan tavallinen tsuhna, jota jurppii kun tsuhnat ovat niin jääräpäisen tsuhnia. Salmelta tulee varmasti jatkossakin toiston toistoa. Ehkä hän toteaa, että suomalaisen heavyrockin menestys maailmalla on keksitty myytti, tyypit ovat surkeita soittajia, eikä heidän musiikistaan kukaan pidä. Tai ehkä hän toteaa, että Suomi-konepistooli oli tosiasiassa surkea lelu. Tai että V.P. Nenonen ei ymmärtänyt tykistön ampumamenetelmistä mitään. Tai ehkä hän ottaa kohteekseen suomalaisen San Jose Sharksissa pelaavan maalivahdin Antti Niemen, joka päivitti maskinsa ikävän kansallismieliseen kuosiin:

Salmi on vain yksi toiston toistajista, tosin varsin edustava esimerkki sellaisesta. Heillä on kaikilla perussabluuna, jota toistetaan aina uudestaan ja uudestaan. Palaute on kyistä, mutta he eivät siitä välitä. Joko he ovat totaalisen teflonia, tai sitten he eivät palautetta edes lue, vaan viettävät (niin kuin Riikka Venäläinen totesi) aikaansa turvallisen samanhenkisessä seurassa.

Mitä tämä sitten vaikuttaa omaan kirjoittamiseeni? Niin minulla kuin varmasti monella samantyyppisellä blogikirjoittajalla on ongelmana se, että me hyvin usein reagoimme valtamedian esittämään epistolaan. Ja koska se epistola on aina samanlaista, niin totta kai omatkin kirjoitukset alkavat toistaa itseään. Ja se saa tietty ennen pitkää aikaiseksi tympiintymisen, kyllästymisen ja pistää miettimään, että onko tässä lopultakaan mitään järkeä. Jolloin mielessä käy aika ajoin ajatus, että jos pistäis pensselit santaan ja rukkaset naulaan.

Olen, niin kuin varmaan Kumiskin, kuitenkin aina tympiintymisen hetkellä päättänyt jatkaa. Tätä bloggaamista, niin kuin Hommaforumiakin osaltaan voi pitää epäsymmetrisenä sodankäyntinä materiaalin määrässä ylivoimaista mediamiehittäjää vastaan. Yksi blogi, tai kymmenenkään ei pysty ratkaisutaisteluun, mutta pystyvätpähän ampumaan pusikosta selkään.

Olen myös oman blogini kohdalta ajatellut, että sen kommenttiosio on varsin hyvä pelialusta mainioille vakiokommentoijille, joilla on erinomaisia ajatuksia. Eivätkä lukuisat Anotkaan jää jälkeen. Sitä on turha lopettaa. Kirjoitettu juttu muuttuu kommenttiosiossa tuplasti isommaksi. Joskus kommentit rönsyilevät jonnekin ihan muualle, mutta sehän on hyvä vaan. Se osoittaa, että lukijat ajattelevat ja kirjoittavat perusteltuja mielipiteitä ja tämä blogi tarjoaa niille mielellään paikan julkaista ne.

Kyllästymistä vastaan olen toiminut siten, että kirjoitan aika ajoin näitä ”Jotain ihan muuta”-kirjoituksia sekä vaihtoehtohistoriaa ja tulevaisuusskenaarioita. Onko niissä järjen tynkääkään on tietysti oma kysymyksensä, mutta niitä on mukava väsäillä, ja itse asiassa tämän blogin myötä kirjoittamisesta on tullut minulle myös harrastus, mitä en kyllä aikanaan pitänyt mahdollisena, sillä minulla ei ole ollut koskaan mitään mielenkiintoa jotenkin ”ilmaista itseäni”.

Joka tapauksessa tiedostava toiston toistaminen on nyt saavuttanut jonkunlaisen kulminaatiopisteen. Sitä kuvaa se, että asia todellakin tunnustetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa. Riikka Venäläinen lupaa, että arvokeskustelu jatkuu toimituksessa. Termi on sinänsä väärä, sillä eihän se ole vielä alkanutkaan.

Mitä asian tiimoilta tapahtuu, jää nähtäväksi. Voi olla, että toimittajakunta vaikenee totaalisesti tuosta kirjoituksesta, toivoo että se unohdetaan ja että he voisivat jatkaa niin kuin ennenkin. Voi olla myös, että tiedostavassa toiston toistossa otetaan käyttöön turbovaihde, Riikka Venäläinen tuomitaan joukolla vihakirjoittajaksi ja aletaan yhteinen joukkorääkyminen, jossa kailotetaan, että toimittaja on se, joka määrittelee todellisuuden, uskokaa nyt perkeleen juntit tämä ja pitäkää nyt lopultakin turpanne kiinni.

On tietysti mahdollisuus, että jotkut toimittajista saattavat kyseenalaistaa sen tutun ja turvallisen sabluunan, kuoriutuvat journalistisesta munastaan ja hoksaavat, että ei maailma loppunutkaan niitten munankuorten seiniin. Ehkä se poikii heille jopa ahaa-elämyksiä, ja kykyä kyseenalaistaa sitä epistolaa, jota he ovat vuosia viljelleet. Eihän se helppoa varmasti ole, ja vaatii ehkä sitä pahinta, mitä toimittaja voi ajatella, eli peiliin katsomista. Kaikki toimittajat eivät siihen pysty, ja hyvällä tuurilla voimme odottaa journalistista sisällissotaa. Ja meille viha-ajatteleville häpeämättömille tsuhnillehan se vaan passaa. Jos näin käy, niin varataan kaljaa ja sipsejä ja kattellaan tulevaa matsia kuin NHL-finaaleja. Peukkuja Tuukka Raskille.

Lainataan tässä vielä Kumitonttua. Lainaus käy hyvin tähänkin kirjoitukseen ja blogiin yleensä:

Bloggaaminen tuottaa tulosta hitaasti mutta varmasti, joten olen onnellinen ja ylpeä voidessani kuulua tähän pieneen mutta nuivaan bloginurkkaan.

KATKERA PÖLYNIMURIKAUPPIAS

Voi tietysti tuumia, että on alunperinkin vähän väsynyttä läppää kommentoida SS:n eli Saska Saarikosken (tunnetaan nykyisin myös nimellä Öfors) edesottamuksia, koska nekin ovat jo pitkään olleet väsynyttä läppää. Yhtä kaikki, heppu tuntuu viime ajat olleen niin kovasti Pahalla Päällä ja nimenomaan siitä syystä, että maassamme asuu niin typerää rahvasta joten kai rahvaan edustajakin voi muutaman sanan sanoa.

Ensimmäinen syy, miksi SS (tai Öfors) on tällä kertaa Pahalla Päällä, on tämä laaja murhakampanja, jolla pyritään listimään suomenruotsalaisia toimittajia. SS tosin itsekin myöntää, että kyseessä on yhden sekopään lähettämät sähköpostit, mutta sehän ei estä SS:ää vaihtamasta välittömästi persoonamuotoa yksiköstä monikkoon ja toteamasta että ”kaikkien näiden suomalaisten paskapäiden takia haluan tulla taas ruotsalaiseksi”. Ja näin hän sitten mainostaa olevansa Öfors ja huomauttaa osaavansa bamlata sujuvaa sipoota ja muistuttaahan hän taas kertaalleen suomalaisesta viharetoriikasta vihafoorumeilla jonka vuoksi meidän kaikkien tulisi painaa päämme alaspäin ja hävetä.

