WOKETUSMYYMÄLÄ

Radanvarsikaupunki, vuonna 43 jjp eli jälkeen järjen palautumisen

Noin kilometrin päässä Radanvarsikaupungin keskustasta sijaitseva pieni antikvariaatti näytti äkkikatsomalta melko rähjäiseltä ja uinuvalta paikalta niin kuin samanlaiset paikat yleensäkin mutta se tuli itse asiassa nykyisin toimeen varsin hyvin. Syitä oli useitakin. Ensimmäinen oli se että valmiiksi pureskellulla ja valmiiksi ohjelmoidulla älypuhelinmaailmalla täysin kyllästetyt ja kyllästyneet ihmiset olivat löytäneet uudestaan kirjat. Ehkä se toi osaltaan ihmisille mielikuvituksen takaisin. Kirjassahan oli vain teksti ja lukija mielessään joutui rakentamaan ja ennen kaikkea sai rakentaa mielessään siihen liittyvän maailman. Kaikkine kuvine ja vivahteineen. Toinen menestyksen syy oli se, että nimenomaan ne vanhat, mielettömyyden aikana kielletyt kirjat kiinnostivat. Olihan niistä toki tehty nykyisin lukuisia uusintapainoksia mutta alkuperäinen viehätti ja oli arvossaan.

Antikvariaatin omistaja Juuso Koskelo katseli aikansa kuluksi keräämäänsä listaa siitä kuinka paljon niitä kirjoja ja sähköisiä julkaisuja oikein olikaan silloin aikanaan kielletty ja puisteli päätänsä. Ehkä ihmiset olivat silloin sinänsä tajunneet ajan mielettömyyden mutta kun hirviö oli laskettu valloilleen niin kukaan ei uskaltanut sitä enää pysäyttää. Vaikka sitä hirviötä kannatti loppujen lopuksi varsin pieni osa ihmisistä.

Kolmas syy siihen, miksi antikvariaatti menestyi oli se, että Koskelo oli yksi Suomen parhaimmista woketuksien jälleenmyyjistä. Termi woketus tarkoitti järkensä palauttaneessa maailmassa kaikkia mahdollisia mielettömyyden aikana umpitosissaan lausuttuja järjettömyyksiä. Oli ne lausuttu sitten monikultturismin, feminismin, interperspirationaalisuuden, BLM-nöyristelyn tai minkä tahansa muun järjettömyyden nimissä. Woketuksesta oli tullut kaiken kattava yleistermi.

Mielettömyyden ajan lopettaneessa kaaoksessa internet kaatui pitkäksi aikaa ja suuri osa sen sisällöstä katosi. Kieltämättä sitä myös tarkoituksella hävitettiin. Vastuun pelossa. Jäljelle jääneet ja löydetyt woketukset olivat nykyisin arvokkaita keräilykohteita joista maksettiin paljon rahaa. Ne olivat nykyisin jotain, jota ihmiset laittoivat kehyksissä seinälleen ja katsoivat kuin jotain friikkisirkusta tai dadaistista taideteosta. Kertoen ehkä lapsilleen, että tuollaista silloin joskus oli. Uskokaa tai älkää. Mutta totta se oli silti. Luonnollisesti vastuulliset jälleenmyyjät ottivat haltuunsa saamista woketuksista kopiot ja lähettivät ne yliopiston historiantutkijoille jotka nykyisin yrittivät kovasti selvittää ensinnäkin sitä että kuinka tuo kaikki oli ollut yleensä mahdollista ja toisekseen sitä että kuinka sellaisen tapahtuminen voitaisiin jatkossa estää. Mitkä ovat ne varoitusmerkit?

Antikvariaatin ovi aukesi, ovessa kiinni ollut vanhanaikainen kilikello kilahti ja sisälle astui Koskelon vanha tuttava ja erinomainen asiakas joka oli tullut sovitusti Helsingistä saakka. Hän oli erittäin menestyksekkään Korsubaari-ketjun perustanut viisikymppinen Eino Räinestö joka varakkaana miehenä keräsi woketuksia ja laittoi ne kehyksissä baariensa seinille sekä ihmisiä huvittamaan että myyntiä edistämään. Räinestö oli kertonut Koskelolle että kun asiakas katseli jotain oikein hyvää woketusta seinällä niin hän meni yleensä päätään puistellen samantien tiskille tilaamaan tuplat. Jokaisessa woketuksessa oli luonnollisesti sertifikaatti että kyseessä oli aito ja alkuperäinen woketus eikä jälkeenpäin tehty replika.

