KIRJOITUSTA KIRJOITTAMISESTA

Eli sottailua sottailusta, toiston toistosta ja ajoittaisesta kyllästymisestä

Juhannus on vietetty, kansa juotettu ja koko Suomi siirtyy kesälomamoodiin. Samoin noin puolentoista kuukauden lepotilaan siirtyy niin poliittinen maailma kuin blogirintama, aktivoituakseen pikkuhiljaa taas joskus elokuun puolessa välissä. Luonnollisesti heinäkuun aikana ahkerat toimittajat löytävät pari poliittista Ruokolahden leijonaa ihan vaan muistuttaakseen, että vihapuhetta täytyy kesälläkin porukalla kauhistella, muttei sen määrittelemisestä ole niin väliä juu.

Koska tässä eletään sitä jokavuotista hiljaisempaa jaksoa, saatan uhrata hieman lukijan aikaa sottaillakseni tätä blogikirjoittamista yleensä. Idea tuumailuun tuli alun perin siitä, että suuresti arvostamani Kumitonttu omassa blogissaan ilmoitti, että alun perin suunniteltujen kirjoitusten määrä on täysi. Mies on selvästi tuuminut, että laittaiskos blogin telakalle, mutta on näemmä päätynyt jatkamaan ja sehän on hyvä se.

Tämän tyyppisten blogien kirjoittajilla – varmaan kaikilla – tulee aika ajoin kyllästymisen tunne, ja mielessä pyörii, että antaiskos tään homman olla vallan. Ainakin omalla kohdallani kyllästymisen syynä on tietynlainen toiston toisto, tosin voin sanoa, että toistaminen on reaktio, kun vastapuoli jauhaa jatkuvasti samaa epistolaa. Ja nythän se on tunnustettu myös hyvin yllättävältä taholta, eli Helsingin Sanomien vt. vastaava päätoimittaja Riikka Venäläinen kirjoitti (kiitos Närpes Vargille vinkistä) asiaa koskevan kirjoituksen ”Toimittajat kohisevat keskenään”. Venäläisen tapa kirjoittaa on varsin kiltti, eikä tietysti ihmekään, sillä ovathan kohteena hänen kollegansa, mutta idea on kyllä hyvin selvä:

Perinteisesti riippumattomuus on tarkoittanut journalistien itsenäisyyttä poliittis-taloudellisista päätöksentekijöistä. Tämä on yhä vapaan lehdistön elinehto. Mutta osaavatko toimittajat ottaa riittävästi etäisyyttä omiin arvoihinsa?

Pystynkö minä, neljää puoluetta äänestänyt korkeakoulutettu perusliberaali uusperheellinen kaupunkilainen, näkemään asiat, jotka puhuttelevat arvokonservatiivia nurmijärveläistä ravintoloitsijaa, yläsavolaista maata viljelevää isoisää tai lentokentillä elävää ison rahoitusyhtiön sinkkua toimitusjohtajaa?

Väitän, että me toimittajat emme ole riittävästi haastaneet arvojamme läpivalaisuun vaan sen sijaan aika ajoin juosseet samojen teemojen perässä omaa viestiämme toistaen.

Sosiaalisessa mediassa ympärille kertyy helposti samanmielisten joukko, jossa mielipiteet vahvistavat toisiaan. Kun toimittajien mielestä "koko Suomi kiistelee" kuumasta teemasta, oikeasti saattaa olla niin, että me toimittajat kohisemme sosiaalisessa mediassa keskenämme ja muu Suomi kohauttelee olkiaan.

Kirjoitammeko entistä enemmän toimittajien yhteisölle – vahvojen mielipidevaikuttajien kritiikin pelossa ja peukutusten toivossa?

Journalismissa tärkeintä on pyrkimys itsenäiseen ajatteluun ja totuuteen. Riippumattomuus tarkoittaa itsenäistä näkökulmien valintaa, ei sitä, että me journalistit umpioidumme omaan erinomaisuuteemme ja lakkaamme kuuntelemasta ja näkemästä ympäröivää maailmaa.

Venäläinen kiteyttää sen, mitä niin blogirintamalla kuin Hommaforumilla on vuosia toistettu. Suomalainen media on umpioitunut omaan erinomaisuuteensa ja lakannut kuuntelemasta ja näkemästä ympäröivää maailmaa. Sen sijaan se vaatii, että ympäröivän maailman tulee elää ja siihen kuuluvien ihmisten tulee ajatella heidän luomansa sabluunan mukaisesti.