Näin tyhmempänä henkilönä tulee mieleen, että jos Atte uhkailee Agnethaa, niin asiasta pitää laittaa Atte käpälälautaan eikä alkaa rääkyä, että koska Atte uhkailee Agnethaa, niin det är fy fan sillä lailla, että Pekka, Pirjo, Anssi, Pena, Masa, Jaska, Veksi och Urmas är alla satans finska skitstövlar joitten pitäisi painaa päänsä alaspäin ja hävetä ja ennen kaikkea olla hiljaa ja lopettaa viharetoriikkansa suoltaminen.

Mutta SS:n logiikalla tietysti toimitaan toisin, sillä Pekan, Pirjon, Anssin, Penan, Masan, Jaskan, Veksin ja Urmaksen viharetoriikka on ollut sitä, että he ovat esittäneet kysymyksiä, jotka kyseenalaistavat SS:n valmiiksi pureskellun maailmankuvan. Kysymyksiä, joihin SS:llä ei ole vastauksia. Siksi SS:lle Atte ei ole vihamies, vaan tervetullut ystävä, jonka avulla SS voi vaatia Pekan, Pirjon, Anssin, Penan, Masan, Jaskan, Veksin ja Urmaksen tukkimaan turpansa.

Tietysti niin SS:stä kuin hänen kaltaisistaan huomaa, että on varmaan jotenkin nastaa vihata vihaajia, ainakin itse keksimiään sellaisia. Sehän on ihan samanlaista valkohehkuista ja kuolaturpaista vihaa kuin kaikki muukin viha, mutta kun se on sitä moraalisesti hyväksyttyä vihaa, niin sen juovuttavaa vaikutusta ei tarvitse hävetä eikä edes perustella. Ja kun vihan vihasta juovutaan joukolla samanhenkisessä porukassa niin euforia ei kun syvenee vaan. Pullo kiersi ringissä ja irvisteltiin vain.

Vaan mitä jäi jutusta käteen? SS tykkää vihata vihaajia, osaa bamlata sipoota ja haluaisi, että eri mieltä olevat pitäisivät turpansa kiinni. Ei uutta. Väsynyttä läppää.

Vielä tuoreemmassa pahan tuulen avautumisessaan SS antaa ymmärtää, että suomalainen kansallismielisyys on naurettavaa, koska se on iältään nuorempi kuin höyrykone ja koko kansallismielinen ajattelu perustuu käytännön elämästä vieraantuneen eliitin tuontitavarana tänne kopsattuihin ideoihin, joihin rahvas sitten höyrähti mukaan.

Saarikoski ei mieti sitä, onko itsenäisen kansallisvaltion perustaminen saattanut tehdä sille höynäytetylle rahvaalle ehkä jotain hyvääkin, joten mitäpä minäkään sitä miettimään. Mietitään sen sijaan SS:lle tärkeää ideoitten ikää, ja sillä perusteella esim. YK:n ihmisoikeuksien julistus on täysin yliarvostettu, sillä eihän sillä ole ikää edes niin paljon kuin suihkumoottorilla.

Yhtälailla voi miettiä nykyaikaa. Eikös tämä monikulttuuri-ideologia ole yhtä lailla sitä, että käytännön elämästä vieraantunut eliitti, johon Saarikoski itsekin kuuluu, on kovasti mieltynyt tuontitavarana tänne kopsattuun monikulttuuri-ideologiaan, ja yrittää höynäyttää rahvaan mukaan. Tai no, tässä tapauksessa se ei edes yritä höynäyttää vaan vaatia, ja on kovasti pahalla päällä kun typerä rahvas panee hanttiin. Eikö Saarikosken kannattaisi tuomita tämäkin kehitys? Niillä samoilla perusteilla, millä hän tyrmää kansallisvaltion.

Luonnollisesti SS:n moraalisesti oikeutetun vihan pääkohteena ovat perussuomalaiset, ja tuoreimman avautumisensa edetessä hän haukkuu pohjatöinään sekä sosialistit että vihreät (ja ihan perustellusti sinänsä haukkuukin), ja haukkumisellaan perustelee, että perussuomalaiset ovat samanlainen puhallus kuin sosialistit ja vihreät, sillä persujen kaksi strategia eli Timo Soini ja Jussi Halla-aho ovat hänen mielestään niin kaukana tavallisesta suomalaisesta kuin olla voi ja nyt on heidän vuoronsa höynäyttää sitä tavallista suomalaista.

Saarikoski ja hänen hengenheimolaisensa tosin muissa yhteyksissä mainostavat, että sellaista keskivertosuomalaista ei ole olemassakaan, mutta nyt se on jostain syystä löytynyt. Varmaan siksi, että sillä voidaan lyödä persua. Yhtä kaikki, SS:llä on itsellään elitistinen näkemys. Ei hän hoksaa, että se tavallinen suomalainen (joka on/ei ole olemassa, tilanteesta riippuen) saattaa jopa hoksata asioita itse. Ilman oppiarvoon perustuvaa ohjausta.

Timo Soinin SS lyttää sillä perusteella, että mies on poliittinen broileri. Mitä mies epäilemättä onkin. Odotan Saarikosken seuraavana lyttäävän koko muun puoluekentän, joka koostuu likimain pelkistä poliittisista broilereista. Vai oliko niin, että ainoastaan persujen broiskusoosissa on sitä kiellettyä hevosenlihaa? Saarikoski muistaa mainita, että Soini on oppinut poliittiset silmänkääntötemppunsa Veikko Vennamolta, josta hän toteaa, että ”jos tarvitaan malliesimerkki siitä, miten teoriaherrat käyttävät kansaa aasinaan, sellainen oli yläluokkalaisen Fennander-Vennamon muodonmuutos unohdetun kansan päälliköksi”.

Minä henkilökohtaisesti annan teoriaherra Fennander-Vennamolle hänen syntyperänsä anteeksi, sillä tämä teoriaherra kumminkin sodan jälkeen asutti Karjalan evakot, kun taas teoriaherra Saarikoski ei ole saanut aikaiseksi muuta kuin katkeraa läppää siitä, että maailma ei mene hänen maailmankuvansa mukaisesti.

Pitäähän SS:n toki tuomita Jussi Halla-ahokin, sanomalla ”eikä menestystä voi estää, kun Soini on saanut rinnalleen eiralaisen kielitieteilijän Halla-ahon, joka olisi täsmälleen yhtä katu-uskottava Vuosaaren kebab-kioskilla kuin vihreiden Osmo Soininvaara Kessin ikimetsässä.”

Tästä en ole oikein varma, mitä SS ajaa takaa. Katu-uskottavuushan pohjautuu varsin pitkälle hartioitten leveyteen, ja politiikkaa ymmärtääkseni tehdään sen vuoksi, ettei hartioitten leveys olisi ainoa asioita määrittelevä seikka.

Mitä tuosta toisesta avautumisesta sitten jää käteen? Varmaankin se, että ajatus suomalaisuudesta on keinotekoista ja naurettavaa, ja suomalaiseen viitekehykseen kuuluvat ihmiset ovat höynäytettäviä urpoja. Poislukien tietysti loistavana poikkeuksena Saska Saarikoski. Ja tämähän on kiistatta melko tuore näkökulma, sillä sitähän ei ole esitetty eri suilla suomalaisessa mediassa vielä viittäkääntuhatta kertaa.

Mitä mulle henkilökohtaisesti nousee mieleen noista SS:n tuoreista ja aikaisemmistakin avautumisista? Mieleen nousee katkera pölynimurikauppias. Miehellä oli aikaisemmin varma ja menestyksekäs myyntitykin ura. Hän kiersi ovelta ovelle myymässä Öfors Dammsugare-pölynimureita, ja sehän oli ainoa malli minkä valtiovalta imuriksi hyväksyi. Ihmiset ostivat näitä imureita, koska niitä kuului ostaa, ja kehuivat kovasti tuotteen laatua ja myyjän ammattitaitoa, koska näin kuului tehdä.