Siinä tuttavat löivät kouraa kouraan ja sen jälkeen Räinestö kysyi innoissaan:

- Sinä siis sait sen?

- Niinpä sain. Alkuperäinen. Vuodelta 2015. Invaasion vuosi. Kun se syöksykierre Suomessa meni kerralla jyrkempään suuntaan. Kas tässä. Kehystettynä:

- Tätä minä olen metsästänyt pitkään! Ajattele… toi jätkä oli ihan oikeasti aikanaan Suomen pääministeri. Tästä tulee nähtävyys Korsubaarin Kallion korsussa. Mitä se olikaan se hinta?

- Sen verran harvinainen tää on että kaksituhatta riikintaaleria minä siitä pyydän.

- Ja minähän maksan. Laaduttomuudella on hintansa. Sulla oli jotain muutakin?

- Joo. Stockmannin tiernapoika-anteeksipyyntö vuodelta 2017:

- Häh-hää, minä muistan kun isäni puhui minulle aikanaan tästä. Silloin pyydettiin urakalla anteeksi kaikkea mahdollista. Ja mahdotonta. Ja vielä enemmän mahdotonta. Siitä anteeksi pyytämisestä tuli sellainen itseään ruokkiva hirviö. Joku laulaja jopa pyyteli anteeksi lettejään. Mikähän sen nimi oli?

- Joku Shishu tai Khishu tai Shushi tai jotain se oli. Ja joku näyttelijä… oliko se joku Sukka-Pekka Rupelius tai jotain sinnepäin pyyteli anteeksi koko elämänuraansa. Mutta mulla olis sulle vielä pari muuta. Tässä on ensinnäkin se kadonnut klassikko jossa silloisen Helsingin Pravdan toimittelija Matti Huuskonen pani Suomen historian vuonna 2010 kerralla uusiksi:

- Hä-hää! Siis tuo on oikeasti joskus kirjoitettu. Suomesta kolonialistinen roistovaltio ajalla kun Suomi oli itse siirtomaa jossa kuoltiin nälkään. Tuostahan ei puutu enää kuin se orjalaivaterva. Eikös Helsingin Pravda aikanaan deletoinut tuon jutun?

- Deletoi joo. Häpeämätönkin häpesi vähän. Tosin sitten myöhemmin se ei enää hävennyt vaan juopui vallastaan eikä hävennyt enää mistään mitään. Mutta tässä olis vielä yksi. Muistatkos kun melkoinen määrä suomalaisia kouluja muuttui monikulttuurihelveteiksi?

- Itse asiassa en. Olen liian nuori. Mutta isäni muisti. Ja hän kertoi. Sitä helvettiähän pidettiin ihan tavoiteltavana, välttämättömänä ja väistämättömänä olotilana.

- Kyllä pidettiin. Ja tässä olisi siihen liittyvä woketus vuodelta vuodelta 2009. Silloinen opetusministeri – kokoomuslainen muuten – Henna Virkkunen lausui pakollista epistolaa. Taisi itse muuten jopa uskoa siihen. Ja minä olen saanut sen talteen:

- Useat rehtorit joo… kuinkahan useat? Piru vie… mikä sulla olis pyynti näistä?

- No tuhannenkaksisataa riikintaaleria.

- Hjuu… kyllä minä otan ne. Mietin vaan että tajusivatko nuo ihmiset aikanaan ihan oikeasti mitä ne puhuivat vai olivatko ne vaan ajatuksettomia papukaijoja?

- Kyllä minä siihen papukaijaselitykseen kallistun. Politiikkahan kun oli silloin pelkkää ammattipolitiikkaa jossa elettiin ns. yleisten syiden ja vallitsevan tilanteen mukaan. Täysin miettimättä mitä se sai ihmisille aikaiseksi. Ja sittenhän se vallitseva tilanne vain pahentui juuri noiden papukaijojen toimesta. Ehkä niistä joku tajusi mitä on tekemässä mutta nostivat oman uransa ihmisten hyvinvoinnin ja turvallisuuden ohi. Mutta mulla olis vielä yksi. Tosin tätä en myy suoraan sinulle. Tää menee nettihuutokauppaan. Hinta saattaa nousta hyvinkin korkeaksi.