Ja keinonahan sillä on jatkuva toisto. Maahanmuutosta, ja eritoten etnisesti edistyksellisestä suunnasta tulevasta maahanmuutosta media kirjoittaa jatkuvasti että se on sekä siunaus että väistämättömyys, eikä perusteena ole muuta kuin se, että toimittaja sen lukijalle korkealta norsunluutornistaan ilmoittaa. Jos asian kyseenalaistaa on sekä rasisti, äärioikeistolainen ja vielä kaiken lisäksi vihakirjoittaja eli olento, jonka rinnalla Sauronin örkit vaikuttavat ihan sympaattisilta veikoilta.

Toinen jatkuva toiston aihe on se, että suomalaisuus on pelkkä myytti, jota joko ei ole olemassakaan tai silloin jos se tunnustetaan olemassaolevaksi, niin päivitellään sitä, kuinka /c:stä se on verrattuna, no, ihan kaikkeen muuhun. Tuorein avautuminen tällä rintamalla tuli Virpi ”kiitos, sotaveteraanit, että saamme rauhassa sotkea suomen kieleen englannin sanoja venäjän sanojen sijaan” Salmelta, joka otti tällä kertaa asiakseen lytätä suomalaisen ruokakulttuurin. Mikä sinänsä on varsin typerä epistolan aihe, sillä joku tykkää hernesopasta ja joku toinen taas ei ja molemmat ovat tahollaan ihan oikeassa. Piruako tuosta sen enempää märehtimään.

En ole tosin kovin varma siitä, että kuinka paljon Salmi on tutustunut suomalaiseen ruokakulttuuriin tai yleensäkään Suomeen kehä kolmosen pohjoispuolella. Mamma nimittäin toteaa, että ”onko joku alle satavuotias nähnyt Suomessa elävän lampaan?”. No, minä näin viimeksi eilen, enkä ole iältäni vielä ihan täyttä viittäkymmentäkään.

Mutta kai Salmen piti vaan etsiä taas yksi aihe lisää todistaakseen suomalaisuuden naurettavuutta ja kaltaistensa tavoin korostaa sitä, kuinka loistava poikkeama hän tästä tsuhnakansan valtavirrasta on. Vaikka eihän hänkään avautumisillaan miksikään pariisilaiseksi muutu, vaan on edelleenkin ihan tavallinen tsuhna, jota jurppii kun tsuhnat ovat niin jääräpäisen tsuhnia. Salmelta tulee varmasti jatkossakin toiston toistoa. Ehkä hän toteaa, että suomalaisen heavyrockin menestys maailmalla on keksitty myytti, tyypit ovat surkeita soittajia, eikä heidän musiikistaan kukaan pidä. Tai ehkä hän toteaa, että Suomi-konepistooli oli tosiasiassa surkea lelu. Tai että V.P. Nenonen ei ymmärtänyt tykistön ampumamenetelmistä mitään. Tai ehkä hän ottaa kohteekseen suomalaisen San Jose Sharksissa pelaavan maalivahdin Antti Niemen, joka päivitti maskinsa ikävän kansallismieliseen kuosiin:

Salmi on vain yksi toiston toistajista, tosin varsin edustava esimerkki sellaisesta. Heillä on kaikilla perussabluuna, jota toistetaan aina uudestaan ja uudestaan. Palaute on kyistä, mutta he eivät siitä välitä. Joko he ovat totaalisen teflonia, tai sitten he eivät palautetta edes lue, vaan viettävät (niin kuin Riikka Venäläinen totesi) aikaansa turvallisen samanhenkisessä seurassa.

Mitä tämä sitten vaikuttaa omaan kirjoittamiseeni? Niin minulla kuin varmasti monella samantyyppisellä blogikirjoittajalla on ongelmana se, että me hyvin usein reagoimme valtamedian esittämään epistolaan. Ja koska se epistola on aina samanlaista, niin totta kai omatkin kirjoitukset alkavat toistaa itseään. Ja se saa tietty ennen pitkää aikaiseksi tympiintymisen, kyllästymisen ja pistää miettimään, että onko tässä lopultakaan mitään järkeä. Jolloin mielessä käy aika ajoin ajatus, että jos pistäis pensselit santaan ja rukkaset naulaan.