Sitten, jotenkin puolivahingossa, markkinat vapautuivat, myyntiin tuli huomattavasti toimivampia tuotteita, ja pölynimurikauppiaan myynti romahti. Ja vielä pahempaa, ihmiset alkoivat kertoa julkisesti, että Öfors Dammsugare on tuotteena syvältä ja poikittain. Pölynimurikauppiaalle ei jäänyt muuta kuin muistot myyntitykin urasta ja ylihinnoiteltu tuote, jolla ei tee mitään. Katkeraksihan se mielen vetää.

Ei siis ihmekään, että Saska Saarikoski tykkää juopua pyhästä vihan vihasta aina kerta toisensa jälkeen. Kiihtyvässä tahdissa ja aina isommilla promillelukemilla. Kun eihän hän saata tajuta sitä, että vika ei välttämättä olekaan nuivissa ostajissa, vaan Öfors Dammsugaressa itsessään.

Juhannus lähestyy. Antaa Saskan ja kumppaneiden juopua vihan vihasta. Juovutaan me höynäytettävän rahvaan edustajat kauniista suomalaisesta luonnosta ja mikseipä vaikkapa raikkaasta oluesta. Kohtuudella tietenkin. Eikä sitten promilleissa vesille.

Vaan hei, palataanpa vielä Saskaan. Minä nimittäin väitän, että hän ei ole vielä millään muotoa menetetty tapaus. Vaikka Saska vuoronperään joko kieltää koko suomalaisuuden olemassaolon tai sitten kuittaa sen naurettavaksi pelleilyksi, niin heppuhan kantaa koko ajan sisällään jotain hyvin, hyvin perinteisen suomalaista.

Onhan meinaan ilmiselvää, että Saskalla on ollut jo pitkään päällä ankara suomalaisen miehen perusvitutus. Ja sehän itsessään on yksi pyhimmistä ja hartaimmista suomalaisuuden ilmentymistä. Kyllä Saskalla on vielä toivoa.

ANTERO LÄRVÄNEN JA JUHLARAHA

- Hyvää päivää hyvät kuuntelijat, täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ja Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin yhteislähetyksestä tällä kertaa Suomen Rahapajalta Vantaalta. Helsingin Sanomat ilmoitti tuoreeltaan, että maassamme lasketaan liikkeelle monikulttuurinen juhlaraha. Asiaa selventää meille tarkemmin toimistopäällikkö Esa Sählämö Suomen Pankin rauhan-, rauhan-, ystävyyden-, rauhan-, suvaitsevaisuuden ja rauhantoimistosta. Toimistopäällikkö Sählämö, valaisetteko asiaa hieman tarkemmin?

- Ja mielelläni sen teenkin. Tuo Helsingin Sanomien ilmoitus nimittäin oli valitettavasti vanhentunut versio suunnittelutyön alkuvaiheesta. Rauhan-, rauhan-, ystävyyden-, rauhan-, suvaitsevaisuuden ja rauhantoimistossa päätettiin sittemmin ottaa täysin toisenlainen ja uudenaikaisempi lähtökohta juhlarahan suunnitteluun.

- Ja minkälainen tämä lähtökohta sitten on?

- Monikulttuurisen juhlarahan suunnittelussa otimme linjan, että valmiin tuotteen tulee kuvata kohdettaan niin täydellisesti kuin vain mahdollista. Ja näkisimme, että olemme onnistuneet. Ensimmäinen perustavaa laatua oleva ero on rahan jakelussa.

- Tavallinen juhlarahahan on vain mötti metallia, johon on lämpsäisty kuva, tekstiä ja numeroita. Sitten jokainen voi halutessaan ostaa sen tai jättää ostamatta. Vapaaehtoisesti. Niin kuin toimittaja tietää, ei monikulttuurisuudessa ole kysymys mistään vapaaehtoisuudesta tai vaihtoehdosta, josta voisi kieltäytyä. Näin ollen tämä nimellisarvoltaan sadan euron arvoinen juhlaraha jaetaan jokaiseen suomalaiseen talouteen.

- No mutta tuohan on hieno uutinen. Suomalaiset taloudet saavat sadan euron edestä pelimerkkejä, joille näin juhannuksen lähestyessä on varmasti käyttöä. Hienoa, että valtio on päättänyt muistaa kansalaisia rahalahjoituksella.

- Ei tässä ole kyse mistään rahalahjoituksesta. Ihmisethän ostaisivat sillä bensaa Evinrudeen, vetäisivät narusta ja nauttisivat kesästä. Ja monikulttuurisuudessa ei todellakaan ole kysymys mistään nautinnosta, vaan sitä ylistetään hymy pyllyssä ja naama näkkärillä. Kaikkiin talouksiin jaettavan juhlarahan mukana tulee luonnollisesti lasku, jolla talouksien on lunastettava juhlaraha itselleen mainitulla sadalla eurolla. Maksuaika neljätoista vuorokautta.

- Vaan tuohan on sitten samanlainen homma kuin vaikkapa invalidijärjestöjen talouksiin lähettämät joulukortit, joissa on mukana pankkisiirtokuitti, jolla voi antaa halutessaan avustusta. Eihän tuollainen mihinkään sido. Ei tuota ole pakko maksaa.

- Totta kai on pakko maksaa. Myös tässä juhlaraha kuvaa kohdettaan. Maksettava on, vaikkei huvittaisikaan. Jos juhlarahaa ei ole asianmukaisesti lunastettu neljässätoista vuorokaudessa, asia siirtyy automaattisesti perintätoimistolle ja ne pojat ne vasta muistavatkin laskuttaa.

- Eli talouksille jaetaan väkisin satasen juhlaraha, josta on maksettava satanen. No, tilanne on kai sinänsä plusmiinusnolla, sillä rahaahan se on se juhlarahakin.

- Itseasiassa tilanne ei ole plusmiinusnolla vaan miinus sata. Tässäkin juhlaraha kuvaa mainiosti kohdettaan. Juhlarahan nimellisarvo on sata euroa, mutta käyttöarvo on nolla euroa. Se on juhlaraha, se on yksi juhlimisen muoto, eikä mikään rahvaanomainen valuutta jolla voidaan ostaa vaikkapa Voimasavuke Bostonia.

- Siis erästä partansa harvemmin ajellutta heppua siteeraten voi todeta, että tällä juhlarahalla on näyttöarvoa niin merkeleesti mutta käyttöarvoa ei ollenkaan. No, voihan tavallinen tallaaja, joka ei niin monikulttuurisuudesta perusta tunkea sen rahan vaikka pajatsoon tai pottipeliin ja kattoa, olisko onni myötä.

- Se ei ikävä kyllä onnistu, sillä kyseinen juhlaraha on parin aikamiehen kämmenen kokoinen.

- Jaa niin iso. No voihan sitä käyttää sitten vaikkapa pannunalusena. Tai mikseipä kesällä hyttyssavun alusena.

- Ei kylläkään voi. Siinäkin juhlaraha kuvaa mainiosti kohdettaan. Kun sen muoto on vähän tavallisuudesta poikkeava. Juhlarahan muoto nimittäin perustuu kolmiulotteiseen tietokonemallinnukseen joka on keskiarvo kuudestakymmenestä erilaisesta kissan oksennuksesta. Sen päällä ei taatusti pysy pystyssä mikään. Mainittavaa vielä on, että raha on tehty kierrätysmuovista ja se on koristeltu rauhan- ja suvaitsevaisuudenlauseilla.