- Mikäs se sitten on?

- No, voisi ehkä sanoa että patient zero.

- Et kai meinaa että…

- Meinaan:

- No voi juma örtsy… klassikkojen klassikko… mistä sinä tämän löysit?

- Liikesalaisuus.

- Minä kyllä ostaisin tämän. Maksaisin reilusti.

- Joo, mutta tämä menee avoimeen nettihuutokauppaan. Lähtöhinta on viisituhatta riikintaaleria. Loppuhinta voi moninkertaistua. Sinähän voit toki osallistua siihen. Mutta kun sinä olet ollut niin hyvä asiakas niin minä annan sinulle ilmaiseksi pari ekstraa. Ensinnäkin tässä on vuonna 2021 julkaistu uusintapainos Carl Barksin Aku Ankka-joulutarinoista.

- Hitto vie, onks se se, missä on…

- On. Se kuuluisa. ”Tarinoissa esiintyy välillä asenteita ja näkemyksiä esim. perhe-elämästä, tieliikenteestä ja siipikarjan hoidosta, jotka saattavat vaikuttaa auttamattoman vanhanaikaisilta ja jopa vastuuttomilta. Uskomme lukijoiden osaavan tulkita ne ajankuvaksi, ei elämänohjeiksi. Toimitus”.

- Siipikarjan hoidosta mpähähähää… huikeeta. Kiitos. Täähän on itsessään varmaan kahdeksansadan riikintaalerin arvoinen. Mutta sinä puhuit parista ekstrasta? Mikä on se toinen?

- Leippä.

- Leippä?

- Niin. Ku herrat kulkeva ohitte niin vatast kuuluu ”leippä”. Tätä vaan ei voi enää syödä. Se on vuosikymmeniä vanhaa. Mutta leipäpussit ovat alkuperäisiä. Vuodelta 2021.

- Siis onko se se…

- Onhan se:

- Ja ilmaiseksi?

- Ilmaiseksi. Hyvälle asiakkaalle. Kuinkas sulla muuten ahväärit sujuu sen Korsu-baariketjun kanssa?

- No oikein hyvin, kiitos kysymästä. Ensi kuussa avataan uudet korsut Joensuuhun ja Rovaniemelle. Ja meillä on ohjelmanumerona uusi vetonaula. Eli ”erota woketus keijotuksesta”-tietokilpailu. Tiedäkkös, se on huippusuosittu mutta yksikään osallistuja ei ole saanut täysiä pisteitä. Se kun tuntuu olevan aivan mahdotonta. Minun tarttee nyt lähteä takaisin Helsinkiin mutta viitsitkö laittaa mulle etsintään sen kuvan jossa suomalaiset pimut ja miehimykset ryömivät Helsingissa maassa sen BLM-hysterian edessä? Ja joo, jos löytäisit sen vaginapainonnosto- ja vitunvirkkausjutun jostakin. Ja niitä transfobiajuttuja? Niitä kun aikanaan valitettiin siitä että heteromies ei suostu naimaan niitä transhärpäkkeitä. Ja että on väärin kun lesbo ei suostu naimaan naiseksi itsensä mieltävää heppua jolla on meisseli.

- Pannaan hakuun. Tehtävä on haastava mutta minä pidän haasteista. Som´moro.

- Som´ sitäpä justiinkin niin. Nähdään taas.

Eino Räinestö poistui antikvariaatista, käynnisti diesel-autonsa ja läksi ajamaan Helsinkiin päin. Juuso Koskelo tuumasi että tämä työ on bisnestä eikä sosiaalityötä mutta bisnekseen kuului että hyvät asiakkaat kannatti pitää tyytyväisinä. Sinänsä häntä huvitti ja hieman kammoksuttikin se ajatus että menneitten aikojen mielettömyys oli hänelle nykyisin leipää ja voita. Tavallaan hän tunsi olevansa jonkinlainen paskakuski. Välttämätön sinänsä. Muistuttamaan että ei koskaan enää.

Lämmin kiitos Seppo Oikkoselle inspiraatiosta. Ja se aikaisempi jjp-juttuhan oli Kaupunkiluontoon Palautetut.