Olen, niin kuin varmaan Kumiskin, kuitenkin aina tympiintymisen hetkellä päättänyt jatkaa. Tätä bloggaamista, niin kuin Hommaforumiakin osaltaan voi pitää epäsymmetrisenä sodankäyntinä materiaalin määrässä ylivoimaista mediamiehittäjää vastaan. Yksi blogi, tai kymmenenkään ei pysty ratkaisutaisteluun, mutta pystyvätpähän ampumaan pusikosta selkään.

Olen myös oman blogini kohdalta ajatellut, että sen kommenttiosio on varsin hyvä pelialusta mainioille vakiokommentoijille, joilla on erinomaisia ajatuksia. Eivätkä lukuisat Anotkaan jää jälkeen. Sitä on turha lopettaa. Kirjoitettu juttu muuttuu kommenttiosiossa tuplasti isommaksi. Joskus kommentit rönsyilevät jonnekin ihan muualle, mutta sehän on hyvä vaan. Se osoittaa, että lukijat ajattelevat ja kirjoittavat perusteltuja mielipiteitä ja tämä blogi tarjoaa niille mielellään paikan julkaista ne.

Kyllästymistä vastaan olen toiminut siten, että kirjoitan aika ajoin näitä ”Jotain ihan muuta”-kirjoituksia sekä vaihtoehtohistoriaa ja tulevaisuusskenaarioita. Onko niissä järjen tynkääkään on tietysti oma kysymyksensä, mutta niitä on mukava väsäillä, ja itse asiassa tämän blogin myötä kirjoittamisesta on tullut minulle myös harrastus, mitä en kyllä aikanaan pitänyt mahdollisena, sillä minulla ei ole ollut koskaan mitään mielenkiintoa jotenkin ”ilmaista itseäni”.

Joka tapauksessa tiedostava toiston toistaminen on nyt saavuttanut jonkunlaisen kulminaatiopisteen. Sitä kuvaa se, että asia todellakin tunnustetaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa. Riikka Venäläinen lupaa, että arvokeskustelu jatkuu toimituksessa. Termi on sinänsä väärä, sillä eihän se ole vielä alkanutkaan.

Mitä asian tiimoilta tapahtuu, jää nähtäväksi. Voi olla, että toimittajakunta vaikenee totaalisesti tuosta kirjoituksesta, toivoo että se unohdetaan ja että he voisivat jatkaa niin kuin ennenkin. Voi olla myös, että tiedostavassa toiston toistossa otetaan käyttöön turbovaihde, Riikka Venäläinen tuomitaan joukolla vihakirjoittajaksi ja aletaan yhteinen joukkorääkyminen, jossa kailotetaan, että toimittaja on se, joka määrittelee todellisuuden, uskokaa nyt perkeleen juntit tämä ja pitäkää nyt lopultakin turpanne kiinni.

On tietysti mahdollisuus, että jotkut toimittajista saattavat kyseenalaistaa sen tutun ja turvallisen sabluunan, kuoriutuvat journalistisesta munastaan ja hoksaavat, että ei maailma loppunutkaan niitten munankuorten seiniin. Ehkä se poikii heille jopa ahaa-elämyksiä, ja kykyä kyseenalaistaa sitä epistolaa, jota he ovat vuosia viljelleet. Eihän se helppoa varmasti ole, ja vaatii ehkä sitä pahinta, mitä toimittaja voi ajatella, eli peiliin katsomista. Kaikki toimittajat eivät siihen pysty, ja hyvällä tuurilla voimme odottaa journalistista sisällissotaa. Ja meille viha-ajatteleville häpeämättömille tsuhnillehan se vaan passaa. Jos näin käy, niin varataan kaljaa ja sipsejä ja kattellaan tulevaa matsia kuin NHL-finaaleja. Peukkuja Tuukka Raskille.

Lainataan tässä vielä Kumitonttua. Lainaus käy hyvin tähänkin kirjoitukseen ja blogiin yleensä:

Bloggaaminen tuottaa tulosta hitaasti mutta varmasti, joten olen onnellinen ja ylpeä voidessani kuulua tähän pieneen mutta nuivaan bloginurkkaan.