- Eli kansalaisille tungetaan kurkusta alas väkisin jotain, mitä se ei halua, ei tarvitse, sillä ei tee mitään ja se on pirun kallis. Kieltämättä juhlaraha kuvaa kohdettaan varsin hyvin. Ja tämä autuus pakkojaetaan siis jokaiseen talouteen?

- Kyllä. Tosin niille henkilöille, jotka ovat julkisesti tukeneet monikulttuurisuutta, se jaetaan ilmaiseksi.

- Ja kun äkkiseltään muistelen, että Suomessa on tommonen kaksi ja puoli miljoonaa taloutta, ja niistä valtaosa ei ole pahemmin tätä monikulttuurisuutta mainostanut, niin tästähän kertyy valtiolle massia reilusti yli kaksisataa miljoonaa euroa. Onkos rahoille jo käyttösuunnitelmaa?

- Onhan toki. Rahalla tullaan palkkaamaan projektipäälliköitä, projektisihteereitä, projektisuunnittelijoita, projektityöntekijöitä ja projektikoordinaattoreita.

- Ja minkähänlaiseen projektiin?

- No tietenkin monikulttuuriseen suunnitteluprojektiin, jossa suunnitellaan uusia monikulttuuriprojekteja ja niihin liittyvää rahoituksen tarvetta.

- Ja näitähän meillä ei ole koskaan tarpeeksi. Toimistopäällikkö Sählämö Suomen Pankin rauhan-, rauhan-, ystävyyden-, rauhan-, suvaitsevaisuuden ja rauhantoimistosta, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Vantaa. No niin, äänimiehet. Eiköhän ole aika lähteä Lällävedelle ja huuhdella monikulttuuri pois niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

Hösse: Kas sielläpä matkamme määränpää. Minähän en taiteesta ymmärrä en niin kertakaikkiaan mitään, mutta pakko myöntää, että tässä tapauksessa muoto vastaa sisältöä. Toisin kuin abstraktissa taiteessa, jossa yleisön tulee arvailla, että mitähän se tuokin möhkäle oikein symboliseeraa. Vaan minkähänlaista se mahtaisi olla se monikulttuurinen olut?

Pertta: No kaipa tuo olisi semmonen toisiinsa huonosti sopivien makujen sinfonia. Vaikka tyyliin kaksitahtibensa – mangomeloni – sikaflex – banaani – lecapapu – ahvena – ykköspilsneri.

Hösse: Joo, ja sitä myytäis kolminkertaiseen hintaan ja pelkästään lasipulloissa, joissa olis se 1970-luvun repäisykorkki josta sai aina haavan peukaloonsa.

- Vaan Huitsinnevadan Veijo Esso myy edelleenkin pelkkää ehtaa tavaraa, joten rojut ransittiin ja suunta sinnepäin.

TARINA, YHDESTOISTA KESÄKUUTA

Tapahtuma-aika: syyskuu 2020

Tapahtumapaikka: Venäläisten miehittämä Helsinki, uudelleen perustetun KGB:n pääkonttori entisissä Kansaneläkelaitoksen tiloissa

Tapahtumassa läsnä:

- Kenraali Anatoli Zaitsev, Suomen sotilaskomendantti

- Kenraalimajuri Aleksander Belov, KGB:n Suomen alueen päällikkö

- Lennipirkitta Löröttät-Sixteen, Rakkauden Ministeriön uudelleenmäärittelemisen- ja kärsäntunkemisosaston johtaja

- Lill-Kerstin Porrström-Hottentot, Rakkauden Ministeriön saneleva virkahenkilö

- Milla-Lällä Pimpstén, vähemmistövaltuutetun erityistutkintaprojektisuoritetoiminta-asiantuntija

- Annika Ö-ö – Hö-ö, perätisoveltava kulttuurintutkija Helsingin Yliopistosta

- Ingeborg Korspindel-Sörsselssön, tiedostava toimittaja Helsingin Sanomista

*

Viisi naista istui Helsingin KGB:n odotushuoneessa ja pelkäsi. Miehitetyn Suomen sotilaskomendantti kenraali Zaitsev oli pyytänyt heidät puheilleen. He eivät ymmärtäneet, miksi KGB halusi tavata heidät. Hehän olivat ennen sotaa puhuneet ja kirjoittaneet aktiivisesti rauhan puolesta ja olivat myös olleet julkisesti sitä mieltä, että Venäjän vaatimukset olivat olleet kohtuullisia. Ketä joku vitun Kymenlaakso, Etelä-Karjala ja Pohjois-Karjala kiinnostaisi? Eivätkä ne pyydetyt laivastotukikohdat mitään miehitystä tarkoittaisi. Venäläisethän olivat luvanneet niin. Piti vaan typeryyttään olla itsepäinen ja näinhän tässä sitten kävi.

Viimeiset puoli vuotta olivat olleet ikävää aikaa. Venäläiset halusivat turvata Itämeren kaasuputkensa ja muutenkin pullistella hauistaan ja sen vuoksi olivat vaatineet suomalaisilta joko suoraa sotilasliittoa tai sitten maa-alueitten luovutuksia ja sotilastukikohtia. Suomalaiset eivät olleet tähän suostuneet vaan yrittivät epätoivon vimmalla ostaa aseita sieltä mistä vain saisivat ja kertausharjoittaa reserviään, mutta aika loppui kesken.

Sota oli kestänyt kolme kuukautta. Suomalaisten alueellinen puolustusjärjestelmä oli toiminut hyvin, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana riisuttu armeija ei jaksanut ylivoiman edessä. Venäläiset kärsivät Kymijoelle edetessään hirvittäviä tappioita, mutta sen jälkeen ei suomalaisillakaan ollut enää laittaa vastaan mitään. Venäläisjoukot miehittivät Helsingin taistelutta toinen päivä elokuuta. Maaseudulla suomalaiset kävivät vielä ankaraa sissisotaa, mutta koska venäläisjoukot olivat varmistaneet niin Ruotsin kuin Norjan vastaiset rajat, taistelu oli enää vain väistämättömän viivyttämistä. Ruotsalaiset sulkivat venäläisten pelossa oman rajansa, eikä vaikeakulkuisen Norjan rajan yli juuri täydennystä saanut. Euroopan Liittovaltio raapi muniaan, puhui mukavia jostain muusta ja käänsi katseensa toisaalle.

Venäläiset olivat ottaneet maan maaseutua lukuunottamatta lujasti hallintaansa. Siviiliväestöä oli kohdeltu yllättävän hyvin, mutta jos siviilit olivat jääneet kiinni sissien avustamisesta, oli tuomio armoton. KGB:n odotushuoneessa istuvat naiset olivat ihmeissään. He eivät olleet tukeneet sissejä millään tavalla. Mistä heitä voitaisiin epäillä? Ja miksi heidät oli kutsuttu näin korkea-arvoisten venäläisten luo?

Odotushuoneen ovi aukesi, ja sisälle astui hymyilevä naispuolinen venäläinen luutnantti. Hän pyysi heitä kohteliaasti seuraamaan ja johdatti heidät seuraavaan huoneeseen. Huoneessa oli kaksi venäläistä korkea-arvoista upseeria, jotka molemmat hymyilivät lämpimästi. Toinen upseereista alkoi puhua:

- Hyvät rouvat, tervetuloa. Olemme odottaneet teitä. Näen silmissänne pelon, mutta te ette ole täällä kuulusteltavana, vaan vieraanamme ja ystävänämme. Tuossa pöydällä on virvokkeita, limonadia ja mineraalivettä, olkaa hyvä ja ottakaa ja sen jälkeen istukaa ja tehkää olonne mukavaksi.

Jokainen naisista otti juotavaa, sillä odotus oli kuivannut kurkkua oikein urakalla. Sen jälkeen he istuuntuivat. Venäläinen upseeri jatkoi puhumistaan:

- Sota maittemme välillä oli ikävä, mutta se tapahtui, tapahtunutta ei voi enää perua ja sen lopputulos on pysyvä. Suomi tulee jatkossa olemaan osa Äiti-Venäjää. Me emme halua toteuttaa mitään kansanmurhaa emmekä väestönsiirtoja, vaikka sissejä ja vastarintaliikettä kohtaan olemmekin armottomia. Nykyinen Venäjä ei ole mikään Stalinin Neuvostoliitto. Itse asiassa me haluaisimme mahdollisimman nopeasti rauhoittaa tilanteen ja siirtää Suomen miehityshallinnosta siviilihallintoon.

- Maassa vallitsee sotatila ja sotilashallinto, mutta me haluamme mahdollisimman nopeasti siirtää vastuuta miehittäviltä venäläisjoukoilta suomalaisille itselleen. Mutta ymmärrätte varmaan sen, että suomalaistenkin osuuden on tässä vaiheessa oltava myös sotilaallinen. Maa on rauhoitettava, sissit tuhottava ja vastarintaliike lopetettava. Vain siten takaamme suomalaisten turvallisuuden, ja sen, että jälleenrakennus osana Venäjää voi alkaa. Ja teidän kaltaisenne lahjakkaat yksilöt ovat tässä avainasemassa. Tulemme tarjoamaan teille hyvin korkeaa asemaa paikallisen KGB:n virkailijoina.

Zaitsev oli hetken ajan hiljaa ja antoi sanojensa vaikuttaa. Hän huomasi kaikkien naisten kasvoilla helpotuksen ja lisääntyvän mielenkiinnon. Heidän asentonsa muuttui jännittyneestä rentoutuneemmaksi. Zaitsev jatkoi puhumistaan:

- Te olette huippuälykkäitä poikkeusyksilöitä. Me olemme seuranneet teitä jo vuosikausia. Mutta te ette ole saaneet tässä, anteeksi rankka ilmaukseni, tsuhnien tasavallassa, ansaitsemaanne arvostusta. Te olitte häviämässä poliittisesti ja ennen kaikkea te olitte saaneet jo pahasti selkäänne suomalaisessa sosiaalisessa mediassa ja olitte joutumassa naurunalaisiksi. Se ei johdu teistä, vaan tavallisten suomalaisten kovakalloisuudesta. Ei tyhmemmän kanssa kannata väitellä.

- Nyt teidän on mahdollisuus ottaa itsellenne se asema, jonka ansaitsette. Teitä tarkkaillessanne olemme huomanneet teissä syvän vihan tavallisia yksinkertaisia omaa etuaan ajattelemattomia suomalaisia kohtaan. Hyvät rouvat, miltä sana kosto teidän suussanne mahtaisi maistua? Nyt pääsette toteuttamaan agendaanne ja aivan eri arsenaalilla, mitä teillä oli ennen sotaa. Tietysti joudutte hieman päivittämään ideologiaanne. Te kannatitte länsimaistyyppistä monikulttuurisuutta, mutta sitä me emme valitettavasti Venäjällä harrasta. Itse asiassa tämä ongelma on jo joukkojemme toimesta suurimmaksi osaksi hoidettu. Tuskin tekään sitä kaipaatte, sillä sehän pohjautui pelkkään utopiaan.

- Mutta tilalle teille annetaan mahdollisuus olla korkeassa ja vaikutusvaltaisessa asemassa oikeasti monikulttuurisessa valtiossa joka ulottuu Eckeröstä Vladivostokiin. Saatte kaiken, mistä unelmoitte. Tehtävänne on vakuuttaa teitä typerämmät suomalaiset ymmärtämään välttämättömän. Saatte kaiken apumme ja rajattomat valtuudet. Muistutan, että maassa on vielä sotalaki.

Naisten kasvoilta paistoi aina suuremmaksi kasvava mielenkiinto. Lill-Kerstin Porrström-Hottentot uskaltautui esittämään kysymyksen:

- Mitä te tarkalleen ottaen haluatte meidän tekevän?

Zaitsev hymyili lämpimästi ja vastasi:

- Tarkalleen sitä mitä tähänkin asti. Äärimmäisillä valtuuksilla vain. Tehtävänne on, muitten kaltaistenne mukana, selvittää sosiaalisessa mediassa elävät vastarintasolut. Ne samat hahmot, jotka pistivät teitä älyllisesti näköön ennen miehitystä, ja tekivät teistä pellejä. Sama porukka jatkaa miehityksen vastustamista. Tiedustelusyistä olemme antaneet netin toimia maassa vielä suhteellisen vapaasti. Tekninen puolemme kaivaa sieltä koko ajan tietoja ja luovuttaa ne teille. Aloittakaa Hommaforumista. Ja jatkakaa yksittäisiin bloggaajiin. Teillä tulee olemaan huomattava määrä osaavaa henkilökuntaa ja äärimmäiset valtuudet. Nyt teidän ei tarvitse enää perustella. Teidän tarvitsee vain tuhota.

Lennipirkitta Löröttät-Sixteen esitti kysymyksen:

- Tarkoitatteko äärimmäisillä valtuuksilla myös kuolemantuomioita?

Kenraali Zaitsev katsoi tuota naista ja tuumi että ämmähän on kiihottunut, hyi helvetti. Mutta hän jatkoi:

- Myös kuolemantuomioita. Ja sotalain alaisuudessa ei oikeudenkäyntejä tarvita. Olette vastuussa ainoastaan meille.

Naiset alkoivat olla jo hyvinkin rentoutuneen oloisia. Pelko oli kadonnut. Silmät kiiluivat. Zaitsev jatkoi puhumistaan:

- Huomaatte varmaan, että te kaikki olette ruotsinkielisiä, tai muuten suomenruotsalaiseen kulttuuriin identifioituneita. Olen poiminut teidät tänne tarkoituksella. Tiedän, että olette pitäneet yllä marttyyriroolia ja väittäneet, että suomenruotsalaiset ovat sorrettuja ja väkivallan uhkan alla eläviä. Paskapuhettahan se on ollut, mutta ettehän te ole ihan suoraan voineet sanoa olevanne Bättre Folk, joka tarvitsee etuoikeuksia ja joihin nähden tavallinen tsuhna on kakkosluokan kansalainen. Oikeassahan te olette olleet. Ja nyt tilanne muuttuu, ja ankaran toimintanne kohteena tulevat olemaan mulliturpaiset ummikkosuomalaiset tsuhnat. Näin alkuun voin todeta, että se kihniöläinen vai piikkiöläinenkö heppu se oli, piru vie, että suomenkieliset nimet ovat hankalia, joka niitä sähköposteja aikanaan lähetteli, on meidän hallussamme ja me luovutamme hänet teille. Eihän hän kenellekään tosiasiassa mitään pahaa tehnyt, mutta hän loukkasi teitä, ja niin kuin totesin, teillä on rajattomat valtuudet. Voitte tehdä hänestä varoittavan esimerkin. Yhden monista.

- Ja mikäli te, ja monet kaltaisenne onnistuvat tehtävässään, piirretään Suomen sisäiset rajat uudestaan. Perustetaan Venäjän Federatiivisen Tasavallan alainen Autonominen Ruotsalainen Tasavalta, johon kuuluvat Uusimaa, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa ja eksklaavina Svenska Österbotten. Ruotsalaisen Tasavallan hallintokielenä tulee olemaan vain venäjä ja ruotsi. Ja tähän ruotsinkieliseen tasavaltaan tulee Venäjä satsaamaan taloudellisesti huomattavan paljon. Porvoosta tulee Venäjän öljyteollisuuden vientikeskus. Ja paikallinen, ehdoton valta on teillä.

Ingeborg Korspindel-Sörsselssön esitti kysymyksen:

- Entäs ne suomenkieliset maakunnat? Mitä niissä tapahtuu?

Anatoli Zaitsev vastasi:

- Kiinnostaako se teitä?

Naiset kohauttivat olkapäitään. Hittoako niistä tsuhnista. Zaitsev laittoi pöydälle lomakkeet:

- Kun allekirjoitatte nämä, teistä tulee KGB:n majureita. Ja vielä kerran, äärimmäisillä valtuuksilla. Aikanaan varmaankin nousette suuriin tehtäviin siviilihallinnossa, mutta juuri nyt me tarvitsemme teidän osaamistanne tällä rankemmalla puolella. Haluatteko allekirjoittaa ja ottaa tehtävän vastaan?

Kaikki naiset nousivat yhtä aikaa ja allekirjoittivat paperin. Zaitsev totesi tyytyväisenä:

- Kiitän teitä, majurit ja uudet kollegani. Olkaa hyvä ja siirtykää tuohon viereiseen huoneeseen. Siellä on räätäleitä, jotka tekevät teille univormut mittojen mukaan. Ne ovat nykyisin oikein tyylikkäitä.

Naiset siirtyivät toiseen huoneeseen mitattavaksi mittatilausunivormujaan varten. Huoneesta kuului kova puheensorina ja kikatuskin. Siitä ei heijastunut pelkkä helpotus, vaan into, ja tulevaisuuden innokas odotus. Kenraalimajuri Belov puhui ensimmäisen kerran:

- Oletko varma, että tämä idea toimii? Eikö olisi kuitenkin parasta jättää Suomen rauhoittaminen omille ammattilaisille?

Zaitsev vastasi:

- Älä nyt Belov. Suunnitelma toimii, ja se on hyväksytty Kremlissä. Nämä olivat vasta ensimmäiset ja näitä värvätään lisää. Ja nimenomaan otamme hommaan vain näitä ns. tiedostavia naisia. Ei missään nimessä miehiä. Miehillä tulee jossain vaiheessa raja vastaan, mutta näillä ei. Kun nämä tättähäärät ovat saaneet pari vuotta huseerata, ja sen jälkeen me poistamme ne virasta perinteiseen venäläiseen tapaan ja siirrymme kokonaan venäläiseen komentoon, niin suomalaiset suhtautuvat meihin vapauttajina. Maa putoaa lopullisesti käsiimme kuin kypsä hedelmä.

Belov mietti asiaa hieman itsekseen ja totesi:

- Niin. Parempihan se on, että tsuhnat vihaavat omiaan enemmän kuin meitä. Vaan mikä helvatun homma tuo Ruotsalainen Tasavalta oli? En minä siitä ole kuullut mitään.

Zaitsev hymyili, ja vastasi:

- Et varmaankaan. Kun eihän semmoista ole eikä tule. Keksin sen päässäni. Mutta nuo hölmöt uskovat. Ja parin vuoden päästä ne ovat täytemaata. Ja eihän suomenruotsalaisiin, siis tavallisiin sellaisiin voi luottaa sen enempään kuin tsuhniinkaan. Samanlaisia tsuhnia nekin ovat. Yhtä lailla ne tappelivat meitä vastaan nyrkit savessa. Mutta nämä mammat ovat erityisyksilöitä, joista on meille hyötyä.

Belov raapi hetken päätään, ja kysyi sitten:

- Vaan sitä minä tuumin vielä, että kun Suomi oli kuitenkin Euroopan Liittovaltion jäsen, niin onko todellakin varmaa, ettei sieltä käsin tule jotain sotilaallista vastareaktiota?

Zaitsev katsoi Belovia ihmeissään ja tuumi että mitteekö höpäjät. Sitten hän näki Belovin ilmeen ja molemmat upseerit räjähtivät rienaavaan röhönauruun. Nauru kesti ainakin minuutin. Sitten he kuivasivat silmänsä ja Zaitsev totesi:

- Jaahah, Aleksander. Eiköhän käydä tässä välillä haukkaamassa vähän palasta. Meillä on tunnin päästä tapaaminen viiden suomalaisen vihervasemmistolaisen naisvaikuttajan kanssa. Ne tulevat tähän huoneeseen länsimaisina hippeinä ja lähtevät ulos KGB:n upseereina sekä kovan teknologian ja kovan kurin kannattajina. Kun kuriahan saavat pitää he. Ja tsuhna ottaa kipeetä.

*

Kiitokset mainiolle vakikommentoijalle Närpes Vargille inspiraatiosta kirjoitukseen.

TARINA, KOLMAS KESÄKUUTA

Rooma, toukokuu 2013, Voiton Päivä

Italian Fasistisen Tasavallan pääkomissaari Nitto Stradella istahti mukavaan nojatuoliinsa, kaatoi itselleen lasillisen grappaa, otti tukevan moukun ja ähkäisi tyytyväisenä. Mennyt päivä oli ollut raskas, mutta antoisa. Hän oli ollut Voiton Päivän juhlallisuuksissa ensimmäistä kertaa Italian pääkomissaarina. Hän ja muut komissaarit olivat ottaneet vastaan sotilasparaatin ja sen jälkeen käyneet viemässä kukkaseppeleen edesmenneen ja arvostetun Italian pitkäaikaisen johtajan Benito Mussolinin mausoleumiin.

Benito Mussolini, tunnettu myös arvonimellä Il Duce, oli kuollut pitkäaikaiseen sairauteen vuonna 1950 ja hänen hautajaisiinsa oli osallistunut miljoonien italialaisten ohella kaikki maailman merkittävimmät johtajat. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli pitänyt pitkän puheen, jossa hän ylisti Mussolinin ja Italian kansan osuutta maailmaa terrorisoivan natsismin kukistamisessa. Muistettiin, että Mussolini oli aluksi ollut Hitlerin liittolainen, mutta järkytyttyään puolalaisten kohtelusta vuonna 1939 hän oli aluksi luotsannut Italian tiukalle puolueettomuuslinjalle ja sodan loppuvaiheissa johtanut Italian armeijan voitokkaaseen taisteluun saksalaisia vastaan ja samalla vapauttanut Slovenian kansan.

Niin ainakin virallinen versio asiasta kertoi. Stradella tiesi asian tarkemman laidan. Ensimmäistä kertaa hän oli kuullut sen isoisältään, sotasankarilta, joka oli lentänyt Savoia-Marchetti SM.79-pommikonetta ja myöhemmin noussut korkeaan asemaan fasistisen Italian valtiokoneistossa.

Tosiasiassa kesällä 1940 Mussolini oli lumoutunut saksalaisten nopeasta menestyksestä ja halusi Italian nappaavan palan kakusta. Mitä suuremman, sen parempi. Mussolini oli haaveillut uudesta Rooman imperiumista. Mutta toisin kuin yleisesti luultiin, hänen yksinvaltansa ei ollut täysin ehdoton. Oli olemassa voimaryhmä, johon kuului korkeita Italian armeijan upseereita ja teollisuuden edustajia.

Voimaryhmän edustajat olivat miettineet keskenään Italiassa tapahtunutta kehitystä ja mahdollisen sodan pelottavia seuraamuksia maalle. He olivat kaikki samaa mieltä, että Italian talous oli fasistisessa komennossa kehittynyt ripeästi ja fasistinen komento oli myös sitä, mitä sinänsä varsin hällävälistinen Italian kansa kaipasi. Sota uhkaisi kaikkea saavutettua ja ennen kaikkea se uhkaisi fasistisen yhteiskuntajärjestelmän olemassaoloa.

Voimaryhmään otettiin mukaan jäseneksi nuori Aldo Moro, jonka Mussolini oli ottanut suojatikseen ja jonkinlaiseksi oppipojaksi. Nuoruudestaan huolimatta Moro oli erittäin älykäs poliittinen ja hallinnollinen huippulahjakkuus, ja kävi ilmi, että hän jakoi voimaryhmän käsitykset. Näin ollen voimaryhmä katsoi ajan olevan kypsä asian esittämiseen Il Ducelle.

Mussolinille tehtiin yksityiskohtaisesti, ala alalta, aselaji aselajilta selväksi, että Italian armeija ei kerta kaikkiaan täytä niitä vaatimuksia, mitä laajamittainen hyökkäyssota edellyttää. Armeijan kalusto oli liian vanhentunutta eikä sotateollisuus vielä pystynyt vastaamaan tarpeeseen. Oli myös varsin epävarmaa, kuinka italialaiset sotilaat olisivat innostuneet valloitussotiin vieraissa maissa. Ei Abessiniankaan sinänsä voitollista operaatiota voinut suurena menestyksenä pitää. Ja vaikka Saksan aseet näyttivätkin tällä hetkellä voittamattomilta, ei sodan lopputulosta voinut vielä millään muotoa ennustaa.

Myös toisin kuin luultiin, Mussolini ei ollut teatraalisista esiintymisistään huolimatta niin täynnä itseään kuin ulkomailla kuviteltiin. Esiintymiset olivat showta, mutta tässä tapaamisessa ei ollut yleisöä eikä kameroita. Mussolini pystyi kyllä kuuntelemaan, keskittymään ja harkitsemaankin. Pelättyä raivokohtausta ei tullut. Sen sijaan, oltuaan jonkun aikaa aivan hiljaa, Mussolini nousi, alkoi kävellä hiljakseen ympäri huonetta ja puhui melko vaisulla äänellä, josta puuttui kaikki Il Ducelle tyypillinen mahtipontisuus.

- Hyvät ystäväni. Olen toki miettinyt näitä asioita itsekin. On hyvä, että kuulen varmistuksen juuri teiltä. Se tekee asian minulle helpommaksi, vaikka vaikeaa tämä on. Unelmani on ollut saavuttaa Italialle mennyt loisto, voima ja kukoistus takaisin. En kiistä sitä. Siksi se, mitä aion seuraavaksi sanoa, repii sieluni kappaleiksi.

- En voi antaa henkilökohtaisen unelmani mennä Italian kansan, valtion ja fasistisen järjestelmämme turvallisuuden edelle. En voi asettaa uhanalaiseksi sitä, mitä olemme tehneet vuodesta 1923 lähtien. Siksi minun on katsottava totuutta silmiin, ja hyväksyttävä se tosiasia, että en elinaikanani tule koskaan näkemään uutta Rooman valtakuntaa. Me emme tule osallistumaan sotaan Saksan liittolaisina. Emme ainakaan tässä vaiheessa.

- Mutta valitettavasti on hyvin todennäköistä, että jossain vaiheessa meiltä ei ehkä kysytä, haluammeko sotaa vai ei. Siksi meidän täytyy voittaa aikaa. Aion pitää Italian puolueettomana. Me voimme käydä kauppaa sodan molempien osapuolten kanssa. Se antaa meille sekä aikaa, että tarvittavia lisäresursseja kehittää sekä materiaalista valmiuttamme, joukkojemme koulutusta ja sotateollisuutemme kestokykyä. Italian armeijan tulee keskittyä puolustamaan Italiaa. Olen varma, että sota tulee leviämään myös Balkanille, ja jotta emme edes vahingossa tule sotkettua siihen, määrään joukkomme vedettäväksi pois Albaniasta.

- On selvää, että Hitler saa raivokohtauksen kuultuaan päätöksestäni, mutta ei hänkään halua ylimääräistä rintamaa tässä vaiheessa. On mahdollista, että jossain vaiheessa niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin tulevat sotaan mukaan, ja silloin Hitlerillä on kädet täynnä töitä ilman meitäkin. Olen tästä pahoillani, ja tunnen itseni selkäänpuukottajaksi, sillä arvostan Hitleriä ja saksalaista kansallissosialistista järjestelmää suuresti. Onhan siitä sentään melkoinen osa kopioitu meiltä. Mutta tässä vaiheessa meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Meidän on voitettava aikaa kolme – neljä vuotta. Siinä vaiheessa kyntemme ovat huomattavasti terävämpiä. Toimeen siis.

Mussolinin ennuste piti kutinsa, ja keväällä 1941 Saksa miehitti Balkanin varmistaakseen sivustansa tulevaa idän sotaretkeä varten. Italian armeija oli puolustusasemissa Jugoslavian vastaisella rajalla ja hetken aikaa maassa pelättiin sotaa toden teolla. Saksalaiset kuitenkin jättivät Italian rauhaan, ja kun Operaatio Barbarossa alkoi, tiedettiin, että saksalaisten huomio tulisi olemaan ainakin hetken aikaa toisessa ilmansuunnassa.

Se antoi Italialle aikaa kehittää omaa puolustuskykyään. Tässä oli apuna niin amerikanitalialainen yhteisö sekä ihan rehellinen mafiakin, joitten avustuksella saatiin lisää teknistä osaamista. Luonnollisesti niin Mussolini kuin voimaryhmän jäsenet toivoivat menestystä Saksan aseille, mutta kun sota idässä pitkittyi ja Yhdysvallat liittyi sotaan liittoutuneitten puolella, he ymmärsivät, että oli aika kääntää takki kokonaan.

Lännelle riitti pitkään se, ettei Italia ryhtynyt sotaan Saksan puolella. Mutta maan johdossa oltiin varmoja, että vapaalippuja ei tässä sodassa tunnettu, ja voidakseen turvata fasistisen järjestelmän säilymisen myös sodan jälkeen, oli tarvittavat verirahat väistämättä jossain vaiheessa maksettava. Lokakuussa 1944 puna-armeija oli edennyt jo pitkälle Balkanilla ja tuolloin Mussolini katsoi ajan olevan kypsä. Voimaryhmä tuki häntä.

Italian armeija hyökkäsi rajan yli Jugoslavian puolelle. Vastassa oli saksalaisia ja unkarilaisia joukkoja. Unkarilaiset olivat varsin haluttomia, mutta saksalaiset tekivät kuitenkin kovaa vastarintaa. Saksalaisten painopiste oli kuitenkin idempänä, joten kahden kuukauden operaation jälkeen italialaiset olivat valloittaneet koko Slovenian ja edenneet Unkarin rajalle. Sen lisäksi Italian joukot olivat saaneet vallattua osan pohjoista Kroatiaa, ja etenivät Zagrebin länsipuolelle, missä ne kohtasivat puna-armeijan joukot, jotka olivat vallanneet kaupungin pari päivää aikaisemmin. Tähän italialaiset pysäyttivät hyökkäyksensä, vetäytyivät Sloveniaan ja jättivät Kroatian puna-armeijalle. Hyökkäys maksoi italialaisille yli kaksikymmentä tuhatta kaatunutta sotilasta.

Sodan loppuvaiheissa italialaisjoukot miehittivät vielä Itävallasta Tirolin ja Vorarlbergin maakunnat. Operaatio oli siinä vaiheessa lähinnä poliisitoimi, sillä siellä olevat saksalaisjoukot katsoivat viisaammaksi antautua italialaisille kuin pelätyille neuvostojoukoille tai pitkän hyökkäysvaiheen kovettamille länsiliittoutuneille.

Maailmalle levisivät valokuvat toisiaan Zagrebin laitamilla kättelevistä italialaisista ja neuvostoliittolaisista sotilaista. Ehkä niitten kuvien tuoman maineen myötä levisi myöhemmin maailmalle vielä kuuluisampi kuva Jaltan konferenssista, jossa tuoleilla istuivat vierekkäin Churchill, Roosevelt, Stalin ja Mussolini. Selvää oli, että Mussolinin osa oli olla statisti, mutta konferenssissa päätettiin silti, että Slovenia saisi jäädä Italian vaikutuspiiriin. Myös Italian Itävallasta valtaamat kaksi maakuntaa olisivat Italian miehitysvyöhykettä.

Slovenian kohdalla Aldo Moro sai Mussolinin vakuuttumaan siitä, että tuon pienen maan PR-arvo oli Italialle suurempi kuin hyöty, minkä se saisi maan liittämisestä itseensä. Italia voisi todistaa maailmalle olevansa vapauttaja, ei miehittäjä. Lisäksi Italia ei halunnut saada riesakseen kiusallisen tehokkaita partisaaneja. Slovenialaisilla itsellään ei ollut halua palata Titon johtamaan Jugoslaviaan. Neuvottelut Slovenian itsenäisyydestä aloitettiin heti sodan loputtua, ja maa itsenäistyi seuraavana vuonna. Moron arvio osoittautui oikeaksi, Italian jalomielisyys sai maailmalla suuren huomion ja maan ikävällä tavalla saksalaista vastinettaan muistuttava fasistihallinto lunasti lopullisesti paikkansa länsivaltojen joukossa.

Italia oli oveluudellaan selvinnyt sodasta melko vähällä. Se oli malttanut odottaa ja lopulta veikannut voittavaa hevosta. Voimaryhmän jäsenet, vaikka pahoillaan Hitlerin tappiosta olivatkin, kokivat, että olivat tehneet välttämättömän. Mussolinin tilanne oli toinen. Vaikka hän oli kansan keskuudessa juhlittu sankari ja maailmalla arvostettu liittoutuneitten valtionpäämies, se ei henkilökohtaisesti merkinnyt hänelle mitään. Hän tiesi tehneensä, mitä pitikin tehdä, mutta silti hän tunsi itsensä jollain lailla petturiksi ja alkoi masentua päivä päivältä aina enemmän.

Kun myös italialaiset tuomarit osallistuivat Nürnbergin oikeudenkäyntiin, vajosi Mussolini syvään masennukseen. Hän siirsi tehtävänsä Aldo Morolle, jäi eläkkeelle ja vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta. Hän halusi seurustella lähinnä viinipullon kanssa. Kolmas kesäkuuta 1950 laskettiin liput Italiassa puolitankoon. Il Duce oli poissa.

Aldo Moro muokkasi sodasta selvinneen italialaisen fasismin teknokraattisempaan muotoon. Hän vähensi henkilöpalvontaa, julisteita, lippuja, kulkueita ja iskulauseita minimiinsä ja keskittyi siihen että sodasta hyvävointisena selvinnyt Italian teollisuus alkoi tahkota maalle maantieteellisen suuruuden sijasta taloudellista suuruutta. Hän riisui italialaisen fasismin jalasta sotilassaappaat ja laittoi tilalle tyylikkäät puolikengät ja vaihtoi univormun kokopukuun.

Moro ymmärsi myös, että Il Ducen tuli olla ensimmäinen ja viimeinen Il Duce. Näin myytti olisi miestä itseään suurempi. Tilalle hän kehitti komissaarijärjestelmän, ja otti itselleen ensimmäisenä pääkomissaarin viran. Moron Italiassa sallittiin paikallinen demokratia, mutta Roomasta annettuja yleisdirektiivejä tuli ehdottomasti noudattaa. Maassa suurinta valtaa hallussaan pitävät virkakomissaarit pitivät yllä fasistisen vallan jatkuvuutta tehokkaasti ilman demokraattisen hallintokoneiston epävakaisuutta. Moro kehitti maahan jopa jonkunlaisen sananvapauden, tarkasti määritellyissä rajoissa tietenkin. Arvostella saa, ainakin paikallistasolla, mutta yleistää ei.

Minkäänlaista Nikita Hruštšev-tyyppistä menneisyyden tuomitsemista Moro ei nähnyt tarpeelliseksi, vaan ensimmäisessä linjapuheessaan korosti, että Italian kansan tulevaisuus pohjautuu sille järkähtämättömälle työlle, mitä Il Duce oli kansan eteen tehnyt. Fasistisesta Italiasta tuli länsivalta, NATO-maa, eteläisen Euroopan talousveturi ja välimeren alueen suurin mahtitekijä. Muitten länsivaltojen puolesta tietyt Italian johdon tekemät rikokset niin omaa kuin muitakin kansoja kohtaan unohdettiin, sillä Italiakin oli taistellut sodan hävinnyttä Absoluuttista Pahaa vastaan.

Pääkomissaari Stradella tyhjensi grappalasinsa, sytytti sikarin ja jäi ajatuksissaan katsomaan seinällään olevaa Il Ducen kuvaa. Elämä on arpapeliä, tuumi Stradella. Kruuna: Abessinian teurastaja ja tuomittu hirmuvaltias. Klaava: historian suurin italialainen ja naapurikansan vapauttaja. Kysymys siitä, onko mies hirviö vai sankari on pelkkää retoriikkaa. Tärkeämpi kysymys on se, osasiko mies hypätä voittajan kelkkaan.

Stradella sammutti sikarin ja päätti vetäytyä levolle. Huomenna olisi paljon tekemistä. Radiotelevisione Italianan pitkäaikainen johtaja, se Berlusconin ääliö oli mennyt julkisissa elosteluissaan jo liian pitkälle. Saa luvan siirtyä eläkkeelle kuluvan viikon aikana. Soveliaan kuuden kuukauden kuluttua heppu saa sitten kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Lisäksi Stradellalla olisi salainen tapaaminen kolmen EU-komissaarin kanssa. Euroopan Unionin virkamiesedustajat olivat omaksuneet Italialta komissaarijärjestelmän ja näennäisen alueellisen demokratian. He eivät olleet tietenkään vielä yhtä pitkällä kuin Italiassa oltiin. Nyt tapaamisessa oli kysymys mahdollisesta EU:n pääkaupungin siirtämisestä Brysselistä Roomaan. Fasistinen Italia ei ollut mennyt mukaan siihen maahanmuuttajaruljanssiin, mitä muualla Euroopassa oltiin harrastettu. Sen vuoksi EU:n henkilökuntaa kiinnosti kovasti pääkaupungin siirto aina levottomammaksi muuttuvasta Brysselistä rauhalliseen Roomaan.

Ennen nukahtamistaan Stradella tuumi, että eihän tämä välttämättä ollut se uusi Rooman Imperiumi, mitä Benito kaipasi, mutta olihan tyhjää parempi kumminkin.